»Toiselta puolen työväenkastit, suosittujen ammattiyhdistysten jäsenet, tulevat pyrkimään johtaviksi järjestöiksi. Ja se onnistuu. Työväen kastien jäsenyys muuttuu perinnölliseksi. Pojat seuraavat isiään, eikä mitään uutta voimaa tule siihen virtaamaan tuosta ikuisesta voimanvarastosta, rahvaasta. Se merkitsee työväenkastien asteittain tapahtuvaa heikkenemistä. Mutta samaan aikaan ne tulevat yhteiskunnallisena laitoksena saamaan tilapäisesti kaiken vallan käsiinsä. Nämä työväenkastit tulevat muistuttamaan keisareitten henkikaarteja vanhassa Roomassa, ja nyt niinkuin silloinkin tulee tapahtumaan palatsivallankumouksia, joiden kautta työväenkastit saavat käsiinsä vallan ohjat. Niinikään vastavallankumouksia tulee tapahtumaan, joiden kautta rahaylimystö pääsee uudelleen valtaan, ja milloin toinen, milloin toinen on vallassa. Ja kaiken sen kestäessä luokalle ominainen heikentyminen käy yhä huomattavammaksi, kunnes lopulta rahvas pääsee oikeuksiinsa.»
Tämän kuvauksen hitaasta yhteiskunnallisesta kehityksestä Ernest piirsi silloin, kun hänen mielensä oli masentuneena suurten ammattiliittojen petollisen luopumisen johdosta. Minä en koskaan ollut tässä kysymyksessä hänen kanssaan samaa mieltä enkä ole vieläkään näitä rivejä kirjoittaessani, päinvastoin. Sillä juuri nyt me seisomme kumouksen kynnyksellä, joka on lakaiseva tieltään koko rahaylimystön. Kuitenkin olen tässä esittänyt Ernestin ennustuksen juuri sen tähden, että se oli hänen ennustuksensa. Siitä huolimatta, että hän itsekin sen uskoi, työskenteli hän jättiläisen lailla sitä vastaan. Ja niin suuria ansioita kuin hänellä ei ole kenelläkään tämän nyt lähestyvän kumouksen valmisteluissa.
»Mutta jos oligarkia pysyy vallassa», kysyin häneltä sinä iltana, »mihin joutuvat silloin ne suurenmoiset ylijäämät, jotka lankeavat sen osalle joka vuosi?»
»Ne ylijäämät on tavalla tai toisella kulutettava», hän vastasi, »ja me saamme olla varmoja siitä, että oligarkit kyllä keinoja keksivät. Upeita teitä rakennetaan. Tieteitten ja erittäinkin taiteitten alalla ryhdytään suurenmoisiin yrityksiin. Sen jälkeen kuin oligarkit ovat täydellisesti lannistaneet kansan, joutaa heiltä aikaa muihinkin harrastuksiin. Heistä tulee kauneudenpalvelijoita. Heistä tulee taiteenharrastajia. Ja heidän johdollaan ja saaden heiltä runsasta kannatusta taiteilijat tulevat raatamaan. Seurauksena tulee olemaan suurenmoisia taideteoksia, sillä silloin eivät enää taiteilijat, kuten siihen asti, ole riippuvaisia keskiluokan porvarillisesta mausta. Siitä tulee suurta taidetta, ja ihmeellisiä kaupunkeja tulee nousemaan, jotka saattavat entisaikojen kaupungit näyttämään kirjavilta ja mitättömiltä. Ja niissä kaupungeissa asuvat oligarkit ja palvelevat kauneutta.[1]
[1] Meitä hämmästyttää Everhardin terävänäköisyys. Jo ennenkuin oligarkit olivat ajatelleetkaan sellaisia ihmekaupunkeja kuin Ardis ja Asgard, Everhard näki nämä kaupungit ja niiden syntymisen välttämättömyyden.
»Siten tulee ylijäämä säännöllisesti kulutetuksi, samalla kuin työväki tekee tarvittavan työn. Näiden suurten töiden suorittaminen tulee antamaan miljoonille karkeantyöntekijöille työtä nälkäpalkalla, sillä äärettömiä liikevoittoja täytyy kuluttaa tavalla tai toisella. Ja oligarkit rakentavat tuhannen vuoden varalta — jopa kymmenenkin tuhannen. He tulevat rakentamaan niin suurellisesti, että muinaisilla egyptiläisillä ja babylonialaisilla ei ollut sellaisesta aavistustakaan; ja kun oligarkit ovat menneet kaiken maailman tietä, niin heidän suuret tiensä ja heidän ihmeelliset kaupunkinsa jäävät työnveljeyden perinnöksi.[1]
[1] Tuon ennustuspäivän jälkeen on vierinyt Rautakoron kolme vuosisataa ja Ihmisten Veljeyden neljä vuosisataa, ja me tämän päivän ihmiset todellakin käyskentelemme niillä teillä ja asumme niissä kaupungeissa, joita oligarkit rakensivat. Totta kyllä me nyt rakennamme vielä ihmeellisempiä kaupunkeja, mutta oligarkkien rakentamat ihmekaupungit ovat vielä jäljellä, ja minä kirjoitan näitä rivejä Ardisissa, joka on kaikkein merkillisimpiä muinaisajan kaupunkeja.
»Näitä kaikkia oligarkit tekevät sen tähden, että he eivät voi olla niitä tekemättä. Nämä suurenmoiset laitokset ovat se muoto, mihin heidän liikevoittojensa kuluttaminen pukeutuu, aivan samoin kuin Egyptin hallitseva luokka muinaisuudessa kulutti kansalta riistetyn työn ylijäämän temppelien ja pyramidien rakentamiseen. Oligarkkien aikana tulevat kukoistamaan, ei pappissääty, vaan taiteilijain luokka. Ja porvarillisen kauppiasluokan tilalla tulevat olemaan työväenkastit. Ja alimmaisena viruu näivettyen, nälkää nähden ja mädäten rahvas, väestön suuri enemmistö. Ja lopuksi, ken tietää milloin, rahvas nousee kurjuudestaan. Työväenkastit ja oligarkia romahtavat maahan. Ja sitten vihdoin, niin monen monituisen vuosisadan kuluttua, tulee rahvaanmiehen päivä. Minä luulin näkeväni sen päivän, mutta nyt tiedän, etten tule sitä koskaan näkemään.»
Hän viivähti, katsoi minuun ja sitten lisäsi:
»Yhteiskunnallinen kehitys käy harmittavan hitaasti, vai mitä, kultaseni?»
Käsivarteni kietoutuivat hänen ympärilleen, ja hänen päänsä lepäsi minun rinnoillani.
»Laula minut nukuksiin», hän kuiskasi lapsellisen oikkuisasti. »Minä olen nähnyt näkyjä ja tahdon unhottaa.»
Viimeiset päivät.
Oli tammikuun loppupäivät v. 1913, kun oligarkian muuttunut kanta suosittuihin ammattiyhdistyksiin nähden tuli yleisesti tunnetuksi. Sanomalehdet kertoivat ennenkuulumattomasta palkkojen koroittamisesta, josta osallisiksi olivat tulleet rautatieläiset, rauta- ja terästyöntekijät sekä koneenkäyttäjät ja konetyömiehet. Mutta koko totuutta ei kerrottu. Oligarkit eivät uskaltaneet lausua koko totuutta. Todellisuudessa palkat olivat nousseet paljon korkeammiksi ja muut etuisuudet sitä mukaa. Tämän piti olla salaisuus, mutta salaisuudet pyrkivät julki. Suosittujen ammattiyhdistysten jäsenet kertoivat vaimoilleen, vaimot juoruilivat, ja pian koko työväenmaailmassa tiedettiin, mitä oli tapahtunut.
Se ei ollutkaan muuta kuin luonnollinen kehittymä siitä, mitä yhdeksännellätoista vuosisadalla oli sanottu osavoitoksi, kun nimittäin työnantajat jakoivat osan voitosta työläisille. Kapitalistit olivat koettaneet mielistellä työväkeä kiinnittämällä heitä rahallisilla eduilla työhönsä. Mutta voittojen jakaminen järjestelmänä oli hullunkurinen ja mahdoton. Sellainen saattoi käydä päinsä vain muutamissa poikkeustapauksissa. Sillä jos koko työväki ja kaikki kapitalistit olisivat jakaneet voitot, niin silloin olisi tullut vallitsevaksi se asiaintila, mikä oli vallitsevana silloin, kun ei voittojen jakamista vielä tunnettukaan.
Ja kun tämä osavoiton aate pian osoittautui epäkäytännölliseksi, ilmestyi sen tilalle käytännöllinen saaliinjako. »Antakaa meille parempaa palkkaa ja maksattakaa lasku yleisöllä», oli suurten ammattiyhdistysten sotahuuto. Ja muutamin paikoin tämä itsekäs ohjelma menestyi hyvin. Sen ylimääräisen laskun sai maksaa järjestymätön ja heikosti järjestynyt työväki. Nämä työläiset lopullisesti maksoivat lujiin järjestöihin kuuluvien veljiensä palkankoroitukset. Tämä aate, kuten sanoin, johdettiin loogilliseen äärimmäisyyteensä juuri siksi, että oligarkit ja suositut ammattiyhdistykset liittyivät yhteen.[1]
[1] Kaikki rautatieläisten ammattikunnat solmivat tuollaisen liiton oligarkkien kanssa saaliin jakamiseksi, ja mainitsemista ansaitsee se tapaus, joka, mikäli tiedetään, on ensimmäinen tällä suunnalla. Tässä tarkoitettu ammattiyhdistys oli »Veturinkuljettajain veljeskunta», jonka presidentti P. M. Arthur Pennsylvanian rautatielakossa yksin teki sopimuksen rautatien kanssa, muista ammattiyhdistyksistä välittämättä. Suunnitelma oli yhtä onnistunut kuin itsekäs.
Kun levisi tieto suosittujen ammattikuntain petoksesta, alkoi työväenpiireistä kuulua kovaa murinaa. Senjälkeen suosiossa olevat ammattiyhdistykset erosivat kansainvälisestä järjestöstä ja rikkoivat kaikki entiset suhteet. Sitten seurasi rettelöitä ja väkivaltaisuuksia. Suosittujen ammattiyhdistysten jäsenet leimattiin pettureiksi, ja kapakoissa, huvitilaisuuksissa, kaduilla, työpaikoilla ja kaikkialla heitä hätyyttelivät toverit, jotka he olivat niin perin halpamaisesti pettäneet.
Lukemattomia päitä puhkottiin, ja muutamat menettivät henkensäkin. Kukaan suosittujen ammattiyhdistysten jäsen ei voinut olla varma turvallisuudestaan. He kokoontuivat suurempiin joukkoihin työhön mennessään ja työstä palatessaan. He kulkivat aina keskikatua. Katukäytävällä he näet olisivat helposti joutuneet ikkunoista ja katoilta viskattujen kivien uhreiksi. Heillä oli lupa kantaa aseita, ja viranomaiset auttoivat heitä kaikin tavoin. Heidän vainoojiansa tuomittiin pitkiksi ajoiksi vankiloihin, missä heitä kohdeltiin hyvin nurjasti. Ei kukaan, paitsi suosittujen ammattikuntain jäsenet, saanut kantaa aseita. Ja tämän lain rikkomisesta oli säädetty ankaria rangaistuksia.
