(Tristan und Isolde.)
Kuten edellä olemme huomanneet, toivat ensimmäiset oopperat säveltäjälleen aluksi vain tuskaa ja levottomuutta, jota typerä arvostelu vielä lisäsi henkilökohtaisilla parjauksillaan, siten horjuttaen säveltäjän uskoa ja luottamusta kykyynsä. Yleensä oli arvostelu tuonut varjopuolena esiin sen, että oopperat teknillisessä suhteessa asettivat tavattoman suuria vaikeuksia esittäville taiteilijoille ja teattereille. Kun esim. "Lohengrin" esitettiin Weimarissa, aiheutti teatterikaluston ja näyttämölaitteitten lisääminen kokonaista 2.000 taalarin menon, mikä summa siihen aikaan merkitsi paljon yhden ainoan oopperan tuottamina kustannuksina. Wagnerissa syntyi senvuoksi ajatus kerrankin laatia ooppera, johon liittyisi vähemmän erilaisia vaikeuksia ja jonka esittäminen siis hyvin kävisi päinsä kaikkialla, missä vain tarpeellisia voimia olisi saatavissa. Wagner aikoi uudesta oopperastaan "Tristan und Isolde" tehdä n.s. kansanoopperan — mutta tuloksena olivat entisiin verraten vielä suuremmat vaikeudet, mitä esittämiseen tulee.
Wagner on itse sanonut: "Koska minä en elämässäni vielä ole saanut nauttia todellisen rakkauden onnea, niin tahdon tälle kaikkein kauneimmalle unelmalle pystyttää muistomerkin, jossa rakkaus alusta loppuun esittää suurinta osaa". Tällainen muistomerkki oli "Tristan ja Isolde" oleva. Ensimmäisen luonnoksen laati Wagner v. 1854, mutta monta vuotta kului ennenkuin libretto vihdoin tuli valmiiksi. Sävellystyö alkoi syyskuussa 1857 ja ensimmäinen näytös valmistui huhtikuussa 1858 Zürichissä, toinen myöhemmin Venetsiassa ja kolmas Luzernissa, oopperan kokonaisuudessaan tullessa valmiiksi elokuun alussa v. 1859. Kiirettä pakotti pitämään m.m. se, että kustantaja oli luvannut maksaa puolet sovitusta 2.000 taalarin palkkiosta heti kun ensimmäinen näytös oli valmis.
"Tristanin" sisältöä tarkastaessamme huomaamme, että siihen on ennenkaikkea painanut leimansa sen filosofin henki, johon Wagner oli tutustunut Zürichissä ollessaan tohtorinrouva Eliza Willen ja Mathilde Wesendonckin kautta. Tämä filosofi on Schopenhauer. Hänen oppinsa mukaan johtuu onnentunne ainoastaan harhaluulosta. Kaikki onnelliset tuokiomme ovat vain tuskan lomahetkiä, taaksemme tuotapikaa häipyviä levähdyskohtia elämän ohdakkeisella tiellä. Wagner, joka elämässään oli joutunut kärsimään niin paljon vastuksia, että toinen ja heikompi niitten kuorman alla olisi tyystin painunut maahan, ei sentään koskaan lannistunut toivottomuuteen. Ja vaikka Schopenhauerin pessimistinen käsityskanta onnesta ja elämästä vetikin häntä puoleensa, oli hän kuitenkin siksi terveälyinen, ettei aivan kokonaan heittäytynyt Schopenhauerin filosofian johtotähtien alla kulkemaan. Näkyvimpänä tuloksena Schopenhauer-ihailusta on ooppera "Tristan ja Isolde".
On myös sanottu, että Wagner on kirjoittanut "Tristanin" omalla sydän verellään. Muistammehan, että tämä ooppera sai alkunsa Zürichissä aikana, jolloin Mathilde Wesendonckin ystävyys valoi Wagneriin suloista lämpöä, mestarin siihenastisen maallisen vaelluksensa onnellisimpina hetkinä. Jo työnsä aloittaessaan oli Wagner tuntenut rakkautta Mathildea kohtaan. Mutta hän ei voinut aavistaa, että loppu tulisi olemaan sellainen kuin se oli, että hänen — heidän molempien — täytyi tukahduttaa rakkautensa ja erota toisistaan iäksi. Ja siksipä "Tristan" liittyy läheisemmin kuin mikään muu teos Wagnerin draamatuotannossa hänen omiin henkilökohtaisiin elämänkokemuksiinsa, siksipä on hän tähän toivottoman rakkauden kuvaukseen tuhlaten vuodattanut omaa sydänvertaan. Tästä tulee vakuutetuksi lukiessa Wagnerin kirjeitä ja päiväkirjanlehtiä niiltä ajoilta, jolloin "Tristan" syntyi — ne ovat mitä syvimmän tuskan ja raskaitten sydänsurujen täyttämiä todistuskappaleita inhimillisen rakkauden voimasta ja suuruudesta — kieltäymyksessäkin.
Wagnerin "Tristan ja Isolde"-draamassa on niukasti toimintaa. Sen henkilöitten sisäinen elämä ja kehitys on sitä rikkaampi — musiikin päätehtävänä on kuvailla rakastavien sisäistä sielunelämää. Näin musiikki muodostuu draamalliseksi välikappaleeksi sanan puhtaimmassa merkityksessä.
"Tristanin ja Isolden" henkilöt ovat:
/*Tristantenori.Kuningas Markebasso.Isoldesoprano.Kurwenalbarytoni.Melottenori’Branganealtto.Paimentenori.Perämiesbarytoni.Merimiestenori.Laivaväkeä1. ja 2. tenori, 1. ja 2. basso. Ritareita ja knaappeja.*/
Alkusoittona on sinfoninen runoelma. Hiljaisin soinnuin se alkaa kuin salaista rakkautta kuvaten, sitten sävelet paisuvat pursuavien tunteitten ilmaisijoina, jälleen loppua kohti vaimeten hiljaiseen pianissimoon.
Alkusoiton viime tahdin aikana avautuu esirippu. Edessämme on kuningas Marken aluksen etukansi. Ylhäältä mastosta kajahtaa nuoren merimiehen reipas laulu. Kannella lepää seuranaisensa Brangänen kanssa teltassa Irlannin kuninkaan kaunis tytär Isolde, jota Tristan, kuninkaan urhoollisin ja uskollisin sotapäällikkö on viemässä Cornwallin kuninkaan Marken puolisoksi. Brangäne ilmoittaa valtiattarelleen Cornwallin viheriän rannan jo häämöttävän. Raivon vallassa nousee Isolde kävelemään, synkin katsein silmäillen Tristania, joka seisoo peräsimen ääressä. Isolde kutsuttaa Tristanin — jota salaa rakastaa — luokseen, mutta tämän palvelija Kurwenal kieltäytyy viemästä perille annettua käskyä. Laivaväki yhtyy Kurwenaliin. Kaksinpuhelusta Isolden ja Brangänen välillä saamme kuulla, etteivät Isolde ja Tristan nyt ensi kertaa kohtaa toisiaan. Tristan on aikaisemmin eräässä taistelussa surmannut Isolden sulhasen Moroldin ja tällöin myös itse haavoittunut. Haavansa takia on hänen täytynyt purjehtia Irlantiin parannustaidostaan kuulun Isolden hoidettavaksi. Isolde on kyllä tuntenut Tristanin sulhasensa surmaajaksi ja ollut vähällä kostaa tämän kuoleman, mutta sääli ja sydämessä orastava rakkaus pelastavat hänen haltuunsa joutuneen miehen hengen. Isolde parantaa Tristanin, joka terveenä palaa takaisin Cornwalliin. Nyt on Tristan käynyt toistamiseen Irlannissa noutamassa kuninkaansa puolisoa. Aluksellaan on hän parhaillaan viemässä kallista lastiaan kuninkaalleen lainkaan aavistamatta Isolden povessa liikkuvia kostonajatuksia, joihin kuitenkin samalla liittyy salaista rakkautta tuota voimakasta miestä kohtaan. Isolde haluaa nyt kuolla — mutta ainakin kuolemassa on Tristanin seurattava häntä. Senvuoksi hän uudelleen kutsuttaa Tristanin juomaan "sovinnonmaljaa Moroldin kuoleman johdosta", samalla käskien Brangänea valmistamaan myrkkymaljan. — Alus lähenee rantaa. Isolden toista käskyä noudattaen Tristan saapuu kannelle. Hänenkin poveaan polttaa rakkaus Isoldea kohtaan. Mutta hän salaa rakkautensa, voidakseen pysyä uskollisena kuninkaalleen, jonka morsian nyt on uskottu hänen huostaansa. Senvuoksi hän ei ole tahtonut saapua Isolden näkyviin koko matkan aikana. Nyt hän tulee saattaakseen Isolden maihin. Intohimoisesti vaatii Isolde häntä tyhjentämään maljan. Tristan tuntee sanojen välitse, että Isolden povessa palaa rakkaus häntä kohtaan. Hän tarttuu maljaan, juo — Isolde tempaa maljan hänen kädestään ja tyhjentää sen pohjaan saakka. Nyt tietävät molemmat olevansa kuoleman omat ja odottavat yhtymistään kuolemassa. Kuohuvan rakkauden vallassa vaipuu Isolde Tristanin rintaa vasten, odottaen loppuaan. Kummankin rinnassa on odotetun kuoleman läheisyys päästänyt salassa kyteneen lemmenliekin leimuamaan. Mutta Brangänen myrkkymalja onkin ollut lemmenmalja. Toisensa löytäneitten on irtauduttava syleilystään ja surulliseksi onnekseen kuultava, että he rakastavat toisiaan ja että kuolema ei nyt heidän vieraakseen saavukaan. Isolde vaipuu pyörtyneenä maahan. — Samassa ilmoittavat tervehdyshuudot laivan saapuneen Cornwallin rantaan, mutta ennenkuin kuningas Marke ennättää saapua näyttämölle, laskee esirippu nopeasti.
