Kerrottiin niinikään, että Kalifornian palkkasoturijoukkojen uskottomuudesta oli tullut niin vakava kysymys, että puolikymmentä rykmenttiä oli jo hajoitettu ja niiden jäsenet perheineen karkoitettu omista kaupunginosistaan työväenkaupunkeihin. Ja kuitenkin asian todellinen laita oli sellainen, että Kalifornian palkkasoturit olivat herrojensa uskollisinta väkeä! Mutta mitäpä siitä olisi tiedetty Chicagossa, joka oli suljettu kaiken muun maailman yhteydestä? Ja sitten oli muka saapunut sähkösanoma, joka kertoi, että New Yorkin väestö oli alkanut nousta kapinaan, päättyen sillä huomautuksella (tarkoitettu tuntumaan valheelta), että sotajoukot ovat aseman herroina.
Ja samoinkuin oligarkit olivat menetelleet aamulehtien suhteen, samoin he järjestivät lukemattomat muut asiat. Me saimme niistä jäljestäpäin tiedon, niinkuin esim. siitä, miten he olivat vartavasten iltayöstä lähetelleet salaisia sähkösanomia siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että ne joutuisivat kumouksellisten käsiin.
»Eipä taida Rautakorko tarvita meidän palvelustamme», sanoi Hartman laskiessaan kädestään sanomalehden, jota oli lukenut, kun juna saapui keskusasemalle. »He kuluttivat suotta syyttä aikaansa lähettäessään meidät tänne. Heidän suunnitelmansa ovat silminnähtävästi onnistuneet paljon paremmin kuin he ovat toivoneetkaan. Helvetti saattaa pursua esille minä hetkenä hyvänsä.»
Hän kääntyi ja loi katseensa pitkin junaa, kun me laskeuduimme asemasillalle.
»Sitä minä juuri arvelinkin», hän mutisi. »Ne jättivät pois matkasta tuon yksityisvaunun oitis, kun sanomalehdet saapuivat.»
Hartman oli toivottomuuteen asti masentunut. Minä yritin lohduttaa häntä, mutta hän ei ollut kuulevinaankaan selityksiäni ja alkoi yht'äkkiä puhua nopeasti ja hiljaa meidän kulkiessamme aseman läpi. Ensiksi minä en ymmärtänyt hänen sanojensa tarkoitusta.
»Minulta on puuttunut varmuus», hän sanoi, »enkä minä ole puhunut siitä kenellekään. Olen työskennellyt viikkokausia päästäkseni selville, mutta varmuutta en ole saanut. Varokaa Knowltonia. Minä epäilen häntä. Hän tuntee useiden meidän piilopaikkojemme salaisuudet. Hänellä on kädessään satojen meikäläisten henki, ja minä luulen, että hän on petturi. Minulla ei tosin ole tälle luulolleni mitään sitovia todistuksia. Mutta minusta tuntuu, että huomasin hänessä muutoksen joku aika sitten. On olemassa vaara, että hän on myynyt meidät tai aikoo myydä. Minä olen melkein varma siitä. Minä en hiiskuisi sanaakaan kenellekään tästä epäluulosta, jollei minusta tuntuisi, etten pääse Chicagosta elävänä. Pitäkää silmällä Knowltonia. Pankaa hänet satimeen. Ottakaa selko. Minä en tiedä sen enempää. Se on vain mielijohde, jonka totuuden perille minun ei ole onnistunut päästä.» Me olimme juuri astumassa katukäytävälle. »Muistakaa», Hartman lopetti totisena. »Pitäkää silmällä Knowltonia.»
Ja Hartman oli oikeassa. Ennenkuin kuukausi oli umpeen kulunut, Knowlton maksoi petturuutensa hengellään. Milwaukeen toverit panivat toimeen hänen kuolemantuomionsa.
Kaduilla oli hiljaista — liian hiljaista. Chicago nukkui kuoleman unta. Ei mitään melua eikä liikenteen synnyttämää jyrinää. Ei edes vuokra-ajureita näkynyt kaduilla. Katuraitioteillä ja ilmaradoilla liikenne oli pysähdyksissä. Ainoastaan tilapäisesti näkyi katukäytävillä yksinäisiä jalkamiehiä, mutta nämä jalkamiehet eivät seisoskelleet. He riensivät kukin omalle suunnalleen kiiruhtaen ja niinkuin ne, jotka ovat tietoisia matkansa päämäärästä. Mutta kuitenkin kuvastui heidän liikkeissään kummallinen epävarmuus, aivan kuin he olisivat pelänneet rakennusten kaatuvan päällensä tai katukäytävän vaipuvan jalkainsa alta tai räjähtävän ilmaan. Kuitenkin oli liikkeellä muutamia katupoikia, silmissä aavistus ihmeellisistä ja huumaavista tapahtumista, jotka tekivät tuloaan.
Jostakin kaukaa etelästäpäin kuului räjähdys. Siinä kaikki. Sitten tuli taas hiljaisuus, vaikka katupojat olivat hätkähtäneet ja kuuntelivat kuin nuoret vuorikauriit. Rakennusten portit ja myymälöiden ovet ja ikkunat oli suljettu. Mutta poliiseja oli runsaasti näkyvissä, ja silloin tällöin mennä pyyhkäisi sotilasautomobiili nopeasti sivuitse.
Me tulimme Hartmanin kanssa siihen käsitykseen, että meidän on tarpeetonta ilmoittautua paikallisille salapoliisipäälliköille. Meidän laiminlyömisemme annettaisiin anteeksi seuraavien tapahtumain valossa, sen me käsitimme. Niinpä me suuntasimme kulkumme Etelä-Chicagon suurta työväenkaupunkia kohti toivossa päästä joittenkin toverien kanssa yhteyteen. Liian myöhään! Me tiesimme sen, mutta emmehän me voineet jäädä noille kolkoille äänettömille kaduille toimettomina kuljeskelemaan. Missä oli Ernest? Koetin turhaan ratkaista sitä kysymystä. Mitä tapahtui työväenkastien ja palkkasoturiston asumissa kaupunginosissa? Linnoituksissa?
Ikäänkuin vastaukseksi kuului kumea ääni, jota etäisyys himmensi, ja sitten säännöllisiä laukauksia.
»Se kuuluu linnoituksista», sanoi Hartman. »Jumala armahtakoon noita kolmea rykmenttiä!»
Eräässä kadunkulmassa me huomasimme teurastushuoneiden puolella jättiläismäisen savupatsaan. Seuraavasta kulmauksesta saattoi nähdä useita samanlaisia patsaita kohoavan West Siden puolella. Palkkasoturien kaupungin yläpuolella me näimme suuren irrallaan ajelehtivan sotailmapallon, joka räjähti melkein samassa tuokiossa, kun me huomasimme sen, ja putosi palavana hylkynä maata kohti. Oli mahdoton saada selkoa tuosta ilmaonnettomuudesta. Me emme voineet päättää, oliko tuossa ilmapallossa miehistönä tovereita vaiko vihollisia. Samassa kuulimme epämääräisen äänen, joka muistutti kaukana kiehuvan jättiläismäisen kattilan porinaa, ja Hartman sanoi sen tulevan kuularuiskuista ja automaattisista kivääreistä.
Ja yhä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ei mitään tapahtunut sillä puolella kaupunkia, missä me olimme. Poliiseja ja automobiililla ajavia sotilasvartiostoja liikkui meidän sivuitsemme, sekä kerran puolikymmentä paloruiskua, joita varmaankin tuotiin joltakin tulipalopaikalta. Eräässä automobiilissa istuva upseeri kysyi jotakin palosotilailta, joiden me kuulimme huutavan vastaukseksi: »Ei ole vettä! Ne ovat räjähdyttäneet vesijohdot rikki!»
»Me olemme särkeneet vesijohdot», huudahti Hartman minulle innoissaan. »Kun me voimme saada aikaan tällaista keskensyntyneessä, eristetyssä, hyödyttömässä yrityksessä, mitä voimmekaan silloin tehdä, kun on kysymys kypsyneestä, kautta koko maan valmistetusta kumouksesta?»
Automobiili, missä istui se upseeri, joka oli puhutellut palosotilasta, jatkoi matkaansa. Yht'äkkiä kuului korviahuumaava jysähdys. Vaunu ihmisineen päivineen lennähti ilmaan ja vaipui maahan haudaten alleen ruhjoutuneet ruumiit.
