The Project Gutenberg eBook ofRichard WagnerThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Richard WagnerAuthor: Bruno NurmiRelease date: June 16, 2023 [eBook #70990]Language: FinnishOriginal publication: Finland: WSOY, 1923Credits: Jari Koivisto*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RICHARD WAGNER ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Richard WagnerAuthor: Bruno NurmiRelease date: June 16, 2023 [eBook #70990]Language: FinnishOriginal publication: Finland: WSOY, 1923Credits: Jari Koivisto
Title: Richard Wagner
Author: Bruno Nurmi
Author: Bruno Nurmi
Release date: June 16, 2023 [eBook #70990]
Language: Finnish
Original publication: Finland: WSOY, 1923
Credits: Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RICHARD WAGNER ***
Kirj.
Bruno Nurmi
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.
Alkulause.I. Richard Wagnerin elämä.II. Richard Wagnerin oopperat.Lentävä hollantilainen.Tannhäuser.Lohengrin.Tristan ja Isolde.Nibelungin sormus.Esinäytös: "Reininaarre"..I. ilta: "Valkyria".II. ilta: "Siegfried".III. ilta: "Jumalten tuho".Parsifal.Liite.Luettelo Wagnerin sävellyksistä.
Alkulause.
Helmikuun 13 p:nä 1883 kiiti kautta koko sivistyneen maailman tieto, että suuri sävelseppo ja runoilija, saksalaisen musiikkidraaman varsinainen luoja Richard Wagner oli kuollut Venetsiassa sydänhalvaukseen. Suuren omintakeisen hengen, musiikkineron, saksalaisista saksalaisimman, pitkä ja ahkera elämäntyö oli päättynyt.
Tuskinpa on musiikinhistoriassa nimeä, josta on niin ankarasti kahakoitu kuin Richard Wagnerista. Hänen uudistuksistaan ja sävellystyyleistään on käyty riitaa pitkät ajat, ja niinkuin kaikilla suurilla neroilla, jotka keksivät uutta ja luovat, on hänenkin elämäntyöllään ollut sekä ihailijoita että vastustajia. Yhä vielä pitänevät paikkansa sanat, että Wagnerin merkitys on vasta tulevaisuudessa tarkoin hahmoteltavissa. Mutta nykyaikakin saattaa sentään oivaltaa, mikä on Wagnerin merkitys musiikissa yleensä ja Saksan musiikissa erikoisesti. Yleismaailmalliseen musiikkikirjallisuuteen on Richard Wagner tuonut arvokkaita lisiä, Saksan musiikille hänen antamansa lahjat ovat kerrassaan korvaamattomat.
Allekirjoittaneen mielessä on jo kauan — vuodesta 1916 lähtien — kytenyt ajatus kansantajuisen Wagner-elämäkerran kirjoittamisesta, sitäkin suuremmalla syyllä, kun kielellämme ei ennestään ole olemassa tällaista elämäkertaa. Yleissivistyksellisessä suhteessa kuuluu Richard Wagner näet niihin merkkimiehiin, jotka ovat antaneet paljon koko maailmalle ja joitten elämäntyöhön tutustuminen on omiaan kasvattamaan, rohkaisemaan ja nostattamaan mieltä.
Vajavainen saattaa tämä kuvaus olla monessa suhteessa, sen olen heti valmis myöntämään. Toivon sen kuitenkin täyttävän aukon elämäkertakirjallisuudessamme ja siksi olen uskaltanut työhön ryhtyä. — Teos jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kertoilee säveltäjän elämänvaiheita, toinen taas selvittelee oopperoin juonta ja vaiheita. Tällaisesta aineenjärjestelystä voidaan ehkä olla eri mieltä. Allekirjoittanut on kuitenkin katsonut tarpeelliseksi tehdä yhtenäisessä esityksessä selkoa Wagnerin luomista teoksista, tämän kirjan tarkoitus kun on olla myös oppaana niille, joilla on tilaisuus näyttämöltä nähdä ja kuulla Wagnerm taidetta. Kun jo edeltäkäsin on voinut tutustua jonkin musiikkidraaman sisältöön, voi siitä eheämmin ja kokonaisemmin nauttia. Wagnerin tuotannon musiikillisen arvioinnin jätän toisten, pätevämpien, tehtäväksi.
Professori Ilmari Krohnille pyydän lausua kiitokseni niistä arvokkaista neuvoista, joita hän on minulle antanut teosta viimeistellessäni.
Mikkelissä tammik. 17 p:nä 1922.
Eräs pieni ja vaatimaton, tosin kolmikerroksinen talo Leipzigissä on se paikka, jossa Richard Wagner toukokuun 22 p:nä 1813 ensi kerran näki päivänvalon yhdeksäntenä ja viimeisenä poliisiaktuario Carl Friedrich Wilhelm Wagnerin ja tämän puolison Johanna Rosinan, o.s. Bertz, lapsilaumasta. Richardin isä, joka oli intohimoinen kirjallisuuden ja näyttämötaiteen ystävä — hän esiintyi itsekin monissa sen ajan amatöörinäytännöissä! — kuoli puoli vuotta poikansa syntymän jälkeen. Leski meni v.1815 uusiin naimisiin taidemaalari ja näyttelijä Ludwig Geyerin kanssa, jolloin tämä sai hartioilleen lesken suuren lapsiparven, ollen "hellästi huolehtiva ja hyvä isä." Perhe muutti pian Dresdeniin, jonka hoviteatterissa Geyer oli saanut paikan. Hänen toivomuksensa oli, että Richardista tulisi taidemaalari — poika oli nimittäin perin heikkorakenteinen ja sairaloinen, minkä vuoksi Geyer arveli juuri taidemaalarin uran hänelle sopivimmaksi, — poika ei taas puolestaan tuntenut minkäänlaista kutsumusta piirustamiseen eikä maalaamiseen. Teatteri sitävastoin kiinnitti väkevästi hänen mieltään, ja voi kuvitella hänen onneaan, kun hän sai esiintyä muutamissa lapsiosissa, m.m. trikoihin puettuna siipiselkäisenä enkelinä eräässä Saksin kuninkaan kunniaksi esitetyssä tervetuliaisnäytelmässä.
Kuusivuotiaana pääsi Richard maalle. Tarkoituksena oli saada hänelle reipasta poika- ja tyttöseuraa — mutta tätä maallaoloaikaa kesti vain vuoden, sillä Geyer sairastui ankarasti ja kuoli. — Richard Wagner oli taas isätön. Ennen Geyerin kuolemaa oli Richard oppinut soittamaan pianolla kaksi silloin muodissa ollutta musiikkikappaletta, "Üb' immer Treu und Redlichkeit" ja "Jungfernkranzs" jotka hän sai soittaa kasvatusisälleen tautivuoteen viereisessä huoneessa. Muistelmissaan hän kertoo: "Kuulin hänen silloin heikolla äänellä sanovan äidilleni: 'Onkohan hänellä taipumusta musiikkiin?' Aikaisin aamulla, kun hän (Geyer) oli kuollut, tuli äiti lasten huoneeseen, sanoi jokaiselle lapselle jotain, ja virkkoi minulle: 'Sinusta hän aikoi tehdä jotain.' Wagner muistaa kauan ajatelleensa, että hänestä 'tulee jotain'." Geyer siis oli huomannut, mihin suuntaan pojan taipumukset vetivät, mutta ei saanut niitten kehittämisestä huolehtia.
Isällisen huoltajan sai perhe sitten eräästä Geyerin veljestä. Tämä vei 8-vuotiaan Richardin Eislebeniin, jossa poika sai olla vuoden päivät. Eisleben näyttää tehneen poikaan voimakkaan vaikutuksen, sillä hän sanoi eräälle tuttavalleen myöhemmin: "Kaupunki herätti minussa erikoista mielenkiintoa; tiesin, että suuri Luther oli syntynyt tässä kaupungissa; hän oli yksi lapsuuteni sankareita." Eislebenistä hän palasi Dresdeniin, jossa hänet v. 1823 pantiin Kreuz-kouluun, sillä äiti tahtoi hänestä lukumiestä, koska ei toivonut, että Richardista tulisi näyttelijä kuten neljästä toisesta sisaruksesta oli tullut. Kreuz-koulua kävi Richard vuoteen 1827 ja kertoo tästä opiskelustaan: "Minua pidettiin koulussa hyvänä kirjallisuuspäänä; jo kolmannella luokalla olin kääntänyt runomittaan Odysseian kaksitoista ensimmäistä kirjaa." Hänen mieliaineitaan olivat kreikka ja latina, historia ja mytologia. Mutta antiikin sankarien ja nerojen rinnalla oppi hän ihailemaan myös William Shakespearea. Voidakseen alkukielellä tutustua suuren englantilaisen näytelmäneron teoksiin hän ryhtyi opiskelemaan englanninkieltä. Shakespearea lukiessa heräsi hänessä myös ajatus suuren murhenäytelmän sepittämisestä. Näytelmän nimeksi oli aiottu "Leubold". Wagner itse kertoo: "Minä suunnittelin suurta murhenäytelmää, joka oli suunnilleen yhdistelmä Hamletista ja 'Kuningas Learista’; suunnitelma oli kerrassaan suurenmoinen: kaksiviidettä henkilöä kuoli näytelmän kuluessa, ja minä huomasin näytelmää kirjoittaessani olevani pakotettu antamaan useimpien kuolleitten palata takaisin haamuina, koska viimeisessä näytöksessä näyttelijät muuten olisivat olleet tyystin lopussa." Kaksi vuotta tämä näytelmä askarrutti hänen mieltään. — Erään luokkatoverinsa kuoleman johdosta kirjoittamastaan runosta hän sai koulussa palkinnon, mikä herätti 12-vuotiaassa pojassa ajatuksen, että hänestä voisi tulla suuri runoilija.
Vuoden 1827 lopulla muuttaa rouva Wagner-Geyer lapsineen takaisin Leipzigiin. Siellä Richard vasta tulee huomaamaan oikean kutsumuksensa, mutta kerrottakoon tässä sitä ennen Dresdenissä saadusta soitonopetuksesta Wagnerin omilla sanoilla: "Muuan kotiopettaja, joka opetti minulle Cornelius Neposta, sai tehtäväkseen myös pianonsoiton opetuksen; tuskin olin ensimmäisistä sormiharjoituksista päässyt, kun salaa, aluksi ilman nuotteja, opettelin itsekseni soittamaan 'Taika-ampujan' alkusoiton; opettajani kuuli sen kerran ja sanoi, ettei minusta tule mitään. Hän oli oikeassa, sillä en ole koko elinaikanani oppinut soittamaan pianoa."
Huomattava merkitys Richard Wagnerin kehityksessä on Carl Maria von Weberillä, "Taika-ampujan" säveltäjällä, joka v. 1817 oli saapunut Dresdeniin, italialaisen oopperataiteen tyyssijaan. Weberin ihanteena oli saksalainen kansallinen ooppera, ja kun "Taika-ampuja", jossa hän oli osittain toteuttanut ajatuksiaan ja ihanteitaan, esitettiin näyttämöltä, teki sen ehyt, viehättävä, melodinen, tanakka ja tervehenkinen musiikki valtavan vaikutuksen. Wagnerin tehtäväksi tuli sitten myöhemmin kehittää Weberin istuttaman kansallisen oopperan taimi, josta kasvanut valtavan suuri puu tunki kukkeat lehvänsä yli koko musiikkimaailman.