Vimmastunut työväki puski vihaansa pettureihin. Siten kastirajat muodostuivat itsestään. Petettyjen työläisten lapset ryhtyivät niin katkerasti vainoamaan pettureitten lapsia, että näiden oli viimeiseltä mahdotonta leikkiä kaduilla tai käydä kansakouluissa. Pettureitten vaimoja ja muita perheenjäseniä niinikään vainottiin ja ahdistettiin kaikin mahdollisin keinoin.
Tästä oli seurauksena, että vainotut, jouduttuaan joka puolelta puristuksiin, liittyivät heimon tavoin läheisesti toisiinsa. Nähtyään olonsa turvattomaksi keskellä petetyn köyhälistön asumia kaupunginosia he muuttivat uusiin asuntopaikkoihin, toisista erilleen. Ja näissä puuhissa heitä suosivat oligarkit. Hyviä asuntoja, uudenaikaisia ja terveellisiä, rakennettiin heitä varten puistojen ja nurmikenttien lähistöille. Heidän lapsensa kävivät kouluissa, joita erityisesti heitä varten rakennettiin ja joissa käsityö ja käytännöllinen tiede olivat pääasiallisina oppiaineina. Siten alkoi kehittyä säätyjako, kastit. Suosittujen ammattikuntain jäsenistä tuli työväen ylimystö. He pysyttelivät erillään muusta työväestä. Heillä oli paremmat asunnot, paremmat vaatteet, parempi ruoka ja parempi kohtelu.
Samaan aikaan muita työläisiä kohdeltiin sangen kovakouraisesti. Useita pieniä etuisuuksia riistettiin heiltä, samalla kuin palkat ja elantokanta laskeutuivat myötäänsä. Niinikään työväenkansakoulu rappeutui, ja ennen voimassa ollut oppivelvollisuus vaihtui vapaaehtoisuuteen. Ja luku- ja kirjoitustaidottomain luku kasvoi peloittavalla nopeudella.
Maailman markkinoiden joutuminen Yhdysvaltain käsiin järkytti koko maailman rauhaa. Hallituslaitokset kaikkialla romahtivat maahan tai muodostuivat toisenlaisiksi. Saksassa, Italiassa, Ranskassa, Austraaliassa ja Uudessa-Seelannissa perustettiin kooperatiivisia yhteiskuntia. Brittiläinen maailmanvalta oli hajoamistilassa. Englannilla oli kylliksi paljon tekemistä kotona. Intiassa oli kapina täydessä lieskassa. Ja kautta koko Aasian kaikui huuto: »Aasia aasialaisille!» Ja tämän huudon takana oli Japani, lakkaamatta kiihoittaen ja nostattaen keltaista ja ruskeaa rotua valkoista vastaan. Ja samalla kuin Japani uneksi Aasian herruudesta ja pyrki toteuttamaan vallanhimoisia suunnitelmiaan, se tukahdutti kapinallisen proletariaatin kotona. Se oli yksinkertaisesti luokkasota, kuli samuraita vastaan, ja kuli-sosialisteja surmattiin kymmenin tuhansin. Neljäkymmentätuhatta tapettiin Tokion katutaisteluissa ja epäonnistuneessa hyökkäyksessä Mikadon palatsia vastaan. Kobe oli muuttunut oikeaksi teurastushuoneeksi. Pumpulitehtaan työläisiä ammuttiin kuularuiskuilla ja niin suuret määrät, että sellaista ei oltu vielä ennen kuultu. Kaikista julmin olikin Japanin nouseva oligarkia. Japani hallitsi itää ja oli vallannut koko Aasialle kuuluvan osan maailman markkinoista, lukuunottamatta Intiaa.
Englannin onnistui kukistaa omat proletaarikapinansa ja samalla pitää kiinni Intiasta, vaikka se joutuikin ponnistelemaan uuvuksiin asti. Sen täytyi niinikään hellittää suurista siirtomaistaan. Sosialistien onnistui muuttaa Austraalia ja Uusi-Seelanti kooperatiivisiksi yhteiskunniksi. Ja samasta syystä Englanti menetti Kanadan. Mutta Kanadan hallitseva luokka kukisti sikäläisen vallankumouksen saaden apua Rautakorolta. Samaan aikaan Rautakorko auttoi Meksikoa ja Kubaa kukistamaan kumouksiaan. Seurauksena oli, että Rautakorko laskettiin vankoille perustuksille uudella mantereella. Se oli muodostanut yhtenäiseksi valtiolliseksi möhkäleeksi koko Pohjois-Amerikan Panaman kanavasta Jäämereen asti.
Ja Englannin oli onnistunut säilyttää Intia uhraamalla muut siirtomaansa. Mutta sekin oli vain tilapäistä. Taistelu Japanin ja muiden Aasian valtojen kanssa Intian herruudesta tuli näin ainoastaan siirretyksi eteenpäin, mutta ei suinkaan ehkäistyksi. Englanti tuli läheisessä tulevaisuudessa menettämään Intian, ja niiden tapausten takaa häämötti taistelu Aasian ja muun maailman välillä maailmanherruudesta.
Ja sill'aikaa kuin taistelu riehui kaikkialla maailmassa, emme mekään täällä Yhdysvalloissa eläneet levossa ja rauhassa. Suurten ammattiyhdistysten kavallus oli ehkäissyt meikäläisen proletariaatin vallankumouksen, mutta väkivalta vallitsi kaikkialla. Työväen levottomuuksien ja farmarien sekä keskiluokan jäännösten tyytymättömyyden lisäksi puhkesi täyteen roihuun uskonnollinen herätys. Eräs seitsemännen-päivän-adventistien lahkon ryhmä tuli yht'äkkiä sangen kuuluisaksi, alkaen julistaa maailman loppua.
»Hämminki kolme vertaa entistään suurempana!» huudahti Ernest. »Kuinka voimme toivoa yhteisyyden tunnetta näiden kaikkien ristiriitaisuuksien vallitessa?»
Ja todellakin tuo hengellinen herätys pääsi peloittavaan vauhtiin. Kansa, kurjistunut ja kaikissa maallisissa toiveissaan pettynyt kansa oli valmis ottamaan vastaan taivaan, mihin teollisuustyrannien olisi yhtä vaikea päästä kuin kamelin käydä neulansilmän lävitse. Hurjannäköisiä vaeltavia saarnaajia parveili maan kaikissa osissa; ja viranomaisten kielloista ja rankaisutoimenpiteistä huolimatta uskonnollista kiihkoa lietsottiin yhä hehkuvammaksi lukemattomissa evankeliumijuhlissa.
Viimeiset päivät olivat käsissä, he vakuuttivat, maailman loppu oli alkanut. Ilmansuunnat olivat kadonneet. Jumala oli nostattanut kansakunnat kilvoittelemaan keskenään. Se oli näkyjen ja ihmeitten aika, ja näkijöitten ja profeettojen luku nousi mahdottomiin. Ihmiset lakkasivat työstä sadointuhansin ja pakenivat vuoristoihin odottamaan pian tapahtuvaa Jumalan tulemista ja »niiden sadan ja neljänkymmenenneljäntuhannen» taivaaseenastumista. Mutta Jumalaapa ei kuulunutkaan, ja noita onnettomia nääntyi joukoittain nälkään. Hädissään he ryöstivät maatiloja ruokavaroja saadakseen, siten tehden sorrettujen farmarien aseman vieläkin tukalammaksi.
Maatilat ja varastohuoneet olivat niinikään Rautakoron omaisuutta. Sotajoukkoja komennettiin liikkeelle, ja vimmastuneet uskovaiset pakotettiin pistimillä palaamaan kaupunkeihin ja ryhtymään työhön. Siellä heidän keskuudessaan puhkesi alinomaa kapinoita ja mellakoita. Heidän johtajansa mestattiin kapinoitsijoina tahi lähetettiin hullujenhuoneisiin. Tuomitut astuivat kuolemaan todellisella marttyyrin ilolla. Se oli mieletöntä aikaa. Levottomuus levisi yhä laajemmalle. Soilla ja aavikoilla Floridasta Alaskaan saakka ne pienoiset intiaaniheimot, jotka vielä olivat jäljellä, tanssivat hartaustanssejaan ja odottivat oman Messiaansa tulemista.
Ja kaiken tämän keskeltä kohosi peloittavan juhlallisesti ja varmasti kaikkien aikojen suurimman hirviön, oligarkian, haamu. Rautakourin ja rautaisin kannoin se vallitsi aaltoilevia miljoonia, edustaen järjestystä sekamelskassa ja lujittaen oman rakennuksensa perustuksia kaaoksen keskellä.
»Odottakaahan, kun me ryhdymme ohjaksiin», sanoivat maalaisliittolaiset — mr Calvin lausui ne sanat meidän asunnossamme Pell-kadulla. »Katsokaahan niitä valtioita, jotka ovat joutuneet meidän käsiimme. Teidän sosialistien tukemina me panemme ne veisaamaan toisella äänellä, kunhan olemme ehtineet ryhtyä virkojamme hoitamaan.»
»Tyytymättömäin ja köyhtyneitten miljoonat ovat meidän», sanoivat sosialistit. »Maalaisliittolaiset, keskiluokkalaiset ja työläiset ovat liittyneet meihin. Kapitalistinen järjestelmä tulee kukistumaan. Kuukauden päästä me lähetämme viisikymmentä miestä kongressiin. Kahden vuoden kuluttua kaikki virat tulevat olemaan meidän käsissämme, presidentistä koirapoliisiin asti.»
Siitä puhuttaessa Ernest tavallisesti pudisti päätään ja virkkoi:
»Kuinka paljon teillä on kivääreitä? Tiedättekö, mistä voitte saada vankasti lyijyä? Kun tulee kysymys voimain mittelystä, niin siinä on paremmalla puolella se, jolla on muutakin kuin nyrkkejä käytettävänään.»
Loppu.
Kun tuli aika Ernestin ja minun lähteä Washingtoniin, ei isä seurannut meitä sinne. Hän oli mieltynyt työläisten elämään. Hän piti meidän ryysyläisympäristöämme suurena yhteiskuntatieteellisenä laboratoriona, ja hän näytti antautuneen tieteellisten tutkimusten loppumattomaan juhlaan. Hän teki tuttavuutta työmiesten kanssa ja solmi läheisiä ystävyyssuhteita parissakymmenessä kodissa. Niinikään hän työskenteli erinäisillä työpaikoilla ja ammattialoilla, ja sellaisissa tilaisuuksissa hän sekä työskenteli että teki tieteellisiä havainnoita. Hän oli tiedemies kiireestä kantapäähän.
