[1] Robert Hunter sanoo v. 1906 kirjassaan »Poverty» (Köyhyys), ettäsiihen aikaan Yhdysvalloissa oli 10 milj. köyhyydessä elävääihmistä.
[2] Yhdysvaltain virallisen väenlaskun mukaan, v:lta 1900, alaikäistentyöläisten luku ilmoitettiin 1,752,187:ksi. — Senjälkeen ei näitätilastoja enää julkaistu.
»Mutta palaan syytökseeni. Jos kerran nykyajan ihmisen tuotantokyky on tuhat kertaa suurempi kuin luolaihmisen, niin mistä johtuu, että Yhdysvalloissa tänä päivänä on viisitoista miljoonaa ihmistä, jotka elävät köyhyydessä? Miksi on Yhdysvalloissa kolme miljoonaa alaikäistä työläistä? Nämä ovat syyttäviä kysymyksiä. Kapitalistiluokka on hoitanut huonosti asioita. Sen tosiasian valossa, että nykyajan ihminen elää kurjemmissa oloissa kuin luolaihminen ja että hänen tuotteliaisuutensa on tuhat kertaa suurempi kuin luolaihmisen, ei voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin että kapitalistiluokka on hoitanut asioita huonosti, että te olette huonosti hoitaneet asioita, herrat, että te olette rikoksellisesti ja itsekkäästi hoitaneet asioita. Ja tässä suhteessa te ette voi minulle vastata tänä iltana enempää kuin koko kapitalistiluokka voi vastata Yhdysvaltojen puolelletoista miljoonalle kumoukselliselle. Te ette voi vastata. Minä vaadin teiltä vastausta. Ja edelleen minä uskallan väittää, että te ette vastaa sittenkään, kun olen lopettanut puheeni. Tässä kysymyksessä teidän kielenne on kahlehdittu, vaikka te muissa asioissa olettekin sangen puheliaita.
»Teidän hallintonne on kokonaan epäonnistunut. Te olette tehneet sivistyksestä irvikuvan. Te olette olleet sokeita ja ahneita. Te olette häpeämättömästi nousseet puhujalavalle meidän parlamenttisaleissamme ja julistaneet, että liike ei tuottaisi osakkailleen voittoa, ellei lapsilla ja pienokaisilla teetettäisi työtä. Enkä minä tässä suinkaan puhu omiani. Se näkyy lainlaatijakuntien pöytäkirjoista. Te olette tuudittaneet omantuntonne nukuksiin juttelemalla suloisista ihanteista ja siveellisyydestä. Te olette lihoneet vallasta ja varallisuudesta ja juopuneet menestyksestä — ettekä voi toivoa meiltä parempaa kuin kuhnurit mehiläispesässä, silloin kun työmehiläiset hyökkäävät niiden kimppuun tehdäkseen lopun niiden laiskottelusta. Te olette epäonnistuneet yhteiskunnan talouden hoidossa, ja me otamme sen teiltä pois. Puolitoista miljoonaa työmiestä sanoo saavansa muutkin työläiset liittymään heihin ja ottamaan teiltä pois yhteiskunnan hallinnon. Se on kumous, herrat. Pysäyttäkää se, jos voitte.»
Hetken aikaa Ernestin ääni kaikui isossa salissa. Sitten kuului jälleen tuo käheä sorina, ja toistakymmentä miestä hypähti pystyyn pyytäen puheenvuoroa eversti Van Gilbertiltä. Minä huomasin, että miss Brentwoodin hartiat nytkähtelivät suonenvedontapaisesti, ja minua suututti, sillä otaksuin, että hän nauroi Ernestille. Mutta pian huomasin, että se olikin hermostunutta itkua. Häntä kauhistutti se, että hän oli viskannut tuon kekäleen tämän siunatun Philomath-klubin keskelle.
Eversti Van Gilbert ei huomannut niitä pariakymmentä miestä, jotka äänekkäästi vaativat puheenvuoroa. Hänen kasvonsa olivat tuskaisessa väänteessä. Hän hypähti tuoliltaan, huitoi ilmaa käsillään eikä hetken aikaan voinut muuta kuin änkyttää. Ja sitten hän pääsi puheen alkuun, mutta se puhe ei ollut sadantuhannen dollarin asianajajan puhetta eikä ollut esitystapakaan vanhanaikaista kaunopuheisuutta.
»Mielettömyys mielettömyyden perästä!» hän huudahti. »En vielä koskaan iässäni ole kuullut niin monta mielettömyyttä yhden ainoan tunnin kuluessa. Ja sitäpaitsi, nuori mies, minun täytyy sanoa teille, että te ette ole lausunut mitään uutta. Minä sain tietää kaiken tuon koulussa, ennenkuin te olitte syntynyt. Jean Jacques Rousseau julisti teidän sosialistisia oppejanne lähes kaksisataa vuotta sitten. Takaisin maanviljelykseen! saarnasi hän. — Hassutusta! Meidän biologiamme osoittaa tuon opin mielettömyyden. On täydellä syyllä sanottu, ettävähäinentietomäärä on vaarallinen kappale, ja te olette esittänyt siitä loistavan esimerkin mielipuolisilla opeillanne. Mielettömyys mielettömyyden perästä! Mielettömyys ei ole koskaan ennen tuottanut minulle arveluttavampaa pahoinvointia. Se riittäköön teidän kypsymättömästä ja lapsellisesta järkeilystänne!»
Hän napsautti halveksivasti sormiaan ja istahti paikoilleen. Ja sekä miesten että naisten taholta kuului hyväksymisen ääniä. Ja niistä miehistä, jotka olivat pyytäneet puheenvuoroa, toiset puolet alkoivat puhua yht'aikaa. Hämminki ja sekamelska oli sanoin kuvaamaton. Ei koskaan oltu mrs Pertonwaithen palatsissa nähty sellaista näytelmää. Nämä siis olivat kylmäverisiä teollisuusparoneja ja yhteiskunnan herroja, nämä murisevat, ulvovat, frakkipukuiset raakalaiset. Todellakin oli Ernest tehnyt heihin masentavan vaikutuksen ojentaessaan kätensä ikäänkuin siepatakseen heiltä heidän rahapussinsa, sillä hänen kätensä edustivat heidän silmissään niiden puolentoista miljoonan kumouksellisen käsiä.
Mutta Ernest ei hetkeksikään menettänyt malttiaan. Jo ennenkuin everstiVan Gilbert oli ennättänyt istahtaa, hän hypähti ylös.
»Yksi kerrallaan!» hän huusi jyrisevällä äänellä.
Ääni virtasi kohisten hänen jykevästä rinnastaan, ja siihen hukkui salissa vallitseva melu. Persoonallisuutensa voimalla hän palautti hiljaisuuden.
»Yksi kerrallaan», hän toisti leppeästi. »Sallikaa minun vastata eversti Van Gilbertille. Sen jälkeen toiset saavat hyökätä kimppuuni, mutta yksitellen, muistakaa se. Tämä ei ole mikään katukokous tai jalkapallokenttä.»
»Mitä teihin tulee», hän jatkoi kääntyen eversti Van Gilbertin puoleen, »te ette ole vastannut mihinkään, mitä minä sanoin. Te olette ainoastaan tehnyt muutamia kiihkoisia ja saivartelevia huomautuksia minun mielentilastani. Se saattaa käydä päinsä teidän ammatissanne, mutta minulle te ette voi puhua tuolla tavalla. Minä en ole työmies, joka tulee teiltä lakki kourassa pyytämään palkankoroitusta tai suojelusta sitä konetta vastaan, jolla hän työskentelee. Totuuden saivarteleminen ei käy päinsä, kun olette minun kanssani puheissa. Säästäkää se siksi kuin tulette tekemisiin palkkaorjienne kanssa. Ne eivät uskalla vastustaa teitä sen tähden, että te pitelette käsissänne heidän leipäänsä ja särvintänsä, vieläpä heidän henkeänsäkin.
»Mitä tulee tuohon luonnontilaan palaamiseen, jonka te sanotte oppineenne koulussa, ennenkuin minä synnyinkään, sallikaa minun huomauttaa, juuri noiden sanojen nojalla, että te ette ole oppinut mitään sen perästä. Sosialismilla on sen kanssa yhtä vähän tekemistä kuin korkeammalla matematiikalla on tekemistä sunnuntaikoulussa. Minä sanoin, että teikäläiset ovat typeriä, milloin he esiintyvät liikemaailman ulkopuolella, ja te, hyvä herra, olette antanut siitä loistavan esimerkin.»
Tämä kamala löylytys oli liian ankara miss Brentwoodin hermoille. Hänen hysteerinen tilansa kävi sietämättömäksi, ja hänet talutettiin ulos salista itkien ja nauraen. Ja se tapahtuikin hyvissä ajoin, sillä vielä pahempaa oli tulossa.
»Älkääkä vedotko minun sanoihini», jatkoi Ernest, kun välikohtauksesta aiheutunut häiriö oli tauonnut. »Teidän omat auktoriteettinne yksimielisesti todistavat teidän typeryytenne. Teidän omat palkatut tiedonhankkijanne sanovat teille, että te olette väärässä. Menkää nöyrimmän ja vähäpätöisimmän sosiologian opettajanne luo ja kysykää häneltä, mikä erotus on olemassa Rousseaun luontoonpalaamis-opin ja sosialismin välillä; kysykää suurimmilta porvarillisilta valtiotalouden tutkijoilta ja sosiologeilta; tutkikaa mitä oppikirjaa tahansa, joka käsittelee näitä asioita; kaikkialta saatte sen vastauksen, että takaisin luontoon palaamisen ja sosialismin välillä ei ole mitään järjellistä yhteyttä. Vieläpä tulette huomaamaan, että sosialismi ja luontoonpalaamis-oppi ovat suorastaan vastakkaisia. Kuten sanoin, älkää jättäkö sitä minun sanoistani riippuvaksi. Teidän typeryytenne löytyy esitettynä teidän omissa kirjoissanne, niissä kirjoissa, joita ette koskaan lue. Ja mikäli on kysymys typeryydestänne, olette te vain luokkanne edustajia.
»Te tunnette lakia ja liikeasioita, eversti Van Gilbert. Te tiedätte, miten suuria yhtiöitä on palveltava ja miten isonnettava voitto-osinkoja lakia vääristelemällä. Hyvä on. Pysykää paikoillanne. Te olette huomattava numero. Te olette erinomainen lakimies, mutta huono historioitsija, te ette tiedä mitään yhteiskuntaopista, ja teidän biologianne on Pliniuksen aikaista.»
