I Luku. Walter de Montreal vetäytyy linnaansa.
Kun Walter de Montreal palkkasotureinensa oli jättänyt Corneton, he oikopäätä olivat rientäneet Roomaan. Saavuttuansa sinne paljoa ennen ylimysjoukkoa, he tapasivat porteilla saman vastuksen, mutta Montreal älykkäästi pidätti itsensä kaikesta uhkauksesta ja väkivallasta, sekä lähetti uskollisen Rodolfinsa kaupunkiin tapaamaan Rienziä, ja hankkimaan lupaa päästä sisään joukkoinensa. Rodolf palasi pikemmin kuin luultiinkaan. "No", sanoi Montreal kärsimättömänä, "sinulla on määräys tietysti. Käskemmekö heitä aukasemaan portit?"
"Käskekää heitä aukasemaan hautamme", vastata mölähytti saksilainen. "Toivon, kun ensi kerralla minä määrätään lähettilääksi, saavani matkustaa hiukan ystävälliseni pään hoviin."
"Mitä! Mitä tarkotat?"
"Lyhyesti tätä: — löysin tuon uuden maaherran, vai mikä hänen nimensä lienee, Capitolin palatsista, vartijain ja neuvonantajien seurasta ja yllään hienoin sotisopa, mikä milloinkaan on Milanosta lähtenyt."
"Piru hänen sotisopiinsa! mitä hän vastasi?"
"'Kerro Walter de Montrealille', sanoi hän sitten, jos sen nyt tahdotte tietää, 'että Rooma ei ole enään varkaitten luola, kerro hänelle, että jos hän tulee kaupunkiin, niin oikeuden käynti on häntä odottamassa —'"
"Oikeudenkäynti!" huusi Montreal, purren hammastaan.
"Osallisuudestaan Wernerin ja hänen rosvojensa pahantekoihin."
"Haa!"
"Kerro hänelle vielä että Rooma on julistanut sodan kaikkia rosvoja vastaan, asuskelkoot he telteissä tahi linnoissa, ja että me käskemme hänen kahdeksanviidettä tunnin kuluessa poistumaan kirkon alueelta."
"Hän siis ei ainoastaan petä, vaan vielä uhkaakin minua. Hyvä, jatka!"
"Tämä oli kaikki, mitä hänellä teille oli sanottavaa, mutta minulle hän näki hyväksi tehdä vielä kohteliaamman muistutuksen. 'Kuuleppas, ystäväni', hän sanoi, 'jokaiselle saksalaiselle roistolle, joka huomispäivän perästä tavataan Roomassa, on tervehdyksemme oleva naru ja hirsi. Tiehes!'"
"Riittää! Riittää!" huusi Montreal raivosta ja häpeästä punasena. "Rodolf, sinulla on tarkka silmä noissa asioissa, montako pohjolaista tarvittaisiin, voidaksemme toimittaa tuon nousukkaan samaiseen hirteen?"
Rodolf kynsi isoa päätänsä ja näytti harkitsevan asiaa; vihdoin hän sanoi: "Te, herra päällikköni, sen itse parhaiten pystytte päättämään, kun sanon teille että kaksikymmentätuhatta roomalaista vähintään on hänen voimansa, niin siellä ohimennen kuulin; ja tänä ehtoona hän on aikeissa laskea kruunu päähänsä ja panna keisari viralta".
"Ha, ha!" nauroi Montreal, "onko hän seinähullu? Sitten hän ei tarvitse meidän apuamme hirteen mennessään. Odottakaamme päätöstä, ystäväni. Nykyään eivät ylimykset eikä kansa halua täyttää raha-arkkujamme. Lähtekäämme poikki maitten Terracinaan. Kiitos pyhimysten", ja Montreal (joka ei ollut omituista uskonnollista hartautta paitsi, — hän todella piti tuota avua ritarillisuuteen kuuluvana) teki hurskaasti ristinmerkin, "vapaat veikot eivät koskaan ole kauvoja kortteeritta!"
"Eläköön P. Johanneksen ritari!" huusivat palkkasoturit.