Toisen näytöksen alkusoitossa sekaantuvat toisiinsa sävelissä kärsimätön odotus ja kaihoisa lemmentuska. On kirkas kesäyö. Korkeitten puitten varjossa odottaa Isolde metsästystorvien fanfaarien vaimenemista — yön hiljaisuudessa kuuluu vain solisevan lähteen ääni. Eräs hovimiehistä, Melot, on aavistanut Isolden ja Tristanin välisen lemmensuhteen ja tahtoo kuninkaalle näyttää epäilyksensä todeksi. Tässä tarkoituksessa juuri on järjestetty öinen metsästysretki, jolle kaikki muut paitsi Tristan ja Isolde ovat lähteneet. Brangäne, joka on aavistanut Melot’n tarkoituksen, varoittaa valtiatartaan, mutta tunteittensa vallassa ollen ei tämä kiinnitä varoitukseen lainkaan huomiotaan. Hän lähettää Brangänen linnan muurille vahtiin, ja sammuttamalla huoneensa edustalla palavan soihdun antaa hän Tristanille sovitun merkin. Tristan tulee ja molemmat rakastavaiset vaipuvat toistensa syliin, pitkään syleilyyn. Näin alkaa pisin kaikista lemmenkohtauksista, mitä näyttämöltä on nähty — mutta äkkiä keskeyttää sen paikalle saapuva kuningas. Melot on riemuissaan juonensa onnistumisesta, mutta kuningas hillitsee hänen iloaan ylevin, jalomielisin sanoin. Kuninkaan mieleen koskee syvästi Tristanin, "uskollisista uskollisimman", petos. Tristan ei osaa vastata kuninkaan kysymyksiin mitään — hän tuntee suuren syyllisyytensä ja tahtoo nyt kuolla, kehoittaen Isoldea tulemaan mukaan tuonen maille, tuntemattomaan yön ja pimeyden valtakuntaan. Isolden vastaus: "Missä Tristanin on koti ja liesi, sinne häntä seuraa Isolde", saa Melot’n raivostumaan: hän vetää esiin miekkansa, Tristan asettuu ensin vastarintaan, mutta syöksyy sitten — annettuaan oman miekkansa pudota — Melot'n miekkaan ja vaipuu kuolettavasti haavoitettuna uskollisen palvelijansa Kurwenalin syliin.
Kolmannen näytöksen alkusoitossa kuvailevat sävelet suurta hätää ja ankaria kärsimyksiä. Tavattoman surumielisenä kajahtaa paimenen vakava laulu. Sitten nousee esirippu ja olemme joutuneet Tristanin etäiseen linnaan Kareoliin, jonne uskollinen Kurwenal on tuonut haavoittuneen isäntänsä. Tämä lepää nyt suuren lehmuksen alla ja kiroaa päivää, joka vielä saapuu hänen, yöhön ja kuolemaan tuomitun luo. Epätoivoiselle, kuoleman kanssa kamppailevalle Tristanille ilmoittaa Kurwenal lähettäneensä aluksen noutamaan "parasta lääkitsijää", Isoldea, jota Tristan kuumehoureissaan on kiihkeästi kaivannut luokseen. Näyssä näkee Tristan keveästi aalloilla nousevan ja laskevan aluksen, Isolde sen kannella. Kohta saapuu laiva rantaan — Tristan hypähtää vuoteeltaan, raastaa siteet, jolloin veri vuotaa kuiviin näin auenneesta haavasta, ja syöksyy horjuen paikalle rientävää Isoldea vastaan, vaipuu tämän syliin ja kaatuu sitten kuolleena maahan onnen riemua säihkyvä katse vielä kerran Isoldeen kiinnitettynä. Isolde vaipuu tuskasta huudahtaen tiedottomana rakastamansa miehen ruumiin viereen. — Kaukaa kuuluu meteliä ja aseitten kalsketta. Rantaan on saapunut toinenkin alus, mukanaan kuningas Marke, Brangäne, Melot y.m. Brangäne on Markelle selittänyt vaihtaneensa juomat, antaneensa lemmenjuoman myrkkymaljan sijasta — kuningas Marke on huomannut ystävänsä viattomuuden ja tahtoo nyt yhdistää toisiinsa rakastavaiset. Marke ja Melot lähenevät, mutta Kurwenal asettuu vastarintaan, kaatuen näin syntyneessä kahakassa ja vaipuen kuolleena isäntänsä ruumiin viereen. Kuningas on tullut liian myöhään: Isolde, jonka Brangäne on saanut toipumaan, puhkeaa loppulauluun, joka harpun vienosti soidessa kajahtaa kuolossa edellä menneen, rakkaan ystävän ylistykseksi. "Lemmenkuolo" on läsnä, Isolde tuntee iäisyyden ovien aukenevan, ja niin hän, syvän liikutuksen vallatessa läsnäolevat, seuraa omaa Tristaniaan yön ja varjojen maahan. Kuningas Marke siunaa ruumiit, jotka kuolemassa ovat löytäneet toisensa — ja esirippu laskee.
* * * * *
Karlsruhen hoviteatteri oli aikonut ensimmäisenä esittää ylläselostetun oopperan v. 1859, mutta luopui yrityksestä, koska se olisi ollut perin vaikea teatterin pienissä oloissa. Wienissä oli "Tristan" myös ollut harjoituksen alaisena, mutta liian vaikeana ei se sielläkään päässyt näyttämölle. Näin sai "Tristan" sen maineen, ettei sitä mikään teatteri pysty esittämään — syinä mainittiin m.m., ettei kukaan ymmärtäisi sen sävelkieltä, ettei kukaan laulaja osaisi noita säveleitä laulaa ja ettei mikään orkesteri pystyisi suoriutumaan sen tavattoman vaikeista säveljuoksutuksista. Vasta kesäk. 10 p:nä 1865 oli "Tristanin" ensi-ilta Münchenin hoviteatterissa, jonka ohjelmistoon kuningas Ludwig II oli käskenyt ottamaan oopperan. Ensi-ilta muodostui voitoksi Wagnerille. Suosionosoitukset olivat kerrassaan myrskyisiä.
Hitaasti, mutta varmasti on "Tristan ja Isolde" sitten päässyt oopperain ohjelmistoon. Sitä on kyllä aina pidetty liian vaikeana ja liian pitkänä, mutta ne kauneusarvot, jotka siihen sisältyvät, ovat pakottaneet yrittämään sen esittämistä. Pienessä Weimarissa ei epäilty ottaa sitä ohjelmistoon, Berliinissä läpäisi se vasta v. 1876, siis 17 vuotta valmistumisensa jälkeen. Sanomattakin on selvää, että se Bayreuthissa on kuulunut "huippusaavutuksiin".
(Die Meistersinger von Nürnberg.)
Kenpä nykyään, nähdessään näyttämöltä "Mestarilaulajat", voisi kuvitella, että tämän aitosaksalaisaiheisen ja poroporvarillisen kulmikkaan oopperan libretto on kirjoitettu Pariisissa, Tuileriain ja Louvren kaupungissa! Niin on kuitenkin laita, ja siksipä me tunnemme ihailumme tuota uupumatonta neroa kohtaan yhä suuremmaksi. Epäsuotuisissa ulkonaisissa olosuhteissa näin miellyttävä, huvittava ooppera!
"Mestarilaulajien" ajatus pälkähti Wagnerin päähän eräällä kylpymatkalla Marienbadissa v. 1845. "Tannhäuser" vaati vastapainokseen jotain joviaalisen hauskaa, kuten luonnollista onkin: vastakohdathan hyvin mielellään seuraavat toisiaan. Lisäksi olivat monet hänen ystävistään sitä mieltä, että hänen olisi kirjoitettava ja sävellettävä jokin hauskasisältöinen ooppera, jonka avulla saksalaisten teatterien ovet hänelle paremmin avautuisivat ja joka tuottaisi hänelle paremmin aikalaistenkin tunnustuksen ja ymmärtämyksen.
Marienbadissa oli siis ensimmäinen luonnos syntynyt, libretto valmistui Pariisissa vasta v. 1861 ja lokak. 20 p:nä 1867 oli partituuri valmis. Sävellystyö suoritettiin Triebschenissä Vierwaldstätterjärven rannalla. Lähes neljännesvuosisata oli kulunut alullepanon ja työn päättymisen välillä! Mutta mitä kaikkea sisältyykään tähän ajanjaksoon: suuria koettelemuksia ja raskaita taloudellisia huolia, tuskallisia kamppailuja ja lamauttavia pettymyksiä, joitten painon alle heikompi jo olisi sortunut, mutta jotka Wagner lujassa uskossa tulevaisuuteen uljaasti kesti. Tänä aikana olivat valmistuneet "Lohengrin", "Tristan", "Rheingold" ja "Siegfried". — Marienbadissa tehty "Mestarilaulajien" luonnos oli joutunut Mathilde Wesendonckin haltuun. Voitaneen pitää aivan varmana, että Wagner Mathilden ansiosta uudelleen tarttui tähän aiheeseen, joka on hänen teoksistaan, mitä sisältöön tulee, saksalaisista saksalaisin. Hän oli kärsinyt paljon, mutta juuri kärsimysten vuoksi oppinut katsomaan elämää kuin harhanäkyjen täyttämää näyttämöä, suhtautumaan kaikkeen tyynen ymmärtävästi, rauhallisesti ja miehenä, joka on saavuttanut horjumattoman tasapainon. Tältä pohjalta katsellen tajuaa kuulija "Mestarilaulajien" huumorin, joka tulvii vapauttavana vastaamme oopperasta ja sen henkilöistä, heidän hommiaan seuratessamme. Ja kaiken keskuksena nousee edessämme Hans Sachsin, ylevässä itsekieltäymyksessään näytelmän keskeisimmän henkilön, valtava hahmo. Katsoja suo kaikille näytelmän lukuisille henkilöille hyvänsuovan hymyn, mutta hän ei aavista, minkälaisen kärsimyksien koulun synnyttämiä ovat sekä henkilöt että oopperan rehevä ja vivahdusrikas musiikki.
"Mestarilaulajien" osa jako on seuraava:
/*Mestarilaulajia:Hans Sachs, suutari basso.Veit Pogner, kultaseppä basso.Kunz Vogelsang, turkkuri tenori.Konrad Nachtigal, peltiseppä basso.Sixtus Beckmesser, kirjuri basso.Fritz Kother, leipuri basso.Balthazar Zorn, tinanvalaja tenori.Ulrich Eislinger, maustekauppias tenori.Augustin Moser, vaatturi tenori.Herman Ortel, saippuankeittäjä basso.Hans Schwarz, sukankutoja basso.Hans Folz, kupariseppä basso.