Hartman oli mielissään. »Hyvin tehty! Hyvin tehty!» toisti hän useat kerrat kuiskaten. »Köyhälistö saa tänään opetuksen, mutta se antaa myöskin omasta puolestaan.»
Poliiseja juoksi paikalle. Toinenkin sotilasautomobiili oli pysähtynyt. Minä puolestani olin tyrmistynyt. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä. Miten se oli tapahtunut? Minä en tietänyt, vaikka olin suoraan siihen katsonut. Ja niin olin hätääntynyt, etten edes huomannut, että poliisi oli pidättänyt meidät. Minä näin yht'äkkiä, että poliisi oli ampumaisillaan Hartmania. Mutta Hartman pysyi tyynenä ja lausui asianmukaiset tunnussanat. Minä näin ojennetun revolverin liikahtavan, vaipuvan alas ja kuulin poliisin äkäisen murinan. Hän kiroili äkeissään koko salapoliisilaitosta. Aina ne ovat tiellä, hän vakuutteli samaan aikaan kuin Hartman puheli hänelle ja asianmukaisella salapoliisin pöyhkeydellä moitiskeli poliisien kömpelyyttä.
Seuraavassa tuokiossa minä jo tiesin, miten se oli tapahtunut. Onnettomuuspaikalle oli kokoontunut joukko väkeä, ja kaksi miestä par'aikaa nosti maasta haavoittunutta upseeria kantaakseen hänet toiseen automobiiliin. Heidät kaikki valtasi pakokauhu ja he hajaantuivat kaikille suunnille, juosten hurjassa paossa ja jättäen upseerin, jonka pudottivat kadulle. Kiroileva poliisi minun vierelläni myöskin juoksi ja Hartman ja minä juoksimme, emme tietäneet miksi, saman sokean pelon ajamina.
Todellisuudessa ei mitään tapahtunut, mutta sitä selitettiin jos mitenkin. Pakoon juosseet miehet palasivat kuin lampaat, silmät koko ajan tähdättyinä moni-ikkunaisiin, korkeihin rakennuksiin, joiden vuorenseinämiä muistuttavat muurit sulkivat väliinsä kadun, joka muistutti vuorijoen syvää kalliouurteista uomaa. Jostakin noista lukemattomista ikkunoista tuo pommi oli heitetty, mutta mistä? Toista pommia ei tullut, mutta se saattoi vielä pudota.
Me katselimme miettiväisinä ikkunoihin. Minkä takana hyvänsä niistä saattoi piillä kuolema. Jokainen ikkuna oli mahdollisesti väijytys. Tämä oli sodankäyntiä uudenaikaisessa rämeessä, suurkaupungissa. Jokainen katu oli vuorijoen rotko, jokainen rakennus vuori. Me emme olleet päässeet itse asiassa kovinkaan kauaksi luolaihmisistä, noista ohikiitävistä sota-automobiileista huolimatta.
Kääntyessämme eräästä kadunkulmauksesta näimme naisen viruvan verilätäkössä katukäytävällä. Hartman kumartui häntä tutkimaan. Minuun vaikutti näky lamauttavasti. Minä näin monta hengetöntä ruumista sinä päivänä, mutta koko verilöyly ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin tämä yksinäinen ruumis, joka kaikkien hylkäämänä virui katukäytävällä. »Ammuttu rintaan», kuului Hartmanin selitys. Puristettuna kainaloon, aivan kuin sylilapsi, hänellä oli tukku painettuja papereita. Vielä kuolemassakin hän näytti vastahakoiselta luopumaan siitä, mikä oli tuottanut hänelle kuoleman; sillä kun Hartmanin onnistui irroittaa paperikimppu kuolleen naisen kainalosta, huomasimme sen sisältävän vallankumouksellisia julistuksia.
»Toveri», sanoin.
Mutta Hartman vain kirosi Rautakorkoa, ja me jatkoimme matkaamme. Usein meidät pysäytti poliisi tai sotilaspatrulli, mutta aina meidän onnistui tunnussanojemme avulla päästä pälkäästä. Pommeja ei enää heitetty ikkunoista, viimeiset kävelijät näyttivät hävinneen kaduilta, ja meidän lähimmässä ympäristössämme hiljaisuus tuli yhä syvemmäksi. Mutta etäämmältä kuului yhä vielä tuo jättiläiskattilan porinaa muistuttava ääni, kaikilta tahoilta kuului räjähdyksiä, joiden ääntä etäisyys vaimensi, ja savupatsaat kohosivat taivasta kohti turmiota ennustaen.
Kadotuksen kansa.
Yht'äkkiä asiat saivat toisen käänteen. Levottomuuden tohahdus vavahdutti ilmaa. Automobiileja syöksyi meidän ohitsemme kaksi, kolme, kymmenkunta, ja niistä annettiin varoitusmerkkejä. Muuan automobiili syöksyi hurjaa vauhtia erään korkean rakennuksen viertä, kun yht'äkkiä räjähtävä pommi repi ammottavan aukon katukivitykseen sen alla. Me näimme poliisien pakenevan juoksujalkaa sivukatuja pitkin, josta me päätimme, että jotakin kamalaa oli tulossa. Me saatoimme kuulla lähenevää pauhua.
»Meidän uljaat toverimme ovat tulossa», sanoi Hartman.
Ja me näimme heidän riviensä rintamajoukot, jotka marssivat koko kadun täydeltä, viimeisen sotilasautomobiilin kiitäessä ohitse. Se pysähtyi pienen matkan päähän meistä. Eräs sotamies hypähti siitä kadulle kantaen jotakin hyvin varovaisesti käsissään. Ja yhtä varovasti hän sijoitti kannettavansa katuojaan. Senjälkeen hän hypähti automobiiliin, joka samassa tuokiossa syöksyi liikkeelle ja katosi kadunkulman taakse. Hartman riensi paikalle ja kumartui esinettä katsomaan.
»Pysykää etäämpänä», varoitti hän minua.
Minä saatoin nähdä, että hänen kätensä liikkuivat nopeasti. Ja kun hän palasi minun luokseni, valui hikeä hänen otsaltaan.
»Minä katkaisin sytytyslangan, ja aivan yhdennellätoista hetkellä.Sotamies oli kömpelö. Hän oli tarkoittanut sen meidän tovereittemmevaralle, mutta hän ei varannut tarpeeksi aikaa vehkeensä laukeamiseen.Se olisi räjähtänyt liian aikaisin. Mutta nyt se ei räjähdä ollenkaan.»
Kaikki alkoi käydä nopeasti tämän jälkeen. Toisella puolen katua, jonkun matkan päässä, saatoin nähdä päitä pilkistävän esiin erään ison rakennuksen ikkunoista. Minä olin juuri ilmaissut tämän huomioni Hartmanille, kun yht'äkkiä liekki ja savupilvet peittivät sen osan rakennusta, mistä päät olivat pilkistäneet esille, ja ilmaa tärisytti räjähdys. Paikoin rakennuksen seinämäin pintakivitys särkyi, paljastaen sen alla olevan rautaisen kehyksen. Oitis senjälkeen tapahtui samanlainen ilmiö vastapäätä olevassa rakennuksessa. Räjähdysten välillä me saatoimme kuulla automaattisten revolverien ja kiväärien pauketta. Muutamia minuutteja kesti tätä puolittain ilmassa käytyä taistelua, sitten se taukosi. Oli varma, että meidän tovereitamme oli toisessa rakennuksessa, palkkasotureita toisessa ja että he taistelivat yli kadun. Mutta me emme voineet päättää, missä rakennuksessa mikin puolue majaili.
Tällä hetkellä olivat jo eteenpäin marssineet kolonnat ennättäneet meidän kohdallemme. Kun ensimmäiset rivit saapuivat ottelevien rakennusten kohdalle, alkoi taistelu uudestaan. — Toisesta rakennuksesta pudotettiin pommeja kadulle, samalla kuin sen seiniä vastaan viskattiin niitä toiselta puolen katua. Siten saimme selville, kumpainenko rakennus oli meikäläisten käsissä. Hyvinpä he suoriutuivatkin pelastaessaan kadulla olevat vihollisten pommeilta.
Hartman tarttui käteeni ja veti minut muutamaan avaraan käytävään.
»Ne eivät ole meidän tovereitamme», kuiskasi hän minun korvaani.