"Eläköön ihana Provence ja rohkea Saksa!" lisäsi ritari, heiluttaen kättään; ja iskien kannuksensa jo väsyneen ratsunsa kupeisin, sekä alottaen lempilaulunsa:
Ratsunsa, miekkansa,Neitonsa verraton j.n.e.
Montreal ratsujoukkoineen läksi reippaasti retkeilemään halki Campagnan.
Pian kuitenkin P. Johanneksen ritari vaipui syviin ja kolkkoihin haaveiluihin; hänen seuralaisensa noudattivat päällikkönsä äänettömyyttä ja hetken kuluttua vain aseitten kalahdukset ja kannusten kilinä rikkoivat tuon laajan ja aution tasangon hiljaisuuden, jonka poikki he vaelsivat kohden Terracinaa. Katkerin tuntein Montreal muisteli kaikkea, mitä he olivat Rienzin kanssa keskustelleet, ja ylpeillen omasta viekkaudestaan ja juonittelukyystään, häntä syvästi nöyryytti ja kiukutti havainto että kavalampi juonikko oli saanut hänet petetyksi. Hänen kunnianhimoiset aikeensa Roomaan nähden olivat vastaiseksi katkaistut, jopa murskatut juuri niillä keinoilla, joilla hän oli luullut ne toteuttavansa. Hän tunsi tarpeeksi ylimykset, oivaltaakseen että niin kauan kuin Tapani Colonna, heidän päämiehensä, oli elossa, ei ollut luultavaa että hän saavuttaisi tuota valtion herruutta, joka, jos hän olisi liittyneenä johonkin kunnianhimoisempaan, pelottomampaan ja vähemmän mahtavaan signoriin, olisi palkintona hänen avustaan Rienzin karkottamisessa. Joka tapauksessa hän piti parhaana pysytteleidä loitolla. Jos Rienzin valta vahvistuisi, Montreal saattaisi niin edullisilla ehdoilla, kuin häntä halutti, liittyä ylimyksiin; jos Rienzin valta raukenisi niin hänen ylpeytensä, tarpeellisesti nöyristettynä, saattaisi varmaan pakottaa hänen etsimään Montrealin apua ja alistumaan hänen ehtoihinsa. Provencelaisen kunnianhimo, vaikka ääretön ja uskaltava, ei ollut luonnosta kestävä eikä vakava. Toimi ja yritykset olivat sittenkin hänestä kalliimpia, kuin niiltä koituva palkinto, ja jos hän toisella kulmalla pettyi, niin hän tosihenkisenä harharitarina käänsi yritteliäisyytensä toisille urille. Ludvig, Unkarin kuningas, ankarana, sotaisana, leppymättömänä, etsien kostoa kovaonnisen veljensä murhasta, jonka puolisona oli ollut. Johanna (Neapelin ihana ja pattoinen kuningatar — Italian Maria Stuart), oli jo valmiina laskemaan Campanian puutarhan Unkarin ikeen alle. Jo oli hänen äpäräveljensä hyökännyt Italiaan jo olivat muutamat Neapelin alueista ilmoittaneet suostuvansa häneen — jo oli tuon pohjolaisen hallitsijan lupauksia tarjoiltu hajaantuneille komppanioille — ja jo olivat nuot julmat palkkasoturit uhkaavina kokoontuneet tuon Italian Eedenin rintamaille vainuten sodan valmistuksia ja ryöstön tilaisuutta, niinkuin korpikotkat haaskaa vaanivat. Tuolle alalle oli Montrealin rohkea mieli nyt kääntänyt ajatuksensa, ja hänen sotamiehensä olivat mielihyvissään arvanneet hänen tuumansa, kuullessaan että Terracina oli heidän matkansa päämäärä. Käyttäen hyväkseen kaikkia apuneuvoja, ja yhdistäen uhkarohkeaan ja perusaatteettomaan urhoollisuuteensa tarkkaälyisyyden, josta, jahka vuodet olivat ehtineet kypsentää ja tasottaa hänen levotonta ritarillisuuttaan, saattoi päättää hänestä sukeutuvan vaarallisimpia vihollisia, mitä Italialla konsanaan oli ollut, Montreal heti, tultuaan Ludvigin sotaisten aikomusten perille, oli anastanut lujan linnotuksen Terracinan ihanalta rannikolta, läheltä sitä kuuluisaa vuorensolaa, jota Fabius muinoin puolusti Hannibalia vastaan, ja jota luonto on niin suosinut sekä sotaa että rauhaa varten, että kourallinen aseellisia miehiä voi siihen seisauttaa kokonaisen armeijan. Tuollaisen, aivan Neapelin rajamailla olevan linnotuksen omistaminen teki Montrealin tärkeäksi henkilöksi, jota seikkaa hän arveli voivansa käyttää hyväksensä Unkarin kuninkaan avulla; ja nyt kun hänen suuria tavottelevat aikeensa Roomaan nähden olivat rauenneet, hänen eloisa, toimelias ja kimmoinen henkensä onnitteli itseänsä tuon apulähteen keksimisestä.