Weber siis oli Dresdenissä antanut alkusysäyksen Wagnerin musikaalisille harrastuksille. Ja Leipzigissä sai Wagner kuuluisissa Gewandhaus-konserteissa tutustua uuteen maailmaan, jonka kirkkaimpana nimenä loisti Ludwig van Beethoven. Koulunkäynti Leipzigin Nikolaikimnaasissa "maistui puulle" — Beethoven valtasi hänen ajatuksensa kokonaan. Eräässä novellissaan on hän tästä elämänsä käänneajasta kertonut seuraavaa:
"En tiedä, mille uralle minut oikeastaan oli aiottu; mutta sen muistan, että kun eräänä iltana kuulin esitettävän muuatta Beethovenin sinfoniaa, sain kuumeen ja tulin sairaaksi; ja kun sitten jälleen paranin, oli minusta tullut musiikkimies. Tästä seikasta johtuu kai, että minä, vaikka aikojen kuluessa olen tullut tuntemaan paljon kaunista musiikkia, kuitenkin eniten rakastin, kunnioitin ja jumaloin Beethovenia". "Beethovenin kuva sulautui mielessäni yhteen Shakespearen kanssa: unessa näin heidät molemmat ja puhuttelin heitä; herätessäni kylvin kyynelissä."
Lähimpiä seurauksia siitä suuresta ihastuksesta, jonka Beethoven oli hänessä herättänyt, oli, että hän päätti varustaa aikaisemman "Leubold"-murhenäytelmänsä musiikilla, kuten suuri mestari sävelin oli lisännyt Goethen "Egmontin" tehoa ja vaikuttavuutta. Näin oli Wagner jo tietämättään antautunut sen ajatuksen lumoihin, joka teki hänestä myöhemmin varsinaisen saksalaisen musiikkidraaman luojan. Uskoen pystyvänsä luomaan "Leuboldin" musiikin menee hän erääseen musiikkilainakirjastoon ja ottaa sieltä lainaksi Logierin oppikirjan kenraalibassosta, ryhtyen mitä suurimmalla innolla tätä tutkimaan. Vaikeudet, joita näyttää nousevan tielle, vain lisäävät hänen intoaan. Perheen vastustuksesta huolimatta — äiti toivoi yhä vielä pojastaan "leipätyön" tekijää! — jatkoi Richard syventymistään musiikin ja sävellystaidon salaisuuksiin. Harmoniaopissa oli hänen opettajanaan muuan orkesterinsoittaja, mutta tämä opetus ei oikein tahtonut kantaa hedelmiä: se oli Richardista liian kuivaa! Hän tutki innokkaasti Beethovenin sinfonioita, joittenpartituurit kopioiitselleen, laatipa 9:nnestä sinfoniasta pianosovitelmankin, (kaksikätisesti soitettavan!), jonka lähetti Mainziin Schottille, pyytäen tätä ryhtymään kustantajaksi. Schott vastasi kuitenkin pojan suureksi suruksi kieltävästi, mutta suorittamastaan työstä hän sai kuitenkin lahjaksi ja "vaivan palkaksi" Beethovenin "Missa solemnis"-sävellyksen partituurin.
Wagner kävi ahkerasti teatterissa tutustuen näin sen ajan muotinäytelmiin ja -oopperoihin. Auberin ooppera "Porticin mykkä" teki häneen valtavan vaikutuksen. Kesällä v. 1829 — siis 16-vuotiaana — käväisi hän Magdeburgissa näyttämässä sävellyksiään musiikkitirehtööri Kühnleinille, saaden niistä arvostelun, ettei "niissä ole hiventäkään hyvää!" Tällainen tuomio tuntui nuoresta säveltäjästä ensi hetkenä varmaan hyvinkin lamauttavalta, mutta mitäpä siitä: mieli paloi eteenpäin, eteenpäin voittoihin musiikin ohdakkeisella polulla.
Huhtikuussa v. 1830 siirtyi Wagner Nikolai-koulusta Tuomas-kouluun. Hänen ahkeruutensa ei tässäkään opinahjossa ollut erikoisen suuri, sillä into säveltämistyöhön vei voiton kaikesta muusta. Jouluna v. 1830 hänen suuri orkesterialkusoittonsa (B-duuri) esitettiin Leipzigissä musiikkitirehtööri H. Dornin johdolla. Wagner itse sanoo tätä myöhemmin tietymättömiin kadonnutta alkusoittoa "typeryyksiensä huippusaavutukseksi". Tutkijain työtä helpottaakseen oli hän kirjoittanut partituurin kolmea eriväristä mustetta käyttäen: jouhisoittimien äänet oli merkitty punaisella, puupuhallus-soittimien vihreällä ja vaskisoittimien mustalla musteella! "Beethovenin sinfonian piti olla pelkkä Pleyelin sonaatti tämän ihmeellisesti sommitellun alkusoiton rinnalla", sanoo Wagner, ollen itse siihen aikaan tietenkin vakuutettu sävellyksenä tavattomasta arvosta. Mutta yhtä vakuutettu ei ollut orkesteri: se asettui jyrkästi vastustamaan sellaisen sävellyksen esittämistä, jossa kaiken muun hyvän lisäksi rumpu joka neljännen tahdin jälkeen paukahti fortissimossa! Dorn kertoo, että hämmästynyt kuulijakunta ei tiennyt, miten orkesteri lavalla oikeastaan oli asiat, kun soittajat pitkällisen "sekamelskan" jälkeen laskivat soittimet käsistään ja alkusoitto oli päättynyt: "yleisö luuli vielä tulevan jotain miellyttävämpää kuultavaa".
Dorn lohdutti Wagneria tappion johdosta sanoen löytäneensä sävellyksessä "jotain kunnioitusta herättävää". Tämä tunnustus kannusti jälleen Wagneria antautumaan musiikkiuralle. Erotutkintoa suorittamatta hän erosi Tuomas koulusta ja kirjoittautui helmik. 23 p:na 1831 yliopistoon, opiskellakseen filosofiaa ja estetiikkaa. Nimensä hän kirjoitti "Musiikki"-sarekkeeseen. "Humussa ja sumussa" kului alkuaika yliopistossa, luvut ja musiikinharrastuskin saivat jäädä syrjään. Pian hän kuitenkin kyllästyi ylioppilashurjistelujen tyhjyyteen, ja ryhtyi entistäkin innokkaammin jälleen jatkamaan musiikkiopintojaan.
Wagner sai opettajakseen Tuomas-kirkon kanttorin Theodor Weinligin (synt. 1780, kuollut 1842). Tätä opettajaansa hän saa kiittää varsinaisesta kehityksestään ja mitä perinpohjaisimmista teoreettisista tiedoistaan. Weinligilla ei — Wagnerin kertoman mukaan — ollut mitään erikoista metodia, mutta hän osasi opettaa niin että siitä oli oppilaalle hyötyä. "Hän valitsi jonkun kappaleen, useimmiten Mozartin sävellyksen, kiinnitti huomiota sen yleisrakenteeseen, yksityisten osien laajuuteen ja suhteeseen, huomattavimpiin modulatsioneihin, teemojen lukumäärään ja laatuun sekä rytmin ja esittämisen yleiskulkuun", kertoo Wagner. "Sitten asetti hän tehtävän: 'Teidän on nyt kirjoitettava niin ja niin monta tahtia, jaettava ne niin ja niin moneen osaan vastaavine modulatsioneineen; tulee olla niin ja min monta sen ja sen lajista teemaa'." Kuten näkyy, oli Weinlig aitosaksalainen opetuksen perusteellisuudessa, joka muistutti miltei pikkumaisuutta. Mutta Wagnerin ei tarvinnut katua, että hän oli saanut Weinligin opettajakseen. Kun tämä oli kaikki tietonsa tyhjentänyt, sanoi hän oppilaalleen: "Te olette nyt oppinut seisomaan omilla jaloillanne. Todennäköisesti ette milloinkaan opi kirjoittamaan fuugaa; mutta jos osaisitte sen kirjoittaa, saisitte siitä teknillistä itsenäisyyttä, ja kaikki muu olisi teille helppoa. — Päästän nyt teidät opista, niinkuin mestari oppipoikansa, kun tämä on oppinut kaiken, mitä mestari voi hänelle opettaa." — Mitähän Weinlig myöhemmin olisi mahtanut "oppipojastaan" sanoa!
Richard Wagnerin ensimmäiset, Breitkopf & Härtelin kustannuksella v. 1832 ilmestyneet sävellykset, pianosonaatti, poloneesi ja fantasia, olivat Weinligin opetusaikana syntyneet, ja niistä sai varsinkin viimeksimainittu hyvän arvostelun. V. 1832 esitettiin Gewandhausissa konserttialkusoitto (d- molli), joka otettiin suosiollisesti vastaan samoin kuin hieman myöhemmin esitetty suuri konserttialkusoitto (C-duuu) ja Raupachin "Kuningas Enzio"-nimiseen näytelmään sävelletty alkusoitto. Goethen "Faust" oli aiheena 7 sävellykseen, joita ei ole julkaistu. Nuoren ylioppilaan mestarituote oli C-duuri-sinfonia, joka syntyi v. 1832. Se sisälsi paljon omaperäistä sekä teemojen käsittelyyn että harmoniaan nähden antaen jo aavistuksen säveltäjänsä nerokkuudesta. Tammik. 10 p:nä 1833 tämä sinfonia — ainoa, mikä hänen kynästään on lähtenyt — esitettiin sangen hyvällä menestyksellä.
V. 1832 pistäysi Wagner Wienissä ja Pragissa, oppiakseen jotain uutta; varsinkin olisi Wien tässä suhteessa voinut tarjota paljon, ellei musiikki, jota siellä esitettiin, olisi ollut laadultaan perin ala-arvoista tai keskinkertaista. Matka Wieniin tuotti siis pettymyksen. Pragissa hän sensijaan tutustui useaan aikansa etevään musiikkimieheen, ja sikäläisen konservatorion oppilaat esittivät hänen sinfoniansa.
Kun vielä mainitsemme, että Wagner yritti oopperan säveltämistä ensi kerran v. 1832, joka yritys kuitenkin raukesi — hän oli laatinut librettonsa kerrassaan mahdottomaksi —, olemme luoneet katsauksen säveltäjän lapsuus- ja nuoruusvuosiin ja tulleet n.s. vaellusvuosiin, jotka vaativat oman lukunsa.
Surua, hätää, tuskaa ja katkeria pettymyksiä toivat ne vuodet (1833—1842), joita voimme nimittää Wagnerin vaellusvuosiksi. Hänen täytyi taistella monia sekä salassa piileviä että julkisia vihollisia vastaan, mutta hän taisteli lujasti, tietoisena siitä, että todellisen suuruuden voi saavuttaa vain silloin, kun kamppailee leppymättä kohtaloa vastaan.
Saatuaan Leipzigissä sinfoniansa esitetyksi siirtyi Wagner vuoden 1833 alkupuolella veljensä kutsusta Würzburgiin, jossa viimeksimainittu oli kaupunginteatterin palveluksessa laulajana, näyttelijänä ja ohjaajana. Alkuaan oli tarkoituksena, että Wagner jossain konsertissa johtaisi jonkun alkusoittonsa, mutta kun teatterissa juuri oli kuoronjohtajan paikka avoinna, tarjottiin sitä hänelle. Hän otti tarjouksen vastaan, ja niin johti hän 10 guldenin kuukausipalkasta teatterin kuoroa näytäntökauden loppuun saakka. Kesäksi hän meni Bischofsstadtiin lopettelemaan ensimmäistä oopperaansa "Haltiattaret" (Die Feen), jonka libreton hän oli itse laatinut erään sadun mukaan. Wagner kuvaa jo tässä ensimmäisessä oopperassaan uhrautuvaa, rakastavaa naista, ja sen musiikki, joskin se — hänen oman tunnustuksensa mukaan — oli saanut paljon vaikutteita Beethovenin, Weberin, Marschnerin ja Mozartin musiikista, viittaa jo selvästi tulevaan "Lentävän hollantilaisen", "Tannhäuserin" ja "Lohengrinin" säveltäjään.