Hänen ei olisi ollut pakko tehdä työtä, sillä Ernestin onnistui hankkia käännöstöillään niin paljon kuin meidän kaikkien kolmen elantoon tarvittiin, mutta meidän estelemisistämme välittämättä isä jatkoi työskentelyään, harjoittaen sen yhteydessä tutkimuksiaan. En milloinkaan unohda sitä iltaa, jona hän toi tullessaan katukaupustelijan tavaravaraston: kengännauhoja, vöitä y. m. s., tai sitä, jona menin ostoksille läheiseen ruokatavarakauppaan ja tapasin hänet siellä myymälämiehenä. Sen jälkeen ei minua enää ihmetyttänyt sekään, että hän oli viikon päivät tarjoilijana vastapäätä sijaitsevassa kapakassa. Niinikään hän oli yövahtina, perunanmyyjänä kadulla, liimasi nimilippuja eräässä säilyketehtaassa, työskenteli paperikoritehtaassa ja oli vedenkantajana eräällä katurautatierakennuksella, vieläpä yhtyi astianpesijäin yhdistykseen juuri ennen sen hajoittamista.
Luulen, että piispan esimerkki, ainakin mitä vaatetukseen tulee, oli vaikuttanut isään, sillä hänkin alkoi käyttää työmiehen halpaa pumpulipuseroa ja päällyshousuja. Yhden vanhoista tavoistaan hän kuitenkin säilytti, nimittäin sen, että pukeutui aina huolellisesti päivälliseksi eli oikeammin illalliseksi.
Minä olisin voinut Ernestin kanssa olla onnellinen missä tahansa, ja kun isä niin hyvin viihtyi näissä uusissa oloissa, täydensi se minun omaa onneani.
»Kun olin pieni poika», sanoi isä, »olin sangen utelias. Halusin saada selville, miksi mikin on olemassa ja miten se on syntynyt. Siitä johtuu, että minusta tuli luonnontutkija. Olen tänä päivänä yhtä utelias kuin lapsenakin, ja uteliaisuus se juuri onkin, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.»
Ja hän pistäysi väliin Market-kadun pohjoispuolella sijaitsevaan kauppa- ja teatterikaupunginosaan, missä hän myyskenteli sanomalehtiä, juoksenteli asioilla ja availi vaunujen ovia. Siellä hän eräänä päivänä tapasi mr Wicksonin sulkiessaan eräiden vaunujen ovea. Veitikkamaisella tavalla isä kertoi meille koko jutun illalla kotiin palattuaan.
»Wickson katsoi minuun terävästi, kun minä suljin hänen vaunujensa ovea, ja mutisi: 'Kas, saakeli.' Juuri ne sanat hän lausui. Hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi, ja hän unohti antaa minulle juomarahaa. Mutta hän varmaankin tointui pian hämmästyksestään, sillä hänen vaununsa olivat kulkeneet tuskin viittäkymmentä askelta, kun ne jo kääntyivät ympäri ja tulivat takaisin. Hän kumartui ulos ovesta.
»'Kas vain, professori', hän sanoi, 'tämä menee jo liian pitkälle. Mitä voin tehdä teidän hyväksenne?'
»'Minä suljin teidän vaunujenne oven', vastasin. 'Yleisen tavan mukaan te voisitte antaa minulle kymmensenttisen.'
»'Mitä joutavia', hän puhisi. 'Minä tarkoitan jotakin asiallista.'
»Hän varmaankin oli tosissaan — liekö ollut jonkinlaista omantunnon nuhtelua; ja siihen katsoen minä harkitsin, mitä vastata.
»Hänen kasvonsa ilmaisivat odotuksen jännitystä, kun minä aloitin sanottavani, mutta teidän olisi pitänyt nähdä ne silloin, kun olin lopettanut.
»'Te voisitte antaa takaisin kotini ja Sierran tehdasosakkeeni', minä sanoin.»
Isä pysähtyi.
»Mitä hän sanoi», minä malttamattomana kysäisin.
»Mitä saattoi hän sanoa? Hän ei sanonut mitään. Mutta minä sanoin: 'Toivon, että olette onnellinen.' Hän katsoi minuun uteliaana. 'Sanokaa minulle, oletteko onnellinen?' kysyin.
»Hän käski kuskin ajaa ja kirosi julmasti mennessään. Eihän hän antanut minulle edes kymmentä senttiä, jopa sitten kotia ja osakkeita. Siinä sen nyt näet, rakkaani, että isäsi katupojanelämä ei ole vailla pettymyksiä.»
Ja niinpä isä jäi asumaan Pell-kadulle Ernestin ja minun lähdettyä Washingtoniin. Vanha asioiden järjestys oli täydellisesti hävinnyt. Puuttui ainoastaan lopullinen romahdus, ja se oli lähempänä kuin osasin aavistaakaan. Aivan päinvastoin kuin me olimme otaksuneet, ei sosialistiedustajain tielle asetettu mitään esteitä heidän asettuessaan paikoilleen kongressissa. Kaikki sujui hyvin, ja minä nauroin Ernestille, kun hän katseli epäluuloisin silmin juuri tuota samaista kohteliaisuutta, pitäen sitä pahanenteisenä.
Meidän sosialistitoverimme olivat hyvässä uskossa ja erinomaisessa luulossa voimistaan ja siitä, mitä he täällä saisivat aikaan. Muutamia maalaisliiton edustajia oli niinikään tullut valituiksi lisäten meidän voimiamme, ja yhteisesti laadittiin perinpohjainen ohjelma vastaisia toimenpiteitä varten. Siihen kaikkeen Ernest uskollisesti ja tarmokkaasti myötävaikutti, vaikka hän ei malttanut olla aina joskus ilman mitään erityistä syytä sanomatta: »Kun tulee kysymys voimain mittelystä, niin on parempi käyttää ruutia kuin nyrkkejä, uskokaa pois.»
Rettelöt alkoivat niissä valtioissa, missä maalaisliitto oli valloittanut virkapaikkoja viime vaaleissa. Sellaisia valtioita oli kymmenkunta, mutta vaikka maalaisliiton edustajat olivatkin vaaleissa selvästi voittaneet, ei heitä päästetty niihin asemiin, jotka he olivat valloittaneet. Entiset viranhaltijat kieltäytyivät poistumasta. Asia oli vallan yksinkertainen. Vaalit julistettiin laittomiksi; väitettiin, että niitä ei oltu toimitettu kaikin puolin laillisessa järjestyksessä. Maalaisliittolaiset olivat voimattomia. Tuomioistuimet, joihin viime tingassa saattoi vedota, olivat heidän vihollistensa käsissä.
Nyt oli tullut vaarallinen hetki. Jos petkutetut maalaisliittolaiset vimmastuisivat, olisi kaikki lopussa. Miten me sosialistit ponnistelimmekaan hillitäksemme heitä! Usein Ernest ei ummistanut silmiään vuorokausiin. Maalaisliiton etevimmät johtajat käsittivät vaaran ja toimivat yhdessä meidän kanssamme. Mutta siitä ei ollut mitään apua. Oligarkia halusi väkivaltaisuuksia ja pani liikkeelle provokaattorinsa. Ja ihan varmasti talonpoikaiskapina syntyi näiden provokaattorien toimesta.
Kymmenkunnassa valtiossa syttyi kapina. Pakkoluovutetut farmarit ottivat valtioitten hallitukset käsiinsä, joka tietysti oli perustuslainvastaista ja tietysti johti siihen, että Yhdysvaltain hallitus komensi sotaväen paikalle. Kaikkialla provokaattorit kiihoittivat joukkoja. Nämä Rautakoron lähettiläät esiintyivät käsityöläisinä, farmareina ja maatyöläisinä. Sacramentossa, Kalifornian pääkaupungissa, maalaisliiton oli onnistunut pitää yllä rauhaa ja järjestystä. Silloin lähetettiin tuhansia salaisia asiamiehiä rauhalliseen kaupunkiin. Nämä liikuskelivat joukoissa ryöstäen taloja ja tehtaita. Ja he yllyttivät joukkoja, kunnes nämä yhtyivät heihin ja alkoivat mellastaa. Väkijuomia jaettiin köyhälistön kaupunginosissa entistä enemmän, jotta mielet saataisiin kiihdyksiin. Ja sitten kun kaikki oli valmista, lähetettiin paikalle Yhdysvaltain sotaväkeä eli oikeammin Rautakoron sotaväkeä. Yksitoistatuhatta miestä, naista ja lasta ammuttiin kuoliaaksi Sacramenton kaduilla tai murhattiin kodeissaan. Liittohallitus otti käsiinsä valtion hallituksen, ja niin oli se näytös päättynyt Kaliforniassa.
Ja samoin kuin Kaliforniassa kävi muuallakin. Jokaisessa maalaisliiton valtaan joutuneessa valtiossa tukahdutettiin kapinallisuudet verivirtoihin. Ensiksi salaiset asiamiehet ja mustasotnia panivat toimeen mellakoita, minkä jälkeen paikalle lähetettiin Yhdysvaltain sotaväkeä. Metelöiminen ja väkivalta oli vallitsevana kaikkialla maaseudulla. Yötä päivää suitsusi savu palavista maataloista, tavarahuoneista, kylistä ja kaupungeista. Vihdoin tartuttiin dynamiittiin. Rautatiesiltoja ja tunneleita räjähdytettiin ja junia suistettiin radalta. Farmari-parkoja hirtettiin ja ammuttiin laumoittain. Kamalia kostotöitä tehtiin, ja monta rahaylimystä ja upseeria murhattiin. Veri ja kosto asusti ihmisten sydämissä. Hallituksen sotaväki teurasti farmareita aivan kuin ennen intiaaneja. Ja niillä oli siihen syytä. Kaksituhatta kahdeksansataa sotamiestä oli surmattu peloittavissa dynamiittiräjähdyksissä Oregonissa, ja samalla tavalla oli tuhottu koko joukko rautatiejunia eri aikoina ja eri seuduilla. Niinpä onkin hyvin ymmärrettävää, että sotamiehet taistelivat henkensä edestä samoin kuin farmaritkin.
Mitä tulee kansalliskaarteihin, otettiin v:n 1903:n asevelvollisuuslaki käytäntöön, ja toisen valtion työläiset pakotettiin murhaamaan toisesta valtiosta kotoisin olevia tovereitaan kuoleman uhalla. Tietenkään ei uusi asevelvollisuuslaki ottanut alussa soveltuakseen erittäin hyvin. Monta kaartinupseeria murhattiin ja joukoittain asevelvollisia tuomittiin kuolemaan sotaoikeudessa ja ammuttiin. Ernestin ennustus mr Kowaltin ja mr Asmunsenin suhteen kävi toteen hämmästyttävällä tarkkuudella. Molemmat olivat asevelvollisia, ja heidät raastettiin siihen rangaistusretkikuntaan, mikä lähetettiin Kaliforniasta kurittamaan Missourin farmareita. Mr Kowalt ja mr Asmunsen kieltäytyivät astumasta sotapalvelukseen. Mutta heidän niskoittelunsa ei heitä auttanut. Kenttäsotaoikeus tuomitsi heidät kuolemaan, ja mestaukseen komennettu sotilasosasto pani tuomion toimeen. Heidät ammuttiin selkä ampujiin päin.
