Teki Matin mieli kuitenkin ruveta vähän leikkiä laskemaan.
—Minkä tähden sinä, Liisa, valehtelit ruustinnalle, että me mennään sukulaisiin?
Liisa otti nuhteen todeksi ja vastasi vähän vihaisesti…
—Mitäs minä olisin sanonut? Olisit itse sanonut paremmin…
—Eipä silti, eipä silti, lepytteli Matti, hyvähän se oli, että jotain sanoit.
Jo leppyi Liisakin…
—Et vain sinä olisi sitäkään keksinyt … olla jörötit etkä saanut sanaa suustasi.
Kulettiin kirkonkylän talojen ohitse, sivu peltojen ja kuistin suiden. Peltojen halki kulki maantie, poikkesi sitten kylän portilta metsään, ja metsän käänteeseen katosivat kohta talot ja talojen pellot.
Yhtä metsäistä taivalta oli melkein Lapinlahden kirkonkylään saakka, muuan niitty välillä vain, sen tiesivät Matti ja Liisa ja kiiruhtivat kulkuaan öiseen aikaan viileän ollessa. Tie taipui milloin notkoksi alas, ja silloin humahti suosta kulkevia vastaan jäähtynyt ilma, mutta kovemmilla mailla lehahti aina kangaskanervan lämmin tuoksu. Kaste oli jo tiepuoleen nurmikolle laskeutunut, ilta kului ja yö läheni, mutta ei näkynyt vielä mökkiä, jossa oli määrä levähtää. Ja seisottumatta ja toisilleen paljoa puhumatta kävelivät Matti ja Liisa kärrynpyörän kovaa jälkeä, toinen toista, Matti vähän edellä, Liisa kokien jälessä tulla.
Jo oli puolen aamurupeamaa aurinko kirkkaalta taivaalta lämmittänyt maantien multaa ja kiviä Isonharjun jyrkässä törmässä. Pettänyt oli Mattia ja Liisaa uni yöpaikassa, makuuttanut pimeässä saunassa isoon päivään… Saapa nähdä, ennättääkö enää rautatielle? Puolen peninkulmaa oli vielä Lapinlahden kirkonkylään, tienhaaran kohtaan, josta oli, mikä lie vielä ollutkaan, siihen paikkaan, jossa rautatien likeltä näki, eikä se kuulunut ollenkaan näkyvän vielä tienhaaraan. Puolen päivän aikaan kuului pitävän olla perillä, jos mieli nähdä—niin olivat mökissä tienneet kertoa…
Tavallista kiiruummin astuivat Matti ja Liisa, ponnistellen mäkeä ylös. Kuumunut multa jo Liisan jalkopohjia poltteli, ja Matin kantapäätä hankasi kenkä. Päivä hellitteli niskaan melkein kuin keskipäivällä.
—Odotahan nyt, Matti … elähän nyt semmoista kyytiä … kun olisi otettu hevonen … olisihan se joutanut…
—Mikäs tässä on jalan kävellessä … tässähän tämä menee, kun on mennyt tähänkin asti.
—Kyllä kai tämä menee … vaikka ei taitaisi sinunkaan kantapääsi enää hyvin kävelyä kaivata.
—Totta kai tässä kävellä pitää, ei kai taival istumallakaan kulu…
—Eiköhän kuitenkin istuttaisi vähän lepäämään … ei ole istuttu sitten, kun mökistä lähdettiin.
—Joko sinua uuvuttaa?
—Kun ei olisi lähdetty koko matkalle!
—Käännytäänkö takaisin?
—Käydään häntä nyt katsomassa, kun kerran sitä varten on tullut lähdetyksi … vaan en minä enää toista kertaa lähde.—Kyll' on pitkältä vielä tätäkin törmää … tuonne ylös … ka, mikä se on tuo tuolla tiepuolessa?
—Missä? … kivihän se on…
—Ei, vaan kiven kupeellapa?… Ihminen!… Eikö totta niin oleMatliena?
Kuppari-Lienahan se istui siinä kiven kupeella maantieojan toisella puolen ja tupakoi lyhyestä savinysästään.
—No, mistä se on Matliena tähän tullut?
—Tuolta minä tulen Lapinlahdelta päin … alkoi kovin raukaisuttaa matkan teko, niin rupesin tässä jalkojani lepuuttelemaan … eikö liene ukkonen ilmassa?
—Mitä asiaa sillä oli Matlienalla Lapinlahdelle?
—Mitäpä sitä muuta lienee tänne asti kuin rautatietä katsomaan … pitihän lähteä kerran liikkeelle, kun ovat jo kaikki muut ennen käyneet, eikä ne kylissä muusta puhukaan … niin että häpeähän tuo on hierojalle, kun muut puhuvat, eikä itse tiedä mitään … en malttanut olla, niin läksin pyhäiltana käymään…
—Jalanko sitä on kulettu?
—Eipähän sitä köyhällä hevostakaan lie … eikäpähän nuo rikkaat kyytiinsä ottane. Huttulan talon isäntäkin lähti samana päivänä kuin minäkin tänne itsekseen ajamaan, vaikka minä tahallani sen kuullen saunassa käkesin … olisi se toki toinen ihminen kyytiinsä ottanut, jota kerran oli niin monta kertaa kupattu ja hierottu … mutta mitäs rikas huolii … verekset sarven sijat sillä on nytkin leveissä leuoissaan … katsokaapahan, kun satutte näkemään, eikö ole … vaan viimeinen kerta se nyt toki saapi ollakin, että saavat minut siinä talossa saunaan lähtemään … hakekoot muualta kupparin.—Tämä on sitten vielä niin talotonta taivalta koko matka, huokasi Matliena lopuksi.
—Talotonta on taivalta … muutama mökki vain tuolla tien vieressä.
—Hupsu sitä on, kun lähtee kaikkien kummituksien tähden tämmöisiä taipalia kulkemaan … pitäisihän nuo vanhan ihmisen uskoa semmoiset katsomattakin … hupsuja olette tekin, kun menette!
—Ei me tiedetä vielä, jos mennäänkään … ja tokkopa mentäneenkään?
—Minnekkäs te sitten menette?
—Lapinlahden kirkkoon me aiottiin.
—Aikokaapa minne tahansa, mutta rautatielle se teidät kuitenkin riipaisee … riipaisipahan minutkin…
—Ja näkikö Matliena sen?
—Näinhän minä.
—Hyvinkös oli? No, minkälainen se oli?
—Olihan se … kummahan se oli… kumma, kumma… en minä olisi semmoiseksi uskonut.
—Kulki pyörien päällä?
—Monienkin pyörien päällä kulki … ja kun me seistiin siinä sen huoneen edessä, jonka eteen ne sen ajaa … ja alettiin odottaa…
—Mihinkä aikaan se tulee?
—Ei siihen kauan aikaa ole enää sen tuloon … puolen päivän aikaan se tulee.
—Nyt on kohta jo aamiaisten aika…
—Saatte sitä kiireesti kulkea, jos mieli ennättää näkemään…
—Me aiottiin olla ensin kirkossa ja sitten mennä sitä katsomaan, jos niiksi tulisi … odottaneehan tuo toki kirkkoajan, ennenkuin lähtee … odottihan tuo ennen.
—Odottiko?
—Vettä kulkiessaan odotti kirkon rannassa koko kirkkoajan.
—Sepä se on, ettei se maata kulkiessaan näy odottavankaan … tulee ensin aika kyytiä ja sitten seisoo hyvin vähän aikaa, kun lähtee uudelleen ajamaan … keskellä kirkkoaikaa…
—Vaan minä en lähde, Matti, koko rautatielle, jos pitää keskellä kirkkoaikaa … saat mennä itseksesi…
—Milloinkas sinä sen sitten näet?
—Vähät minä siitä, jos en näekään … ja niinpä tuo jalkojakin pakottaa, että … en minä rupea sentähden syntiä tekemään.
—Mitäs syntiä siinä?
—Vai ei syntiä? mikäs se on sitten syntiä, jos ei se, kun keskellä kirkkoaikaa…?
Matti ei virkkanut mitään, vaikka Liisa odotti, että hän olisi ruvennut väittämään, ettei se mitään syntiä ole, jota Liisa synniksi sanoi.
—Onko se sitten paljon tuolla puolen kirkon? piti Liisan kysyä, kun eivät muut mitään virkkaneet?
—On sinne tienhaarasta vielä hyvästikin ruotsinvirsta.
