Hänen vaarallisesta asemastaan huolimatta — hänen epäluuloistaan ja pelostaan huolimatta, ei mikään suottainen julmuus tahrannut hänen ankaraa oikeudentuntoaan. — Montreal ja Pandulfo di Guido olivat ainoat valtiolliset uhrit, jotka hän vaati. Jos italialaisen viisauden pimeän macchiavellismin mukaan noitten vihollisten kuolema oli epäpoliittisuutta, niin se ei ollut työssä vaan tekotavassa. Jokin Bolognan tahi Milanon ruhtinas olisi välttänyt telotuslavan synnyttämää osanottoa, ja myrkkyjuoma tahi tikari olisi turvallisemmin kirveen korvannut. Mutta kaikkine vikoineen, todellisine tai luultuine, ei ainoallakaan tuon katalan ja verisen valtiotaidon teolla, mikä Italian menestyksellisempiä ruhtinaita ohjasi, koskaan noudattanut kunnianhimoaan tai vakuuttanut turvallisuuttaan Rooman viimeinen tribuuni. Mitkä hyvänsä hänen hairahduksensa lienevätkin olleet, hän eli ja kuoli miehenä, joka uneksui turhan, mutta kunniakkaan unelman, turmeltuneessa ja raukkamaisessa kansassa saavansa hereille muinaisen tasavallan hengen.
Kaikista senaattorin seuralaisista uutterin ja suosituin yhä oli Angelo Villani. Kohotettuaan hänet korkeaan asemaan, Rienzi tunsi itsensä ikäänkuin uudestaan nuoreksi, tavattuaan henkilön, joka oli hänen kiitollisuuteensa oikeutettu — hän rakasti nuorukaista kuin omaa poikaansa. Villani ei milloinkaan poistunut hänen sivultaan, paitsi keskustellakseen kaupungin eri korttelien eri kansanjohtajien kanssa; ja näissä keskusteluissa hänen intonsa näytti olevan laimentumaton — näytti koskevan hänen terveyteensä; ja Rienzi häntä hellästi nuhteli, milloin hyvänsä omista aatoksistaan havahtuen hän katseli hajamielistä silmää ja lyijynkarvaista kalvakkuutta, mikä oli seurannut nuoruuden kukkeutta ja välkettä.
Sellaiseen toreilemiseen nuori mies vastaili vain samoilla muuttumattomilla sanoilla.
"Senaattori, minulla on suuri työ tehtävänä", ja näitä sanoja sanoessaan hän hymyili.
Eräänä päivänä ollessaan senaattorin luona Villani jotenkin töykeästi sanoi, "muistatteko, herrani, minun niin kunnostaneeni itseäni Viterbon tappelussa, että kardinaali d'Albornozkin suvaitsi huomata minut?"
"Muistan urhollisuutesi hyvin, Angelo, mutta miksi tuota kysyit?"
"Herrani, Bellini, Capitolin vartioston päällikkö on vaarallisesti sairastunut?"
"Tiedän sen."
"Kenelle saattaa herrani uskoa tuon toimen?"
"Häntä lähimmälle, vaikka."
"Mitä! Soturille joka on Orsinia palvellut!"
"Se on totta. No, otamme Tommaso Pilangierin."
"Kelpo mies; mutta eikö hän ole Pandulfo di Guidon sukulainen?"
"Onko niin laita? Se seikka on huomioon otettava. Onko sinulla joku ystävä tiedossa?" sanoi senaattori hymyillen. "Utelemisesi mielestäni siihen viittaa."
"Herrani" vastasi Villani punastuen, "olen kenties liian nuori; mutta tuo toimi kysyy uskollisuutta enemmän kuin vuosia. Tunnustanko? Taipumukseni on pikemmin palvella teitä miekallani kuin kynälläni."
"Haluatko todentotta ryhtyä tuohon toimeen? Se on vähempiarvoinen eikä yhtä tuottava kuin nykyinen virkasi, ja olethan liian nuori johtamaan noita itsepintaisia olentoja."
"Senaattori, veinpä hurjempiakin poikia Viterbossa hyökkäykseen. Mutta olkoon niinkuin teidän etevämpi viisautenne parhaaksi katsoo. Mitä tehnettekin, pyydän teitä olemaan varuillanne. Jos petturin valitsette Capitolin vartioston päälliköksi, — minä vapisen tuota ajatellessani!"
"Kautta uskoni, kalpenetpa jo, rakas poikani; ystävyytesi on suloinen pisara karvaassa juomassa. Kenen saattaisin valita paremmin kuin sinun? Sinä saat tuon paikan, ainakin Bellinin sairauden ajaksi. Tahdon tänään antaa määräykseni. Se toimi vähemmän rasittaakin nuorta mieltäsi, kuin se, jota nyt hoidat. Olet liiaksi uuttera asiamme hyväksi."
"Senaattori, siihen vastaan vaan tapani mukaan — minulla on suuri työ tehtävänä!"
VII Luku.
Verotus.
Nuot pelottavat salaliitot tukahutettuaan, ylimykset miltei masennettuaan, ja liitettyään kolme neljättä osaa paavillista aluetta takasin Roomaan, Rienzi synnyinkaupunkinsa vapauden suojaamiseksi arveli olevan sopivan ajan ryhtyä toteuttamaan mielituumaansa: nostaa ja järjestään kuhunkin kaupunginosaan roomalainen legioona. Hän toivoi täten omista kaupunkilaisista saavansa kokoon kaiken sotavoiman, minkä Rooma omien laitostensa puolustukseksi tarvitsisi.
Mutta niin kehnot olivat aseet, joilla tuo suuri mies oli tuomittu jaloja aatteitansa toteuttamaan, ettei löytynyt ainoatakaan roomalaista, joka olisi omaa maatansa palvellut vaatimatta ainakin samaa palkkaa kuin maksettiin vieraille palkkalaisille. Röyhkeydessään, joka on niin ominaista suvulle, joka kerran oli suuri, kukin roomalainen sanoi, "Enköhän minä ole saksalaista parempi? — Maksakaa minulle sen mukaan."
Senaattori tukahutti inhonsa — hän kerrankin oli tullut tuntemaan että Catojen aika oli mennyttä. Uskaltavasta innottelijasta kokemus oli tehnyt käytännöllisen valtiomiehen. Rooma tarvitsi legiooneja — ne muodostettiin — uljaat nähdä, varustuksiltaan virheettömät. Mitenkä saada ne maksoon? Oli vaan yksi keino pitää Rooma pystyssä — Roomaa täytyi verottaa. Verotettiin viini ja suola.