Eversti Van Gilbert vääntelihe tuolissaan. Täydellinen hiljaisuus vallitsi huoneessa. Kaikki istuivat kuin tenhottuina — halvaantuneina paikoillaan. Sellainen eversti Van Gilbertin kohtelu oli ennenkuulumatonta, aavistamatonta, uskomatonta — kuuluisan eversti Van Gilbertin, jonka edessä tuomarit vapisivat, kun hän nousi puhumaan. Mutta Ernestillä ei ollut tapana antaa viholliselle armoa.
»Tällä en tietysti tarkoita teitä erityisesti», sanoi Ernest. »Suutari pysyköön lestissään. Pysykää te omassa ammatissanne, ja minä pysyn omassani. Te olitte siirtynyt vieraille laitumille. Kun on kysymys lain kiertämisestä tai uuden lain laatimisesta rosvoavain yhtiöitten suojaksi, niin lankean maahan teidän edessänne. Mutta kun tulee kysymys sosiologiasta — minun alastani — niin teidän on vaivuttava minun jalkoihini. Muistakaa se. Muistakaa niinikään, että teidän lakinne on kuluvan päivän kysymys ja että teidän koko toimintanne rajoittuu siihen ahtaaseen alaan. Siksipä teidän saivartelevat väitteenne ja yltiöpäiset johtopäätöksenne eivät ansaitse sitä ääntä, mikä tarvitaan niiden lausumiseen.»
Ernest pysähtyi tuokioksi ja katseli everstiä miettivästi, miten hänen kasvonsa olivat synkistyneet ja vihasta vääntyneet, miten hänen rintansa aaltoili, ruumiinsa vavahteli ja hervottomat valkoiset kätensä vuoroin pusertuivat nyrkkiin ja aukenivat.
»Mutta näyttää siltä, että teillä on vielä jotakin sanottavaa, ja minä annan teille tilaisuuden. Olen syyttänyt teidän luokkaanne. Osoittakaa, että olen väärässä. Minä osoitin teille meidän aikamme ihmisen viheliäisyyden — kolme miljoonaa lapsiorjaa Yhdysvalloissa, lapsiorjaa, joiden työttä voitto-osingot olisivat mahdottomia, ja viisitoista miljoonaa huonosti ruokittua, huonosti puettua ja kurjasti majoitettua ihmistä. Minä osoitin, että meidän aikamme ihmisen tuotantokyky, yhteiskunnallisen järjestyksen ja koneiden kautta, on suurentunut tuhatkertaiseksi. Ja minä väitin, että näistä kahdesta tosiasiasta ei voi tehdä muuta kuin sen johtopäätöksen, että kapitalistiluokka on hoitanut huonosti taloutta. Sellainen oli syytökseni, ja minä haastoin teitä juurta jaksain vastaamaan tähän syytökseen. Vieläpä enemmänkin. Minä ennustin, että se jäisi teiltä vastaamatta. Teistä riippuu nyt ennustukseni murskaaminen. Te sanoitte minun puhettani mielettömyydeksi. Näyttäkää toteen sen mielettömyys, eversti Van Gilbert. Torjukaa se syytös, minkä minä ja puolitoista miljoonaa toveriani olemme viskanneet teitä ja teidän luokkaanne vastaan.»
Eversti Van Gilbert vallan unohti, että hän oli puheenjohtaja ja että kohteliaisuus olisi vaatinut häntä myöntämään toisille puheenvuoroja. Hän kavahti seisaalleen, huitoi käsiään ja kadotti tunnetun puhetaitonsa ja mielenmalttinsa, sättien Ernestiä hänen nuoruudestaan ja kansan yllyttämisestä sekä vimmatusti parjaten työväenluokkaa, sen saamattomuutta ja sen arvottomuutta.
»En ole eläessäni tavannut toista, jota olisi niin vaikea saada pysymään asiassa kuin teitä», aloitti Ernest vastauksensa tähän hyökkäykseen. »Minun nuoruudellani ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä olen tuonut esille. Ei liioin työväenluokan arvottomuudella. Minä syytin kapitalistiluokkaa yhteiskuntatalouden huonosta hoitamisesta. Te ette ole vastannut. Te ette ole yrittänytkään vastata. Miksi? Senkö tähden, että teillä ei ole mitään vastattavaa? Te olette koko tämän seurueen puhemies. Jokainen läsnäolija, paitsi minä, odottaa vastausta teidän huuliltanne. Ja he odottavat sitä teiltä sen tähden, että heillä itsellään ei ole vastausta. Mitä minuun tulee, niin, kuten jo sanoin, minä tiedän, että te ette ole ainoastaan kykenemätön vastaamaan, vaan että ette haluakaan vastata.»
»Tämä on sietämätöntä!» huudahti eversti Van Gilbert. »Tämä on loukkaavaa!»
»Se, että te ette vastaa, on sietämätöntä», vastasi Ernest vakavasti. »Eikä ketään voida järkipuheella loukata. Loukkaus jo olemukseltaan perustuu tunteeseen. Tointukaa toki. Vastatkaa järjellisesti minun järjelliseen syytökseeni, että kapitalistiluokka on hoitanut huonosti yhteiskunnan taloutta.»
Eversti Van Gilbert vaikeni, yrmeä paremmuuden ilme kasvoillaan, sellainen mikä sopii miehelle, joka ei halua ryhtyä sananvaihtoon lurjuksen kanssa.
»Älkää olko pahoillanne», sanoi Ernest. »Lohduttakaa itseänne sillä, että vielä koskaan ei kukaan teikäläinen ole vastannut tähän syytökseen.» Hän kääntyi niiden miesten puoleen, jotka olivat vaatineet puheenvuoroa. »Nyt on teidän vuoronne. Antakaa paukkua, mutta älkää unohtako, että minä vaadin teiltä sitä vastausta, mikä eversti Van Gilbertiltä jäi antamatta.»
Olisi mahdotonta kertoa kaikkea sitä, mitä sanottiin keskustelun aikana. Minä en koskaan ollut aavistanut, että niin monta sanaa voitaisiin sanoa kolmen tunnin kuluessa. Kaikessa tapauksessa se oli loistavaa. Mitä enemmän hänen vastustajansa kiihtyivät, sitä enemmän hän kiihoitti heitä. Hänellä näytti olevan varastossa valmista tietoa niinkuin tietosanakirjassa, ja aina hänen onnistui naulata vastustajansa terävillä huomautuksilla ja sopivilla sanamuodoilla. Hän oitis osoitti heidän epäjohdonmukaisuutensa. Milloin hän huomautti väärästä todistelutavasta, että se ja se johtopäätös ei ollut missään yhteydessä ehdotelman kanssa tai että ehdotelma oli ulkokullattu sen tähden, että siihen oli jo ovelasti piilotettu se johtopäätös, mikä piti todistaa j. n. e.
Ja niin jatkui kamppailu. Joskus hän vaihtoi keveän miekkansa nuijaan, jolla hän rusikoi heidän ajatuksiansa kahta puolta. Aina hän vain vaati tosiasioita, hyläten teoriat. Ja hänen tosiasiansa tekivät heidän tappionsa täydelliseksi. Kun he hyökkäsivät työväenluokan kimppuun, hän aina huomautti: »Pata kattilata soimaa; mutta se ei ole vastaus siihen syytökseen, että teidän oma naamanne oli likainen.» Ja kaikille yhteisesti hän sanoi: »Miksi ette vastaa siihen syytökseen, että teidän luokkanne on hoitanut huonosti taloutta? Te olette puhuneet jos jonkinlaisista asioista ja asioiden asioista, mutta te ette ole vielä vastanneet. Johtuuko se siitä, että teillä ei ole vastausta?»
Keskustelun loppupuolella puhui mr Wickson. Hän oli ainoa, joka pysyi tyynenä, ja Ernest kohtelikin häntä erityisellä huomaavaisuudella.
»Ei mitään vastausta tarvita», sanoi mr Wickson verkalleen ja harkiten. »Minä olen seurannut koko keskustelua hämmästyksellä ja vastenmielisyydellä. Te olette herättäneet minussa vastenmielisyyttä, hyvät herrat oman luokkani jäsenet. Te olette menetelleet kuten pahaiset koulupojat sekoittamalla siveysoppia moiseen keskusteluun. Teidät on nolattu ja voitettu. Ja te olette vain surisseet. Te olette hääränneet niinkuin sääsket karhun ympärillä. Hyvät herrat, tuossa seisoo karhu (hän viittasi Ernestiä), ja surinanne on vain kutkuttanut sen korvia.
»Asema on vakava, uskokaa minua. Tuo karhu ojenteli käpäliänsä rusentaakseen meidät. Hän sanoi Yhdysvalloissa olevan puolitoista miljoonaa kumouksellista. Ja se on totta. Hän sanoi, että heidän tarkoituksensa on ottaa meiltä pois meidän hallituksemme, palatsimme ja kaikki mukavuutemme. Se on myöskin totta. Muutos, suuri muutos tulee tapahtumaan yhteiskunnassa; mutta se ei välttämättömästi tule olemaan sellainen, jollaista tuo karhu ennustaa. Karhu on sanonut, että hän murskaa meidät. Entäpä jos me sen sijaan murskaamme hänet.»
Kumea kohina syntyi jälleen isossa salissa, ja toinen nyökkäsi toiselleen ikäänkuin vahvistaen toisensa ajatuksen. Heidän kasvonsa jäykistyivät. He olivat taistelijoita, se oli varmaa.
»Mutta surisemalla me emme karhua nutista», jatkoi mr Wickson tyynellä äänellä. »Me ryhdymme sitä metsästämään. Me emme vastaa karhulle sanoilla. Me vastaamme lyijyllä.[1] Meillä on valta. Kukaan ei tahdo kieltää sitä. Sen vallan avulla me pysymme vallassa.»
[1] Silloista ajatustapaa kuvaa seuraava lausunto »The Cynic's Word Bookista» (v. 1906), jossa sen aikakauden kuuluisa ihmisvihaaja Ambrose Bierce lausui: »Kuularuisku = todistuskappale, jota tulevaisuus valmistelee vastaukseksi Amerikan sosialismille.»
Hän kääntyi yht'äkkiä Ernestin puoleen. Seurasi juhlallinen hetki.
