I Luku.
Leiri.
Oli ihanin päivä Italian helteisintä suvisydäntä, kun vähänen joukko ratsumiehiä nähtiin laskeutuvan erään kukkulan rinnettä, missä heidän silmäinsä eteen levisivät Toskanan armaimmat maisemat. Heidän etupäässään ratsastava ritari oli puettuna täydelliseen rengashaarniskaan, jonka silmukat olivat niin hienotakeisia, että ne näyttivät sirolta, omituiselta havaskudokselta, mutta niin lujia, että ne yhtä tehokkaasti kuin raskain panssari olisivat kestäneet peistä tahi miekansivallusta, ja samalla tarkoin ja helposti mukaantuivat ratsastajan kevyen ja sorean vartalon jokaiseen liikkeeseen. Hänen päässään oli pitkäin sulkien kaihtama hattu tummanviheriätä samettia, ja hänen takanaan ratsastavista aseenkantajista toisella oli hallussaan hänen kypärinsä ja peitsensä, toinen talutti tanakkaa, täydelliseen rauta-asuun lyötyä sotahevosta, jonka kepeitä ja reippaita askelia se tuskin näytti haittaavan. Ritarin kasvot olivat sirot, mutta jäykkäpiirteiset, ja monien ilmanalojen auringossa tummentuneet syväksi, metallinkarvaiseksi hipiäksi; jokunen sysimusta kihara oli pujahtanut hatun alta hänen tarkoin ajellulle poskelleen. Hänen muotonsa ilme oli tyyni, vieläpä murheellisuuteen saakka vakava; eikä hänen edessään olevan verrattoman maiseman ihanuus voinut karkottaa tuota levollista ja asettunutta surumielisyyttä hänen silmistään. Paitsi aseenkantajia, kymmenen kiireestä kantapäähän asestettua ratsumiestä seurasi ritaria, ja heidän matalaääninen keskustelunsa sekä pitkä, vaalea tukkansa, kookkaat vartalonsa, sakeat, lyhyet partansa ynnä aseitten ja ratsastamineitten oivallinen kunto ilmaisivat heidän olevan reippaampaa ja sotaisempaa rotua kuin etelän lapsia. Ratsastajien joukon päätti melkein jättiläisen mittanen mies, joka kantoi uhkeasti koristettua lippua, mihin oli ommeltu patsas sekä kirjoitus,"Yksin raunioitten keskellä".Ihana todella oli näköala, minkä moninainen kauneus joka askeleella varttumistaan varttui. Suoraan eteen ulottui pitkä laakso, milloin auringonpaisteessa välkkyvien metsikköjen peittämänä, milloin aueten vihanniksi nurmikoiksi, joita reunustavien kukkulain sammalpeitteisillä rinteillä kaikenlaatuiset pensaskasvit levittivät tuoksuansa; keskellä leveä, hopeanhohtava virta polveili, tuon tuostakin peittyen silmältä metsän ja kukkulan helmaan, vaan yhtäkkiä hämmästyttääkseen sitä jälleen kirkkaalla loistollaan. Kunnaitten vastainen rinne, samoinkuin sekin, jota ratsumiehet paraikaa laskeutuivat, oli täynnä viinitarhoja kujineen ja kaarroksineen, ja uhkea rypäle rehotti jokaisessa välkkyvässä lehvässä, iloisena kuin jos faunit olisivat viettäneet juhlaansa siimeksessä. Ritarin katse liiti haluttomasti yli hurmaavan maiseman, joka uinui Toskanan taivaan ruusunkarvaisessa valossa, ja kiintyi vihdoin tarkkaavana erään etäisen linnan harmaisiin muureihin, joka vastakkaisten kukkulain jyrkimmällä rinteellä kohosi yli laakson.
"Katso", hän jupisi itsekseen, "kuinka jokaisella Italian Eedenillä on kironsa! Missä konsanaan maa armainna hymyilee, sieltä varmaan löydät rosvon teltin ja tyrannin linnan!"
Hänen tuota miettiessään, räikeä torven törähdys yht'äkkiä kajahti ratsastajain korviin polun varrella olevista viinitarhoista. Joukko seisahtui kuin naulaan. Johtaja viittasi taisteluhevosta taluttavalle aseenkantajalle. Jalo ja harjaantunut elukka pysyi aivan hiljaisena, vain pureskellen kuolaimiaan levottomasti ja heristellen terävää korvaansa, ikäänkuin tuntien vaaran lähestyvän, — ja aseenkantaja, jota saksalaisten painavat asut eivät haitanneet, syöksähti viidakkoon ja katosi. Hän palasi hetkisen perästä hiessään ja hengästyneenä.
"Olkaamme varuillamme", hän kuiskasi, "näin teräksen välkkyvän viiniköynnösten lomasta."
"Asemamme on onnettoman epäedullinen", sanoi ritari, hät'hätää kiinnittäen kypärinsä ja hypäten ratsunsa selkään: ja viitattuaan kädellään erääseen avarampaan tien kohtaan, joka ratsumiehille soi enemmän tilaa yhdysvaikutukseen, hän vei vähäsen joukkonsa sinne, soturien varustusten raskaasti kalahdellessa, heidän kaksi rinnakkain rientäessään eteenpäin.
Ritarin osottama paikka oli viheriäinen, avarahko puoliympyrä; se vietti alas laaksoon ja tiheä pensasto reunusti sitä. Sinne saavuttuaan joukko asettui taajaan, puolikuun muotoiseen asentoon; jokaisen silmikko oli suljettu paitsi ritarin, joka huolestuneena tähysteli ympäri maiseman.
"Oletko kuullut, Giulio", hän sanoi suosikki-aseenkantajalleen (joka oli ainoa italialainen hänen seurueestaan), "onko rosvojoukkoja hiljattain liikkunut näillä tienoin?"
"En, herra; päinvastoin kerrotaan että jokainen peitsi on jättänyt tämän maan ja liittynyt Fra Morealen Suureen Komppaniaan. Palkan ja ryöstön toivo on viekotellut kaikkien Toskanan signorien palkkasoturit."
Hänen vaiettuaan torven ääni kuului taas melkein äskeisestä paikasta; siihen vastasi lyhyt sotainen merkki aivan ratsumiesten seljän takaa. Samassa takana olevasta vehmastosta näkyi haarniskan ja keihäitten välkettä. Toinen toisensa, rivi rivin perästä syöksähti pensaikosta esiin aseellisia miehiä, ja edustan viinitarhoista vielä suurempia määriä, kova-äänisten ja hurjien huutojen kaikuessa.
"Jumala, keisari ja Colonna!" kiljasi ritari sulkien silmikkonsa, ja vähänen joukko, piukkaan suljettuna, jokainen peitsi tanassa rynnisti edessä olevan vihollisen kimppuun. Jokunen kymmenkunta sortui maahan rynnäkössä jättäen ratsumiehille tien auki, ja odottamatta muitten hyökkäystä, ritari pyöräytti ratsunsa ja täyttä laukkaa kiiti alas kukkulan jyrkkää rinnettä; nuolivaaru kilpistyi tehottomana vasten rautasia asuja.
"Ellei heillä ole ratsuja", huusi ritari, "olemme pelastetut!"
Ja vihollista tosiansa ei näyttänyt haluttavan ryhtyä takaa-ajoon; kokoontuen kukkulan kielelle se vaan tyytyi katselemaan heidän pakoansa.