Julistus oli seuraava:
"Roomalaiset! Senaattorinne arvoon kohottuani, kaikki ajatukseni ovat tarkottaneet teidän vapauttanne ja menestystänne; jo ovat kavaltajat tuhotut kaupungin sisältä, lippumme voitollisina ulkopuolella, todistaen että Jumaluus suosii miehiä, jotka pyrkivät vapautta lakiin yhdistämään. Näyttäkäämme esimerkki Italialle ja maailmalle! Osottakaamme että roomalaisen miekka pystyy suojelemaan roomalaisen forumin. Kaupungin jokaiseen Rioneen on järjestetty kauppiaista ja käsityöläisistä koottu porvarilegiona; he väittävät etteivät voi palkkiotta jättää ammattiansa. Senaattorinne kutsuu teitä auttamaan vapaatahtoisesi omassa puolustuksessanne. Hän on antanut teille vapauden, hän on rauhan teille palauttanut; sortajanne ovat ympäri maan hajotetut. Hän pyytää teitä säilyttämään aarteet, jotka saitte. Ollaksenne vapaat, teidän on jotakin uhraaminen; vapauden eteen, mikä uhraus on liika suuri? Kannatukseenne luottaen minä vihdoin, ensi kerran, käytän virkani myöntämää oikeutta — ja Rooman pelastukseksi minä verotan roomalaisia!"
Sitten seurasi veroilmoitus.
Julistus naulattiin yleisiin paikkoihin. Erään plakaatin eteen kokoontui väkeä. Sen eleet olivat tuliset ja hillitsemättömät — silmät välähtelivät — se keskusteli hiljaa, mutta kiivaasti.
"Uskaltaa siis verottaa meitä! Eiväthän ylimykset eikä paavikaan olisi tuota enempää voineet tehdä!"
"Hävetköön! hävetköön!" huudahti muuan kuihtunut nainen, "meitä, jotka olimme hänen ystäviään! Mistä saavat pienokaisemme leipää?"
"Olisi siepannut paavin rahat!" virkkoi eräs kunnon viininmyyjä.
"Voi, voi! Pandulfo di Guido olisi omilla varoillaan elättänyt sotajoukon. Hän oli rikas mies. Mikä hävyttömyys kapakan pojassa!"
"Emme ole roomalaisia, jos tuota kärsimme!" sanoi eräs Palestrinasta karannut.
"Kansalaiset!" ärähti karkeasti eräs pitkä mies, joka siihen saakka oli kirjurilla luetuttanut itselleen verojulistuksen erityiskohtia, ja jonka raskas aju lopuksi älysi että viini oli kallistuva — "kansalaiset, me tarvitsemme uuden vallankumouksen. Tämä totta vieköön on kiitollisuutta! Mitä me olemme kostuneet tuon miehen palauttamisesta? Ainako meitä maahan paiskotaan? Maksamaan — maksamaan — maksamaan! Siihenkö vaan kelpaamme?"
"Kuulkaa Cecco del Vecchiota!"
"Ei, ei; ei nyt", murisi seppä. "Käsityöläisillä on tänä ehtoona erityinen kokous. Nähdäänpäs — nähdäänpäs!"
Nuori, viittaan kääriytynyt mies, jota kukaan ei ollut huomannut, kosketti seppää.
"Kuka hyvänsä ryntää Capitoliin ylihuomenna päivänkoiton aikaan", hän kuiskasi, "ei tapaa siellä vartijoita!"
Hän oli tiessään ennenkuin seppä ehti katsoa taaksensa.
* * * * *
Samana iltana Rienzi, levolle mennessään, sanoi Angelo Villanille — "rohkeutta, välttämätön on tämä tekoni! Mitä kansa siitä arvelee?"
"Hieman nurkuu, mutta näyttää älyävän että se on välttämätön. Cecco delVecchio oli äänekkäin nureksija, mutta on nyt äänekkäin puoltaja."
"Se on yrmeä mies, hän kerran hyljäsi minut; mutta tuo kamala kirkonkirous! Hän ja roomalaiset saivat tuosta hyljäämisestään oppia karvaan läksyn, ja kokemus on toivoakseni opettanut heidät rehellisiksi. Hyvä, jos tuo verotus päättyy rauhallisesti, niin kahden vuoden päästä Rooma on jälleen oleva Italian kuningatar, — sen sotavoima kunnossa — sen tasavalta muodostunut; ja silloin — silloin —"
"Silloin mitä, senaattori?"
"Niin, silloin, oma Angeloni, Cola di Rienzi saattaa kuolla rauhassa! On tarve, jonka vallan ja loiston syvä kokemus vihdoin meille tuottaa — jäytävä kuin nälän, raukaiseva kuin unen tarve; —Angeloni, se on kuoleman tarve!"
"Herrani, tuon oikean käteni antaisin", huudahti Villani innokkaasti, "jos kuulisin teidän sanovan olevanne elämään kiintyneen!"
"Olet kelpo nuorukainen, Angelo!" sanoi Rienzi lähtien Ninan kammioon; ja hänen hymyissään ja kiihkeissä hyväilyissään hän hetkeksi unhotti olevansa suuri mies!
VIII Luku.
Päätöksen kynnyksellä.
Seuraavana aamuna Rooman senaattorilla oli suuri vastaanotto Capitolissa. Florensista, Paduasta, Pisasta, Milanostakin (Viscontilta), Cenuasta, Neapelista — oli saapunut lähettiläitä onnittelemaan hänen palaustaan tahi kiittämään häntä siitä, että hän oli pelastanut Italian Montrealen tuhotöistä, Venetsia yksin, jonka palveluksessa Suuri Komppania oli, pysyi erillään. Koskaan ei ollut Rienzi näyttänyt onnekkaammalta ja mahtavammalta, eikä koskaan ollut hän osottanut olemuksen vapaampaa ja iloisempaa majesteettia.
Tuskin oli vastaanotto ohitse, kun sanansaattaja saapui Palestrinasta. Kaupunki oli antautunut, Colonna paennut, ja senaattorin lippu liehui kapinallisten ylimysten viimeisen turvapaikan valleilla. Rooma saattoi vihdoinkin pitää itseään vapaana, ja ainoakaan vihollinen ei näkynyt uhkaavan Rienzin lepoa.
Seurue hajaantui. Senaattori ylpeänä ja riemuiten läksi yksityiseen asuntoonsa, ennen lähettiläille annettavan juhlan alkamista. Hän kohtasi Villanin, joka oli synkkä katsannoltaan, kuten tavallisesti.
"Ei suruja tänään, Angelo", sanoi senaattori iloisesti; "Palestrina on meidän!"