»Sellainen siis tulee olemaan meidän vastauksemme. Me emme tuhlaa teille sanoja. Kun te ojennatte jäntereiset kätenne ottaaksenne meiltä palatsimme ja mukavuutemme, niin me näytämme teille, mitä voima on. Pommisateella ja kuularuiskulla me tulemme antamaan teille vastauksen. Me tallaamme teidät kumoukselliset jalkoihimme. Maailma on meidän, me olemme sen herroja, ja se tulee pysymään meidän hallussamme. Työläislaumat ovat olleet liejussa aina historian alkuajoista saakka, ja minä luen historian oikein. Ja liejussa ne tulevat pysymään niin kauan kuin minulla ja meikäläisillä ja niillä, jotka tulevat meidän jälkeemme, on valta. Siinä on oikea sana. Sanojen kuningas on — voima. Ei Jumala eikä mammona, vaan voima. Toistakaa sitä siksi, kunnes kielenne tarttuu kitalakeen. Voima!»
»Minä olen saanut vastauksen», sanoi Ernest hiljaa. »Se on ainoa mahdollinen vastaus. Voima. Sitä me työläiset juuri saarnaammekin. Me tiedämme, ja katkerasta kokemuksesta, ettei maksa vaivaa vedota oikeuteen ja ihmisyyteen. Teidän sydämenne ovat yhtä kovat kuin teidän kantapäänne, joilla te tallaatte köyhiä. Siksi me vetoammekin voimaan. Ääniemme voimalla vaalipäivänä me otamme teiltä pois teidän hallituksenne.»
»Entä sitten, jos te saatte enemmistön, musertavan enemmistön vaaleissa?» tiedusti mr Wickson. »Otaksukaammepa, että me emme suostuisi siirtämään teille hallitusta sen perästä, kun te olette sen äänillänne voittaneet?»
»Sen me myöskin olemme ottaneet huomioon», vastasi Ernest. »Ja me tulemme vastaamaan teille lyijyllä. Voimalla, jonka olette julistanut sanojen kuninkaaksi. Hyvä on. Se tulee olemaan voimaa. Ja sinä päivänä, kun olemme päässeet voitolle vaaleissa ja te kieltäydytte jättämästä meille sitä hallitusta, minkä me olemme perustuslaillisesti ja rauhallisesti valloittaneet, ja te kysytte, mitä me aiomme tehdä — sinä päivänä, uskokaa minua, me tulemme antamaan teille vastauksen; ja me vastaamme pommeilla ja kuularuiskuilla.
»Te ette voi päästä meidän käsistämme. Totta kyllä, te olette lukenut historianne oikein. Sekin on totta, että työmies on kautta historian käsittämän ajan ollut liejussa. Ja se niinikään on varmaa, että niin kauan kuin teikäläisillä ja teidän jälkeläisillänne on valta, työmies tulee olemaan liejussa. Minä myönnän sen. Minä myönnän kaiken sen, mitä te olette sanonut. Voima tulee aina olemaan määrääjänä, niinkuin se aina on ollutkin. Se on luokkain välistä taistelua. Samoinkuin teidän luokkanne kukisti vanhan läänitysaateliston, samoin tulee meidän luokkamme, työväenluokka, kukistamaan teidän valtanne. Jos te luette biologiaa ja yhteiskuntatiedettä yhtä tarkkaavaisesti kuin luette historiaa, niin huomaatte, että se, mitä minä olen kuvannut, tulee välttämättömästi tapahtumaan. Kysymys on ainoastaan ajasta — ehdottomasti varmaa on, että teidän luokkanne tulee kukistumaan. Ja se tapahtuu voimalla. Me työläiset olemme toistaneet tuota sanaa, kunnes se on kokonaan juurtunut meidän mieliimme. Voima. Se on kuninkaallinen sana.»
Ja niin päättyi illanvietto Philomathien klubissa.
Pahaenteisiä varjoja.
Näihin aikoihin alkoi tulevien tapahtumain enteitä esiintyä kaikkialla. Ernest oli jo varoittanut isää siitä, että hän salli sosialistien ja työväenjohtajain majailla talossaan ja julkisesti oli läsnä sosialistien kokouksissa; mutta isä vain nauroi hänen levottomuudelleen. Minä puolestani opin paljon seurustellessani noiden työväenjohtajain ja ajattelijain kanssa. Aloin nähdä kilven toiselle puolelle. Minua viehätti se epäitsekkyys ja korkea ihanteellisuus, jota tapasin, ja toiselta puolen minua hämmästytti se laaja filosofinen ja tieteellinen sosialistikirjallisuus, mikä avautui eteeni. Minä opin nopeasti, mutta en kyllin nopeasti käsittääkseni asemamme vaarallisuuden.
Minua varoiteltiin, mutta minä en siitä välittänyt. Esim. mrs Pertonwaithe ja mrs Wickson, yliopistokaupunkimme hienoston vaikutusvaltaisimmat naiset, antoivat ymmärtää, että olin liian nenäkäs ja itsepäinen nuori nainen, jolla oli taipumus sekaantua toisten ihmisten asioihin. Enkä minä kummeksinut heidän menettelyään muistaessani, mitä osaa olin näytellyt Jacksonin jutussa. Mutta minä en arvannut panna tarpeeksi painoa noiden kaikkivaltiaiden rouvien lausuntoihin.
Tosin huomasin, että tuttavani alkoivat karttaa seuraani, mutta käsitin sen johtuvan siitä paheksumisesta, mikä ilmeni lähimmässä piirissämme minun ja Ernestin aiotun avioliiton tähden. Vasta jonkun ajan kuluttua Ernest osoitti minulle selvästi, että se ei ollut mikään satunnainen ilmiö, vaan että sen takana oli harkittu suunnitelma. »Sinä olet osoittanut suosiotasi luokkasi vihollisille», hän sanoi. »Ja sinä et ole ainoastaan antanut suojaa kodissasi, vaan lisäksi rakkautesi, itsesi. Se on petos luokkaasi vastaan. Äläkä luulekaan pääseväsi rankaisematta.»
Eräänä iltana, kun me olimme yhdessä Ernestin kanssa, isä palasi kotiin suuttuneena — filosofisesti suuttuneena. Hän antoi harvoin suuttumuksensa päästä valloilleen. Se oli aina hillittyä, ja hän tapasi sanoa sitä jännitykseksi. Saattoi oitis huomata, että hän todellakin oli jännityksissään astuessaan huoneeseen.
»Mitä arvelette?» hän kysyi. »Minä olin päivällisillä Wilcoxin kanssa.»
Wilcox oli täysinpalvellut yliopiston rehtori, jonka rapistunut mieli oli täynnä kaikenlaisia käsityksiä ja asioita, jotka olivat olleet nuoria v. 1870 ja joita hän ei ollut sen jälkeen tarkistanut.
»Minut oli kutsuttu», virkkoi isä. »Minua oli lähetetty noutamaan.»
Hän pysähtyi, ja me odotimme.
»Se oli mainiosti järjestetty, minä myönnän sen. Minulle annettiin nuhteita. Minulle! Ja sitten tuo vanha kivettymä…»
»Minä panen veikkaa, että tiedän, mistä teitä nuhdeltiin», sanoi Ernest.
»Ettepä voi arvata, vaikka kolmasti koettaisitte», naurahti isä.
»Ensimmäisellä kerralla minä sen arvaan», intti Ernest. »Eikä se ole arvaamista. Minä tiedän sen. Teitä nuhdeltiin yksityisestä elämästänne.»
»Aivan niin», huudahti isä. »Mistä te sen arvasitte?»
»Minä tiesin, että niin kävisi. Minähän varoitin teitä jo ennakolta.»
»Niin teittekin», myönteli isä. »Mutta minä en voinut uskoa sitä. Muuten siitä saan lisätodistuksia kirjaani.»
»Se ei ole mitään siihen verrattuna, mitä on tulossa», jatkoi Ernest, »jos te nimittäin yhä edelleen suojelette talossanne sosialisteja ja kumouksellisia, minä niihin luettuna».
»Juuri niin puheli vanha Wilcox. Ja kaiken muun lisäksi hän sanoi, että se osoittaa huonoa makua, on kokonaan hyödytöntä eikä ole sopusoinnussa yliopiston traditsionien ja tapojen kanssa. Hän sanoi paljon muutakin samanlaista, enkä minä voinut naulata häntä mihinkään erikoiseen kohtaan. Tein kuitenkin tuon tehtävän hänelle sangen kiusalliseksi, eikä hän voinut muuta kuin toistaa sanojaan ja vakuutella, miten suuresti hän kunnioitti minua ja miten koko maailma kunnioittaa minua tiedemiehenä. Se ei ollut mieluinen tehtävä hänelle. Minä saatoin nähdä, että hän ei pitänyt siitä.»
»Hän ei toiminut omasta vapaasta tahdostaan», sanoi Ernest. »Ja kahleet eivät yleensä ole kevyitä kantaa.»
»Niin. Sen verran sain häneltä tietää. Hän sanoi, että yliopisto tarvitsee tänä vuonna saman verran lisää varoja kuin valtio suostuu sille myöntämään ja että ne rahat on saatava rikkailta henkilöiltä, jotka eivät mitenkään voi sietää sitä, että yliopisto vieraantuu pois korkeasta aatteestaan, nimittäin kiihkottoman tiedon kiihkottomasta etsinnästä. Kun koetin saada hänet selittämään, mitä tekemistä kotielämälläni oli yliopiston ylevän tehtävän kanssa, hän tarjosi minulle kahden vuoden virkavapautta täydellä palkalla Europan-matkaa, virkistystä ja tieteellisiä tutkimuksia varten. Minä tietystikään asiain näin ollen en voinut suostua siihen.»
»Parasta olisi ollut suostua», sanoi Ernest.
»Se oli lahjomisyritys», vastasi isä; ja Ernest nyökkäsi myöntävästi.
»Niinikään tuo löylynlyömä sanoi yksityisissä seurapiireissä puhuttavan, että minun tyttäreni on julkisissa tilaisuuksissa nähty sellaisten epäilyttävien henkilöiden kuin teidän kanssanne ja että se ei ole yliopiston hengen ja arvon mukaista. Ei hän puolestaan siitä välittänyt — eihän toki; mutta puhuttiin nyt sellaista … niin että minun olisi kiinnitettävä huomiota…»
Ernest mietti hetken aikaa ja sanoi sitten, kasvoillaan synkän vihan piirre:
»Tässä on kysymys enemmästä kuin pelkästä yliopiston periaatteesta. Joku on pakottanut liikkeelle rehtori Wilcoxin.»
»Arveletteko niin?» kysyi isä, ja hänen kasvonsa ilmaisivat pikemmin uteliaisuutta kuin säikähdystä.