Käytävän sisimmät ovet olivat lukitut ja salvatut. Me emme voineet liikkua paikaltamme. Seuraavassa tuokiossa kolonnan rintama kulki meidän ohitsemme. Se ei ollut mikään järjestynyt joukko vaan lauma, ääretön virta, joka täytti kadun, rahvas, mielettömänä viinasta ja vääryydestä, vihdoin liikkeellä, huutaen ja kiljuen vaatimassa herrojensa verta. Minä olin nähnyt kadotuksen kansaa ennenkin, kulkenut sen kaupunkien läpi ja luullut tuntevani sen; mutta minusta tuntui, että näin sen nyt ensi kerran. Tylsä välinpitämättömyys oli kadonnut. Nyt tuossa joukossa ilmeni voima ja merkillinen peloittavaisuus. Se hyökyi silmäini sivu ruumistuneina vihan aaltoina, muristen ja kiljuen, verenhimoisena, juopuneena ryöstetyistä varastohuoneista tuodusta viinasta, juopuneena vihasta ja verenhimosta — miehiä, naisia ja lapsia ryysyissä ja riekaleissa, järjeltään himmenneitä olentoja, joiden kasvoilta kaikki jumalallinen oli kadonnut ja tilalle painunut kaikki pirullisuus: apinoita ja tiikereitä, verettömiä keuhkotautisia ja karvaisia juhtia, näivettyneitä naamoja, joista verenimijäin yhteiskunta oli imenyt elämänmehun, pöhöttyneitä vartaloita, raakuuden ja saastaisuuden turvottamia, vanhoja raihnaisia vaimoja, mätäneviä nuorukaisia ja mätäneviä vanhuksia, paholaisen naamoja, kyyryselkäisiä, vääräsäärisiä, muodottomia hirviöitä, tautien ja puutteen runtelemia — elämän hylkytavaraa, vaahtoava, raivoava, kiljuva, ulvova pahojenhenkien lauma.
Ja miksi ei? Kadotuksen kansalla ei ollut mitään menetettävää, paitsi elämän viheliäisyys ja tuska. Entä voitettavana? — ei mitään muuta kuin lopullinen kamala koston riemujuhla. Ja siinä katsellessani tuli mieleeni ajatus, että tuossa inhimillisen laavan virrassa oli miehiä, tovereita ja sankareita, joiden tehtävänä oli ollut tämän kadotuksen pedon valveuttaminen ja lähettäminen vihollista vastaan.
Tällä hetkellä minussa tapahtui merkillinen muutos. Kuolemanpelko itseni ja toisten tähden katosi. Tuntui, että minussa oli tapahtunut tavaton kohoaminen, tunsin olevani toinen olento, toisessa maailmassa. En välittänyt mistään. Jos aate joutuisikin tappiolle tällä kertaa, olisihan sama ikuinen aate huomennakin, aina tuoreena ja palavana. Ja senpä tähden minä saatoinkin seuraavien kauhun tuntien aikana tyynellä mielenkiinnolla seurata asioiden menoa. Kuolema ei merkinnyt mitään eikä elämäkään. Puutuinpa joskus itsekin tapausten kulkuun. Minun mieleni oli kohonnut tähtien vilpoisiin korkeuksiin ja arvioinut arvot uudestaan. Jollei niin olisi käynyt, tiedän, että olisin kuollut.
Puolen mailin verran oli väkijoukkoa jo marssinut ohi, kun meidät huomattiin. Eräs nainen, kummallisena, kammottavana ryysyissään, kuopalle painunein poskin ja silmät kiiluen kuin kekäleet, iski katseensa minuun ja Hartmaniin. Hän kirkaisi ja alkoi tunkeutua joukon läpi meitä kohti. Osa väkeä riuhtaisihe irti muusta joukosta ja lähti hänen jälkeensä. Minä näen vieläkin, kirjoittaessani näitä rivejä, hänen harmaan, vanukkeisen tukkansa hulmuavan levällään, veren tihkuvan otsassa olevasta haavasta, hänen oikeassa kädessään pienen kirveen, ja hänen vasemman kätensä, laihan ja ryppyisen, keltaisia haukankynsiä muistuttavan, kourivan ilmaa suonenvedontapaisesti. Hartman hypähti minun eteeni. Nyt ei ollut aikaa selityksiin. Me olimme hyvin puettuja, ja siinä olikin kylliksi. — Hänen nyrkkinsä heilahti iskien naista vasten kasvoja. Sysäys työnsi hänet takaperin, mutta hän mursi tiensä eteenpäin marssivan joukon läpi tehden uuden yrityksen iskeäkseen, mutta tällä kertaa kirves kirposi hänen hervottomasta kädestään ja putosi Hartmanin olkapäälle.
Seuraavassa tuokiossa en enää tietänyt, mitä tapahtui. Tuperruin joukon jalkoihin. Tuon ahtaan alan täyttivät huudahdukset, kiljunta ja kiroukset. Minuun suunnattiin iskuja. Kädet kourivat vaatteitani ja ruumistani. Tuntui siltä, kuin minut olisi revelty kappaleiksi. Minut sysättiin maahan tukehtumaisillani. Joku jäntevä käsi tarttui minua hartioista keskellä ahtainta tungosta ja koetti riuhtoa minua mukaansa. Tuskasta ja ahdistuksesta menehtyneenä minä pyörryin. Hartman ei päässyt hengissä siitä tungoksesta. Hän oli asettunut suojaamaan minua ja sai surmansa niistä iskuista, jotka hän minusta torjui. Siten minä pelastuin. Tungos oli nimittäin äkkiä muodostunut niin ahtaaksi, ettei tuossa ikäänkuin kireäksi kiilatussa rykelmässä käynyt päinsä muu kuin käsien väänteleminen ja runteleminen.
Minä jouduin hurjan liikkeen keskelle. Kaikki minun ympärilläni oli yhtä ja samaa sekamelskaa. Minut oli temmannut mukaansa hävittävä virta, joka kuljetti minua ties mihin. Raitis ilma hiveli kasvojani. Vaikka olin pyörryksissä ja ylen väsynyt, saatoin sentään tuntea, miten väkevä käsivarsi tarttui minuun vyötäisistä ja vuoroin kantaen, vuoroin raahaten kuljetti minua. Vain heikosti saatoin itse auttaa kantajaani. Edessäni saatoin nähdä miehen takin selkämystän liikkuvan. Se oli halki niskasta liepeeseen saakka pitkin selkäsaumaa, ja halkeama avautui ja sulkeutui säännöllisesti miehen liikkuessa. Tämä ilmiö valtasi huomioni hetkeksi, samalla kuin tajuntani vähitellen palasi. Minä tunsin poskiani ja nenääni kirvelevän ja verta valuvan kasvoilleni. Hattuni oli hävinnyt. Tukkani oli irrallaan ja valui hartioilleni, ja päänahkan kirveleminen johti mieleeni, että joku oli porttikäytävässä ollessamme vetänyt minua tukasta. Rintaani ja käsivarsiani pakotti kymmenistä paikoista.
Tajuntani kävi yhä selvemmäksi, ja käännyin katsomaan minua pitelevää miestä. Hän se oli, joka oli raastanut minut pois tungoksesta ja siten pelastanut henkeni. Hän huomasi liikkeeni.
»Kaikki on hyvin», hän sanoi käheällä äänellä. »Tunsin teidät oitis.»
Minä en muistanut häntä entisestään, mutta ennenkuin voin puhua, kosketti jalkani jotakin, mikä eli ja kiemurteli. Minua työnsivät takanatulijat eteenpäin, joten en voinut kumartua katsomaan sitä esinettä, mutta minä tiesin, että se oli nainen, joka oli sotkeutunut joukon jalkoihin ja jonka päällitse nyt tuhannet syöksyivät.
»Kaikki käy hyvin», hän toisti. »Minä olen Garthwaite.»
Hän oli parroittunut ja likainen, mutta vihdoin minä tunsin hänet siksi rotevaksi nuorukaiseksi, joka oli oleskellut jonkun aikaa meidän kanssamme Glen Ellenin piilopirtissä kolme vuotta sitten. Hän teki minulle Rautakoron salapoliisin salaisen merkin siten osoittaakseen, että hänkin oli tuon järjestön palveluksessa.