"Minä iloitsen kuullessani sellaisia uutisia ja nähdessäni herrani olevan niin uhkealla mielialalla", vastasi Angelo "Haluttaako herraani nyt elää?"
"Kunnes roomalainen hyve elpyy, kenties — haluttaa! Mutta niin olemmeOnnen vauvoja, — tänäpänä iloisia — huomenna alakuloisia!"
"Huomenna", kertoi Villani koneentapaisesti: "niin huomenna kulonalaisia!"
"Kirmaat sanoillani, poika", sanoi Rienzi puoleksi suuttuen ja kääntyi pois.
Villani ei huomannut herransa närkästystä. Pidot olivat ahdinkoon täynnä väkeä ja loistavat; Rienzi tuona päivänä oli pakoton, kohtelias isäntä.
Milanolaiset, padualaiset, pisalaiset, neapelilaiset, kilpailivat toistensa kanssa, mahtavan senaattorin hymyilyistä. Uhkuvat olivat heidän ylistyslauseensa — tuhlaavat avuntarjouksensa. Ei ainoakaan Italian hallitsija näyttänyt olevan turvallisempana valtaistuimellaan.
Pidot päättyivät aikaiseen (niinkuin valtiollisissa tiloissa tavallisesti), ja Rienzi, hiukan viinin liikuttamana, kuljeskeli yksinään Capitolista poispäin. Suunnaten yksinäisen kulkunsa kohden Palatinia, hän näki haljakasten, hunnunkaltaisten usvain, jotka päivänlaskua seuraavat, laskeutuvan Caesarien palatsin jäännöksillä nuokkuvan rehevän ruohoston päälle. Erääsen raunioitten kohtaan (kumotun pylvään ja kaarroksen ääreen) hän seisahtui käsivarret ristissä, syvissä aatoksissaan. Etäällä näkyivät Campagnan surumieliset hautakummut sekä kukkulain piiri, joitten kiireiltä purppurankarva pian oli tähtien valoksi sulava. Ei tuulenhenkäys suhahtanut tummassa sypressissä eikä huojumattomassa pineassa. Oli jotakin kammottavaista maan kolkkoa ihanuutta viihdyttävän taivaan tyynessä. Monet ja erilaiset olivat ajatukset, jotka liitelivät Rienzin povessa: muisto työskenteli hänen sydämessään. Kuinka monesti hän nuoruudessaan oli astellut tuossa samassa paikassa! — mitä unelmia hän oli vaalinut! — mitä toiveita tuntenut! Hänen elämänsä viimeisten aikojen melskeissä Muisto oli kauan uinunut; mutta tuona hetkenä se anasti varjoisen haltunsa yksinvaltaisuudella, mikä tuntui profeetalliselta. Hän kuljeskeli — poikana, nuoren veljensä keralla, käsi kädessä, illanhetkenä pitkin virran äyräitä: hän näki kalpean muodon, näki hurmeisen rinnan, ja taas hän lausui kostonsadatuksensa! Hänen ensi menestyksensä, neitsyeellinen riemunsa, salainen lempensä, maineensa, mahtinsa, kovaonnensa, Maiellan erakkomaja, Avignonin vankikomerot, voitollinen paluunsa Roomaan — kaikki kiitivät läpi hänen povensa yhtä selvinä, kuin jos hän olisi elänyt nuot seikat uudelleen! — ja nyt! — hän säikähtinykyisyyttäja astui alas kunnaalta. Kuu, jo noussut, loi valonsa yli Forumin, hänen kulkiessaan halki sen monien raunioitten. Jupiterin temppelin tienoilla kaksi olentoa yht'äkkiä pujahti näkyviin; kuutamo lankesi heidän kasvoihinsa ja Rienzi tunsi Cecco del Vecchion ja Angelo Villanin. Ne eivät nähneet häntä; vaan kiivaasti keskustellen he katosivat Trajanuksen Kaaren kohdalla.
"Villani! Tuo aina uuttera palvelijani!" tuumi senaattori! "tänä aamuna lienen puhunut tylysti hänelle — se oli pahoin tehty!"
Hän kääntyi takasin Capitolia kohden — hän seisoi Leijonaportaitten vieressä. Punanen täplä oli Montrealen telotuksesta jäänyt kivitykseen; senaattoria puistatti ja hän vetäytyi syrjään. Kummitteleva kuutamoko loi ikivanhan egyptiläisen hirviön kasvoihin kuin elollisen näön? Kiviset silmämunat näyttivät isketyn häneen ilkeästi tuijottaen, ja kun hän jatkaen matkaansa katsoi taakseen, ne tuntuivat melkein ylönluonnollisella tavalla seuraavan hänen askeleitaan. Vilu, hän ei tiennyt miksi, laskeutui hänen sydämeensä. Hän kiiruhti palatsiinsa päästäkseen. Vartiomiehet tekivät tietä hänelle.
"Senaattori", sanoi joku heistä, epäröiden, "Messere Angelo Villani on uusi päällikkömme — totteleminenko hänen käskyjään?"
"Tietysti", vastasi senaattori, kulkien edelleen. Mies viivähti paikallaan kahden vaiheilla, ikäänkuin tahtoen puhua, mutta Rienzi ei häntä älynnyt. Tultuaan kammioonsa hän tapasi Ninan ja Irenen odottamassa. Hänen sydämensä halasi puolisonsa luokse. Murheet ja ponnistukset olivat viimeisinä aikoina vieroittaneet hänen ajatuksensa hänestä, ja hän tunsi sen katuen, katsellessaan hänen jaloa, väsymättömän ja huolehtivan lemmen vienontamaa muotoansa.
"Ihanaiseni", sanoi hän sulkien hänet hellästi syliinsä, "huulesi eivät koskaan toru minua, mutta silmäsi joskus! Olemme liian kauvan olleet erillämme. Kirkkaammat päivät koettavat meille, jolloin saan joutoa kiittääkseni sinua kaikesta huolestasi. Ja sinä, suloinen siskoni, sinä hymyilet minulle — voi, oletpa kuullut jo että ylkäsi on Palestrinan antauduttua päässyt vapaaksi, ja huominen päivä on näkevä hänet jalkaisi edessä. Kaikkien päivän huolien ohessa minä muistin sinua, Ireneni, ja panin lähetin saamaan takaisin punan kalpealle poskellesi. Tule, tule, olkaamme jälleen onnellisia!" Ja tuon kotoisen hellyytensä valtaan antautuneena, joka oli hänelle ominaista, milloin karkeammat ajatukset myönsivät, hän istuutui noitten kahden henkilön viereen, jotka olivat hänen sydämelleen kalliimpia.