»Tahtoisin saada teidät vakuutetuksi käsityksestä, mikä häämöttää mielessäni», sanoi Ernest. »Ei koskaan ennen historiallisella ajalla yhteiskunta ole ollut sellaisessa käymistilassa kuin juuri näinä aikoina. Nopeasti tapahtuvat muutokset teollisuusjärjestelmässä aiheuttavat samanlaisia nopeita muutoksia uskonnollisissa, valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa laitoksissa. Näkymätön peloittava vallankumous tapahtuu paraikaa yhteiskunnan kudoksissa ja rakenteessa. Näitä seikkoja saattaa ainoastaan himmeästi tuntea. Mutta ne ovat ilmassa tällä hetkellä, juuri nyt. Niiden läheisyyden saattaa tuntea — suurien, epämääräisten, kamalain asioitten. Mitä mahtaakaan niistä muodostua? Te kuulitte Wicksonin puheen eräänä iltana. Hänen sanojensa takaa häämötti tuo sama nimetön, muodoton käsite, minkä tunnen. Hänellä näytti olevan jonkinmoinen profeetallinen käsitys siitä.»
»Te tarkoitatte…?» Isä keskeytti lauseensa.
»Minä tarkoitan, että se on jonkun äärettömän suuren hirviön varjo, joka vähitellen alkaa laskeutua yli koko maan. Sanokaa sitä oligarkian varjoksi, jos haluatte; se on lähin vertaussuhde, mikäli minä käsitän. Minkälainen se tulee olemaan olemukseltaan, en uskalla kuvitella mielessäni.[1] Minä vain tahdoin sanoa, että teidän asemanne on arveluttava. Noudattakaa neuvoani ja ottakaa vastaan tuo tarjottu virkaloma.»
[1] Jo ennen Everhardia oli miehiä, jotka aavistivat jotakin tällaista. Niinpä esim. John C. Calhoun sanoi: »Hallituksesta on muodostunut itse kansaa mahtavampi voima, joka edustaa erinäisiä mahtavia liike-etuja ja on yhtynyt yhdeksi möhkäleeksi, pysyen koossa pankkien äärettömien vararahastojen voimalla.» Ja suuri humanisti Abraham Lincoln lausui vähää ennen kuin hänet murhattiin: »Minä näen läheisessä tulevaisuudessa tätä maata uhkaavan vaaran, jota ajatellessani minua peloittaa… Yhtiöt ovat päässeet valtaan, siitä seuraa korkeiden viranomaisten rappeutuminen, ja rahavalta koettaa kaikin voimin pitkittää hallituskauttaan käyttäen hyväkseen kansan ennakkoluuloja, kunnes rikkaudet ovat kerääntyneet muutamien harvojen käsiin ja tasavalta hävitetty.»
»Mutta se olisi pelkuruutta», hän intti.
»Eihän toki. Te olette vanha mies. Te olette tehnyt työnne maailmassa ja suurenmoisen työn. Jättäkää tämä nykyinen taistelu nuoruudelle ja voimalle. Meidän nuorien miesten on vielä jotakin tehtävä. Avis tulee seisomaan rinnallani tulevissa taisteluissa. Ja hän on oleva teidän edustajanne rintamassa.»
»Mutta he eivät voi vahingoittaa minua», väitti isä. »Jumalan kiitos minä olen riippumaton. Minä myönnän ymmärtäväni, miten tukalaan asemaan he voivat saattaa professorin, joka on taloudellisesti riippuvainen yliopistostaan. Mutta minäpä olenkin riippumaton. En minä ole ollut toimessani palkan vuoksi. Voin tulla toimeen sangen mukavasti omilla tuloillani, ja palkka on ainoa, minkä he voivat riistää minulta.»
»Mutta te ette ymmärrä tätä asemaa», vastasi Ernest. »Jos aavistukseni ovat oikeat, niin teidän yksityiset tulonne, vieläpä pääomannekin voidaan ottaa teiltä pois yhtä helposti kuin palkkannekin.»
Isä mietti hetken, ja minä näin, miten hänen kasvoilleen muodostui päättäväinen ilme. Vihdoin hän alkoi puhua:
»Minä en suostu ottamaan virkavapautta.» Hän vaikeni hetkeksi. »Minä ryhdyn valmistelemaan kirjaani.[1] Te saatatte erehtyä. Mutta olkoon miten hyvänsä, minä olen päättänyt pysyä järkähtämättä paikoillani.»
[1] Tämä kirja ilmestyi sinä vuonna nimellä »Economics and Education» (Talous ja kasvatus). Siinä käsitellään sangen asiallisella tavalla sitä tosiasiaa, että koululaitos kokonaisuudessaan palveli kapitalistiluokan tarkoituksia, juurruttamalla opiskelevan nuorison mieliin kapitalistiluokalle edullisia käsityksiä. Kirja herätti suurta huomiota, ja pian oligarkia pani sen takavarikkoon.
»Hyvä on», sanoi Ernest. »Te aiotte kulkea piispa Morehousen jälkiä ja samanlaista kohtaloa kohti kuin hän. Ja teistä molemmista tulee köyhälistöläisiä, ennenkuin olette päässeet kokeilunne perille.»
Keskustelu kääntyi piispa Morehouseen. Me tiedustelimme, mitä Ernest oli tehnyt hänelle.
»Hän on sairas sielultaan sen matkan jälkeen, minkä teimme helvettiin. Minä kävin hänen kanssaan muutamain tehdastyöläisten kodeissa. Näytin hänelle ihmishylkyjä, jotka teollisuuskoneisto on viskannut tiepuoleen, ja hän kuunteli heidän elämäntarinoitaan. Minä kuljetin häntä San Franciscon köyhälistökaupungin läpi, ja hän tuli huomaamaan, että juoppoudessa, prostitutsionissa ja rikollisuudessa piilee syvempi turmelus kuin itse perisynnissä. Hän on hyvin sairas, ja vielä enemmänkin: hän on alkanut oitis toimia. Hän on aivan liian eetillinen. Tuo kaikki on tehnyt häneen järkyttävän vaikutuksen. Ja kuten aina, hän on epäkäytännöllinen. Hän hautoo mielessään kaikenmoisia siveysopillisia haaveita ja aikoo panna alulle lähetystyön sivistyneiden keskuudessa. Hän käsittää velvollisuudekseen kirkon muinaisen hengen uudelleen virittämisen. Hän on liian kiihoittunut. Ennen pitkää hän hyökkää esille, ja silloin syntyy kahakka. Miten se päättyy, sitä minun on mahdoton arvata. Hän on puhdas, jalo sielu, mutta äärettömän epäkäytännöllinen. Hän rientää minun edelläni. Hän leijailee ilmassa — Getsemanea kohti. Ja sitten seuraa hänen ristiinnaulitsemisensa. Sellaiset ylevät sielut ovat syntyneet ristiinnaulittaviksi.»
»Entä sinä?» minä kysyin, ja hymyilyni läpi näkyi tuskallinen jännitys.
»En minä», hän naurahti. »Minut saatetaan mestata tai salaa murhauttaa, mutta minua ei koskaan ristiinnaulita. Minä seison siksi kiinteällä ja varmalla maaperällä.»
»Mutta miksi sinä sitten saatat piispan ristille? Ethän kieltäne, että se on sinun syysi?»
»Miksi jättäisin yhden mukavasti elävän ihmisen hänen mukavuuteensa, silloin kun on miljoonia ihmisiä, jotka elävät alituisessa raadannassa ja kurjuudessa?»
»No, mutta miksi sitten kehoitit isää ottamaan virkavapautta?»
»Sen tähden, että minä en ole puhdas, jalo sielu», kuului vastaus. »Sen tähden, että olen itsekäs. Sen tähden, että rakastan sinua, ja muinaisen Ruthin lailla sinun sukusi on minunkin sukuni. Ja mitä piispaan tulee, hänellä ei ole tytärtä. Ja sitäpaitsi hänenkin työnsä, niin vähäpätöinen kuin se lieneekin, tulee olemaan jonkinlaisena apuna vallankumouksessa.»
Minä en voinut olla samaa mieltä Ernestin kanssa. Tunsin hyvin piispa Morehousen jalon luonteen enkä mitenkään voinut ymmärtää sitä, että hänen äänensä korotettuna oikeuden puolesta saisi aikaan niin mitättömän vähän. Mutta minullepa eivät elämän tylyt tosiasiat olleetkaan siinä määrin selvinneet kuin Ernestille. Hän näki selvästi, miten vähän piispan jalo sielu tulisi merkitsemään tulevien merkillisten tapausten aikana.
Joku aika sen jälkeen Ernest kertoi minulle hyvänä uutisena, että hallitus oli hänelle tarjonnut Yhdysvaltain työasiamiehen virkaa. Minä riemuitsin. Palkka oli verrattain suuri, ja se tulisi täydellisesti turvaamaan meidän avioliittomme. Sitä paitsi se oli Ernestin mielenmukainen toimi, ja sen lisäksi minä olin ylpeä hänen rakkaudestaan ja ajattelin, että tämä tarjous tehtiin hänelle tunnustuksena hänen kykeneväisyydestään.
Mutta samalla huomasin tuikkeen hänen silmissään. Hän nauroi minun innostukselleni.
»Ethän sinä aikone kieltäytyä?» minä sanoin.
»Se on lahjomisyritys. Sen takana on Wicksonin hieno käsi ja hänen takanaan suurempia miehiä kuin hän. Se on vanha juoni, yhtä vanha kuin luokkataistelukin — siepata pois johtajat työväeltä. Petetyt työläisraukat! Jospa tietäisit, miten monta johtajaansa työväki on jo menettänyt tuon samaisen tempun kautta. Tulee näet huokeammaksi, paljon huokeammaksi ostaa kenraali kuin ryhtyä taisteluun kaikkia hänen armeijoitansa vastaan. Niinpä myi itsensä — mutta en mainitse nimeä. Minua se katkeroittaa kylliksi muutenkin. Rakkaani, minä olen työväen johtaja. Minä en voi tarjoutua ostettavaksi. Ja jollei mikään muu niin ainakin poloisen isäni muisto ja se, miten hän nääntyi kuoliaaksi, estäisi minut siitä.»
Kyynel kimmelsi hänen silmässään. Hän ei voinut koskaan antaa anteeksi isänsä pahoinpitelyä ja sitä, että hän oli ollut pakotettu valehtelemaan ja varastelemaan pitääkseen lapsensa leivässä.