—Semmoinen matka vielä … tämmöisessä paahteessa … kun edes tuulisikaan vähäisen!
—Mistä kohti se tie eroaa sinne? kysyi Matti.
—Se eroaa … tästä kun vähän matkaa menette ja laskeutte mäen alle ja nousette toisen mäen päälle, niin sen mäen päältä se eroaa … se lähtee oikeaan käteen ja tämä tie viepi suoraan kirkolle … on siinä punaiseksi maalattu viitta, joka osoittaa sinne päin, minnekkä mennä … kyllä te löydätte…
Ja löysivätkin Matti ja Liisa tienhaaran etsimättä … siitähän se erosi oikeaan käteen mäen päältä, ja niin oli merkit kuin Matliena oli sanonut. Tienhaaraan tultua näkyi kirkkokin vähän alempana laaksossa.
Liisa seisottui sitä katselemaan, mutta Matti kääntyi arvelematta oikeaan käteen.
—Sinnekös sinä menetkin? kysyi Liisa Matin jälkeen.
—Minnekäs minä sitten?
—Eihän sitä kirkkoaikana … kuulehan … odotahan!
—Eihän nyt vielä mikä kirkkoaika … tule, jos tulet … ei tässä jouda vitkailemaan.
—Voi hyvä isä!
Mutta Matti yhä meni menemistään eikä odottanut … sitähän on jumalaton! … ja Liisan täytyi tulla perässä… Eihän tässä tainnut mikään muukaan auttaa, jos ei mieli erota toisistaan… Vaan missä sitä sitten yhyttäisi toisensa, kun toinen menisi sinne, toinen tänne … näin vierailla mailla vielä… Ehkä tuolta vielä kirkkoonkin ennättäisi, kun oikein koettaisi olla sukkelana…
—Odotahan, Matti … kyllä minä tulen … elähän jätä!
Ja Matin perään koki Liisa pyrkiä, jaloillaan kiireesti kaaputellen maantien kuumunutta hiekkaa ja hameensa helmoja aina vähän väliä kouriinsa kooten. Hänen edellänsä kulki Matti, kiireenlaiseen väännätellen, siniset piikkohousut haaroistaan vuorotellen veppaisten.
Lapinlahden rautatienasema on tehty ihan metsän sisään. Kun kulkee tietä myöten, joka sinne vie, on toisella puolen sakeata metsää, toisella korkea harju. Tie kulkee harjun viertä, mutta harjun päässä se sen kiertää kuin kävyn kärjen, ja siinä on sinulla edessäsi yht'äkkiä rautatie ja asema, ennenkuin tiedätkään.
Ensin näkyy muuan punainen huone, ja sitten, kun kävyn kärjitse edemmäksi kierrät, toinen punainen huone, jossa on valkeat nurkat ja iso, kaksin aukeava ovi. Mutta vähän matkan päässä näkyy, ensin puiden välitse, sitten kokonaan, laudoilla vuorattu ja keltaiseksi maalattu asemahuone, josta paistaa isot ikkunat ja lasiovet.
Vielä näyttiin nukuttavan asemalla, mahdettiin maata makeinta aamu-unta, kosk' olivat kaikki ovet vielä kiinni ja peitteet ikkunoiden edessä… Koko yö oli valvottu juhannuskokolla tuolla harjun selällä. »Rautatien herrat» ne olivat sen sinne rengeillään teettäneet; koko yön olivat siellä sitten juoneet ja paukuttaneet pistooleilla petäjän kylkeen ja huutaneet huikeata hurraata avosuin taivasta kohti. Ja kun olivat yhdet oluet loppuneet, oli laitettu toista kirkonkylän kauppamieheltä noutamaan. Ja sitä oli taas tarjoeltu kaikille ihmisille … kuka vain tuli, sai sitä juoda, minkä itseltään ilkesi. Tyttöjen oli pitänyt niidenkin juoda … niidenhän sitä vasta oli pitänytkin … ei ollut auttanut mikään … eivät olisi oikein viitsineet herrain juomia juoda, mutta »puukhollari» otti kiinni ja uhkasi juottaa väkisin;—vaan eipä ollut sekään omin jalkoineen kotiin päässyt … muiden oli pitänyt kahden puolen kainaloista kannattaa. Horjuvanpa näkyi itse inspehtorikin alas mäkeä laskeutuessaan … ja silloin oli jo iso päivä.
Siitä juttelivat miehet, jotka asemasillan laidalla istuivat ja katselivat pitkin suoraa rataa niin kauas, kuin silmä kantoi.
Ne olivat vakaista väkeä, kirkonkylän miehiä, jotka olivat juhannusyönsä yhtä rauhallisesti nukkuneet kuin muutkin yönsä, nousseet aamusilla varhain niinkuin aina muulloinkin, panneet anturat jalkaansa, pistäneet kellon kamarin naulasta housunkauluksen alle ja lähteneet rautatielle päin kävelemään. Olivat siellä usein ennenkin käyneet, joka pyhä, ei asiata mitään, mutta muuten vain…
Rataa myöten käyskenteli toisia miehiä. Kiskoja ne tarkastelivat ja kiskojen alla olevia pölkkyjä, verkalleen kävellessään. Ne olivat rautatien työmiehiä, ja parta oli ajettu pois, vain leuan alle vähän heitetty haivenia kaulusta vasten kähertymään… Tiesivät ne, että silloin ja silloin oli siitä kisko murtunut … uusi oli pitänyt panna. Se ja se oli ollut sitä siihen kiinnittämässä … kauankohan nyt kestänee?… Tuo muuan tuossa näytti jo kovin kuluneelta;—vaan saattoi se vielä jonkun aikaa kestää, minkähän kestäisikään … puolen vuotta tai vähän päällekin…
—Kestipä tuo, minkä kestikin … irtauttaa se siitä kuitenkin pitää; aluspölkyt näkyvät jo mätänevän,—sen sanoi Ville, se Huttulan talon menneentalvinen vesimies.
—Vaatii uusia sijaan, sanoi vähän päästä toinen mies.
—Vaativanpa näkyy, sanoi kolmas.
—Onhan niitä ruunulla pölkkyjä.
—Ja kun loppuu, toimittavat kirkonkylän ukot uusia.
Oli tultu asemasillan kohdalle, jossa kirkonkylän miehet vielä istuivat, jalat riipuksissa, tupakoivat joutessaan ja syleksivät.
—Siinä se Villekin pasteerailee kuin herrat.
—Vai ei pasteerailisi… Huomenta! … mitäs kuuluu?
Miehet kättelivat toisiaan … ne, jotka sillan laidalla istuivat … ja ne, jotka rataa pitkin kävelivät.
—Vai ei pasteerailisi, kun on oma tekemänsä tie astuttavanaan.
—Ruunun tie, mutta meidän värkeistä, sanoivat kirkonkylän isännät.
—Teidän värkeistä?
—Pölkyt on meidän.—Mitenkäpähän ruunu tiensä tekisi, jos ei meiltä aineita annettaisi.
—Aina niitä antavia olisi.—Eivät olleet isännät kokolla eilen?
—Taisi meistä panna jokainen kylvettyään maata … herrat kuuluivat juoneen menn' yönä…
—Joivat ja muita juottivat…
—Siksipä sitä niillä nyt untakin kestää.
—Milloinkas sitä ei herroilla kestä?
—Asemamies vielä sekin makaa.
—Herrako se on sekin?
—Mahtaisi kai se mielellään olla.
—Tähti on jo otsassa.
—Ja keltaista punontaista olkapäillä … tultuaan se ei muuta tehnytkään kuin kääntelihe lasisten ovien ja ikkunoiden edessä:—me sitä lystiksemme katselimme.
—Hyvä mies muutoin.
—Ei moitetta mitään … virkansa täyttää.
—Ajaisi siitä teidätkin radalta pois, jos näkisi.
—Ei meitä … meillä on lupa kävellä, missä tahdotaan; mutta teidät ajaisi…
—Mitenkäpähän ajaisi.
Nousivat siitä kaikki miehet sillalle ja lähtivät verkalleen astumaan karkealla soralla peitettyä pihamaata pitkin maantien suuhun päin.
