Tämä alku lupasi jotakin. Mutta se teki kuninkaan vain kopeaksi. Sillä kun Tsaari ojensi nyt kätensä sovinnoksi ja tarjosi rauhan ehtoja, niin hylkäsi Kaarle ne ja lähetti Tsaar'ille sen ylpeän vastauksen: "että hän tahtoi puhua hänen kanssansa siitä sitten, kun hän olisi ensin marssinut sisään Moskovaan." Tämä vastaus suututti Tsaaria kovasti, ja hän sanoi: "veljeni Kaarle tahtoo aina vain jäljitellä Alexander'ia, mutta minä toivon, ett'ei hän minussa löydä mitään Darius'ta."
"Hänen toivonsa täyttyikin, mutta mitenkä se meistä tuntui, sen tahdon puhua teille sitten, kun olemme panneet ensin hiiliä tuleen. Tulkaat, poikani; liekki alkaa jo heikontua, ja myrsky ulkona raivoaa yhä kovemmin vain."
Kertomuksen keskeyttäminen ei ollut ensinkään nuorten miesten mieleen, mutta he tottelivat kuitenkin kohta käskyä ja kiirehtivät tornin lyhtyyn, auttaaksensa vanhaa vältvääpeliä hänen velvollisuutensa täyttämisessä.
Pultava ja Bender.
Pian loisti valkea taas kirkkaasti ulapalle aukealle ja vanha Roos taisi hyvällä omalla-tunnolla palaita jälleen nuorten tovereinsa kanssa vahti-majaan, jatkaaksensa keskeytettyä kertomustansa. Ensin loi hän kuitenkin terävän ja tutkistelevan katseen synkeään yöhön ja kuunteli, kuuluisiko jotain muuta ääntä, paitsi myrskyn pauhua ja laineitten kohinaa. Mutta kaikki oli hiljaa, paitsi luonnon-voimain meteliä, ja hän istuuntui sen tähden taas rauhallisesti paikallensa.
"Missäs me keskeytimmekään?" alkoi hän taas. Niin, kyllä muistan jo: rauhan-ehdoissa, joita Tsaari tarjosi, ja jotka kuninkaamme hyljäsi. Se oli paha erehdys. Hän olisi voinut vaatia mitä parhaimpia ehtoja Tsaarilta, kokematta enään tappelun onnea; niin, eipä edes, jos hän olisi voittanutkin yhden sellaisen tappelun, olisi hän saanut suurempia etuja. Jumala tiesi, mikä hänen tekikään silloin niin itse-päiseksi; lyhykäisesti sanottu: hän tahtoi sotaa, ja Tsaarin täytyi puollustaa itseänsä miten parhaiten taisi.
Nyt olisi ehkä vielä kaikki käynyt hyvin, jos me olisimme marssineet ilman viivytystä Moskovaa kohti; mutta silloin teki eräs vanha kasakki-päällikkö, Mazeppa nimeltä, joka kuului Venäjän yli-vallan alle, meille pahat kolttoset. Mazeppa halusi päästä Tsaarin vallasta ja tulla itsenäiseksi hallitsijaksi Ukraine'ssa. Saavuttaaksensa tätä tarkoitustansa, oli Kaarle erittäin terve-tullut hänelle. Hän lähetti sentähden sanan-saattajat kuninkaan tykö, ja vakuutti hänelle, että jos hän, kuningas, tulisi armeijanensa Ukraine'hen, niin saattaisi hän, Mazeppa, koko maansa kapinaan, auttaisi meitä kumminkin kolmen-kymmenen tuhannen suuruisella joukolla, kukistamaan Tsaaria valta-istuimelta. Kaarle uskoi tätä, eikä marssinutkaan Moskovaa kohden, vaan Ukraine'hin, jossa meidän piti saaman, Mazeppa'n lupauksen mukaan, ruoka-varoja, rahoja ja vaatteita, ja kaikkea muuta, mitä tarvitsimme. Tämä seikka mahtoi erittäin houkutella Kaarlea työskentelemään Mazeppa'n kanssa yhdessä; sillä totuus sanottuna, emme olleet tähän aikaan niin hyvissä varoissa, kuin olimme, koska me jätimme Sachsen'in hedelmälliset kentät. Marssit, taistelut, tuli-sioilla asustelemiset ja muut sodan vaikeudet olivat hyvin köyhentäneet meitä. Me näytimme joka-ainoa kerjäläisiltä, ja räpäleitä olivat vain meidän vaatteemme. Ratsu-miehillä ei ollut saappaita ja jalka-miehet olivat ilman kenkiä ja sukkia. Täytymys pakoitti meitä käärimään nahkoja ja muuta senkaltaista koipiemme ympäri, niin että totisesti olisi meitä voinut pitää villien laumana. Mutta kaikessa tässä olimme me kuitenkin tyytyväisiä, sillä me perustimme toivomme osaksi tuohon luvattuun Ukraine'n maahan, jossa maidon ja hunajan piti tulvailemaan, ja osaksi Puolasta tuotavaan apuun, jota kenraali Lewenhaupt'in oli käsketty tuomaan meille.
Pian kuitenkin piti meidän kauhuksemme havaitsemaan, että turha oli toivomme ollut.
Ennen marssisin minä suoraa tietä helvettiin, kuin vielä kerran Ukraine'hen! Nälkäisinä ja repaleisina harhailimme me ympäri erämaassa, jossa emme päivä-kausiin löytäneet muuta kuin metsää ja rämeitä. Neljä päivää harhailtuamme tässä erämaassa, johon jo olimme täytyneet jättää osan kanuunoistammekin, saimme me kuulla, että olimme kulkeneet väärään. Kaunis uutinen todellakin! Nyt täytyi meidän koettaa tulla oikeaan tässä erämaassa. Suurella vaivalla onnistuikin se meille ja kahden-toista kovan päivän perästä saavuimme me viimein Desna'n rannalle, johonka Mazeppa'n piti tuoman meille lohdutusta ja apua. Mutta sielläpä piti meidän saaman uusi hämmästys. Kasakkien asemasta tapasimme me siellä venäläisiä, varustettuina hyvin vastaan ottamaan meitä!
Mitä nyt piti tehtämän? Takaisin emme voineet kääntyä, ell'emme tahtoneet kuolla nälkään ja kurjuuteen; — siis täytyi meidän lyödä venäläiset, taikka, — mutta mitääntaikkaaemme kuitenkaan ajatelleetkaan. Meidän täytyi voittaa ja me voitimmekin, vaikka työllä ja tuskalla. Tsaari Pietari oli saanut tietää Mazeppa'n uskottomuuden ja vehkeet, ja kohta estänyt hänen juonensa lähettämällä armeijan Ukraine'hen. Kun me olimme voittaneet tämän armeijan, niin jopa vanha Mazeppakin näyttäytyi, mutta kolmen-kymmenen tuhannen verosta oli hän suurella tuskalla saanut kokoon vain tuskin viittä tuhatta kasakkaa, jotka päälle-päätteeksi olivat yhtä kurjassa tilassa, kuin mekin, yhtä nälkäisinä ja repaleisina ja vallan kaiken miehuuden ja toivon puutteessa. Venäläiset olivat ottaneet haltuunsa meille ai'otut makasiinit, hajoittaneet Mazeppa'n joukon, teloittaneet ja hirttäneet sadottain heistä ja asettaneet uuden päällikön Ukraine'ssa. Mazeppa itse oli pantu pannaan ja julistettu valtakunnan kiroukseen, hänen nimensä naulattu hirsi-puuhun ja hänen pääkaupunkinsa poltettuna kaikkine kauneuksinensa ja rikkauksinensa.
Sellaisilla uutisilla meitä hämmästytettiin, ja Mazeppa'sta ei meillä siis ollut paljon toivoa. Vanhus oli kyllä koettanut kaikki mahdollisuudet, saadaksensa kasakoita kapinaan ja sotaan, mutta venäläiset olivat tulleet liian aikaisiin, ja tukehduttaneet hänen suuret tuumansa jo kapalossa.
Viimeisen toivomme asetimme me nyt kenraali Lewenhaupt'iin, jonka piti tulla Puolasta ja lopettaa meidän hätämme. Hän tulikin vihdoin, mutta Herra Jumala, kummoisessa tilassa! Yhden-toista tuhannen miehen kanssa, useita tuhansia muona-vaunuja mukana, oli hän lähtenyt liikkeelle; mutta Venäjän rajalla oli Tsaari Pietari 40,000 miehen kanssa väjyksissä ja karkasi äkki-arvaamatta hänen kimppuunsa, kohta kun hän tuli näkyviin. Lewenhaupt, uljain kenraaleista, ajoi kyllä Tsaarin pakosalle, mutta tämä seurasi häntä jälestä kanta-päillä hänen matkallansa paikoissa, jotka olivat kaadetuilla puilla ja rämeillä ympäri piiritetyt ja mahdottomat kulkea. Sinne oli Tsaari häntä tahtonutkin. Kohta, kun Lewenhaupt oli kierretty ja piiritetty, hyökkäsi Tsaari uudestaan suurella raivolla hänen kimppuunsa. Ruotsalaiset taistelivat kuitenkin sellaisella miehuudella ja kuoleman halveksimisella, että venäläiset alkoivat jo horjua. Tsaari huomasi sen, ratsasti pitkin rivejänsä ja huusi, että jokainen, joka jättäisi paikkansa, kohta ammuttaisiin. "En säästä itseänikään," huusi hän vielä, "jos mä olen niin pelkuri, että mä pakenen!"
Tsaarin esimerkki rohkaisi venäläiset uudestaan. Kuin mehiläis-lauma hääreivät he ruotsalaisten pataljoonain ja muona-vaunujen ympärillä. Muutamilla näytti olevan halu ryöstää; mutta silloin huusi Tsaari taas: "joka koskee vaunuihin, se ammutaan!" Se peljästytti heitä, ja taistelua jatkettiin kello neljään jälkeen puolen-päivän. Silloin toi kenraali Bauer vielä apu-joukkoja. Lewenhaupt puollusti itseänsä myöhään yöhön erinomaisella miehuudella ja kohta kun pimeä tuli, varusti hän itsensä hyvään asemaan, tehden muona-vaunuista jonkun-moisen varustuksen itsellensä. Niin sai hän lepoa yöllä, mutta kohta kun aamu koitti, alkoi taistelu uudelleen ja Lewenhaupt näki mahdottomaksi varjella vaunuja. Sentähden, estääksensä niiden joutumasta venäläisten käsiin, pisti hän ne tuleen. Mutta tuli ei levennyt äkkiä ympäri, ja venäläisten onnistui pelastaa suuren osan kuormista. Nyt tarjosivat he kenraali Lewenhaupt'ille kunniallisen antaumisen ehtoja, mutta hän hylkäsi ne ja jatkoi taistelua. Vihdoin tuli hän kuuden verisen taistelon jälkeen, joissa hän oli kadottanut kaiken kuormastonsa, meidän ainoan apumme, ja kuusi tuhatta miestä, seitsemän-toista kanuunaa ja koko joukon sotalippuja — niin: hän tuli vihdoin, tosin kunnialla kaunistettuna, mutta surkeimmassa tilassa tykömme.