»Isäni oli hyvä ihminen», sanoi hän kerran minulle. »Hänellä oli hyvä sydän, mutta kurja elämä raastoi sen pilalle. Hänen isäntänsä tekivät hänestä kesyn luontokappaleen. Hänen sietäisi olla elossa nyt niinkuin sinunkin isäsi. Hänellä oli luja ruumiinrakenne, mutta kone ruhjoi hänet ja vihdoin surmasi. Ajattelehan. Hän sortui isäntiensä voitonhimon uhrina. Hänen sydänverensä muutettiin herkulliseksi juhlaillalliseksi tai jalokivikoristukseksi tai muuksi sellaiseksi, mikä tuotti jotakin nautintoa elosteleville joutilaille, hänen isännilleen, noille pääpedoille.»
Piispan näky.
»Piispa on hillitön», kirjoitti Ernest minulle. »Hän liitelee yläilmoissa. Tänä iltana hän aloittaa ristiretkensä tämän maailman pahuutta vastaan. Hän pitää herätyspuheensa. Niin hän on kertonut minulle, enkä minä voi saada häntä luopumaan siitä ajatuksesta. Tänä iltana hän tulee olemaan puheenjohtajana I. P. H:n kokouksessa, ja sitä tilaisuutta hän on päättänyt käyttää hyväkseen.
»Tahdotko lähteä häntä kuulemaan? Epäilemättä hän on ennakolta tuomittu. Se tulee olemaan kova isku minulle samoin kuin hänellekin, mutta sinulla siitä on tavattoman paljon oppimista. Sinä tiedät, armaani, miten ylpeä minä olen rakkaudestasi. Ja minä haluan poistaa huonon käsityksen, minkä olet joskus minusta saanut. Minä tahdon näyttää sinulle, että mielipiteeni ja lausuntoni ovat oikeita. Tosin minun käsitykseni ovat tylyjä, mutta piispan kohtalo on saattava sinut vakuutetuksi sellaisen tylyyden oikeutuksesta. Siispä tule tänä iltana. Niin ikävä kuin tämäniltainen kohtaus tulee olemaankin, tunnen, että se on kiinnittävä sinut yhä lujemmin minuun.»
I. P. H.[1] piti sinä iltana kokousta San Franciscossa. Tämä kokous oli kutsuttu pohtimaan kysymystä yleisestä siveettömyydestä ja sen parannuskeinoista. Piispa Morehouse toimi puheenjohtajana. Hän näytti hyvin hermostuneelta istuessaan puhujalavalla. Hänen vierellänsä istuivat piispa Dickinson, H. H. Jones, Kalifornian yliopiston siveysopillisen tiedekunnan esimies, mrs. W. W. Hurd, kuuluisa hyväntekeväisyysseurojen järjestäjä, Philip Ward, yhtä kuuluisa filantrooppi sekä useita vähemmän huomattuja suuruuksia siveellisyyden ja hyväntekeväisyyden alalla. Piispa Morehouse nousi sivuuttaen tavanmukaiset kohteliaisuudet ja alkoi puhua:
[1] Ei ole säilynyt asiapapereita, joista voisi saada selville, mitä nuo alkukirjaimet merkitsevät.
»Ajelin äskettäin vaunuissani pitkin katuja. Oli ilta. Minä katsahdin silloin tällöin vaununakkunasta, ja silmäni näyttivät avautuvan, ja minä näin asiat sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Ensin peitin silmäni käsilläni, jotta en näkisi tuota kauheata näkyä, ja silloin siinä pimeässä istuessani mieleeni tuli kysymys: Mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä? Vähän ajan perästä sama kysymys esiintyi minulle toisessa muodossa: Mitä Mestari tekisi? Ja samaan aikaan mahtava valo näytti täyttävän sen paikan, ja minä näin velvollisuuteni päivänselvänä, niinkuin Saulus aikoinaan Damaskon tiellä.
»Minä pysäytin vaununi, astuin ulos, ja muutaman minuutin kuluttua minun onnistui taivuttaa kaksi julkista naista tulemaan kanssani vaunuihin. Jos Jeesus oli oikeassa, niin nämä kaksi onnetonta ovat minun sisariani, ja ainoa voima, millä heidät voidaan puhdistaa, on rakkaus ja hellyys.
»Minä asun San Franciscon ihanimmassa kaupunginosassa. Talo, missä asun, maksaa satatuhatta dollaria, ja saman verran maksavat huonekaluni, kirjani ja taidekokoelmani. Talo on herraskartano. Ei, se on palatsi, missä on kokonainen liuta palvelijoita. Minä en ole tähän asti tietänyt, mihin palatsit kelpaavat, mutta nyt minä tiedän senkin. Vein nuo kaksi katunaista palatsiini, ja he jäävät luokseni. Aion sijoittaa jokaiseen huoneeseen palatsissani sellaisia sisaria.»
Kuulijat valtasi levoton hämmästys piispan puhuessa, ja puhujalavalla istuvain kasvoilla oli nähtävänä kasvavan kauhun ja ällistyksen ilme. Ja tällä kohtaa piispa Dickinson nousi ja inhon ilme kasvoillaan poistui lavalta ja koko salista. Mutta piispa Morehouse näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtui, jatkoi:
»Oi, sisaret ja veljet, tämä teko lohduttaa minua vaikeuksissani. En tietänyt ennen, miten vaunuja on käytettävä, mutta nyt tiedän. Ne on tehty heikkoja, sairaita ja vanhoja varten; ne on tehty sitä varten, että niillä osoitettaisiin kunnioitusta niille, jotka ovat kadottaneet yksinpä häveliäisyydenkin.
»En tietänyt, mitä varten palatsit on tehty, mutta nyt olen löytänyt tarkoituksen niillekin. Kirkon palatsien tulisi olla sairaaloita ja kasvatuslaitoksia niitä varten, jotka ovat uupuneet tiepuoleen ja ovat hukkumaisillaan.»
Hän pysähtyi hetkeksi, nähtävästi sen ajatuksen valtaamana, mikä täytti hänen mielensä, ja ollen epätietoinen, miten tulkita sitä.
»En ole sovelias, rakkaat veljet, puhumaan mitään siveellisyydestä. Olen itse elänyt häpeässä ja ulkokultaisuudessa liian kauan voidakseni auttaa toisia; mutta menettelyni noita kahta naista kohtaan, sisariani kohtaan, on saanut minut vakuutetuksi siitä, että parempi tie on helposti löydettävissä. Niille, jotka uskovat Jeesukseen ja hänen evankeliumiinsa, ei voi olla muuta suhdetta ihmisten välillä kuin rakkauden suhde. Rakkaus yksin on voimakkaampi kuin synti — voimakkaampi kuin kuolema. Siksipä minä sanonkin niille teistä, jotka ovat rikkaita, että teidän velvollisuutenne on tehdä samoin kuin minä olen tehnyt ja aion vast'edeskin tehdä. Ottakoon jokainen teistä, jolla on runsaasti varoja, varkaan taloonsa ja kohdelkoon häntä veljenä, jonkun onnettoman ja kohdelkoon häntä sisarena, ja jos te niin teette, niin San Francisco ei tule tarvitsemaan poliiseja eikä viranomaisia; vankilat muutetaan sairaaloiksi, ja rikoksentekijät katoavat samoin kuin rikoksetkin.
»Meidän on annettava itsemme eikä yksinomaan rahaa. Meidän on tehtävä niinkuin Kristus teki; sellainen on kirkon kehoitus tänä päivänä. Me olemme eksyneet kauaksi Mestarin opetuksista. Me hukumme omiin lihapatoihimme. Me olemme kohottaneet mammonan Kristuksen yläpuolelle. Minulla on tässä muuan runo, joka sisältää koko tarinan. Haluan lukea sen teille. Sen kirjoitti eräs harhaan joutunut sielu, joka kuitenkin näki selvästi.[1] Ei pidä erehtyä luulemaan sitä hyökkäykseksi katolista kirkkoa vastaan. Se on hyökkäys jokaista kirkkokuntaa vastaan, joka on poikennut Mestarin tieltä ja piilottautunut hänen lampailtaan. Se kuuluu näin:
[1] Oscar Wilde, joka oli 19:nnen vuosisadan suurimpia sanan mestareita.
Soi temppelissä torvet hopeiset, näin kansan hartahana polvillaan, ja piispaa Rooman käsivarsillaan kuin jumalata kantoi ihmiset.
Niin loisti pappisviitan laskokset kuin valkein vaahto, yhtyin purppuraan kuningasmanttelin, ja kulmillaan kimalsi hällä kruunut kultaiset,
joit' oli kolme. — Aatos aikain taa mun järven rantaan Hänen luokseen vei, jok' etsi paikkaa, mihin painais pään:
»Ketuilla luolat on, ja pesässään saa suojan lintu, mulla majaa ei, ja kyynel viiniäni mehustaa.»
Kuulijakunta oli kuohuksissa, mutt'ei puhujan eduksi. Kuitenkaan ei piispa Morehouse sitä huomannut. Hän jatkoi samaan tapaan:
»Ja minä sanon niille teistä, jotka ovat rikkaita, ja kaikille rikkaille, että te katkerasti sorratte Mestarin lampaita. Te olette kovettaneet sydämenne. Te olette sulkeneet korvanne niiltä ääniltä, jotka huutavat maassamme — tuskan ja surun ääniltä, joita ette tahdo kuunnella, mutta jotka vielä jonakin päivänä kuullaan. Ja niin minä sanon —»
Mutta tällä kertaa H. H. Jones ja Philip Ward, jotka jo olivat nousseet tuoliltaan, taluttivat piispan pois puhujalavalta yleisön seuratessa tapahtumaa henkeään pidätellen.
Ernest nauroi koleaa naurua, kun hän oli päässyt tungoksesta kadulle.Sydämeni oli pakahtua.
»Hän on tehnyt tehtävänsä», huudahti Ernest. »Heidän piispansa miehekäs, syvälläpiillyt hellä luonne murti kahleensa, ja hänen kristillinen kuulijakuntansa, joka rakastaa häntä, teki siitä sen johtopäätöksen, että piispa on hullu! Etkö nähnyt, miten huolestuneen näköisinä he taluttivat häntä pois? Helvetissä varmaankin naurettiin sillä hetkellä.»
»Siitä huolimatta piispan tämäniltainen puhe tulee tekemään valtavan vaikutuksen», sanoin.
»Niinkö arvelet?» sanoi Ernest ivaten.
»Se tulee saamaan aikaan hämmästyksen», vakuutin. »Etkö nähnyt, miten hurjasti sanomalehtien kirjoittajat heiluttivat kyniään hänen puhuessaan?»