Walther von Stolzing, nuori frankkilainen ritari tenori.David, Hans Sachsin oppipoika tenori.Eva, Pognerin tytär soprano.Magdalena, Evan ent. imettäjä soprano.Yövahtibasso.Kunkin ammattikunnan porvareita naisineen. Oppipoikia, tyttöjäja kansaa.*/
Kun esirippu nousee, olemme Nürnbergin Katariinankirkossa, jossa kelpo käsityöläismestarien on tapana pitää istuntojaan. Aluksi on kyllä koko seurakunta ollut koolla, laulaen esiripun noustessa loppu virttä. Juhlallisen koraalin ohella kuuluu orkesterista hivelevän suloinen lemmenlaulu: frankkilainen ritari Walther von Stolzing on vaipunut katsomaan kirkon holvien alle vetäytyneen kultaseppä Pognerin tyttären Evan rukoilemista. Lyhyt keskustelu ilmaisee lemmenliekin näiden välillä syttyneen, mutta samalla saa ritari myös tietää, että Eva ei voi tulla hänen omakseen ennenkuin hän, Walther, on päässyt mestarilaulajien ammattikuntaan. Suutari Hans Sachsin oppipoika David saa ritarille selittää, mitä mestarilaulajaksi pääsemiseen vaaditaan. Mestarien kokoukseen saapuvalle Veit Pognerille esittää Walther toivomuksensa päästä mestarilaulajain ammattikunnan jäseneksi. Mestarit, niitten joukossa kirjuri Beckmesser, joka toivoo Evaa omakseen, eivät suhtaudu oikein ystävällisesti ritariin, mutta tämän on sentään lupa tehdä selkoa siitä, kuka on ollut hänen "mestarinsa" ja millaista opetusta hän on saanut. Oivallisesti valituin sanoin hän mainitsee mestarikseen vanhan Walther von der Vogelweiden. Pogner on ilmoittanut kokoukselle, että huomenna tapahtuvassa juhannuspäiväkilpailussa on palkintona hänen tyttärensä Eva, jonka saisi omakseen mestarien tuomion mukaan kaikkein paras mestarilaulaja. Suutari Hans Sachs lausuu toivovansa, että kansan kerran sallittaisiin antaa palkinto sen mielestä ansiokkaimmalle, jotta samalla nähtäisiin, onko ammattikunta ahtaine ja rajoitettuine sääntöineen vielä luonnollisella pohjalla ja nauttiiko sen tarjoama taide vapautta rakastavan kansan suosiota. Hän ei saa kannatusta: mestarit tahtovat itse ratkaista palkintokysymyksen. Heidän mielestään on vanhoista säännöistä kiinnipitäminen ja niissä pysyminen pääasia — vapautta ei saa sallia, poikkeusta ei voi myöntää. Sen saa heti kokea myös nuori ritari, joka esittää intoa uhkuvan riemu- ja lemmenlaulun — se ei saa suosiota muitten kuin Hans Sachsin puolelta. Virallinen "merkitsijä", jona sattuu olemaan Beckmesser, osoittaa laulajan tehneen lukuisia virheitä ja rikkomuksia "tabulatuurin" sääntöjä vastaan — ja ritari saa hylkäävän tuomion. Hans Sachs vain on päinvastaista mieltä: ritarin laulu on tosin uutta ja vapaata, mutta silti selvää — nuorukainen olisi otettava mestarilaulajien ammattikuntaan. Päätös pysyy kuitenkin voimassa.
Toinen näytös on erinomaisen hauska kuvaus keskiaikaisen saksalaisen pikkukaupungin elämästä. Näyttämö esittää katua Nürnbergissä. Oikealla on kultaseppä Pognerin ja vasemmalla suutarimestari Hans Sachsin talo. On lauha kesäilta, joka pian muuttuu valoisaksi kesäyöksi. David ja muut oppipojat sulkevat laulellen ikkunoitten luukkuja. Magdalena saapuu Davidilta tiedustelemaan, miten ritarin kävi mestariksi pyrkiessään. Mielipahakseni hän saa kuulla, että Walther "hävisi". Magdalena menee vasuineen takaisin Pognerin taloon. Oppipojat härnäilevät Davidia sekä tanssivat hänen ympärillään. David aikoo juuri hyökätä heidän kimppuunsa, kun Hans Sachs saapuu ja tiedustaa kiusanteon syytä. Sen jälkeen molemmat poistuvat työpajaansa. Pogner ja Eva tulevat kävelyltä. Syntyy luottavainen vuoropuhelu isän ja tyttären välillä. Kun Pogner on mennyt taloonsa, tulee Magdalena ja ilmoittaa Evalle, ettei Walther ole päässyt mestarilaulajien joukkoon. Eva miettii, mitä asian auttamiseksi olisi tehtävä. Työhuoneessaan, jonka ovi on avoinna, näkyy Hans Sachs vielä työskentelevän: hän laittaa lampun valossa valmiiksi Beckmesserin kenkiä. Hän istuu ja miettii: mestarien istunto ja ritarin esittämä laulu muistuu hänen mieleensä, ja hän alkaa laulaa, tuoden laulussaan ilmi ihastuksensa vapaaseen luomisvoimaan, joka ei tunne ahtaita sääntöjä eikä piintyneitä tapoja. Eva pyytää häneltä neuvoa. Hans Sachs ymmärtää kohta, että tässä on rakkaus kysymyksessä, ja päättää sisimmässään auttaa tyttöä, ulkonaisesti kuitenkin esiintyen kovana ja tylynä. Kun sitten ritari saapuu houkuttelemaan nuorta neitoa pakenemaan kanssaan, on Sachsilla täysi työ ja tuska saada tämä aie estetyksi. Yövartian jälestä on näyttämölle saapunut Beckmesser aikoen esittää jumaloimalleen Evalle serenaadin. Hans Sachs kuulee, kun hän virittää luuttuaan, ja saa jonkin äkillisen päähänpiston: hän nostaa pöydän ja lampun ulos työhuoneensa oven eteen, alkaen sitten työskennellä ulkoilmassa. Walther ja Eva eivät voi päästä lähtemään muiden huomaamatta. Kun Beckmesser aikoo ryhtyä laulamaan, rupeaa Sachs kovaäänisesti esittämään laulua "pahasta Evasta". Tahtia lyö hän Beckmesserin kiukuksi vasarallaan kengänpohjiin, eikä hän myöskään malta olla tekemättä oikaisuja ja parannuksia toisen huonosti sepittämään ja esittämään lauluun. Tästä kovaäänisestä metelistä heräävät lähelläolevien talojen jo nukkumaan menneet asukkaat, jotka yöpukimissaan saapuvat kadulle — ja niin alkaa siinä kesäyön hämyssä oikea pieksämiskohtaus, jossa kukaan ei tiedä mistä on kysymys, mutta johon jokainen innokkaasti ottaa osaa. Mellakan aikana on Sachs saanut Waltherin työnnetyksi työhuoneeseensa ja Evan hän on saanut menemään kotiin, näin jälleen estäen nuorten pakoaikeen. Uhkaavana sekaantuu pieksemiskuoroon lähenevän yövartian torventoitahdus. Syntyy yleinen pako, ja kohta vallitsee näyttämöllä täydellinen hiljaisuus. Täysikuu valaisee hopeisella hohteellaan nukkuvaa kaupunkia ja satakieli virittää laulunsa. Yövartia esittää vapisevalla äänellä osansa ja esirippu laskeutuu silmiemme eteen.
Kun esirippu kolmannen kerran nousee, huomaamme olevamme Hans Sachsin työhuoneessa. Oppipoika laulaa juhlamietelmiään. Sitten yhtyy lauluun mestari itse, kauniissa ja ylevässä muodossa kuvaillen maailman turhuutta. Walther, joka nyt on mestarin vieraana, kertoo isännälleen unensa, jonka oli nähnyt. Mestari muovailee unesta mestarilaulun ja kirjoittaa sen muistiin, tavuakaan muuttamatta Waltherin kertomuksesta. Mestarin poissaollessa löytää musteesta kostean paperin huoneeseen saapunut Beckmesser ja pistää sen povelleen, mutta hänen on kohta pakko tunnustaa tekonsa. Mestari luovuttaa laulun sentään Beckmesserille oikeuttaen tämän esittämään sen kilpalaulunaan omalla tavallaan. Onnen huumaamana poistuu kirjuri huoneesta, aavistamatta menneensä Sachsin virittämään ansaan. Hans Sachs nimittäin tietää, että Beckmesserin kaltaisen "tabulatuurin" orjan on mahdotonta noihin tunnetta tulviviin sanoihin löytää sydämiä värähdyttävää oikeata säveltä. Hän tietää myös ritarin suoriutuvan voittajana kilpailusta, jos tämä vain pääsee siihen ottamaan osaa. Eva ja Walther kohtaavat toisensa ja uskovat kohtalonsa mestarin käsiin. Magdalena ja David tulevat myös huoneeseen, ja läsnäolijat virittävät mitä ihanimman kvintetin, minkä jälkeen väliverho laskee.
Se aukeaa vielä neljännen kerran. Edessämme on juhla kenttä, jolle koko Nürnbergin kaupungin asukkaat ovat saapuneet kesäpäivän iloisesti loistaessa. Tanssia, laulua, leikkiä, sanasutkauksia. Ammattikunnat saapuvat, viimeisinä mestarilaulajat. Kansa tervehtii Hans Sachsia laulamalla hänen laulunsa Wittenbergin satakielestä. Vaatimattomana torjuu Sachs kunnianosoitukset ja pitää puheen päivän merkityksestä sekä Nürnbergin mestaritaiteesta. Beckmesser aloittaa kilpalaulunsa. Hänen ei ole onnistunut saada tunnetta hänelle lahjoitettuihin sanoihin ja niinpä vääntää hän ne laatimallaan sävelellä melkein tuntemattomiksi, saaden palkaksi hyvin ansaittua pilkkaa ja ivailua. Raivostuneena tästä, ilmoittaa hän sanat Hans Sachsin laatimiksi. Hans Sachs huomaa nyt aikansa tulleen: hän kieltäytyy tekijänkunniasta, kutsuen ritari Waltherin todistajakseen, että laulun sanat eivät ole hänen, Sachsin, kynäntuotetta. Kunnon mestarilaulajat huomaavat kyllä, mikä Sachsilla on mielessä, mutta Walther saa tulla esiin. Kaikkien läsnäolevien suureksi ihastukseksi hän nyt esittää saman laulun kuin Beckmesser, mutta tavalla, joka suuresti poikkeaa äsken kuullusta. Laulullaan on hän hyvin ansainnut mestarilaulajan arvon ja luvatun palkinnon. Hän kieltäytyy ottamasta vastaan mestariketjua — edellisenä päivänä kärsitty tappio ja mestarien kohtelu ovat vielä hänen mielessään! — mutta Hans Sachs saa hänet peräytymään kannastaan. Ja riemumielin yhtyy kansa valtavaan loppukuoroon Hans Sachsin ja samalla myös saksalaisen laulutaiteen kunniaksi.