"Näin onnellisia — jospa meillä voisi olla monta tällaista hetkeä!" kuiskasi Nina, vaipuen hänen povelleen. "Mutta minä joskus kaipaan —"
"Niin minäkin", keskeytti Rienzi; "sillä luen sinun naisen ajatuksesi — minäkin joskus toivon että kaitselmus olisi asettanut meidät elämän alempiin alhoihin! Mutta sekin aika tullee vielä! Irene Adrianin puolisona — Rooma Vapauden aviona — silloin, Nina, sinä ja minä etsikäämme jokin rauhallinen erakkomaja jutellaksemme menneestä loistosta ja voittoriemusta, niinkuin kesäisistä unelmista. Suutele minua, kaunoiseni! Voisitko olla tätä komeutta paitsi?"
"Erämaassasinunkanssasi, Cola!"
"Annappa minun muistella", jatkoi Rienzi; "eikö tänään ole seitsemäs päivä lokakuuta? Niin, seitsemäntenä päivänä, se on huomattava, viholliseni joutuivat valtaani! Seitsemän! minun kohtalonomainen lukuni, joko hyvä tahi pahaenteinen! Seitsemän kuukautta hallitsin tribuunina — seitsemän vuotta olin poissa maanpakolaisena; huomispäivä, joka näkee minun vihollisetta, täydentää seitsemännen viikon lukien palauksestani!"
"Ja seitsemän oli kruunujen luku, jotka Rooman luostarit ja Rooman neuvosto sinulle antoivatsanto spiritonritarikunnan juhlamenojen jälkeen!" sanoi Nina, naisen hellin sukkeluuksin lisäten, "loistavin yhteys kaikista!"
"Hullutukselta nuot ajatukset muista näyttävät, ja filosofian kannalta ne todella sitä ovatkin", sanoi Rienzi; "mutta koko elämänikäni enteet ja merkit ja utukuvat ovat liittyneet toimintaan ja tapauksiin: ja muitten ihmisten ilmakehä ei ole ollut minun. Elämä itsessään on arvotus, miksikä arvotukset meitä ihmetyttäisivät?Tulevaisuus!— mikä salaperäisyys jo tuossa sanassa! Jos olisimme eläneet läpi menneisyyden, mikäli aika oli, syvin, tuhansien vuosisatojen kokemuksemme ei voisi myöntää meidän arvata tapauksia, jotka odottavat hetkeä, johon olemme astumaisillamme! Kummako, jos näin järjen hyljääminä turvaannumme mielenkuvitukseen, jossa unien ja merkkien kautta Jumala joskus kuvaa vastaisten asioitten yhdenkaltaisuuden? Kuka jaksaa jättää tulevaisuuden kokonaan arvaamatta, ja alistuen vaikeroida nykyhetken taakan alla? Ei, ei! tuo, jota tyhmänviisaat kutsuvat yltiöpäisyydeksi, kuuluu samaan osaan meitä kuin toivo. Kumpikin vaan vie meitä eteenpäin — auhtoiselta rannalta ihanalle, jos kohta äärettömälle ulapalle. Kumpikin kaipaasuurelle tuollepuolelle, mikä todistaa kuolemattomuutemme. Kummallakin on näkynsä ja utukuvansa — joista jotkut ovat vääriä, muttajotkutoikeita! Tosiansa, ihminen, joka tulee suureksi, tulee usein siksi vaan oman henkensä jonkinlaisen taian kautta — Pythian, joka ennakolta sanoo että hänontuleva suureksi — ja sitten tekee elämän tuota ennustusta toteuttavaksi ponnistukseksi! Onko tuo hullutusta? — Olisi, jos kaikki seisahtuisi haudan partaalle! Mutta kukaties juuri tuo kykyjen täällä tapahtuva terotus, harjotus ja ylentäminen — vaikka vaan joutuvaa tarkotusta varten maanpäällä— saattaa olla määrätty tarkottamaan valmistaa näin elvytettyä ja jalostettua henkeä jotakin korkeata päämäärää varten maantuolla puolen! Kuka sanoo? En minä! — Rukoilkaamme!"
Senaattorin ollessa näissä toimissa Rooma eri osissaan esitti vähemmän pyhiä ja rauhallisia näkymöitä.
Orsinein linnassa valoja välähteli edestakasin. Angelo Villani nähtiin pistäytyvän takaportista. Hetken perästä kuu oli korkealla; kohden Colosseumin raunioita nähtiin miehiä, joitten puku ilmaisi heidän olevan alinta kansankerrosta, hiipivän kujilta ja tanhuvilta kaksitellen; Montrealen poika taas pujahti raunioista. Vielä myöhempään — kuu tekee laskuaan — harmaa valo kajastaa idässä — Lateranin P. Johanneksen kirkon kohdalla Rooman portit ovat seljällään! Villani juttelee varjesoturien kanssa! Kuu on laskenut — murheellinen ja viluinen harso himmentää kukkulat — Villani on Capitolin palatsin edustalla —ainoaaseellinen! Missä Rooman legioonat ovat vartioimasta Rooman vapauttaja vapauttajaa?
Viimeinen Luku.
Ajon loppu.
Oli lokakuun kahdeksannen päivän aamu 1354. Rienzi, joka aina nousi varhain, liikahteli levottomana vuoteessaan. "On vielä aikaista", hän sanoi Ninalle, jonka käsivarsi oli hellästi hänen kaulansa ympärillä: "ei kenkään väestäni kuulu olevan hereillä. Muttaminunhanpäiväni alkaa ennen kuinheidän."
"Lepää vielä, Colani; olet unen tarpeessa.". "En; tunnen kuumetta, ja kylkeni vanha pistos vaivaa minua. Minulla on kirjeitä kirjoitettavana."
"Päästä minä kirjuriksesi, armaani", sanoi Nina.
Rienzi noustessaan hellästi hymyili; hän läksi makuuhuoneen viereiseen kammioonsa kylpeytymään, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten pukeuduttuaan hän palasi Ninan luokse, joka väljässä vaatteuksessaan jo istui kirjoituspöydän ääressä, rakkauden virkaansa valmiina.
"Kuinka hiljaista kaikki on", sanoi Rienzi. "Mikä puuhaisen päivän vilpas ja vieno etusävel on näissä varhaisissa hetkissä."
Kumartuen vaimonsa puoleen hän sitten saneli useita kirjeitä, silloin tällöin keskeyttäen toimensa huomautuksilla, jotka välähtivät hänen mieleensä.
"Niin, nytten Annibaldille! Nuoren Adrianinkin muuten pitäisi tänään tulla luoksemme; kuinka riemuitsen Irenen tähden!"