Katselivat lauta-aidan yli postineidin kukkasmaata. Kummailivat miehet siinä, mitä varten noita kukkiakin kasvatetaan … mitähän on niistäkin hyötyä? ei toki mitään … kylväisi ohran ennen tai herneen;—ja kun se siinä peltomaassaan päiväkaudet nuojaa ja lapiollaan lykkii … ja on siitä niin äkäinen, että ikkunaansa koputtaa, jos joku aitaan vähääkään nojaa … pihalle tulee ja huutaa ruotsia silmät korvat täyteen, joka poloinen siihen hevosensa sitoo … vaikka eihän sen huudoista ja mongerroksesta suomalainen tajuunsa pääse, sama, jos ei puhuisikaan…
Vetäytyivät miehet tien käänteeseen ja siirtelivät maantietä myöten.Potkaisi joku anturansa kärellä kiven ojaan.
—Tuotapa näkyy kiire ajavan … katsokaahan, miehet, eteenne…
—Enpä ole nähnyt vanhan miehen noin tiukkaan astuvan.
—Akkansahan tuota ajaa.
Matti ja Liisa ne sieltä tulivat … Matti kappaleen edellä, Liisa kokien perästä tulla. Ihan oli hengästyksissään Matti, kun miesten kohdalle tuli.
—Minnekkä mies rientää? kysyi Ville ja seisottui… Muut miehet kulkivat kulkuaan.
—Täh—hänneh … hän meh! … läähätti Matti.—Kah, Villehän se on … teh-herve!
—Joko lähdettiin rautatien työhön?
—Eihän tuota ty—y—yöhön—kään … on niin li—iian helteinen ilma kävellä, että ihan…
—Helteinenpä on ilma … taitaa olla ukkonen ilmassa…
—Tah—haitaapa … olla… Sinnepäinkö se Ville … pitää lähteä tänne…
—Asemalleko on kiire?
—Onkohan sinne pitkältä vielä?
—Tuossahan se on tuon käänteen takana … siitä se jo näkyy…
Liisa jo saavutti heidät…
—Sanoinhan minä sille, ett' elä tyhjää kiirehdi … vaan ei se kuule mitään eikä seisotu, vaikka siihen paikkaan nääntyköön!
—Etpähän nääntynyt!
—Aikako siinä nääntyä, kun jättää … onko se tämä mies rautatieltä päin?—Sano, hyvä mies, meille!…
—Etkö sinä tunne … tämähän on meidän pitäjän miehiä … menneen talvea oli Huttulassa huonemiehenä…
—Ka, Villehän se on … minä en tässä kiireessä … eikö se Ville lähtisi meille matkaa näyttämään? … jos ei hyvinkään osata!…
Saattoihan Ville lähteä…
—Ei taida olla kiirettä? sanoi Matti, vaikka luuli olevan.
Ei ollut kiirettä; Ville sanoi junan tulevan vasta puolisen aikaan.
—Niin, sekö masina se tulee?
—Niin, niin, masina—sitä kutsutaan täällä junaksi!
—Ja meillä kun oli kiire olevinaan, kiiruhti Liisa läähättäen Villen rinnalle puhumaan, luultiin ettei ennätettäisikään, niin piti melkein juoksujalassa… Ketä lie ollut miehiä tiepuolessa tuolla vähän matkan päässä,—eivätkö lie olleet päissään, siitäpä näytti—niin kysyttiin, että joko se kohta lähtee, niin huusivat meille: »jo lähtee! … jo lähtee!—juoskaa, ette muuten ennätä!» Ja meillekös kiire käteen … huhhuh! … että ehkä ei ennätetäkään?
Matti oli jo tyyntynyt, mutta Liisaa kuohutti vielä äskeinen kiireinen kävely.
—Tuossa sitä jo taitaa alkaa näkyä? kysyi Matti.
—Ka, eikö näy sieltä punainen huone! Mikä huone se on niin korea huone?
—Se on vain semmoinen erikoishuone … herrojen varalle … ei sitä talonpojat tarvitse semmoista… Ja Ville veti suunsa vähän nauruun. Liisa ymmärsi Villen ja iski silmää.
—Ne näet pitää olla erikoishuoneensa täällä niinkuin muuallakin … kyllä minä tiedän, minä olen ollut pappilassa piikana … tietäähän sen … vaan eiköhän välttäisi maalaamatta?… Ka, herra jumala, tuoll' on toinen isompi!
—Mennäänhän, niin näkyy täältä vielä sitäkin isompi. Tuossa se jo näkyy.
—Herra i—ihme! … katso! kun on … sehän on koreampi kuin pappilan…Mikä ne on tänne metsän keskeen? Asuuko täällä herroja?
—Herrojahan täällä asuu, rautatien herroja.
—Vaan missä se on se rautatie?
—Näettekö tuolla tuota aukeata … ja noita pylväitä?
—Mitä pylväitä ne on?
—Niiden ylitse kulkee rautalanka … erotatteko?
—Ka, eikö kule!
—Mikäs se on tuo aukea?
—Oleppas, Matti! … ka niin, minkä tähden siihen on tuohon tuommoinen aukea metsään hakattu?
—Siitä se nyt menee se rautatie.
—Elä he—ele—!… Siitäkö se nyt!… Hyvä isä siunatkoon … siinäkö se nyt!… Voi tokkiisa, kun tämä nyt tuntuu kummalta—!
Ja Liisalle tuli kyyneleet silmiin.
Mattikin seisottui katsomaan… Olivatpa siinä nyt yhtä suoraan osanneet hakata … niin että tahtoi päätä pyörryttää…—Ville käski likempää katsomaan.
—Elkäähän menkö, rukoili Liisa ja istuutui kiireesti tiepuoleen.Odottakaahan … minä … elkäähän … eihän sitä avojaloin ilkiä.
—Antaa sen jäädä siihen kenkiään panemaan … lähdetään me vain, sanoiMatti Villelle.
—Elkää nyt menkö … odota, hyvä Ville, minuakin. Ville odotti, ja Ville oli Liisan mielestä paras mies maailmassa—Matista ei toki rinnalle pannenkaan … se nyt vasta oli semmoinen … ei olisi odottanut ket'ikään ihmistä, kun vain itsellään oli kiire…
Ja semmoisella kiireellä sitoi Liisa kengät jalkaansa, että se hikipisaroita otsasta pusersi.
—Tulkaahan nyt tänne, niin lähdetään katsomaan likempää, sanoi Ville ja vei heidät piha-aukean yli asemahuoneen eteen.
Liisa ei varsinkaan tiennyt, mitenkä oli tullut tuon isolasisen ja lasiovisen rakennuksen eteen … olihan hän komeita huoneita ja kirkkoja ennenkin nähnyt … ja komeahan pappilankin pytinki … eikähän tuo niitä nähdessä noin … mutta minkä tähden se nyt lie niin kummalta tuntunut tämä, kun ihan polvia vapisutti…
—Tässä se inspehtori asuu.
—Tässäkö pehtori … tässäkö tässä suuressa?
Epäilys tunkeusi mieleen, varsinkin Matin, mutta ei hän sitä epäilystään osannut nyt sanoa … saattoi Ville tarkoittaa jotakin toista … olihan niitä täällä ehkä muitakin pehtoreita, vai olisiko ollut se?…
—Mennään tänne toiselle puolen pytingin…
Matti ja Liisa kiersivät sinne Villen jälessä melkein hiipivin askelin … eikä tahtonut oikein henki juosta vapaasti kummaltakaan…
Siellä se nyt vasta kaikista kummin oli … ja siltä puolen yhä komeampi.—Mutta eivät Matti ja Liisa oikein tienneet mitä katsella … siinä käveli kuin lattialla … ja ihanhan se oikeata lattiata olikin … vaan mitähän varten se oli ulkoilmassa lattia? … ja ikkunat kahdesta isosta lasista … ja ovet yhä komeammat … kirjoituksia seinissä … ja kello seinässä kiinni, kielessä nauha…
Ville kuletti heidät asemasillan toiseen päähän, josta oli viettävää siltaa alas radan viereen. Ohitse kulkiessa sattui Matin ja Liisan silmiin eräästä ikkunasta keltaisia rattaita ja kuului sieltä pientä naputusta … katon rajassa ikkunan päällä oli kuin posliinikuppia kumollaan … ja lähti rautalanka, joka meni pylvään päähän ja siitä toiseen ja sitten taas toiseen…
Mutta Ville käski Mattia ja Liisaa tulemaan ja katsomaan rautatietä…
Kaksi kapeata rautakaistaletta … ja pölkkyjä poikkitelaisin … vieri vieressään … yhtä suoraa silmän kantamattomaan … ihan päätä pyörrytti, kun sinne katseli … ja toisaannepäin yhtä samaa aukeata … ja kapeni vähitellen…
—Tämäkö se tuota? … tämäkö se nyt on se rautatie? kysyi Liisa vähän vapisevalla äänellä, ja Matti yhtyi silmillään samaan kysymykseen, mutta värähteli hänenkin muotonsa.