»Ei sanaakaan siitä hiiskuta huomisen päivän lehdissä.»
»En voi uskoa sinua.»
»Saadaanpa nähdä. Ei riviäkään, ei yhtään ajatusta, minkä hän lausui.Jokapäiväinen sanomalehdistö? Se on jokapäiväinen tukahduttaja!!»
»Mutta entä reportterit», minä huomautin. »Minä näin heidät.»
»Ei yhtään sanaa kaikesta siitä, mitä hän sanoi, tule painettavaksi. Sinä olet unohtanut toimittajat. Hehän nostavat palkkansa siltä politiikalta, mitä he ajavat. He eivät uskalla painattaa mitään sellaista, mikä järkyttää olevia oloja. Piispan puhe oli tuima hyökkäys vallassaolevaa siveellisyyttä vastaan. Se oli kerettiläisen puhetta. He taluttivat hänet pois puhujalavalta, jotta hän ei ennättäisi lausua useampia kerettiläisyyksiä. Sanomalehdet tulevat pesemään puhtaaksi hänen kerettiläisyytensä äänettömyyden unhotuksella. Yhdysvaltain sanomalehdistö? Se on loiskasvi, joka lihoo kapitalistiluokan maaperässä. Sen tehtävänä on palvella vallitsevaa järjestystä muovaamalla yleistä mielipidettä sille edulliseksi, ja se tekee hyvin tehtävänsä.
»Annahan, kun ennustan. Huomispäivän lehdet tulevat ainoastaan mainitsemaan, että piispa on huonossa voinnissa, että hän on työskennellyt liiaksi ja että hän kokonaan lannistui eilen illalla. Seuraava tiedonanto muutaman päivän kuluttua kertoo, että piispa on ylenmäärin hermostunut ja että hänen kiitollinen seurakuntansa on antanut hänelle virkavapauden. Sen perästä tapahtuu joko niin, että piispa huomaa erehdyksensä ja palaa virkalomaltaan terveenä miehenä, jonka silmissä eivät mitkään näyt kummittele, tai niin, että piispa ei luovu mielettömyydestään, ja sen perästä me saamme nähdä sanomalehdissä sääliä ja hellyyttä uhkuvan kirjoituksen, jossa ilmoitetaan piispan menettäneen järkensä. Sen perästä hän saa jutella näyistään hulluinhuoneen seinille.»
»Mutta nyt sinä menet liian pitkälle!» huudahdin.
»Tämän yhteiskunnan silmissä se todellakin on mielipuolisuutta», hän vastasi. »Milloin siivo ihminen, paitsi mielipuoli, ottaisi hunningolle joutuneita naisia ja varkaita taloonsa asumaan veljinä ja sisarina? Totta kyllä Kristus kuoli kahden varkaan keskessä, mutta se on toinen asia. Mielipuolisuus? Se ihminen, jonka kanssa emme ole samaa mieltä, on aina jotenkin 'päästään vialla'. Sentähden piispakin on päästään vialla. Missä on raja tämän tilan ja mielipuolisuuden välillä? On käsittämätöntä, että kukaan täysijärkinen ihminen voi olla jyrkästi eri mieltä jonkun toisen ihmisen täysin järkevistä johtopäätöksistä. Siitä on mainio esimerkki tämäniltaisessa sanomalehdessä. Mary McKenna asuu Market-kadun eteläpuolella. Hän on köyhä, mutta rehellinen nainen. Hän on isänmaallinen niinikään. Mutta hänellä on virheellinen käsitys Amerikan lipusta ja siitä suojeluksesta, mitä sen otaksutaan tarjoavan. Ja katso, hänelle kävi näin. Hänen miehensä loukkaantui ja määrättiin sairashuoneeseen kolmeksi kuukaudeksi. Ja vaikka vaimo koetti ansaitakin pesemällä toisten ihmisten likaisia vaatteita, ei hän siitä huolimatta voinut maksaa vuokraansa säännöllisesti. Eilen hän sai laillisen käskyn muuttaa asunnostaan. Mutta hänpä kohotti Amerikan lipun ja sen poimujen alta julisti, että sen lupaaman suojeluksen nojalla häntä ei voida häätää kylmälle kadulle. Mitä tapahtui? Hänet pidätettiin ja selitettiin mielipuoleksi. Tänään häntä tutkivat etevät lääkärit. Hänet huomattiin heikkomieliseksi ja lähetettiin hourujenhuoneeseen.»
»Mutta se on liian epämääräistä», minä huomautin. »Otaksukaammepa, että minä olisin yksinäni eri mieltä jonkun kirjan kaunokirjallisesta arvosta. Eivät suinkaan ne lähettäisi minua hullujenhuoneeseen sentähden.»
»Aivan oikein. Mutta sellainen poikkeaminen yleisestä mielipiteestä ei olisikaan yhteiskunnalle vaarallista. Siinä on erotus. Mary McKennan ja piispa Morehousen eroavat mielipiteet ovat ristiriidassa vallitsevan järjestyksen kanssa. Mitä jos kaikki köyhät ihmiset kieltäytyisivät maksamasta vuokraa ja turvautuisivat Amerikan lippuun? Vuokratalojen omistajat joutuisivat kerjuulle. Piispan mielipiteet ovat aivan yhtä vaarallisia yhteiskunnalle. Siis, piispa on lähetettävä hourujenhuoneeseen.»
Mutta minä en sittenkään vielä ottanut uskoakseni.
»Odottakaamme, niin saamme nähdä», sanoi Ernest, ja minä odotin.
Seuraavana aamuna minä hankin kaikki sanomalehdet. Ja niistä päättäen Ernest oli ollut oikeassa. Ei yhtään sanaa piispa Morehousen puheesta löytynyt painettuna. Yhdessä tai parissa lehdessä oli mainittu, että piispa oli joutunut ylitsevuotavain tunteittensa valtaan. Sitävastoin häntä seuranneitten puhujain tyhmyydet oli juurta jaksain selostettu.
Muutaman päivän perästä kerrottiin uutisena, että piispa oli lähtenyt virkalomalle virkistyäkseen liikarasituksesta. Siihen saakka siis Ernestin ennustukset olivat toteutuneet, mutta viittaustakaan ei oltu vielä tehty mielenhäiriöstä taikka hermosairaudesta. En voinut aavistaakaan, miten kauheata tietä piispan oli vaellettava — Getsemaneen ja ristille, niinkuin Ernest oli ennustanut.
Koneensärkijät.
Vähän ennen sitä vaalia, jossa Ernest oli sosialistien ehdokkaana kongressiin, isä piti päivällispidot, joita hän meidän kesken sanoi »voiton ja tappion päivällisiksi». Ernest sanoi niitä »koneensärkijäin päivällisiksi». Todellisuudessa se tilaisuus oli valmistettu liikemiehiä varten — pieniä liikkeenharjoittajia. Luulen, että kukaan heistä ei ollut osakkaana missään sellaisessa liikkeessä, minkä liikepääoma olisi noussut yli parinsadantuhannen dollarin. He olivat todellisia keskiluokan liikemiehiä.
Siellä oli Owen — Silverberg, Owen & Companyn, suuren ruokatavaraliikkeen, osakas. Me ostimme heiltä ruokatavaramme. Siellä oli ison rohdoskaupan Kowalt & Washburnin molemmat osakkaat ja mr Asmunsen, suuren Contra Costa-kauntissa sijaitsevan kivilouhimon omistaja. Samoin siellä oli muitakin samanlaisia miehiä, pikku tehtaitten, pikku liikkeitten ja teollisuuslaitosten omistajia ja osakkaita — lyhyesti sanottuna, pikku kapitalisteja.
He olivat ovelan ja älykkään näköisiä miehiä, ja he puhelivat sujuvasti ja selvästi. Heidän yksimielinen moitteensa kohdistui yhtiöihin ja trusteihin. Heidän uskontunnustuksensa kuului: »Alas trustit!» Trustit olivat kaiken sorron syynä, niin vakuuttivat kaikki. He vaativat sellaisten trustien kuin rautateiden ja sähkölennätinlaitosten ottamista valtion haltuun sekä asteittain kohoavaa tuloveroa jättiläisomaisuuksien kasaantumisen ehkäisemiseksi. Niinikään he vaativat paikallisten epäkohtien korjaamiseksi kunnallisen omistusoikeuden ulottamista sellaisiin yleisiin hyödykkeisiin kuin vesi, kaasu, puhelin ja raitiotiet.
Erittäin mieltäkiinnittävä oli mr Asmunsenin kuvaus kokemuksistaan kivilouhoksen omistajana. Hän kertoi, ettei hän ole koskaan saanut sanottavaa voittoa louhoksestaan, siitä huolimatta, että hänen liikkeensä oli tavattomasti kasvanut sen jälkeen kuin maanjäristyksen hävittämää San Franciscoa alettiin uudelleen rakentaa. Kuusi vuotta oli jo kestänyt rakennustöitä, ja hänen liikkeensä oli laajentunut nelinkertaiseksi ja kahdeksankertaiseksi, mutta silti hän ei ollut yhtään paremmalla puolella.
»Rautatieyhtiö tuntee minun liikkeeni hiukan paremminkin kuin minä itse», hän sanoi. »Se tietää käyttökustannukseni sentilleen ja se tuntee tilaussopimusteni ehdot. Mistä se kaikki nuo seikat tietää, on minulle arvoitus. Sillä täytyy olla urkkijoita minun työväkeni keskuudessa, ja lienee sillä niinikään pääsy minun liiketuttavaini luo. Sillä nähkääs, kun minä milloin saan edullisen tilauksen, niin kohta ehättää rautatieyhtiö koroittamaan rahtitaksaa minun louhokseltani markkinapaikalle. Ilman minkäänlaista selitystä. Sellaisissa tapauksissa minun ei ole koskaan onnistunut taivuttaa rautatieyhtiötä peruuttamaan koroitustaan. Toiselta puolen taas, milloin on sattunut onnettomuuksia, työpalkkojen koroitusta tai vähemmän edullisia tilauksia, silloin minun on aina onnistunut saada rautatien rahtitaksa alennetuksi. Mikä on tulos? Rautatieyhtiö kokoo minun voittoni, olkootpa ne suurempia tai pienempiä.»
»Se mitä teille itsellenne jää puhdasta», keskeytti Ernest, »on kai jokseenkin yhtä paljon kuin palkkanne liikkeenhoitajana, jos rautatieyhtiö omistaisi teidän louhoksenne».