Yht'äkkiä eräässä tienmutkassa he näkivät edessään tilavan, melkein tasapintaisen aukean, joka keskeytti kukkulan vietoksen. Aukean etummaisessa päässä auringon paisteessa kiilsivät pitkän ratsumiesjonon rintalevyt, jotka tien polvekkeet siihen saakka olivat kätkeneet ritarin ja hänen seurueensa näkyvistä.
Pieni joukko seisahtui yht'äkkiä — paluu — eteentyminen katkaistuna; katsahtaen ensin edessä olevaa vihollista, joka pysyi hiljaa kuin muuri, jokainen silmä kääntyi ritarin puoleen.
"Jos tahdot, jalo herra", sanoi pohjolaisten johtaja huomaten päällikkönsä epäröimisen, "tappelemme viimeiseen mieheen. Olet ainoa italialainen, minkä milloinkaan tunsin, jonka edestä mielelläni kuolisin!"
Toiset suostumustaan muristen hyväksyivät nuot karkeat sanat, ja soturit painuivat taajempaan ritarin ympärille.
"Ei pojat", sanoi Colonna nostaen silmikkonsa, "noin kunniattomalla kentällä ei meitä tuomittu joutumaan turman omiksi, niin monista vaiheista selvittyämme. Jos nuot ovat rosvoja, niinkuin on luultavaa, saamme vielä ostaa tiemme. Jos jonkun signorin joukkoja, olemme hänen kiistoilleen vieraita. Tänne lippu — ratsastanpa heidän luokseen."
"Ei, herra", sanoi Giulio, "moiset heittiöt eivät aina säästä aselevon lippua. On vaara —"
"Siksi päällikkönne uhmaa sen. Pian!"
Ritari otti lipun ja ratsasti verkalleen soturien luo. Lähestyessään heitä hänen sota-asioihin perehtynyt silmänsä ei saattanut olla ihaelematta heidän varustustensa täydellistä kuntoa, ratsujen voimaa ja kauneutta sekä pitkän, välkkyvän rintaman oivallista kuria.
Hänen saavuttuaan heidän luokseen kädessä komeasti liehuva lippu, soturit tervehtivät häntä. Se tiesi hyvää ja hän piti sitä hyvänä enteenä. "Jalot herrat", sanoi ritari, "tulen luoksenne airueena ja vähäsen seurueeni päällikkönä, joka vastikään suoriutui tuolla kukkulalla aseellisten miesten äkkiarvaamattomasta hyökkäyksestä — ja anoen turvaa, niinkuin ritari anoo ritarilta, sotilas sotilaalta, luovutan joukkoni johtajanne suojelukseen. Sallikaa minun nähdä hänet."
"Herra ritari", vastasi eräs, joka näytti olevan joukon päällikkö, "pahoillani olen viivyttäessäni kaltaistanne miestä, ja sitä enemmän tuntiessani Italian mahtavimpien sukujen merkit. Mutta saamamme määräykset ovat ankarat, ja meidän on vieminen kaikki aseelliset miehet kenraalimme leiriin."
"Kauan oltuani poissa synnyinmaastani", vastasi ritari, "en tiennyt että Toskana on sotaan joutunut. Suokaa minun tiedustaa mainitsemanne kenraalin sekä vihollisenne nimeä."
Päällikkö hieman hymyili.
"Walter de Montreal on Suuren Komppanian kenraali ja Florens hänen nykyinen vihollisensa."
"Sitten olemme joutuneet ystävällisiin, jos kohta hurjiin käsiin", vastasi ritari hetkisen kuluttua, "Herranne Walter de Montrealen tunnen vanhastaan. Sallikaa minun palata toverieni luokse ilmoittamaan että vaikka sattumus on tehnyt meidät vangeiksi, olemme ainakin aikamme tottuneimman soturin lannistamina."
Italialainen käänsi ratsunsa ja läksi toveriensa luo. "Kelpo ritari ja oiva ryhti", sanoi päällikkö kumppanilleen, "vaikka tuskin luulen että tuo on sama joukkio, jonka meidän piti siepata. Mutta kiitos Neitsyen, hänen miehensä näkyvät olevan pohjolaisia. Toivoaksemme värväämme ne."
Ritari saapui miehineen joukon luokse. Ja saatuaan heidän sanansa, etteivät yrittäisi pakoon päästä, kolmenkymmenen ratsastajan suuruinen osasto läksi saattamaan vangituita Suuren Komppanian leiriin.
Poikettuaan valtatieltä ahtaaseen, kukkulainväliseen solaan, josta tie jatkui synkän korpimetsän halki, joukon eteen levisi vihdoin laaja, alava tasanko, täynnä telttiä, joihin, italialaiseen sodankäyntiin katsoen, saattoi päättää mahtavan armeijan majaantuneen, virta vain, jonka poikki vajanaisia ja tilapäisiä siltoja oli kyhätty läheisen metsän hirsikosta, erotti ratsumiehet leiristä.
"Uhkea näky!" sanoi vangittu ritari innostuen, pysäyttäessään ratsunsa ja katsellen sotaisia, purjekankaisia kujia, jotka leveinä ja säännöllisinä leikkasivat toinen toistansa.
Eräs Suuren Komppanian päälliköistä, joka ratsasti hänen vieressään, hymyili mielistyen.
"Ei liene monta mestaria, joka vetää Fra Morealelle sota-asioissa vertoja", sanoi hän, "ja hurjia, heittiöitä ja kaikista maan ääristä haalittuja jos kohta hänen miehensä ovatkin — luolista, turuilta, vankiloista ja palatseista, hän pitää ne kurissa, joka saattaa keisarikunnan sotavoimat häpeään."
Ritari ei vastannut mitään, vaan kannustaen hevostaan hän pian ratsasti hataraisesta sillasta leiriin. Mutta siinä kohdassa, johon hän saapui, ei soturien kuri ollut varsin kehuttavalla kannalla. Suurempaa sekasotkua ei ritari, joka oli tottunut Englannin, Ranskan ja Saksan kurinpidon jäykkään säännöllisyyteen, luullut milloinkaan tavanneensa. Siellä täällä näkyi villiä, parrakkaita, puolialastomia rosvoja, ajellen edellään raavaskarjaa, jota oli ryöstöretkillä keräytynyt. Riettaita naisia seisoi ryhmittäin — juoruten, toraillen, eleillen — villien pörhöisten pohjolaisten ympärillä, joiden juomingit kirkkaana kesäisenä päiväsydännä jo olivat pitkälle ehtineet. Kirouksia ja naurua, juopuneitten melua ja hurjaa riitaa räjähteli joka taholta, ja tuon tuostakin joukon silmäin edessä ja melkein sen tiellä Kalabrian tai Apenniinien tuliset salamurhaajat suorittivat äkilliset kiistansa välähtelevin puukoin. Nuoralla-hyppijät, voimistelijat, silmänkääntäjät, kaupustelija-juutalaiset esittivät temppujaan tahi tavaroitaan missä tila myönsi, nähtävästi hyvin perehtyneinä laittomaan ja melskeiseen paikkaan, jossa he harjottivat liikettänsä. Vaikka vangituilla oli ratsujoukko suojanaan, he eivät saaneet kulkea häiriöttä. Likaiset, ryysyiset lapsiliudat, joita näytti maan alta ilmaantuvan, piirittivät hevosia itsepintaisina kuin mehiläisparvet ja päästellen korvia viiltäviä huutoja, pikemmin vaativat kuin kerjäsivät rahaa, jota saatuaan heidän hävyttömyytensä näytti yhä yltyvän. Joukossa näkyi joskus tyttöjä, puoleksi anoen, puoleksi nauraen hymyileviä kirkassilmäisiä, oliiviposkisia tyttöjä, joiden tuskin lapsuuden jättänyt nuoruus loi äärimmäisen ja auttamattoman heittäytymisen pelottavasti näkyviin.