Monet nuorukaiset pakenivat vuoristoon päästäkseen sotapalveluksesta. Siellä he muuttuivat rosvoiksi, ja vasta rauhallisempien aikojen palattua heidät voitiin rangaista. Se oli mutkatonta rangaistusta. Hallitus antoi julistuksen, jossa se kehoitti kaikkia lainkuuliaisia kansalaisia tulemaan pois vuoristoista kolmen kuukauden kuluessa. Ja kun määräpäivä tuli, lähetettiin vuoristoseutuihin sotaväkeä puoli miljoonaa miestä. Mikään kuulustelu tai oikeudenkäynti ei tullut kysymykseenkään, vaan jokainen, ken tavattiin, ammuttiin paikalla. Sotaväki toimi sen käsityksen pohjalla, että kaikki, jotka vuoristoissa asustivat, olivat rosvoja. Eräät lujiin asemiin sijoittuneet joukkueet taistelivat sankarillisella uljuudella, mutta ennen pitkää jok'ikinen karkulainen oli tapettu.
Mutta vielä kaameamman vaikutuksen teki se rangaistus, mikä tuli Kansasin kansalliskaartin osaksi. Suuri Kansasin kapina tapahtui pian sen jälkeen kuin hallitus oli aloittanut aseellisen taistelun maalaisliittoa vastaan. Kuusituhatta kaartilaista kapinoi. He olivat jo useita viikkoja olleet sangen levottomia ja vastahakoisia, jonka vuoksi heitä oli seisotettu leirillä. Mutta varsinainen kapinaannousu oli epäilemättä provokaattoreitten suunnittelema.
Huhtikuun 22:tta päivää vasten yöllä he vihdoin nousivat ja murhasivat upseerinsa, niin että ainoastaan muutamia näistä pelastui pakenemalla. Se meni oikeastaan yli Rautakoron suunnitelmien, sillä provokaattorit olivat tehneet työnsä liian hyvin. Mutta kaikki kääntyi lopullisesti Rautakoron voitoksi. Se oli valmistautunut kapinan varalle, ja niin monen upseerin murha antoi sille oikeutuksen kaikkeen siihen, mitä seurasi. Aivan kuin taikavoimalla neljäkymmentätuhatta sotamiestä vakinaista väkeä piiritti kapinalliset. Se oli ansa. Poloiset kansalliskaartilaiset huomasivat, että ne kuularuiskut, jotka he olivat vallanneet, oli salaa tehty kelpaamattomiksi ja että heidän valtaamansa patruunat eivät sopineet heidän kivääreihinsä. He hinasivat ylös valkoisen rauhanlipun, mutta sitä ei otettu edes huomioon. Ketään ei jäänyt henkiin, kaikki kuusituhatta miestä, tuhottiin. Heitä ammuttiin kaukaa sekä kovilla että räjähtävillä kuulilla, ja kun he epätoivoissaan hyökkäsivät piirittäjäin ketjua vastaan, niitettiin heidät maahan kuularuiskuilla. Minulle kertoi eräs, joka oli silloin paikalla ja omin silmin näki, mitä tapahtui, että yksikään kapinallisista ei päässyt lähemmäksi kuin sadanviidenkymmenen yardin päähän kuularuiskuista. Maanpintaa peittivät kaatuneitten ruumiit monessa kerroksessa, ja taistelun viimeistelyn suoritti ratsuväki surmaten vielä elossa olevat haavoittuneet sapeleillaan, hevosten kavioilla ja revolvereilla.
Samoihin aikoihin puhkesi hiilenkaivajain kapina. Se oli ammattikunnittain järjestyneen työväen viimeinen ponnistus. Kolme neljännesmiljoonaa kaivantolaista ryhtyi lakkoon. Mutta he olivat hajaantuneina liian laajalle alalle voidakseen käyttää voimaansa kyllin tehokkaasti. Heidät eristettiin muusta maailmasta kullakin paikkakunnalla ja heitä kuritettiin, kunnes taipuivat. Tämä oli ensimmäinen suuri orjainajo, jossa Pocock[1] saavutti kannuksensa ja köyhälistön sammumattoman vihan. Lukemattomia kertoja yritettiin häntä murhata, mutta hän näytti olevan varattu kaikkia murha-aseita vastaan. Hän se aikaansai venäläisen passijärjestelmän kaivantomiesten keskuudessa sekä asetuksen, joka riisti heiltä oikeuden muuttaa toisesta paikasta toiseen.
[1] Albert Pocock, toinen kuuluisa lakonrikkojain johtaja, joka kuolemaansa saakka pakotti maan kaikki hiilenkaivajat pysymään työssä. Häntä seurasi poikansa Lewis Pocock, ja viiden sukupolven ajan nämä kuuluisat orjavoudit pitivät hiilenkaivajia kurissa. Vanhin Pocock oli syntyisin köyhästä suvusta, aloittaen uransa kauppapalvelijana, päästen sittemmin erään rautatieyhtiön salapoliisiksi ja kohoten aste asteelta. Viides Pocock sai surmansa pommista kaivosmiesten kapinan aikana Indian-territorissa v. 2073 v. a.
Samaan aikaan sosialistit pitelivät hyvin puoliaan. Maalaisliiton hukuttua verivirtoihin ja liekkeihin ja ammattikuntain järjestyneen työväen hajottua sosialistit pysyivät aloillaan ja täydensivät salaisen järjestönsä. Turhaan koettivat maalaisliittolaiset saada meitä liikkeelle. Me olimme siinä varmassa vakaumuksessa, että koko vallankumouksen asia olisi menetetty, jos me ryhtyisimme kapinaan. Rautakorko, joka oli alussa sangen vastahakoisesti ryhtynyt tekemisiin koko proletariaatin kanssa yht'aikaa, oli saanut selville, että se olikin paljon helpompaa, kuin he olivat osanneet aavistaakaan, eivätkä he mitään sen hartaammin toivoneet, kuin että me olisimme nousseet. Mutta me vältimme sen ansan siitä huolimatta, että meidän keskuudessamme parveili provokaattoreita. Siihen aikaan Rautakoron asiamiehet olivat kömpelöitä, heiltä puuttui tarpeellista harjaantumista ammatissaan. Ja meidän taistelujärjestömme kitki heitä niinkuin rikkaruohoa. Se oli julmaa ja veristä työtä, mutta mehän taistelimme henkemme ja kumouksen puolesta, ja meidän täytyi käyttää vihollista vastaan sen omia aseita. Mutta aina me noudatimme oikeutta. Ei yhtään Rautakoron asiamiestä surmattu ilman tutkintoa. Me mahdollisesti joskus erehdyimme, mutta sangen harvoin. Urhoollisimmat, sotaisimmat ja uhrautuvimmat toverit yhtyivät taistelujärjestöihin. Kerran, kymmenen vuoden kuluttua, Ernest laati tilaston taistelujärjestöjen päälliköiden tiedonantojen perustuksella, ja sen mukaan näihin järjestöihin liittyneet miehet ja naiset olivat keskimäärin eläneet viisi vuotta yhtymisensä jälkeen. Taistelujärjestöihin kuuluvat toverit olivat järjestään sankareita, ja merkillistä oli, että he olivat kaikki tyynni hengiltäottamisen vastustajia. He siis toimivat vastoin omaa vakaumustaan, mutta he rakastivat vapautta siinä määrin, etteivät pitäneet minkäänlaista uhrausta liian suurena.[1]
[1] Nämä taistelujärjestöt oli muodostettu Venäjän vallankumouksellisten taistelujärjestöjen malliin, ja ne säilyttivät olemassaolonsa Rautakoron ponnistuksista huolimatta läpi sen 300-vuotisen hallituskauden. Näillä taistelujärjestöillä, jotka oli kokoonpantu ylevämielisistä henkilöistä, jotka eivät pelänneet kuolemaa, oli äärettömän valtava vaikutus, ja ne vaikuttivat hillitsevästi vallassaolijain julmuuteen. Eikä näiden järjestöjen toiminta rajoittunut yksinomaan näkymättömään taisteluun oligarkian salaisia asiamiehiä vastaan. Itse rahaylimystenkin täytyi kuunnella näiden järjestöjen säädöksiä, ja usein rangaistiin heidän tottelemattomuuttaan kuolemalla — ja sama oli laita rahaylimysten alapäälliköiden, armeijan upseerien ja työväenkastien johtajien.
Ankaraa oikeutta harjoittivat nämä järjestyneet kostajat, mutta merkillisintä oli heidän tyyni ja oikeudenmukainen menettelynsä. Mitkään pikatuomiot eivät koskaan tulleet kysymykseenkään. Kun joku saatiin kiinni, annettiin hänelle tilaisuus kunnialliseen oikeudenkäyntiin ja itsepuolustukseen. Kuitenkin täytyi monta miestä tutkia ja tuomita sijaisen kautta, heitä kun oli mahdoton saada käsiinsä. Niin tapahtui m. m. kenraali Lamptonin jutussa v. 2138 v. a. Hän lienee ollut julmin ja verenhimoisin kaikista Rautakoron palkkasotureista. Kolme kertaa häntä varoitettuaan ja kehoitettuaan häntä lopettamaan petomaisen menettelynsä työväkeä kohtaan taistelujärjestöt tuomitsivat hänet kuolemaan. Saatuaan tiedon tuomiostaan hän ympäröi itsensä lukemattomilla varokeinoilla. Kului vuosia, eikä taistelujärjestön onnistunut panna tuomiota täytäntöön. Toveri toverin jälkeen, miehiä ja naisia, teki epäonnistuneen murhayrityksen, joutuen oligarkian verisen pyövelin käsiin. Tämän jutun aikana ristiinnaulitseminen otettiin uudelleen käytäntöön muiden kuolemanrangaistustapojen ohella. Mutta vihdoin kenraali tapasi tuomarinsa hennon, 17-vuotiaan Madeline Provence-nimisen tytön muodossa, joka saavuttaakseen tarkoituksensa palveli kaksi vuotta hänen palatsissaan ompelijattarena. Hänet kidutettiin kuoliaaksi yksinäisessä vankilassa, mutta tänä päivänä seisoo hänen muistonsa merkkinä pronssinen patsas Serlesin ihmekaupungin Veljeyden Temppelissä.
Meidän, joilta puuttuu henkilökohtainen kokemus verenvuodatuksessa, ei ole hätäisesti tuomittava taistelujärjestön sankareita. He uhrasivat henkensä ihmiskunnan hyväksi, eikä mikään uhri ollut heistä liian suuri. Välttämättömyys pakotti heidät vuodattamaan verta tuona verisenä aikakautena. Ja taistelujärjestö oli yksi niitä okaita Rautakoron ruumiissa, joista sen ei koskaan onnistunut vapautua. Everhard oli tämän merkillisen armeijan varsinainen perustaja, ja sen 300-vuotinen menestyksellinen olemassaolo osoittaa, että Everhard oli, paitsi etevä tiedemies, myöskin sangen taitava käytännön mies.