—Tämä se nyt on … näitä myöten se nyt kulkee juna.
—Niin sekö masina? kysyi Matti. Näitäkö … pölkkyjäkö?
—Ei pölkkyjä … näitä rautoja.
—Vai näitä rautoja … en taida ymmärtää … vaan mitenkä ne tuota? … pyöräin päällähän se kulkee?
—Pyöräin.
—Mahtaneeko ne olla yhtä suuria vai—?
Eikö Matti sitä tiennyt? … sen olisi Liisa jo talvella tiennyt sanoa…
—Etumaiset on suuremmat … veturin pyörät … toiset pienemmät, selitti Ville.
—Vai etumaiset suuremmat?… Vaan mitenkä ne tässä … noiden rautain päällä … en taida ymmärtää … vaan eikö ne putoo?
Ka, niin!… sitäpä ei Liisakaan…
—Ei ne putoo, selitti taas Ville. Ne on sillä tavalla laitetut … kuumain kanssa kummankin puolen pyörissä, ettei pääse luiskahtamaan.
—Niin, eihän se sitten—. Mutta Matti ei saanut sittenkään oikeata käsitystä, mitenkä ne pysyivät, niin etteivät luiskahda… Vaan tottapahan ne on ne niin asettaneet, että pysyvät … itsepähän tiesivät… Matti ja Liisa koettelivat kädellään ratakiskojen hamarata … kyllä oli sileätä…
—Tämmöinen se nyt on tässä tämä rautatie, sanoi Liisa.—Ja sinä kun luulit, Matti, että se oli rautapellistä pitkin matkaa.
—Lienenkö tuota luullut?
—Luulit, luulit ihan varmaan … etkö muista, kun istuit vielä pirtin penkillä ja hakkasit tupakkia ja silloin sanoit, että—
Mutta Matti ei ollut Liisaa kuulevinaan…
—Ja sitä on tuota suoraa tietä … kuinka pitkältä liekään? kyseli hän.
—Onhan sitä siinä … yhtä tasaista taivalta.
—Vai yhtä tasaista?
—Yhtä suoraa ja tasaista … välistä mutkan tekee, mutta mäkeä ei tee milloinkaan.
—Täällä mahtaa olla tasaiset taipaleet?
—On täällä mäkiä niinkuin muuallakin … mutta ne kierretään kauaitse … ja missä ei päästä ympäri, siihen puhkaistaan kulkupaikka mäen läpi.
—Yhhyy … vai niin!
Tuota oli Matti koko talven miettinyt eikä siitä sen parempaa selvää saanut … ja tullessa taas pitkin matkaa ja mäen kohdalla varsinkin, että mitenkä ne alamäkiä laskee … ja eikö jälkimmäiset töyttää eillimmäisten päälle … vaan nythän niitä on helppo hallita, kun on matkat tasaiset.
Liisan teki mieli koetella, mitenkä siinä olisi tuossa hänen kävellä … saattoihan siitä jalkamieskin kävellä, kun oli yhtä tasaista kuin silta.
—Saako tätä kävellä? ja hän astui toisella jalallaan radalle.
—Sakko siitä on, joka sitä kävelee, sanoi Ville.
—Herra jumala!—ja Liisa säikähti.
—Ka, elä mene sinne … etkö sinä saata kävellä muuallakin? toruiMatti.
—Pilautuuko se siitä, jos sitä kävelee?
—Sitä en tiedä, mutta kova on kielto, ettei saa syrjäinen jalallaan astua.—
—Oliko sinun pakko siihen astua jalallasi?
—Enhän minä vielä kuin toisella vähän … eihän se Ville toki sakota—?Liisaa jo vähän peloitti, että jos hyvinkin…
—Mitäpä minä hänestä, vaan jos tuolta ikkunasta olisi sattunut inspehtori näkemään.
—Jokohan tuo näki?
—Liekö tuo nähnyt … uutimet näkyy olevan ikkunoiden edessä … eikö maanne.
—Hyi, kun jo säikähdin!
—Mitäs menit … jos olisi sattunut näkemään, niin olisi vielä saatu sakkoja maksaa, torui vielä Matti.
Ville kohosi takaisin asemasillalle, ja Matti ja Liisa riensivät perästä.
Yhä komeammalta se tuo asemahuone näytti, kuta likempää sitä katseli, ja yhä kummempia sitä kuuli, kuta enemmän kyseli…
Nuo langatkin tuolla katon rajassa … mitä vartenhan nekin on?—Ville selitti ne semmoisiksi langoiksi, joiden toinen pää on Kajaanissa ja toinen Kuopiossa ja joita myöten kulkee sana toisesta päästä toiseen.—Sana lankaa myöten!…—Niin, sitä myöten se kulkee … kuuluuhan kulku vaikka milloin, kun menee ikkunan alle kuuntelemaan … naputusta kuuluu;—sehän siellä nytkin naputtaa tuolla huoneessa, ja sana kulkee parhaillaan lankaa myöten…
Matti ja Liisa hiipivät hiljaa ikkunan alle kuuntelemaan. Silloin juuri ei kuulunut, mutta kohta rupesi kuulumaan naputusta…
—Nyt se naputtaa … nytkö sana kulkee? kuiskasivat he Villelle.
—Nyt se kulkee.
Mattia alkoi ryittää.
—Oleppas tuossa!… Ka, kun rykii.—Ymmärtääkö se Ville, mitä se nyt naputtaa? Liisan mielestä oli Ville niin viisas, että hänen olisi pitänyt ymmärtää kaikki.
—Ei sitä ymmärrä muut kuin ne, jotka ovat sitä koulua käyneet, selittiVille. Ne on eri miehet, jotka sitä koulua käyvät … on täälläkin yksi.
—Hyvänen aika! Kyllä kai minä en oppisi ymmärtämään, vaikka kuinka kauan kuuntelisin … en enemmän kuin tikan naputusta.
Matti ja Liisa kuuntelivat seinävieressä kallella päin, siksi kun ei enää naputusta kuulunut.
Sitten kutsui Ville heidät katsomaan odotussalin lasiovesta sisään…
Katso, katso, kun kello käydä nappaisee seinällä! … paljonkohan lie kello! … eivät Matti ja Liisa sitä tunteneet.—Ville katasti omaa umpikuori-ankkuriaan ja sanoi sen olevan yhdessä rautatien kellon kanssa ja käyvän yhdeksättä … viittä minuuttia vailla puolen…
—Ostakaa kello, Matti … saatte huokeasta!
Matti säikähti, että »jokohan tuo nyt tuota ostamaan tahtoo», ja rupesi katselemaan ilmoituspapereita oven pielissä ja seinissä ja kysyi, mitä niissä seisoi.
—Ruotsia, sanoi Ville.
—Ka niin, ruotsia … siksipä minä en niistä selvää saanutkaan…
—Vai siksi? ajatteli Liisa sanoa, mutta ei kuitenkaan sanonut … »mitäpä hänestä häpäisen…»
—Kun olisi seisonut suomeksi, niin olisi ollut soma tietää, mitä ne ovat seiniinsä kirjoitelleet.
—Liekö noissa niin erinomaista, sanoi Ville ja istuutui rappusille.
—Eipä saata olla, sanoi Matti ja istuutui viereen.
Liisa katasteli yhä ympärilleen ja päänsä päälle ja tarkasteli vuoratuita seiniä, koristetuita räystäitä ja pylväitä, jotka pitelivät avonaisen porstuan kattoa.
Mutta silloin keksi hän yht'äkkiä kellon päänsä päältä…
Kun oli kuin syömäkello … syömäkello kai se olikin?—Vai ei ole syömäkello … niin että sitä silloin soitetaan, kun rautatie lähtee liikkeelle … vai viheltää kanssa lähtiessään? … ihan niinkuin vettä kulkiessaan, tullen mennen.—Se Ville se kaikki tietää, kysyipä siltä mitä tahansa.
—Tokko täällä sitten syömäkelloa onkaan? kysyi Matti.
Ei ollut syömäkelloa … ei sitä tarvittu, kun kaikilla työmiehillä oli oma kello lakkarissaan.