"Etteköhän liioitellut Suuren Komppanian järjestystä!" huudahti ritari vakavana uudelle tuttavalleen.
"Signor", vastasi toinen, "älkää langettako sydämestä päätöstänne kuoren mukaan. Tuskin vielä olemme leirissä. Nämät ovat ulkoliepeitä, jotka pikemmin ovat roistoväen kuin sotilaitten hallussa. Kaksikymmentätuhatta hylkyä, tunnustettakoon se, jokaisesta Italian kaupungista, seuraa leiriä, rosvotakseen ja muonavarojen hankintaa varten — nuot ovat sitä lajia. Kohta näette toista sorttia."
Ritarin sydän kuohahti. "Ja sellaisten hallussa on Italia!" Hänen mietteensä keskeytyivät äänekkäistä mieltymyksen osotuksista, joita kuului eräästä läheisestä juomaseurasta. Hän kääntyi ja näki pitkän teltin suojassa, pyöreän, juoma- ja ruokatavaroilla katetun pöydän ympärillä istuvan kolme- neljäkymmentä roistoa. Repaleinen, tavattoman pitkäpartainen trubaduurin säestäjä eli jonglööri soitteli virheettömän taitavasti kitarria, joka oli seurannut häntä kaikilla retkillä — ja alotti yht'äkkiä ryhtyen hurjaan, sotaiseen säveleesen, lujalla ja syvällä äänellä seuraavan lauluun:
Suuren Komppanian laulu.
Hei, urho päivän paahtama, —Hei, Pohjan valjo mies,Hei, rautapaita, peitsikäs —Hei, veikko, minne ties?"Me poikki merten tullahanJa halki vuoriston,Tää seura uljas retkeileeMontrealin joukkohon."Oi, sun rinta huoleton,Käsvarsi raskas on —Oi, peitset vapahain!
Hei, linnan uhka ruhtinat —Hei, räämäporvarit,Apuulian voima, Romagnan,Hei, Tuscan kaupungit!Mi vaivaa nyt? Mi kaivaa nyt?Mi kumma pelvon luo?"Se marssi, lippu hurmeinen,Montrealin joukon tuo!"Oi, elo armas tää —Oi, taiston myrskysää!Oi, peitset vapahain!
Hei, kilvet hautakaarrostenNormannin urhojen,Miks häilytte? Miks päilytte?Hei, käykö tuulonen?"Ei tuuli meitä häilytä,Mutt' urhot haudastaan,Kun Pohjan kunnon elvyttääTaas Montreal joukollaan."Vain Rooger urheaSe meidän vertoja,Oi, peitset vapahain!
Hei, mainehelle herkkä josJa urhotöille oot —Jos tahdot saada kunniaaJa runsaat kultako'o',Jos joutilaisuus iljettää.Lait vaivaa vastuksin —Hei, astu ratsus selkähän,Käy joukkoon Montrealin.Sun kult' on saiturinJa neito armahin!Oi peitset vapahain!
Hetken perästä ja kuljettuaan muutaman kapean vallituksen poikki joukko saapui eloiseen kortteliin, mutta jossa peräti toisellainen elämä vallitsi. Pitkiä riviä aseellisia sotilaita oli järjestetty kummallekin puolen tietä, joka vei vähäiselle kunnaalle pystytettyyn avaraan telttiin, jonka harjalle sininen lippu oli vedetty, ja pitkin tuota tietä kulki edestakasin aseellisia miehiä täydessä järjestyksessä, mutta tummissa kasvoissa tyytyväisyyden ja mielihyvän sävy. Muutamilla, jotka pyrkivät telttiin, oli tavaramyttyjä hartioilla — ne, jotka olivat paluumatkalla tuntuivat päässeen taakastaan, mutta silloin tällöin maltittomina aukoen kouriaan he näyttivät tavantakaa laskevan niissä löytyviä kolikoita.
Ritari kääntyi kysyväisenä seuralaisensa puoleen.
"Se on kauppiasten teltti", sanoi päällikkö, "niillä on esteetön pääsy leiriin, ja heidän omaisuuttaan ja persoonaansa pidetään ankarasti rauhotettuna. Ne ostavat pilkkahinnasta kunkin sotamiehen ryöstösaalis-osuudet, ja kumpikin puoli on kauppaan tyytyväinen."
"Näytäänpä jonkinlaista raakaa oikeuttakin noudatettavan keskuudessanne", sanoi ritari.
"Raakaa! Jumaliste! Ei ole ainoatakaan kaupunkia Italiassa, joka olisi iloitsematta niin tasapuolisesta oikeudesta ja yhtä puolueettomista laeista. Nuot teltit tuolla ovat tuomarien, joitten tehtävänä on tutkia sotilaitten, sotilaille tekemät vääryydet. Tuo oikealla, jonka päällä näette kultasen pallon, on armeijan rahasto. Fra Moreale ei ole miehilleen velkaa."
Niillä keinoin todella P. Johanneksen ritari oli koonnut Italian parhaimmin varustetun ja tyytyväisimmän sotavoiman. Joka päivä toi hänelle rekryyttejä. Italian palkkasoturien keskuudessa ei muusta puhuttu kuin hänen palveluksessaan hankituista rikkauksista, ja jokainen tasavaltaa tai tyrannia palveleva ikävöiden kaipasi Fra Morealen laitonta lippua. Jo olivat liioitellut kertomukset Suuren Komppanian riveistä löydettävästä onnesta ehtineet Alppein taakse, ja nytkin ritari, edetessään leirin keskuuteen, näki useista telteistä Saksan ylimystön ja Gallian ritarien uljaita lippuja ja vaakunakuvia.
"Näette", sanoi Vapaa Veikko, osottaen noita merkkejä, "eipä ole hurja kaupunkimme eri arvoasteita vailla. Ja nytkin, puhuessamme, moni kultakannus kiitää Pohjolasta tännekäsin!"
Kortteli, johon he nyt saapuivat oli hiljainen ja juhlallinen; vain etäältä kuului epäselvää humua tai taakse jääneestä sekaseurasta äkkinäistä huutoa, minkä matkan pituus vienonsi omituiseksi soinnuksi. Muuan soturi kulki poikki heidän tiensä, astuskellen verkalleen ja ääneti johonkin naapuriston telttiin, eikä näyttänyt tuskin huomaavan heidän tuloaan.
"Olemme kenraalin majan edustalla", sanoi soturi.
Hiukan muista erillään oli Montrealen purppuralla ja kullalla kirjaeltu teltti. Vähäsen puron lirinä hiveli hyväillen korvaa, ja korkea, lakkapäinen pyökki loi varjonsa uhkeaan purjekankaaseen.
Joukko jäi ulkopuolelle ja ritari saatettiin heti peljätyn seikkailijan eteen.
II Luku.
Adrian vielä kerran Montrealen vieraana.