Sen siaan kuin hänen piti auttaa asemaamme, niin pilasi hän sen. Lewenhaupt'in lyötyjen ja alakuloisten joukkojen ynnä Mazeppa'n kasakkain kanssa nousi meidän armeijamme 28,000 mieheen, Se oli vähäinen vihollisen voimia vastaan, mutta suuri, peräti suuri ruoka-varojemme suhteen. Me olimme kuin hiiri pyydyksessä.
Ruotsalaisista ei ollut kukaan nurissut tähän saakka, mutta nyt alkoi yleinen tyytymättömyys ilmestyä. Taistella venäläisiä vastaan, kävi kyllä päinsä, mutta meillä oli taisteleminen myöskin nälkää ja vilua vastaan. Eräs upsieri valitti siitä, ett'ei saanut ollenkaan mitään tietoja Ruotsista.
Kuningas kuuli sen ja sanoi: "Pelkäättekö, että olette niin kaukana kotoanne? Jos olette uljas sotamies, niin vien minä teidät niin kauvas, että tuskin kolmeen vuoteen voitte saada mitään tietoja Ruotsista."
Eräs tovereistani, joka oli lapsundestaan oppinut elämään hyvin, uskalsi napisten näyttää kuninkaalle palaisen mustaa ja homeista, kauroista ja ohrista sekoitettua leipää, jota sitäkin niukasti jaettiin meille, ja sanoi samalla: "taisiko sellaista leipää syödä?" Kuningas otti palaisen, söi sen rauhallisesti ja sanoi: "No, ei se nyt hyvältä maistu, mutta kyllähän sitä sentään syöpi." Ja niin söimmekin me sitä, vaikka se tuskin oli syötävää. Hevoisemmekin olivat uupumaisillansa ja täytyivät syödä sellaista ruokaa, jota muutoin ei mikään hevoinen syö. Mutta kyllä ne siitä kärseivätkin, sillä sadan askeleen päähän taidettiin lukea heidän kylki-luunsa, ja moni heistä luultavasti unhoitti kaurat ijäksi-päiviksi.
Kenraalit vaateivat kuningasta, Jumalan tähden, palajamaan Puolaan ja asettamaan armeijan siellä talvi-si'oille, koska se välttämättömästi olisi hukkuva täällä. Mutta Kaarle oli kuuro kaikille viisaille neuvoille. Hänellä oli nyt se vika kerran, ett'ei hän tahtonut seurata hyviä neuvoja, ja sepä olikin hänen onnettomuutensa. "Minäkö palajaisin Puolaan?" sanoi hän. "Näyttäisihän se siltä, kuin olisin paennut venäläisiä! Pian talvi kuluupi. En saa kadottaa yhtään aikaa, raivatakseni tieni Moskovaan."
Mutta Kaarle ei päässyt Moskovaan, hän ei voinut valloittaa Ukraine'a, ja talvesta ei tahtonut tulla loppua ollenkaan, Sitä kauheaa kylmää, joka meitä ahdisti vuonna 1709, ei voi kukaan unhoittaa, joka silloin eli, erittäinkin meistä sotamiehistä, jotka kärseimme niin kauheasti. Kohta Uudelta-vuodelta alkoi kylmä ja kesti puoli-väliin Helmikuuta niin ankarana, että monta ihmistä paleltui, elävät kotona ja metsissä kuolivat, vieläpä kalat järvissä. Vielä 15 p. Maaliskuuta oli niin kylmä, että sylky jäätyi kohta kun se tuli maahan. Puoli-välissä Toukokuuta oli routa vielä maassa, niin että syksy-kylvöt täydyttiin kyntää uudestaan ja kylvää kevät-kylvöiksi.
Te voitte ehkä ajatella meidän tilamme sellaisessa kylmässä. Puista ei meillä ollut puutetta, ja se olikin ainoa toivomme ja ainoa pelastuksemme. Vieläpä oli siitä kovasta kylmästä hyvääkin: se pakoitti ase-lepoon keskenään sotivaiset armeijat, sillä eivät venäläiset, emmekä me voineet asettaa etu-vartioita ilman, ett'eivät ne paleltuneet kuoliaiksi. Huolimatta kaikesta varovaisuudesta ja puiden paljoudesta paleltui kuitenkin meistä noin kaksi tuhatta miestä kuoliaiksi, ja ilman Mazeppaa, joka osoitti itsensä tässä meidän hädässämme rehelliseksi ja uskolliseksi ystäväksi, olisi monta tuhatta nääntynyt nälkäänkin. Mutta vanha kasakka-päällikkö hankkei meille kaikella mahdollisuudella ruoka-varoja, ja niin kului talvi, kunnes Helmikuussa aljettiin taas pitää pienempiä kahakoita.
Kaarle oli päättänyt valloittaa Moskovan, eikä hänen jäykkää luontoansa voinut taivuttaa mikään; ei vaikka hänen armeijansa oli kevään tullen supistunut jo 16,000 mieheen. Mutta ennen kuin me taisimme tulla Moskovaan, niin piti meidän valloittaa ensin Pultava, jonka Pietari oli erittäin linnoittanut ja varustanut suurilla ruoka-varoilla. Sen lisäksi koki Tsaari viekoitella Mazeppaa pois puoleltamme, lupasi hänelle armoa ja virkaansa jälleen-asettamista, jos hän vain luopuisi Kaarlesta. Mutta Mazeppa hylkäsi tarjoukset ja pysyi uskollisena. Nyt marssittiin eteen-päin. Tiemme kävi Zaporogin kasakkain maan kautta. Kaarle toivoi heitä liittolaisiksi ja Tsaari samoin. Tsaari antoikin heille 60,000 kulta-rahaa, houkutellaksensa heitä puolellensa. Kasakat ottivat rahat, mutta lupasivatpa liittoa Kaarlellekin. Siitä oli meidän kiittäminen vanhaa Mazeppaa, joka tunsi erittäin hyvin tämän kansan luonnon. Suurta hyötyä eivät he tosin meille tehneet, mutta se oli jo jotakin, ett'eivät tehneet meille mitään pahaakaan. Kaksi tuhatta miestä heiltä yhtyi meihin, Sen lisäksi sai Kaarle rahoilla kaksi tuhatta valakkilaista Tatar-kaanilta, ja tällä sekavalla armeijalla kävimme me Pultavan kimppuun, ahnaina kuin nälkäiset sudet, päästäksemme käsiksi sen hyvin varustettuihin makasiineihin, joita ei mikään armeija maailmassa olisi paremmin tarvinnut, kuin meidän.
Kaarle ryhtyi kohta Pultavan piiritykseen, mutta se ei käynyt niin pian päinsä, kuin me kaikki olimme toivoneet. Kaupunki oli jota-kuinkin hyvin ja säännöllisesti linnoitettu ja sisälsi kahdeksan tuhannen suuruisen varustus-väen. Rynnäkköön puuttui meiltä miehiä ja pommittamiseen kanuunia. Meillä oli kaikkiansa kolme kymmentä kanuunaa ja mörssaria eikä ollenkaan kuulia. Meidän täytyi ensin odottaa siksi, että linnasta ammuttiin meille joitakuita kuulia. Niitä kokoiltiin suurella vaivalla ja lähetettiin piiritetyille takaisin meidän omilla kanuunoillamme. Ei mikään auttanut; meidän rauta-kallo kuninkaamme täytyi tehdä nyt jotain, jota hän ei koskaan kärsinyt, nimittäin odottaa, Se ei ollut hänelle ollenkaan mieleen, mutta, kuten sanottu, ei mikään auttanut — päällään ei hän voinut murtaa linnan muuria, ja jos hän tahtoi valloittaa Pultavaa, niin piti hänen koettaa valloittaa linna nälkä-palkalla; ja se kävi pitkään, sillä venäläisillä oli suuret makasiinit.
Ylipäänsä ei meille tahtonut mikään onnistua. Kesäkuussa lähestyivät venäläisten apu-joukot, ja kuningas lähetti heitä vastaan kenraali Stadelberg'in sillä vakavalla käskyllä, että hänen piti lyömän venäläiset ehdolla millä hyvänsä. Mutta toisin se kuitenkin kävi: Stadelberg lyötiin itse.
Sanan-lasku sanoo, ett'ei onnettomuus tule yksin, ja niin kävi meillekin. Kaarlella oli tähän saakka ollut sellainen onni kaikissa kahakoissa ja tappeluissa, että hän jo itsekin alkoi luulla olevansa lumotun kuulia ja lyömisiä vastaan. Pultavassa hänen piti pääsemän siitä luulosta ja vielä monesta muusta. Sillä koska vahingot kerran alkoivat, niin tulivat ne ilman loppua ja määrää.
Eräässä kahakassa sai Kaarle kuulan vasempaan jalkaansa. Ei voitu huomata mitään hänessä, hän istui useampia tunteja vielä hevoisen seljässä ja johti tappelua. Eräs palvelija havaitsi viimein koko hänen saappaansa olevan veressä ja toi lääkärin. Silloin oli haava jo ärtynyt ja tuska oli niin ankara, että kuninkaan täytyi astua alas hevoisen seljästä. Haavoitettu jalka tutkittiin ja julistettiin, että ainoa pelastus olisi jalan poikki-sahaamisessa. Kuningas ei myöntynyt siihen ensinkään, vaan riiteli lääkärin kanssa siksi, että minulle johtui mieleeni ajatus, että ehkä meidän rykmentin-haavurilla Reuman'illa olisi toinen ajatus asiasta. Nopeasti noudin minä hänen, ja suureksi onneksi. Reuman sanoi toivovansa jalan paranevan ilman sen poikki-sahaamista, jos siihen leikattaisiin joita-kuita syviä leikkauksia, haavoja. Se tuuma antoi vettä Kaarlen myllylle. Hän tarttui molemmin käsin sääreensä, puri hampaansa yhteen ja sanoi: "No leikatkaa nyt sitten, elkäätkä peljätkö!"
"Niin tehtiin ja hän katseli rauhallisesti leikkaamista, ilman mitään tuskan merkkiä kasvoillansa. Tätä tehdessä tuotiin hänelle sana, että Tsaari oli tulossa koko armeijansa kanssa. Vielä senkin kuultuaan osoitti hän tavallisen maltillisuutensa. 'Hyvä on,' sanoi hän, 'sentähden pitää kaikki valmistettamaan huomista tappelua varten.' Siinä oli kaikki, mitä hän vastasi tälle uutiselle."
Tässä tuli äkkinäinen keskeytys vanhan vältvääpelin kertomukselle. Hän hyppäsi ylös istuimeltansa, aukaisi vahti-huoneen pienen akkunan ja pisti päänsä ulos huolimatta sateesta, joka hänen harmaita haiveniansa kasteli ja tuulesta, joka niitä repeli.
"Mitä siellä nyt on?" huusi Uolevi Sparre ja kiirehti yhdessä Elfdal'in ja Rönne'n kanssa akkunan luokse.
"Ettekö kuulleet? Laukaus, ja nyt taas toinen!" vastasi vanhus, ja samassa kuului ilmassa pieni, keskeytetty ja kumea paukaus.
"Kyllä, Herra Jumala!" huusi Elfdal. "Ja tuolla näen minä taas väläyksen, — kohta kuuluu kolmas laukaus."