Matti jo pelästyi, että ehkä se taas tahtoo kaupitella kelloaan ja käänsi kiireesti puheensa toisaalle…
—Tuota niin … sitä minä … että kenenkä se Ville sanoikaan asuvan tässä talossa?
—Inspehtorihan se tässä asuu.
—Ei kai se ole semmoinen tavallinen pehtori?
—Herra se on, niinkuin ne muutkin.
—Oikea herrako?
—No mitenkäs … herrahan se toki pitää siinä olla…
—Vai niin … no niin kai … niin kai…
—Matti taisi luulla, että se on se meidän pappilan entinen pehtori, sanoi Liisa.
—Enkä luullut … sitä nyt ei tänne kuuna päivänä huolittaisi … eikö lie valehdellut, kun sanoi tulevansa … tokko lie tullutkaan?
—Kyllä se on täällä asemamiehenä.
—Se ei mahda olla kovin suuri virka?
—On se sen itsensä mielestä suurikin.
—No, sen nyt tietää, että itsensä mielestä … semmoistahan se oli sen pappilassa ollessakin … ei kovin kumma virka miehellä, niin luuli saavansa narrinaan pitää koko pitäjän väkeä. Vaan turhaan se muutamia narrasi. Kerran rupesi minuakin uskottelemaan—ja eikö tuo lie itsekin uskonut—että rautatien vaunuja vetävät hevoset niinkuin muitakin vaunuja … ja että ne juostessaan syövät halkoja … niin sanoi, ihan niin sanoi, vaan minä kun tiesin, mikä niitä vetää, en sanonut mitään … annoin olla omassa luulossaan…
—Onhan se vähän semmoinen mies, myönnytteli Ville.
—Ja katsokaapas, Ville, kun se ei pappilassa ollessaan antanut Matin hevoselle mitään, ei heiniäkään käskenyt ottaa, eikä Mattikaan ilennyt pyytää … vaan kun minä sitten kävin, niin ruustinna käski panna hevosen talliin ja tehdä appeen talon värkeistä … pitipähän silloin antaa, supisi Liisa Villelle ja sanoi sitten vielä hiljemmin Villen korvan juuressa, että »niin puhuivat piiat ja kyllähän ne tietää, että se aina aitassa käydessään pisti jauhoja omaan pussiinsa ja möi niitä … saattaa se sen tehdä täälläkin, niin ettei pitäisi antaa käydä itsekseen jauhomakasiinissa…»
—Ei se täällä käykään jauhomakasiinissa, hymyili Ville.
—No, se on hyvä, se on hyvä.
Matti ja Ville istuivat rappusille ja panivat tupakan Matin kukkarosta. Mutta Liisa ei malttanut istua … lähti kävelemään asemahuoneen ympäri. Hiiviskeli kuumassa päivänpaisteessa, kädet esiliinan alla, katseli ovista ja ikkunoista sisään ja kun ei muuten nähnyt, nousi varpailleen ja kurkotti kaulaansa… Ka, kun on kukkia ikkuna täynnä … ja tuolla on seinä täynnä kirkkaita astioita … enemmänpä on siinä kuin pappilan kyökin seinällä, vaikka paljonhan on sielläkin … kyökki kai mahtaa olla tämäkin… Ei yhtään ihmistä näkynyt … kummapa se on, että saavat piiatkin näin pitkään maata … kun päivä jo on aamiaisissa.
—Ähvä-öö-ärrä … vör … tavaili Liisa sen pienemmän punaisen huoneen oven päältä, jonka eteen oli kierrellessään joutunut … kaikki muut huoneet sillä puolen pihaa oli jo moneen kertaan kiertänyt ja katsellut.—Taitaa olla ruotsia … ämmä-ää-ännä-ännä-männä… Liisa oli juuri sanan saamaisillaan, kun kuuli selkänsä takaa jonkun hiekassa sipsuttelevan.
Päätään keikutteli se, joka tuli, hyrähteli ja vilkuili kahden puolen hameensa helmoihin ja vielä eteen ja taaksekin… Kovin se oli Liisan mielestä komeaksi puetettu … leninki … rimsut … ja punainen huivi päässä. Mahtoi olla talon mamsseli…
Liisa asettui niiaamaan … niiasi ja toivotti hyvää huomenta. Mutta toinen ei vastannut, ei huomannutkaan … kulki ohitse ja pyöritteli jotakin—liekö se ollut avain vai mikä?—etusormessaan … hyräili ja vilkuili kupeilleen … ja hyppäsi välistä niinkuin tanssiaskeleen…
—Eiköhän tuo nähnyt? … vai olisikohan ollut niin ylpeä, ettei ollut näkevinään?
Liisa eteni soraisen pihamaan yli sen toiselle puolelle, ja kun näki postineidin kukkasmaan, kävi sitä katsomaan… Koreitapa oli kukkia siinä kasvamassa … mikähän lie mikin nimeltään… Yhden Liisa tunsi, valmun … se oli ollut hänellä itselläänkin pirtin perässä kasvamassa, vaikka oli pässi ruoja hypännyt aidan yli ja syönyt sen suuhunsa … johonka oli vielä ruustinna itse antanut siemenen ja neuvonut mitenkä istuttaa…
Liisa tuli nojanneeksi kukkasmaan aitausta vastaan—mutta silloin koputti joku hyvin tiukasti ikkunaan… Ei Liisa sitä ymmärtänyt, että se hänelle koputti, ja nojasi yhä aitausta vastaan. Silloin rämähti ikkuna auki, ja kimakka ääni alkoi huutaa Liisalle…
—Mitte sine, muija, siine! … menne tiehees!
—Eikö tässä saa olla … pilautuuko tämä siitä, jos tässä on?
—Pillauttuko? … pillauttu se! … mitte sine site kyssy? … etkö sine tottele? … menne heti kohta! … mine sano inspehtori … kenen sine ole muija? … vasta minu!
—En minä ole kenenkään muija … oikea ihminen minä olen!
—Menne loitto siite—ele koske se aitta … mine sanno se viiminen kerta!…
—Enhän minä häntä enää koskekaan … eikö tässä saa seistakaan?
—Menne loitto siite, muija! sine ei malta kuitengin olla ilman että koske … katto loitto, jos tahto…
—Hennon kai minä tästä mennäkin…
—Niin noh!—Miksi sine sihen tuli ollenkan? ja ikkuna paukahti vihaisesti kiinni.
— … Kylläpä täällä ollaan… Ihan ilman syyttä haukutaan ja muijitellaan!… Liisa tunsi sydämessään kärsineensä ilmeisen vääryyden… Mikä muija hän on? rehellisen miehen vaimo eikä mikään muija… Pilautuikohan tuo tuosta, jos häntä vastaan vähän nojasikin … syyttä kai tässä ahdisteltiin … ihan ilman syyttä…
Sillä välin Ville ja Matti asemahuoneen rappusilla tupakoivat ja juttelivat. Kun näkivät Liisan lähenevän, huusi Matti hänet luokseen.
—Liisa, tuleppas tänne vähän!
Liisa tuli likemmä.
—No, mikä hätänä?
—Tässä on Villen kanssa vähän mietitty yhtä asiaa … mitähän sinä siitä sanoisit?
Mutta Liisalla oli oma asiansa mielessä…
—Täällähän vasta kummallista väkeä on … eiväthän nuo muualla herrasväetkään tuommoisia ole … ei tarvitse kuin aidan takana seista, yli nousemisesta ei puhettakaan, niin jo haukutaan … ja muijitellaan…
—Anna haukku vain haukkua … kuka sinua on haukkunut?
—Mikä lie ollut väkäleuka!
—Ei, vaan kuulehan … mitäs sinä siitä arvelet, kun minä olen arvellut lähteä lystin ajuun—?
—Entäs minä?
—Sitäpä minä nyt tässä sinulta, että tahdotko sinä yhteen matkaan?
—Lystin ajuunko?
—Niin, kun rautatien masiina tulee tähän … kohta kai se tulee … niin lyöttäytään yhteen kyytiin ja ajetaan vähän matkaa … olisihan tuolla soma kerran eläissään ajaa tuollakin vai mitä? … eikö lähdetä?
—Minkä se maksaa?
—Ei se paljoa maksa, selitti Ville, kun markan maksatte, niin saatte ajaa jo hyvän aikaa tästä toiselle asemalle.