Meidän tehtävämme oli kolminkertainen. Ensiksi meidän keskuudessamme liikkuvain oligarkian salaisten asiamiesten kitkeminen. Toiseksi taistelujärjestöjen ja niiden ulkopuolella olevain vallankumousjärjestöjen perustaminen. Ja kolmanneksi omien salaisten asiamiestemme sijoittaminen oligarkian kaikille aloille — työväenkasteihin ja erittäinkin sähköttäjäin, liikeapulaisten, kirjanpitäjäin joukkoon, armeijaan sekä provokaattoreitten ja orjavoutien keskuuteen. Se oli hidasta työtä ja vaarallista, ja usein meidän uuraat ponnistuksemme päättyivät tappioon.
Rautakorko oli ollut voittamaton julkisessa sodassa, mutta me pidimme hyvin puolemme tuossa uudessa sodankäynnissä, oudossa ja kauheassa maanalaisessa, minkä olimme aloittaneet. Kaikki oli näkymätöntä, ja paljon siinä oli sellaistakin, mitä oli mahdoton arvata; sokea taisteli sokeaa vastaan, ja kuitenkin kaikkialla vallitsi järjestys, tarkoituksenmukaisuus ja johto. Meidän salaiset asiamiehemme tunkeutuivat Rautakoron kaikkiin järjestöihin, samalla kuin Rautakoron salaiset asiamiehet tunkeutuivat meidän järjestöömme. Se oli taistelua pimeässä, täynnä juonittelua ja salaliittoja, vehkeitä ja vastavehkeitä. Ja kaiken taustana aina vaaniva kuolema. Miehiä ja naisia katosi yhtenään, meidän rakkaita ja läheisimpiä tovereitamme. Me näimme heidät tänään, ja huomenna he jo olivat ikiteillä; emme heitä sen koommin nähneet, ja me tiesimme, että he olivat kuolleet.
Kaikki usko ja luottamus oli kadonnut. Mies, joka vehkeili meidän puolellamme, saattoi yhtä hyvin olla Rautakoron salainen asiamies. Meidän salaiset asiamiehemme toimivat rinnatusten Rautakoron salaisten asiamiesten kanssa sekä Rautakoron että meidän omissa järjestöissämme. Ja siitä huolimatta, että uskoa ja luottamusta ei ollut olemassakaan, oli meidän juuri uskolle ja luottamukselle rakennettava kaikki. Usein meitä petettiin. Ihmiset olivat heikkoja. Rautakorko saattoi tarjota rahaa, vapautta, huveja ja nautintoja, joita oli runsaasti saatavana ihmekaupungeissa. Me emme voineet tarjota muuta kuin sen tyydytyksen, minkä tuottaa usko jaloon aatteeseen. Lisäksi niiden palkkana, jotka pysyivät uskollisina, oli lakkaamaton vaara, kidutus ja kuolema.
Ihmiset olivat heikkoja, sanoin, ja heidän heikkoutensa tähden meidän täytyi käyttää sitä ainoata palkkiota, millä saatoimme maksaa, nimittäin kuolemaa. Oli aivan välttämätöntä rangaista omia pettureita. Ja niinpä saikin jokainen petturi riittävän monta uskollista kostajaa jäljilleen. Me olimme joskus pakotetut jättämään toimeenpanematta viholliseen kohdistuneen tuomiomme, kuten esim. Pocockin jutussa; mutta koskaan emme sallineet omien pettureittemme välttää rangaistusta. Toverit rupesivat asianomaisella luvalla pettureiksi, siten päästäkseen rahaylimystön ihmekaupunkeihin toimeenpanemaan järjestöjen todellisille pettureille langettamia tuomioita. Ja todellakin meidän järjestömme sai niin peloittavan maineen, että meidän pettämistämme pidettiin vaarallisempana kuin meille uskollisena pysymistä.
Vallankumous sai kauttaaltaan uskonnollisen leiman. Me palvelimme jumalia kumouksen pyhätössä, joka oli vapauden pyhättö. Miehet ja naiset pyhittivät elämänsä aatteelle, ja äskensyntyneitä lapsia vihittiin sen palvelukseen niinkuin niitä entisaikaan oli vihitty Jumalalle. Me rakastimme ihmiskuntaa!
Punainen vaippa.
Maalaisliiton valtaamien valtioiden kukistuksen jälkeen maalaisliiton edustajat hävisivät kongressista. Heidät asetettiin syytteeseen valtiopetoksesta, ja heidän edusmiessijansa annettiin Rautakoron kätyreille. Sosialistit olivat säälittävänä vähemmistönä, ja he tiesivät loppunsa lähestyvän. Kongressi ja senaatti olivat irvikuvia. Lainlaadinnallisista kysymyksistä oltiin keskusteltavinaan sangen vakavasti ja niistä tehtiin päätöksiä vanhojen muotojen mukaisessa järjestyksessä, samalla kuin koko kujeilulla ei todellisuudessa ollut muuta tarkoitusta kuin antaa oligarkian mahtikäskyille perustuslaillisuuden leima.
Ernest oli kuumimman taistelun tuoksinassa silloin, kun loppu tuli. Silloin käsiteltiin työttömäin avustamista koskevaa lakiehdotusta. Edellisen vuoden ahtaat ajat olivat saattaneet suuria työläisjoukkoja nälkäkuoleman partaalle, ja kurjuutta lisäsi melkoisesti yleinen maassa vallitseva epäjärjestys. Miljoonia ihmisiä nääntyi nälkään oligarkkien ja heidän kannattajainsa mässätessä ylijäämällä.[1] Me sanoimme näitä ihmisiä »kadotuksen kansaksi», ja juuri heidän äärettömiä kärsimyksiään lieventääkseen sosialistit tekivät kongressille ehdotuksen työttömyyslaiksi. Mutta se ei ollut Rautakoron mieleen, joka oman suunnitelmansa mukaan valmistautui antamaan työtä näille miljoonille. Meidän suunnitelmamme ei miellyttänyt sitä, joten se määräsi, että meidän lakiehdotuksemme on äänestettävä nurin. Ernest ja hänen toverinsa tiesivät, että heidän ponnistuksensa ovat turhia, mutta he olivat jo kyllästyneet tuohon jännitykseen. He halusivat saada jotakin aikaan. He eivät olleet saaneet mitään toimeen, ja paras, mitä he saattoivat toivoa, oli tehdä loppu tuosta lainlaadinnallisesta ilveilystä, jossa he esiintyivät näyttelijöinä vastoin tahtoaan. He eivät tietäneet, miten se päättyisi, mutta sen tuhoisammaksi he eivät olleet sitä koskaan kuvitelleet, kuin miksi se todellisuudessa muodostui.
[1] Sama asiaintila oli vallitsevana yhdeksännellätoista vuosisadalla (v. a.) Englannin hallitsemassa Intiassa. Alkuasukkaita kuoli miljoonittain nälkään, samalla kuin heidän hallitsijansa ryöstivät heiltä heidän työnsä hedelmät tuhlaten niitä loistaviin juhlapitoihin ja muihin järjettömiin ylellisyyksiin. Meidän esi-isiemme elämässä ja tavoissa noina aikoina oli paljon sellaista, jota ajatellessamme meidän päiviemme valistunut ihminen ei voi olla häpeästä punastumatta. Mutta filosofia lohduttaa meitä tässä suhteessa. Meidän on käsitettävä, että kapitalistinen aikakausi yhteiskunnallisessa kehityksessä on osapuilleen samanarvoinen kuin aikaisempi apinakausi. Ihmisen täytyi kulkea noiden asteiden kautta kohotessaan alemman eläinkunnan liejusta ja limasta. Ja itsestään selvää on, että häneen täytyi takertua limaa ja liejua ja että se ei helposti karissut hänestä pois.
Minä istuin parvekkeella sinä päivänä. Me kaikki tiesimme, että jotakin kauheaa oli tulossa. Se oli ilmassa, ja sen läsnäolon näkyvänä osoituksena olivat aseelliset sotamiehet, joita oli asetettu riveihin käytäviin, sekä upseerit, jotka muodostivat ryhmän Eduskuntatalon sisäänkäytävän suulla. Oligarkia oli kohottanut kätensä iskuun. Ernest nousi puhumaan. Hän kuvasi työttömäin kärsimyksiä, sen uhkarohkean toivon kannustamana, että voisi sanoillaan hellyttää läsnäolevain mielet. Mutta republikaaniset ja demokraattiset edustajat nauroivat pilkallisesti ja kirkuivat hänen puhuessaan saaden aikaan tavattoman melun ja hämmingin. Silloin Ernest yht'äkkiä vaihtoi terää.
»Minä tiedän, että teihin ei vaikuta mikään, mitä tahansa minä sanoisinkin», hän lausui. »Teillä ei ole sielua, johon vaikuttaa. Te olette selkärangattomia, pehmeitä olentoja, jotka komeasti sanotte itseänne republikaaneiksi ja demokraateiksi. Ei ole olemassakaan republikaanipuoluetta enempää kuin demokraattipuoluettakaan. Tässä edustajahuoneessa ei ole republikaaneja eikä demokraatteja. Te olette vain rahavallan nöyriä imartelijoita ja kätyreitä. Te puhutte laajasti ja vanhentuneilla sanamuodoilla vapaudenrakkaudestanne, ja kuitenkin te tästä kaikesta huolimatta kannatte Rautakoron punaista vaippaa.»
Tällä kohtaa valtavat huudot »Järjestykseen! järjestykseen!» tukahduttivat hänen äänensä, ja hän seisoi liikkumattomana paikoillaan, kunnes hälinä oli jossakin määrin asettunut. Sitten hän teki kädellään liikkeen, ikäänkuin sanoakseen, että hän tarkoitti heitä kaikkia, kääntyi tovereittensa puoleen ja sanoi:
»Kuulkaa, miten hyvinruokitut elukat kiljuvat.»
Paholaisten käräjiä muistuttava hälinä puhkesi uudelleen. Puhemies koputti järjestykseen ja katsahti käytävän suulla sijaitsevaan upseeriryhmään, aivan kuin jotakin odottaen. Kuului huutoja »Kapina!» ja muuan paksu ja pullea New Yorkin edustaja alkoi kiljua »Anarkisti, anarkisti!» Silloin Ernest ei tosiaankaan ollut miellyttävän näköinen. Koko hänen ruumiinsa värähteli, ja hänen kasvoillansa oli taistelevan eläimen ilme, mutta muuten hän pysyi tyynenä ja kylmänä.
»Muistakaa», hän sanoi äänellä, joka kuului läpi pauhinan, »että niinkuin te tänä päivänä osoitatte armoa köyhälistölle, samoin tulee köyhälistö jonakin päivänä tekemään teille».
Entistä lujemmin huudettiin »Kapina!» ja »Anarkisti!»