"Siellä on laiva vaarassa, ajautumassa Dal'in kallioille!" sanoi vältvääpeli. "Mutta ehkä se vielä voipi pelastua, jos vain viipymättä lähetetään luotsi Marstrand'ista, sillä se on vielä kaukana karista. Uolevi, joudu pian isäsi, överstin luokse. Hän laittaa kyllä kohta luotsi-veneen vesille; ja jos ilma vähän pitää väliä, niin pian pääsee vene perille. Mutta juosta sinun pitää, ikäänkuin olisi sulla siivet koivissa."
Uolevi kaappasi kohta sota-lakkinsa ja Elfdal ja Rönne tekivät samoin, joutumatta ottamaan edes päällys-vaatteitansa.
"Elfdal saa mennä mukana," sanoi vältvääpeli kiireesti ja käskeväisesti, "mutta Rönne jääpi tänne! Minä ehkä tarvitsen häntä, ja kahdessa sanan-saattajassa Marstrand'iin on kyllä."
Nöyrästi palasi nuorukainen vahti-huoneesen takaisin, ja toiset menivät kuin tuulen-vihuri kaupunkiin. "Kyllä he joutuvat parahiksi" sanoi vanha vältvääpeli. "Jos översti on nyt vain pitänyt huolta luotsi-veneistä, niin emme tarvitse peljätä vaarassa olevan laivan hukkuvan. Kaiken-mokomin emme mekään tahdo laimin-lyödä mitään, joka voipi olla heidän pelastukseksensa. Ripeästi, ystäväni, auttamaan minua valkeata kohentamaan!"
He menivät tornin-lyhtyyn ja laittoivat hiilet täyteen liekkiin, Sillä ajalla kun he innokkaasti toimivat tässä, näytti ilma olevan juuri paranemaan päin. Sade lakkasi, pilvet hajaantuivat ja kokoontuivat pienempiin ryhmiin; tähdet pilkistelivät esiin siellä, täällä pilvien välistä, ja jopa viimein kuukin loi kirkkaan, lempeän valonsa raivoisalle, rauhattomalle merelle. Muutamaksi minuutiksi kirkastui ilma niin, että taidettiin jotenkin selvästi eroittaa suuri laiva, joka oli käärinyt purjeensa kokoon ja taisteli vihaisia laineita vastaan.
"Tuolla se on!" huudahti vanha vältvääpeli ja osoitti kädellään merelle. "Etkö sinäkin sitä näe? Taivas! Se taistelee jalosti, ja jos se voi kestää vielä vain kymmenen minuuttia, sillä että luotsi-vene kerkeääpi perille, niin — — —"
"Hohoi vältvääpeli! Kas, tuolla pistäytyy jo vene esiin kallioiden takana!" keskeytti nuorukainen häntä. "Ja tuolla tulee toinen! He ovat vetäneet purjeet ylös ja kiitävät kuin kalalokit eteen-päin."
"Missä, missä?" kysyi vältvääpeli innokkaasti. "Kuka sellaisia pähkinän-kuoria voi nähdä niin heikossa kuun-valossa! Nuoret silmät voivat sen tehdä. — Kas, niin: tuolla ne ovatkin! Minä näin niiden kiitävän juuri valoisan paikan yli, minkä kuu tekee merellä pilvien välistä. Onneksi! Nyt ei ole mitään vaaraa enään, luulen ma. Heillä on valo-torni ja kuu, ja olisihan se koko huono luotsi, joka ei sellaisten auttajain avulla voisi välttää kallioita ja osata satamaan. Mutta nyt en minä näe venettä enään. Mihinkä se joutui, Rönne?"
"On juuri laivan kupeella," vastasi Rönne, joka ei sekuntiakaan ollut laskenut venettä silmistänsä. "Vielä minuutti ja he ovat pääsneet laivalle!"
"Sittepä saamme kohta nähdä, miten luotsit johtavat laivaa," sanoi vältvääpeli ja tähysti laineilla lelluvaa laivaa. Pahaksi onneksi kätki juuri samassa musta pilvi kuun ja peitti näkö-alan merellä. Mutta kovasti riehuva tuuli karkoitti pilven pian pois, ja jonkun minuutin perästä oli näkö-ala taas vapaa. Vanha vältvääpeli huudahti sydämellisellä riemulla.
"Kas tuolla! Se on tapahtunut!" sanoi hän. "He ovat jo kallion-kielen ohitse ja ovat vähemmässä, kuin neljäs-osa tunnissa turvallisesti ankkurissa. Se oli, Jumal'auta apu hädässä! Ell'ei översti Sparre olisi lähettänyt teitä tänne tyköni, niin olisimme luultavasti saaneet valittaa parin sadan ihmishengen hukkumista; sillä tuolla alhaalla voidaan kuulla kyllä laukaus, vaan ei nähdä väläystä, eikä niin-muodoin tietää, missä hädässä oleva laiva oikeastaan on. Niin, hän on kelpo mies, översti! Joku muu mies ei olisi ehkä pitänyt huolta, pitää veneitä varulla, ja niin olisi apu tullut myöhään. Pojat taisivat juosta aikalailla! Minä luulen, että he tarvitsivat tuskin viittä minuuttia, tullaksensa kaupunkiin. No, niin! He ovat oikeoita ruotsalaisia, rohkeoita ja aina auttamaan valmiita. Heistä täytyy pitää, heistä kelpo-pojista! — Mutta katsoppas tuonne, Rönne! Laiva kääntyy, — heittää ankkurin mereen, — laiva seisoo hiljaa, — he ovat pelastetut, ja kohta tullenevat nuoret toverimme takaisin."
Todellakin seisoi laiva, joka muutamia minuuttia sitten oli vaarassa ajautua tuolle paha-maineiselle Dal'in kalliolle; niin laiva seisoi nyt rauhallisesti ankkurissa, ja vältvääpeli palasi siis nuoren toverinsa kanssa jälleen vahti-honeesen. Ensin tarkasti hän terävästi vielä merta, nähdäksensä, vieläkö sillä kerralla oli joku muu laiva vaarassa myrskyssä.
"Minä luulen," sanoi hän vallan tyytyväisenä, "ett'emme enään tänä-pänä tarvitse peljätä mitään vaaraa. Myrsky-ilma näyttää purkaneen raivonsa loppuun, ja paitsi sitä kirkastuu jo taivaskin vähitellen niin, että puolen tunnin matkalle voi jo eroittaa rannat. Ja niin muodoin en minä tarvitse sinua enään, Rönne. Jos tahdot mennä tovereitasi vastaan, niin ei mikään sitä estä. Yö kuluupi jo kyllä rauhallisesti; siitä olen varma. Siis mene Herran rauhaan, jos olet uupunut."
"En vähääkään, vältvääpeli," sanoi nuorukainen. "Vaikka en olisi määrättykään tänne, niin tahtoisin sittenkin jäädä tänne; sillä ei auta mikään, vältvääpeli, vaan teidän täytyy lopettaa kertomuksenne Kaarle-kuninkaasta. Eikä kellokaan ole muuta kuin 10:n. Yö on vielä pitkä."
"Ahah, vai kertomus sinua täällä pitääkin," sanoi vanha vältvääpeli naureskellen. "No, sinä saat sen kuulla ja toverisi myöskin, jos he tulevat enään tänne. Mutta minä luulen, että he ovat olleet niin varovaisia, että ovat jääneet Marstrand'iin."
"Ei maarkaan, niin tyhmiä eivät he olleet!" huusi Uolevin iloinen ääni samassa, ja kohta astui hän sisään Elfdal'in ja erään vieraan kanssa. "Täällä me olemme taas, vanha ystävä! Vähän tosin märkiä, mutta iloisia ja reippaita olemme yhä vain, ja vähäinen märkyys kyllä pian kuivuu. Isäni käski minun sanomaan teille terveisiä ja kiitoksia. Te olette hyvin pitäneet varanne, sanoi hän, ja lähettänyt minut ja Elfdal'in parhaalla ajalla. Jos se olisi tapahtunut joita-kuita minuuttia myöhemmin, niin olisi laiva ollut hukassa. Isäni aikoo pitää huolta siitä, että valppautenne esitetään hallitukselle oikeassa arvossansa. Totisesti, vältvääpeli, oli laiva joutumaisillaan Dal'in kalliolle. Luotsit tulivat juuri parahiksi, kuin vallesmanni viina-pannulle."
"Olemme sen kyllä nähneet täältä ylhäältä," vastasi vanhus. "Se on paha paikka, ell'ei vain tarkoin tunne kulku-väylää. Mutta mikä laiva se oikeastaan oli, Uolevi? Suurelta ja komealta rakennukselta se vain näytti."
"Kyllä, kyllä" vastasi Uolevi; "paras ruotsalaisista rekatti-laivoista, kuin on koskaan laineita vakoillut: 'Torstenson' kuudella-kymmenellä kanuunalla. Tässä on samasta laivasta matkustaja, joka haluaapi myöskin saada kuulla teidän vanhoja kertomuksianne. Elkää siitä pahastuko, vältvääpeli! Kun tämä herra kuuli, että me tahdoimme palata valo-torniin, niin pyysi hän saada tulla mukana, ja niin olemme me siis nyt tässä."
Vältvääpeli heitti lyhyen katseen vieraasen, mutta tämä lyhyt katse oli kylliksi hänelle, tuntea vieraassa arvokkaan ja suuren miehen. Vieras näytti erittäin nuorelta, ja hänen kasvoissansa kuvastuivat lempeys ja ystävyys. Vanha vältvääpeli tervehti häntä sen tähden ystävällisellä kohteliaisuudella ja pyysi häntä istumaan pieneen vahti-huoneesensa.
"Pitäkää hyvänänne se, mitä voin tarjota teille, armollinen herra," sanoi hän. "Paljon ei se tosin ole: vain lämmin huone ja vähän kertomuksia vanhoista ajoista."
"Sitä juuri etsinkin," vastasi vieras. "Näiltä nuorilta ystäviltämme kuulin, että olette ollut sankari-kuninkaamme ase-toveri, ja nyt koska en olisi voinut nukkua tänä yönä, niin pyysin heitä ottamaan minua kanssansa. Olen oikein iloinen, jos jatkatte vain kertomustanne, huolimatta minua ujostella. Minä myöskin olen nähnyt kuninkaan vähää ennen tuota onnetonta laukausta Fredrikshall'in luona."
"Tekö, herra?" sanoi vanha vältvääpeli ihmetellen. "Mutta hyvin nuori te mahdoitte silloin olla."
"Kyllä! Minä seurasin isääni, joka oli upsierina kuninkaan palveluksessa, ja tahtoi opettaa minua jo nuorena sota-menoihin."
"Sitten minä ymmärrän," sanoi vältvääpeli. "Olemmepa niin-muodoin puolittain sota-toverit, sillä minä olin myöskin Fredrikshall'in luona ja näillä minun käsi-varsillani autoin minä kantamaan kuningasta jälleen telttiinsä. Vielä kerran: terve-tullut!"
Hän ojensi kätensä vieraalle, joka puristi sitä innolla. Sen jälkeen vaatei Uolevi vältvääpeliä jatkamaan kertomustansa.
"Sitten. sitten," vastasi vanhus; "jahka ensin juomme kupillisen teetä, joka ei suinkaan liene vastahakoista vieraalle, eikä teillekään; sillä te olette läpi-märkiä sateesta ja meri-vedestä. Pian, Uolevi, nyt auttamaan minua!"