Kesä ja syksy kuluivat nopeasti uutterassa työssä. Syyskuussa oli alkanut uusi näytäntökausi, ja Wagner oli jälleen kiinnitetty teatterin palvelukseen kuoronjohtajana. Mutta kun "Haltiattarien" viimeinen nuotti oli paperilla — se tapahtui uutena vuotena 1834 —, tunsi Wagner kyllästymistä Würzburgissa oloon ja palasi takaisin Leipzigiin toivoen siellä saavansa teoksensa esitetyksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, eikä Wagnerin ollut suotu koko elämänsä aikana nähdä tätä oopperaansa näyttämöllä. "Haltiattaret" esitettiin näet ensi kerran vasta kesäkuussa v. 1888 Münchenissä, jonka oopperanäyttämöllä se yhä vielä kuuluu "ensiluokan nähtävyyksiin", kuten eräs Wagnerin elämän kuvaaja sanoo. Vain Würzburgissa ja Magdeburgissa, jonne Wagner myöhemmin siirtyi erään oopperaseurueen kapellimestariksi, sai hän johtaa muutamia osia oopperansa musiikista, saavuttaen niillä melko suuren menestyksen.
Vuosi 1834 merkitsee käännekohtaa Wagnerin kehityksessä. "Haltiattarien" tuottama pettymys — hän kun ei saanut sitä missään esitetyksi — ja Bellinin "Romeo ja Julia"-oopperan näkeminen saivat hänessä aikaan merkillisen muutoksen. Hän oli 21 vuoden ikäinen, siis täynnä pursuavaa, tulista nuoruusvoimaa, joka ikuisen luonnonlain mukaisesti ei enää tyytynyt idealistis-romanttiseen maailmankatsomukseen. Silloinen nuorsaksalainen kirjallinen suunta niin sanoaksemme ohjattomine vapaudenkaipuineen ja -harrastuksineen veti häntä puoleensa. Kirjailijat sellaiset kuin Heinse, Heine, Börne, Gutzkow y.m. vaikuttivat voimakkaasti hänen elämänkatsomukseensa ja tunkivat pois tieltään kaikki siihenastiset hämärät ajatukset ja tunteet. "Haltiattarien" kohtalo lienee saanut hänet ajattelemaan, että hänen kulkemansa tie ei ollut oikea. Vähäinen sysäys riitti muuttamaan epäilyksen vakaumukseksi. Sen antoi juuri Bellinin "Romeo ja Julia"-oopperan näkeminen. Ooppera itsessään oli taiteellisessa suhteessa perin mitätön, mutta Wagner huomasi siinä käytetyn keinoja, joitten vuoksi ooppera meni "suureen yleisöön". Ja niin johtui hän kuin itsestään ajattelemaan, mitä keinoja tarvitaan näyttämömenestyksen saavuttamiseksi. Hänen täytyi tällöin tunnustaa, että Bellinin musiikissa oli enemmän elämää ja lämpöä kuin saksalaisessa musiikissa, joka oli melkein pelokkaalla tunnontarkkuudella tehtyä vaivaloista järkityötä, ei sydämen pakotuksesta syntynyttä. Kesäk. 10 p:nä 1834 ilmestyi aikakauslehdessä "Zeitung für die elegante Welt" Wagnerin kirjoitelma "Saksalaisesta oopperasta". Tässä kirjoituksessa ankarasti moititaan kotimaan oloja. Wagner kirjoittaa m.m.: "Meillä on muuan ala, joka kuuluu meille, ja se on soitinmusiikki; — mutta saksalaista oopperaa meillä ei ole samasta syystä kuin meillä ei myöskään ole kansallista draamaa. Me olemme liian henkeviä ja liian oppineita voidaksemme luoda lämpöisiä inhimillisiä olentoja. Me olemme liiaksi etääntyneet siltä tieltä, jolle Mozart johti dramaattisen musiikkimme… Meidän on otettava ajasta vaarin ja koetettava saada sen uusia muotoja tarmokkaasti sovellutetuksi; ja se on oleva mestari, joka ei kirjoita ainoastaan italiaksi ja ranskaksi — vaan myös saksaksi!" Nämä muutamat kirjoituksesta lainatut lauseet antavat selvän kuvan säveltäjän aivoissa liikkuvista ajatuksista. Joko hän silloin aavisti, että hän itse oli tuleva tosi saksalaisen musiikkidraaman luojaksi?
Kesällä v. 1834 hän tuli Magdeburgiin oopperan kapellimestariksi, saaden usein "lapsellista iloa keveäin ranskalaisten muotioopperain tutkimisesta ja johtamisesta". Tämän ajan sävellystuotteita ovat muuan sinfoniakatkelma, kantaatti "Uutenavuotena 1835", alkusoitto näytelmään "Kolumbus" ja ooppera "Lemmenkielto" (Das Liebesverbot) — aihe mukailtu Shakespearen näytelmästä "Verta verrasta". Ooppera esitettiin, mutta huonolla menestyksellä. Taloudellisten vaikeuksien takia Magdeburgin teatteri hajaantui, ja Wagner, joka oli mennyt kihloihin kauneudestaan tunnetun näyttelijättären Minna Planerin kanssa, seurasi tätä Königsbergiin. Täällä solmi hän neiti Planerin kanssa marrask. 24 p:nä 1836 avioliiton, joka ei tullut onnelliseksi; syynä olivat etupäässä ne taloudelliset vaikeudet, jotka seurasivat Wagneria sen alusta alkaen. Sitäpaitsi ei Minna Planer, joka oli neljä vuotta Richardia vanhempi, kyennyt koskaan ymmärtämään miehensä suunnitelmia eikä siis osaltaan auttamaan niitten toteuttamisessa, mikä seikka sekin vaikutti osaltaan perhe elämän karillemenoon.
Königsbergissä oli Wagnerille luvattu teatterin kapellimestarin virka, mutta siihen hän pääsi vasta pääsiäisenä v. 1836. Siihen saakka piti tulla toimeen millä tavalla hyvänsä, ja Wagner tunnustaa olleensa "hyvin onneton". Koko ajan oli taisteltava mitä ankarinta hätää vastaan, ja vain kaksi omaa sävellystä syntyi sen vuoden aikana, jonka Wagner vietti Königsbergissä. Teatterin vararikko pakotti säveltäjän taasen etsimään uutta paikkaa.
Hän oli väsynyt alituisiin tukalan taloudellisen aseman aiheuttamiin perheriitoihin ja -kohtauksiin. Hänen mielensä halasi pois "ympäröivien olojen pikkumaisuudesta ja kurjuudesta". Ihminen ja taiteilija kaipasivat hänessä vapautta, ilmaa, ja siksi hänen katseensa kääntyi kohti Pariisia. Ennenkuin hän tuohon unelmiensa kaupunkiin pääsi, täytyi hänen kuitenkin olla kaksi vuotta Riiassa sikäläisen teatterin kapellimestarina. Tämä aika tuntui hänestä pelkältä kärsimykseltä, hänen kun oli pakko johtaa kaikennäköistä "oopperakamaa". Mutta Riiassa ollessaan hän sentään kirjoitti "Rienzi"-oopperansa libreton ja sävelsikin sen musiikista suuren osan. Tällä oopperalla aikoi ja tahtoi hän Pariisissa yrittää onneaan, joka varmaankin tulisi loistamaan kirkkaana, jos hän tuossa maailman kirjallisessa ja musikaalisessa keskuksessa vain kunnialla selviytyisi arvostelun kynsistä.
Kesäkuussa v. 1839 Wagner monilukuisia velkojia peläten Lähti salaa Riiasta, mukanaan vaimonsa ja uskollinen koiransa. Neljän alituisessa pelossa kuluneen vuorokauden jälkeen pakolaiset saapuivat Königsbergiin. Pillausta jatkui seikkailuista ja myrskysäistä rikas matka purjealuksella Lontooseen, jonne Wagner saapui melkein neljä viikkoa kestäneen purjehduksen jälkeen. Kun oli viikko levätty, jatkui matka Boulogne sur Mer'iin, jossa kuuluisassa kylpypaikassa siihen aikaan oleskeli kylpyvieraana yhtä kuuluisa säveltäjä Giacomo Meyerbeer. Wagner kävi näin hyvän tilaisuuden sattuessa tapaamassa maailmankuulua mestaria, näytti hänelle "Riensin" valmiit kohdat, pyysi ja sai säveltäjältä suositukset ja monta hyvää neuvoa Pariisin-matkaa varten. Kuukauden päivät vietettyään Boulogne sur Mer'issä Wagner lähti Pariisiin, jonne saapui syysk. 16 p:nä 1839.
Eräs Wagnerin silloinen ystävä on tästä Pariisiintulosta sanonut: "Siinä oikea taiteilijan uhkarohkeus! Matkustaa halki meren ja myrskyn Wäinäjoen rannalta suoraan Seinen rannalle, mukanaan vaimo, 1 1/2 oopperaa, hoikka kukkaro ja tavattoman suuri, hirveän paljon syövä newfoundlandilaiskoira, hankkimaan mainetta kaupungissa, jossa kaikki täytyi ostaa ja maksaa käteisellä, jossa ansiokkaimpienkin miesten täytyy alistua epämiellyttäviin tekoihin saavuttaakseen itselleen nimen!"
Aluksi kävi kaikki hyvin. Meyerbeerin antamat suositukset avasivat nuorelle säveltäjälle kaikki ovet. Ne, joilla oli "valta ja mahti" musiikkimaailmassa, osoittivat mitä suurinta mielenkiintoa Wagneria kohtaan. Mutta lupaukset pysyivät vain lupauksina — Meyerbeerin henkilökohtainen apukaan ei johtanut tuloksiin, mitä Wagnerin musiikkiteosten esittämiseen tulee. Muuten Pariisissa-olo kyllä oli kehittävää: Wagner solmii useita tuttavuuksia etevien musiikkimiesten kanssa. M.m. hän tutustuu Franz Lisztiin. Tämä tuttavuus jää silloin pintapuoliseksi — vasta myöhemmin se muuttuu harvinaisen syväksi ja hedelmälliseksi ystävyydeksi. — Ne kolme vuotta, jotka Wagner vietti Pariisissa, olivat raskaan alennuksen ja nöyryytyksen vuosia, mutta samalla ne kasvattivat häntä siihen suureen tehtävään ja siihen ankaraan taisteluun, joka häntä odotti. Sangen pian hän huomasi, että Pariisissa saavuttaa mainetta vain se, joka paraiten osaa imarrella ja lahjoa. Siellä menestyi vain se, joka alistui noudattamaan vallitsevan muodin oikkuja.
Vastukset, jotka Wagneria kohtasivat, olisivat heikomman luonteen jo murtaneet. Mutta Wagneria ne eivät lannistaneet, hänelle selvisi vähitellen, että hänen tehtävänsä oli saksalaisen musiikin kehittäminen, hän tunsi sydämensä aitosaksalaisuuden, jota ympärillä oleva pariisilainen kuona ei voisi saada kivettymään. Hän ryhtyi uutteriin opintoihin varsinkin oopperan alalla, eikä syyttä: ranskalaiset taiteilijat osasivat jo silloin löytää esittämiensä sävellysten sisimmän sielun ja tulkita säveltäjien ajatukset suurelle yleisölle. Tämän seikan on Wagner itse tunnustanut.