* * * * *
"Mestarilaulajat' esitettiin ensimmäisen kerran kesäk. 21 p:nä 1868 Münchenin hoviteatterissa; Hans von Bülov johti orkesteria ja menestys oli loistava. Wagner istui kuningas Ludwig II:n vieressä kuninkaallisessa aitiossa, ääriään myöten teatterin täyttävä yleisö pakotti myrskyisin suosionosoituksin säveltäjämestarin yllä uudelleen ja uudelleen kumartamaan aitiossaan. Arvostelut olivat ylistäviä ja monet tunnustivat, että tämä ooppera oli saanut heidän ajatuksensa Wagnerista ja hänen taiteestaan muuttumaan ja että heidän nyt täytyi tunnustaa hänen suuret ansionsa.
"Mestarilaulajat" lähtivät kiertämään ympäri Saksaa — tämä ooppera esitettiin kaikilla suuremmilla näyttämöillä. Berliinissä yleisö vain edelleenkin osoitti vihamielisyyttään Wagneria kohtaan — vihellyksillä ja suhinalla y.m. palkiten ensi-illan esiintyjiä. Vasta kolmas esitys sai yleisön puolelta samanlaisen innostuneen ja ymmärtäväisen vastaanoton kuin muualla Saksassa — arvostelu tietysti pysytteli korkeilla koturneillaan ja moitti parhaansa mukaan "moista humpuukia", joka oli pelkkää "pöyristyttävää epäsointua" j.n.e.
"Mestarilaulajat" on kotimaassaan tullut kansalliseksi merkkiteokseksi, jota tuskin mikään voi paikaltaan horjuttaa. Sen sisältö ja musiikki ovat niin aitosaksalaista, niin saksalaisen kansanhengen syvimmistä hetteistä pursunutta, ettei kukaan ole Wagnerin jälkeen kyennyt luomaan "Mestarilaulajien" veroista kansallisoopperaa. Saksan kansa tuntee tämän ja siksi myös tätä oopperaansa rakastaa.
(Der Ring des Nibelungen.)
Wagnerin nuoruudenunelmana oli ollut saksalaisen mytologian pohjalle rakennetun suuren, useampiosaisen draamasarjan luominen. Tämän sarjan eri draamojen piti hänen mielestään kuulua keskenään elimellisesti yhteen; kokonaisuutta ei käynyt katkaiseminen erillisiksi esityksiksi. Jonkun aikaa hän epäröi, valitako aihe historiasta vai mytologiasta — sitten hän päätti ottaa käsiteltäväkseen aiheen, jonka tarjosi saksalainen kansaneepos "Das Nibelungenlied".
Maanpaossa ollessaan hän sitten tarkkojen tutkimuksien tuloksena sai valmiiksi "Nibelungin sormuksen" libreton. Wagner oli sen valmistumisesta niin hyvillään, että huonoista raha-asioistaan välittämättä omalla kustannuksellaan painatti sen ja jakeli sitä ystävilleen lahjaksi. Tämä tapahtui v. 1853 — vasta kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyivät runodraamat yleisön saatavaksi.
Nyt odottivat draamat vain säveltämistä. Työnsä aloitti Wagner jo v. 1853, mutta varsinaiseen vauhtiinsa pääsi sävellystyö vasta eräällä Italiaan tehdyllä virkistysmatkalla joku kuukausi myöhemmin. Eräässä hotellissa, hänen unetonna viettäessään yötään, tulivat "Rheingoldin" sävelet aivan itsestään hänen mieleensä — näin hän itse kertoo — ja hänen piti tuotapikaa palata takaisin kotiinsa saadakseen soinnut paperille. Tammik. 15 p:nä 1854 ilmoitti hän Lisztille lyhyesti: "'Rheingold' on valmis." Sitten tuli "Walkyrian" vuoro; se valmistui maaliskuussa 1856. Syyskuussa samana vuonna aloitti hän "Siegfriedin" säveltämisen, mutta se jäi joksikin aikaa kesken — näihin aikoihin sattuivat Zürichin tapahtumat, jotka johtivat "Tristaniin" ja "Mestarilaulajiin". V. 1857 oli "Siegfriedistä" valmiina kaksi näytöstä — toiset näytökset saivat jäädä odottamaan parempia aikoja, jotka tulivat vasta yhdentoista vuoden kuluttua. Silloin oli hän hyvän ja hellän puolison turvissa rauhallisessa Triebschenissä ja ryhtyi uudelleen keskeytyneeseen työhönsä käsiksi; elokuussa v. 1869 oli "Siegfried" valmis. "Götterdämmerung" sai sävelasunsa v. 1869 lokakuun ja v. 1870 marraskuun välisenä aikana — ja niin oli suurenmoinen ja mittasuhteiltaan ennenkuulumattoman laaja säveldraamatetralogia kokonaisuudessaan valmis. Teoksensa omisti Wagner ylhäiselle suosijalleen Baierin kuningas Ludwig II:lle.
Kuten edellisestä on käynyt selville, kuuluu "Nibelungin sormukseen" neljä eri musiikkidraamaa: esinäytöksenä "Reininaarre" (Rheingold), sekä varsinaisina tapahtumadraamoina "ensimmäisenä päivänä" esitettävä "Walkyria" (3 näytöstä), "toisena päivänä" esitettävä "Siegfried" ja "kolmantena päivänä" esitettävä "Jumaltentuho" (Götterdämmerung), joka sisältää prologin ja 3 näytöstä. Kaikkiaan vaatii "Nibelungin sormuksen" esittäminen neljä perättäistä iltaa.
Seuraavassa selostamme kunkin "illan" sisällön:
Esinäytös: REININAARRE.
Rheingold.
"Reininaarteen" osajako:
/*Jumalia:WotannbaritoniDonnerbasso.Frohtenori.Logetenori.Jättiläisiä:Fasoltbarytoni.Fafnerbasso.Kääpiöitä:AlberichbarytoniMimetenori.Frickasoprano.Freijasoprano.Erdaaltto.Reinin tyttäriä:Woglingesoprano.Wellgundesoprano.Flosshildealtto.kääpiöitä*/
Kauniina ja kirkkaana alkaa 136-tahtinen alkusoitto. Kuin syvän hiljaisuuden tulkkina kajahtaa n.s. urkupiste läpi koko alkusoiton, teeman pian muuttuessa täyteläisemmäksi sekä nopeampikuvioiseksi, kunnes vihdoin sävelten tasainen aaltoilu sattuvasti kuvailee Reinvirran juoksua ja sen tytärten karkeloa.
Väliverho nousee. Vihertävä hämärä vallitsee Reinin pohjassa olevan kallion ympärillä ja väsymättöminä vyöryvät mahtavan virran aallot eteenpäin kohti merta. Kolme Reinin tytärtä, Woglinde, Wellgunde ja Flosshilde, vartioivat Reinin aarretta, jonka yliset jumalat ovat kätkeneet joen pohjaan. Pimeästä kuilusta syöksähtää tanssivien ja laulavien neitojen keskelle kääpiö Alberich. Hän himoitsee aarretta ja koettaa senvuoksi saada neitojen suosion puolelleen, mutta nämä vain ilakoivat hänen kustannuksellaan. Turhiin raukeavat hänen yrityksensä saada kiinni nuo kisailevat neidot. Ylhäisen isänsä kiellosta piittaamatta — aarteen aikaansaaman loisteen kiihdyttäminä — neidot kertovat kääpiölle aarteen salaisuuden. Koko maailman saisi omakseen se, joka takoisi aarteesta sormuksen, ja sormuksen siitä saa vain se, joka kieltäytyy kokonaan rakkaudesta ja sen onnesta. Silloin peruuttaa Alberich kiireesti juuri äsken lausumansa rakkaudentunnustukset, tempaa aarteen kalliosta ja katoaa saaliineen syvyyteen maan uumeniin. Kaiken peittää syvä pimeys, josta kajahtelevat onnettomien neitojen tuskaisat valitushuudot.
Kun sumu on hälvennyt, on edessämme aamuhämärän verhoama avonainen vuoristomaisema. Etäällä näkyy päivän kirkastuessa vuorenhuipulla Walhalla, Wotan-jumalan linna. Riemukkain sanoin tervehtii Wotan ikiajat kestävää linnaansa, mutta riemuun vuodattaa katkeria pisaroita hänen puolisonsa Fricka. Wotan saa nuhteita siitä, että on linnan rakentajille, Fafner- ja Fasolt-jättiläisille luvannut palkkioksi nuoruuden ja lemmenjumalattaren Freian. Jo saapuu neito jättiläisten uhkaamana. Wotan rauhoittaa pelkääviä jumalattaria, mutta osoittaa itsekin jonkinlaista pelkoa, koska hakee katseillaan viekasta Lokea, joka oli luvannut pelastaa neidon joutumasta jättiläisten haltuun. Jättiläiset tulevat vaatimaan Wotanilta palkkiotaan, Freiaa. Wotan kieltäytyy täyttämästä sopimusta. Donner ja Froh kiiruhtavat suojelemaan sisartaan. Nyt saapuu Loke saaden kertomuksellaan Reinin aarteesta ja siitä taotusta sormuksesta jättiläiset himoamaan Alberich- kääpiön sormusta. Jättiläiset lupaavat luopua Freiasta, jos Wotan hankkii heille illaksi aarteen ja sormuksen. Lokenkaan mielestä ei ole muuta keinoa: hän on turhaan maan päältä etsinyt naista, joka kelpaisi Freian sijasta jättiläisille annettavaksi. Mutta kertomuksellaan on Loke herättänyt myös Wotanissa halun päästä valtaan ja kunniaan. Wotan huudahtaa, että hänen täytyy saada sormus haltuunsa. Jättiläiset pysyvät vaatimuksessaan ja vievät Freian panttina mukanaan. Nyt on kauneus ja nuoruus kadonnut jumalten joukosta. Loken varoituksista huolimatta Wotan päättää hankkia sormuksen ja lähtee nyt tämän viisaan apurinsa kanssa Nibelheimiin, Alberichin maanalaiseen linnaan.