»Minä tiedän, että te ette aio äänestää meidän lakiehdotustamme», jatkoi Ernest. »Te olette saaneet isänniltänne käskyn äänestää sitä vastaan. Ja te sanotte minua anarkistiksi. Te, jotka olette hävittäneet kansanvallan ja jotka häpeämättömästi näyttelette punaista vaippaanne julkisilla paikoilla, te sanotte minua anarkistiksi. Minä en usko helvetin tuleen enkä tulikiveen, mutta tällaisina hetkinä minä totisesti pahoittelen uskottomuuttani. Vieläpä enemmänkin, sellaisina hetkinä kuin tämä minä melkein uskon. Täytyy olla olemassa helvetti, sillä sen vähäpätöisemmässä paikassa olisi teitä mahdoton rangaista ansioittenne mukaan. Niin kauan kuin te olette olemassa, tarvitsee luomakunta helvettiä.»
Ovikäytävässä syntyi liikettä. Ernest, puhemies ja kaikki edustajat kääntyivät katsomaan.
»Miksi te ette kutsu sotilaitanne esille, herra puhemies, ja anna heidän tehdä tehtävätään?» huudahti Ernest. »He panisivat tarkoin toimeen teidän suunnitelmanne.»
»On tekeillä jotakin muuta», kuului vastaus. »Ja siinä syy, miksi sotilaat ovat saapuvilla.»
»Meitä koskevaa, nähtävästi», naurahti Ernest pilkallisesti. »Salamurha tai jotakin muuta sellaista.»
Mutta hänen lausuttuaan sanan »salamurha» hämminki puhkesi uudelleen. Ernestin oli mahdoton saada ääntänsä kuulluksi, mutta hän jäi seisaalleen odottaen väliaikaa. Ja silloin se tapahtui. Paikaltani parvekkeella en voinut erottaa muuta kuin räjähdyksen tulenloimahduksen. Hermoja tärisyttävä jymähdys täytti korvani, ja minä näin Ernestin huitaisevan ilmaa ja kaatuvan savupilven keskelle ja sotamiesten hyökkäävän esille. Hänen toverinsa hypähtivät seisovilleen, hurjina vihasta, valmiina tekemään mitä hyvänsä. Mutta Ernest kohottihe hetkeksi ja vaatien kädenliikkeellä hiljaisuutta sanoi:
»Tässä on salaliitto!» hänen äänensä kaikui varoitukseksi tovereille.»Älkää tehkö mitään, muuten teidät perii hukka.»
Sitten hän hiljaa vaipui maahan, ja sotamiehet tarttuivat häneen. Seuraavassa hetkessä sotamiehet jo olivat puhdistamassa parvekkeita katsojista, enkä nähnyt sen enempää.
Vaikka hän oli mieheni, ei minulle annettu lupaa käydä häntä katsomassa. Kun ilmoitin, kuka olin, vangittiin minut oitis. Ja samaan aikaan vangittiin kaikki sosialistiset kongressimiehet Washingtonissa, niiden joukossa onneton Simpson, joka sairasti lavantautia ollen vuoteen omana hotellissaan.
Oikeudenkäynti kävi nopeasti ja loppui lyhyeen. Miehet olivat jo ennakolta tuomitut. Ihme kyllä Ernestiä ei mestattu. Siinä oligarkia erehtyi, ja se erehdys kävi kalliiksi. Mutta oligarkia luotti liiaksi itseensä noina aikoina. Se oli juopunut menestyksestään eikä se voinut aavistaa, että kourallinen sankareita omaisi sellaisen voiman, joka vielä kerran järkyttäisi sitä perustuksiaan myöten. Huomenna, kun suuri kapina puhkeaa ja koko maailma kaikuu miljoonien astunnasta, silloin oligarkia vasta käsittää, vaikka liian myöhään, miten mahtavaksi voimaksi tuo pienoinen sankariparvi on paisunut.[1]
[1] Avis Everhard piti varmana, että tämä kertomus tulisi hänen aikalaistensa luettavaksi, ja siksi hän jättää mainitsematta tuon valtiopetosjutun päätöksen. Monta muuta samanlaista hämmentävää poisheittoa on huomattavana käsikirjoituksessa. Viisikymmentäkaksi sosialistista kongressimiestä vedettiin oikeuteen, ja kaikki todistettiin syyllisiksi. Kumma kyllä, yhtään ei tuomittu kuolemaan. Everhard ja yksitoista muuta, niiden joukossa Theodore Donnelson ja Matthew Kent, tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Toiset neljäkymmentä saivat vankeutta 30—45 vuoteen, jotavastoin Arthur Simpson, jonka mainittiin räjähdyksen aikana olleen ankarasti sairaana, sai ainoastaan 15 vuotta. Kerrotaan, että hän kuoli yksinäisessä vankilassa nälkään, ja tämän tylyn kohtelun sanotaan johtuneen hänen lannistumattomasta uppiniskaisuudestaan sekä siitä tulisesta ja hillitsemättömästä vihasta, mitä hän tunsi kaikkia kohtaan, jotka olivat sortajain palveluksessa. Hän kuoli Cabanasissa Kubassa, missä kolme hänen toveriansa oli vankeudessa. Nämä viisikymmentäkaksi sosialistista kongressimiestä oli hajoitettu erinäisiin sotalinnoituksiin ympäri Yhdysvaltoja. Sitenpä Du Bois ja Woods olivat Porto Ricossa, kun taas Everhardia ja Merryweatheria säilytettiin San Franciscon lahdessa sijaitsevalla Alcatraz-nimisellä saarella, jota jo pitkät ajat sitä ennen oli käytetty sotavankilana.
Ollen itse kumouksellinen ja tuntien kumouksellisten toiveet ja pelot ja salaiset suunnitelmat minä voin vastata suuremmalla pätevyydellä kuin moni muu siihen syytökseen, että he muka olivat olleet syypäitä edellämainitun pommin räjähtämiseen. Ja minä voin sanoa heti ja muitta mutkitta, että sosialisteilla kongressissa enempää kuin sen ulkopuolellakaan ei ollut mitään osaa siinä jutussa. Me emme tiedä, kuka heitti pommin, mutta varmasti tiedämme, että me emme sitä heittäneet.
Toiselta puolen on olemassa seikkoja, jotka viittaavat Rautakoron syyllisyyteen. Tietenkään emme voi sitä todistaa. Meidän johtopäätöksemme näet perustuu oletuksiin. Mutta tässä on muutamia tosiasioita, joista meillä on varmuus. Hallituksen salapoliisit olivat ilmoittaneet edustajahuoneen puhemiehelle, että sosialistiset kongressimiehet olivat aikeissa ryhtyä terroristiseen toimintaan ja että he olivat jo päättäneet ajastakin, jolloin heidän menettelytapansa muuttuisi. Tämä päivä sattui olemaan juuri sama päivä, jolloin pommiräjähdys tapahtui. Sentähden pääkaupunkiin oli koottu joukoittain sotaväkeä. Ja koska me emme tietäneet mitään koko pommista, ja koska pommi todella räjähti, ja koska viranomaiset olivat ennakolta ryhtyneet toimenpiteisiin sen varalta, niin on oikeus ja kohtuus tehdä siitä sellainen johtopäätös, että Rautakorko tiesi asiasta. Edelleen me väitämme, että Rautakorko oli syypää siihen ja että Rautakorko suunnitteli tuon teon saadakseen vierittää syyn meidän hartioillemme ja siten valmistaakseen meidän perikatoamme.
Puhemiehen kautta levisi varoitus kaikille kongressimiehille, jotka kantoivat oligarkian punaista vaippaa. He tiesivät Ernestin puhuessa, että joku väkivallantyö tulisi tapahtumaan. Ja ollaksemme heihin nähden rehellisiä on meidän mainittava, että he vilpittömästi uskoivat sen todellakin sosialistien tekemäksi. Ja oikeudenkäynnin aikana, yhä vielä vilpittömässä uskossa, useat todistivat nähneensä Ernestin valmistautuvan heittämään pommia ja kuinka se oli räjähtänyt ennen aikojaan. Tietysti he eivät nähneet mitään sellaista. Ollen kuumeenomaisen pelon vallassa he todellakin luulottelivat nähneensä, siinä koko juttu.
Niinpä Ernest sanoi oikeudenistunnossa: »Onko siinä mitään järkeä, että minä valitsisin moisen viheliäisen leikkikalun, jos minä todella aikoisin heittää pommia? Siinä ei ollut kylliksi ruutia. Se tuprutti paljon savua, mutt'ei loukannut muita kuin minua. Se räjähti aivan minun jaloissani eikä silti tappanut minua. Uskokaa minua, minä teen tuhoja, kun minä ryhdyn pommeja heittämään. Minun räjähdysmiinastani lähtee muutakin kuin savua.»
Toiselta puolen taas väitettiin, että pommin heikkous oli johtunut erehdyksestä sosialistien taholta ja että sen ennenaikaiseen räjähtämiseen oli syynä Ernestin hermostuminen, sillä hän muka pudotti pommin menetettyään mielenmalttinsa. Ja jotta todistus tulisi täysin sitovaksi, kutsuttiin esille ne useat kongressimiehet, jotka todistivat nähneensä Ernestin huitaisevan kädellään ja pudottavan pommin.
Mitä meihin itseemme tulee, ei kukaan meistä tietänyt, miten pommi heitettiin. Ernest kertoi minulle, että hän näki silmänräpäystä ennen sen putoavan jalkoihinsa. Hän antoi sellaisen kertomuksen oikeudessa, mutta kukaan ei uskonut häntä. Sitäpaitsi koko juttu oli tarkoin edeltäkäsin valmistettu. Rautakorko oli päättänyt tuhota meidät, eikä siinä mikään auttanut.
Sanotaan, että totuus ei pala tulessakaan. Mutta minä en usko sitä. Yhdeksäntoista vuotta on kulunut löytämättämme, väsymättömistä ponnistuksista huolimatta, sitä miestä, joka todella pommin heitti. Epäilemättä hän oli Rautakoron asiamies, mutta hänen on onnistunut peittää jälkensä. Me emme ole milloinkaan saaneet vähintäkään vihiä hänestä. Ja nähtävästi tämä tapaus jää luettavaksi historian salaperäisyyksien joukkoon.[1]
[1] Avis Everhardin olisi pitänyt elää monta sataa vuotta nähdäkseen tämän salaperäisen asian selvityksen. Hiukan vähemmän kuin sata vuotta sitten ja vähän enemmän kuin kuusisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen Pervaisen tunnustus löydettiin Vatikaanin salaisista arkistoista. Tämän yhteydessä lienee paikallaan kertoa hiukan tästä hämäräperäisestä asiapaperista, joka itse asiassa ei ole kiinnittänyt muiden kuin historioitsijain mieltä.