Vanhuksen esitys otettiin äänettömyydellä vastaan ja pian höyrysi tee pöydällä, ja näytti maistuvan huoneessa olijoille erittäin hyvältä. Sillä aikaa kun he joivat lämmintä, elähdyttävää juomaa, kertoi vältvääpeli lyhykäisyydessä sen, mitä hän oli kertonut jo nuorukaisille, ja alkoi sitten, pantuansa tee-kapineet pois, uudelleen punomaan keskeytyneen kertomuksensa säikeitä menneistä ajoista.
"Me olimme siis Pultavan edustalla," alkoi hän. Samalla kuin Kaarle antoi leikata ja sitoa haavoitettua jalkaansa, teki hän ohjelman seuraavan päivän tappelulle. Vielä samana iltana antoi hän tarpeelliset käskyt ja pani sen jälkeen rauhallisesti levolle, juuri kuin ei mitään erinomaisempaa huolta olisi ollut. Mutta päivän valjetessa oli hän taas vilpas ja pani meidät marssimaan. Rohkeutta ei meiltä tosin puuttunut, mutta voiton toivo ja varmuus olivat pois, sillä voimat olivat peräti eri suuret. Tsaari seisoi vastassamme 65,000 suuruisen mies-lauman ja 132 kanuunan kanssa. Meillä oli, paitsi vähäistä mieslukuamme, neljä rauta-kanuunaa; ja sitten piti Kaarlen, välttääksensä päästämästä venäläisiä takaa-päin käymästä kimppuun, jättää vahva vartio-väki Pultavan linnan edustalle ja 4,000 miestä kuormain vartioimiseen.
Emme olleet oikein hyvillämme. Niin lavealle, kuin silmä kantoi, vilisi keto venäläisistä. Kuitenkin valmistausimme me joko voittamaan tahi kuolemaan. Meidän kenraalimme ratsastivat pitkin rivejämme, kiihoittaen miehiä rohkeuteen, muistuttaen Narvasta, jossa me kahdeksan tuhatta ruotsalaista olimme voittaneet kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä. Kaarle itse, pistuoli kädessä, antoi kantaa itseään käsi-paareilla, sillä haavoitetulla jalallansa ei hän voinut ratsastaa, ja hän tahtoi kuitenkin itse johtaa taisteloa. Nyt aljettiin. Meidän ratsuväkemme teki kenraali Schlippenback'in johdolla alun ja syöksyi sellaisella väkivallalla venäläisten ratsu-miesten päälle, että ne hajosivat, kuin akanat ilmaan. Me huusimme jo "voitto" ja luulimme tappelun voittaneemme, ja se olisi niin, Jumal'auta, ollutkin, ell'ei kenraali Creutz olisi tehnyt "pukkia." Hänen piti ahdistaman pakolaisia sivusta-päin viidellä tuhannella ratsumiehellä, mutta hän meni väärään, eikä arvannut oikeata aikaa. Sillä ajalla kokosi Tsaari hajoitetun ratsu-joukkonsa ja rupesi vuorostaan ahdistamaan ruotsalaisia. Ruotsalaiset eivät voineetkaan pitää paikkaansa, vaan väistyivät, jossa tilassa Schlippenback itse joutui vangiksi. Sen jälkeen täytyi meidän jalka-väkemme marssia venäläisten tuli-kitoja vastaan. Mutta meitä otettiin vastaan rae-hauleilla, jotka lakaisivat kokonaisia rivejä maahan meiltä, ja saattoivat meidät ajattelemaan, että olimme matkalla helvettiin. Meidän täytyi peräytyä. Toinen onnettomuus seurasi toista. Menschikov tunkeutui vahvalla joukolla meidän ja linnan välille ja eroitti meidät linnaa piirittävästä armeijastamme ja kuormastostamme. Kaikki joutui venäläisten käsiin. Kuningas teki paraimman kykynsä mukaan ja oli jokajalla saapuvilla, missä vaara oli isoin; mutta ei hän voinut tehdä itseänsä kahden- eikä neljän-kertaiseksi. Hänen kantajansa ammuttiin, ja kohta mursivat kuulat koko paarit, mutta hän ei ollut siitä tietävinänsäkään, vaan istui toiseen samanlaiseen ja kiirehti taas tappelun hyörinään. Mutta ei mikään rohkeus voinut kestää yli-voimaa vastaan: koko ruotsalainen armeija otti pakonsa ja hajaantui. Kuningas ei tahtonut paeta, mutta me istutimme hänen väkisellä hevoisen selkään, kokosimme ympärillemme noin viisi sataa ratsu-miestä ja laskimme täyttä laukkaa useain venäläisten rykmenttien läpitse ja pakenimme niin. Vieläpä pa'ossa tapahtui kuninkaalle onnettomuus. Häneltä ammuttiin hevoinen. Hänelle annettiin toinen hevoinen ja vietiin mukana eteen-päin. Viimein tapasimme me kreivi Meyerfeldt'in vaunut, ja koska kuninkaan haavoitettu jalka oli kovissa kivuissa, niin istutimme me hänen niihin ja veimme hänen pois taistelusta.
"Menkäämme turkkilaisten tykö!" sanoi hän. "Tappelun olemme kadottaneet!"
Ja kadotettu se olikin, ja koko ruotsalainen armeija. Se oli onneton päivä! Kenraali Lewenhaupt oli koonnut pakenevan armeijamme hajoitetut jäännökset, mutta täytyi antautua väkinensä ruhtinas Menschikov'ille vangiksi. Koko ruotsalaisesta sota-voimasta ei jäänyt mitään jäljille sinä onnettomana päivänä, joka oli 28. kesäkuuta vuonna 1709.
Nyt siirrymme niin pian, kuin suinkin mahdollista tämän surkean seikan sivuitse, sillä ajatus ei viihdy mielellään sellaisissa surullisissa tapauksissa. Mitä minuun itseeni tulee, niin sain minäkin silloin aika kolahduksen taka-raivooni, mutta ei se kuitenkaan estänyt minua seuraamasta kuningasta, joka nyt, paitsi sisällistä tuskaa, jota hän tunsi, tietäen itsensä voitetuksi, kärsei kovaa haava-kuumetta myöskin, ja tarvitsi todellakin mitä suurinta huolen-pitoa ja hoitoa. Ah, se oli onneton pako! Polttavimmassa kesä-helteessä täytyi meidän paeta autioiden hiekka-korpien kautta, jossa meiltä puuttui ruoka-varat, jopa usein vesikin. Vasta viiden vaikean päivän perästä saavuimme me Bug-virran rannalle, ja aina yhä hääreivät venäläiset hännässämme. Turkin rajalla odotti meitä uusi hätä. Turkkilaiset eivät tahtoneet viedä niin paljon ihmisiä yli virran ilman Dezakov'in paschan lupaa, ja tämä taas vakuutti, että hänen täytyi kysyä ensin hallitus-neuvokselta Bender'issä lupaa. Paljon kului aikaa tämän pitkän edes-takaisin kulkevan virallisen neuvottelemisen kautta. Venäläiset karkasivat kimppuumme, ottivat vieläkin osan pienestä joukostamme vangiksi ja hätyyttivät meitä niin ankarasti, että me vain suurella tuskalla taisimme pelastaa itsemme turkkilaiselle alueelle.
Niin olimme me nyt turkkilaisessa turvassa! Niin pitkälle oli nyt menty meidän suuren ja peljättävän kuninkaamme kanssa! Hän, ennen voittaja kaikissa tappeluissa; hän, joka oli viralta eroittanut Puolan kuninkaan ja aikonut samoin tehdä Venäjän Tsaarillekin; hän, joka oli laatinut lakia Romalaiselle keisarille ja saattanut kaikki Euroopan hallitsijat vapisemaan edessänsä, — hän etsei nyt armo-leipää pakanoilta!
En tiedä, tokko kuningas katui sitä jäykkää itse-pintaisuuttaan, joka hänet oli saattanut tähän kurjaan tilaan; puhuvan en hänen siitä kuitenkaan koskaan kuullut; en valitusta, enkä katumista kuullut koskaan hänen huuliltansa. Miestensä saapuvilla osoitti hän itsensä yhtä rauhalliseksi ja huolimattomaksi, kuin seisoisi hän vieläkin voittamattomana urhoollisen armeijansa etu-kynnessä. Mutta kuitenkin luulen minä hänen sentään murhehtineen sitä, että hän ei ollut seurannut hyviä neuvoja. Monta kertaa, kun hän luuli olevansa yksinänsä, vaipui hän syviin mietteisiin, ja silloin istui hän otsa rypistyksissä, huulet yhteen nipistettyinä ja katse synkeänä; josta tilasta hän heräsi ikään-kuin häjystä unesta, koska häntä satuttiin häiritsemään. Sellaisina hetkinä mahtoi hän miettiä, miten kokonansa toisin hänen asiansa nyt olisivat, jos hän sen siaan, että hän seurasi omaa itse-pintaisuuttansa ja korkeoita aikeitansa, olisi suostunut Tsaarin rauhan-ehtoihin ja tyytynyt siihen kunniaan, joka ennen Pultavan tappelua loisti hänen otsallansa, ja joka ei tosiaankaan tarvinnut suurempaa loistoa. Mutta, kuten sanottu, sellaisia ajatuksia ei hän ilmoittanut, vaan osoitti aina rauhallisen ulko-nä'ön, juuri kuin ei mikään onnettomuus olisi voinut liikuttaa hänen teräksistä sydäntänsä.
Muutoin täytyy minun tunnustaa, että turkkilaiset ottivat meitä vastaan niin oivallisesti, että tuskin mikään muu kansa olisi sitä tehnyt meille siinä tilassa, jossa me olimme. Kohta kun hallitus-neuvos Bender'issä sai kuulla Kaarlen tulosta, niin lähetti hän kuningasta tervehtimään ja toivottamaan onnea hänen tulollensa, vakuuttain, että kaikki, mitä hän tarvitseisi, olisi hänen palvelukseksensa. Meidän marssiessamme Bender'iin ei Kaarlea otettu vastaan, kuin voitettua, vaan niinkuin voittajaa kuningasta; koko turkkilainen linna-väki marssei kunnia-vartijoina, kanuunoilla ammuttiin ja kuninkaalle annettiin paras asunto koko kaupungissa. Hän kielsi kuitenkin sitä ottaa vastaan, ja kiitteli kaikesta siitä hyvästä, jota hänelle osoitettiin. Sen siaan pyysi hän, että pystytettäisiin linnan viereen hänelle ja hänen seuraajillensa telttoja. Tämänkin toivon täyttivät turkkilaiset, vaikka Kaarlen seura oli jo aikaa myöten kasvanut 1800 henkeen; ja niin majailimme me vapaassa ilmassa teltoissa ja olimme kuin tattarilaiset. Puutetta ei meillä ollut mistään, sillä paitsi monellaisia ruoka-varoja, lähetti sultaani, turkkilaisten keisari, meille joka päivä 500 riksiä rahaakin. Olisimme siis voineet elää kaikellaisessa ilossa ja ylöllisyydessä, ell'emme vain olisi kaivanneet kotoamme ja ymmärtäneet itseämme pakolaisiksi ja puolittain vangeiksi.