Hämärän aikaan joukko pysähtyi Pontinumin nevojen pohjoispuoliseen päähän ja majoittui arvelematta muutamiin hökkeleihin ja suojiin, joiden poloiset asukkaat häädettiin matkoihinsa, sekä teurasti empimättä erään naapuritalon siat, raavaat ja siipikarjan. Heti päivän koettaessa he kulkivat poikki noitten turmiollisten rämeitten, joita Bonifacius VIII jo osittain oli kuivannut: ja unesta virkistynyt Montreal, jonka Neapelia uhkaavan sodan edut jo olivat lepyttäneet äskeisestä nöyryytyksestä, ja iloiten lähestyessään paikkaa, jossa asui hän, joka kunnianhimon kanssa tasasi hänen sydämensä, oli saavuttanut kaiken hilpeytensä, mikä kuului hänen gallialaiselle syntyperälleen ja huolettomille elintavoilleen. Ja tuo kuolettava mutta pyhitetty tie, jossa vielä nähdään Augustuksen töitä kanavassa, joka oli Horaatsiuksen hupaisesti kertoman matkan todistajana, kajahteli naurunhohotuksista ja hurjien laulujen yhtämittaisista säveleistä, joilla muukalaiset rosvot hauskuttivat rivakkaa marssiaan.
Oli puolenpäivän aika, kun joukko saapui tuohon yllämainittuun romantilliseen vuorensolaan — jonka muinainen nimi oli Lantulae. Vasemmalla puolen kohosivat ilmoille korkeat ja äkkinäiset vuorenjyrkänteet, verhottuina uhkealla vihannalla ja päättymäisillään olevan toukokuun lukemattomilla kukilla; oikealla meri, rauhallisena kuin lammikko ja siintävänä kuin taivas, loiski sulosointuisena heidän jalkainsa juuressa. Montreal, jossa paljon oli kotimaansa runollisuutta, johon niin verrattomasti liittyy rakkaus luontoon, olisi jonakin toisena aikana saattanut ihailla tuon näköalan kauneutta, mutta tuona hetkenä vähemmän ulkonaiset ja enemmän kodikkaat kuvat vallitsivat hänen mieltänsä.
Nousten vuorenrinnettä ylös pitkin jyrkkää, luikertelevaa polkua, joka töin tuskin soi tukalan sijan hevosten kavioille, joukko vihdoin saapui lujan, harmaakivisen linnotuksen edustalle, jonka torneja tuuheat puut estivät näkymästä, kunnes ne yht'äkkiä synkkinä ilmaantuivat hymyilevien lehvien keskeltä. Torventoitotus, ritarin värit ja kerkeästi lausuttu tunnussana saivat kahden- kolmenkymmenen vallilla seisovan julmannäköisen soturin päästämään hurjan tervehdyshuudon; salvat työnnettiin auki, ja Montreal hyppäsi vohkuvan ratsunsa seljästä ja riensi läpi pylväsetehisen avaraan saliin, jossa nainen — nuori, ihana ja uhkeasti puettu — kiiruhti häntä vastaan yhtä nopein askelin ja vaipui riemun valtaamana hänen syleilyynsä.
"Walterini! lempimäni, armas Walter, tervetultuasi — tuhannesti tervetullut!"
"Adeline, ihanaiseni! — jumaloimani — saan nähdä sinut jälleen!"