Pervaise oli amerikkalainen, ranskalaista sukuperää, joka v. 1913 virui Tombsin vankilassa New Yorkissa syytettynä murhasta. Hänen tunnustuksestansa käy selville, että hän ei ole rikoksellinen luonne. Hän oli kuumaverinen, intohimoinen, tunteellinen. Mielettömänä mustasukkaisuudesta hän surmasi vaimonsa — sangen tavallinen teko niinä aikoina. Pervaise oli kokonaan kuolemanpelon vallassa, josta hänen tunnustuksessaan pitkin matkaa tehdään selkoa. Välttääkseen kuolemaa hän oli valmis vaikka mihin, ja poliisiasiamiehet valmistivat häntä selittämällä, että hänet luultavasti tullaan langettamaan syylliseksi ensimmäisen luokan murhaan. Siihen aikaan ensimmäisen luokan murha merkitsi kuolemanrangaistusta. Tuomittu mies tai nainen istutettiin erityisesti tätä tarkoitusta varten valmistettuun kuolintuoliin ja kykenevien lääkärien johdolla surmattiin voimakkaan sähkövirran avulla. Sitä sanottiin sähkömestaukseksi, ja se oli sangen yleisesti suosittu siihen aikaan. Kivuton nukuttaminen pakollisena kuolemantapana otettiin käytäntöön vasta myöhemmin.
Tämän miehen, jolla oli hyvä sydän, joskin petomaisen eläimellisyyden peitossa, ja joka viruen vankilassa ei odottanut muuta kuin kuolemaa, Rautakoron asiamiehet taivuttivat heittämään pommin edustajahuoneessa. Tunnustuksessaan hän sanoo nimenomaan, että pommi tulee olemaan heikko ja ihmishengen hukka ei tule kysymykseenkään. Tämä pitää paikkansa siihen katsoen, että tuo pommi todellakin oli heikko ja että se ei surmannut Ernestiä, vaikka räjähti aivan hänen jaloissaan.
Pervaise johdettiin salaa eräälle parvekkeelle, joka oli suljettu nähtävästi korjaustöiden vuoksi. Hänen oli itse valittava sopiva hetki heittoaan varten, ja hän tunnustaa tarpeellisen avomielisesti olleensa niin kiintynyt Everhardin ruhjovaan puheeseen ja siihen valtavaan vaikutukseen, minkä se teki kuulijoihin, että oli vähällä unohtaa asiansa.
Häntä ei ainoastaan vapautettu vankeudesta, vaan hänelle myönnettiin eläke. Sitä hän ei kuitenkaan ennättänyt kauan nauttia, sillä syyskuussa v. 1914 v. a. hän sairastui ankaraan sydänreumatismiin ja kuoli kolme vuorokautta sen jälkeen. Ja silloin hän kutsui luokseen katolisen papin, isä Peter Durbanin, jolle teki tunnustuksensa. Papista tämä tunnustus tuntui siksi merkilliseltä, että hän kirjoitutti sen ja toimitti sille laillisen vahvistuksen. Me emme tiedä sen aikaisimpia vaiheita, mutta tärkeänä sitä lienee pidetty, koskapa se vihdoin osui aina Roomaan asti. Mahtavien henkilöiden vaikutusvaltaisuus selittää, miksi se pysyi salassa. Satoihin vuosiin maailma ei saanut vihjaustakaan sen olemassaolosta. Vasta viime vuosisadalla kuuluisa italialainen oppinut Lorbia sen sattumalta löysi tehdessään tutkimuksia Vatikaanissa.
Nyttemmin jo varmuudella tiedetään, että Rautakorko pani toimeen tämän pommiräjähdyksen edustajahuoneessa v. 1913. Ilman Pervaisen tunnustustakin olisi varmasti tiedetty, että asianlaita oli sellainen, sillä tuo teko, joka saattoi viisikymmentäkaksi kongressimiestä vankilaan, oli samanarvoinen kuin lukemattomat muut oligarkkien toimeenpanemat teot, kuten kapitalistienkin ennen heidän aikojaan.
Sellaisia tekoja on n. s. Haymarketin oikeusmurha Chicagossa, kun petomaiset viranomaiset tuomitsivat puolikymmentä n. s. anarkistia kuolemaan ja hirttivät heidät kokonaan syyttömästi. Ja saman otsikon alle kuuluvat ne tapaukset, jolloin kapitalistit itse poltattivat omaa omaisuuttaan, rangaisten sellaisista teoista viattomia ihmisiä, joita »lähetettiin pikajunalla mestauslavalle», kuten sen ajan puhetapa kuului.
Kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä kapitalistien ja lännen kaivantomiesten liiton välillä vallinneen taistelun aikana samanlaisia ja vielä verisempiä keinoja käytettiin. Kapitalistien asiamiehet räjähdyttivät Independence-aseman sillan, jossa kolmetoista miestä sai surmansa ja useita haavoittui. Ja kapitalistit, jotka vallitsivat Coloradon valtion hallinnollista ja lainlaadinnallista virkakoneistoa, olivat vähällä saada kaivantomiesten johtajat tuomituiksi, syyttäen heitä mainitusta teosta. Romaines, muuan niistä palkatuista kätyreistä, jotka olivat osallisina tässä teossa, virui vankina toisessa valtiossa, Kansasissa, odottaen tutkintoa, kun kapitalistien asiamiehet lähestyivät häntä. Mutta toisin kuin Pervaisen tunnustus Romainesin tuli julkisuuteen vielä hänen eläessään.
Ja samaan aikaan käytiin kuuluisaa Moyer-Haywood-juttua. Nämä miehet olivat rohkeita työväenjohtajia, edellinen lännen kaivantomiesten liiton presidentti ja jälkimmäinen saman liiton sihteeri. Idahon entinen kuvernööri oli salaperäisesti murhattu. Ja aikoinaan kaivantomiehet ja sosialistit avonaisesti syyttivät sikäläisiä kaivannonomistajia tästä murhasta. Mutta huolimatta kansallis- ja perustuslaista, Idahon ja Coloradon kuvernöörien solmittua salaliiton, Moyer ja Haywood vangittiin salaa ja asetettiin syytteeseen murhasta. Tällöin Eugene V. Debs, Amerikan sosialistipuolueen silloinen johtaja, lausui seuraavat sanat:
»Ne työväen johtajat, joita ei voida lahjoa taikka peloittaa tiehensä, täytyy vangita ja murhata. Moyerin ja Haywoodin ainoa rikos on siinä, että he ovat vankkumatta pysyneet työväen asialle uskollisina. Kapitalistit ovat ryöstäneet meidän maamme, turmelleet meidän politiikkamme, saastuttaneet meidän oikeuslaitoksemme ja tallanneet meitä jalkoihinsa, ja nyt he aikovat häikäilemättä murhata ne miehet, jotka eivät alistu heidän raakaan mielivaltaansa. Idahon ja Coloradon kuvernöörit ainoastaan tottelevat herrojensa, rahaylimysten käskyjä. Tässä seisoo työväki rahavaltaa vastassa. Jos he lyövät ensimmäisen väkivaltaisen iskun, tulemme me lyömään viimeisen.»
Sonoman siimeksessä.
Itsestäni näiltä ajoilta minulla ei ole paljon kerrottavaa. Kuusi kuukautta minua pidettiin vankeudessa, vaikka minua ei oltu syytetty mistään rikoksesta. Minuaepäiltiin— peloittava sana, johon kumoukselliset saivat tutustua. Mutta meidän oma kasvava salainen järjestömme alkoi toimia. Oltuani vankeudessa lähes kaksi kuukautta eräs vanginvartijoista salaa ilmoitti olevansa kumouksellinen ja kuuluvansa järjestöön. Muutamia viikkoja myöhemmin Joseph Parkhurst, äskettäin virkaansa nimitetty vankilan lääkäri, osoittautui taistelujärjestön jäseneksi.
Siten meidän järjestömme tunkihe joka puolelta oligarkian järjestön läpi, ja niin minä sain tietoja ulkomaailman tapahtumista. Ja sitäpaitsi kaikki meidän vankilassa istuvat johtajamme olivat yhteydessä urheiden tovereitten kanssa, jotka käyttivät Rautakoron naamaria. Vaikka Ernestin vankila sijaitsi kolmentuhannen mailin päässä, Tyynen-valtameren rannalla, olin minä keskeytymättömässä yhteydessä hänen kanssaan, ja meidän kirjeemme kulkivat säännöllisesti edestakaisin.
Johtajat, sekä vankilassa että vapaalla jalalla olevat, saattoivat neuvotella tulevista vaaleista ja johtaa vaalitaistelua. Jo muutaman kuukauden kuluttua olisivat muutamat voineet paeta, mutta kun vankeus ei sanottavasti ehkäissyt meidän toimintaamme, niin päätimme olla käyttämättä sitä tilaisuutta, jottemme tulisi tehneeksi mitään ennen aikojaan. Vankilassa oli viisikymmentäkaksi kongressimiestä ja kolmesataa muuta johtajaa sen lisäksi. Oli päätetty pelastaa heidät kaikki samalla kertaa. Jos vain osa heistä pakenisi, ryhtyisivät oligarkit kaikella mahdollisella valppaudella vartioimaan jäljellejääneitä, estääkseen useampia pakenemasta. Ja toiselta puolen käsitettiin, että yhdellä kertaa tapahtuva vankilasta karkaaminen tulisi tekemään valtaavan vaikutuksen köyhälistöön. Se olisi voimannäytös ja vaikuttaisi luottamusta herättävästi.
Niinpä päätettiin, kun minä kuuden kuukauden kuluttua pääsin vapaaksi, että katoaisin jonnekin valmistamaan lymypaikkaa Ernestille. Katoaminen muuten ei ollut mikään helppo tehtävä. Heti kun olin päässyt vapaalle jalalle, Rautakoron urkkijat alkoivat vaania minun liikkeitäni. Ja sentähden olikin välttämätöntä saada heidät ensiksi eksytetyksi jäljiltäni ja pujahtaa Kaliforniaan. Minua naurattaa muistellessani, miten minä tästä pulmasta suoriuduin.
Venäläismallinen passijärjestelmä oli jo otettu käytäntöön. Minä en uskaltanut yrittääkään mantereen poikki salaamatta todellista itseäni. Oli välttämätöntä, että häviäisin jäljettömiin, sillä minun jälkiäni seuraamalla Ernest joutuisi uudestaan kiinni. Toiselta puolen en matkustellessani voinut käyttää köyhälistöläisen valepukua. Oli niin ollen jäljellä oligarkian jäsenen valepuku. Vaikka tosin ylimmäisiä oligarkkeja ei ollut muuta kuin kourallinen, oli lukematon paljous vähäisempiä, sanokaamme mr Wicksonin laisia miehiä, muutaman miljoonan omistajia, jotka kannattivat suuroligarkkeja. Tällaisten pienempien oligarkkien vaimoja ja tyttäriä oli ääretön paljous, ja siihen luokkaan kuuluvana henkilönä oli minun määrä esiintyä. Muutamia vuosia myöhemmin se jo olisi ollut mahdotonta, sillä passijärjestelmä tässä maassa muodostui täydelliseksi venäläiseksi laitokseksi, niin että koko maassa ei ollut yhtään ainoata miestä, naista taikka lasta, jota ei olisi merkitty kirjoihin ja jonka liikkeitä ei olisi vaanittu.