»Minä saatan teidät tästä heti turvaan, kun siihen tarjoutuu tilaisuus», vakuutteli hän. »Mutta koettakaa pysyä jaloillanne. Älkää kompastuko älkääkä langetko, jos henkenne on teille kallis.»
Sinä päivänä kaikki tapahtui äkkiarvaamatta. Niinpä väkijoukkokin pysähtyi äkkiä, kamalan nopeasti. Minä törmäsin rajusti yhteen erään naisen kanssa, joka sattui eteeni, kun jäljestätulijat vuorostaan töytäsivät minua takaapäin. Oikea paholaisten metakka seurasi — kiljahduksia, kirouksia ja kuolevain huutoja, samalla kuin ylinnä kaiken kuului kuularuiskujen rätinä ja kiväärien pauke. Ensiksi en ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Ihmisiä kaatui kahta puolta. Nainen minun edessäni ponnahti ylös ja samalla lysähti maahan hurjasti puristaen kädellä vatsaansa. Muuan mies tarttui minun jalkaani kuolinkamppailussaan.
Nyt huomasin, että olimme kolonnan etupäässä. Puolen mailin pituudelta sitä oli kadonnut — missä ja miten, sitä en saanut koskaan tietää. Tähän päivään asti minulle on pysynyt tuntemattomana tämän puolen mailin mittaisen ihmisjoukon kohtalo — oliko heidät yksitellen surmattu, vai olivatko he päässeet pakoon. Mutta nyt me olimme kolonnan etupäässä eikä keskellä, ja meidän rivejämme tuhosi nopeasti vinkuva lyijy.
Heti kun surma oli hiukan harventanut tungosta, Garthwaite, joka yhä piteli minua kädestä, johti pienen joukon jäljellejääneitä erään konttorirakennuksen avaraan porttikäytävään. Siellä käytävän perällä meitä ahdisti ovia vasten huohottaen tungeksiva, hengästynyt ihmislauma. Me jäimme hetkeksi tähän asentoon voimatta hievahtaa paikoiltamme.
»Jopa nyt kävi nolosti», valitti Garthwaite. »Kylläpä te osuitte suoraa päätä ansaan. Meidät pelasti kadulla pelurin onni, mutta täällä meitä ei voi pelastaa edes onnellinen sattuma. Nyt ei auta muuta kuin huutaa: Eläköön vallankumous!»
Ja pian alkoi se, mitä hän oli odottanut. Sotaväki teurasti ihmisiä armottomasti. Alussa me olimme kovassa puristuksessa, mutta sikäli kuin tappamista jatkui keveni painekin. Kuolleet ja kuolevat vaipuivat maahan tehden tilaa. Garthwaite asetti suunsa minun korvaani ja huusi, mutta tuossa peloittavassa hälinässä minä en voinut kuulla, mitä hän sanoi. Hän ei odottanut. Hän tarttui minuun kiinni ja heitti minut kumoon. Seuraavassa tuokiossa hän raastoi kuolevan naisen minun päälleni ja ryömi itse viereeni, osaksi päälleni. Meidän päällemme alkoi kasaantua läjittäin kuolleitten ruumiita, ja niiden päällä kiipeilivät nelinkontin ja voihkivat henkiin jääneet. Mutta siitäkin tuli loppu, ja vallalle pääsi puolittainen hiljaisuus, jota häiritsivät korahdukset ja voivotukset sekä tukehtuvain äännähdykset.
Minä olisin murskautunut ilman Garthwaitea. Tuntui käsittämättömältä, että saatoin kestää sellaisen paineen hengissä. Ja silti tuskaa lukuunottamatta minussa eli vain yksi ainoa tunne, ja se oli jonkinlaista uteliaisuutta. Miten tämä kaikki oli päättyvä?
Minkälainen mahtaa kuolema olla?
Siten sain verikasteeni tässä Chicagon verilöylyssä. Sitä ennen kuolema oli ollut teoria, mutta senjälkeen kuolema on minulle ollut yksinkertainen tosiasia, joka ei minua huoleta ja joka on niin helppo.
Mutta sotaväki ei tyytynyt työhön, minkä se jo oli suorittanut. Se ryntäsi porttikäytävään, tappamaan haavoittuneita ja penkomaan esiin vioittumattomia, jotka niinkuin mekin näyttelivät kuolleita. Muistan erään miehen, jonka he vetivät esiin suuren ruumisläjän alta ja joka inhoittavan nöyrästi rukoili armoa, kunnes revolverin kuula teki hänen lorustaan lopun. Ja sitten erään naisen, joka samanlaisen läjän takaa ampui ja puri hammasta. Hän ennätti ampua kuusi laukausta, ennenkuin hänet saatiin kiinni. Me emme voineet päättää, minkä verran hänen onnistui vahingoittaa vihollista. Me saatoimme seurata näitä murhenäytelmiä ainoastaan kuulon avulla. Vähän väliä sattui tällaisia kohtauksia, joissa revolverinlaukaus aina muodosti loppusuorituksen. Väliajoilla me saatoimme kuulla sotilaiden puhelevan keskenään ja kiroilevan penkoessaan ruumisläjiä, upseerien komennussanojen kaikuessa.
Vihdoin he ryhtyivät penkomaan meidän läjäämme, ja me saatoimme tuntea painon kevenevän, kun he nakkelivat kuolleita ja haavoittuneita pois meidän päältämme. Garthwaite alkoi huutaa tunnussanoja. Ensi aluksi ei häntä kuultu. Sitten hän korotti ääntään.
»Kuunnelkaahan», kuulimme jonkun upseerin sanovan. »Hei miehet!Liikkukaa varovasti!»
Oi sitä ensimmäistä henkäystä, kun meidät vedettiin esille! Garthwaite puhui ensin meidän molempain puolesta, mutta minun täytyi suoriutua lyhyestä kuulustelusta osoittaakseni olevani Rautakoron palveluksessa.
»Provokaattorit ovat kunnon väkeä», sanoi upseeri lopettaessaan kuulustelun. Hän oli parraton nuorukainen, nähtävästi kadetti ja jonkun mahtavan oligarkkisuvun jäsen.
»Tämä on pirullinen virka», murisi Garthwaite. »Minä aion ottaa virkaeron ja pyrkiä armeijaan.»
Hän merkitsi kirjaansa Garthwaiten nimen ja numeron, sitten hän kääntyi minun puoleeni.
»Entäs te?»
»Oo, minä menen naimisiin», vastasin kevyesti, »ja pääsen siten tästä kaikesta».
Ja muuta samanlaista me juttelimme, sill'aikaa kuin haavoittuneita surmattiin. Se kaikki tuntuu unennäöltä nyt, kun katselen sitä menneenä tapahtumana, mutta silloin se oli niin luonnollinen asia kuin olla saattaa. Garthwaite ja nuori upseeri syventyivät vilkkaaseen keskusteluun siitä, mikä ero on olemassa n. s. uudenaikaisen sodankäynnin ja tämän nykyisen katu- ja pilvenpiirtäjätaistelun välillä, joka par'aikaa riehui kaikkialla kaupungissa. Minä seurasin heidän keskusteluaan, samalla järjestäen tukkaani ja kursien kokoon repeytynyttä hamettani. Ja kaiken aikaa jatkui haavoittuneiden surmaamista. Joskus revolverinpauke tukahdutti Garthwaiten ja upseerin äänen, ja heidän täytyi toistella sanojaan.
Minä olin mukana kolme päivää Chicagon kommuunissa, ja sen sekä tuon teurastuksen suurenmoisuudesta voi saada jonkinlaisen käsityksen, kun sanon, että koko sen ajan kuluessa en nähnyt oikeastaan mitään muuta kuin kadotuksen kansan teurastusta ja pilvenpiirtäjäin välistä taistelua. En todellakaan nähnyt yhtään meikäläisten tekemää sankarityötä. Minä kyllä saatoin kuulla heidän miinojensa ja pommiensa räjähdykset sekä nähdä heidän sytyttämiensä talojen savupatsaat, mutta en sen enempää. Kuitenkin näin yhden ilmassa suoritetun teon, ja se oli meidän tovereittemme järjestämä ilmapallohyökkäys linnoituksia vastaan. Se tapahtui toisena päivänä. Nuo kolme kapinallista rykmenttiä oli tuhottu linnoituksissa viimeiseen mieheen asti. Linnoitukset olivat täynnä sotaväkeä, tuuli oli suotuisa, ja niin purjehtivat meidän ilmapallomme eräästä kaupungissa sijaitsevasta konttorirakennuksesta.