—Niin, näetkös … eihän tuo markka paljon tunnu … saisihan tuota sitten sanoa tuollakin ajaneensa … ja kun on kerran tuota varten lähtenyt…
—Jos katastettaisiin ensin, jahka se tulee?
—Ei sitä sitten enää ennätä päättää, selitti taas Ville, edeltäpäin se pitää päättää ja maksaa.
—Edeltäpäinkö siitä pitää kyytiraha maksaa?
—Niin se on täällä asetus … eikös se ole sama, milloinka sen maksaa … ja siitä saa olla vissi, että perille se viepi…
—Samapa sama … mitäs arvelet, Liisa?
—Mene vain, jos hyvin mielesi tekee.
—Ei minun mieleni niin tee … vaan minä ajattelin, että jos sinun tekisi … vaan jos ei tee, niin…
—Niin, no lähdetään vain … vaan milloinkas takaisin?
—Kyllä sieltä vielä tänä iltana ennätätte takaisinkin … lähdette vain rataa myöten astumaan.
—Saapikos sitä kävellä?
—Kukapa tuolla metsän keskessä lie poiskaan käskemässä … käypi päälle vain … ja tie on hyvää, eikä se eksyksiinkään kuleta.
Matilta ja Liisalta päästä hyrähti hyvän mielen nauru… Niin leikkisä se Ville … vai ei eksyksiin kuleta? No, ei kai!
—Pääsisi sieltä samalla lailla takaisinkin, kun odottaisi muutamia tuntia, sanoi Ville.
Mutta kyllähän Matti ja Liisa toki paluumatkan kävelläkin saattaisivat … hyvähän tuo, kun sinnekään ajaa … mikäpä sitä toki kaha-käteen…
Ja niin olivat Matti ja Liisa päättäneet lähteäkseen rautatiellä ajamaan. Matti kaivoi heti kohta kukkarostaan markan ja tarjosi sen Villelle, että Ville siitä kyytirahan maksaisi… Ei sanonut Ville vielä kiirettä olevan … vielä makasi inspehtorikin, joka kyytirahan kantoi.—
Tokkohan tuo nouseekaan niin ajoissa, että ennättää ottaa rahan?…—Se vähän peloitti Mattia ja Liisaa … muuten olisi tämä odotus hauskalta tuntunut…
… Vaan minkähän laista ajua se olisi? … taitaa mennä sitä vauhtia, ettei eteensä kykene katsomaan. Mahtaakohan siinä äkkinäinen osata oikein ollakaan… Vaan eiköhän ehkä osaisi, kun näkisi, mitenkä muut…
Ville kai sen tiesi, joka oli itse monta kertaa ajanut… Kyllä oli hyvä mies tämä Ville, kun neuvoi kaikkia ja näytteli … mihinkähän olisivat joutuneet täällä vieraalla maalla ihan oudot, jos eivät olisi Viileä tavanneet!—ei toki olisi tullut heidän elämästään ei kerrassa mitään … ei toki kerrassa mitään.
Puoleen alkoi tulla jo päivä, ja ikkunoiden edestä kohosivat vähitellen verhot. Ovet rupesivat käymään, ihmisiä tuli huoneista, haukottelevia herroja ja muita…
Silläpä on soma lakki tuolla … vai se se nyt on se inspehtori! … ihan litteä lakki ja lippa kanssa yhtätasainen…—Vai se semmoinen niillä on kaikilla rautatien herroilla!—se Ville se kaikki vain tietää ja neuvoo… Vaan ylpeitäpä ne näytti olevan kaikki—ei tämäkään sivu kulkiessaan katsonutkaan…
Matti ja Ville käyskentelivät huoneiden ympärillä ja yhtyivät siellä niihin äskeisiin työmiehiin ja kirkonkylän isäntiin, jotka olivat aikansa maantietä kulkeneet ja sitten takaisin kääntyneet, kun oli tullut muita vastaan, jotka asemalle aikoivat.
Liisa oli mennyt inspehtorin kyökkiin ruvetakseen nyytistään syömään, kun päivä paahtoi muualla niin, että tahtoi voi käsiin sulaa. Kyökissä oli se sama naisihminen, jota Liisa oli ulkona tervehtinyt, ja oli siellä muutamia muitakin… Tokkohan se oikea mamsseli onkaan, koskapahan tekee hellaan valkeata?… Liisa toivotti uudelleen oven suusta hyvää huomentaan, mutta ei siihen nytkään vastattu… Katsottiin siristetyin silmin ja kysyttiin, mikä asiana. Ei sanonut Liisa olevan asiaa tämän enempää … olihan vain odotellessaan tullut. Vaan siihen vastattiin, ettei täällä odoteta … menköön odotussaliin…
—Enhän minä toki saliin … saatanhan minä kyökissäkin, sanoi Liisa nöyrästi.
Vaan nyt naurettiin hänelle vasten naamaa … kaikki kyökissä olijat nauroivat, eikä Liisa ymmärtänyt, minkä tähden ne nauroivat … mutta hänelle ne kai nauroivat.—Liisa vetäytyi pois kyökistä. Ei hän ollenkaan ymmärtänyt näitä tämän puolen ihmisiä … mikä haukkui, mikä nauroi, ja kaikki olivat yhtä ylpeitä. Eiväthän nuo muualla herrat tuommoisia olleet…
Alkoi ajaa hevosia kartanolle, kyytejäkin tuli, mikä kiesseillä, mikä kärryillä. Humahti sinne yhdet vaunutkin … ruununvoudin kuuluivat olevan, joka tulee rouvansa kanssa rautatietä myöten.
—Mitä sinä minusta seurailet? suhahti Matti syrjäsuulla äkäisestiLiisan korvaan.
Ei olisi näet suvainnut Matti Liisan häntä seurailevan, kun hän itse miesten mukana kulki… Mutta minnekkäs olisi Liisa mennyt, kun ei ollut tuttua yhtään ja joka paikassa oltiin äkäisiä. Ruununvoudin kuskikin oli äsken pukiltaan ärjäissyt: »Pois tieltä, ämmä!»—eikä Liisa kuitenkaan ollut muuta mitään kuin hyvän matkan päässä seisonut ja katsellut hevosia ja vaunuja.
… Sen suuremman punaisen huoneen edustalle, jossa oli isot kaksipuoliset ovet, oli kokoontunut väkeä. Liisa lähti katsomaan, mitä ne siinä seisoivat, ja miehet siirtyivät myöskin sinnepäin… Nepähän nyt tulevat minun perässäni enkä minä heidän! ajatteli Liisa.
Isossa huoneessa punnittiin tavaroita, kirstuja ja kapsäkkejä, jotka kuuluivat olevan matkalle lähtevien—niin sanoi Ville.
Matti työntäytyi oven pieleen ja katseli punnitsema-miestä. Se oli hänestä tuttu, ja kun oikein katseli, niin pehtorihan se olikin! Yhdentyylinen oli takki ja lakki kuin inspehtorilla, vaikka ei aivan niin komea… Hyvin se oli hommassa, mittasi, nosteli tavaroita ja kirjoitti kirjaan … ei puhunut monta sanaa eikä kertaakaan katsahtanut ovella oleviin … vaikka Matti sitä olisi odottanut, että olisi saanut tervehtiä… Vähä väliä sitten meni paperien kanssa päärakennukseen, väki aukesi edessä, mutta ei hän silloinkaan katsonut kehenkään.—Matti ajatteli, että kun se tulee sieltä takaisin, niin silloin hän asettuu eteen niin, että se näkee … vaan ei se kertaakaan onnistunut. Eiköhän olisi pehtori häntä enää tuntenut? vai eiköhän ollut näkevänään?
Punnittuaan tavarat nosteli pehtori ne matalapyöräisille kärryille ja työnsi ovesta ulos. Tuimasti työnsi eikä katsonut sivulleen, vaikk' olisi kuka allekin jäänyt. Matti olikin vähällä jäädä, mutta ei häntä pehtori sittenkään huomannut… Ei Matti olisi pehtorista luullut tulevan noin mahtavata miestä…
—Kohta se tulee, sanoi nyt Ville, ja siitä sanasta tuli Matille jaLiisalle kiire.
—Hyvänen aika!—tuota—ihanko paikalla?…
—Puolen tunnin päästä on tässä … nyt pitäisi jo maksaa kyytiraha…
—Kyytiraha … niin … tuota … paljonko sitä olikaan kyytirahaa?
—Markka.
—Vai markka … mitenkä se on? … lähdetäänkö me Liisa?