Turhaan koetti Wagner päästä Pariisissa esille. Hän ei saanut "Lemmenkielto"-oopperaansa esitetyksi, eikä tullut mitään konsertista, jonka ohjelmassa oli oleva yksinomaan hänen sävellyksiään. Sisäinen tuska ja epätoivo yltyivät. Lisäksi tuli vielä nuoren avioparin ulkonainen taloudellinen hätä. Kaikki mahdolliset esineet oli vietävä panttiin, jotta hätä ja nälkä edes joksikin ajaksi kaikkoaisivat ovelta. Ansaitakseen "jokapäiväisen leipänsä" ryhtyi Wagner eräälle kustantajalle laatimaan kaikkia mahdollisia sovituksia Donizettin, Halévyn ynnä muiden silloin muodissa olleista oopperoista. Erinäisiin musiikkilehtiin hän lähetti musiikkia koskevia kirjoitelmia, ansaiten niillä noin 3.000 frangia — mutta nämä "ansiotyöt" eivät estäneet häntä joutumasta neljäksi viikoksi velkavankeuteen, josta hän vasta ystäviensä avulla pääsi vapaaksi. Nämä ulkonaisesti tukalat olot eivät häntä sentään lamauttaneet, ja omintakeiseen sävellystyöhön hän myös sai aikaa, tällöin säveltäen "Faust"- sinfoniansa ensimmäisen — ja ainoan — osan. Vuoden 1840 lopulla hän sai valmiiksi oopperansa "Riensin", jonka lähetti heti Dresdeniin sikäläisen hoviteatterin johdolle. Vasta ahkerain ja sisukkaiden ponnistusten jälkeen ooppera vihdoin esitettiin.
Jo pitemmän aikaa hän oli suunnitellut uutta oopperaa, joka vihdoin sai nimen "Lentävä hollantilainen" (Der fliegende Holländer). Seitsemässä viikossa se tuli valmiiksi ja käsikirjoituksen kansilehdellä olevat sanat "Yössä ja kurjuudessa.Per aspera ad astra. Jumala sen suokoon. R.W." todistavat parhaiten, millaisissa olosuhteissa tämä ooppera on sävelletty. Uuden oopperansa hän lähetti Müncheniin ja Leipzigiin — kummastakin kaupungista tuli epäävä vastaus: ooppera ei sovi Saksassa esitettäväksi!
Uudet suunnitelmat mielessään tahtoi Wagner päästä pois Pariisista, joka oli hänen mielikuvituksessaan niin paljon luvannut, mutta joka ei ollut antanut muuta kuin kurjuutta, onnettomuutta, vankeutta — ulkonaisesti siis kohdellut nuorta säveltäjää kaikkea muuta kuin helläsydämisellä tavalla. Wagnerin sisäiselle kehitykselle nämä kolme Pariisissa vietettyä vuotta sensijaan olivat erittäin merkityksellisiä.
Huhtik. 7 p:nä 1842 Wagner, ollen silloin 29 vuoden ikäinen, jättää Pariisin selkänsä taakse. Ja kun hän pääsee rajan yli takaisin Saksaan, huudahtaa hän:
"Ensi kerran näin Reinin; vuolaat kyyneleet silmissä vannoin minä, köyhä taiteilija, iäti pysyväni saksalaiselle isänmaalleni uskollisena." Tämän valansa Wagner myös piti. Joskin ulkonaiset olosuhteet monesti pakottivat hänet lähtemään pois muihin maihin, pysyi hän sisäisesti aina suuren isänmaansa uskollisena poikana.
Kotimaahansa palattuaan asettui Wagner Dresdeniin, sieltä pistäytyen lyhyillä käynneillä Leipzigissä ja Berlinissä. Varakkaat leipzigiläiset sukulaiset antoivat hänelle vähäisen rahasumman ensihätään käytettäväksi, ja lyhyen aikaa oli Wagner puolisoineen Teplitzin kylpypaikassa, jossa laati luonnoksen "Tannhäuser"-oopperaan. Dresdenissä alkoivat elok. 1 p:nä 1842 "Rienzin" harjoitukset. "Rienziä" on Wagner sanonut "nuoruudensynnikseen" — yleisesti tunnettuahan on, että taiteilijat myöhemmällä iällään useinkin tuomitsevat kelpaamattomiksi aikaisemmat tuotteensa, jotka ovat syntyneet jonkun sittemmin vastenmieliseksi käyneen "koulun" vaikutuksesta. Voidaan kyllä sanoa, että "Rienzi" "kiltisti astuu Pariisin sankarioopperain jälkiä", mutta tämä ei silti oikeuta itse säveltäjääkään langettamaan tuomiotaan siitä täysin hylkäävässä muodossa. — Sinä ajanjaksona, jolloin "Rienziä" harjoitettiin, voi arvata nuoren säveltäjän nauttineen tietoisuudesta, että taivas kovien ja ankarien kärsimysten jälkeen vihdoinkin oli kirkastunut. Hän joutui työskentelemään tunnettujen laulajien ja laulajattarien kanssa, hänen ensimäiselle suuremmalle teokselleen osoitettiin lämmintä myötätuntoa, joka nousi huippuunsa ensi-illassa lokak. 20 p:nä 1842. Yleisön sai yhdellä iskulla valtaansa se nuorekas ja sankarillinen innoitus, joka oopperasta henki vastaan — ja kuusi tuntia yleisön aikaa vaatinut ooppera oli sillä hetkellä loistava voitto säveltäjälleen, jonka nimi pian tuli tunnetuksi kaikkialla Saksassa. Äskeinen maanpakolainen, koditon vaeltaja, oli äkkiä saanut osakseen ymmärtämystä ja ihailua oman kansansa keskuudessa, omalla maallaan! Se tuntui kyllä mahdottomalta, mutta totta se sittenkin oli! Tätä ymmärtämystä ei sentään kestänyt kovinkaan kauan — ensi innostus vain oli pulpahtanut esiin, pian jälleen painuakseen takaisin kuorensa alle.
Lähimpänä seurauksena "Rienzin" saavuttamasta menestyksestä oli, että Wagnerille tarjottiin Saksin kuninkaan hovikapellimestarin virka Dresdenin oopperassa. Aluksi Wagner epäröi, mutta tilaisuus päästä jatkamaan ihailemansa Carl Maria von Weberin työtä sai vihdoin hänet ottamaan vastaan tuon kunniakkaan viran helmik. 2 p:nä 1843 — sitäkin suuremmalla syyllä, kun velkojat Magdeburgin, Königsbergin, Riian ja Pariisin ajoilta yhä kiihkeämmin ryhtyivät ahdistelemaan häneltä saamisiaan. Vaikea oli kyllä ratkaisu: Wagner olisi tahtonut pysyä vapaana ja riippumattomana, voidakseen täydellä innolla ryhtyä käsiksi uusiin yrityksiin, uusiin sävellyksiin. "Olen nyt parhaassa iässäni, jolloin tuottavat voimat ovat virkeimmillään", kirjoittaa Wagner näihin aikoihin. Mutta varma ja turvattu toimeentulo oli silloisissa oloissa sentään parempi kuin vapaana ja riippumattomana olo.
Kuukautta aikaisemmin kuin nimitys hovikapellimestariksi tapahtui eli tammik. 2 p:nä 1843 oli hoviteatterissa esitetty "Lentävä hollantilainen". Menestys ei ollut niin hyvä kuin olisi ollut syytä toivoa. Kuulijat tunsivat ikäänkuin pettymystä — oli odotettu jotain "Riensin" musiikin tapaista ja saatiinkin aivan päinvastaista, kaikista teatraalisista voimakeinoista puhdasta musiikkia. "Lentävä hollantilainen" osoittautui valtavaksi sielunkuvaukseksi, synkäksi tunnelmakuvaksi. "Lentävä hollantilainen" oli sellaista, johon ei oltu totuttu; se vaati kuulijoiltaan syventymistä, ei riittänyt vain pelkkä katsominen. Tästä kaikesta johtui oopperan silloin saavuttama vähäinen menestys; Wilhelmine Schröder-Devrient — "suuri mestaritar", joka m.m. 1.000 taalarilla auttoi Wagneria pääsemään pahimmista veloistaan — pelasti erinomaisella laulullaan ja näyttelemisellään oopperan aivan musertavasta tuomiosta. Neljän esityksen jälkeen ooppera poistui näyttämöltä.
"Lentävä hollantilainen" merkitsee kuitenkin käännettä Wagnerin tuotannossa. Tässä oopperassaan hän näet ensi kerran käyttää n.s. johtoaiheita, lyhyitä melodialauselmia, jotka toistuvat jonkun henkilön sisääntulon tai jonkin tapahtuman edellä sekä silloin, kun on puhe jostain henkilöstä tai tapahtumasta. "Lentävässä hollantilaisessa" Wagner esiintyy runoilijana ja säveltäjänä, se on siis teos, jossa yhdistyvät Wagnerin runoilija- ja säveltäjälahjat, joihin vuorostaan pohjautuu hänen myöhempien oopperainsa vastustamaton voima ja valtava merkitys.
Sävellyksistä, jotka Wagner näihin aikoihin loi, mainittakoon ennen kaikkea mieskuorolle ja orkesterille sävelletty "Apostolien ehtoollinen". Tämän raamatullisen kuvauksen ensi esitys tapahtui Dresdenin Frauenkirchessä heinäk. 6 p:nä 1843. Laulajia oli 1.200 ja orkesteri, johon kuului 100 miestä, oli kuulijoilta täysin näkymättömissä. Pyhän Hengen lohduttavat sanat opetuslapsille laulettiin korkean kirkon kupolista — sanomattakin on selvä, että teoksen herättämä vaikutus oli suurenmoinen ja yleisö hurmioissaan. C.M. von Weberin muistoksi sävelsi Wagner "Surumarssin" ja "Hautalaulun", jotka esitettiin Weberin Lontoosta tuotuja maallisia jäännöksiä kätkettäessä isänmaan poveen.
Dresdenissä oli Wagner nyt oopperoillaan saavuttanut joltistakin menestystä. Mutta hän erehtyi luullessaan niitten tulevan hyväksytyksi muuallakin. Joka paikasta, minne hän partituurit lähetti, sai hän ne takaisin — useimmiten avaamattomina! Vain Hampurissa esitettiin "Rienzi" — yhden kerran, "Lentävä hollantilainen" läpäisi Kasselissa ja Berlinissä, viimeksimainitussa saaden sangen suopean vastaanoton, mutta siitä huolimatta pian kadoten ohjelmistosta. Wagner oli kuitenkin tyytyväinen saavuttamaansa tulokseen: erinäisistä merkeistä tunsi hän saavansa rohkeatta edetä aloittamallaan uralla, joka pyrki aivan uusiin, suurelle yleisölle vielä käsittämättömiin taiteellisiin päämääriin. Ne ihanteet, joita hän tahtoi esittää taiteessaan, eivät vastanneet silloisen "oopperamuodin" vaatimuksia — ne olivat laadultaan ja pyrkimyksiltään siksi omaperäisiä. Rohkeasti hän jatkoi "uutta suuntaansa", talvella vv. 1844-45 saaden valmiiksi "Tannhäuserin", jolla hän sanoi kirjoittaneensa oman kuolemantuomionsa, "koska en uskaltanut toivoa modernin taidemaailman enää jättävän minua henkiin". Tätä oopperaansa sävelsi hän suurella innolla, koko ajan peläten kuoleman tulevan ennen teoksen valmistumista! Viimeisen nuotin piirto vapautti hänet "kuin hengenvaarasta".