"Armas sisko — niin! hän rakastaa — jos kukaan, Cola, niin voi rakastaa — kuin me."
"Niin, mutta työhösi, ihana kirjurini. Haa! Mitä melua tuo? Kuulen aseellisten askeleita — portaat jytisevät — joku huutaa nimeäni."
Rienzi sieppasi miekkansa! Ovi paiskattiin töykeästi seljälleen ja täydelliseen sota-asuun puettu henkilö ilmaantui kammioon.
"Mitä! mitä tämä tietää?" sanoi Rienzi seisoen Ninan edessä miekka tupesta paljastettuna.
Sisääntunkenut nosti silmikkonsa — hän oli Adrian Colonna.
"Pakene, Rienzi! — riennä, signora! Kiitos Taivaan, vielä voin teidät pelastaa! Palestrinan antauduttua pääsin joukkoineni vapaaksi, mutta haavani tuskat minut viivyttivät viime yön Tivolissa. Kaupunki oli täynnä aseellista miestä — mutta eisinunmiestäsi, senaattori. Kuulin huolestuttavia kulkupuheita. Päätin jatkaa matkaani — saavuin Roomaan, kaupungin portit olivat selki seljällään!"
"Mitä!"
"Vartiostosi tiessään. Vast'ikään joukko Savellin miehiä tuli vastaani. Merkkini, Colonnain merkit, eksyttivät heidät. Kuulin että tänä samana hetkenä moniaat vihollisistasi ovat kaupungin sisällä, loput tulossa — kansa itse ryhtyy vastaasi aseisin. Syrjäkatuja pitkin kuljin, roistoväki jo varustihe. Piti minua vihollisenasi ja kiljui. Tulin tänne — vahtimiehesi ovat kadonneet. Salaovesi on auki. Ei elävää olentoa näytä oleskelevan palatsissasi. Riennä — pakene — pelasta itsesi! Missä Irene on?"
"Capitoliko tyhjänä! — mahdotonta!" huusi Rienzi. Hän läksi etuhuoneesen, jossa hänen yövartijansa tavallisesti oleskelivat — se oli asujaton! Hän olisi mennyt ulommaksi, mutta ovet olivat ulkoa teljetyt. Oli silminnähtävää, että ulospääsy oli ehkäisty kaikkialta, paitsi alhaalla olevaa yksityistä ovea, ja se oli jätetty hänen murhamiehillensä auki! Hän palasi huoneeseensa — Nina oli jo mennyt herättelemään ja valmistelemaan Ireneä, jonka kammio oli rakennuksen toisessa sivussa.
"Pian, senaattori!" sanoi Adrian. "Luulen vielä olevan aikaa. Meidän täytyy kulkea Tiberin poikki. Sijoitin luotettavia asemiehiäni ja pohjolaisia sinne. Vene on valmiina."
"Kuule!" keskeytti Rienzi, jonka aistimet viimeisinä aikoina olivat ylönluonnollisesti terottuneet. "Kuulen etäistä huutoa — tuttua huutoa,'Viva 'l Popolo!'Niinhän minäkin sanon! Ne varmaan ovat ystäviä."
"Ole pettelemättä itseäsi! Sinulla tuskin on ainoatakaan ystävääRoomassa."
"Hist!" sanoi Rienzi kuiskaten; "paitsi Ninaa — paitsi Ireneä. En voi seurata sinua."
"Oletko mieletön?"
"En, mutta peloton. Muuten jos lähtisinkin kanssanne, minä vaan saattaisin olla teille kaikille turmioksi. Jos minä tavattaisiin seurassasi, sinä ynnä yhdessä ruhjottaisiin. Minutta olet turvassa. Eipä senaattorin puolisokaan eikä sisar ole kostonpyyntöä elvyttänyt. Pelasta he; jalo Colonna! Cola di Rienzi uskaltaa Jumalaansa yksin!"
Sillä välin Nina oli palannut; Irene hänen seurassaan. Etäältä kuului onnettoman väkijoukon töminä, yhtämittaisena — verkkaisena — yltyvänä.
"Nyt, Cola", sanoi Nina rohkeana ja iloisen näköisenä, tarttuen miehensä kainaloon, Adrianin jo löydettyä turvattinsa Irenessä.
"Niin,nyt, Nina!" sanoi Rienzi; "vihdoinkin eroamme! Jos tämä on viimeinen hetkeni — minä viimeisenä hetkenäni rukoilen Jumalaa siunaamaan ja suojaamaan sinua; sinä todella olet ollut minun ylönpalttinen lohdutukseni — huolehtiva kuin vanhin, hellä kuin lapsi, kotilieteni hymy, mun —"
Rienzi oli melkein suunniltaan. Mielenliikutukset, syvät, ristiriitaiset, puhumattoman suloiset ja hupsut, tukahuttivat hänen sanansa.
"Mitä!" huusi Nina, takertuen hänen rintaansa ja jakaen hiuksensa silmiltään tavotellessaan hänen poiskäännettyjä kasvojaan. "Erota! — emme koskaan! Tämä on minun paikkani — koko Rooma ei ole repivä minua siitä!"
Adrian epätoivoisena tarttui hänen käteensä ja koetti vedältää häntä pois.
"Olkaa koskematta minuun, herra!" sanoi Nina ojentaen kätensä suuttuneen majesteetin tavoin, ja silmät säkenöiden kuin leijonaemon, jolta metsämies mielii poikasen riistää. "Minä olen Cola di Rienzin, Rooman suuren senaattorin puoliso, ja hänen rinnallaan olen elävä ja kuoleva!"
"Viekää hän täältä, joutuen! — joutuen! Kuulen väkijoukon olevan lähellä."
Irene ryöstäytyi Adrianin käsistä ja lankesi Rienzin jalkoihin — hän syleili hänen polviansa.
"Tule, veljeni, tule! Miksi hukkaamme kallista aikaa? Rooma kieltää sinua menettämästä henkeä, johonka sen oma itse on sulautunut."
"Oikein, Irene; Rooma on sulautunut minuun, ja me nousemme tai lankeemme yhtenä! — ei sen enempää!"
"Sinä viet meidät kaikki perikatoon!" sanoi Adrian jalomielisen ja kärsimättömän kiihkeänä. "Muutaman silmänräpäyksen kuluttua olemme hukassa. Uhmoova mies! Et monista vaaroistasi säilynyt riehuvan roistoväen teuraaksi."