Mitä me muut tästä ajattelimme, niin kuningas ei siitä näyttänyt vähääkään huolivan. Hänellä oli jo uusia tärkeitä ajatuksia aivoissansa, eikä ollut hän millään muodolla jättänyt vehkeitänsä Venäjätä vastaan. Hän anoi turkkilaista armeijaa sultaanilta, sillä uudestaan käydäksensä Tsaarin kimppuun. Siinä tarkoituksessa lähetti hän kreivi Poniatovskin Konstantinopel'iin käskyllä, koettaa kaikki mitä suinkin olisi mahdollista ja panna "kaikki koukut liikkeelle," saattaaksensa turkkilaisia sotaan Venäjätä vastaan. Kreivi Poniatovski oli viekas mies ja kuninkaalle erittäin uskollinen. Kavalan juutalais-vaimon kautta pääsi hän sultanin äidin ystävyyteen ja antoi saman juutalais-naisen kertoa sellaisia ihmeitä Kaarlen urhoudesta ja verrattomasta miehuudesta, että sultanin äiti pian peräti suostui kuninkaan tuumiin. Hän ahdisti poikaansa, sultania, suostumaan ruotsalaisten ehdoituksiin ja jopa sanoi innossansa: "koska kuitenkin sinä autat leijonatani Kaarlea kurittamaan Venäjän sutta?"
Kaikki tämä oli hyvä, mutta viikkoja ja kuukausia kului, emmekä tulleet paikastamme mihinkään. Kaarle olisi hyvin voinut palata koti-maahansa ranskalaisella laivalla, jonka Ranskan lähettiläs tarjosi hänelle, ja se olisikin ollut järjellisintä, mutta hän oli nyt kerran päättänyt rauta-kallossansa, turkkilaisen armeijan avulla syöstä Tsaarin alas valta-istuimeltansa. Paitsi sitä mahtoi häntä ehkä hävettää, palata kotihinsa pakolaisena. Lyhykäisesti: hän jäi sinne, missä hän oli, ja järjesti taloutensa täydelliseen kuntoon. Meidän leirimme muodostui vähitellen pienoiseksi kaupungiksi, sillä upsierit ja sotamiehet alkoivat vähitellen rakentaa huoneita sekä oman mukavuutensa, että hauskuutensa tähden, koska ei meillä ollut juuri paljon muutakaan tekemistä.
Kuitenkaan ei tätä rauhallisuutta kestänyt enemmän aikaa, kuin minkä kuningas tarvitsi hänen haavoitetun jalkansa säästämiseksi. Kohta kun hän taisi istua hevoisen seljässä, alkoi meidän rauhaton sotilas-elämämme. Ennen auringon nousua oli hän valmis, ratsasti kolme, neljä hevoista päivässä uuvuksiin ja äkseerautti meitä niin, että hiki hatusta tippui. Sitä tehdessään oli hän aina hyvällä päällä, sillä häneltä ei puuttunut mitään, ja aina ajatteli hän vain suuria tuumiansa ja aikeitansa. Eikä puuttunut häneltä rahojakaan, vaikka olisi elänyt komeammastikin, kuin hän teki. Turkin hallitus antoi rahoja suurin määrin. Ranskan lähettiläs ja Konstantinopel'in kauppiaat antoivat velaksi, mitä vain tahdottiin. Mutta suuret summat, joita kuningas sai, katosivat kuitenkin, kuin tina tuhkaan hänen käsistänsä. Tosin, jos hän tahtoi kiihoittaa turkkilaisia venäläisiä vastaan, ei hänen auttanutkaan nipisteleminen penniä; turkkilaisia paschoja ja erittäinkin sultaanin suuri-visiiriä lahjoissa tarvittiin kyllä rahoja, jos heidän piti auttaman häntä hänen aikeissansa. Täysin kourin jakeli hän siis heille rahoja, niin että tuskin rahat olivat hänelle tulleet, niin olivat ne jo pois. Parooni Grothusen oli hänen rahan-vartijansa, ja tämä mies ajatteli ja teki raha-asioissa aivan kuin herransakin. Eräänä päivänä esitti parooni kuninkaalle 60,000 riksin rätingin näillä sanoilla vain: "18,000 jaetut ruotsalaisten ja janitscharien — turkkilaisten henkivartijain — kesken; loppu käytetty muihin tarpeisiin." — "No, se on minun mieleeni!" sanoi Kaarle. "Aina kun Müller tekee jonkun rätingin, niin täytyy minun lukea kokonaisia pitkiä sivuja parin tuhannen riksin tähden. Grothusen'in lasku-tapa miellyttää minua."
"Mutta, Teidän Majesteettinne!" sanoin minä, sillä minä kuulin nämät hänen sanansa, koska satuin olemaan juuri kuninkaan teltissä, ja minua suututti, että niin kevytmielisesti meneteltiin rahojen kanssa. "Jumalan tähden, Teidän Majesteettinne, jos te annatte parooni Grothusen jatkaa sillä tavalla, niin joudumme me kaikki pian kerjäläis-sauvaan."
"Et sinä sitä ymmärrä, Roos," vastasi kuningas ja nauroi. "Minä annan rahani vain niille, jotka ymmärtämät rahoja käyttää."
"Niin, Teidän Majesteettinne, kaikki mitä viskataan akkunasta ulos, on myöskin käytettyä," sanoin minä. "Säilyyhän siinä vaiva, katsella mihinkä se joutuu, kun se viskataan niin akkunasta."
Kuningas nauroi taaskin ja sanoi lyhykäisesti, vielä hyvällä päällä: "mene matkoihisi! Elä huoli asioista, jotka eivät sinulle kuulu!"
"Mitenkä niin, Teidän Majesteettinne?" kysyin minä. "Kun ei teillä ole enään ollenkaan rahoja taskuissanne, niin kuuluu se meille kaikille ja minulle myöskin!"
"Niin pitkälle ei se mene, Roos," vastasi hän totisempana. "Ja onhan rahat vain jonkun tarkoituksen välikappaleena, ja jos joku tarkoitus tahdotaan saavuttaa, niin ei silloin käy säästeleminen välikappaletta. Ymmärrätkös nyt? Ja nyt eteenpäin vain, mars!"
Siihen loppui meidän keskustelumme ja rahan-tuhlaus kävi kuten ennenkin. Ja monesti kävi niinkin, ett'ei Kaarlella ollut rahan kuvaakaan, vaikka olisi kuinka käännellyt lakkareitansa.
Kuitenkaan emme yleisesti huonosti eläneet leirissämme, eikä meiltä puuttunut vieraitakaan. Uteliaisuus kokosi tuhansittain vieraita Konstantinopel'ista luoksemme, katselemaan kuningasta ja eloamme. Kuningasta ihmettelivät he kuin jotain kummitusta, ja kun ei hän tapansa mukaan juonut viiniä, vaan piti joka päivä kaksi kertaa julkisen Jumalan-palveluksen, niin huudahtivat he: "Allah il allah, hän on täysi muhamettilainen!"
Me toivoimme kuitenkin, että turkkilaiset tarttuisivat käyrä-kalpoihinsa ja lähtisivät venäläisiä vastaan; mutta he eivät olleet siitä tietävinänsäkään. Kreivi Poniatovski oli tosin kerran ajanut asian niin pitkälle, että suuri-visiiri antoi hänelle tuhannen tukaattia ja sanoi: "toisen käteni ojennan minä teidän kuninkaallenne ja toisella tartun minä miekkaani, ja sillä tavalla johdatan minä häntä 200,000 turkkilaisen etu-päässä Moskovaan." — Mutta paljaisiin sanoihin se jäi. Onnettomuus oli siinä, että suuri-visiiri otti niin mielellään lahjoja. Tsaari Pietari lahjoitti lähettiläänsä Tolstoy'n kautta hauelle suuren summan rahaa, ja siitä hetkestä saakka ei ollut enään ajattelemistakaan matkata Moskovata vastaan. Nyt oli Venäjän lähettiläs herrana ja jopa vaatei jättämään itselleen Mazeppaa'kin, joka myös oli paennut Turkkiin. Ja melkeimpä olisi se tainnut tapahtuakin, että vanha, kahdeksankymmenen vuotias ukko olisi jätetty hänelle; mutta kuolema pelasti vanhuksen toki oikeaan aikaan. Vieläpä lausuivat venäläiset julkisesti, että meidän kuninkaamme oli vain oikeastaan valtion-vanki, ja että turkkilaiset olivat hänen vangin- eikä kunnia-vartijoitansa. Hyvin voipi kyllä arvata, miten sellainen hävittömyys suututti kuningasta ja meitä kaikkia muitakin. Mutta mitäs me sille voimme? Tolstoy puhui totta. Kuningas olisi kyllä itse mielellänsä matkustanut Konstantinopel'iin, keskustellaksensa itse personallisesti sultaanin kanssa, muttaei saanut, ei suvaittu sitä.
Meitä nöyryytettiin syvimpään pohjukkaan saakka. Ennen niin mahtavan Kaarlen piti nöyrtyä siihen saakka, että hänen täytyi lähettää rukous-kirjeitä. Varmana siitä, ett'ei sultaani tietänyt suuren-visiirinsä Chourluli Ali'n lahjomuksista, antoi Kaarle Poniatovski'n ilmoittaa sen sultaanille. Se ei suinkaan tapahtunut sillä tavalla, kuin meidän kuningastemme luona, joiden luokse taidetaan mennä vapaasti ja valittaa vaivojansa, — ei, vaan Turkissa pitää kaikki käydä suuren-visiirin välittämisellä. Mutta Poniatovski keksei kuitenkin keinon. Hän kirjoitti herransa nimessä kirjeen, jossa hän katkerasti soimasi suurta-visiiriä. Kun sultaani meni templiin, niin rohkeni eräs kreikkalainen, suuresta maksosta, tunkeutua vartijain läpitse ja jättää anomuksen, — sillä anomus se kuitenkin oli — itse sultaanille. Mutta mitä se auttoi! Tyydyttävän vastauksen verosta lähetti sultaani kuninkaalle viisi-kolmatta oivallista arapialaista hevoista, joista yksi oli komeasti satuloittuna, ja kirjeen, joka oli tosin kohtelias, mutta niin joutava, että Kaarle repei sen kiukustuneena kappaleiksi. Mutta vieläkin enemmän: Chourluli ei ollut mitään tietävinänsä Kaarlen syytöksistä ja lähetti myös, häpeämättömästi kyllä, viisi kelpo-hevoista. Kuningas piti sultaanin hevoiset, mutta suuren-visiirin hevoset lähetti hän takaisin ja sanoi palvelijalle: "mene ja sano herrallesi, ett'en minä ota mitään lahjoja minun vihollisiltani!"
Silla tavalla elimme me kaksi vuotta Turkissa, ja jopa alkoi näyttää siltä, kuin pitäisi meidän vanhentuman siellä, sillä Kaarle oli kerran pannut sen päähänsä, ett'ei hän lähtisi sieltä ilman turkkilaista armeijaa. Miten asiat kävisivät kotona Ruotsissa, siitä ei hän näyttänyt huolivan mitään. Me saimme kuitenkin säännöllisesti palkkamme ja elatuksemme, jota ei Kaarle ollenkaan pitänyt armolahjana, kuten se kuitenkin oli, vaan turkkilaisten velvollisuutena.