Mutta näihin aikoihin oli hän jälleen joutunut mitä tukalimpaan taloudelliseen asemaan. Palkka, 1.500 guldenia olisi kyllä riittänyt, mutta onneton päähänpisto, joka sai hänet painattamaan ja julkaisemaan oopperansa omalla kustannuksellaan, vei raha-asiat taasen hunningolle. Partituurien painattaminen vaati suuria summia, ja menekki oli niin vähäinen, että myynnistä kertynyttä voittoa ei voinut lainkaan ottaa lukuunkaan. Ja niin alkoi Wagnerille taasen uusi kärsimyksen ja hädän aika. Monesta totutusta mukavuudesta täytyi avioparin luopua — olipa turvauduttava kuninkaaseenkin, joka esityksen johdosta myönsi pienen rahasumman kapellimestarinsa "velkojen järjestämiseksi". Wagner ei osannut koskaan olla säästäväinen eikä taloudellinen: jos hänellä oli rahaa, antoi hän sen taasen mennä, ja niin olivat kädet sekä taskut jälleen tyhjät. Mutta tässä yhteydessä on sanottava, että Wagner oli aina kohtuullinen kaikissa nautinnoissa; kotipuvuissaan ja huoneitten sisustuksessa hän vain pyrki tavoittelemaan ja hankkimaan suurempaa loisteliaisuutta kuin tavalliset ihmiset. Hän ei osannut tehdä työtä, ellei ympäristö ollut sellainen, että siinä viihtyi. — Dresdenissä olivat Wagnerin huonot raha-asiat alituisten juorujen kohteena: häntä pilkattiin ja ivattiin kaikkialla Dresdenin kodeissa niitten takia — ei ole siis ihmeteltävää, jos Wagner ulkonaisen ahdistuksen ohella kärsi myös sisäisesti.
Yleisö oli kapellimestariin ja hänen työhönsä oopperassa erittäin tyytyväinen. Mutta päinvastaista mieltä oli julkinen arvostelu sanomalehdistössä. Kuulijat nauttivat reippaasti ja innokkaasti johdetuista oopperaesityksistä, mutta sanomalehtiarvostelu hyökkäsi kiihkeästi varsinkin niitä teoksia vastaan, jotka olivat hänen kynänsä tuotetta — etupäässä senvuoksi, että niissä oli niin paljon uutta ja outoa, johon ei oltu totuttu. Arvostelijat kaipasivat tässä uudessa, pohjaltaan aitosaksalaisessa musiikissa selviä, jokaisen tajuttavia sävelmiä ja pitivät senvuoksi entistä uutta parempana. Wagneria on myöhemmin verrattu nuoreen kotkaan, jonka uljasta lentoa yhteen liittoutuneina kaikin tavoin koetti ehkäistä Dresdenin sanomalehtiarvostelijain kateus, ilkeys, lyhytnäköisyys ja epäsuosio — millä menestyksellä, sen tiedämme. Sodankäynti Wagneria vastaan oli kiivasta: ei pysytty asiain, musiikkiteosten asettamain rajain sisällä, vaan vedettiin esille mitä häpeämättömimpiä juttuja ja tekaistuja sepitelmiä Wagnerin yksityiselämästä! Monta katkeraa ja karvasta palaa sai säveltäjä tällöin niellä.
Toisena aiheena, joka oli omiaan häntä suututtamaan, olivat olot siinä teatterissa, jossa Wagner toimi kapellimestarina. Yleisö, oopperan henkilökunta ja soittajat olivat kaikki säveltäjän silmätikkuja. Yleisöä hän moitti siitä, että se yhtäläisellä ihastuksella kuunteli sekä roskaa että oikeata taidemusiikkia. Yleisö ei hänen mielestään osannut tehdä minkäänlaista eroa ulkolaisen tuontitavaran ja kotimaisen alkuperäisen tuotannon välillä. Yleisöä on kasvatettava käsittämään ja ymmärtämään hyvää musiikkia — näin Wagner ajatteli. Sillä silloin vasta siinä herää oikean ja kunnollisen musiikin jano ja tarve. "Niin kauan kuin tämän yleisön suuri enemmistö voi hiueta jonkun taiturittaren mezzavoceen, voivat johtajamme helposti yleisön tarpeen tyydyttää", huudahtaa Wagner eräässä kirjoituksessaan, jossa käsittelee yleisön makua. Sitten häntä suututtivat oopperan taiteilijat. Yleisön suosikkeina nämä pian tulivat perin itserakkaiksi ja ylpeiksi, ajattelivat aina vain omaa loisto-osaansa, lainkaan piittaamatta kokonaisvaikutuksesta ja kappaleen eheydestä. Lisäksi he ottamalla omavaltaisesti lomaa häiritsivät pahoin oopperan säännöllistä työtä. Soittajiin Wagner myös oli tyytymätön. Heidän keskuudessaan ei Wagnerin mielestä ollut kunnollista kuria. Häntä harmitti kovasti se, että nämä soittajat hyvin hartaasti soittivat pelkkää roskaa silloin kuin oli parempaakin soitettavaa — tästä "alennustilasta", joksi Wagner sitä sanoi, tahtoi hän heidät nostaa korkeammalle, taiteen pyhille kukkuloille, siinä kuitenkaan mielestään tarpeeksi nopeasti ja hyvin onnistumatta.
Hän laati yksityiskohtaisen ja seikkaperäisen suunnitelman ylläesitettyjen "epäkohtien" poistamiseksi ja koko oopperan tason kohottamiseksi. Maalisk. 1 p:nä 1846 jätti hän asianomaiseen paikkaan "kuninkaallista kapeilla koskevan promemorian", joka ei kuitenkaan johtanut mihinkään tuloksiin — johdossa olevat herrat olivat siksi mukavuutta harrastavia, että arvelivat kaiken olevan hyvällä kannalla. "Hullun haaveita, mitä niistä!" se oli lopputulos laitoksen intendentin ja hänen lähimpien neuvonantajiensa keskusteluista.
On selvää, että tällainen uudistushaluinen mies ei nauttinut suosiota vanhoihin kaavoihin kangistuneitten "peruukkipäitten" ja tusinasielujen joukossa. Vähäisestä alusta syntyi Wagnerin ja oopperan ylemmän johdon välillä avoin vihamielisyys, mistä oli lähimpänä seurauksena, että Wagner yhä enemmän antautui pilkulleen noudattamaan tehtäviään — mikäli mahdollista välttäen kaikkea kosketusta esimiestensä kanssa. Pian hän alkoi huomata, että tällainen rajoitettu toiminta ei ollut sopiva hänen eteenpäinpyrkivälle luonteelleen. Hovikapellimestarin virka muuttui hänelle ikäänkuin raskaaksi kahleeksi, ja paikkaansa kiinnitti häntä ennen kaikkea se, että hän Dresdenissä paraiten saattoi saada omia teoksiaan esitetyksi.
Kuten edellisessä luvussa mainittiin, tahtoi Wagner kasvattaa yleisöä ymmärtämään tosi taidetta. Tässä tarkoituksessa ehdotti hän valiokonserttien antamista, joissa yleisö saisi tilaisuuden tutustua parhaimpiin saavutuksiin musiikin alalla. Tämä ehdotus saikin kannatusta osakseen — valiokonsertteja annettiin, vaikka niitten lukumäärä jäikin vähäisemmäksi kuin alkujaan oli ehdotettu. Niin sai yleisö tutustua Palestrinan, Bachin, Mendelssohnin ja Schumannin teoksiin; mutta ennen kaikkea antoi näille konserteille kuitenkin loistoa Ludwig van Beethovenin sinfoniain esittäminen. Kuten muistamme, kuului Wagner Beethovenin ihailijoihin ja merkkitapaus hänen elämässään oli, kun hän vihdoin sai esitetyksi jumaloimansa mestarin 9:nnen sinfonian, mikä tapahtui huhtikuun 5 p:nä 1846. 12 harjoitusta oli orkesteri pitänyt, ja Wagner johti tuon suuren sävelluoman kertaakaan katsahtamatta partituuriin — sinfonian suoritus oli loistava voitto kapellimestarille.
Tammik. 9 p:nä 1848 kohtasi Wagneria suuri suru: hänen "vanha hyvä äitinsä" kuoli. Wagner oli kiintynyt äitiinsä hellin sitein; äiti puolestaan miltei jumaloi nerokasta poikaansa. Isku oli ankara, ja kovin yksinäiseksi itsensä tuntien palasi Richard äitinsä hautajaisista Leipzigistä takaisin Dresdeniin.
Tässä suuressa yksinäisyydessä pystyi vaintaidepitämään häntä pystyssä. Yhä uusia suunnitelmia syntyi hänen aivoissaan. Vallankumouksen laineitten korkeina kuohuessa hänen ympärillään saattoi hän tuntimäärin istua kuninkaallisessa kirjastossa tutkimassa Saksan kansan muinaista historiaa ja sankaritaruja. Näitten tutkimusten ja lukujen tuloksena oli teksti "suureen sankarioopperaan" "Siegfriedin kuolema", jonka hän luki pienehkölle piirille ja johon hän myöhemmin laati musiikin, muodostaen tästä draamasta "Siegfried"-nimisen osan tetralogiaansa "Nibelungin sormus".
Dresdenissä laati hän myös täydellisen luonnoksen draamaan "Jeesus Natsarealainen", jossa hän näyttämöltä tahtoi esittää suuren uskonsankarin elämän ja kuoleman. Hän tunsi kaipuuta tuoda esille jotain vapauttavaa ja halusi siksi runodraamassaan esittää Jeesuksen ihmisenä, erottamalla luonnekuvasta kaiken yliluonnollisen. Aihe oli kuitenkin perin arkaluontoinen, ja kun hän lisäksi arvasi, että draamaa, jossa kristinuskon ensimmäinen sankari tuodaan näyttämölle, ei koskaan sallittaisi lavalla näytellä, luopui hän ajatuksestaan. Luonnos vain on jäänyt, ja sitä lukiessa huomaamme, että Wagner on Jeesuksen käsittänyt ennen kaikkea, vieläpä melkein yksinomaan rakkauden sanansaattajaksi, rakkauden apostoliksi, jonka ylin käsky on: "Rakastakaa toisianne — kaikki muut käskyt ovat itsekkäitä ja hyljättäviä!"
Voidaan sanoa, että Wagner miltei ilman omaa aloitettaan, ajan hengen pakotuksesta, joutui sekaantumaan vallankumouksen pyörteisiin. Hänen mielipiteensä olivat kyllä tavallaan vallankumouksellisia, rajoittuen kuitenkin vain taiteen, ennen kaikkea musiikin piiriin, mutta politiikasta hän oli aina pysynyt syrjässä. Vallankumousta hän harkitsi vain taiteessa, ollen kuitenkin valmis myöntämään, että jos mieli saada taiteeseen uudistusta, oli uudistustyö aloitettava yleisöstä, yhteiskunnasta. Hänen mielestään oli yhteiskunnan sivistys mennyt alaspäin — senvuoksi oli tätä sivistystä jälleen kohotettava ja taide ennen kaikkea saatava sille kuuluvaan kunnia-asemaan. Mutta kun vallankumous Dresdenissä sitten v. 1848 puhkesi, ei hän aluksi pienimmälläkään tavalla ottanut siihen osaa. Hän teki vain omia töitään, muun muassa laatien laajan suunnitelman saksalaisesta kansallisnäyttämöstä. Rauhallisin keinoin hän olisi tahtonut suunnitelmansa toteuttaa, mutta poliittisten tapahtumain kulku sai hänet pian ajattelemaan toista.