Biedenbach näet oli Glen Ellenistä lähdettyään keksinyt äärettömän voimakkaan räjähdysaineen, jolle hän antoi nimeksi »ekspediitti». Tätä asetta käyttivät ilmapallot. Ne eivät olleet kummempia kuin hät'hätää rakennettuja kuumailmapalloja, mutta ne tekivät hyvin tehtävänsä. Minä näin tuon kaiken erään konttorirakennuksen katolta. Ensimmäinen pallo ei osunut ollenkaan tarkoitettuun suuntaan ja ajelehti yli kaupungin maaseutua kohti; me saimme jäljestäpäin siitä tarkempia tietoja. Burton ja O'Sullivan olivat siinä. Kun he olivat laskeutuneet maata kohti, sattui muuan sotilasjuna kulkemaan täyttä vauhtia Chicagoa kohti aivan pallon alitse. Ja he pudottivat koko ekspediitti-varastonsa veturin päälle. Siitä oli seurauksena junan murskautuminen, ja itse rata särkyi niin pahoin, että liikenne seisahtui useiksi päiviksi. Ja mikä parasta, pallo vapauduttuaan lastistaan kohosi heti yläilmoihin ja laskeutui alas vasta puolenkymmenen mailin päässä, joten molemmat sankarit pelastuivat.
Toinen pallo epäonnistui. Se purjehti veltosti ja ammuttiin reikiä täyteen, ennenkuin se ennätti linnoitusten kohdalle. Siinä olivat Herford ja Guinnes, jotka murskaantuivat pallon pudotessa. Biedenbach tuskitteli — saimme kuulla kaiken perästäpäin — ja lähti itse purjehtimaan kolmannella pallolla. Hän ei liioin päässyt alussa korkealle, mutta häntä onnisti niin, että hänen palloonsa eivät osuneet luodit. Minä voin nähdä vielä nytkin — niinkuin silloin rakennuksen korkealta huipulta — tuon pullean säkin ajelehtivan ilmassa ja pienoisen miehen riippuvan siinä kiinni. Minä en voinut nähdä linnaketta, mutta toiset katolla-olijat sanoivat, että hän oli aivan sen kohdalla ilmassa. Minä en nähnyt räjähdysaineen putoamista, kun miehet katkaisivat sitä kannattavan nuoran. Mutta minä näin pallon yht'äkkiä kiitävän pilviä kohti. Tuokion kuluttua kohosi linnakkeen paikalta ilmaan äärettömän suuri savupatsas, ja kohta sen jälkeen kuului jymeä jyrähdys. Biedenbach, tuo herttainen ja hyvä mies, oli tuhonnut linnakkeen. Samalla kertaa läksi liikkeelle kaksi muuta ilmapalloa. Toinen niistä pirstautui ilmassa, kun ekspediitti räjähti ennen aikojaan, ja tärähdys vioitti toista palloa, mutta se putosi kuitenkin toiseen linnakkeeseen. Jos tämä oli tarkoitus, ei se olisi voinut paremmin onnistua, mutta pallossa olleet kaksi toveria menettivät henkensä.
Mutta palatkaamme kadotuksen kansaan. Minun huomioni rajoittuivat heihin. He raivosivat ja teurastivat ja hävittivät ja itse joutuivat surman suuhun kaikkialla muualla paitsi länsipuolella sijaitsevassa oligarkkien kaupungissa. Oligarkit olivat pitäneet hyvää huolta turvallisuudestaan. Kaikkialla vallitsevasta hävityksen kauhistuksesta huolimatta he ja heidän naisensa ja lapsensa pääsivät vaarasta vahingoittumatta. Minulle kerrottiin, että heidän lapsensa leikkivät julkisissa puistoissa noina kamalina päivinä ja että eräs heidän lempileikkejään oli se, että he olivat tallaavinaan köyhälistöä niinkuin heidän vanhempansa.
Mutta sotaväen ei ollut niinkään helppo lannistaa kadotuksen kansaa ja samalla taistella varsinaisia kumouksellisia vastaan. Chicago pysyi uskollisena entisyydelleen, sillä vaikka tämä kumous lakaisikin kokonaisen miespolven kumouksellisia, veivät nämä mukanaan saman verran vihollisia. Tietenkin Rautakorko piti todelliset numerot salassa, mutta erään sangen kohtuullisen arvion mukaan ainakin satakolmekymmentä tuhatta sotamiestä sai surmansa. Mutta kumouksellisten asia oli menetetty. Sen sijaan, että koko maa olisi ryhtynyt kapinaan, he joutuivat taistelemaan aivan yksin, ja oligarkia olisi voinut suunnata heitä vastaan koko voimansa, jos niin olisi tarvittu. Päivät pääksytysten sotaväkeä tuotiin Chicagoon loppumattomissa junissa.
Mutta kadotuksen kansaa oli niin kovin paljon! Teurastukseen kyllästynyt sotaväki suunnitteli suurenmoista joukkoliikettä, jonka tarkoituksena oli ajaa kaduilla liikkuvat kansanjoukot suoraa päätä Michigan-järveen. Tämä liike oli juuri silloin aloitettu, kun Garthwaite ja minä kohtasimme ennenmainitun nuoren upseerin. Mutta tämä suunnitelma epäonnistui täydellisesti tovereitten erinomaisten toimenpiteitten vuoksi. Sen suuren lauman sijasta, minkä sotaväki oli aikonut suistaa järveen, sen onnistui hukuttaa ainoastaan neljäkymmentätuhatta raukkaa. Tuon tuostakin, kun sotaväki oli ahtanut jollekin rantakadulle suuremman joukon ajaakseen sen järveen, toverit hyvin harkituilla liikkeillä kiinnittivät vihollisen huomion johonkin erityiseen paikkaan ja siten valmistivat saarretulle ihmisjoukolle pakoonpääsyn.
Garthwaite ja minä näimme sellaisen kohtauksen pian sen jälkeen kuin olimme tavanneet tuon upseerin. Sen lauman, minkä mukana me olimme kulkeneet, ja jonka oli pakko perääntyä, estivät vahvat sotaväenosastot pääsemästä etelään ja itään. Lännestäpäin sitä piiritti sotaväenosasto, jonka kanssa me olimme joutuneet tekemisiin. Ainoa pääsytie vei pohjoiseen, ja pohjoista kohti lauma kulkikin, järvellepäin kuularuiskujen ja konekiväärien ahdistamana idästä, etelästä ja lännestä. Aavistiko se, että sitä ajetaan järveä kohti, vai oliko se vain tuon hirviön satunnainen liike, sitä en tiedä, mutta joka tapauksessa väkijoukko poikkesi eräälle länteenpäin johtavalle poikkikadulle, kääntyi kulkemaan seuraavaa katua pitkin ja palasi entiselle uralleen, kulkien suurta eteläistä köyhäinkaupunkia kohti.
Garthwaite ja minä samaan aikaan koetimme raivata tiemme länteenpäin, päästäksemme pois katutaistelujen alueelta, ja niin jouduimme jälleen tiheimpään joukkoon. Jo saapuessamme kadun kulmaan näimme huutavan väkijoukon liikkuvan suoraan meitä kohti. Garthwaite tarttui minua käsivarteen, ja me olimme juuri lähtemäisillämme juoksemaan, kun hän samassa kiskaisi minut syrjään sotilasautomobiilien tieltä, joita oli puolikymmentä kuularuiskuilla varustettua vaunua, ajaen lennossa etenevää joukkoa kohti. Niiden takana kulkivat sotilaat automaattisine kivääreineen. Samaan aikaan kuin he olivat ottaneet asennon, väkijoukko oli jo saapunut paikalle, ja näytti siltä, että se ryntäisi heidän päällensä, ennenkuin he ennättäisivät aloittaa toiminnan.
Siellä täällä joku sotilas laukaisi kiväärinsä, mutta sellainen haja-ammunta ei vaikuttanut vähääkään pidättävästi väkijoukkoon. Se vain virtasi edelleen kiljuen raivoissaan. Näytti siltä, että kuularuiskuja ei saataisi kuntoon. Automobiilit, joihin ne oli sijoitettu, sulkivat kadun, pakottaen sotamiehiä etsimään asemia katukäytäviltä ja niiden välistä. Yhä enemmän saapui sotaväkeä, ja oli mahdotonta liikahtaa paikaltamme. Garthwaite piteli minua käsivarresta, ja me painauduimme erään rakennuksen seinää vasten.