Kun aika oli tullut, eksytettiin vakoojat minun jäljiltäni, ja tuntia myöhemmin Avis Everhardia ei enää ollut olemassa. Mutta samaan aikaan Felice Van Verdighan, kahden kamarineitsyen ja sylikoiran seuraamana, kolmannen palvelijattaren huolehtiessa koirasta[1], astui erään Pullman-vaunun[2] salonkiin, ja muutamia minuutteja myöhemmin hän oli matkalla länttä kohti.
[1] Tämä hullunkurinen kohtaus kuvaa erinomaisen hyvin sen ajan herrasväen sydämetöntä käytöstä. Samaan aikaan kuin ihmisiä kuoli nälkään, palvelivat kamarineitsyet sylikoiria. — Mutta Avis Everhardiin itseensä nähden tästä ilveilystä oli leikki kaukana. Siinä oli vaarassa henki, vieläpä kumouksellisten asiakin.
[2] Pullman-vaunujen nimellä tunnettiin sen ajan parhaat rautatievaunut. Nimi johtui niiden keksijästä.
Ne kolme kamarineitsyttä, jotka seurasivat minua, olivat kumouksellisia. Kaksi heistä oli taistelujärjestön jäseniä, ja kolmas, Grace Holbrook, yhtyi järjestöön seuraavana vuonna, saaden surmansa Rautakoron kädestä puoli vuotta myöhemmin. Hän se esiintyi sylikoiran kamarineitsyenä. Toinen niistä kahdesta, Bertha Stole, katosi kaksitoista vuotta myöhemmin, jotavastoin Anna Roylston elää vielä näytellen yhä merkillisemmäksi muodostuvaa osaa vallankumouksessa.[1]
[1] Lukemattomista vaaroista ja uhkarohkeista yrityksistä huolimatta Anna Roylston eli sangen korkeaan ikään, ollen kuollessaan yhdeksänkymmenen vanha. Samoinkuin Pocockit välttivät taistelujärjestön lähettämät kostajat, samoin hänen onnistui torjua Rautakoron palkatut salamurhaajat. Hän näytti olevan kaikkien vaarojen ja vastusten yläpuolella. Hän esiintyi itse taistelujärjestön tuomioitten toimeenpanijana ja tunnettiin »Punaisen neitsyen» nimellä kumouksellisten keskuudessa. Vielä 69-vuotiaana vanhuksena hän ampui »verisen» Halcliffen tämän ratsastaessa aseellisen seurueensa ympäröimänä, eikä hän itse saanut naarmuakaan. Hänen merkillinen elämänsä päättyi rauhalliseen kuolemaan kumouksellisten piilopaikassa Ozark-vuoristossa.
Ilman sen kummempia selkkauksia me pääsimme Yhdysvaltain läpi Kaliforniaan. Kun juna pysähtyi Kuudennentoista kadun asemalla, Oaklandissa, me jätimme sen, ja samalla Felice Van Verdighan kamarineitsyineen ja sylikoirineen katosi ainaiseksi. Luotettavat toverit pitivät huolta kamarineitsyistä. Toiset toverit ottivat minut hoitoonsa. Puoli tuntia sen jälkeen kuin olimme saapuneet perille, minä jo olin eräässä vähäisessä kalastajaveneessä San Francisco-lahden vesillä. Tuuli riehui, ja me ajelehdimme ilman päämäärää melkein koko yön. Mutta minä näin tulien tuikkivan Alcatrazissa, missä Ernest virui vankeudessa, ja minusta tuntui suloiselta ajatellessani, että olin niin lähellä häntä. Aamun sarastaessa me pääsimme kalastajain hurjasti ponnistellessa Marin-saarille. Siellä piileksimme koko päivän, ja seuraavana yönä nousuveden ja pirteän tuulen kiidättäessä purjehdimme San Pablo-lahden poikki kahdessa tunnissa ja nousimme jonkun matkaa Petaluma-jokea ylöspäin.
Täällä odottivat meitä hevoset sekä eräs toinen toveri, ja me matkasimme koko tähtikirkkaan yön. Pohjoisessa häämötti Sonoma-vuori, jota kohti me ratsastimme. Me jätimme Sonoman vanhan kaupungin oikealle puolellemme ja ratsastimme syvää joenuomaa pitkin. Kärritie muuttui metsätieksi ja metsätie karjauraksi, joka sekin vihdoin häipyi tuntemattomiin, jakaantuen lukemattomiksi vuoristolaitumille johtaviksi poluiksi. Matkasimme Sonoma-vuoren harjannetta pitkin. Se oli luotettavin tie. Siellä meidän ei tarvinnut pelätä vakoojia.
Auringon noustessa saavuimme vuoren pohjoiselle reunamalle ja aamuhämärissä laskeuduimme chappara-tammia kasvavaa rinnettä punapuulaaksoihin, missä tuntui syyskesän lämmin henkäys. Se oli minulle vanhaa tuttua seutua, ja pian minusta tuli opas. Piilopaikka oli minun. Olin sen valinnut. Me avasimme veräjän ja kuljimme vuoristoniityn läpi. Sitten jatkoimme matkaamme matalaa tammimetsäistä harjua pitkin ja laskeuduimme pienemmälle niitylle. Jälleen kiipesimme harjulle, jolla kasvoi punaiselta hohtavia madrono- ja manzanita-pensaita. Auringon ensimmäiset säteet paahtoivat selkäämme kiivetessämme. Pyy pyrähti tiheikössä, ja jänis kapsahti polun poikki aivan kuin vuorikauris. Ja vihdoin monisarvinen peura, kupeet hohtaen kullanpunervina, loikkasi harjun poikki kadoten pensaikkoon.
Me seurasimme sitä hetken matkaa, suunnaten sitten kulkumme mutkittelevaa polkua pitkin, jota se karttoi, uljaaseen punapuumetsikköön, pienelle lammikolle, jonka vettä vuoren rinteeltä valuneet mineraaliainekset samensivat. Minä tunsin jokaisen tuuman tästä tiestä. Kerran tämä karjatila oli kuulunut eräälle ystävälleni, kirjailijalle. Mutta hänestäkin oli tullut kumouksellinen, vaikka hänen oli käynyt onnettomammin kuin minun, sillä hän oli jo kuollut ja jäljettömiin kadonnut, kukaan ei tietänyt miten ja milloin. Hän yksin tunsi sen salaisen piilopaikan, johon me olimme matkalla. Hän oli ostanut paikan sen tähden, että se oli hänestä kaunis, maksaen siitä sievoisen summan, paikkakunnan farmareitten kummaksi. Hänellä oli tapana jutella nauraen, miten nämä aina pudistivat päätään, kun tuli kysymys tuosta kauppahinnasta, ikäänkuin laskien päässään ja sitten sanoivat: »Mutta tehän ette voi saada siitä kuutta prosenttia.»
Mutta hän oli nyt poissa, eikä hänen tilansa mennyt perintönä hänen lapsilleenkaan. Sen omisti nyt — ei kukaan muu kuin mr Wickson, jonka omaisuutta olivat Sonoma-vuoren itäiset ja pohjoiset rinteet, ulottuen Spreckelsien tiluksista aina Bennett-laaksoon saakka. Hän oli muuttanut sen peurapuistoksi, jossa näitä otuksia suurissa laumoissa parveili tuhansia acreja käsittävällä alueella. Näiden maiden entiset omistajat oli häädetty tiloiltaan. Valtion omistama aistiviallisten koti oli niinikään saanut väistyä peurojen tieltä.
Ja kaiken muun hyvän lisäksi mr Wicksonin metsästysmaja sijaitsi neljännesmailin päässä minun piilopaikastani, seikka, joka ei ollut vaarallinen, vaan päinvastoin lisäsi paikan turvallisuutta. Meitä suojeli tuon pikkuoligarkin oma kilpi. Jo itse tämän paikan luonne teki epäluulot mahdottomiksi. Wicksonin metsästyspuisto tulisi varmaankin olemaan viimeinen paikka koko maailmassa, minne Ernestiä etsivät Rautakoron vakoojat suuntaisivat matkansa.
Sidoimme hevosemme lammikon rannalla sijaitsevaan punapuumetsikköön. Ja seuralaiseni kaivoi esille onton tammen takana olevasta syvennyksestä joukon tavaroita — viidenkymmenen naulan jauhosäkin, useammanlaisia säilykeruokia, keittoneuvot, peitteitä, kappaleen öljykangasta, kirjoja ja kirjoitusneuvot, kimpun kirjeitä, viiden kannun astian lamppuöljyä, öljykeittiön ja vihdoin viimein kaikista tärkeimmän, vankan köysinipun. Ja niin paljon oli näitä tavaroita, että saimme tehdä useampia matkoja kuljettaaksemme ne kaikki piilopaikkaamme.
Mutta paikka ei ollut kaukana. Ottaen mukaani nuorakimpun ja asettuen toverilleni oppaaksi lähdin pyrkimään uraa pitkin, mikä oli raivattu villiviinin läpitunkemaan pensaikkoon kahden metsäisen kummun väliin. Ura johti jyrkälle puron penkereelle, pienoisen lähdepuron, joka ei kuivunut kuumimpinakaan kesinä. Joka puolella tätä paikkaa ympäröivät metsäiset kunnaat, näyttäen jonkun välinpitämättömän jättiläisen nakkelemilta. Niissä ei ollut kalliota. Ne kohosivat satojen jalkojen korkeuteen sisältäen punaista tulivuorimaata, Sonoman kuuluisaa viinimultaa. Näiden läpi pienoinen puro oli uurtanut äkkijyrkän väylänsä.
Kyllä siinä sai kavuta, ennenkuin päästiin puron uomaan, jota pitkin jatkoimme matkaa sadan jalan verran ja saavuimme ison aukon kohdalle. Hevin ei huomannut mitään, mikä olisi osoittanut tuon aukon olemassaoloa, eikä se liioin ollutkaan aivan jokapäiväinen aukko. Me ryömimme tiuhasti toisiinsa kietoutuneiden metsäruusupensaitten läpi aukon suulle, josta saattoi kurkistaa vihreän lehdikön läpi parisataa jalkaa pitkään ja leveään ja satakunta jalkaa syvään luolaan. Tämä luola lienee saanut alkunsa jonkun maanmullistuksen kautta, ja sitten vesi oli uurtanut sen nykyiseen muotoonsa. Sen seinämät ja pohjat olivat kokonaan kasvien peitossa, hienosta sammalesta jättiläismäisiin punapuihin ja douglas-kuusiin asti.
Se oli erinomainen piilopaikka. Siellä ei käynyt ketään, eivät edes Glen Ellenin koulupojat. Jos tämä luola olisi sijainnut jossakin pitemmässä jokiuomassa, olisi se ollut hyvinkin tunnettu. Mutta tämä ei ollutkaan erityisen huomattava jokiuoma. Koko puro ei ollut pitempi kuin tuhatviisisataa jalkaa. Puron juoksu alkoi noin tuhannen jalan päässä olevasta niittylähteestä, ja noin kolmesataa jalkaa onkalon alapuolella se sukelsi esille tiheästä pensaikosta yhtyen emäjokeen ja virraten edelleen aallonmuotoisten harjujen muodostamaa tasankoa pitkin, jota kauttaaltaan peitti ruoho.