»Juuri niin», vastasi mr Asmunsen. »Vasta äskettäin tarkastutin tilikirjani viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Todellakin huomasin, että voittoni noiden kymmenen vuoden ajalta on juuri yhtä suuri kuin liikkeenhoitajan palkka. Rautatieyhtiö olisi voinut yhtä hyvin omistaa kivilouhokseni ja palkata minut liikkeenhoitajaksi.»
»Mutta se ei suinkaan olisi ollut aivan samantekevää», naurahti Ernest, »sillä siinä tapauksessa rautatieyhtiön olisi täytynyt ottaa omalle vastuulleen koko vahingonvaara, jonka te näin ollen olette nöyrästi kantanut.»
»Aivan niin», vastasi mr. Asmunsen nyrpeästi.
Annettuaan heidän ensin sanoa sanottavansa Ernest alkoi tehdä kysymyksiä oikealle ja vasemmalle. Hän aloitti mr Owenista.
»Tehän avasitte haaramyymälän täällä Berkeleyssa noin puoli vuotta sitten?»
»Niin», vastasi mr Owen.
»Ja minä olen huomannut, että senjälkeen kolme pienempää ruokakauppaa on sulkenut ovensa. Oliko teidän haaramyymälänne syynä siihen?»
Mr Owenin itsetyytyväisestä hymystä saattoi lukea myöntävän vastauksen.»Ne eivät voineet kilpailla meidän kanssamme.»
»Miks'eivät?»
»Meillä oli suurempi pääoma. Suuremmassa liikkeessä pääsee aina vähemmällä haaskauksella ja suhteellisesti pienemmillä kustannuksilla.»
»Ja teidän haarakauppanne nieli noiden kolmen pikkukaupan voitot. Nyt minä käsitän. Mutta sanokaapas, mihin joutuivat noiden kolmen myymälän omistajat?»
»Yksi heistä on ajurina meidän liikkeessämme. En tiedä, miten toisten on käynyt.»
Ernest kääntyi yht'äkkiä mr Kowaltin puoleen.
»Te myytte aina paljon alennushinnoilla.[1] Mihin ovat joutuneet niiden pienten rohdoskauppojen omistajat, joiden liikkeistä teidän kauppanne teki lopun?»
[1] Myyntihinnan alentaminen ostohinnan tasalle ja allekin. Siten suuri yhtiö saattoi myydä häviöllä pitemmän aikaa kuin pieni yhtiö ja vihdoin saattaa toisen vararikkoon. Yleisesti käytetty kilpailutapa.
»Eräs heistä, mr Haasfurther, hoitaa nykyään meidän reseptiosastoamme», kuului vastaus.
»Ja te sieppasitte itsellenne heidän liikevoittonsa?»
»Totta kai. Sitä vartenhan liikettä pidämme.»
»Entä te sitten?» kysyi Ernest mr Asmunsenilta. »Teitä harmittaa, että rautatie on vienyt teidän voittonne?»
Mr Asmunsen nyökkäsi.
»Tietysti te haluatte itse pitää voittonne?»
Taas mr Asmunsen nyökkäsi.
»Toisten kustannuksella?»
Ei vastausta.
»Toisten kustannuksellako?» uteli Ernest.
»Sillä tavoinhan sitä tietysti voittoja saadaan», vastasi mr Asmunsen töykeästi.
»Siis liikepelin tarkoituksena on voittaa toisten kustannuksella ja samalla estää toiset voittamasta meidän kustannuksellamme. Niinkö se on, vai kuinka?»
Ernestin täytyi toistaa kysymyksensä, ennenkuin mr Asmunsen vastasi:
»Kyllä, aivan niin, paitsi että meillä ei ole mitään sitä vastaan, että toiset voittavat, kunhan vain eivät harjoita kiskomista.»
»Kiskomisella te tarkoitatte suuria liikevoittoja. Mutta teillä kai ei itsellänne olisi mitään niitä vastaan? Varmaankaan ei?»
Ja mr Asmunsen hyvänsävyisesti tunnusti sen heikkouden. Seurueessa oli vielä eräs mies, muuan mr Calvin, entinen suuri meijerinomistaja, jota Ernest ahdisteli kysymyksillään.
»Joku aika sitten te taistelitte maitotrustia vastaan», sanoi Ernest hänelle, »ja nykyään te hommaatte maalaisliitossa.[1] Miten siinä kävi?»
[1] Useita yrityksiä tehtiin tähän aikaan tarkoituksessa järjestää rappeutumistaan rappeutuva maanviljelijäin luokka valtiolliseksi puolueeksi, sillä toivottiin voitavan tuhota trustit ja suuret yhtiöt ankaralla lainlaadinnalla. Mutta kaikki sellaiset yritykset menivät myttyyn.
»Oo, minä en ole vielä luopunut yrityksestäni», vastasi mr Calvin, ja hän näytti tosiaankin sotaiselta. »Minä taistelen trustia vastaan sillä ainoalla alueella, missä se on mahdollinen voittaa — nimittäin poliittisella. Sallikaa minun selittää. Muutamia vuosia sitten me karjanhoitajat olimme täysin riippumattomia.»
»Mutta te kilpailitte keskenänne?» keskeytti Ernest.
»Niin, sepä se juuri piti meidän voittomme vähäisenä. Me yrittelimme järjestymistä, mutta itsenäiset karjanhoitajat aina irtautuivat. Ja sitten tuli maitotrusti.»
»Jonka käytettävänä oli öljytrustin[1] liikapääoma», sanoi Ernest.
[1] Ensimmäinen suuri trusti, joka oli miespolven ajan toisten edellä.
»Kyllä», myönsi mr Calvin. »Mutta me emme tietäneet sitä silloin. Sen asiamiehet lähestyivät meitä nuija kädessä. 'Tulkaa mukaan ja lihokaa', kuului heidän kehoituksensa, 'tai pysykää ulkona ja kuolkaa nälkään.' Useimmat meistä noudattivat kehoitusta. Ja todellakin ne, jotka eivät sitä tehneet, kuolivat nälkään.
»Oo, se kannatti hyvin — ensi-alussa. Maidon hintaa koroitettiin sentillä neljännestä kohti. Ja neljännes siitä sentistä tuli meille; kolme neljännestä piti trusti. Sitten maidon hintaa jälleen koroitettiin sentillä. Mutta siitä sentistä me emme saaneet mitään. Meidän valituksemme olivat turhat. Trusti piteli ohjaksia käsissään. Me huomasimme joutuneemme sen armoille. Ja vihdoin trusti otti meiltä pois sen neljännes-sentinkin. Trusti alkoi pusertaa meitä, onnistuen siinä määrin, että itsenäiset maitotaloudet hävisivät lopulta tyyten, maitotrusti yksinään jäi jäljelle.»
»Mutta maidon ollessa kahta senttiä korkeammassa hinnassa olisi teidän luullut voivan kilpailla», huomautti Ernest ovelasti.
»Niin mekin otaksuimme. Ja me yritimme.» Mr Calvin pysähtyi tuokioksi. »Se vei meidät perikatoon. Trusti voi myydä maitoa huokeammalla kuin me voimme. Se sai hiukan voittoa vielä silloinkin, kun me jo myimme häviöllä. Minä menetin viisikymmentätuhatta dollaria siinä yrityksessä, ja useimmat meistä joutuivat vararikkoon.»
»Siis trusti otti teiltä teidän voittonne, ja te olette turvautunut politiikkaan tuhotaksenne trustin lainlaadinnan tietä ja saadaksenne takaisin voittonne?»
Mr Calvinin kasvot kirkastuivat. »Juuri siihen minä vetoan pitäessäni puheita farmareille. Se on meidän koko aatteemme lyhyesti lausuttuna.»
»Ja kuitenkin trusti tuottaa maitoa huokeammalla kuin itsenäiset karjanhoitajat voisivat?» tiedusteli Ernest.
»Miksikä se ei sitä voisi tehdä erinomaisen järjestelmänsä ja uuden koneistonsa avulla, joiden hankkimiseen siltä ei puutu pääomaa.»
»Se on luonnollista», sanoi Ernest.
Ja mr Calvin piti oikean poliittisen puheen selittääkseen näkökantaansa. Häntä seurasivat useat toiset, ja kaikki yksimielisesti kohottivat äänensä trusteja vastaan.
»Yksinkertaista väkeä», kuiskasi Ernest minulle. »He näkevät selvästi sen, minkä näkevät, mutta he eivät näe nenäänsä pidemmälle.»
Hiukkasta myöhemmin hän puuttui keskusteluun, valliten sitä lopun iltaa hänelle ominaisella tavalla.
»Minä olen tarkkaavaisesti kuunnellut teitä kaikkia», hän aloitti, »ja näen selvästi, että te pelaatte peliänne oikeauskoisella tavalla. Te katselette elämää liikevoiton kannalta. Te olette lujasti vakuutettuja siitä, että teidän ainoa tarkoituksenne tässä maailmassa on voittaa kaupoissa. Mutta siinä on esteitä. Kun te olette par'aikaa voittoja kasaamassa, astuu esille trusti ja sieppaa teidän voittonne. Se tuntuu teidän kannaltanne katsottuna tukalalta tilalta, joka häiritsee luomakunnan järjestystä, ja ainoa keino teidän mielestänne on trustin hävittäminen, joka riistää teiltä teidän voittonne.
»Minä olen kuunnellut tarkasti, ja minun ymmärtääkseni on olemassa ainoastaan yksi nimi, joka teille sopii. Käytän sitä teistä puhuessani. Te olette koneensärkijöitä. Tiedättekö, mitä se merkitsee? Suokaa minun selittää. Kahdeksannellatoista vuosisadalla miehet ja naiset Englannissa kutoivat vaatetta kangaspuilla omissa mökeissään. Se oli hidasta, ja sellainen kutomateollisuus tuli kalliiksi. Silloinpa keksittiin höyrykone ja muut työtä helpottavat koneet. Tuhannet kangaspuut, jotka saavat käyttövoimansa yhdestä ainoasta höyrykoneesta, kutoivat kangasta paljon huokeammalla kuin yksityiset kutojat käsin ja jaloin käytettävillä kangaspuilla. Tehtaat muodostivat yhtymän, jonka edestä kilpailun täytyi väistyä. Ne miehet ja naiset, jotka olivat ennen kutoneet omilla kangaspuillaan, siirtyivät tehtaisiin työskentelemään kutomakoneilla, ei itselleen, vaan tehtaanomistajalle, kapitalistille. Ja edelleen, pikku lapset menivät kutomaan noilla uusilla koneilla, suostuen työskentelemään pienemmällä palkalla ja siten työntäen pois tieltään aikuiset. Siitä koitui miehille kovat ajat. Puute ja nälkä tulivat yleisiksi. Ja he päättelivät, että siihen kaikkeen olivat koneet syynä. Siksipä he alkoivat särkeä koneita. Mutta he eivät tietystikään onnistuneet tuossa peräti typerässä yrityksessä.