"Sen uskonkin", sanoi senaattori, ja hänen mittava vartalonsa näytti laajenevan hänen oman henkensä suuruutta. "Vielä olen triumfoiva. Koskaan eivät viholliseni — koskaan ei jälkimaailma saa sanoa ettätoisenkerran Rienzi luopui Roomasta! Kuulkaa!'Viva 'l popolo!'Vielä huudetaan 'eläköön kansa!' Tuo huuto ei säikytä ketään paitsi tyrannia! Minä triumfoin ja jään eloon!"
"Ja minä kanssasi!" sanoi Nina lujasti. Rienzi epäröitsi hetkisen, katseli vaimoansa, painoi intohimoisesti hänet sydäntänsä vastaan, suuteli ja vielä suuteli häntä sekä virkkoi: "Nina, minä käsken sinua, — lähde!"
"En ikinä!"
Rienzi oli vaiti. Irenen kyyneltulvaiset kasvot kohtasivat hänen silmänsä. "Me kaikki tahdomme kuolla kanssasi", sanoi hänen sisarensa: "sinä vain, Adrian, jätä meidät!"
"Olkoon sitten", sanoi ritari suruisena; "jäämmekaikintänne", ja hän kerrassaan luopui enemmästä yrityksestä.
Lyhyt kuolonäänettömyys, jonka vaan Irenen tuskainen nyyhkytys rikkoi, pääsi valtaan. Raivoavien tuhanten jymy kuului hirvittävän selvänä. Rienzi näytti vaipuneen ajatuksiinsa — sitten kohottaen päänsä, hän virkkoi tyynesti, "olette voittaneet — lähden kanssanne — kokoan vain nämät paperit ja seuraan teitä. Nopeaan, Adrian — pelasta he!" ja hän tarkottaen osotti Ninaa.
Toista viittausta odottamatta nuori Colonna tempasi Ninan voimalliseen kouraukseensa, vasemmalla kädellään hän tuki Ireneä, joka kauhusta ja mielenliikutuksesta oli melkein tunnottomana. Rienzi vapautti hänet kevyemmästä taakasta — hän otti sisarensa syliinsä sekä laskeutui kierreportaita alas. Nina ei vastustellut — hän kuuli puolisonsa astunnan takanaan, siinä oli hänelle kylläksi — hän kerran vain kääntyi kiittämään häntä silmillään. Kookas, haarniskoittu pohjolainen seisoi avonaisessa ovessa, Rienzi luovutti Irenen, joka nyt oli täysin tiedoton, soturin syliin, ja suuteli äänetönnä hänen kalvakasta poskeansa.
"Pian, herrani", sanoi pohjolainen, "kaikilta tahoilta rynnistetään!" Näin sanoen hän läksi alas taakkoineen. Adrian ynnä Nina seurasivat; senaattori seisoi hetkisen paikallaan, kääntyi ympäri sekä oli huoneessaan ennenkuin Adrian huomasi että hän oli kadonnut.
Sukkelaan hän tempasi peitteen vuoteestaan, kiinnitti sen akkunapuitteesen ja laskeutui sen avulla (useain jalkain matkan) alempana olevalle parvekkeelle. "En kuolekaan rotan tavoin", sanoi hän, "eteeni viritettyyn pyydykseen! Koko väkijoukko on ainakin näkevä ja kuuleva minut."
Tuo oli silmänräpäyksen työ.
Sillä välin Nina oli tuskin kuutta askelta ehtinyt, kun hän huomasi olevansa Adrianin kanssa kahden kesken.
"Haa! Cola!" hän kiljasi, "missä hän on! Hän on poissa!"
"Malttakaa mielenne, signora, hän vaan palasi noutamaan muutamia salaisia papereita, jotka unehtuivat. Hän on heti seuraava meitä."
"Odottakaamme sitten."
"Signora", sanoi Adrian kiristellen hampaitansa, "ettekö kuule väkijoukkoa? — pois, pois!" ja hän läksi pakenemaan nopeammin askelin. Nina ponnisteli hänen kourissaan — rakkaus antoi hänelle epätoivon voiman. Hurjasti nauraen hän ryöstäytyi hänestä. Hän riensi takasin — ovi oli suljettu — mutta teljetön — hänen vapiseva kätensä viivähti hetkisen rivassa. Hän avasi oven, työnsi raskaan salvan eteen, jotta Adrianin oli mahdoton saavuttaa häntä. Hän oli portailla — hän oli huoneessa. Rienzi oli poissa! Hän samosi, hänen nimeänsä huudellen, läpi valtahuoneuston — kaikki oli autiota.
Kaikki ovet, joista päästiin alasvieviin käytäviin olivat ulkoa teljetyt. Hengästyneenä, läähöttäen, hän palasi kammioon. Hän riensi akkunaan — älysi keinon, jolla Rienzi oli päässyt alas — hänen uljas sydämensä ilmaisi hänelle Rienzin uljaat aikeet: — hän näki että he olivat erotetut. — "Mutta sama katto suojaa meitä", hän huudahti riemuiten, "ja sama on kohtalomme oleva!" Tuo ajatus mielessään hän vaipui ääneti, kärsivällisenä, permannolle.
Tehden jalon päätöksen olla hylkäämättä noita uskollisia lemmenliittolaisia ilman uutta yritystä, Adrian oli seurannut Ninaa, mutta liian myöhään — ovi oli suljettu hänen ponnistustensa varalle. Väkijoukko marssi edelleen — hän kuuli sen huudon äkkiä muuttuvan — se ei enää ollut"Eläköön Kansa!"vaan"Surma pettäjälle!"Hänen seuralaisensa oli jo poistunut, ja huolien nyt vaan Irenen vaarasta, Colonna katkerin murhein kääntyi pois, kulki alas porraskäytävää ja kiiruhti virran rantaan, missä venhe ja hänen joukkonsa odottivat häntä.
Parveke, jolle Rienzi oli laskeutunut, oli sama, josta hänen tapansa oli puhua kansalle — se liittyi avaraan saliin, jota käytettiin valtiollisissa juhlatiloissa — ja sen kummallakin puolen kohosi ulkoneva torni, jonka ristikkoakkunat antoivat parvekkeen puoleen. Toista näistä torneista käytettiin asevarastona, toisessa oli Brettonen, Montrealen veljen, vankisuoja. Viimeksimainitun tornin takana oli Capitolin yhteinen tyrmä. Silloin vankila ja palatsi olivat hirvittävän lähellä toisiansa!