Hän joutui ahkerasti seurustelemaan demokraattisten edustajain kanssa, tulipa hänestä vielä jäsen erääseen "Vaterlandsverein"-nimiseen seuraan, johon kuului yli 50.000 jäsentä. Oli niinmuodoin selvää, että Wagner kohta luonteensa perinpohjaisuudella tahtoi innokkaasti kantaa kortensa vallankumoustyöhön. Häntä harmitti se, ettei hän oikein saanut selvää siitä, mistä keskenään taistelevat ja toisiaan haukuskelevat puolueet oikeastaan riitelivät, ja koska järkimies aina pyrkii selvään ohjelmaan, laati hänkin "ohjelman", lentolehtisen, jossa intoa hehkuvin sanoin selitti, että "tasavallassakin voi olla kuningas". Julistakoon Saksin kuningas valtionsa vapaavaltioksi ja hänen sukunsa jäsenille taattakoon perintö-oikeus korkeimpaan toimeenpanovaltaan nähden! Tämä omituinen ehdotus, jonka Wagner eräässä "Vaterlandsvereinin" kokouksessa luki, ei saavuttanut läsnäolijain kannatusta — nämä kai eivät oikein käsittäneet runoilijan ajatusten korkeata lennokkuutta. Wagneria suututti tällainen "typeryys", ja hän vetäytyi jälleen yksinäisyyteen. Mainittakoon tässä yhteydessä myös, että Wagner seurusteli ahkerasti kuuluisan venäläisen vallankumousmiehen Mikael Bakuninin kanssa, joka siihen aikaan tohtori Schwarzin nimellä oleskeli Dresdenissä. Bakunin kyllä vangittiin ja lähetettiin Wenäjälle, mutta Dresdenissä pidetyissä kuulusteluissa ei hän kertaakaan paljastanut mitään suhteestaan Wagneriin.
Kun ottaa edelläesitetyn huomioon, ei ole lainkaan ihmeteltävää, jos yleisen mielipiteen mukaan Wagneria pidettiinkin yhtenä vallankumouksen johtomiehistä. Tosiasia on, ettei Wagner ottanut toukokuussa 1849 puhjenneeseen kapinaan sanottavassa määrässä osaa — vaikka häntä myöhemmin kyllä syytettiin yhdestä jos toisestakin. Eräässä runossa hän asettui kannattamaan vallankumousta ja monilukuisissa kirjoituksissaan oli hän jo vuodesta 1847 saarnannut tavallaan "kommunistisia" aatteita — ihmekö siis, jos hänen kirjeenvaihtoaankin valvottiin ja häntä itseään pidettiin kiihkeänä vallankumouksellisena, joka tahtoi kaivaa maan kuninkaallisen valtaistuimen alta! Ja niin alkoi Saksin maa vähitellen polttaa hänen jalkojaan.
Oli tietenkin selvää, että johto siinä laitoksessa, jossa kapellimestari Wagner ansaitsi leipänsä, katseli puolestaan epäsuopein silmin intomielisen säveltäjärunoilijan hommia. "Lohengrin" oli jo otettu hovioopperan ohjelmistoon, mutta poistettiin siitä yhtäkkiä — Wagnerin suureksi pettymykseksi. Tällaiseen pyyhkimistoimenpiteeseen oli vaikuttanut juuri hänen "huomattavaksi" oletettu yhteytensä vallankumouksellisten johtajain kanssa!
Kapinan alkuunpanijat ja osanottajat lähtivät hyvissä ajoin pakoon huomattuaan joutuneensa tappiolle. Muutamat onnistuivat pääsemään rajan yli, muutamia vangittiin ja tuomittiin kuolemaankin, joskin armahdus sitten esti tuomion täytäntöönpanon. Muutamien pidättämisestä julaistiin oikein etsintäkuulutus — ja näihin kuului Richard Wagner. Eihän tosin mitään raskauttavaa hänestä tiedetty — mistään varsinaisesta rikoksesta ei häntä voinut syyttää — mutta kuninkaan virkamiehenä hänen tietenkin olisi pitänyt myös olla kuninkaan puolella, eikä tätä vastaan. Wagner oli siis rikkonut sopivaisuuden ja velvollisuuden sääntöjä vastaan — pakoon oli lähdettävä. Erään ravintoloitsijan pojan avulla Wagner sitten pääsikin vainoojiaan karkuun. Dresdenistä suuntautui matka Freibergin, Chemnitzin ja Altenburgin kautta Weimariin, jonne hän saapui toukok. 13 p:nä 1849.
Weimarissa oli Franz Lisztin johdolla juuri harjoituksen alaisena "Tannhäuser". Kuten muistamme, oli Wagner tullut Lisztin tuntemaan jo Pariisissa, jossa suuri pianotaituri ei ollut voittanut hänen sydäntään. Nyt Weimarissa huomasivat molemmat toisissaan ominaisuuksia, jotka vastustamattomasti vetivät puoleensa, ja heidän välillään syntyi mitä lämpimin ja sydämellisin ystävyyssuhde, joka säilyi lujana heidän elämänsä loppuun saakka. Lisztille Wagner on kirjeissään avoimesti kertonut kaikesta, mikä häntä on painanut, ja Liszt oli puolestaan parhaansa mukaan koettanut auttaa ja rohkaista onnetonta ystäväänsä. — Wagner olisi mielellään tahtonut olla "Tannhäuserin" esitystä seuraamassa, mutta Dresdenistä kuului kummia: etsintäkuulutus, jossa Wagnerin tuntomerkit — perin ylimalkaisesti muuten — lueteltiin, lähetettiin kaikille valtakunnan poliisiviranomaisille ja Wagnerin täytyi tuotapikaa kadota "näyttämöltä". Jonkun aikaa piileskeltyään erään valtiotilusten pehtorin luona Magdalassa, jonne myös Minna saapui jäähyväisille, lähti hän väärällä passilla ja väärällä nimellä varustettuna Lichtenfelsin, Lindaun ja Rorschachin kautta Zürichiin, päästen perille toukok. 39 p:nä 1849.
Heti Zürichiin saavuttuaan Wagner kirjoitti eräälle jenalaiselle professorille: "Onnellisesti olen siis päässyt Sveitsiin. Vaimolleni kirjoitan samalla yksityiskohtaisemmin; pyyntöni, että välittäisitte tämän tiedon ystävilleni, supistuu senvuoksi tällä kertaa vain Lisztiimme. Viekää tälle leivän- ja turvanantajalleni tuhannet terveiseni ja vakuuttakaa hänelle, että luja päätökseni on tuottaa hänelle iloa voimieni mukaan. Matka on taiteellista elämänhaluani suuresti virkistänyt ja nostattanut, ja siitä, mitä Pariisissa on tehtävä,(Liszt nimittäin oli kehoittanut häntä menemään Pariisiin.) olen päässyt täyteen selvyyteen; minä en paljon kohtalosta välitä, mutta minä tiedän, että viimeiset elämykseni ovat minut johtaneet uralle, jolla minun on luotava tärkeintä ja merkittävintä, mihin lahjani pystyvät. Vielä neljä viikkoa sitten ei minulla ollut aavistustakaan siitä, minkä nyt tunnen korkeimmaksi tehtäväkseni."
Yhdeksän vuotta tuli Zürich olemaan poliisin kuuluttaman maanpakolaisen turvapaikkana. Sinne saapui syksyllä myös hänen vaimonsa, joka ei kuitenkaan kyennyt auttamaan miestään tämän töissä, koska heidän ajatusmaailmansa oli niin tuiki erilainen. Richard Wagner oli ihanteiden ja suurien ajatusten mies: hänen pyrkimyksenään oli taiteen, tapojen ja saksalaisen yhteiskunnan uudistaminen. Minna Wagner taas oli käytännön ihminen, joka lakkaamatta saarnasi, että Wagnerin on otettava jokin vakinainen, jokapäiväisen leivän tuottava toimi tai virka — nyt Richard hänen mielestään eli vain "tuulentuvilla", joista ei lähtenyt leipää. Väärien käsitysten välttämiseksi on tässä yhteydessä kuitenkin sanottava, että Minna kaikesta huolimatta oli hyvä emäntä, joka piti hellää huolta "miehestään, koirastaan ja papukaijastaan".
Zürichissä joutui Wagner monen kuuluisan miehen tuttavuuteen. Maanpakolaisina oli Zürichissä koko joukko nerokkaita ja vapauttarakastavia henkilöitä. Wagner sai näistä piireistä useita läheisiä ja ymmärtäviä ystäviä. Varsinkin oli poliitikko Sulzer suurimmassakin rahapulassa Wagnerin auttavana kätenä. Sillä pian Zürichiin saavuttuaan sai säveltäjä huomata, että "maanpakolaisen leipä on lujassa". Hätä alkoi taasen irvistellä: hänen oopperoitaan ei Saksassa enää esitetty, koska minkään hoviteatterin johto ei uskaltanut ottaa ohjelmistoon vangittavaksi määrätyn "demokraatin" teoksia. Se tulolähde, mitä oopperat olisivat voineet merkitä, oli siis täydelleen tyrehtynyt — taloudellinen ahdinko kasvoi ja lisääntyi alinomaa. Eräässä Lisztille kirjoittamassaan kirjeessä sanoo hän olevansa "aivan typötyhjä rahoista" ja "melkoisen velkakuorman rasittama". Muuan Lisztin kehoituksesta Pariisiin tehty matka ei myöskään kyennyt raha-asioita parantamaan.
Hyvien ystävien avulla ajat sentään hieman paranivat — kotiolot vain eivät tahtoneet sujua mieltä myöten. Terveys parani monilla alppikiipeilyillä ja Italian-matkoilla, joita aviopuolisot yhdessä tekivät. Ja työn iloa tuotti Wagnerille oopperain johtaminen ja useiden orkesterikonserttien antaminen, joissa Beethovenin teokset olivat etualalla. Zürichin musiikkielämä eli Wagnerin aikana loistokauttaan — ja säveltäjä-kapellimestari kulki voitosta voittoon näinä Sveitsin-vuosinaan.
Lisää loistetta antoi hänen nimelleen kutsu saapua Lontooseen johtamaan kahdeksaa konserttia, jotka kuuluisa "Philharmoninen seura" oli järjestänyt. Wagner ei oikein mielellään olisi lähtenyt, koska konserttien ohjelmat oli laadittu hänen mielipidettään kysymättä. Pitkällisen miettimisen jälkeen hän vihdoin matkusti Lontooseen, jossa viipyi neljä kuukautta (helmikuun lopusta kesäkuun loppuun v. 1855.) Yleisö ja arvostelu suhtautuivat häneen kylmästi. Felix Mendelssohn-Bartholdyn sävellykset olivat siinä määrin päässeet Thames-joen maailmankaupungin yleisön suosioon, että Wagnerin tarjoama, syvempiä sielullisia arvoja esiinloihtiva ja kuvaava musiikki ei saavuttanut ymmärtämystä. Vasta vähitellen alkoi hänen musiikkinsa herättää huomiota — esitettiinpä "Tannhäuser"- alkusoitto Englannin kuningattaren pyynnöstä toistamiseenkin. Taloudellisesti oli matka epäonnistunut eikä se tuottanut säveltäjälle mitään sisällistäkään tyydytystä.