—En minä häntä tiedä … tässä kiireessä … markkahan siitä … eiköhän lähdetä … vaan en minä tiedä…
—Lähdetään nyt vain … pitäähän sitä siinäkin!
—Eikö se Ville lähtisi mukaan?
—En minä … kyllä se teiltä yksinkin passaa.
—Niin, no lähdetään sitten, lähdetään, kun on kerran tänne asti tultu…
Matti kaivoi Villelle markan taskustaan, ja Ville meni ostamaan pilettiä.
Ja Matti ja Liisa ajattelivat, että nyt siinä ei auta mikään ja että nyt sitä kai pitää kohta siinä mennä. Niin tuntui, kuin olisi suuri tapaus tulossa, jota ei ennen ollut elämässä ollut eikäpä mahtaisi vastakaan tulla … ei kuin tämän yhden kerran … ja nyt se oli tulossa … ja se ajatus heidän sydänalaansa vapisutti ja pani äänen väräjämään…
Eivät tienneet oikein Matti ja Liisa, kuinka olivat rautatievaunuun joutuneet. Liisa ei varsinkaan tiennyt.
Ja nyt sitä oltiin siinä!…
Ja nyt se lähti liikkeelle … koko huone … ovet ja ikkunat ja lattia… Herra jumala, kunhan ei hajoaisi!…
Siihen oli nyt jouduttu ja siinä sitä nyt mentiin… Liisa istui penkillä ja piteli tiukasti kiinni. Matti seisoi penkkien välissä ja piteli hänkin käsillään kiinni…
Niin yht'äkkiä oli lähtö tullut, ettei tiennyt mitään, ennenkuin se jo tuli. Matti ja Liisa olivat seisoneet ja odottaneet Villeä, että se toisi piletin. Kello oli silloin soida rämähtänyt pään päällä ja Liisa oli säikähtänyt siitä niin, ettei ennen ollut milloinkaan ollut niin säikähtänyt. Kun oli tointunut katsomaan, oli siinä pehtori, joka sitä kielestä rämisti…
Mutta silloin oli kuulunut kimakka vihellys, ja ihmiset olivat huudahtaneet! »Tuolta se tulee! tuolta se tulee!» Ja sieltä se oli tullutkin aukeata pitkin … puhaltaunut huokuen ja pursuten sillan syrjään … sydänalaa oli vihlaissut Liisan ja aivan oli ollut selälleen hoipertua … ja tuonut tullessaan huoneita, jotka kulkivat pyöräin päällä ja joissa oli lasit ja jotka olivat toisissaan kiinni, ja itse se kiilsi kullalle ja välkkyi, että silmiä huikaisi… Ihmisiä oli sieltä pölähtänyt asemasilta täyteen…
Vaan silloin oli Ville tullut huoneesta melkein juoksujalassa, ottanut käsipuolesta kiinni ja työntänyt sisään ja antanut keltaiset paperiliput ja käskenyt näyttää, kun niitä kysytään … itse oli sitten sitä tietään mennyt ja heittänyt heidät siihen…
Ja sitten se oli alkanut liikkua … siinä ne nyt olivat, ja nyt se kulki täyttä vauhtia…
—Tule, Matti, istumaan, ettet putoa … onhan tässä sijaa … minun vieressäni! sanoi Liisa vapisevalla äänellä ja puristautui yhä lujemmin penkin laitaan kiinni.
—Eihän tästä … minnekä … pudonne, sanoi Matti, mutta siirtyi kuitenkin penkille istumaan ja tarttui käsipuuhun kiinni.
Yhä kiihtyi kulku, metsät ja maat vilisivät silmissä, kun ikkunasta ulos katasti … välistä se viheltää hihkaisi, että selkäpiitä karmi … ja silloin tällöin paiskasi valkean savun ikkunan eteen.
Matti ja Liisa istuivat vastakkain, tuijottivat toisiinsa ja pitelivät kiinni. Kummastakin tuntui heistä, kuin istuisivat he vauhkon hevosen rattailla, joka suitsettomin suin alamäkeä laukkasi. Kerran oli Liisa koskea laskenut, mutta ei se niin hirveätä ollut kuin tämä… Ei Liisa uskaltanut ulos ikkunasta katsoa, Matti uskalsi vain välistä vilkaista.
Mutta kokivat Matti ja Liisa kuitenkin olla niin, ettei toinen saattaisi sanoa toisen pelänneen.
—Eihän meillä tässä mikä hätänä ole, koki Liisa vakuutella Matille.
—Mikäpähän tässä lie meillä sen kummempi kuin muillakaan.
—Onko täällä muitakin?
Liisa istui siinä selin muuhun vaunuun eikä nähnyt muita kuin Matin.
—Näkyyhän tuolla olevan.
Liisa vähän rauhoittui, kun oli muitakin.
—Onko monta?
—Etkö sinä saata itse katsoa? … etkö uskalla päätäsi kääntää—?
Liisa uskalsi … heitti kätensä irti ja kääntyi katsomaan… Taisihan siinä sentään pitelemättäkin pysyä…
—Mikähän mies se on tuo tuossa?
—Missä?
—Tuo tuossa, jolla on parta … joka meihin nyt katsoo…
—Oletko osoittelematta! … en minä tiedä.
—Ei sinun, Matti, tarvitse käsilläsi siitä penkin laidasta kiinni pitää … pysyyhän tässä ilmankin.
—En minä sen tähden pidäkään.
—Minkäs tähden?
—En minkään tähden.
Matti piti vielä vähän aikaa kiinni … ei tahtonut heti kohta heretä pitämästä, ettei Liisa olisi luullut, että hän sen tähden piti, kun pelkäsi muuten putoavansa.
Konduktööri tuli vaatimaan pilettiä. Sillä oli komeat verkavaatteet silläkin, hopeiset napit, tähti otsassa ja nahkainen kotelo kupeella… Mitähän se siinä kuletti? Olisi sitä Liisa halunnut tietää, mutta kovin näytti isolta herralta, että olisi ilennyt kysyä.
—Tekö sitä olette se kapteeni? kysyi hän kuitenkin.
—Konduktööri minä olen.
—Missäs se on kapteeni.
—Sama se kapteeni eli konduktööri … missä piletti?
—Anna, Matti, sinullahan ne on.
Matti kaivoi piletit taskustaan, ja konduktööri pisti ne koteloonsa.
—Poisko ne otetaan?
—Pois.
—Ei kai tässä mitään vaaraa tapahdu?
—Mitä vaaraa?
—Jos sattuisi kaatumaan … eli miten muuten … lehmän päällitse … kun näin kiivakasti—
Konduktööri naurahti ja meni ulos.
—Ylpeitä ne on kaikki nämä rautatien herrat, sanoi Liisa Matille, eivät vastaa, vaikka oikein kysyy.
—Ei se tuo ylpeä ollut—mitäs sinä menit lehminesi siihen—
—No, niin ruustinna sanoi!
—Kyllä se tuo sen paremmin tietää.
Liisa antoi hänen tietää… Saattoipa se tietääkin. Ja ei kai tässä hengen hätää ole, koska se nauroi.
Ja siitä naurahtamisesta väheni paljon Matin ja Liisan pelko.
Alkoivat katastella vaunua, sen seiniä, kattoa ja penkkejä, ja tarkemmin ikkunasta pihalle.
Kiivakkata oli yhä menon kyyti. Metsä ei kuin vilahteli jälelle jääden. Huiskahtaen lensivät ohitse sanomalankapylväät, toinen toisensa perästä, ja kun pelto tai niitty tai järvi kohdalle sattui, ei ennättänyt kunnolle katastaa, niin oli jo metsässä taas.
—Ei sille häikeälle näy paraskaan juoksija piisaavan, ajatteli Matti.Mutta mikä kumma tätä vetää? Sitä ei Matti jaksanut ymmärtää…
Matti siirtyi likemmäksi ikkunaa. Se oli auki… Eiköhän tuota tuosta näkisi, kun päänsä pistäisi ulos ja katsoisi, mikä se siellä edellä tätä vetää.
Mutta ei Matti uskaltanut pistää päätään ulos. Koetti hän kuitenkin syrjittäin tirkistellä ikkunasta.
—Elä pistä päätäsi siihen, varotti Liisa. Etkö muista, mitä Ville varoitti?