Synkässä rotkossa asustaa kääpiöitten, Nibelungien, herrana synkkä Alberich. Hänen veljensä Mime on valmistanut ihmeellisen viitan, joka tekee kantajansa näkymättömäksi ja samalla antaa tälle taidon muuttaa itsensä siihen muotoon, mihin haluaa. Loke ja Wotan koettavat nyt viekkaudella saada viitan Alberichilta, joka uhkauksiin ja pahoinpitelyyn turvautuen on saanut viitan anastetuksi veljeltään. Viekkaus mielessään Loke on epäilevinään viitan taikavoimaa. Pahaa aavistamatta Alberich muuttautuu silloin suureksi lohikäärmeeksi ja sitten kilpikonnaksi. Samassa silmänräpäyksessä, jolloin Alberich on muuttanut itsensä kilpikonnaksi, riistää Wotan häneltä viitan, ja Alberich viedään sidottuna ylämaailmaan.
Sitten on näyttämö sama kuin toisessa kohtauksessa. Walhalla näkyy etäältä ja Rein virtaa uomassaan. Loken määräyksestä käskee Alberich kääpiötä tuomaan aarteet esiin syvistä kätköistään Wotanille luovutettavaksi. Ihmeellisestä viitastaan täytyy hänen myös luopua. Sormuksen hän vielä tahtoisi pitää, mutta Wotan vaatii sitäkin. "Henkeni saat — et sormusta!" huudahtaa Alberich, mutta huomaa kohta menettävänsä sekä henkensä että sormuksen, ellei hyvällä luovuta sormusta. Hirveästi kiroten hän antaa pois sormuksen, tuomiten sortumaan jokaisen, jonka haltuun sormus joutuu. Wotan ei tajua kirouksen sisältöä; hän tuijottaa vain sormukseen ja hyvillään sanoo nyt omistavansa sen, mikä hänet tekee "mahtavimmaksi kaikista mahtavista".
Aarteet oli luvattu lunnaiksi Freiasta. Jumalten iloksi jättiläiset jo lähestyvät, kaunis neito mukanaan. Fafner ja Fasolt esittävät nyt vaatimuksensa: kultaa on heidän saatava niin paljon, että Freiaa ei kultakasan takaa ollenkaan näy. Kultakasa on jo korkea, ihmeellinen viittakin on täytynyt siihen lisätä — mutta yhä vielä on siinä pieni rako, josta Fasolt näkee Freian silmän. Tämäkin rako on ehdottomasti täytettävä. Ihmeellinen sormus kimmeltää Wotanin sormessa. Sormusta vaativat jättiläiset nyt viimeisenä lisänä kultakasaan, mutta toisten jumalien pyynnöistä ja rukouksista huolimatta Wotan pysyy päätöksessään: sormuksesta hän ei luovu. Jo ovat jättiläiset raastamaisillaan mukanaan Freian, jo on kauneus ja nuoruus ikiajoiksi katoamaisillaan jumalten keskuudesta, kun kalliorotkossa näkyy Erda, kohtalon jumalatar. Varoittaen nostaa hän kätensä ja kehoittaa Wotania luopumaan sormuksesta, joka siihen liittyvän kirouksen takia johtaisi hänet ikuiseen kadotukseen. Samalla Erda ennustaa jumalien tuhoa, sitten kadoten näkyvistä. Kaikkien katseet ovat jännittyneinä kääntyneet Wotaniin. Tämä on vaipunut syviin mietteisiin, mutta sitten — kuin jostakin taakasta vapautuneena — tekee päätöksensä: "Ottakaa sormuksenne, jättiläiset!"
Freia pääsee vapaaksi. Jättiläiset ryhtyvät heti jakamaan aarretta, mutta joutuvat riitaan siitä, kuka saa omakseen sormuksen. Fafner lyö toverinsa kuoliaaksi; jumalat seuraavat kauhistuneina tapahtumain kulkua. Sormus on jo vaatinut ensimmäisen uhrinsa ja Fafner saa nyt yksin pitää koko aarteen.
Wotan aikoo lähteä kysymään vastaisen varalle neuvoa Erdalta, mutta Fricka saa hänet jäämään ja lähtemään yhdessä muitten jumalien kanssa linnaan, joka odottaa vielä isäntäänsä. Donner, ukkosen tekijä, heilauttaa vasaraansa; pilvet peittävät taivaan. Salama iskee, ukkonen jyrähtää. Pilvet hajoavat nopeasti ja loistava sateenkaaren muodostama silta johtaa kaukaiseen linnaan. Wotan on näystä sekä hämmästynyt että ihastunut; hän on voittanut itsensä luopumalla sormuksesta ja samalla kaikesta mahdista. Uusi vapaa sukupolvi kilvoitelkoon taistellen itselleen pelastuksen ja lunastuksen pahuuden vallasta. Sankarimieli asettukoon kullan valtaa vastaan. — Sellainen on hänen sanojensa ydin.
Harppujen ihanien sointujen säestäessä lähtevät jumalat kohti linnaa. Reinin tytärten surullinen laulu kajahtaa syvyydestä: he kertovat kadonneesta aarteesta ja rukoilevat sen palauttamista, laulullaan häiriten jumalien kulun juhlallisuutta. Wotan tuntee syyllisyytensä, mutta ei piittaa neitojen laulusta. Loke on kahden vaiheilla, seuratako jumalia vai ei: kaikesta komeudestaan huolimatta ovat jumalat tuomitut häviämään. Vihdoin päättää Loke liittyä jumalten kulkueeseen, jota Reinin tytärten laulu säestää. Ja niin menevät kaikki jumalat ikuiseen Walhallaan.
Ensimmäinen päivä: WALKYRIA.
Die Walküre.
"Walkyrian" henkilöt:
/*Siegmundtenori.Hundingbasso.Wotanbarytoni.Sieglindesoprano.Brünnhildesoprano.Frickasoprano.*/
Alkusoitto kuvaa myrskyistä ukkossäätä ja synkän metsän kauhuja. Väliverhon noustessa näemme Siegmundin hoippuvan Hundingin majaan. Tuntemattoman lieden ääressä etsii hän turvaa vainoojaltaan. Talon valtiatar, Sieglinde, löytää väsyneen pakolaisen ja tarjoaa tälle virkistävää juomaa. Sieglindeltä saa Siegmund kuulla joutuneensa Hundingin majaan. Hunding, synkkä mies, saapuu kotiin ja tarkastelee epäluuloisena vierasta. Sieglinde valmistaa aterian ja Siegmundia kehoitetaan asettumaan pöytään. Hunding kysyy vieraan nimeä ja matkoja. Siegmund ilmoittaa olevansa Wehwalt nimeltään ja kertoo seikkailustaan. Hunding huomaa Siegmundin vihollisekseen, mutta antaa tälle vierasvaraisuuden nimessä luvan jäädä yöksi taloon. Seuraavana aamuna on välit ratkaistava taistelulla.
On pimeä yö. Silloin huomaa yksikseen jäänyt Siegmund takkavalkean loisteessa miekankahvan hohtavan keskellä majaa olevan saarnin rungossa. Kas siinä aseettomalle miekka, jonka Siegmundin isä, Wälse, on luvannut poikansa käytettäväksi silloin kun hätä on suurin. Sieglinde, joka on puolisolleen antanut huumaavaa unijuomaa, saapuu nyt sydämensä ääntä seuraten Siegmundin luokse. Hän kertoo kuuntelevalle sankarille surullisesta elämästään ja onnettomasta, pakollisesta avioliitostaan sekä siitä, kuinka hänen häissään muuan tuntematon vaeltaja oli iskenyt miekan kahvaa myöten saarninrunkoon. Yksikään mies ei ole tähän mennessä saanut miekkaa irti. Kaksinpuhelussa avautuvat Sieglinden ja Siegmundin sydämet toisilleen: suureksi ilokseen, mutta samalla myös suureksi surukseen huomaavat he olevansa sisaruksia. Voimakkaalla vetäisyllä tempaa Siegmund miekan irti puusta ja kihlaa näin sisarensa morsiamekseen. Sitten lähtevät molemmat ulos, yhdessä vaeltaakseen kohti vapautta.