Matkalta palattuaan Wagner ryhtyi jälleen entistä suuremmalla innolla kirjallisiin töihin, joissa hän jo ennenkin oli askarrellut. Hän tahtoi suurelle yleisölle selittää ajatuksiaan taiteesta, sen olemuksesta ja sisällöstä sekä tulevaisuudesta. V. 1849 oli ilmestynyt hänen kynänsä tuotteena lyhyt kirjoitelma "taiteesta ja vallankumouksesta", jossa hän vertaili toisiinsa kreikkalaisten taide-elämää ja nykypäivien muotitaidetta. Tätä kirjoitelmaa seurasi v. 1850 alussa laaja tutkielma "Tulevaisuuden taideteoksesta" (Das Kunstwerk der Zukunft), jonka hän omisti filosofi Ludwig Feuerbachille. Tässä huomattavassa "ohjelmakirjoituksessaan" Wagner tuo esiin ne ihanteet, joitten hän toivoisi toteutuvan edes joskus "vastaisuudessa". Lähtökohtanaan jälleen vanhan Kreikan taide hän hieman raskaassa ja liian runsaskuvaisessa "taiteellisessa uskontunnustuksessaan" kehittelee nerokkaita mielipiteitään ja ajatuksiaan yleistaideteoksesta (Gesammtkunstwerk), jossa tuli yhdistyä sekä "puhtaasti inhimillisten", kuten tanssi-, sävel- ja runotaiteen, että "luontoa jäljittelevien" taiteitten, kuten arkkitehtuuri-, kuvanveisto- ja maalaustaiteen.
Ajatus tällaisen yleistaideteoksen aikaansaamisesta ei ollut aivan uusi: jo aikaisemmin olivat Saksassa Carl Maria von Weber, Goethe ja Herder uneksineet sellaisesta. Mutta tämän ajatuksen varsinainen luoja, sen omaperäinen ja ohjelmallinen kehittäjä oli kuitenkin Richard Wagner.
On selvää, että Wagnerin teoria herätti vastustusta silloisessa esteettisessä ja musikaalisessa maailmassa. Wegelius sanoo musiikinhistoriassaan: "Se taistelu, jota siihen asti oli tosiasiain perustuksella taisteltu Wagnerin siihen asti esitetyistä oopperoista, joita kaikki voivat ainakin Weimarissa nähdä esitettävän mestarin omassa hengessä, siirtyi täten alalle, jossa hänen puolustajillaan oli kovin vaikea saada vakavaa jalansijaa, kun taas kaikki etuudet olivat vastustajilla."
Niissä hyökkäyksissä, joita häntä vastaan tehtiin, esitettiin usein ajatus, että hän itse oli tahtonut oopperateoksillaan olla tuon "tulevaisuuden taideteoksen" luoja. Wagner ei tahtonut tällaista kunniaa — sen hän kuitenkin on nykyajan mielestä suuressa määrin ansainnut! — ja sen vuoksi hän julkaisi jonkinlaisena täydentävänä selityskirjoitelmana 2-osaisen "Oper und Drama"-tutkielman, jossa hän nerokkaalla tavalla edelleen kehittää ajatuksiaan draaman ylemmyydestä oopperaan nähden. Samalla hän jyrkästi torjuu luotaan ylläesitetyn otaksuman oikeutuksen. Ajatus todellisesta kansallisteatterista sai ilmaisunsa kirjoitelmassa "Teatteri Zürichissä" sekä eräässä Lisztille kirjoitetussa kirjeessä. Tällaisessa "kansallisteatterissa", jonka Zürichin kaupunki voisi rakentaa ja kustantaa, olisi yleisölle esitettävä erikoisina juhlanäytäntöinä parasta, mitä musiikkikirjallisuudessa tunnetaan ja tiedetään — ajatus, joka vasta pari vuosikymmentä myöhemmin tavattomien ponnistusten ja ankaran vastustuksen jälkeen toteutettiin saksalaisella maaperällä: Bayreuthissa.
Wagner nautti sanomattomasti siitä vapaudesta, jota sai hengittää Sveitsissä. Kaikista maanpakolaisista, joita Zürichissä siihen aikaan oleskeli, kuuluu Wagner olleen reippain ja toivorikkain, vaikka, kuten hän itse kertoo, hänellä ei tänään ollut tietoa siitä, missä huomenna tulisi "hengittämään raitista ilmaa". Mutta pian tulivat vieraisille vanhat tuttavat: surut ja taloudellinen hätä. Zürich alkoi olla hänen kaltaiselleen jättiläisnerolle liian ahdas. Hän alkoi tuntea kaipausta takaisin Saksaan, jonka kansan hyväksi hän tahtoi työskennellä, ja jolle työnsä tulokset antaa. Mutta raja Saksan ja Sveitsin välillä pysyi häneltä suljettuna — saksalaisten poliisiviranomaisten antama vangitsemismääräys oli vielä voimassa. Saksassa hänen nimensä oli oopperoitten avulla — niitä uskallettiin jälleen esittää muilla mutta ei hovioopperanäyttämöillä — saavuttanut mainetta, mutta hänen itsensä täytyi pysytellä Sveitsin rajan tällä puolen katse ikävöiden isänmaahan suunnattuna. Paitsi tätä sielullista kaipausta isänmaahan lisäsi mielen ankeutta kaikenlainen ylenpalttisista ponnistuksista johtunut ruumiillinen raihnaus. Varsinkin tuotti hänelle näihin aikoihin ankaroita tuskia ja kärsimyksiä tuontuostakin uudistunut kasvoruusu. Kylpylaitoksissa piti huonoista raha-asioista huolimatta käydä ahkerasti huonontuvaa terveyttä hoitamassa ja sairauden tuottamia tuskia lieventämässä.
Rahapula ei hänen viereltään kaikonnut. Tosin oli "Tannhäuser" ja "Lohengrin" esitetty monessa teatterissa, mutta niistä suoritetut korvaukset olivat jääneet perin vähäisiksi. Tulot olivat siis pienet ja velkataakka alkoi yhä raskaampana painaa. Tähän aikaan Lisztille lähetetyistä kirjeistä huokuu syvä katkeruus kohtalon kovuudesta ja ne sisältävät monen monta avunpyyntöä. Liszt ja muut ystävät auttoivatkin häntä parhaan vointinsa mukaan, mutta lainat ja lahjat eivät kuitenkaan kyenneet pitkäksi aikaa karkoittamaan rahapulaa säveltäjän kodista.
Wagner oli ahkera: jos ahkeruuden mukaan arvosteltaisiin, mitä hänen olisi ollut työstään saatava, niin hänen olisi pitänyt ansaita runsaasti. Mutta tunnettu asiahan on, että ahkeruus — varsinkin Wagnerin valitsemalla alalla monasti jättää miehensä köyhäksi. Niin oli Wagnerinkin laita. Hän tunsi neroutensa, hän tiesi voivansa ja kykenevänsä antaa ihmiskunnalle aarteita, joitten arvoa ei voida rahalla mitata — mutta suuri yleisö ei tiennyt sitä vielä silloin eivätkä sitä tienneet oopperain esittäjät ja kustantajat. Wagner oli täysin oikeassa sanoessaan, ettei hän ollut syntynyt rahaa ansaitsemaan, hän oli syntynyt "luomaan". Voidakseen luoda oli hänen maailmalta saatava apua rahan muodossa. Ja siksi ottikin hän jokaisen raha- annin vastaan hänelle ehdottoman selvästi kuuluvan palkan tavoin. Hän tunsi sisäistä tyydytystäkin näin omalla tavallaan pakottaessaan maailmaa korvaamaan sen työn, minkä hän tiesi ennemmin tai myöhemmin tulevan saman maailman hyväksi ja käytettäväksi.
Kuten jo on viitattu, oli Wagner erehtynyt aviopuolison valinnassaan. Nyt osui hänen tielleen Zürichissä Wesendonckien perhe, ja täältä hän löysi sukulaissielun rouva Mathilde Wesendonckissa. Koska Wesendonckeilla on melko merkityksellinen osa Wagnerin elämässä, lienee muutama sana heistä paikallaan.
Otto Wesendonck oli Zürichissä erään amerikkalaisen vientiliikkeen edustajana. Vuonna 1848 hän oli mennyt toisiin naimisiin elberfeldiläisen kauppaneuvos Luckemeyerin tyttären Mathilden kanssa. Tämä oli kaunis, erittäin miellyttävä nainen, joka lisäksi oli — silloisissa oloissa — tavattoman sivistynyt, puhui useita vieraita kieliä sekä harrasti ahkerasti kirjallisia töitä, julkaisten useita satukokoelmia ja joukon näytelmiä. Kun ottaa huomioon Minna Wagnerin kyvyttömyyden kaikessa siinä, mikä koski Richard Wagnerin ajatuksia ja töitä, ei ole kovinkaan ihmeteltävää, että Wagner sangen pian tunsikin tavallista suurempaa vetovoimaa Mathilde Wesendonckiin. Ja niin kehittyi näiden molempien välille luja liitto henkisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen ja keskinäisen taiteellisen ymmärtämyksen pohjalla. Molemmat osasivat antaa toisilleen sisintään tarvitsematta pelätä väärinkäsitystä toistensa puolelta. Vasta Mathilden avulla sanoo Wagner saaneensa selville Beethovenin sävellysten syvimmän ja olennaisimman sisällön, vasta Mathilde selvitti hänelle Schopenhauerin filosofian tarkoituksen, — jolle filosofialle Wagner muuten on sangen suuressa kiitollisuudenvelassa parhaimmista teoksistaan. Kaikkeen, mitä hän ajatteli tai suunnitteli, otti Mathilde innokkaasti ja ymmärtämyksellä osaa. Hänen miehensä Otto Wesendonck tunsi myös lämmintä myötätuntoa isänmaastaan karkoitettua taiteilijaa kohtaan — hänen myötävaikutuksellaan Wagner pääsi elämään sellaisissa olosuhteissa, joista hän kerran eräässä Lisztille lähettämässään kirjeessä oli haaveillut. "Ah, rakas Franz! Anna minulle yksi sydän, yksi henki, yksi naisen sydän, johon kokonaan voisin upota, joka täydelleen ymmärtäisi minua — kuinka vähän silloin tältä maailmalta enää toivoisinkaan!"
Ja juuri näinä onnen päivinään Wagner lakkasi luomasta iloistaSiegfried-sankariaan ja tarttui kyyneliä tulvivaan "Tristan jaIsolde"-oopperaansa!
Mathilde Wesendonckin ja Richard Wagnerin ystävyys muuttui heidän sitä itse huomaamattaan syväksi rakkaudeksi. He salasivat sen kumpikin toiseltaan, mutta kun se sitten eräänä tunnekylläisenä hetkenä puhkesi tunnustuksena esiin, huomasivat he suureksi surukseen, että heidän myös samalla tuli erota toisistaan — selvä "Tristan"-aihe. Sankarillisesti he eron kestivät, ja Otto Wesendonck auttoi todella jalon miehen tavoin vaimoaan kestämään tuon sydämiä raastavan eron seuraukset. Tosin oli Otto Wesendonck karsain silmin seurannut vaimonsa ja Wagnerin välisen ystävyyden kehittymistä, joka "ystävyys" jo kulki yleisenä puheenaiheena pikkukaupungin kahvikesteissä. Mutta hän ymmärsi hyvin, että asiasta ei sopinut eikä kannattanut nostaa melua. Ainoana näkyvänä piirteenä, jonka tapahtumat aiheuttivat Otto Wesendonckin suhtautumisessa Wagneriin, oli se, että Wesendonckin rahakukkaro ei enää niin avoimesti ollut Wagnerin käytettävissä kuin tutustumisen alkuaikoina. Hans von Bülow, joka v. 1858 maaliskuussa kävi Zürichissä, kirjoittaa eräälle ystävälleen: "Wagner on hirveässä rahapulassa; minä aavistan, että Wesendonckin perheessä on jotain tapahtunut". Bülow ei ollut erehtynyt: Wesendonckien kodissa oli tapahtunut sellainen ratkaisu, että Wagner kohta itsekin huomasi olonsa kaupungissa mahdottomaksi. Hänen ei sopinut enää viipyä Zürichissä, jos tahtoi sekä Mathilden että oman maineensa pelastaa joutumasta yleisön tallattavaksi. Ja siksi pudisti hän Zürichin tomut jaloistaan ja siirtyi ensin Geneveen, ja sieltä Venetsiaan. Minna Wagner oli jo aikaisemmin matkustanut Saksaan ja asettunut asumaan Dresdeniin.