Juhlasalin akkunat olivat vielä auki — ja Rienzi astui sinne parvekkeelta — edellisen päivän pitojen merkkiä oli siellä nähtävänä — vielä kosteat viinitäplät punasivat lattiata, ja kulta- ja hopeamaljoja väikkyi akkunakomeroissa. Hän läksi asehuoneesen oikopäätä ja valitsi monista sota-asuista sen, joka oli ollut hänen yllään, kun hän lähes kahdeksan vuotta sitten karkotti ylimykset Rooman porteilta. Hän pukeutui rautaan, jättäen vaan päänsä paljaaksi; ja sitten ottaen seinältä oikeaan käteensä Rooman suuren gonfalonin, hän palasi heti saliin. Ei ketään ihmistä hän tavannut. Tuossa laajassa rakennuksessa, paitsi vangituita ja uskollista Ninaa, jonka läsnäolosta hän ei tiennyt — senaattori oli yksin.
Eteenpäin kulki väkijoukko, ei enää määrätyssä järjestyksessä; kuin virta virran perästä — kaduilta, kujilta, palatsista ja hökkelistä — riehuva meri sai uutta lisää. Eteenpäin se kulki — intohimot paljoudesta yltyneinä — vaimot ja miehet, lapset ja raihnainen ikä — heränneen, irtipäässeen, vastustamattoman fyysillisen voiman ja eläimellisen kiukun kauheassa rintamassa. — "Surma pettäjälle — kuolema tyrannille — kuolema sille, joka kansaa verotti!" "Mora l' traditore che ha fatta la gabella! — Mora!" Se oli kansan huuto — se senaattorin rikos! He ryntäsivät Capitolin matalan aituuksen yli — he täyttivät yht'äkkisellä syöksyllä tuon tilavan, hetkistä ennen niin tyhjän — nyt verta janoovia ihmisolentoja kihisevän aukean. Samassa syntyi kuolemanhiljaisuus, ylhäällä parvekkeella Rienzi seisoi — hänen päänsä oli paljastettu, ja aamuaurinko paistoi tuohon uljaasen otsaan ja kiharoihin, jotka ennen aikojaan olivat harmaantuneet tuon mielettömän joukon palveluksessa. Kalpeana ja pystyisenä hän seisoi — ei pelkoa, ei kiukkua, ei uhkaa nähty hänen kasvoillaan — mutta syvää murhetta ja ylevää mielenlujuutta! Hetkeinen häpeä — hetkeinen kunnioitus valtasi väkijoukon. Hän viittasi gonfaloniin, johon tasavallan merkkisanat ja Rooman vaakuna olivat kirjaillut, ja näin hän alkoi:
"Minäkin olen roomalainen ja kansalainen! kuulkaa minua!"
"Älkää kuulko häntä! älkää kuulko häntä! hänen kavala kielensä saattaa lumota meidät!" huusi joku häntä äänekkäämmin, ja Rienzi tunsi Cecco del Vecchion.
"Älkää kuulko häntä! alas tyranni!" huusi kimakampi ja nuorekkaampi ääni, ja käsityöläisen rinnan seisoi Angelo Villani.
"Älkää kuulko häntä! kuolema surmalaiselle!" huusi ääni hänen sivullaan, ja viereisen vankilan ristikko-akkunasta tuijotti häneen kuin tiikerin silmin Montrealen veljen kostava katse. Silloin maasta taivaasen nousi huuto — "Alas tyranni — alas kansan verottaja!"
Vaaru kiviä rämähti senaattorin sotasopaan — vielä hän pysyi liikahtamatta. Ei ainoankaan lihaksen väräys ilmaissut pelkoa. Hänen oman ihmeellisen kaunopuheliaisuutensa vakuutus, jos häntä vain kuultaisiin, elvytti vielä toivoa hänessä; hän seisoi lujana omissa suuttuneissa, mutta järkähtämättömissä aatoksissaan! — mutta juuri tuon kaunopuheliaisuuden tieto oli nyt hänen verisin vihollisensa. Joukon johtajia vapisutti, että jos häntä kuultaisiin; ja"epäilemättä", sanoo hänen samanaikainen elämäkerrankirjoittajansa,"jos hän olisi puhunut vain, hän olisi muuttanut heidän kaikkien mielet, ja työ ollut pilalla".
Ylimysten soturit olivat jo yhtyneet väkitungokseen — kiviä tappavammat aseet enensivät joukon raivoa — keihäät ja nuolet pimensivät ilman; jo kuultiin äänen kiljaisevan, "tietä sainioille!" Loimottaen soihdut punersivat päivänvalossa ja huiskuivat väkijoukon päitten päällä, kuin hornalaiset, roistoväen sekaan irtipäässeet! Ja missäpä paikkaa helvettiä on hornanhenkiä sellaisia kuin mieletön roistoväki voi luoda? Heiniä, halkoja ja olkia koottiin yht'äkkiä Capitolin suurten ovien eteen, ja haiku kiiriskeli tuokion kuluttua ilmoille, lyöden hyökkäävät peräytymään.
Rienziä ei enää näkynyt; nuoli oli lävistänyt hänen kätensä — tuon oikean käden, joka piti Rooman lippua pystyssä — tuon oikean käden, joka antoi tasavallalle valtiosäännön. Hän peräytyi myrskystä autioon saliin.
Hän istuutui, — ja kyyneleet, jotka eivät juosseet heikosta ja naisellisesta hetteestä, vaan kyyneleet tunteitten ylevimmästä lähteestä — kyyneleet, jotka soveltuvat sotilaalle, jonka omat joukot ovat hyljänneet — isänmaanystävälle, jonka maanmiehet syöksyvät päin omaa perikatoaan — isälle, jonka lapset niskottelevat hänen rakkauttaan vastaan, — senkaltaiset kyyneleet tulvivat hänen silmistään, ja ne huojensivat, muttane muuttivathänen sydämensä!
"Riittää, riittää!" hän sanoi nousten ja pyyhkäisten halveksuen vedet tiehensä; "olen tarpeeksi uskaltanut, ponnistellut, tuon raukan, epäkelvon sukukunnan hyväksi. Minä vielä sen häjyn ällistytän — luovun ajatuksesta, jonka he niin vähän ansaitsevat! Rooma sortukoon! — Tunnen ainakin olevani maatani jalompi! — se ei kannata niin ylevää uhria!"
Hänen tuota tuntiessaan kuolema kadotti kaiken jalouden näön, mikä sillä oli ollut, ja hän kiittämättömiä vihollisiansa ylönkatsoen ja heidän luonnottoman raivonsa uhmilla päätti tehdä ponnistuksen henkensä pelastukseksi! Hän riisui kimaltavan asunsa; hänen älynsä, kekseliäisyytensä, viekkautensa palasivat. Hänen tarmokas mielensä ajatteli salapukua — pakoonpääsyä: — hän jätti salin — kulki palvelijain huoneitten läpi - löysi niistä eräästä karkean työpuvun — pukeutui siihen — heitti päänsä päälle muutamia palatsin verhoimia, ikäänkuin pyrkien tiehensä ne anastettuaan, sekä virkkoi entisin "fantastico riso" — "Kun kaikki muut ystävät luopuvat minusta, saattanen itsekin hyljätä itseni!" Sen jälkeen hän odotti tilaisuuttaan.