»Te ette ole ottaneet oppiaksenne heidän esimerkistään. Puolitoista sataa vuotta myöhemmin te hyökkäätte särkemään koneita. Teidän oman tunnustuksenne mukaan trustin koneet ovat parempia ja tekevät työtä huokeammalla. Siitä johtuu, että te ette voi kilpailla niiden kanssa. Ja kuitenkin te tahtoisitte särkeä nuo koneet. Te olette vielä typerämpiä kuin nuo typerät englantilaiset työmiehet. Ja samaan aikaan kuin te rimpuilette vapaata kilpailua palauttaaksenne, jatkavat trustit hävitystyötään keskuudessanne.
»Kaikki te kerrotte samaa juttua — kilpailun lakkaamisesta ja liikeyhtymäin syntymisestä. Te, mr Owen, hävititte kilpailun täällä Berkeleyssa, kun teidän haarakauppanne karkoitti liikkeestä kolme pientä ruokakauppaa. Teidän yhtiönne oli voimakkaampi. Ja siitä huolimatta te tunnette toisten yhtiöitten painavan itseänne, trustiyhtiöitten, ja te valitatte. Se johtuu siitä, että te itse ette kuulu trustiin. Jos te olisitte koko maata käsittävän ruokatavaratrustin osakas, niin veisaisitte toisenlaista virttä, ja sanat teidän virressänne kuuluisivat: 'Siunatut olkoot trustit.' Ja sen lisäksi, että teidän pienoinen yhtiönne ei ole trusti, te tunnette voimainne puutteen. Te alatte käsittää, että te ja teidän liikkeenne ette ole muuta kuin nappuloita tuossa pelissä. Te näette mahtavain yhtiöitten kohoavan ja paisuvan päivä päivältä mahtavammiksi; te tunnette, miten niiden haarniskoitu käsi ojentuu ottamaan teiltä teidän voittonne. Rautatietrusti, öljytrusti, hiilitrusti, terästrusti … ja te tiedätte, että vihdoin ne musertavat teidät, ottavat viimeisenkin prosentin teidän liikevoitostanne.
»Te, hyvä herra, olette huono peluri. Kun te tukahdutitte ne kolme pientä ruokakauppaa täällä Berkeleyssa etevämmällä yhtiöllänne, niin teidän rintanne paisui, te puhelitte korskeasti kykeneväisyydestä ja yritteliäisyydestä ja lähetitte vaimonne huvimatkalle Eurooppaan niillä voittorahoilla, jotka te ansaitsitte noiden kolmen ruokakaupan kustannuksella. Mutta toiselta puolen teitä kaluavat isommat koirat, ja sentähden te ulisette. Ja tämä pitää paikkansa kaikkiin teihin nähden. Te kaikki ulisette. Te olette kaikki häviöpelissä, ja sentähden te ulisette.
»Mutta kun te vaikertelette, ette te kuvaa asemaanne niin kursailemattomasti kuin minä olen tehnyt. Te ette sano, että te haluatte pusertaa voittoja toisilta ja että koko teidän ulinanne johtuu siitä, että toiset haluavat pusertaa teiltä voittoja. Te olette ovelia. Te sanotte jotakin muuta. Te pidätte puheita pikkukapitalistisesta politiikasta, kuten mr Calvin teki. Mitä hän sanoi? Minä muistan muutamia hänen lauseitaan: 'Meidän periaatteemme ovat oikeat', 'meidän tulee pyrkiä alkuperäisiin amerikkalaisiin oloihin — vapaa tilaisuus kaikille', 'se vapauden henki, jonka vallitessa tämä kansakunta syntyi', 'palatkaamme esi-isäimme periaatteisiin'.
»Kun hän puhuu 'vapaasta tilaisuudesta kaikille', niin hän tarkoittaa vapaata tilaisuutta pusertaa voittoa, jonka tilaisuuden häneltä on riistänyt trusti. Ja hullunkurista tässä on se, että te olette vatkuttaneet noita lauseita, kunnes itsekin uskotte ne tosiksi. Te haluatte tilaisuutta saada ryöstää lähimmäisiänne omalla pienellä tavallanne, mutta te uskottelette itsellenne, että te haluatte vapautta. Te olette saitoja ja ahneita, mutta teidän sanojenne koreus saattaa teidät uskomaan olevanne isänmaallisia. Voitonhimonne, mikä on silkkaa itsekkyyttä, te loihditte uhrautuvaiseksi harrastukseksi kärsivän ihmiskunnan hyväksi. Astukaa suoraan esille tässä meidän kesken ja puhukaa kursailematta suunne puhtaaksi.»
Pöydän ympärillä istuvain kasvoilla kuvastui suuttumus ja kauhu. Tuon parrattoman nuoren miehen puhe oli säikähdyttänyt heitä, ja hänen sanansa vaikuttivat kuin ruoska, hänen siekailemattomat sanamuotonsa, kun hän uskalsi sanoa lapiota lapioksi. Mr Calvinilla oli vastaus valmiina.
»Ja miksi ei?» hän kysyi. »Miksi emme voisi palata siihen aikaan, jolloin tämä meidän tasavaltamme perustettiin? Te olette puhunut paljon totta, mr Everhard, niin töykeästi kuin olettekin sen tehnyt. Mutta tässä meidän kesken puhukaamme suoraa kieltä. Ottakaamme pois naamarimme ja tunnustakaamme, että mr Everhard puhuu totta. Aivan oikein, me pikkukapitalistit etsimme voittoa, jonka trustit uhkaavat meiltä riistää. Totta on, että haluamme hajoittaa trustit, jotta saisimme pitää voittomme. Ja miksi emme voisi sitä tehdä? Miksi emme? Minä tahdon tietää.»
»Ahaa, me alamme tulla asian ydinkohtaan», lausui Ernest tyytyväinen ilme kasvoillaan. »Minä sanon teille, miksi ette, vaikka sanani lienevätkin katkeria. Nähkää, miekkoset, te olette jossakin määrin tutkineet liikealaa, mutta te ette tunne ensinkään yhteiskunnallista kehitystä. Te olette nyt keskellä tämän kehityksen murroskautta, mutta te ette ymmärrä sitä, ja siitä juuri johtuu teidän huitomisenne. Miks'ette voi palata entiseen? Siksi, ettette voi. Yhtä mahdoton kuin teidän on saada vesi juoksemaan vastavirtaan, yhtä mahdoton teidän on pyörtää taloudellista kehitystä takaisin samaan uomaan, mitä pitkin se on kulkenut. Josua pysäytti auringon, mutta te tahtoisitte tehdä vieläkin enemmän. Te tahtoisitte kääntää auringon kulkemaan takaperin radallaan. Te tahtoisitte kääntää ajan niin, että keskipäivää seuraisi aamu.
»Työtäsäästävän koneiston, järjestyneen tuotannon ja yhdistyneitten teollisuuslaitosten etevämmyyden uhalla te tahtoisitte siirtää taloudellisen auringon kokonaisen sukupolven ajan taaksepäin eli siihen aikaan, jolloin ei vielä ollut suurkapitalisteja, suuria koneita eikä rautateitä — jolloin lauma pikkukapitalisteja kävi keskenään hävityssotaa taloudellisen sekasorron vallitessa ja tuotanto oli järjestämätöntä, alkuperäistä, puutteellista ja kallista. Uskokaa minua, Josuan yritys oli helpompi, ja hänellä oli Jehova apulaisenaan. Mutta Jumala on hylännyt teidät pikkukapitalistit. Pikkukapitalistien aurinko on laskemassa. Eikä se enää koskaan nousekaan. Ettekä te voi liioin sitä pysäyttää. Te olette häviämistilassa, ja te tulette tyystin häviämään koko yhteiskunnasta.
»Se on kehityksen laki. Se on Jumalan sana. Ryhmittyminen on vahvempi kuin kilpailu. Alkuihminen oli vähäpätöinen olento, joka piileskeli kallioluolissa. Hän muodosti yhtymiä ja ryhtyi hävityssotaan raatelevia petoja vastaan. Ne olivat keskenänsä kilpailevia eläimiä. Alkuperäinen ihminen oli ryhmittyvä eläin, ja juuri sen kautta hänen onnistui kohota kaikkien muiden eläimien vallitsijaksi. Ja sittemmin ihminen on kehittänyt keskuudessaan yhä suurempia ryhmityksiä. Ja siinä tuhat vuosisataisessa taistelussa, missä yhteenliittyminen on ollut kilpailua vastassa, kilpailu on aina joutunut häviölle. Se ken asettuu kilpailun puolelle, on jo ennakolta tuomittu.»
»Mutta itse trustitkinhan kohosivat kilpailusta», huomautti mr Calvin.
»Aivan niin», vastasi Ernest. »Ja trustit itse tekivät lopun kilpailusta, josta, teidän omien sanojenne mukaan, johtuu, että te ette enää ole maitoliikkeessä.»
Ensimmäisen kerran naurettiin sinä iltana, ja itse mr Calvinkin yhtyi siihen nauruun.
»Ja nyt, kun olemme johtuneet keskustelemaan trusteista», jatkoi Ernest, »niin tarkastelkaammepa moniaita seikkoja. Minä esitän muutamia näkökohtia, ja jos te ette niitä hyväksy, niin lausukaa mielipiteenne. Vaitiolo on myöntymisen merkki. Eikö ole totta, että kutomakoneella voi valmistaa enemmän kangasta ja huokeammalla kuin kangaspuilla?» Hän pysähtyi, mutta kukaan ei vastannut. »Eikö siis olisi kokonaan järjetöntä särkeä kutomakoneet ja ottaa uudestaan käytäntöön kangaspuut, jotka ovat kömpelöt ja joilla kutominen tulee paljon kalliimmaksi?» Seurue nyökkäsi myöntävästi. »Eikö ole totta, että se yhtymä, joka tunnetaan trustin nimellä, tuottaa tarkoitustaanvastaavammin ja huokeammalla kuin tuhat kilpailevaa yhtiötä?» Vieläkään ei kuulunut yhtään vastalausetta. »Eikö niin ollen siis olisi järjetöntä hävittää tuo huokea ja järkiperäinen yhtymä?»