Oliko Mathilde Wesendonckin ystävyys Wagnerille niin suuriarvoinen? Antoiko rouva Wesendonck Wagnerille sitä, mitä Minna ei kyennyt antamaan? Vastauksen näihin kysymyksiin saamme Wagnerin omista kirjeistä. Niissä hän yhtämittaa vakuuttaa Mathilde Wesendonckin ystävyyden olleen hänen elämänsä kukoistusaikaa, jolloin hän myös sai niin paljon hedelmöittäviä ajatuksia ja aiheita, että hänen myöhemmin tarvitsi vain täysin käsin ammentaa sielunsa syvyyksistä kalliita aarteita maailman nähtäväksi ja kuultavaksi. "Tristan ja Isolde", "Mestarilaulajat" ja "Parsifal" juontavat alkunsa juuri näiltä Zürichissä eletyiltä onnen päiviltä — ja nämä oopperat kuuluvat maailman musiikkikirjallisuuden arvossapidetyimpiin saavutuksiin. Venetsiassa sai Wagner — tosin yhä rahapulassa — rauhassa syventyä sävellystöihinsä. Mutta rauhasta tuli pian loppu, sillä poliisiviranomaiset alkoivat ahdistella häntä sielläkin. Saksin kuningas olisi kyllä armahtanut hänet, mutta vain sillä ehdolla, että Wagner olisi saapunut Dresdeniin tuomioistuimen tutkittavaksi ja mahdollisesti tuomittavaksikin. Tähän ei Wagner syyttömyytensä tunnossa alistunut. Ja niin ei auttanut muu kuin poliisiviranomaisten vainoa paeten tarttua jälleen matkasauvaan ja mennä Lüzernin kautta Pariisiin, Lisztin kehoituksesta.
Mistä sai Wagner rahaa Pariisin-matkaan?' Otto Wesendonckilta. Tämä oli näet nykyoloissa mitättömästä palkkiosta hankkinut itselleen "Nibelungin sormuksen" partituurin — heidän välinsä olivat niihin aikoihin (v. 1859) siinä määrin parantuneet, että Wesendonck saattoi jälleen antaa säveltäjän käytettäväksi rahojaan.
Wagner oli siis taasen Pariisissa. "Vailla uskoa, vailla rakkautta ja vailla toivoa… Voitko käsittää, missä asemassa olen? Kuinka paljon luottamusta ja rakkautta tarvitsisinkaan jälleen saadakseni rohkeutta ja kärsivällisyyttä?" Näin kirjoittaa hän näihin aikoihin Lisztille. Minnakin saapui Pariisiin, ja niin alkoivat he jälleen elää yhdessä — tällä kertaa ulkonaisesti paremmin edellytyksin kuin monesti aikaisemmin. Wagner oli vuokrannut Rue Newtonin varrelta asunnon kolmeksi vuodeksi ja maksanut vuokran etukäteen. Asunnosta ei olisi luullut surua ja huolta tulevan, mutta sallimus oli päättänyt toisin: kohta tuli ilmi, että talon täytyi väistyä kadun tieltä. Pitkälliset riidat talon isännän ja asianajajain kanssa päättyivät Wagnerin tappioon, ja ne olivat samalla suuresti kuluttaneet sekä kukkaroa että hermostoa.
Wagner aikoi saada oopperoitaan Pariisin näyttämöille, mutta luopui pian ajatuksestaan. Tehdäkseen itsensä ja sävellyksensä tunnetuiksi antoi hän kuitenkin omalla kustannuksellaan kolme sävellyskonserttia, jotka tuottivat tappiota 11.000 frangia. Sanomalehtiarvostelut olivat kaikkea muuta kuin kehuvia. Ei tahdottu löytää mitään hyvää noissa saksalaisen säveltäjän hengentuotteissa, joitten ajatuksia ei pystytty ymmärtämään. Sanomalehtiarvosteluissa tehtiin Wagneria vastaan monta myrkyllistä ja solvaavaa hyökkäystä.
Wagnerilla oli Pariisissa sentään ystäviäkin ja henkilöitä, jotka kunnioittivat häntä ja ymmärsivät hänen teoksiaan. Sellaisia olivat m.m. ruhtinatar Pauline Mettemich ja saksalaiset diplomaatit Pourtalès ja Hatzfeld — myöhemmin solmi Wagner läheisiä suhteita sellaisten vaikutusvaltaisten miesten kuin Baudelaire’in, Villot'n ja Ollivier’n kanssa.
Suuri oli Wagnerin ilo, kun hän sai Pariisiin sanoman, jota oli mitä hartaimmin jo Sveitsissä ollessaan odottanut: hän sai luvan palata Saksaan, kuitenkin sillä ehdolla, ettei astuisi Saksin kuningaskunnan rajojen sisäpuolelle. Näin saamaansa "armahdusta" hyväkseen käyttäen säveltäjä kesällä v. 1860 teki matkan Saksaan ja kävi tällöin Frankfurtissa ja Baden-Badenissa, mutta huomasi surukseen pitkän maanpakolaisuutensa aikana vieraantuneensa isänmaastaan: hänen ilonsa saksalaiselle maaperälle pääsystä ei tällä kertaa ollut niin suuri kuin hänen palatessaan Pariisista ensimmäisen kerran Reinin yli kotimaaltansa.
Merkkitapaus Wagnerin elämässä oli "Tannhäuserin" esittäminen "Suuressa oopperassa" — esittämisestä oli määräyksen antanut itse keisari Napoleon III. Innostuneena ryhtyi Wagner työhön ja 164 harjoituksen jälkeen esitettiin ooppera maalisk. 13., 18. ja 24. p:nä 1861 suurella loistolla ja komeudella, säveltäjälle paljoakaan ylistystä ja suopeita arvosteluja tuottamatta. Varsinaiseksi syyksi siihen, että ooppera Pariisissa epäonnistui, mainitsee Wagner m.m. sen, että hän jyrkästi kieltäytyi toiseen näytökseen enää järjestämästä balettia (ensimmäiseen näytökseen hän kyllä oli baletin järjestänyt) — seikka, joka kerrassaan ratkaisi oopperan kohtalon Pariisin hienon maailman keskuudessa. Tuloksena oopperaansa uhraamastaan kokonaisen vuoden työstä sai Wagner oopperan taloudenhoitajalta nostaa kaiken kaikkiaan — 750 frangia.
Taloudellinen asema oli jälleen tukala. Preussin lähettilään Pourtalèsin avulla Wagner pääsi lähtemään Pariisista, joka oli jo kolmannen kerran tuottanut hänelle runsaasti katkeria pettymyksiä. Näytti siltä kuin olisi kaitselmus määrännyt hänet yhtämittaa muuttamaan olinpaikkaa, vain silloin tällöin lyhyeksi ajaksi suoden levon hetkiä vaelluksen lomassa.
Weimarissa pidettyyn saksalaisten säveltaiteilijain kongressiin otti Wagner myös osaa saaden tällöin suureksi ilokseen huomata nuoremman polven jo alkavan ymmärtää hänen tuotantoaan ja tarkoitusperiään. Mutta juhlimiset, jotka häneen kohdistuivat, eivät voineet parantaa hänen miltei epätoivoista taloudellista asemaansa.
Karlsruhessa oli hän jo saamaisillaan hovikapellimestarin viran, mutta hoviväen juonittelut vaikuttivat sen, että virkaan määrättiin toinen. Samoin oli Karlsruhessa luvattu esittää "Tristan ja Isolde", mutta siitäkään ei tullut mitään. Wienissäkään, jossa Wagner oli kesän ja syksyn v. 1861, ei "Tristania" loppujen lopuksi otettu esitettäväksi, vaikka alussa oli hyviä toiveita annettu.— Pimeää ja synkkää oli siis kaikkialla, käänsi katseensa minne tahansa.
Silloin päätti Wagner suorittaa loppuun jo aikaisemmin alulle panemansa "Mestarilaulajien" sävellyksen, saadakseen näin syntymään teoksen, joka ehkä paremmin kuin entiset hänen kädestään lähteneet oopperat kelpaisi näyttämöille ja toisi enemmän tuloja säveltäjälleen. Hän sävelsi "Mestarilaulajat" lähellä Mainzia sijaitsevassa, rauhallisessa Biebrichissä, pistäytyen sieltä konsertteja antamassa m.m. Leipzigissä, koska Saksin kuningas oli "nähnyt hyväksi" vihdoinkin peruuttaa vangitsemismääräyksen. Leipzigin yleisö loisti konserteissa poissaolollaan, ja arvostelu haukkui pataluhaksi "Mestarilaulajien" alkusoiton! On selvää, että tällaiset konserttimatkat vain yhäkin tyhjensivät Wagnerin jo ennestään tyhjää kukkaroa.
Näinä onnettomina aikoina julkaisi Wagner valmiiksi saamansa "Nibelungin sormus"-runoelmansa. Teos oli varustettu esipuheella, jossa Wagner kehoittaa Saksan kansaa luopumaan pintapuolisesta huvittelusta ja etsimään jotain parempaa, täysipainoisempaa. Taiteen tyyssijaksi olisi rakennettava todellinen, kaikki mahdollisuudet huomioonottava juhlanäytäntötalo, jossa saksalaisen hengen mestarituotteita ensiluokkaisten ja tehtäviensä kunnolliseen suorittamiseen kykenevien voimien avulla esitettäisiin. Yhdistys, johon kuuluisi varakkaita miehiä ja naisia, saisi yrityksen kyllä toteutetuksi; tai jos joku saksalainen ruhtinas ottaisi asiaa harrastaakseen, saattaisi sille toivoa suotuisaa ratkaisua. — "Nibelungen"-sarjastaan kirjoittaa Wagner eräälle ystävälleen, että hän on sen "itse johtava satunnaisilta oopperanäytännöiltä turvatussa paikassa erikoisesti tarkoitusta varten rakennetussa talossa, apunani taiteilijat, jotka minä kutsun. Kompromissia, elämäntyöni haaskaamista, minä en salli." Huomautettakoon tässä kuitenkin, että osia Nibelungen-tetralogiasta esitettiin jo aikaisemmin kuin Bayreuthissa: "Rheingoldin" ensi esitys tapahtui jo v. 1869 Münchenissä, "Walkyyrian" v. 1870 samoin Münchenissä.
V. 1863 Wagner kierteli pitkin Eurooppaa, johtaen konsertteja kaikissa mahdollisissa suur- ja pikkukaupungeissa. Matka ulottui Pietariinkin, ainoaan kaupunkiin, jonka sanomalehdissä hän suureksi hämmästyksekseen sai lukea mitä ylistävimpiä arvosteluja sävellyksistään ja jossa annetut konsertit tuottivat tyhjään kukkaroon myös rahaa.