Montreal istui pitkän pöydän päässä, seurassaan joukko miehiä, muutamat sotilaita, muutamat siviiliä, joita hän kutsui neuvonantajikseen ja joiden kanssa hän nähtävästi laati kaikki suunnitelmansa. Noilla eri kaupungeista lähteneillä miehillä oli kullakin tarkoin selvillä itsekunkin valtion sisälliset olot. He täsmälleen tunsivat Signorien voimat, kauppiaan varat, roistoväen vallan. Näin Montreal johti laitonta leiriään yhtä paljon valtiomiehenä kuin kenraalina. Nuot tiedot olivat Suuren Komppanian päällikölle verrattomasti tähelliset. Niitten nojalla hän pystyi osaavasti arvaamaan ajan, milloin oli karattava vihollisen kimppuun, sekä summan, jonka saattoi vaatia vihollisuudesta luovuttaessa. Hän tiesi mihin puolueeseen liittyä — missä sekaantua — mistä pysyä erillään. Ja tavallisesti kun Montrealen lippu ilmaantui jonkun kaupungin muurien edustalle, se salaisesta sopimuksesta oli jonkun sisällä nousevan mylläkän merkkinä. Kenties hän siten toimi yhtä paljon vastaisen kuin silloisen politiikkansa eteen.
Divaani oli kiivaassa neuvottelussa, kun upseeri astui sisään ja kuiskasi jonkun sanan Montrealen korvaan. Hänen katseensa kirkastui. "Laske sisään", hän sanoi heti. "Hyvät herrat" hän lisäsi käsiään hykertäen, "takertuipa luullakseni lintusemme verkkoon. Katsotaanpas."
Samassa kaihdinta nostettiin ja ritari laskettiin sisään.
"Mitä!" jupisi Montreal vaaleten ja nähtävästi pettyneenä. "Ainako minun noin hullusti käy!"
"Herra Walter de Montreal", sanoi vangittu, "olen jälleen vieraananne.Näistä muuttuneista piirteistä tuskin enää tunnette Adrian diCastelloa."
"Antakaa minulle anteeksi, jalo signor", sanoi Montreal nousten erinomaisen kohteliaana seisomaan, "palvelijoitteni hairahdus sai minun hetkeksi hämille. — Olen iloissani saadessani taasen puristaa kättä, joka on niin monet laakerit voittanut sittenkuin erosimme. Maineenne on tehnyt hyvää korvilleni. Hei!" jatkoi päällikkö läiskäyttäen käsiään, "katsokaa virvotuksia ja leposijoja tälle jalolle ritarille ja hänen seurueelleen. Signor Adrian, olen kohta luonanne."
Adrian poistui. Montreal, huolimatta neuvoskunnastaan, astui kiivain askelin teltissä edestakasin; sitten kutsuen upseerin, joka oli tuonut Adrianin, hän sanoi: "Kreivi Landau yhä vartioitsee solatietä?"
"Niin, kenraali!"
"Lähde sievään takasin — väjyjät viipykööt puoleen yöhön. Väärä kettu meni ritaan."
Upseeri lähti, ja pian sen jälkeen Montreal hajotti neuvoston. Hän kävi Adrianin luokse, joka oli majotettu hänen oman telttinsä viereiseen suojaan.
"Herrani", sanoi Montreal, "totta on että miehilläni on käsky pysäyttää jokainen, joka tavataan Florensiin vievillä teillä. Olen sodassa tuon kaupungin kanssa. Aivan toisellaista vankia odotin. Tarvitseeko minun lisätä että te miehinenne olette vapaat!"
"Otan kohteliaisuutenne vastaan, jalo Montreal, yhtä auliisti kuin se suodaan. Saanko toivoa saavani joskus palkita sitä? Mutta sallikaa minua kaikin kunnioituksin sanoa että, jos olisin tiennyt Suuren Komppanian olevan tällä kulmalla, olisin muuttanut suuntani. Kuulin että aseenne, (mielestäni hiukan kunniakkaammin) olivat suunnatut Malatestaa, Riminin tyrannia vastaan."
"Niin olivat. Hänoliviholliseni, muttaonalamaiseni. Voitimme hänet. Hän suoritti vapautensa hinnan. Ascanion kautta marssimme Siennaan. Kuudestatoistatuhannesta floriinista säästimme tuon kaupungin, ja nyt vaanimme kuin ukonpilvi Florensin päällä, joka uskalsi lähettää kurjan apunsa Riminin puolustajille. Marssimme ovat ripeät ja leirimme on vast'ikään pystytetty tälle tasangolle."
"Sanotaan Suuren Komppanian olevan Albornozen liitossa ja sen kenraalin salaisesti kirkon sotilaan. Onko perää?"
"Niin — Albornoz ja minä ymmärrämme toisemme", vastasi Montreal välinpitämättömästi; "semminkin kun Visconti, Milanon arkkipiispa, on yhteinen vihollisemme, jonka olemme vannoneet musertavamme."
"Visconti! Italian ruhtinaista mahtavin! Kirkon vihoihin hän syystä on joutunut, sen tiedän — ja helposti käsitän että Innocentius on peruuttanut anteen, jonka arkkipiispa juonillaan sai Clemens VI:lta ostetuksi. Mutta en sentään näe, miksi Montreal suotta ärsyttäisi niin hirmuista vihollista."
Montreal hymyili synkästi. "Ettekö tunne Viscontin rajatonta kunnianhimoa. Pyhä Hauta, ihka sellaista vihollista sieluni himoitsee kohdata! Hänen neronsa on Montrealen arvokas kiistakumppani. Minä olen hänen salaisten tuumainsa perillä — ne ovat tavattomia. Sanalla sanoen arkkipiispa aikoo voittaa koko Italian. Hänen äärettömät rikkautensa lahjovat turmeltuneet — hänen synkkä älynsä kietoo herkkäuskoiset — hänen uskalias kuntonsa pelottaa heikot. Jokaisen vihollisen hän lannistaa — jokaisen liittolaisen hän orjuuttaa. Juuri tuon ruhtinaan menetyksen Walter de Montrealen täytyy katkaista. Sillä juuri tuo ruhtinas, (hän sanoi kuiskaten kuin itsekseen) jos se saa levittää valtaansa, on tyhjiksi tekevä Walter de Montrealen tuumat ja murtava hänen voimansa."
Adrian oli ääneti, ja ensi kerran provencelaisen todellisten aikeitten aavistus välähti hänen mieleensä.
"Mutta jalo Montreal", virkkoi Colonna, "kertokaapa minulle te, joka epäilemättä tiedätte, synnyinkaupunkini tuoreimpia uutisia. Olen roomalainen ja Rooma on aina mielessäni."
"Niinpä niin", vastasi Montreal sukkelaan. "Tiedätte että Albornoz, legaattina, vei kirkon armeijan paavin tiluksille. Hän otti Cola di Rienzin mukaansa. Roomalaisia, jokaista luokkaa, riensi Monte Fiasconeen ottamaan tribuunia vastaan. Kumppaninsa kansan suosiossa legaatti joutui unohduksiin. Joko sitten Albornozen kävi kateeksi — sillä hän on ylpeä kuin perkele — tribuunin osaksi tullut kunnioitus, tahi lieneekö hän peljännyt hänen valtansa uudistusta, sitä en tiedä. Mutta hän pidätti hänen leirissään ja kieltäytyi päästämästä häntä, kaikista roomalaisten pyynnöistä ja lähetystöistä huolimatta. Taitavasti hän kuitenkin saavutti yhden tositarkotuksensa, jossa Rienzi päästettiin irti. Hänen kauttansa hän sai Rooman näkyvästi kirkolle uskolliseksi ja hänen läsnäolonsa veti leiriin roomalaisia rekryyttejä. Viterbon luona Rienzi erinomaisesti kunnosti itsensä Johan di Vicoa vastaan taisteltaessa. Hän oli tapellut totta totisesti kuin olisi kuulunut Suureen Komppaniaan. Se enensi roomalaisten intoa ja puoli kaupungin asukkaista läksi uljaan tribuunin seuraan. Noille rukoileville kunnon porvareille (ehkä juuri samoille, jotka ennen olivat lemmikkinsä sulkeneet St. Angeloon) kavala legaatti vain vastaeli: varustautukaa Johan di Vicoa vastaan — ajakaa tyrannit kirkon tiluksilta — uudistakaa P. Pietarin perintö, niin Rienzi julistetaan senaattoriksi ja saa palata Roomaan".