Viimein näytti pitkän odotuksen perästä toivon tähti nousevan. Sultaani mahtoi varmistua siitä, että suuri-visiiri oli kuitenkin lurjus. Sentähden antoi hän tehdä hänen päätä lyhyemmäksi ja nimitti hänen seuraajaksensa Kiuprili'n. Tämä, hurskas, rehellinen ja lahjoista huolimaton mies, tarkoitti todella meidän parastamme ja antoi meille mitä parhaimmat neuvot. Hän lahjoitti kuninkaalle kahdeksan sataa kukkaroa kultaa ja neuvoi häntä ystävällisesti lähtemään kotihinsa tällä matka-rahalla. Kaarle otti rahat mutta pysyi entisessä päätöksessänsä: hän tahtoi saada turkkilaisen armeijan. Nyt pantiin samaan aikaan kohta Kiuprili viralta pois ja Baltatsi Mehemed tuli suuri-visiiriksi. Tämä huomasi kohta, että kuninkaalla oli sultaanin hovissa hyvin mahtavia ystäviä, ja että sultaanin oma äiti oli erittäin suosiollinen Kaarlea kohden. Tämä saattoi hänenkin osoittamaan itsensä ruotsalaisten ystävänä, ja vihdoin kävikin se niin pitkälle, että Kaarlen rauta-kova tahto sai Turkin todellakin julistamaan sotaa Venäjätä vastaan.
Hyviä syitä siihen ei puuttunut ollenkaan. Venäläiset eivät olleet pitäneet tarkasti kunniassa Turkin rajoja, vaan tehneet pieniä maahan hyökkäyksiä ja muuten rikkoneet sovintoa vastaan. Ensin otettiin Turkin tavan mukaan kreivi Tolstoy, Venäjän lähettiläs ja hänen väkensä vangeiksi, ja profetan viherjäinen lippu liehui korkean Portin (Turkin hallituksen) katon harjalla. Sultaani antoi suurelle-visiirille kauniin kalvan. Suuri-visiiri otti sen ja lausui: "Teidän korkeutenne tietää, että minä nuoruudessani olen oppinut pitelemään vain kirvestä; käyttää kalpaa ja johdattaa armeijoja en minä oikeastaan osaa. Kuitenkin tahdon minä sen kaiken tehdä, minkä voin; mutta ell'ei sota onnistuisi, niin muista se, oi sultaani, että en minä ole syypää sotaan!"
Sillä tavalla koki se viekas kettu säilyttää selkä-nahkansa, jos sattuisi huonosti käymään. Meillä ruotsalaisten leirissä riemuittiin nyt äärettömästi, ja me olisimme mielellämme marssineet mukana vihollista vastaan, mutta emme saaneet; saimme olla vain sivusta katselijoina pitkän matkan takana.
Kaikki kävi hyvin. 200,000 suuruisella mies-voimalla syöksivät turkkilaiset Tsaaria vastaan, joka ei voinut heitä ottaa vastaan enemmällä kuin 50,000 miehellä. Turkkilaiset piirittivät suurella joukollansa Tsaarin ja koko hänen joukkonsa kuin hiiret satimeen. Venäläisillä ei ollut edes ruokaakaan muuta, kuin joksikuksi päiväksi: he näyttivät olevan todellakin tuomitut auttamattomaan perikatoon. Kreivi Poniatovski oli turkkilaisten leirissä ja kielsi heitä ryhtymästä mihinkään taisteloon, vaan käski tappamaan venäläiset nälkään. Samalla lähetti hän myös sanansaattajan ilmoittamaan meidän kuninkaallemme venäläisten kurjasta tilasta. Kaarle piti kohta varmana, että hän nyt pääsi ijäksi-päiväksi kuitiksi viimeinkin vihamiehestänsä.
Mutta "ihminen päättää, Jumala säätää!" Asiat kävivät vallan toisin. Tsaari Pietari oli tosin epä-toivossa ja jopa peräti murheissaan: hän sulkeutui telttiinsä ja kielsi kovasti ketään laskemasta luoksensa. Ja kaikki näytti olevan hukassa, mutta Jumala esti Tsaarin peri-kadosta, ja sen teki hän erään naisen, nimittäin Tsaarin oman puolison Katarinan kautta. Kun kenraalit ja sota-neuvosto, — kun itse Tsaari ja kaikki muutkin olivat peräti neuvottcmina ja tahtoivat vain kärsivällisinä tyytyä kovaan kohtaloonsa, niin tunkeusi hän, Katarina, vastoin kaikkia kieltoja, Tsaarin telttiin ja rukoili häntä itkien, saada vielä koettaa yhtä keinoa rauhan saamiseksi. Hän oli Tsaarin nimessä kirjoituttanut kirjeen suurelle-visiirille ja pyysi nyt vain Tsaaria kirjoittamaan nimensä kirjeen alle, koska kaikissa tapauksissa ei asiat voineet tulla pahemmiksi, kuin ne olivat. Itkien ja rukoillen saikin hän Tsaarin viimein kirjoittamaan nimensä alle. Sitten otti hän kaikki rahat, kalliit kivet, helmet ja koru-kapineet, mitä hän taisi tavata ja lähetti ne kaikki Tsaarin kirjeen kanssa yhdessä suuren-visiirin kenraali-ajutantille, Osman'ille, jonka hän tiesi olevan suuren-visiirin suosilaan. Pari tuntia kului; lähettilästä ei kuulunut takaisin ja tuska tuli yhä suuremmaksi. Jopa Katarina itsekin epäili. Päätettiin päivän koittaissa, koettaa tunkeutua ulos piirityksestä, ja Pietari käski polttaa kaikki tavarakuormat, ett'eivät edes ne joutuisi turkkilaisten valtaan. Vaimot venäläisten leirissä alkoivat kovasti valittaa, sillä seuraavana päivänä odotti heitä joko kuolema, tahi orjuus. Upsierit kehoittivat sotamiehiä panemaan henkensä niin kalliista, kuin suinkin mahdollista, vaikka he epäilivät pelastumisesta. Tuska ja hämmästys, Tsaarista aina alhaisimpaan mieheen saakka vallitsi leirissä, — kun yht'äkkiä vastoin kaikkein luuloa murhe muuttui iloksi. Lähettiläs tuli viimein takaisin turkkilaisten leiristä ja toi kaikkein iloksi ja riemuksi hyviä sanomia tullessansa. Katarinan kirje ja lahjat olivat tehneet ihmeitä. Suuri-visiiri antoi sen lohdullisen vastauksen, että hän tahtoi pitää kuusi tuntia välirauhaa, ja käski Tsaarin lähettämään ensimäisen ministerinsä keskustelemaan rauhan ehdoista tykönsä.
Se mikä Tsaarista tuntui taivaan ilo-sanomalta, se luonnollisesti tuntui meidän lähettiläästämme, kreivi Poniatovski'sta, salaman iskulta, ja hän koetti sekä taivaan että maan kautta keskeyttää rauhan keskusteluja. Mutta Osman, Mehemed'in kenraali-ajutantti, vastusti häntä kaikin voimin ja hyvällä menestyksellä. Suuri-visiiri suostui sentähden hänen neuvostansa rauhaan, sillä ei sota ollutkaan hänen asiansa, kuten hän sen oli jo sanonut sultaanille. Suuri-visiiri luuli kyllin tehneensä, kun hän hankkei herrallensa takaisin kaiken sen, mitä turkkilaiset olivat kadottaneet viimeisessä sodassansa venäläisiä vastaan. Aluksi vaatei hän tosin Tsaaria antaumaan joukkonensa ilman mitään ehtoja, joka luonnollisesti olisi tapahtunutkin, — mutta vihdoin taipui hän ystävällisyyteen, koska Koranissa — turkkilaisten raamatussa — oli kirjoitettuna: "elä ahdista vihollisen ahdistuksessa olevaa armeijaa siihen määrään, että se turvaantuisi epä-toivon miehuuteen."
Vaikka Poniatovski koki selittää asiata ja jopa uhkailikin, niin teki suuri-visiiri kuitenkin rauhan Tsaarin kanssa, ja Katarina riemuitsi toimestansa, jolla hän oli pelastanut puolisonsa ja armeijansa perikadosta. Venäläiset läksivät satimestansa soitellen ja iloiten, ja vieläpä antoivat turkkilaiset heille ruoka-varojakin niin, että pari tuntia rauhan-liiton allekirjoitettua oli venäläisten leirissä ylellisyys puutteen siassa. Sillä ajalla kun nämät suhdetten vaihdokset tapahtuivat sotatantereella, oli sanan-saattaja, jonka Poniatovski oli lähettänyt ilmoittamaan Kaarlelle venäläisten ahdistusta, saapunut luoksemme. Maltitonna, saadaksensa nähdä Tsaarin, jäykimmän vihollisensa nöyryytettynä ja vankina, ei Kaarle enään saanut ollenkaan rauhaa. Hän astui hevoisen selkään ja ajoi täyttä nelistä sota-kentälle. Hän kiiti niin rajusti eteen-päin, että hän sen siaan, kuin hän olisi ajanut puolen penikulman matkan väärää ja mennyt sillasta Pruth-virran yli, ajoikin suin-päin hevoisinensa virtaan ja totisella hengen vaaralla ui yli. Mutta jos hän olisi tiennyt kaikki asiat, niin ei ainakaan olisi hän niin kiirettä pitänyt. Kun hän saapui venäläisten leirille, niin tekivät venäläiset juuri parhaillansa lähtöä. Hän ratsasti heidän lävitsensä, vähintäkään heistä huolimatta. Niin tuli hän turkkilaisten leiriin, hyppäsi maahan hyrpävän hevoisensa seljästä Poniatovskin teltin edessä ja sai nyt kuulla siitä naurettavasta rauhasta, jonka Mehemed oli tehnyt Tsaarin kanssa.
Kaarle seisoi kivettyneenä kauhusta, aivan kuin salaman satuttamana, eikä tahtonut ollenkaan uskoa sitä, mitä Poniatovski lyhykäisyydessä hänelle kertoi. Mutta viimein puhkeusi hänen vihansa: hän meni suuren-visiirin luokse ja vaatei häntä kohta repimään rikki rauhan liittoa ja ahdistamaan venäläisiä ase-voimalla.
"Mies!" huusi hän. "Kuinka olet sinä voinut tehdä sellaisen rauhan?"
Kaarlen rajusti raivotessa oli suuri-visiiri pysynyt täydellisesti rauhallisena ja vastasi nyt kuiva-kiskoisesti: "se onoma asiani."
"Mutta olihan sinulla koko venäläinen armeija vallassasi," huusi kuningas.
"Koran'issa on kirjoitettu," vastasi suuri-visiiri häiritsemättömällä levollisuudella, "jätä vihollisesi rauhaan, koska hän pyytää sinulta laupeutta."
"Mutta onkos siellä kirjoitettu myöskin," sanoi kuningas yhä vihaisena, "että sinun pitää tekemän huono rauha, koska voit määrätä hänelle rauhan ehdot. Etkö olisi voinut viedä Tsaaria vankinasi Konstantinopel'iin?"