Sillävälin liekit roihusivat yltyen yltymistään; ulko-ovi oli jo tuhkana; huoneesta, jonka hän oli jättänyt, savu tuprusi pilvinä — puu räiski — lyijy suli — ryskyen sortuivat monet portit — hirvittävä pääsy oli koko väkijoukolle auki — Caesarien Capitoli jo horjui päin kukistustaan! — Nyt oli aika! — hän kulki lieskaisesta ovesta — poikki kytevän kynnyksen; — hän kulki ulkoportista vahingoittumatta — hän oli keskellä väkitungosta. "Viljalti saalista tarjona", hän sanoi roomalaisella murteella lähinnä seisoville, kasvot taakkansa kätkössä — "Suso, suso a gliu traditore!" Roistoväki ryntäsi hänen jälkeensä — hän riensi eteenpäin — hän saapui viimeiselle portaalle, joka vei aukealle kadulle — hän oli viimeisellä ovella — vapaus ja elämä olivat hänelle avoinna. Muuan soturi (hänen omansa) tarttui häneen. "Seis — mihin sinä menet?"
"Varokaa ettei senaattori pääse valepuvussa karkuun!" huusi ääni hänen takaansa — se oli Villanin. Peittävä taakka temmattiin hänen päänsä päältä — Rienzi seisoi paljastettuna: "Minä olen senaattori!" hän sanoi lujalla äänellä. "Kuka uskaltaa kansan edustajaan koskea?"
Tuokiossa väkijoukko piiritti hänet. Ei taluttaen, vaan lennättäen raastettiin senaattori Leijonapaikalle. Liekkien roihutessa harmaa kuvapatsas heijasti kalmankeltaisen valon ja hehkui — (tuo hirvittävä ja juhlallinen muistomerkki!) — kuin itse valkea!
Sinne tultuaan, väkijoukko peräytyi, uhrinsa suuruutta kauhistuen. Ääneti hän seisoi, kääntäen kasvonsa ylt'ympäri; eikä voinut hänen vaatteuksensa karkeus, ei hetken hirmu, ei ilmitulon ylpeä murhe lannistaa hänen olemuksensa majesteettia, eikä palauttaa rohkeutta noihin tuhansiin, jotka hämmästyneinä tunkeilivat hänen ympärillään. Vanha Capitoli liekkien verhossa valaisi hirvittävän komeana tuota ääretöntä kansanjoukkoa. Kauas pitkin katuja ulottui tulinen loimotus sekä taajaa väentungosta, kunnes se päättyi Colonnain — Orsinein — Savellein välkkyviin lippuihin! Rooman tosi tyrannit marssivat kaupunkiin! Heidän torviensa toitotusten kajahtaessa läpi polttavan ilman, roistoväki näytti saavuttavan rohkeutensa. Rienzi alkoi puhua; hänen ensi sanansa oli hänen oman kuolemansa merkki.
"Kuole, tyranni!" kiljasi Cecco del Vecchio, työntäen väkipuukon senaattorin rintaan.
"Kuole, Montrealen surmalainen!" jupisi Villani: "näin tehtäväni on tehty!" ja hänen oli toinen isku. Sitten vetäytyessään pois ja nähdessään käsityöläisen, kaiken eläimellisen intohimon juopuneen raivon vallassa, lakkiaan heiluttaen ja kiljuen potkivan kaatunutta jalopeuraa, — nuori mies katseli häntä katkeran ja masentavan ylönkatseen silmäyksin ja sanoi pistäessään aseensa tuppeen ja verkalleen kääntyessään, jättääkseen väkijoukon:
"Hullu, viheliäinen hullu!sinulla ja noillaainakaanei ollut omaisen verta kostettavana!"
Hänen sanojaan ei kuultu — hänen lähtöään ei huomattu; sillä kun Rienzi sanatta, valituksetta vaipui maahan, — kun väkijoukon ärjyvät aallot vyöryivät hänen päällitsensä, — ääni, kimakka, terävä ja hurja, kuului yli kaiken jylinän. Palatsin akkunassa (morsiuskammionsa akkunassa) Nina seisoi! — alhaalla ja ylt'ympäri raivoavien liekkien lomitse kasvot ja ojennetut kädet näkyvissä! Ennenkuin vielä tuon läpitunkevan kiljauksen väreet olivat hälvenneet ilmoille, maahan mahtavasti romahtaen sortui koko tuo Capitolin sivusta, — mustaksi, kyteväksi raunioksi.
* * * * *
Samana hetkenä yksinäinen pursi kiiti vinhasti pitkin Tiberiä. Rooma oli melkeän matkan päässä, mutta palon kellertävä hehku loi häämötyksensä virran rauhalliseen ja kuvastavaan kalvoon: sanomattoman ihana oli maisema! vieno, kaikkea maalarin ja runoniekan taidetta ylempi, auringonvalo väreillen yli syksyisten kasvikkoin ja vyyhdyttäen kultaisen Virran aallot lempeään rauhaan!
Adrianin katse oli kiintynyt Capitolin torneihin, jotka liekehtien kohosivat ilmoille ympäröivien rakennusten huippujen joukosta; — tajuttomana ja hänen suojelevaan rintaansa turvaantuneena, Irene onneksi oli hetken hirmuista tietämättömänä.
"Ne eivät uskalla — ne eivät uskalla", virkkoi urhea Colonna, "loukata hiuskarvaakaan tuosta pyhästä päästä! — Jos Rienzi menehtyy, Rooman vapaus menehtyy ainiaaksi! Niinkuin nuot tornit, jotka kohoavat liekkien helmoista, Rooman ylpeys ja muistomerkki, hän on nouseva hetken vaarojen ylitse. Katso, yhä vikautumattomana riehuvan elementin keskellä, Capitoli itse on hänen merkkikuvansa!"
Tuskin hän oli nuot sanat sanonut, kun ääretön savuröykkiö pimensi etäisen palon ja raskas romahdus, matkan heikontamana, saapui hänen korviinsa; seuraavana silmänräpäyksenä tornit, joita hän oli katsellut, olivat kadonneet näkyvistä, ja kiinteä ja uhkaava tulihehku näytti ammahtaneen ilmoille — koko Roomasta itsestä tehden polttorovion
Rooman viimeiselle tribuunille!