"Nuot sanat herättivät roomalaisissa niin suurta intoa, että he halukkaasti antoivat apuaan legaatille. Aquapendente, Bolzena antautuivat, Johan di Vico puoleksi pakosta, puoleksi peljästyksestä masentui, ja Gabrielli, Agobbion tyranni, taipui sittemmin. Kunnia on kardinaalin, mutta ansio Rienzin."
"Entäs nykyään?"
"Albornoz yhä viihdytteli senaattori-tribuunia suurella loistolla ja imelillä loruilla, puhumatta sanaakaan hänen takasin asettamisestaan. Kyllästyneenä tuollaiseen viivyttelemiseen, Rienzi jätti leirin, niinkuin olen saanut salaa tietää, ja läksi muutamien seuralaistensa kanssa matkalle Florensiin, ystäviensä luokse, joiden tulisi toimittaa hänelle aseita ja rahaa, jotta hän pääsisi Roomaan."
"Nytpä arvaan", sanoi Adrian hymyillen, "keneksi minä luultiin!"
Montreal keveästi punastui. "Oikein arvattu."
"Mutta Roomassa", jatkoi provencelainen — "Roomassa teidän arvoisa sukunne ja Orsinit, tultuaan valituiksi ylimpään valtaan, riitaantuivat keskenään, eivätkä kyenneet säilyttämään arvoaan. Francesco Baroncelli, uusi villitsijä, Rienzin mitätön osottelija, kohosi ylimysten rikkoman rauhan raunioille, sai tribuunin arvonimen sekä käytti edeltäjänsä merkkejä. Mutta vähemmän älykkäänä kuin Rienzi, hän pyrki paavin vastaiseen suuntaan. Ja legaatin sopi siten ruveta paavin puolesta yllyttelemään vallan-anastajaa vastaan, Baroncelli oli heikko mies; hänen poikansa harjoittivat kaikenlaista väkivaltaa, aivankuin Paduan ja Milanon jalosukuiset tyrannit. Neitojen raiskiot, puolisoitten häväistykset olivat Rienzin juhlallisen ja mahtavan hallituksen jokseenkin jyrkkänä vastakohtana; lopuksi Baroncelli sortui kansan raatelemana. Ja nyt, jos kysytte, kuka Roomaa hallitsee, niin vastaan: 'Rienzin toivo'."
"Merkillinen mies ja monivaiheiset kohtalot. Mihinkä ne päättyvät!"
"Salamurhaan aluksi ja ikuiseen maineesen lopuksi", vastasi Montreal tyynesti. "Rienzi palajaa takasin; tuo rohkea phoenix on kiidättävä tiensä läpi myrskyn ja usvien omalle polttoroviolleen; minä näen sen, surkuttelen, ihailen. — Ja sitten", lisäsi Montreal, "minä näentuonnemmaksi."
"Mutta miksi pidätte niin varmana että Rienzin, jos hän takasin asetetaan, hukka perii?"
"Eikö sitä jokainen silmä näe, jota kunnianhimo ei sokase? Kuinka voi kuolevaisen nero, olkoon se kuinka suuri tahansa, kansanomaisilla keinoilla ohjata tuota turmeltuneinta kansaa? Ylimykset — niitten leppymättömän julmuuden te tunnette — väärinkäytöksiin piintyneet, kammovat jokaista lain varjoa; ylimykset, hetkeksi nöyryytetyt, vartoovat tilaisuutta ja nousevat. Kansa taas luopuu. Tahi uusi senaattori, yhdessä kohden kokemuksesta viisastuneena, tietää että kansan suosiolla on kova ääni, mutta epävarma käsivarsi. Hän ylimysten tavoin ympäröitsee itsensä ulkomaalaisilla miekoilla. Osasto Suurta Komppaniaa on oleva hänen hovimiehinään, ne ovat hänen herransa! Maksaaksensa niitten palkat, kansaa täytyy verottaa. Silloin on epäjumala kirottu. Ei ainoakaan italialainen käsi pysty hillitsemään noita itsepintaisia Pohjolan piruja; ne tekevät pystyn ja luopuvat. Uusi yllyttäjä johtaa kansaa, ja Rienzi joutuu uhriksi. Painakaa mieleenne ennustukseni!"
"Ja sitten te katsotte tuonnemmaksi?"
"Ja näen Rooman pitkiksi aikakausiksi vajoovan syvimpään alennustilaan; Jumala ei luo kahta Rienziä;tahi", sanoi Montreal ylpeänä, "uutta eloa vuodatetaan tautiseen, näivettyneesen runkoon, — uusi hallitsijasuku perustetaan. Tosiansa katsellessani ympärilleni, minä uskon että kansojen ohjaajan tarkotus on uudistaa Etelä Pohjolan hyökkäyksillä; ja että vanhoista frankkein ja germaanien roduista maailman tulevat valtijaat nousevat."
Montrealen lausuessa tuon, pitkään miekkaansa nojautuneena, uljas sankarimuoto — avonaisine, pelottomine ilmeineen kuinka eroava tuosta synkästä, kavalasta älystä, mikä Etelän piirteille on ominaista — puhuen sekä innostusta että aatosta — hän saattoi näyttää soveliaalta edustamaan tuota pohjoisen ritariuden henkeä, josta hän puhui. Ja olipa Adrian luulla näkevänsä edessään jonkun länsimaailman goottilaisista vitsauksista.
Torventoitotus katkasi heidän keskustelunsa, ja muuan upseeri astui sisään ilmoittamaan että Florensin lähetystö oli saapunut.
"Taas on minun pyytäminen anteeksi, jalo Adrian", sanoi Montreal, "ja sallikaa minun pitää teitä vieraana ainakin tämä yö. Täällä olette turvallisena lepäävä, ja lähtiessänne mieheni saattavat teidät minkä alueen rajoille haluatte."
Adrian, joka ei ollut vastahakoinen tutustumaan enemmän tuohon kuuluun mieheen, suostui tarjoukseen.
Hän jäi yksin ja nojaten päätään kädellään hän vaipui mietteisinsä.
III Luku.
Uskollinen ja kovaosainen rakkaus. — Rakkaus, jonka korvaa kunnianpyynti.