Väkijoukko ei ollut kauempana kuin viidenkolmatta jalan päässä, kun kuularuiskut avasivat tulen. Ja sitä tulisadetta ei mikään elollinen voinut kestää. Joukko kulki eteenpäin, mutta se ei voinut edetä. Se läjittyi sitä mukaa yhä korkeneviksi ruumiskasoiksi. Jäljempänä tulevat työnsivät ensimmäisiä, ja koko kolonna muuttui toistensa päällä lepääviksi ruumiskerroksiksi. Haavoittuneita olentoja, miehiä ja naisia, kimpoili tuon hyökyaallon yli, vyöryen sen harjalta automobiilien pyörien alle ja sotaväen jalkoihin. Viimeksimainitut keihästelivät pistimillään noita rimpuilevia poloisia. Näin erään, joka hypähti pystyyn ja tarttui hampain sotamiestä kurkkuun, ja molemmat vaipuivat veriselle tantereelle.
Ampuminen taukosi. Työ oli tehty. Väkijoukon hurja etenemisyritys oli estetty. Annettiin käsky, että automobiileille oli raivattava tie vapauttamalla pyörät niihin tarttuneista ruumiista. Niiden oli mahdoton päästä noiden korkeiden ruumisläjien läpi, ja tarkoitus olikin kääntyä jollekin poikkikadulle. Sotamiehet juuri raastoivat ruumiita pyörien alta, kun tapahtui odottamatonta. Me saimme jäljestäpäin tietää, miten kävi. Pienoisen matkan päässä tältä paikalta sata meikäläistä oli vallannut erään rakennuksen. Kattojen yli ja rakennusten läpi he raivasivat itselleen tien, kunnes pääsivät katolle, minkä kohdalla sotaväki oli sakeana tungoksena. Alkoi uusi teurastus.
Aavistamatta rupesi pommeja satamaan rakennuksen katolta. Automobiilit räjähtivät kappaleiksi, sotaväkeä kaatui laumoittain. Me henkiinjääneitten kanssa lähdimme hurjaan pakoon. Vähän matkan päässä eräs toinen rakennus suuntasi kuulasateen meitä vastaan. Samoin kuin sotilaat aikaisemmin olivat kattaneet kadun orjien ruumiilla, samoin he nyt itse vuorostaan kasaantuivat kadun peitteeksi. Garthwaite ja minä — me pelastuimme kuin ihmeen kautta. Kuten ennenkin, me jälleen etsimme suojaa eräästä porttikäytävästä. Mutta hän ei aikonut heittäytyä varomattomaksi tällä kertaa. Kun pommien pauke oli lakannut, alkoi hän kurkistella kadulle.
»Kansanjoukko on tulossa takaisin», sanoi hän minulle. »Meidän on päästävä pois täältä!»
Me pakenimme käsikädessä veristä katua pitkin liukuen ja kompastellen. Poikkikadulla me saatoimme nähdä vielä muutamia sotamiehiä, jotka juoksivat minkä pääsivät. Heille ei tapahtunut mitään, josta päättäen tie oli auki. Me pysähdyimme hetkiseksi ja silmäsimme taaksemme. Väkijoukko eteni hiljalleen, aseistautuen kaatuneitten kivääreillä ja surmaten haavoittuneita. Näimme nuoren upseerin, joka oli pelastanut meidät, kuolevan. Hän kohottautui tuskaisesti kyynäspäänsä varaan ja ampui revolverillaan.
»Tuossa meni minun ylenemistilaisuuteni», naurahti Garthwaite, kun muuan nainen hyökkäsi haavoittuneen upseerin kimppuun heiluttaen teurastuspuukkoa. »Menkäämme eteenpäin. Tämä ei ole oikea suunta, mutta ehkäpä tästä jotenkin selviydytään.»
Ja me pakenimme itäänpäin johtavia hiljaisia katuja pitkin, valmiina kohtaamaan pahinta seuraavassa kadunristeyksessä. Etelän suunnalla kohosi taivaalle ääretön savupatsas mahdottoman suuresta tulipalosta. Siellä paloi suuri köyhälistön kaupunginosa. Vihdoin minä vaivuin katukäytävälle. Olin perinpohjin uupunut enkä jaksanut liikahtaa paikaltani. Jokaista jäsentä kirveli ja pakotti, mutta silti en voinut olla nauramatta Garthwaitelle, joka kiertäessään paperossia puheli:
»Kyllä se on sokkosilla oloa tämä meidän pakomatkamme, mutta mahdotonta on minun päästä selville todellisesta asemasta. Aina kun me yritämme päästä tästä kierroksesta, tapahtuu jotakin odottamatonta ja meidän on käännyttävä takaisin. Me emme ole jos parin poikkikadun välin etäisyydellä siitä paikasta, missä minä autoin teidät ulos siitä porttikäytävästä. Ystävät ja viholliset ovat sotkeutuneet toisiinsa. Tämä on vasta sekamelskaa. On mahdoton päättää, mitä väkeä on noissa kirotuissa rakennuksissa. Jos yrittää ottaa siitä selkoa, saa pommin päähänsä. Jos koettaa kulkea rauhallisesti katua pitkin, joutuu keskelle kansanjoukkoa ja saa surmansa kuularuiskuista, tai jos turvautuu sotaväkeen, joutuu siinä saamaan surmansa omien tovereitten kädestä katoilta. Ja kaiken lopuksi tulee kansanjoukko, joka surmaa jokaisen, ken sen tielle sattuu.»
Hän ravisti päätään surumielin, sytytti paperossinsa ja istahti viereeni katukäytävälle.
»Minun on niin nälkä, että söisin vaikka pieniä kiviä», lisäsi hän.
Samassa hän hypähti ylös ja alkoi kiskoa kiveä irti kadusta. Hän nosti sitä ja paiskasi sillä rikki takana olevan myymälän ikkunan.
»Se on kellarikerros eikä paljon mistään kotoisin», hän selitteli auttaessaan minua ikkunan läpi, »mutta mitäpä muutakaan voimme tehdä. Te lepäätte hiukan, ja minä otan selkoa paikasta. Minä vien tämän pelastusyrityksen varmasti perille, mutta se kysyy aikaa, runsaasti aikaa — ja sitten täytyy saada jotakin haukattavaa.»
Se oli hevosvaljaitten myymälä, mihin me osuimme, ja hän laittoi minulle vuoteen hevosloimista konttorihuoneeseen, joka sijaitsi takaosassa. Minun surkeuttani lisäsi ankara päänkivistys, ja iloinen olin päästessäni nukkumaan.
»Minä tulen takaisin», kuuluivat hänen erojaissanansa. »En tiedä, onnistunko saamaan automobiilin, mutta varmasti tuon tullessani jotakin syötävää.»
Ja silloin minä näin Garthwaiten viimeisen kerran kolmeen vuoteen. Sen sijaan, että olisi palannut, hänet kuljetettiin sairaalaan keuhkot ja niska kuulan lävistäminä.
Painajainen.
Minä en ollut silmääni ummistanut koko matkalla New Yorkista Chicagoon, ja kun sen lisäksi olin lopen uupunut, nukuin makeasti. Oli yö, kun vihdoin heräsin. Olin kadottanut kelloni, joten minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä ajasta. Siinä maatessani silmät ummessa kuulin yhä etäisten räjähdysten kumeaa ääntä. Verilöylyä jatkui siis. Ryömin myymälän etuosaan. Lukemattomien tulipalojen pilvistä heijastavat liekit tekivät kadun yhtä valoisaksi kuin keskipäivällä. Hienointakin painatusta olisi voinut helposti lukea. Etäämmältä kuului pienten heittopommien räiske ja kuularuiskujen rätinä ja vieläkin kauempaa kokonainen sarja räjähdyksiä. Minä ryömin takaisin vuoteelleni hevosloimien alle.