Toinen näytös tapahtuu karussa kallioseudussa. Wotan on täysissä varusteissa, keihäs kädessä, ja vaatii nyt lemmikkiään, niinikään täysissä varusteissa olevaa tytärtään, valkyria Brünnhildeä huolehtimaan siitä, että Siegmund pääsee voitolle taistelussa Hundingia vastaan. Saamastaan tehtävästä iloisena rientää Brünnhilde pois. Wotanin puoliso Fricka saapuu. "Avion ja annetun lupauksen suojelijana" hän syyttää Siegmundia ja Sieglindeä aviorikoksesta ja sukurutsasta sekä vaatii, että kummankin on kuoltava ja Hundingin saatava jäädä eloon. Fricka ei voi ymmärtää mitään, mikä poikkeaa tavallisesta, totutusta järjestyksestä, Wotan taas sanoo haluavansa nähdä ja kokea semmoista, mitä ei ole ennen tapahtunut — siksi hän tahtoo auttaa Siegmundia. Mutta mahtavampi, voimakkaampi Wotanin tahtoa on ankara täytymys noudattaa loukkaantuneen Frickan tahtoa — Fricka ei näet anna myöten, ja niinpä on Wotanin suuruksissaan vannottava puolisolleen, että Siegmund "pyhän järjestyksen säilyttämiseksi" tulee kaatumaan taistelussa. Fricka poistuu, ja Wotan kutsuu takaisin Brünnhilden, antaen tälle määräyksen Siegmundin kuolemasta. Hämmästyneenä kuuntelee valkyria määräystä, samalla huomaten isänsä olevan suuren surun vallassa. Wotan, jumala, tuntee voimattomuutensa sopimuksiin ja tapoihin nähden — hän on kaikesta voimastaan huolimatta mitä epävapain olento. Tyttärensä pyynnöstä hän nyt kertoo kohtalostaan, kertoo vallanhimostaan ja sormuksesta, jonka oli jättiläisille luovuttanut Freian lunnaiksi. Hän kertoo kirouksesta, joka liittyy sormukseen, ilmoittaen nyt valtansa turvaamiseksi luoneensa valkyriat, joitten tehtävänä on koota Walhallaan taistelussa kaatuneitten sankarien henget. Mutta kaikista varotoimista huolimatta uhkaa jumalia tuho heti kun Alberich saa takaisin sormuksensa. Wotan itse ei voi —niin mielellään kuin hän sen tekisikin — riistää Fafnerilta sormusta, koska sormus on Fafnerille joutunut laillisen ja sitovan sopimuksen nojalla. Mutta jos löytyisi sankari, joka omiin voimiinsa luottaen, omin apuinsa, omin neuvoinsa ja omin aseinensa hänen, Wotanin, puolesta taistelisi, niin sama sankari saisi ryhtyä taistelemaan myös jättiläistä vastaan ja voiton saadessaan vaatia tältä sormuksen saaliikseen.
Saadakseen tällaisen sankarin syntymään, on Wotan luonut Wälsungien suvun. Mutta Fricka on huomannut tämän teon alla piilevän viekkauden — ja kaikki Wotanin ponnistukset ovat nyt rauenneet turhiin. Wotanin ainoa toivomus on nyt: tulkoon loppu! Ja hän tietää Alberichin kyllä pitävän huolen siitä, että loppu tulee. Alberich on jo kullan avulla saanut osakseen naisen lemmen: naisesta on syntyvä Nibelungien poika Hagen, joka hävittää jumalat. Nyt on Brünnhilden huolehdittava siitä, että Wälsungien poika Siegmund kaatuu — jumalien häviöksi.
Matalalla äänellä, melkein kuin itsekseen on Wotan kertomuksensa sanellut ja rientää pois. Siegmund ja Sieglinde saapuvat: väsyneenä ja tapahtumien järkyttämällä vaipuu Sieglinde pyörtyneenä maahan. Siegmundille ilmestyy nyt Brünnhilde, ohjaten suitsista ratsuaan, käsivarressaan kilpi ja kädessään keihäs. Juhlallisen vakavasti hän ilmoittaa Siegmundille lähenevästä kuolemanhetkestä. Siegmund vaatii, että Sieglinden on saatava tulla hänen kerallaan Walhallaan. Brünnhilde ihmettelee moista vaatimusta: Siegmundia odottavat Walhallan nautinnot, ja kuitenkin tuo nainen merkitsee näitä enemmän! Brünnhilde lupaa ottaa Sieglinden suojaansa, ilmoittaen tämän sydämensä alla kantavan rakkauden panttia. Siegmund tahtoo surmata sekä Sieglinden että itsensä; siitä estää hänet Brünnhilde, joka nähdessään noin suuren rakkauden on joutunut säälin valtaan. Hän lupaa suojella Siegmundia taistelussa Hundingia vastaan, näin osoittaen uppiniskaisuutta Wotanin määräystä kohtaan. Raskaat pilvet peittävät näyttämön taustan; joka puolelta kuuluu lähestyvien sotatorvien ääni. Siegmund laskee Sieglinden hellästi kivi-istuimelle ja rientää pois. Salamain sinkoillessa herää Sieglinde, kauhistuneena tuijotellen ympärilleen. Kuuluu toisiaan etsivien Siegmundin ja Hundingin ääniä. Veriviholliset kohtaavat toisensa, Sieglinde aikoo heittäytyä taistelevien väliin, mutta horjahtaa äkillisen valon sokaisemana syrjään. Brünnhilden tottelemattomuus Wotanin käskyä kohtaan ei auta. Tosin hän taistelussa on Siegmundin puolella, mutta läsnä on myös Wotan. Keihääseen, jonka Wotan ojentaa taistelevien vähin, katkeaa Siegmundin miekka, ja Hunding saa kaadetuksi vastustajansa. Kauan ei hän kuitenkaan saa voitostaan iloita: Wotanin kädenliike vaivuttaa hänet kuolleena maahan, — hän ei kelpaa Walhallan sankarien joukkoon. Sitten kääntyy Wotan Brünnhildeen, aikoen rangaista tämän uppiniskaisuuden. Silloin Brünnhilde pakenee isänsä vihaa.
Kolmas näytös tapahtuu korkealla kallionhuipulla, joka kohoaa yli puiden latvojen. Nopeasti kerääntyvät paikalle valkyriat, muutamat kantaen sankareita, jotka ovat taistelussa kaatuneet. Kahdeksan valkyriaa on koolla ja yhdeksäntenä saapuu kalliolle hurjassa paossa Brünnhilde. Hän kantaa tajutonta Sieglindeä, koettaen suojella sekä itseään että onnetonta naista jumalan vihalta. Turhaan pyytää hän sisariltaan lainaksi kyllin levähtänyttä ratsua. Kaikki pelkäävät Wotania, joka lähestyy hurjan pohjoistuulen ja pilvien kantamana. Tuskin on Brünnhilde saanut taivutetuksi Sieglinden lähtemään pakoon — samalla Brünnhilde myös ilmoittaa, että Sieglinde on saava pojan, jolle on pantava nimeksi Siegfried ja jolle valkyria antaa Siegmundin miekan kappaleet — kun Wotan jo on paikalla. Syylliselle valkyrialle sanelee hän rangaistuksen. Brünnhilde menettää valkyrian arvonsa ja hänet karkoitetaan maan päälle, jossa hänen pitää tulla jonkun miehen vaimoksi, istua tuvassaan ja palvella miestään. Hurjasti vaikeroiden sisarensa kohtaloa hajaantuvat valkyriat ratsujensa selässä metsään.
Wotan jää nyt yksikseen Brünnhilden kanssa. Rajuilma lakkaa, pilvet hajaantuvat, iltarusko punertaa, tulee yö. Brünnhilde rukoilee armoa, sanoen, ettei hän voinut olla yrittämättä Siegmundin pelastusta. Wotan pysyy lujana päätöksessään: "Sun lemmen auvo on hurmannut, seuraa siis myös, jota lemmit näin!" Sieglindeltä hän ei kiellä apuaan, mutta Brünnhilden on kärsittävä rangaistus. Hänen on vaivuttava syvään uneen: hänen on sitten mentävä sen vaimoksi, joka hänet herättää. Yhden helpotuksen tähän ankaraan rangaistukseen saa Brünnhilde kuitenkin: tulenlieskat ympäröikööt sitä kalliota, jolla hän nukkuu. Silloin ei ainakaan kukaan pelkuriraukka uskalla häntä lähestyä.
Syvästi liikutettuna ottaa Wotan jäähyväiset reippaalta ja kauniilta tyttäreltään ja suutelee tätä. Sitten vaipuu Brünnhilde syvään uneen kuusien varjoon. Wotan manaa keihäällään esille leiskuvan tulen, ja pian ympäröivät tulenlieskat kallion ja suuren kuusen oksien turvissa uinuvan neidon. Kehtolaulun vienosti soidessa katoaa Wotan, huudahtaen: "Ken peitseni kärjen eessä pelkää, ei liekkien halki käy!" — Väliverho laskee.
Toinen päivä: SIEGFRIED.
Henkilöt:
/*Siegfriedtenori.Mimetenori.Vaeltaja(Wotan) barytoni.Alberichbarytoni.Fafnerbasso.Erdaaltto.Brünnhildesoprano.*/
Alkusoitto johtaa synkillä sävelillään ajatuksemme Nibelungien pimeään valtakuntaan, ja kun väliverho nousee, olemmekin Alberichin veljen Mimen luolassa. Mime, jonka kasvatiksi Sieglinden synnyttämä Siegfried on joutunut, takoo parhaillaan miekkaa Siegmundin miekan kappaleista, jotka Sieglinde on jättänyt pojalleen. Ei tahdo työ luonnistua — ainakaan ei miekalla ole entisen aseen voimaa. Ja kuitenkin tahtoisi Mime saada syntymään sellaisen miekan, jolla Siegfried voisi surmata Fafner-jättiläisen ja sitten riistää tältä pois Nibelungien aarteet. Uljas nuorukainen saapuu, mukanaan kesyttämänsä karhu, jonka hän päästää irti kasvatusisänsä suureksi kauhuksi. Hän tempaa myös miekan — jonka Mime juuri on saanut eheäksi — ja iskee sen jälleen palasiksi. Hän sanoo inhoavansa kasvatusisäänsä ja vaatii tältä tietoja synnystään ja alkuperästään. Mime kertoo hänen syntymästään; kuultuaan miekan tärkeänä tekijänä kuuluvan hänen perintöönsä, käskee Siegfried Mimeä takomaan miekan eheäksi. Iloissaan siitä, että tuo vanha äijänkäppyrä ei ole hänen isänsä, tahtoo Siegfried nyt lähteä avaraan maailmaan.