Siitä hirveästä hetkestä, jolloin Adrian Colonna oli katsellut armaan Irenensä elotonta ruumista, noitten melskeisten aikojen tavallinen levoton, vaiheikas elämä oli ollut tuon nuoren roomalaisen osana. Hänen isänmaansa ei tuntunut hänestä enää rakkaalta. Hänen arvonsakin sulki hänet paikasta, jonka hän kerran oli toivonut saavuttavansa Rooman vapauttajien joukossa; ja hän tunsi, että jos milloinkaan sellainen mullistus koituisi, se oli suotu sen miehen tehtäväksi, jonka synnyntään ja tapoihin kansa saattaisi tuntea myötätuntoisuutta ja heimolaisuutta, ja joka saattaisi nostaa kätensä heidän hyväkseen tulematta oman säätynsä luopioksi ja oman huoneensa tuomariksi. Hän oli matkustellut monissa hoveissa ja saavuttanut mainetta monilla tappotantereilla. Vaikka hän oli saanut osakseen rakkautta ja kunnioitusta joka paikassa, minkä hän oli valinnut satunnaiseksi kodikseen, ei mikään muutos ollut karkottanut hänen synkkämielisyyttään — ei mikään uusi side kadotetun muistoa. Tuona intohimoisena ja runollisena romantisuuden aikakautena, jonka edustaja Petrarca pikemmin on kuin luoja, Lempi jo alkoi saada hellemmän ja pyhemmän luonteen, kuin mitä siihen asti oli tunnettu; se vähitellen oli ruvennut huokumaan jumalallista henkeä, jota sille suo kristinoppi ja joka sulattaa toisiinsa maalliset murheet ja taivaalliset näyt ja toiveet. Sen, joka luottaa kuolemattomuuteen, on helppo pysyä uskollisena vainajalle, kuolo kun ei voi sammuttaa toivoa, ja surevan henki on jo puolittain tulevassa maailmassa. On aika, joka tekee tulevaisen elämän epäilyttäväksi, — esittäen kuoleman ikuisena erona — jolloin, joskin ihmiset vainajata hetken surevat, he pian mukaantuvat elossa oleviin. Totta on tuo vanha lauselma, toivotonta rakkautta ei ole. Koko tuolla haaveksivalla jumaloimisella, jonka Vauclusen erakko tunsi, tai oli tuntevinaan, Lauraansa, oli temppelinsä Adrian Colonnan autiossa sydämessä. Hän todella oli aikansa mukainen rakastava! Usein kun hän, kiertäessään maita, mantereita, kulki jonkin yksinäisen rauhallisen luostarin muurien ohitse, hän vakavasti mietiskeli noita pyhiä lupauksia sekä itsekseen päätti viettää lopun ikäänsä munkkina. Vuosikausien poissaolo oli kuitenkin jossakin määrin virkistänyt hänen himmentynyttä isänmaanrakkauttaan, ja häntä halutti vielä päästä kaupunkiin, missä hän ensi kerran oli nähnyt Irenen. "Kenties", hän ajatteli, "on aikain kuluessa tapahtunut jokin odottamaton käänne, ja vielä voinen olla maalleni hyödyksi."
Mutta tuohon kytevään isänmaanrakkauteen ei liittynyt kunnianhimo. Tuolla tulisen toiminnan näyttämöllä, jossa vallanhimo näytti jokaista sydäntä elähyttävän ja Italia oli tuhansille juonitteleville uskalikoille käynyt rikkauden El Doradoksi ja mahtavuuden Utopiaksi, oli ainakin yksi povi, joka sykki erakon tosi filosofiaa. Adrianin uljaassa ja miehekkäässä luonnossa löytyi erinomaisessa määrässä tuota mielenlaadun hienoutta, joka sävähtää karkeasta kosketuksesta ja josta kirjallisuutta viljelevä joutilaisuus on äärimmäisin hekuma. Hänen kasvatuksensa, kokemuksensa ja tietonsa asettivat hänet kauas aikansa edelle, ja hän tunsi syvää halveksimista katsellessaan törkeitä ilkitöitä ja alhaisia konnankoukkuja, joilla italialainen kunnianhimo raivasi vallan tietä. Olkoon Rienzin viat olleet mitkä tahansa, hän ainakin oli aikansa itsekohonneista ruhtinaista puhtain ja rehellisin, ja hänen nousunsa ja kukistumisensa saivat Adrianin samoin epäilemään jalojen rientojen menestystä, kuin hän kammoi itsekkäisiä. Ja hänen poloisen lempensä synnyttämä kolkko alakuloisuus vielä enemmän vierotti hänet maailman joutavista arkiopyrinnöistä. Hänen luonteensa oli täynnä kauneutta ja runollisuutta, ehk'ei hän runoilijan tavoin purkanutkaan tunteitaan ilmoille tosi toimessa! Sisään suljettuina ne tulvivat yli kaikkien hänen ajatustensa ja värittivät koko hänen henkensä. Usein aatostensa autuaassa hajamielisyydessä hän kuvaili itselleen tuon osansa, jonka hän olisi valinnut, jos Irene olisi jäänyt eloon ja sallimus yhdistänyt heidät — etäälle Rooman levottomasta hälinästä — mutta jonkin ihanan Italian vielä tahrattomaksi jääneen seudun yksinäisyyteen. Hänen silmäinsä eteen levisi armas maisema — aallottoman järven partailta kohoova palatsi — laakson viinitarhat — kukkulain humisevat metsiköt — sekä tuo koti, Italian kaiken runouden ja lemmen turva ja pakopaikka, jota tuo "Lampeggiar dell' angelico riso" kirkastaisi. Useasti noissa unelmissaan kokonaan unhottaen kadottamuksensa, nuori matkamies havahtui ihanteellisesta autuudestaan, nähdäkseen tien aukean erämaan — tahi sodan kuutamoiset teltit — tahi, sen pahempi, ulkomaisten hovien tunkeilevat mässääjät.
Kenties nuot haaveilut liikkuivat hänen mielessään, herättyään ehkä Irenen veljen nimestä, joka ei milloinkaan soinut hänen korvissaan nostamatta tuhansittain aatoksia, Colonnan miettiessä hajamielisenä, kunnes häntä häiritsi oma aseenkantajansa, joka Montrealen palvelijain mukana toi sisään hänen yksinäisen mutta uhkean ateriansa. Oivallisimmat Florensin viinit — ruoat valmistetut taidolla, jota valitettavasti ei Italiassa enää tavata! — karkeilla jalokivillä tuhlaavasti sirotellut maljat ja lautaset — todistivat Suuren Komppanian leirissä vallitsevaa ruhtinaallista ylöllisyyttä. Mutta Adrian kaikessa näki vaan alennetusta maastaan riistettyä saalista, ja tuo loisto tuntui hänestä miltei solvaukselta. Yksinäisen ateriansa pian päätettyään, hänestä teltin yksitoikkoisuus alkoi käydä sietämättömäksi, ja illan viileä ilma houkutteli hänet ulos. Hän läksi astumaan pitkin Montrealen teltin ohitse luikertelevan puron äyrästä, ja keksittyään jotakuinkin rauhallisen ja sotaisista vehkeistä erillään olevan paikan, hän sijoittui puron varrelle levähtämään.
Auringon viimeiset säteet päilyivät lainosiin, jotka sointuisina karkelivat kivisessä altaassaan; ja vastakkaisen partaan vähäisessä viidakossa kajahutti lauluaan jokin purppuraisen ilman asukas, jota leirin melu ei ollut karkottanut sen viheriäisestä asuinpaikasta. Lännen pilvet lonkailivat liikkumatta tuolla tumman ja heleän sinisellä taivaalla, joka vaan nähdään Clauden ja Rosan kuvaamien maisemien yli kaareutuvan, ja himmeä, vieno ruusunkarva verhosi etäisten Apenniinien harmaat kukkulat. Kuului etäistä leirin humua, jonka palajavien ratsujen hirnunta rikkoi, torventoitotusta ja jonkun lähellä olevan aseellisen vahtimiehen säännöllistä astuntaa. Ja vastapäätä, vasemmalla puolen pensaikkoa — saroja ja sammalta kasvavalla rinteellä — näkyivät jonkun muinaisen etruskilaisen rakennuksen rauniot, jonka nimi oli hävinnyt, jonka tarkotuskin oli tuntematon.