"Kyllä," vastasi suuri-visiiri, "mutta kukas olisi sitten hänen poissa-ollessansa hallinnut valtakuntaa? Ei kelpaa se mihinkään, että hallitsijat oleksivat pois valtakunnastansa."
Tämän tapaavan ja itseensä koskevan nuolen kuultuansa nauroi Kaarle katkerasti ja viskautui eräälle sohvalle, ojensi jalkansa ja katseli suurta-visiiriä vihaisesti ja ylen-katseella. Hetken perästä nousi hän taas hevoisen selkään ja ratsasti pois toimittamattomin asioin, pettyneenä toivossansa ja katkeroitetulla sydämellä.
Kun tulimme takaisin leiriimme, niin oli se kokonansa tulvan alla.Jätimme sentähden Bender'in ja tulimme Varnitza'an.
Jos me olimme vihaisia rauhasta, niin ei suuri-visiiri Mehemed'ikään ollut oikein hatussansa, sillä hänellä oli paha omatunto ja pelko siitä, että Kaarle ilmoittaisi totuuden Konstantinopel'issa. Ja syytä hänen pelkoonsa olikin, sillä vähän ajan perästä pantiin hän pois viralta petoksensa vuoksi ja hänen ajutanttinsa Osman hirtettiin. Sodasta palattuansa koki hän kaikin tavoin saada meitä Turkista pois. Saksan keisarilta pyysi hän kuninkaalle vapaata kulkua Saksan valtakunnan lävitse; ja jopa tarjosi 8,000 turkkilaista saatto-miehiksi, jos Kaarle mieluummin matkustaisi Puolan kautta. Mutta Kaarle vastasi lyhykäisesti: "ett'ei hän ilmansataa-tuhattamiestä liiku paikaltakaan." Nyt sai hallitus-neuvos Bender'issä suuri-visiiriltä käskyn, laittaa kuningas vain pois, mutta Kaarle antoi vastauksen: "että hän kohta antaa hirttää ensimmäisen miehen, joka tulee jossain toimessa, joka sotii hänen kunniaansa ja majesteettiansa vastaan."
Varmitza'ssa varustaumme me aivan kuin olisimme aikoneet jäädä sinne ijäksemme. Kuningas itse rakennutti itsellensä avaran, vahvan rakennuksen, ja vaikka ei hän rakastanut komeutta ja loistoa, niin antoi hän kuitenkin turkkilaisten kiusalla, varustaa sen komeimmilla huonekaluilla. Olipa ikään-kuin olisi hän aavistanut, että hän kerran tarvitseisi tätä vahvaa asuntoa. Paitsi sitä rakennutti hän erityisen kanslian ja vielä toisen isonlaisen rakennuksen lemmityllensä, parooni Grothusen'ille.
Kaikesta tästä taisi suuri-visiiri hyvin huimata, ett'ei hän suinkaan aivan pian pääsisi kuitiksi vaivaloisista vieraistansa, ja hän koki sentähden kaikilla tavoilla tehdä kuninkaan olemista vaikeaksi. Hallitus-neuvoksen Bender'issä piti uhata Kaarlea sultaan'in korkealla epä-suosiolla, joll'ei hän mitä pikemmin matkaisi Turkista pois. Hallitus-neuvos oli tosin lempeä ja hyvän-luontoinen mies, mutta täytyi kuitenkin totella, ja koetti sentähden suurimmalla mahdollisuudella kaunistella kuninkaalle katkeraa sanomaansa. Mutta Kaarle nauroi sanomalle ja vastasi: "Kyllä, kyllä minä lähden pois, kun vain sultaani Ahmed ensin lupaa minulle kaksi asiata."
"Ja ne olisivat?" kysyi hallitus-neuvos tyytyväisenä, sillä hän luuli jo voittaneensa asiansa.
"Ensinnäkin," sanoi Kaarle, "pitää hänen rangaista suurta-visiiriä ja sitten antaa minulle sataa-tuhatta sotamiestä matkustaakseni Puolan kautta."
Hallitus-neuvos vetääntyi hämmästyneenä takaisin, eikä voinut kylliksi ihmetellä sellaista rauta-kalloa, joka oli jo saattanut niin monta ihmettelemään.
Kaarle pysyi vahvana päätöksessänsä. Turkkilaisten sataa-tuhatta miestä ei hän voinut poistaa päästänsä, ja sentähden niskoitteli hän turkkilaisia vastaan, koska hän tunsi Koran'in ja tiesi, että se pakoitti turkkilaisia mitä suurimpaan vieras-varaisuuteen.
Suuri-visiiri joutui nyt erittäin vihaiseen mielen-tilaan kuningasta vastaan. Hän otti kiini kaikki kirjeet, jotka kuningas lähetti Konstantinopel'iin, ensinkin sen tähden, että ei kuningas voisi valittaa hänen päällensä sultaanille, ja toiseksi, ett'ei kuningas voisi saada mitään rahoja Stambulista. Lisäksi, joka oli vieläkin pahempi, pidätti hän suurimman osan kuninkaalle tulevasta raha- ja ruoka-avusta, ja uhkasipa jo pidättää sen kokonansakin, jos kuningas niskoittelisi vieläkin. Mutta kuningas ei pitänyt lukua mistään. "Tähän asti," sanoi hän hovi-mestarillensa, "olemme syöneet kahdessa pöydässä, mutta huomisesta alkain pitää laitettaman neljä pöytää." Ja niin tapahtuikin. Mutta saada tätä toimeen, täytyi lainata suuria summia oikealta ja vasemmalta ja kaiken kaltaisilta ihmisiltä korkeata korkoa vastaan. Moni meistä, ja minä myös, pudisti päätänsä tälle tuhlaukselle, — mutta mitä se auttoi? Kuningas käski ja meidän täytyi totella.
Sen ilon sai Kaarle kuitenkin viimein, että hän kukisti suuren-visiirin, vastoin hänen kaikkia juoniansa. Kreivi Poniatovski'n, lähettiläämme Konstantinopel'issa, täytyi kirjoittaa kertomus Venäjän armeijan tilasta Pruth-virran luona, josta kertomuksesta näkyi selvästi ja todesti, että paljon suuremman ja loistavamman rauhan olisivat turkkilaiset taitaneet tehdä, joll'ei suuri-visiiri ollut petturi. Tämän kertomuksen neuvotteli hän sultaan'in käsiin, ja siitä seurasi tarkemmat tutkistelemiset. Ajutantti Osman'ilta tavattiin Katarinan sormus ja 20,000 kappaletta, osittain saksilaista osittain venäläistä kulta-rahaa. Se seikka päätti asian ja sekä Osman että suuri-visiiri saivat kumpanenkin ansaitun palkan petoksestansa. Mutta sillä ei parantunut kuninkaan eikä meidänkään tilamme.
Mehemed'in jälkeen tuli nyt toinen, Jussus-niminen mies suureksi-visiiriksi. Tämä antoi meille taas rehellisesti osamme ja mitä muuta me tarvitsimme. Me rupesimme uneksimaan taas kultaisia uniamme, sillä, sanottiin, sota oli taas puhkeamaisillansa Venäjätä vastaan. Mutta me petyimme. Rauha vahvistettiin, ja sultaani Ahmed'ilta tuli kirjoitus, jossa kohteliaasti, mutta vakavasti viitattiin kuninkaalle, että hänen piti ennen talven tuloa valmistaa itsensä matkaan, mennäksensä Puolan kautta takaisin kotihinsa. Kaikki mitä matkalla olisi tarpeen, rahat, miehet, hevoiset ja vaunut, piti hänen saaman Turkin hallitukselta. "Joukot" — niin päättyi kirje — "joiden tulee seurata teitä, saavat ne ohjeet, kuin sopivat sellaisessa tapauksessa meidän majesteettimme tarkoituksille." Kirje oli kirjoitettu 14 p. Huhtikuuta v. 1712 Konstantinopel'issa ja varustettu sultaanin oma-kätisellä alle-kirjoituksella.
Siinä me nyt olimme! Täysi maasta-karkoitus, eikä tämä katkera nielaus ollut edes nyt koristeltu, kuin ensi-kerralla, kauniilla lauseillakaan. Mitä teki nyt Kaarle? Kirje ei vaikuttanut häneen mitään. Hän lähetti sultaanille vastaukseksi, että hän aina olisi kiitollinen hänelle osoitetusta kohteliaisuudesta, mutta ett'ei hän taitanut ymmärtää, miten sultaani taisi ajatellakaan, lähettää häntä vihollistensa vallassa olevan maan läpi vähäisellä partio-joukolla. Ja siihen se jäi taas sillä kerralla. Kaarle ei yrittänytkään valmistautua matkaan, vaikka sultaanin määräämä aika yhä läheni.
Hallitus-neuvos Bender'issä ahdisteli kuningasta yhä kovemmin, että hän edes viimeinkin lähtisi pois, muutoin saattaisi hänen paikoilleen-jäämisensä saada pahan lopun. "Minä tahdon maksaa velkani ensin," vastasi Kaarle. "Kuinka paljon tarvitsette, Teidän Majesteettinne siihen?" kysyi hallitus-neuvos. "Tuhannen kukkarollista," — likemmä puolen miljoonaa kulta-rahaa — vastasi kuningas.
Hallitus-neuvos kirjoitti kohta sultaanille, ja tämä — niin pitkälle piisasi hänen kärsivällisyytensä — lähetti kohta tuhannen kukkaron verosta tuhannen ja kaksi sataa, kuitenkin sillä vakaalla ehdolla, ett'ei rahoja saisi antaa kuninkaalle ennen, kuin hän todellakin lähtisi matkalle kotihinsa. Kuitenkin sai parooni Grothusen hallitus-neuvoksen houkutelluksi jättämään rahat kuninkaalle ennen hänen matkaansa, ja pian olivat rahat hävinneet kaikille ilman suunnille. Me emme voineet siis vieläkään matkustaa, ja Kaarle vaatei vielä tuhatta kukkarollista kultaa. Mutta se oli kuitenkin liikaa jo turkkilaisellekin kärsivällisyydelle. Kun sultaani sai sen sanoman, niin kutsui hän kokoon divan'insa, kuten valtio-kokousta siellä kutsutaan, ja pitkän neuvottelemisen perästä päätettiin siinä, että joll'ei kuningas tahtoisi hyvällä lähteä, niin pakoitettaisiin hän väkivallalla siihen.
"Pääni se maksaa, että vastoin sultaanin vakaata käskyä olen Teidän Majesteetillenne antanut rahat ennen lähtöänne," sanoi hallitus-neuvos kuninkaalle.
"Eikö mitä," lohdutteli Kaarle häntä ja taputteli ystävällisesti hänen olka-päitänsä; "minä puollustan sinua sinun herrasi edessä."
"Ah'" huokasi hallitus-neuvos. "Teidän Majesteettinne ei tunne minun herraani. Hän ei anna anteeksi rikoksia, vaan rankaisee niitä."
Niin pahasti ei se kuitenkaan käynyt. Hallitus-neuvos pääsi ankaralla nuhteella ja täytyi kohta, divan'in päätöksen saatuansa, mennä kuninkaan luokse Varnitza'an ja sanoa hänelle, että nyt oli suuren-herran — sultaanin — kärsimys lopussa. Kuninkaan piti nyt viivyttelemättä lähteä pois maasta, tahi pakoitettaisiin hän siihen.