Nyt ilmestyy luolaan vaeltaja, joka on puettu tummansiniseen viittaan, kädessään matkasauvana keihäs. Vaeltaja on Wotan. Hän asettuu Mimen lieden ääreen ja aloittaa kääpiön kanssa arvoitus- ja kysymysleikin, jota musiikki kuvaavasti säestää. Vaeltaja ratkaisee sukkelasti kaikki kolme hänelle esitettyä kysymystä, mutta Mime ei osaa vastata kolmanteen vaeltajan tekemään kysymykseen: "Kuka Nothungmiekan jälleen ehjäks’ saa?" Vedonlyönnin nojalla pitäisi Mimen nyt menettää päänsä. Vaeltajan puheista hänelle selviää, että "sen ehjäks’ saa" mies, "joka ei mitään pelkää"; se mies on epäilemättä Siegfried, jonka tehtäväksi myös — Wotanin sanojen mukaan — jää eheäksi saadulla miekalla lyödä Mimen pää pois. Kaikin keinoin Mime nyt koettaa herättää nuorukaisessa pelkoa — turhaan: Siegfried pysyy pelottomana ja ryhtyy takomaan eheäksi isänsä miekkaa. Peloissaan seuraa Mime työn kehittymistä, samalla laatien seuraavan suunnitelman: Siegfriedin on ihmeellisen miekkansa avulla surmattava Fafner, joka inhoittavaksi lohikäärmeeksi muuttuneena vartioi aarrettaan ja sormusta. Sitten saisi Siegfried Mimen kädestä virkistävää juomaa, joka suistaisi sankarin kuolemaan. Niin olisi sekä sormus että aarre Mimen hallussa. Mimen näitä miettiessä saa Siegfried miekkansa valmiiksi ja riemusta huudahtaen hän yhdellä iskulla halkaisee alasimen kahtia.
Toinen näytös tapahtuu "Kateudenluolalla". Alberich istuu kallion kylkeen painautuneena, vartioiden, ettei kukaan ennen häntä pääse luolaan, jossa Fafner aarrettaan vahtii. Paikalle saapuu Wotan jälleen vaeltajaksi pukeutuneena. Alberich luulee matkamiehen aikovan anastaa sormuksen. Wotan torjuu epäilyt; häntä sitovat sopimukset, sillä onhan hän luovuttanut sormuksen lunnaiksi Freiasta. Epäluulot, että hän olisi yllyttänyt Siegfriedin taisteluun Fafner- lohikäärmettä vastaan, torjuu Wotan myös. Todistukseksi siitä, että hän, Wotan, ei aarretta himoitse, herättää hän nukkuvan lohikäärmeen ja varoittaa sitä, ilmoittaen sankarin saapuvan. Fafner ei pelkää mitään, tulkoon Siegfried vain. Wotan poistuu, Alberich jää vartioimaan ja seuraamaan tapahtumain kehitystä.
Nyt tuo Mime Siegfriedin luolalle, valmistaa pelotonta nuorukaista taisteluun lohikäärmettä vastaan, jättäen hänet sitten yksikseen. Siegfried vaipuu suloisiin haaveisiin erään tuuhean lehmuksen alle. Hän muistelee äitiään, jota ei ole koskaan saanut nähdä. Ruokopillillä hän yrittää matkia lintujen laulua, puhaltaen sitten torvestaan iloisen sävelen. Tästä herää Fafner-lohikäärme, joka haukotellen matelee luolasta. Nauraen tarkastelee Siegfried mokomaa eläintä. Sukkelasti työntää hän miekkansa lohikäärmeen sydämeen — Fafner saa näin surmansa — ja sormukseen liittyvä kirous on jälleen toteutunut. Kun Siegfried vetää miekan pois haavasta, tahraa veri hänen kätensä. Vaistomaisesti vie hän verisen sormen suuhunsa ja saa siten taidon tajuta ja ymmärtää lintujen laulua. Pienen metsälinnun suusta kuulee Siegfried, että luolassa on ihmeellinen taikaviitta ja sormus, joita hän nyt menee noutamaan.
Alberich ja Mime kohtaavat toisensa. He aikovat mennä luolaan, asettuvat toistensa tielle ja ryhtyvät "haukkumaan" toisiaan. Alberich joutuu kiistassa häviölle. Mimen kummastukseksi on Siegfriedillä luolasta tullessaan mukanaan taikaviitta ja sormus — Mime ei voi ymmärtää, mistä Siegfried on saanut tietää niitten olemassaolon. Lintu laulaa jälleen — Siegfried saa tietää, että Mime hautoo murha-aikeita. Hän tyrkyttää Siegfriedille myrkyllistä juomaa, mutta silloin Siegfried äkillisen inhon valtaamana lyö miekallaan maahan entisen kasvatusisänsä. Luolasta kajahtaa Alberichin vahingoniloinen voitonnauru. Siegfried ojentautuu jälleen pitkäkseen lehmuksen alle. Päivä paistaa kirkkaana; nuoren sankarin mielessä herää kaipuu; hän haluaisi saada hyvän toverin itselleen. Silloin lintu laulaa ihanasta neidosta, joka nukkuu tulenliekkien ympäröimällä kalliolla ja jonka saa vaimokseen vain se, joka hänet pelkoa osoittamatta herättää. Nuorukainen huudahtaa ilosta: hän ei ainakaan pelkää mitään, ja kun lintu lähtee lentoon, nousee Siegfried nopein askelin seuraamaan opastaan.
Kolmannessa näytöksessä näemme jälleen Wotanin, jonka huoli jumalten tulevaisuudesta on ajanut Erdan, kohtalon jumalattaren luokse. Salaman ja ukkosenjylinän avulla Wotan herättää rotkossaan nukkuvan jumalattaren. Tämä ei kuitenkaan osaa antaa mitään neuvoa, vaan katoaa. Kirkkaassa aamuvalaistuksessa saapuu Siegfried. Vaeltaja on nyt hänen tiellään matkalla nukkuvan neidon luo. Wotan alkaa puhutella nuorukaista hieman ivallisesti. Nuorukainen tuntee rohkeuden rinnassaan kasvavan, samoin Wotanin mieleen tulvii mustasukkaisuutta ja kateutta, kun hän ajattelee, että Brünnhilde on tuleva tuon nuorukaisen vaimoksi. Wotan ei halua noin vaan väistyä syrjään — hän tahtoo kaatua, tulla voitetuksi tai itse voittaa. Hän ojentaa keihäänsä estämään nuorukaisen kulkua, Siegfried tempaa miekkansa ja lyö keihään kappaleiksi. Kova ukkosenjyrähdys, Wotanin tehtävä on lopussa ja hän katoaa huudahtaen: "Mene! Minä en voi sinua pidättää!"
Iloisesti torveaan puhaltaen Siegfried kulkee hehkuvan tulimeren halki. Hän löytää nukkuvan Brünnhilden. Tuo nainen herättää hänessä tunteen, jota hän ei ole koskaan tuntenut: pelon. Hän rohkaisee sentään itsensä ja herättää pitkällä suudelmalla nukkuvan neidon. Vienojen harpunsävelten soidessa kohottautuu valkyria hitaasti ja kurottaa ihastuksen vallassa käsivartensa kohti taivasta, ensimmäisen tervehdyksensä kohdistaen auringolle, loistavalle päivän tuojalle. Vasta sitten kääntyy hän Siegfriediin päin, tunnustaen tälle heti rakkautensa. Mutta sitten muistaa hän äkkiä olevansa jumalallista syntyperää. Hänen mieltään painaa tunto siitä, että hänen voimansa on mennyt ja että hänen nyt on alistuttava tuon vieraan miehen tahtoon. Ylpeänä, sitten epätoivoisen tuskallisena hän vastustaa Siegfriedin myrskyisiä lemmenosoitukisa; rakkaus tekee kuitenkin lopulta vastustuksesta lopun. Siegfried sulkee neidon syliinsä — ja niin päättyy toinen ilta.
Kolmas ilta: JUMALTENTUHO.
Götterdämmerung.
Osajako:
/*Siegfriedtenori.Guntherbarytoni.Hagenbasso.Alberich(korkea) basso.Brünnhildesoprano.Gutrunesoprano.Waltrautemezzosoprano.1., 2. ja 3. norna altto, altto, soprano.1., 2. ja 3. Reinintytär soprano, altto, altto.Miehiä. Naisia.*/
Väliverhon noustessa näemme nornien Loken tuliloimujen valossa punovan kultalankojaan ja kuulemme heidän laulavan surullisia lauluja Wotanista. Saamme tietää, että Wotan on hakkauttanut poikki maailmanpuun ja pinottanut halot Walhallaan, niitten avulla polttaakseen linnansa. Alberich-aihe (kirous) kuuluu, kultainen lanka katkeaa, nornilla ei ole enää mitään ilmoitettavaa, he menevät Erdan, kohtalon jumalattaren luo.
On tullut päivä. Näyttämölle saapuu Siegfried täysissä asevarusteissa. Häntä seuraa ratsua taluttaen Brünnhilde. Siegfriedin mieli palaa jälleen maailmalle, hän ottaa nyt jäähyväiset puolisoltaan. Uskollisuuslupauksia vaihdetaan. Siegfried saa ratsun Brünnhildeltä antaen tälle vastalahjaksi sormuksen, johon liittyvästä kirouksesta hänellä ei ole aavistustakaan. Helisevin soitoin Siegfried sitten lähtee uusia seikkailuja etsimään.
Ensimmäisen näytöksen ensimmäinen kuvaelma vie meidät Gibichungien pylvässaliin Reinin varrelle. Korkeille istuimille ovat asettuneet ruhtinas Gunther ja tämän sisar Gutrune. Sivulla on Hagen, Alberich-kääpiön poika, joka heti alkaa punoa juoniaan. Hän sanoo tietävänsä kummallekin hyvät puolisot: Guntherille liekkien keskellä olevan valkyria Brünnhilden, ja Gutrunelle sankareista mainioimman, Siegfriedin, Wälsungien heimoa. Hagen neuvoo keinonkin, jolla Gutrune saisi Siegfriedin puolisokseen: Siegfriedille olisi vain annettava unohduksen juomaa. Silloin Siegfried unohtaisi kaikki ennen Gutrunea näkemänsä ja rakastamansa naiset.
Reiniltä kuuluu heleitä torventoitahduksia. Siegfried soutaa siellä ratsuineen veneessä pitkin virtaa. Hagen kutsuu hänet maihin. Siegfried noudattaa kutsua. Hänellä ei ole maata eikä miehiä, mutta voimansa hän tarjoaa kuninkaan palvelukseen. Hagenin kehoituksesta ojentaa Gutrune Siegfriedille tervetuliaismaljan. Sankari juo maljasta, muistellen Brünnhildeä, mutta juotuaan maljan pohjaan, hän unohtaa heti rakkautensa Brünnhildeen ja kohdistaa hehkuvan lempensä Gutruneen. Näin on Siegfried joutunut pimeitten voimien valtaan. Lisäksi lupaa Siegfried hankkia Brünnhilden Guntherin puolisoksi käyttämällä taikaviittaa, jonka salaisuuden Hagen paljastaa. Paremmaksi vakuudeksi juovat Siegfried ja Gunther ikivanhoja germanilaisia tapoja noudattaen veriveljeyden maljan, johon Hagen ei yhdy, koska hänen tarkoituksenaan on tuhota Siegfried ja isälleen toimittaa aarre, sormus ja taikaviitta.