Tuo näkymö oli niin armas ja rauhallinen Adrianin sitä katsellessa, että tuskin saattoi ajatella sen samana hetkenä olevan noitten julmien rosvojen pesäpaikkana, joista useampien ihmissielukin oli tunnottomaksi paatunut, joilla tavallisena elämäntoimena oli murha ja ryöstö.
Yhä aatoksiinsa vaipuneena ja huolettomasti viskellen kiviä lorisevaan puroon, Adrian havahtui astunnan kahinaan.
"Ihana paikka kuunnella soitikon kieltä ja Provencen ballaadeja", sanoiMontrealen ääni ja P. Johanneksen ritari heittäytyi nurmikolle nuorenColonnan viereen.
"Vielä teissä siis on säilynyt entinen rakkautenne kansallisiin säveliinne", sanoi Adriaan.
"Kyllä, koko nuoruuttani en vielä ole elänyt", vastasi Montreal huoahtaen. "Mutta kuinka lieneekään, sävelet, jotka kerran hyväilivät mielenkuvitustani, käyvät nyt liian oikopäätä sydämeeni. Niin, vaikka vieläkin minusta soittajat ja runolaulajat ovat tervetulleita, pyydän heitä laulamaanuusimpialaulujaan. En koskaan enää voi kuulla runoutta, jota kuuntelinnuorenaollessani!"
"Antakaa minulle anteeksi", sanoi Adrian myötätuntoisesti, "mutta mielelläni olisin rohjennut, vaikka salainen arvelus on minua tähän saakka pidättänyt — mielelläni olisin rohjennut tiedustella teiltä tuota suloista naista, jonka seurassa seitsemän vuotta sitten kuutamossa ihailimme Terracinan oranjilehtoja ja ruusunkarvaisia ulapoita."
Montreal käänsi kasvonsa poispäin; hän laski kätensä Adrianin käsivarrelle ja jupisi syvällä, käheällä äänellä. "Nyt olen yksin!"
Adrian puristi ääneti hänen kättänsä. Häneen syvästi koski tieto tuon lempeän, armaan poloisen kuolemasta.
"Ritarilupaukseni", jatkoi Montreal, "joka sulki Adelinen avioliiton oikeuksista — hänen sukunsa häpeä — äitinsä suuttunut murhe — vaaranalaisen elämäni hurjat vaiheet — poikansa kadottaminen — kaikki jäytivät hiljalleen hänen runkoansa. Hän ei kuollut — kuolo on liian karkea sana! — hän lakastui ja kohosi taivaasen. Niinkuin kesäaamun unelma hiipii luotamme, käyden yhä vähemmän ja vähemmän selväksi, kunnes se haihtuu kuin valoksi, ja me heräämme — niin lakastui Adelinen eroava henki, kunnes Jumalan päivä siihen koitti."
Montreal vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten: "Nuot ajatukset saavat joskus rohkeimmatkin meistä heikoiksi, ja provencelaiset ovat noissa asioissa hupsuja! — Jumala tietäköön, hän oli kallis minulle!"
Ritari kumartui ja teki hartaasti ristinmerkin, huulet mutisten rukousta.
Kummalliselta näyttänee meidän valistuneemmasta ajastamme, mutta niin sotaisen verhon peitossa oli silloin moraalisuus, että tuo mies, jonka sanasta kaupunkeja oli poltettu ja verivirtoja vuotanut, ei pitänyt itseään, eikä hänen aikakautensa enemmistö häntä, rikoksellisena. Hänen puoleksi munkki- puoleksi sotilassäätynsä kuvaantui hänessä. Hän sorti ihmisiä, mutta nöyrtyi Jumalan edessä; eikä ollut koko hänen tutustumisensa Italian hienostuneeseen skeptisismiin järkyttänyt uljaan provencelaisen lujaa yksinkertaista uskoa. Kaukana siitä että hän olisi myöntänyt mitään sopusoinnun puutetta olevan ammattinsa ja uskontunnustuksensa välillä, hän ei pitänyt tosi ritarina sitä miestä, joka ei ollut yhtä harras ristille, kuin miekka kädessä armoton.
"Eikö teillä ole muuta lasta paitsi tuota kadonnutta?" kysyi Adrian huomatessaan Montrealen tavallisen levollisuuden palajavan.
"Ei ainoatakaan!" sanoi Montreal, otsa jälleen synkistyen. "Ei ainoakaan lemmen luoma perillinen ole omistava onnenlahjoja, joita vielä toivon osakseni. En milloinkaan ole näkevä Adelinen näköä hänen lapsensa kasvoissa! Avignonissa näin pojan, jonka olisin tahtonut omakseni, sillä minusta tuntui kuin hän olisi katsonut sielunsa pojan silmiin, niin ne olivat hänen näköisensä! Onpa sentään Provencen puussa muitakin oksia; joku syntymätön veljenpoika tulkoon — miksi? Tähdet eivät ole vielä sitä päättäneet! Kunnianpyynti on enää ainoa lemmittyni maailmassa."
"Niin eri lailla vaikuttaa sama kovaonni eri luonteisin", ajatteli Colonna. "Minusta kruunut tulivat arvottomiksi, kun ei enää käynyt uneksiminen että saisin laskea ne Irenen kiireelle."
Mutta heidän samallaiset kohtalonsa vetivät Adriania lujasti hänen isäntänsä puoleen, ja noitten kahden ritarin keskustelu oli tuttavallisempi ja vapaampi kuin koskaan ennen. Vihdoin Montreal sanoi "enhän muuten vielä ole kysynyt, mihin olette menossa".
"Roomaan", sanoi Adrian, "ja teiltä saamani tiedot kiirehtivät minua sinne yhä enemmän. Jos Rienzi palajaa, saatan ehkä menestyen välittää tribuuni-senaattoria ja ylimyksiä; ja jos serkkuni, nuori Stefanello, nykyinen sukumme päämies, on isiänsä myöntyvämpi, luulen helposti voivani sovittaa vähemmän mahtavat ylimykset. Rooma on levon tarpeessa, ja kuka hyvänsä sitä hallitseekin, joka oikeudenmukaisesti sitä hallitsee, hänen tulee saada sekä ruhtinaan että plebeijin kannatusta."
Montreal kuunteli sangen tarkasti ja mutisi itsekseen. "Ei, siitä ei lähde mitään!" Hän mietiskeli hetken aikaa, varjostaen otsaansa kädellään, ennenkuin hän sanoi ääneensä, "Roomaan olette menossa. Hyvä, pian tapaamme toisemme sen rauniolla. Tietäkää muuten että tarkotukseni on saavutettu: nuot Florensin kauppiaat ovat suostuneet ehtoihini, ovat ostaneet kahden vuoden rauhan; huomenna leiri lähtee liikkeelle ja Suuri Komppania marssii Lombardiaan. Siellä, jos tuumani luonnistuvat, ja venetsialaiset maksavat mitä vaadin, minä Viscontin uhmalla luovutan nuot lurjukset Merikaupungin liittoon (alipäällikköni Landaun johdolla) ja vietän Rooman komeudessa syksyni rauhallisesti."
"Herra Walter de Montreal", sanoi Adrian, "avomielisyytenne ehkä tekee minut röyhkeäksi: mutta kuullessani teidän kuin nylkyrisaksan kertovan myyskentelevänne ystävyyttänne ja suosiotanne, kysyn itseltäni, onko tuo suuri P. Johanneksen ritari, ja ovatko ihmiset puhuneet totta, vakuuttaessaan hänen laakeriensa ainoan tahran olevan ahneuden?"