Mutta siksipä Matti nyt juuri pistikin päänsä ulos, ettei Liisa luulisi, että hän ei uskaltanut. Vaan tuuli oli temmata hatun päästä, ja Matti löi poskensa ikkunan pieleen.
—Ei siitä näe mitään … menee liian kiivakasti, että näkisi…
—Nyt sen näit! … olit pudottaa lakkisi, sanoi Liisa. Mutta Matti ei siihen virkkanut mitään … istui vain äänetönnä.
Silloin pujahti yhtäkkiä toisesta penkistä parrakas mies Matin ja Liisan penkkiin ja katseli heitä vuorotellen vasten silmiä kumpaakin ja pyöritteli naurua silmissään ja suupielissään, mutta ei kuitenkaan vielä ääneen nauranut.
Ei se ollut Liisan mielestä oikein täysipäisen näköinen. Parta viuhotti niin kummallisesti suupielissä, ja päällään oli sillä iso sarkanutun reuhka, jossa oli laajat taskut. Yhden taskun revenneessä nurkassa könötti puteli selkäkenossa.
Sanaakaan sanomatta rupesi mies hihittelemään siinä ja tirkistelemään vuoroin kumpaakin, Mattia ja Liisaa.
Mutta eivät Matti ja Liisa olleet häntä ensin näkevinäan.
—Minnekäs isäntä ja emäntä menevät? kysyi hän vähän ajan kuluttua.
»Isännästä» ja »emännästä» leppyivät Matti ja Liisa häntä katsomaan.
—Ei me olla isäntiä ja emäntiä.
—Vai ette ole … kik! kik! kik! … kyllä minä tunnen, kuka on isäntä ja emäntä!
—Vai tunnette!—Tässä tuota vain nyt mennään.
—Vai tässä vain mennään … vai tässä vain mennään … kik! kik! kakkak! kuk!… Vai tässä vain mennään … taitaa olla lysti mennä!
—Teillä taitaa olla vielä lystimpi, sanoi Liisa.
Mies iski Matille silmää ja nykäisi häntä kyynäspäällään…
—Vai lystimpi, vai lystimpi?… kik! … ki! ki—ki kik!—Emäntä meinaa, että minulla on lystimpi … mitäs isäntä meinaa?
Liisaakin jo nauratti vähän tuon miehen soma nauru. Mies huomasi sen ja nauroi yhä hartaammin. Sitten veti pullon taskustaan.
—Tietääkös emäntä, mitä tässä on isännälle? … kik! kak! kak—kek—kuk—kuk!
Mies puhui Liisalle ja iski silmää Matille.
—Mistäs se toki tiedettäisiin … eihän sitä kenestäkään toki näe, mitä sen putelissa on…
—Vai ei näe, vai ei näe! Emäntä pistelee, ettei minusta näe … ryypätään, isäntä, niin emäntä näkee…
Matti ei koskenut tarjottuun pulloon.
—Eikö isäntä tohdi emännältään ryypätä?
Mutta nyt Matti ryyppäsi, ryyppäsi vähän.
—Ei tohdi isäntä ryypätä aikamiehen ryyppyä.
Matti ryyppäsi pitemmän ryypyn … ryypätessään katseli kuitenkin pitkin putelin kuvetta Liisaan. Liisa näytti vähän loukkaantuneelta, mutta ei kuitenkaan niin paljon, kuin Matti olisi luullut.
—Mistäs kaukaa ollaan! kysyi nyt Matti vieraalta.
—Milloin mistäkin (vieras ryyppäsi parhaillaan)—milloin mistäkin!
—Niitä kaiken maailman miehiä.
—No, niitä kaiken maailman miehiä—kik—kik! kik—kik—kik!
—Minnekäs on matka?
—Minne milloinkin … minne milloinkin, saattaahan sitä kesällä vaikka minne.
—Taidatte olla kisälli?
—Kisälli olen ja kesällä kulen … kik—kik—kakkak—kek! … ryypätään…
—Vieläkö tuota ryyppäisi?—Matti ryyppäsi, mutta ei uskaltanut katsoaLiisaan.
—Suutarin vai räätälinkö kisälli?
—Uurmaakarin … eikö olisi isännällä kelloa, niin korjattaisiin!
Sitä ei ollut Matti kuulevinaan … katseli ulos ikkunasta ja sanoi menevän kiivakasti. Matin silmissä näyttikin, että vauhti yhä lisääntyi.
—Menee niin kiivakasti, että korvissa suhisee.
—Kik—kik—kik! nauroi kisälli … »korvissa suhisee!» … no eikö vielä?
—Elä juo, Matti, enää! sanoi Liisa ankarasti.
—Tämän kiivakan kulun kunniaksi! sanoi kisälli.
—Kiivakan … ku—ulun … kunni—aksi … ja joka sanan väliin Matti ryyppäsi ryypyn.—
* * * * *
—Heiluvee! … nyt se vihelti! … heiluvee! nyt sitä mennään!
Matti oli noussut seisoalleen, ja hänen hattunsa oli käynyt kallelleen.
—Istu, Matti, kuuletko sinä … voi tuota jumalatonta! … humalassahan sinä!…
—Ole vaiti, Liisa! … en minä ole humalassa … antaa sen mennä vain! … joko se seisottuu?
—Nyt se seisottuu … nyt pitää lähteä maalle … mehän ollaan tähän jääpiä!
—Isäntä lähtee vielä eteenpäin yhden välin!
—Suusi kiinni sinä, sen rentale! Sinähän sen juotit … tule pois,Matti, näetkö, kun kaikki muut jo laittauvat!
—Eikö ajeta vielä yhtä väliä, kun ollaan kerta liikkeellä … onhan tässä päivää!
—Ei nyt enää!
—Ajetaan pois!—huih!—nyt se jo viheltää.
—Voi, hyvä isä!
Ja juna lähti taas liikkeelle, kiihtyi kiihtymistään ja kiiti kohta taas täyttä vauhtia.
Liisa istui ja voivotteli vuoroin, vuoroin sadatteli Mattia ja kisälliä.
Mutta kisälli kikatteli, kakatteli ja kukatteli, ja Matti riemuitsi kulun kiivaudesta. Ei ollut kisälli vielä ennen mielestään niin hupaiseen mieheen yhtynyt.
—Hih! hih! hih!—Tulkoonpas nyt ruunu oriineen kilpaan! Hih! hih! hih! nyt sitä laukalla lasketaan … hei tamma!—Liisa hoi, eikö tämä ole lystiä?
—Voi, hyvä isä!…
—Ei pidä emännän olla milläänkään … antaa isännän vain ajaa lystiä!
—Suus' kiinni sinä, sen rentale, roisto!—Voi, voi, voi!
—Elä voivottele, Liisa, elä voivottele, kun sinua ruunun ori vetää … hevonen, hevonen, hevonen!
—Oletko vaiti, Matti … kaikki ihmiset katselevat sinua!
—Katsokoot … katsokoot!—Lempo soikoon!
—Ja nauravat sinulle…
—Nauravatko?
—Istu ja ole hihkumatta…
Matti istuutui ja painoi kasvonsa käsiinsä.—Konduktööri tuli vaatimaan pilettiä…
—Johan me teille annettiin!…
—Ne olivat viime asemalle—nyt pitää olla uudet.
—Miksi ette jääneet viime asemalle?
—Voi, hyvä herra, olisihan me jääty, mutta kun en saanut tätä miestä…
—Onko se juovuksissa?
—Ei se ole, se ei ole kai ollut ennen milloinkaan eikä se ole nytkään, muuten lie tullut kipeäksi, eikö tuo lie tämä jumalaton vauhti mennyt päähän … kun ei se lähtenyt paikaltaan…
—Vauhti päähän—kik—kik—kik—Sai halvauksen!
—Vai halvauksen?—Eipähän … vieläkö se tuo häpeämätön sika?…
—Ei saa haukkua ihmisiä!
—Enhän minä, enhän minä … vaan sehän sitä juotti eikä heittänyt rauhaan … voi, hyvä isä—!
—Piletti teidän täytyy kuitenkin maksaa.
—Paljonko se maksaa?
—Kaksi markkaa … se on kaksinkertainen maksu.
—Eikö se markka piisaa … eihän minulla ole … tuon maksettavahan se oikeutta myöten olisi, joka narrasi sen juomaan … anna, Matti, kukkarosi … kuuletko sinä?
Mutta Matti ei kuullut … hän jo käsiensä varassa nukkui. Liisa löysi kuitenkin kukkaron ja maksoi.