Kun uudestaan heräsin, näin kalpeankeltaista valoa virtaavan ylitseni. Se oli uuden päivän sarastusta. Ryömin jälleen kadunpuoleisten ikkunain luo. Ilman täytti jylhä savupilvi, jonka tuon tuostakin lävisti kirkas tulenliekki. Toisella puolen katua hoiperteli poloinen orja. Toista kättään hän pusersi kylkeään vasten ja jätti jälkeensä verisen juovan. Hänen silmänsä vilkuilivat, ja niistä kuvastui epävarmuus ja kauhu. Kerran hän katsoi suoraan minuun, ja hänen kasvoillaan näkyi haavoitetun ja takaa-ajetun eläimen tuska. Hän näki minut, mutta meidän välillämme ei ollut olemassa minkäänlaista heimolaisuussuhdetta eikä hän tuntenut mitään sellaista kiintymystä, mikä on ominaista ihmisille, jotka ymmärtävät toisiaan, sillä hän tuijotti eteensä kulkien laahustaen. Hän ei odottanut apua miltään taholta. Hän oli orja suuressa orjametsästyksessä, jonka herrat olivat aloittaneet. Ainoa, mitä hän voi toivoa, mitä hän etsi, oli jokin kolo, mihin hän voisi ryömiä ja kätkeytyä kuin elukka. Nopeaa vauhtia kulkeva sairasvaunu lähimmässä kadunkulmauksessa säikäytti hänet. Sairasvaunut eivät olleet hänenkaltaisiaan olentoja varten. Voihkaisten tuskissaan hän heittäytyi erääseen ovikäytävään. Ja hetkistä myöhemmin hän jälleen hoiperteli kadulle.
Minä palasin loimivuoteelleni ja odotin tuntikauden Garthwaitea. Päänkivistykseni ei ollut vielä tauonnut, vaan oli pikemminkin lisääntymään päin. Ainoastaan kovasti ponnistaen saatoin avata silmäni ja katsella ympärilleni, ja se tuotti minulle sietämätöntä tuskaa. Heikkona ja hoippuen kiipesin rikotusta ikkunasta kadulle ja lähdin kävelemään, vaistomaisesti pyrkien pois tuosta kamalasta teurastushuoneesta. Senjälkeen minua vaivasi painajainen. Seuraavien tuntien tapaukset muistan niinkuin pahan unen. Eräät ovat painuneet syvälle mieleeni, mutta niitä erottavat toisistaan pitkät tajuttomuuden väliajat. Mitä noina väliaikoina tapahtui, sitä en tiedä enkä koskaan tule tietämään.
Muistan kadunkulmauksessa kompastuneeni erään miehen jalkoihin. Siinä virui tuo vainottu viheliäinen raukka, joka oli laahustanut piilopaikkani sivuitse. Miten selvään muistankaan hänen kurjat, säälittävät, känsäiset kätensä, kun ne lepäsivät katukivityksellä — kädet, jotka muistuttivat enemmän kavioita ja käpäliä kuin käsiä, rustottuneet ja käpristyneet elinkautisesta raatamisesta, kämmenpuolella puolen tuuman paksuinen kovettunut nahka. Olento eli vielä silloin.
Senjälkeen suloisesti pimeni silmissäni. En tietänyt mitään, enkä välittänyt mistään, minä vain hoipertelin eteenpäin etsien turvapaikkaa. Seuraava painajaispaikkani oli eräs hiljainen kuolleitten katu. Minä tulin sille arvaamatta niinkuin vaeltaja metsäseudussa tapaa yksinäisen virran. Mutta tämä virta vain ei juossut. Sen oli kuolema jähmettänyt. Reunasta reunaan se oli ruumiita täynnä. Kadotuksen kansaparka, ajometsästyksessä kaadetut orjat. Minä katselin ympärilleni. Ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Äänettömät rakennukset katselivat tätä näkyä lukemattomine ikkunoineen. Ja yhden ainoan kerran minä näin käsivarren, joka liikahti tuossa kuoleman virrassa. Vakuutan, että se liikahti, väännähtäen kuoleman tuskassa, ja samassa kohosi pää, kasvot sanomattoman kauhun väänteissä, huulet liikkuivat, ja sitten se jälleen vaipui alas eikä liikahtanut sen koommin.
Muistan toisenkin kadun äänettömine rakennuksineen ja sen hälinän, joka herätti minut horroksista, kun jälleen näin kadotuksen kansan, tällä kertaa juoksevana virtana. Ja oitis minä käsitin, että tässä ei ole mitään pelkäämistä. Virta liikkui hitaasti ja täytti ilman kirouksilla, vaikerruksilla, vanhusten rupatuksilla, hysterian ja mielipuolisuuden äännähdyksillä. Tämän lauman muodostivat näet hyvin vanhat, heikot ja sairaat, avuttomat ja toivottomat, köyhälistökaupungin koko hylkyväki. Tuon suuren kaupunginosan palo oli ajanut tämän lauman keskelle verisiä katutaisteluja. Enkä tiedä, mihin nämä ihmiset lopulta joutuivat.[1]
[1] Pitkät ajat pysyi ratkaisemattomana kysymys siitä, syttyikö eteläinen köyhälistökaupunki itsestään vai polttivatko sen sotamiehet. Mutta myöhemmin tiedetään varmasti, että sen sytytti sotaväki päällystönsä käskystä.
Minä muistan hämärästi, että särjin ikkunan ja kätkeydyin erääseen myymälään väkijoukkoa pakoon, jota sotaväki ajoi edellään. Niinikään muistuu mieleeni pommin räjähdys eräällä hiljaisella sivukadulla, missä en voinut etsimälläkään löytää yhtään elävää olentoa. Mutta seuraava muistoni alkaa kivääripaukkeella, joka saattoi minut silmänräpäyksessä tietoiseksi siitä, että eräs automobiilissa istuva sotamies ampuu minua. Luoti ei osunut, ja seuraavassa tuokiossa minä jo sain äänen ja huusin sotamiehelle tunnussanan. Muistoni tuosta automobiilimatkasta on hyvin hämärä, vaikkakin sitä valaisee eräs sangen selvä kuva. Sotamiehen kiväärin paukaus herätti minut, ja kun avasin silmäni, näin George Milfordin, jonka tunsin San Franciscon ajoilta saakka, kaatuvan katukäytävälle. Ja vielä hänen kaatuessaan sotamies ampui häntä, jonka jälkeen Milford keikahti kumoon, oikaisihe suoraksi ja heitti henkensä. Sotamies nauroi tyytyväisenä, ja automobiili kiiti tiehensä.
Seuraavalla kerralla minut herätti raskaasta unesta eräs mies, joka käveli edestakaisin lähelläni. Hänen kasvoillaan näkyi syviä uurteita ja äärimmäisten kärsimysten ilme. Hikeä valui hänen otsaltaan. Toisella kädellään hän painoi toista kättään rintaansa vasten, ja verta tippui lattialle hänen kävellessään. Hänellä oli yllään palkkasoturiston puku. Ulkoa kuului räjähtäväin pommien ääniä kuin muurin läpi. Minä olin rakennuksessa, joka taisteli jonkun toisen rakennuksen kanssa.
Sisään astui haavuri sitomaan haavoittunutta sotamiestä, ja minä sain tietää, että kello oli kaksi iltapäivällä. Haavuri jätti hetkeksi hoidettavansa ja antoi minulle voimakasta lääkettä, joka vaimentaisi päänkipuani. Minä vaivuin uudestaan uneen, ja kun seuraavan kerran heräsin, olin erään rakennuksen katolla. Käsikähmäinen taistelu oli tauonnut, ja minä katselin ilmapallojen hyökkäystä linnoituksia vastaan. Joku oli kietonut kätensä vyötäisteni ympärille ja nojasi minuun hellästi. Minut valtasi oitis se ajatus, että hän on Ernest, ja niin todella olikin asianlaita.
Merkillisen sattuman kautta me tapasimme toisemme tuossa kamalassa kaupungissa. Hänellä ei ollut aavistustakaan minun New Yorkista lähdöstäni, ja kun hän sattumalta kulki sen huoneen läpi, missä nukuin, ei hän ensiksi voinut uskoa, että minä siinä lepäsin. Paljoa en sitten enää nähnytkään Chicagon kommuunista. Katseltuamme ilmapallohyökkäystä Ernest vei minut rakennuksen keskiosiin, missä nukuin sen iltapäivän ja seuraavan yön. Kolmannen päivän me vietimme samassa rakennuksessa, ja neljäntenä päivänä, kun Ernest oli hankkinut luvan ja saanut automobiilin viranomaisilta, lähdimme Chicagosta.