"Tee herrasi tahto, jos voit," vastasi kuningas, "ja mene kohta pois silmistäni!"
Hallitus-neuvos meni murheellisena ja siitä hetkestä saakka ei meille enään annettu ruoka-varoja; myöskin turkkilaiset kunnia-vartijat otettiin pois. Neljä-tuhatta puolalaista ja kolme-tuhatta kasakkaa, jotka olivat kokoontuneet kuninkaan luokse, käskettiin "kohta jättämään kuninkaan leirin ja menemään Bender'iin turkkilaisten turvaan, ell'eivät he tahtoneet kuolla nälkään." He jättivätkin kohta meidät ja erkanivat meistä. Me ruotsalaiset jäimme vain uskollisesti kuninkaamme luokse, ja hallitus-neuvos marssitutti 14,000 turkkilaista meitä vastaan.
Nyt olimme todellakin pahassa pulmassa, mutta ei vielä sellaisessakaan suhteessa antanut kuninkaan rauta-kallo perään. Kun ei meillä ollut enään ruokaa hevoisillemme, niin käski hän ampua kaksi-kymmentä kauneinta hevoista niistä, joita sultaani oli hänelle lahjoittanut. Niin tapahtuikin, ja tattarilaiset panivat hyvällä ma'ulla ne jalot elävät liiviinsä.
Senjälkeen rakensimme me rinta-varustuksia ja linnoitimme sen kivi-rakennuksen, jossa kuningas asui. Hän oli itse avullisna työssä, ja kaikkein, kanslerin, rahan-vartijan, kirjoittajan ja palveliain piti tarttua työhön käsiksi. Toiset sulkivat akkunoita, toiset ovia. Kun se oli tehty, niin istui kuningas aivan rauhallisena ja pelasi shakkia parooni Grothusen'in kanssa.
Mutta me muut emme olleet oikein hyvällä hatulla, sillä vastassamme seisoi neljä-toista kanuunaa ja kaksi mörssaria, suut ammollansa. Tosin emme peljänneet niin paljon itsemme, kuin kuninkaan tähden, ja parooni Fabricius lankesi hänen eteensä maahan ja rukoili häntä, ett'ei hän tarpeettomasti uhraisi henkeänsä. Tulipa jo hänen hovi-saarnaajansakin ja otti pyhän raamatun avuksensa, estääksensä häntä antaumasta niin suureen vaaraan.
Mutta Kaarle kuuli kaikkea kylmä-kiskoisena. "Teidän asianne on," sanoi hän papille, "rukoilla puolestani, vaan ei pyrkiä neuvon-antajakseni."
Kenraalit Hård ja Doldorf osoittivat niitä arpia, joita he olivat saaneet taistellessansa hänen vieressänsä. "Minä näen," sanoi kuningas, "että olemme jo ennenkin taistelleet uljaasti yhdessä; tehkäämme se vielä kerran."
Niin pysyi hän liikuttamattomana ja meidän täytyi varustautua kovaan taisteluun.
Turkkilaiset marsseivat esiin ja kukin kävi meistä osoitetulle paikallensa. Kuningas puollusti itse omaa huonettansa, ja minä olin myös hänen seurassansa. Kansliata piti kansleeri Müller'in ja kirjoittaja Ehrenpris'en puollustaman miehinensä; talli-rengit ja kokit määrättiin toisiin paikkoihin.
Nyt tulivat turkkilaiset. "Demirbasch — rauta-kallo — antau!" huusivat he meille.
Koska he vastoin tapaansa, kuu he menevät taisleluun, eivät sen enempää enään sanoneet, niin meni parooni Grothusen aivan yksin heitä vastaan ja piti heille puheen, poistaaksensa, jos suinkin mahdollista uhkaavan vaaran.
"Miten, vanhat ystäväni," huusi hän heille, "te tahdotte tappaa kourallisen turvattomia ruotsalaisia? Uljaat janitscharit! Oletteko te unhoittaneet kaikki ne hyvät työt, mitä olette meiltä saaneet? Tahdotteko te tappaa Ruotsin kuninkaan, jota te niin paljon rakastatte, ja joka teille on tehnyt niin paljon hyvää? Ystäväni, kuningas tahtoo vain kolmen päivän loma-aikaa, eikähän suuren-herran käskyt liene niin peri ankaroita, kuin ollaan teille luuloiteltu."
"Ei, ei; ei yhtään loma-aikaa!" huusivat hallitus-neuvos ja tattarilaisten khaani, — päällysmies. — "Hyökätkää vain pojat!"
Me luulimme nyt hyökkäyksen alkavan ja olimme varuillamme. Mutta nyt näkyi, miten itse turkkilaiset sotamiehet kunnioittivat kuningastamme ja kuinkalaisen ihmettelemisen hän oli heissä vaikuttanut. Janitscharit eivät totelleet enään upsieriansa ja jopa uhkasivat karata heidän päällensä, ell'ei vain kuninkaalle myönnettäisi pyydettyä kolmen päivän loma-aikaa.
Hallitus-neuvos joutui nyt pahaan pinteriin. Vihdoin kokosi hän janitscharien upsierit ja vanhimmat sotamiehistä ja luki heille sultaanin vakavan käskyn, pakoittaa kuningasta väkivallalla, ell'ei hän lähtisi hyvällä. Kuitenkin kielsivät janitscharit totella, ja se kävi niin pitkälle, että väli-keino oli keksittävä. Kuusi-kymmentä sotamiestä, jotka olivat saaneet paljon lahjoja kuninkaalta ja muutoin olleet hänen suosiossansa, pyysivät hallitus-neuvokselta lupaa saada mennä kuninkaan luokse ja pyytää häntä uskomaan itsensä heidän haltuunsa; he tahtoivat olla hänen vartijoinansa. Hallitus-neuvos suostui tähän ilolla, sillä häntä murhetutti erittäin, miten hän estäisi väki-valtaa. Seuraavana päivänä tulivat harmaa-parrat tykömme Varnitza'an ilman aseita, valkoiset sauvat käsissä rauhan merkkeinä. He kääntyivät parooni Grothusen'in ja kansleri Müller'in puoleen ja ilmoittivat, että he tulivat vartijoiksi kuninkaalle. He tahtoivat saattaa häntä turvassa Adrianopel'iin, jossa hän saisi itse puhua suuren-herran kanssa, ja niin tulisivat asiat taas hyviksi jälleen.
Kun he niin puhelivat Grothusen'in kanssa, niin luki kuningas kirjettä, joka oli tullut hänen lähettiläältänsä Konstantinopel'issa. Kreivi Poniatovski vakuutti kirjeessä sen, mitä hallitus-neuvos oli jo ilmoittanut. Sultaan'in käskyt olivat erittäin ankarat ja kuninkaan ei pitäisi enään tarpeettomasti niitä vastustaman.
Mutta kaikki se oli vain yhtä kuin kaataa öljyä valkeaan. Ei kirje, eikä janitscharien järjelliset esitykset saaneet kuningasta lähtemään pois. Janitscharit, joita hän ei edes tahtonut ottaa puheillensakaan, lähetti hän takaisin sillä käskyllä: "että he pian lähtisivät sieltä, muutoin antaisi hän leikata heidän partansa." Se oli suurin häpeä, jonka hän taisi tehdä jollekulle turkkilaiselle. Lyhykäisesti: hän pysyi kuin ennenkin itse-pintaisuudessansa, eikä tahtonut kuulla mitään järjellistä.
Ei ollut siis ihmettäkään, että janitscharitkin vihastuivat viimein. Vihaisella mielellä läksivät heidän lähettiläänsä luotamme ja sanoivat: "koska rauta-kallo tahtoo väki-valtaa, niin tapahtukoon sitten hänen tahtonsa."
Kun he tulivat takaisin omainsa luokse, niin kertoivat he miten häpeällisesti Kaarle oli ottanut heitä vastaan ja lähettänyt takaisin; jo syttyi tuli joka nurkassa. Janitscharit vannoivat kauheasti kostavansa vanhoille tovereillensa tehdyn vääryyden.
Kohta saimme me myös kokea, että heidän koston aikeensa oli todella tuumattu. He hyökkäsivät päällemme juuri Jumalan-palveluksen aikana ja keskeyttivät sen huudoillansa. Ensimäisellä laukauksella hajousimme me kaikki, ja kukin kiirehti määrätylle paikallensa. Kiivas taistelu alkoi nyt. Ruotsalaiset taistelivat tavallisella miehuudella, mutta janitscharit karkasivat päällemme liian suurella yli-voimalla, piirittivät vähäisen joukkomme linnoitetussa leirissämme ja ahdistivat sitä niin ankarasti, että sen vihdoin täytyi laskea aseensa maahan ja antautua vangiksi. Kuningas itse kiirehti kenraalien Hård'in, Daldorf'in ja Sparre'n ynnä pienen joukon kanssa, jossa minäkin olin, asuntoonsa ja huusi nauraen: "Nyt, herrat, taistelemmepro aris et focis, se on: alttarin ja lieden puolesta."
Kenraalit ihmettelivät kuninkaan kylmä-kiskoista välin-pitämättömyyttä, joka oli aina sama suurimmassakin vaarassa. He seurasivat häntä kuitenkin ja koettivat kiirehtiä asuntoon. Olikin tosin jo parasta, että sen teimme, sillä kun me tulimme portille, niin piirittivät jo turkkilaiset sen. Meidän täytyi lyödä itsemme heidän lävitsensä, tullaksemme sisälle, ja onnistuikin se meille. Vasta kamarinsa oven edustalla hyppäsi kuningas alas hevoisensa seljästä.
"Sisällä me nyt kyllä olimme, mutta ympärinsä hyörivät turkkilaiset kuin sääsket, eikä kukaan voinut meistä sanoa, miten tämä päättyisi. Eivät turkkilaiset toki jättäneet meille aikaa, ajatella sitä. Kohta oli meillä tarpeeksi työtä, puollustaissa itseämme, jota teimme niin hyvin, kuin taisimme. Mutta siitä sitten enemmin; auttakaa minua nyt, nuoret herrat, kantamaan hiiliä taas tänne. Minä näen, että lyhty ei pala enään niin kirkkaasti, kuin sen pitää palaa; ja koska vielä yötä on jäljillä, niin tahdomme myöskin tehdä velvollisuutemme."
Kertomuksen keskeytys ei ollut erittäin mieluinen nuorukaisille, mutta tottuneet kuriin kun olivat, niin eivät he uskaltaneet mitään sanoa vastaan, vaan nousivat kohta rivakasti istuimiltansa ja seurasivat vanhan vältvääpelin käskyä. Ei vieras herrakaan jäänyt paikallensa, mutta otti osaa myöskin työhön. Kun vältvääpeli tahtoi häntä estää siitä, niin sanoi hän vain nauraen: "koska olen ollut osallisena nuorten ystäväini huvissa, niin on kohtuullista, että otan osaa työhönkin, ja paitsi sitä on siitä minulle itsellenikin hyötyä. Jota pikemmin olemme tehtävämme lopettaneet, niin sitä pikemmin saamme kuulla taas kertomustanne."
Vanha vältvääpeli nauroi hyvillänsä ja sallei vieraan herran tehdä niin, kuin hän tahtoi.