Toisen kuvaelman näyttämönä on jälleen valkyriain kallio. Mietiskelevänä tarkastelee Brünnhilde Siegfriedin antamaa sormusta; armaitten muistojen valtaamana suutelee hän sitä monet kerrat. Mutta turhaan ei sormus ole hänen hallussaan: ilmoista laskeutuu nopeasti valkyria Waltraute pyytämään Brünnhilden apua. Hän kertoo, että Wotan on palannut takaisin vaellukseltaan keihäs kappaleina ja sitten kaadattanut maailmanpuun ja pinottanut puut Walhallan saleihin. Nyt istuu Wotan mykkänä, mitään virkkamatta istuimellaan; hän ei koske Holdan nuoruutta antavaan omenaan, hän odottaa vain kaiken loppua. Kerran oli hän avannut suunsa ja sanonut Waltrautelle: "Jos hän (Brünnhilde) antaisi sormuksen takaisin Reinin tyttärille, olisi sekä maailma että jumala pääsevä kirouksen painosta!" Nyt olisi Brünnhilden heitettävä sormus virtaan, mutta hän vastaa kieltävästi: hän ei halua, ei tahdo luopua siitä rakkauden- ja uskollisuuden pantista, jonka Siegfried on hänelle jättänyt. Ennen menkööt Walhalla ja komeat salit raunioiksi! Waltraute ei siis ole onnistunut tehtävässään ja poistuu valittaen metsään. — Siegfried saapuu. Hän on taikaviitan avulla muuttanut itsensä Guntheriksi ja on nyt tullut hakemaan Brünnhildeä, viedäkseen tämän Guntherin linnaan. Brünnhilde puolustautuu, mutta joutuu häviölle. Siegfried ottaa sormuksen hänen sormestaan ja lähtee sitten viemään omaa vaimoaan toisen miehen puolisoksi.
Toinen näytös alkaa; Hagen ja Alberich kohtaavat toisensa Reinin rannalla. Alberich kehoittaa poikaansa pysymään lujana, sillä kohta on kauan odotettu hetki käsissä. Siegfried on tuhoutuva ja maailmanherruus joutuva heille. — Aurinko nousee. Siegfried saapuu ja kihlautuu odottavan Gutrunen kanssa. Kovalla äänellä kutsuu Hagen Gibichin miehiä hääjuhlia viettämään. Veneessä saapuvat Gunther ja tämän puoliso Brünnhilde. Kauhukseen huomaa Brünnhilde Siegfriedin seisovan Gutrunen rinnalla ja näkee Siegfriedin kädessä myös sormuksen, jonka Gunther hänen luulonsa mukaan oli väkivallalla anastanut häneltä, Brünnhildeltä. Brünnhilde puhkeaa nyt katkeriin syytöksiin Siegfriediä vastaan, mutta tämä vannoo olevansa syytön ja kiiruhtaa lemmittynsä kanssa hääjuhlaan. Hagenin yllytyksestä vannovat nyt Gunther ja Brünnhilde, että Siegfriedin täytyy kuolla. Hagen tietää, mikä on Siegfriedin arin kohta, ja Brünnhilde liittoutuu hänen kanssaan Siegfriedin tuhoksi.
Kolmannen näytöksen ensimmäinen kuvaelma tapahtuu villissä metsä- ja kallioseudussa Reinin lähellä. Kolme Reinin tytärtä kohottautuu ylös virrasta, virittäen ihanan pehmeäsointuisen laulun, joka myöhemmin muuttuu aarteen katoamisesta kertovaksi valitukseksi. Paikalle saapunutta Siegfriediä houkuttelevat neidot luopumaan sormuksesta, mutta kun tämä vastaa houkutuksiin kieltävästi, varoittavat neidot häntä uhkaavasta tuhosta. Siegfried nauraa kaikille varoituksille. Hän ei pelkää kuolemaa. Hengen ja ruumiin hän mielellään antaa, rakkaudesta hän vain ei tahtoisi luopua. Reinin tyttäret kiiruhtavat kertomaan Brünnhildelle sormukseen liittyvästä kirouksesta. — Nyt saapuvat paikalle metsästysretkellään Gunther, Hagen y.m. Saalista ihaillaan ja maljoja kallistellaan. Siegfried on loistavalla tuulella ja tarjoutuu synkkänä istuvalle Guntherille kertomaan menneisyydestään. Hän kertoo syntymästään, kuvailee elämäänsä Mimen hoivissa ollessaan, ilmoittaa, kuinka oli takonut miekan ja surmannut Fafner-lohikäärmeen, kertoo metsälinnusta, jonka laulun oli ymmärtänyt, ja aarteesta, joka joutui hänen haltuunsa. Sitten ei Siegfried enää muuta muista. Silloin kaataa Hagen sankarin huomaamatta juomasarveen mehua, joka palauttaa kadonneen muistin. Nyt kertoo Siegfried Guntherin kummaksi kuinka hän herätti liekkien ympäröimällä kalliolla nukkuvan neidon. Siegfried huomaa äkkiä kaksi korppia, jotka lentelevät hänen yläpuolellaan; hän seuraa katseillaan korppien lentoa — silloin työntää Hagen keihään hänen selkäänsä. Brünnhilden nimi huulillaan vaipuu Siegfried kuolleena maahan. Miehet nostavat ruumiin kilvelle, ja juhlallisen surumarssin soidessa lähtee surullinen kulkue kohti Guntherin linnaa. Kuu tulee esille pilvien lomasta ja valaisee kelmeällä loisteellaan salakavalasti surmattua sankaria.
Gibichungien pylvässalissa saa Gutrune suureksi surukseen vastaanottaa puolisonsa — ruumiina. Hagen vaatii Guntherilta sormusta, joka on Siegfriedin sormessa. Gunther vastaa kieltävästi; Hagen lyö hänet kuoliaaksi ja aikoo juuri väkivallalla ottaa sormuksen Siegfriedin kädestä, kun tämä käsi uhkaavana nousee pystyyn. Läsnäolevat valtaa kauhu; silloin astuu Brünnhilde ruumiin ääreen, käskee valmistamaan rovion ja koristamaan sen. Sitten pitää hän järkyttävän jäähyväispuheen, jossa kertoo tuskistaan, rakkaudestaan ja Siegfriedin uskollisuudesta. Nyt on iki- isä Wotan pääsevä rauhaan: Brünnhilde irroittaa sormuksen Siegfriedin kädestä ja pistää sen omaan sormeensa. Tuli, jonka hän itse sytyttää, on puhdistava sormuksen kirouksesta. Hän heittää soihdun rovioon, jonka päällä Siegfried makaa. Sitten kutsuu hän paikalle ratsunsa, nousee sen selkään ja heittäytyy ratsuineen tulenliekkeihin. Tuli yhdistää jälleen molemmat rakastavaiset.
Hagen on yhä pelokkaammin seurannut Brünnhilden toimia ja syöksyy mielipuolisuuden puuskassa Reiniin, josta Reinin tyttäret ovat nousseet sormusta tukasta hakemaan: "Älkää kajotko sormukseen!" huutaa Hagen vielä, mutta Woglinde ja Wellgunde saavat hänet nyt syleilyynsä ja vetävät hänet mukanaan syvyyteen, Flosshilden riemuiten nostaessa jälleen löydetyn sormuksen ilmaan. Rein on saanut takaisin aarteensa, maailma on vapautunut sen kirouksesta, uusi suku, joka pitää rakkauden käskyä korkeimpana lakinaan, voi kasvaa ja kukoistaa. Nyt on jumalten tuho läsnä: Brünnhilden lähettiläinä ovat korpit vieneet Lokelle valkyriainkalliolle sanan, että tämän oli mentävä sytyttämään Walhalla tuleen. Kohta näkyy taivaalla tulipalon loimu: jumalten tuho, vanhan maailman loppu on tullut.
* * * * *
Näitten edelläesiteltyjen draamojen ensi-illat olivat — kuten elämäkerrasta muistamme — Bayreuthissa elokuussa v. 1876. Yleisön innostus oli suuri, mutta arvostelu epäsuopea, kuten tavallisesti. Vasta myöhemmin on tultu tajuamaan ja ymmärtämään, kuinka suurenmoinen on ollut se tehtäväänsä syventyminen ja nerokkuus, joka oli luonut tämän mielikuvituksen lentoa ja syvää elämäntuntua uhkuvan draamasarjan. Ja vaikka tapahtumat näissä draamoissa ovat sijoitetut kaukaiseen menneisyyteen, saattaa katsoja mielessään rinnastaa ne nykyaikaankin, sillä M. Wegeliuksen sanoja käyttääksemme: "Meidänkin nykyiselle maailmallemme samat voimat tuhoa uhkaavat, jotka jo alkuaikoina kalvoivat maailmanpuun juurta: vallanhimo ja kullanpyynti; nyt niinkuin silloinkin väkivalta murtaa ne 'sopimusriimut', joitten piti taata maailmanrauha. Nytkin kuulemme maanalaisen humun Alberichista ja hänen orjistaan, jotka tunkeilevat ylös pintaa kohti, himoiten houkuttelevaa aarretta, jolla he tahtovat maanpäällä ostaa itselleen sen taivaan, jota eivät usko ylhäällä olevaksi. Rakkaus yhtävähän nyt kuin silloin tunnustetaan ainoaksi vapahtavaksi ja pelastavaksi maailmanvallaksi."
Wagner oli ajatellut Nibelungin sormuksen jäävän vain Bayreuthin juhlanäyttämön esitettäväksi. Mutta rahapula vaikutti jälleen sen, että tetralogian esitysoikeus oli luovutettava muillekin teattereille. München, Leipzig ja Wien saivat nähdä draamat ensimmäisinä; monet pienemmät teatterit seurasivat sitten suurten jälkiä.