Päänkivistys oli poissa, mutta äärettömän väsynyt minä olin. Nojasin Ernestiä vasten automobiilissa ja katselin välinpitämättömän näköisenä sotamiehiä, jotka koettivat kuljettaa automobiilia kaupungista. Taistelu riehui yhä vielä, mutta ainoastaan muutamissa eristetyissä kaupunginosissa. Siellä täällä kokonaisia alueita oli yhä edelleen meikäläisten hallussa, mutta niitä alueita saarsivat sotaväenosastot. Armahtaminen ei tullut kysymykseenkään, ja he taistelivat uljaasti viimeiseen mieheen asti.[1]
[1] Joukko rakennuksia kesti piiritystä toista viikkoa. Jokainen rakennus täytyi valloittaa väkirynnäköllä, ja sotaväki raivasi tiensä kerrokseen kerroksen perästä. Siinä ei pyydetty eikä annettu armoa, ja kumouksellisilla oli se etu, että he taistelivat yläpuolella. Vaikka kumoukselliset surmattiinkin viimeiseen mieheen, ei voitto silti ollut yksipuolinen. Chicagon köyhälistö pysyi uskollisena entisyydelleen. Sillä se surmasi vihollisia yhtä paljon kuin sen omaa väkeä tapettiin.
Aina kun lähestyimme sellaisia paikkoja, käännytti piirittävä sotaväki meidät takaisin. Kerran jouduimme kahden lujan kumouksellisten hallussa olevan aseman väliin, josta ei voinut selviytyä muuten kuin kiertämällä palaneen kaupunginosan läpi. Molemmilta puolin saattoi selvästi kuulla sodan melskeen automobiilin etsiessä pääsyä savuavain raunioiden ja horjuvain muurien ympäri. Usein sulkivat kadun luhistuneitten rakennusten rauniot, pakottaen meidät nousemaan kävelemään. Se oli hidasta kulkua.
Teurastuslaitosten alue (työväen asumukset, istutukset ja kaikki tyynni) oli savuavina raunioina. Kaukana oikealla laaja savupilvi himmensi taivasta. Siellä sijaitsi Pullmanin kaupunki, kertoi automobiilia ohjaava sotamies, oikeammin: siellä oli ollut Pullmanin kaupunki, sillä nyt se oli kokonaan raunioina. Hän oli ollut siellä kolmannen päivän iltapuolella, ja siellä oli taisteltu äärettömällä raivolla. Katuja peittivät ruumiit niin paksulta, että niitä pitkin oli mahdoton kulkea.
Teurastuslaitosten alueella automobiili täytyi eräässä paikassa pysäyttää ruumisläjien sulkiessa kadun. Ne olivat korkeita kuin meren aallot. Sanomattakin oli selvää, miten siinä oli käynyt. Tykkien ja sotilasautomobiilien kappaleitten seassa virui ääretön paljous orjien ja sotamiesten ruumiita.
Ernest hypähti kadulle. Hänen silmänsä oli keksinyt ruumisläjässä tutunnäköiset pumpulipaidan verhoamat hartiat ja valkoiset haivenet. Minä en huomannut, mitä hän aikoi, ja vasta sitten, kun me istuimme vierekkäin automobiilin kulkiessa hyvää vauhtia, hän sanoi:
»Se oli piispa Morehouse.»
Pian saavuimme maaseudulle, ja minä käännyin vielä kerran katsomaan savupilvien verhoamaa Chicagoa. Kuului etäisen räjähtelyn heikko ääni. Minä painoin pääni Ernestin rintaa vasten ja itkin häviölle joutunutta aatettamme. Ernestin käsivarren hyväilevä puserrus tulkitsi minulle hänen lempeään.
»Tällä kertaa jouduttiin häviölle, mutta ei ainaiseksi», sanoi hän. »Olemme saaneet opetuksen. Huomenna aate nostattaa uudet voimat, joita vahvistaa viisaus ja kuri.»
Me saavuimme eräälle rautatieasemalle, mistä meidän oli määrä nousta New Yorkiin menevään junaan. Meidän odotellessamme asemasillalla kolme junaa mennä porhalsi sivuitse matkalla Chicagoon. Ne olivat täynnä rääsyisiä ammattitaidottomia työläisiä, kadotuksen kansaa.
»Orjajoukkoja, joita kuljetetaan Chicagoon aloittamaan kaupungin uudelleenrakentamista», sanoi Ernest. »Chicagon orjat näetkös on tapettu.»
Terroristit.
Vasta sen jälkeen kuin me Ernestin kanssa olimme palanneet New Yorkiin, useiden viikkojen kuluttua, saatoimme täydellisesti käsittää sen iskun, mikä oli kohdannut asiaamme. Tilanne oli katkera ja verinen. Monin paikoin ympäri maata orjat olivat nousseet kapinaan ja verilöylyjä pantu toimeen. Marttyyrien luku kohosi ennenkuulumattomiin. Lukemattomia mestauksia pantiin kaikkialla täytäntöön. Vuoristot ja erämaat olivat täynnä henkipattoja ja pakolaisia, joita armottomasti vainottiin. Meidän omat piilopaikkamme olivat täynnä tovereita, joiden kiinniottamisesta oli luvattu runsaita palkintoja. Rautakoron urkkijain toimesta joutuivat monet piilopaikkamme sotaväen käsiin.
Monet meikäläiset lannistuivat kokonaan, ja turvautuivat terroristiseen taistelutapaan. Toiveissaan pettyminen saattoi monet epätoivoon. Syntyi joukko meistä erillään toimivia terroristisia järjestöjä, jotka tuottivat meille paljon vaikeuksia.[1] Nämä harhaanjohdetut ihmiset uhrasivat useinkin turhanpäiten henkensä, monesti tuhosivat meidän suunnitelmamme ja kaikin tavoin haittasivat meidän järjestömme toimintaa.
[1] Tämän lyhyen ajanjakson aikakirjat tarjoavat veristä lukemista. Kosto oli ylimpänä vaikuttimena, ja terrorististen järjestöjen jäsenet olivat välinpitämättömiä hengestään eivätkä toivoneet mitään tulevaisuudelta. Daniitit, jotka johtivat nimensä normannien jumalaistaruston kostonenkeleistä, esiintyivät ensiksi suuren lännen vuoristoissa, leviten myöhemmin kautta koko Tyynen valtameren rannikon Panamasta Alaskaan saakka. Valkyriat olivat naisia. He olivat kaikkein julmimpia. Järjestön jäsenyyteen otettiin ainoastaan sellaisia naisia, jotka olivat menettäneet jonkun läheisen sukulaisen oligarkian käden kautta. He kiduttivat vankinsa kuoliaaksi. Toinen kuuluisa naisjärjestö oli Sodan Lesket. Valkyriain velijärjestö oli n. s. Berserkit. Nämä olivat miehiä, jotka eivät pitäneet henkeänsä missään arvossa, ja hepä juuri täydellisesti hävittivät Bellonan suuren sotilaskaupungin ja sen yli satatuhatta asukasta. Bedlamiitit ja Helldamiitit olivat kaksi orjajärjestöä, ja erästä lyhyemmän aikaa kukoistanutta uskonlahkoa nimitettiin Jumalan Vihaksi j. n. e.
Ja kaiken tämän keskitse liikkui Rautakorko, järkkymättömän rauhallisena ja harkitsevana, penkoen koko yhteiskunnallisen kudoksen etsiskellessään kumouksellisia, seuloessaan sotajoukkojaan, työväenkasteja ja salapoliisilaitostaan, rangaisten armahtamatta, mutta myöskin ilkkumatta, kärsien hiljaisuudessa sitä kohdanneet kostotoimenpiteet ja täyttäen taisteluketjussaan syntyneet aukot. Ja samaan aikaan Ernest ja toiset johtajat puuhasivat kumouksellisten voimain uudelleenjärjestämistä. Ja sen yrityksen suurenmoisuuden voi käsittää, kun ottaa huomioon[1]
[1] Tähän päättyy Everhardin käsikirjoitus. Se loppuu keskelle lausetta. Hän näyttää saaneen tiedon sotaväen tulosta, sillä hän ehti ennen pakoaan kätkeä käsikirjoituksen varmaan paikkaan. Valitettavasti hän ei saanut elää päättääkseen käsikirjoituksensa, sillä silloin varmaankin olisi saatu selko Ernest Everhardin mestauksesta, joka on ollut salaperäisenä arvoituksena seitsemän vuosisataa.