Montreal purasi huultansa; vastasi sentään tyynesti, "suoruuteni sai ansaitun palkkansa, jalo Adrian. Enpä kuitenkaan saata jättää teidän arvoiseenne vieraaseen vaikutusta, jonka tunnen todenmukaiseksi, mutt'en oikeaksi. Ei urhea Colonna; huhu on minulle kohtuuton. Pidän kultaa arvossa, sillä kulta on vallan rakennusmestari. Se leirit täyttää — voittaa linnat — ostaa kauppapaikat — pystyttää palatsit — perustaa valtaistuimet. Pidän kultaa arvossa — se on keino, jonka välttämättä tarvitsen päästäkseni päämääräni perille!"
"Ja tuo päämäärä —?"
"On — mikä hyvänsä", sanoi ritari kylmästi. "Lähtekäämme teltteihin, kaste lankee raskaana jamalariahiiviskelee näillä asumattomilla tienoilla."
He nousivat; — mutta hetken ihanuuden hurmaamina he viivähtivät puron partaalla. Varhaisimmat tähdet loivat valonsa väreilevään kalvoon, ja lempeä tuulonen suhaili vienosti yrttien tutkaimilla.
"Näin katsellessamme", sanoi Montreal hellästi, "me käännämme tuon runoilijain vanhan Medusan-tarun toisapäin, ja katsomme ja ajattelemme itsemmeuloskivestä. Äskenauringonvalokultasi lainosen harjan — nyt se välkkyy yhtä kirkkaana ja soluu yhtä iloisenatähtientuikkeessa; samoin vyöryy ajan virta: toinen valolähde seuran toista, yhtä tervetulleena — yhtä valaisevana — yhtä sammuvana! — Näette että Provencen runollisuus vielä elää sotisopani alla!"
Adrian läksi varhain vuoteesensa; mutta hänen omat ajatuksensa ja vallattoman hilpeyden äänet, jotka kuuluivat Montrealen teltistä, missä hän kestitsi joukkonsa päällystöä, pidot, joista hän hienotunteisesti soi roomalaisen ylimyksen jäädä pois, pitivät Colonnaa kauan hereillä; ja hän oli tuskin vaipunut rauhattomaan uinahdukseen, kun vielä äänekkäämpi melu häiritsi hänen lepoansa. Aikaisemman päivän sarastaessa koko laaja varuskunta oli pystyssä — köysien natina — miesten astunta — äänekkäät käskyt ja äänekkäimmät kiroukset — tavaravankkurien jyrinä — aseseppien kalkutus ilmaisivat leirin muuttoa ja Suuren Komppanian lähestyvää matkaa.
Ennenkuin Adrian oli vaatteissaan, Montreal astui telttiin.
"Olen määrännyt satakunnan peistä luotettavan päällikön johdolla saattamaan teitä Romagnan rajoille, jalo Adrian; ne ovat valmiina tottelemaan käskyjänne. Tuokion kuluttua minä lähden, etujoukot ovat jo liikkeellä."
Adrian olisi mielellään kieltäytynyt saattojoukosta, mutta hän oivalsi siten vaan loukkaavansa ylpeätä päällikköä, joka pian poistui. Sukkelaan hän puki ylleen asunsa — vilvas aamuilma ja kukkulain takaa iloisena nouseva aimo päivä virkistivät hänen väsynyttä mieltänsä. Hän läksi tapaamaan Montrealea, joka istui teltissään kirjoituskapineitten ääressä, voittoriemuinen hymy huulilla.
"Onnetar yhä suosii minua!" sanoi hän iloisesti. "Eilen florensilaiset säästivät minulta piiritysvaivat, tänäpäivä (sen jälkeen kun viimeksi tapasin teidät - joku minuutti sitten) on antanut haltuuni Rooman uuden senaattorin!"
"Mitä! ovatko joukkonne saaneet Rienzin vangiksi?"
"Eipä niin — vaan paremmin! Tribuuni muutti tuumansa ja läksi Perugiaan, jossa veljeni nykyään oleskelevat — kävi heidän luonansa — sai heiltä rahaa ja sotamiehiä tien vaaroja torjuakseen ja ylimysten miekkoja uhmatakseen. Niin kirjoittaa rakas veljeni Arimbaldo, kirjanoppinut, jonka tribuuni luulee oikein pöllöttäneensä vanhoilla Rooman suuruuden jaarituksilla, ja lupaa vahvasti menestystä. Ilmoitan tässä kiiruimmiten olevani noihin toimenpiteisin tyytyväinen. Veljeni saattavat senaattori-tribuunin Capitolin muurien edustalle."
"Mutta enpä sittenkään huomaa, kuinka Rienzi tuosta joutuu valtaanne."
"Vai ette! Hänen sotilaansa ovat kätyreitäni — hänen toverinsa veljiäni — hänen velkojansa itse minä! Hallitkoon hän sitten Roomaa — tuleepa aika, jolloin nimihallitsijan on väistyminen —"
"Suuren Komppanian päällikön tieltä", keskeytti Adrian kauhistuen, mikä omien ajatustensa peittelemättömästä kiihotuksesta pöyhistyneeltä Montrealelta jäi huomaamatta. "Ei, Provencen ritari, kurjasti olemme taipuneet kotoisten tyrannien alle, mutta koskaan, toivoakseni, eivät roomalaiset tule niin kataliksi, jotta kantaisivat ulkomaisen vallanryöstäjän iestä."
Montreal silmäili kiinteästi Adriania ja hymyili kolkosti.
"Te väärinkäsitätte minut", sanoi hän; "ja teillä on kyllin aikaa ruveta Brutukseksi, kun minä ryhdyn Caesarin osaan. Mutta olemmehan isäntä ja vieras. Vaihtakaamme puheen-ainetta."
Kuitenkin heidän viimeinen keskustelunsa teki kylmäksi ritarien välin tuoksi lyhyeksi ajaksi, jonka he vielä olivat toistensa seurassa, eikä heidän erohetkensä kursasteleminen ollut lainkaan edellisen illan ystävällisen seurustelun mukaista. Montreal tunsi varomattomasti paljastaneensa itsensä, mutta varovaisuus ei ollut hänen luonteensa ominaisuuksia, kun hän oli armeijan etupäässä ja onnensa kukkuloilla; ja tuona hetkenä niin varma oli hän hurjimpien tuumainsa menestyksestä, että hän vähän välitti, ketä loukkasi, ketä säikähytti.
Verkalleen, omituisine saattojoukkoineen alkoi Adrian matkansa. Noustuaan jyrkkää rinnettä tasangolta, hän saapui harjanteelle, josta sopi nähdä koko marssivan sotajoukon, — liehuvat liput — auringon paisteessa säteilevät haarniskat, jono jonon perässä kuin teräsvirrat, ja koko alanko täynnä liikkuvaa sotavehjettä, — sotaisten ja ylevien säveleitten silloin tällöin tukahuttaessa noitten asestettujen tuhansien mahtavan astunnan töminän. Vihdoin Adrianin silmä tapasi mustan hevosen seljässä ratsastavan, uljasvartaloisen Montrealen, joka tuon matkan päässäkin erosi muista, vähemmän komean asunsa kuin mittavan ruumiinsa puolesta. Siinä hän retkeili, toiveet kukkeimmillaan, tuo joukkonsa ylpeys — valtavan sotavoiman pää — Italian hirmu — sankari, joka hän oli — valtijas, joksi hän saattoi tulla!
Kolme lyhyttä kuukautta kului, ja kuusi jalkaa maata riitti koko hänen suuruudelleen.