Nuot olivat tervehdykset, Montrealin painaessa impeänsä vasten sydäntänsä, suudellen pois hänen kyyneleensä ja kohottaen hänen kasvonsa lähelle omiansa ja katsellessaan niitten vienoa kukkeutta poissaolleen huolestunein, hellin katsein.
"Armaani", hän sanoi hellästi, "olet surrut, — olet menettänyt uhkeuttasi, siitä kun erosimme. Tule, tule, olet liian hempeä, tai liian hupsu sotilaan lemmityksi."
"Voi, Walter!" vastasi Adeline takertuen häneen, "nyt sinä olet palannut ja minä olen elpyvä. Ethän jätä minua pitkään, pitkään aikaan!"
"En, oma lemmittyni, en", ja Montrealin kierrettyä käsivartensa hänen vyötäisilleen rakastajat — sillä voi! he eivät olleet avioita! — vetäytyivät linnan sisempiin kammioihin.
II Luku.
Lemmen ja sodan elämää. Rauhan airut. Aseleikit.
Ympärillään sotilaansa, turvallisena vanhassa linnassaan, hurmaantuneena maan, taivaan ja meren kauneudesta ja intohimoisesti rakastaen Adelineansa, Montreal hetkeksi unhotti melskeisemmät toimensa ja karkeammat pyrintönsä. Hänen luontonsa oli altis suurelle hellyydelle samoin kuin suurelle julmuudelle, ja hänen sydäntänsä viilsi, kun hän katsellessaan neitonsa ihanata muotoa huomasi, ettei hänenkään läsnäolonsa voinut palauttaa entistä hymyä ja kukkeata väriä. Usein hän kirosi tuota ritarikuntansa onnetonta valaa, joka kielsi häntä solmiamasta avioliittoa, vieläpä sellaisenkin kanssa, joka oli enempi kuin hänen vertaisensa; ja omantunnon vaivat katkeroittivat hänen autuaimmat hetkensä. Tuo lempeä impi rosvoluolaan joutuneena, menettäneenä kaikki mitä hän oli oppinut korkeimmassa arvossa pitämään — äitinsä, ystävänsä, puhtaan maineensa — vaan sitä palavammin rakasti viettelijäänsä, vaan sitä enemmän kohdisti yhteen ainoaan esineesen kaikki nuot naiselliset ja hellät tunteet, joille ei oltu sallittu mitään muuta eikä vähemmän synnillistä purkausta. Mutta hän tunsi häpeänsä, vaikka hän koetti salata sitä, ja vielä kalvavampi murhe, kuin häpeän, painoi hänen mieltänsä ja jäyti hänen terveyttään. Mutta kuitenkin hän Montrealin luona oli huolissaankin onnellinen, ja terveytensä murtuessa hänellä ainakin oli lohdutuksena toivo saada kuolla hänen lempensä ollessa heikontumattomana. Joskus he lähtivät lyhyeille retkeilyille, sillä maan rauhaton tila esti heitä poistumasta kauas linnasta, halki päivärinteisten metsäin ja pitkin peilikirkasta merta, joka teki hurmaavaksi tuon viehättävän seudun; ja tuo karkeuden ja vienoisuuden sekotus, hurja saattojoukko, teltti, päiväsydännä pystytetty jollekin metsistön viheriälle kedolle. Adelinea ääni ja kitarri, julmien soturien ryhmät kuunnellen taampana, olisi oivallisesti soveltunut Arioston säkeille ja yhtyi sopusointuisesti noihin omituisiin, rauhattomiin ja ritarillisiin aikoihin, jolloin klassillinen etelä muuttui pohjolan romantisuuden tyyssijaksi. Montreal kuitenkin oli ryhtynyt salaisiin keskusteluihin Unkarin kuninkaan kanssa, ja jouduttuaan uusiin puuhiin, hän siksi kertaa mielellään oli luopunut kaikista aikeistaan Roomaan nähden. Hän kuitenkin piti korkeimman kunnianhimonsa toteuttamista vaan toistaiseksi lykättynä, ja kirkkaana hänen vaihtelevan elämänuransa etäisemmissä vaiheissa kohosi Rooman Capitoli ja välkkyi Caesarien valtikka.
Eräänä päivänä, kun Montreal vähänen saattojoukko seurassaan ratsasti lähelle Terracinan valleja, portit yht'äkkiä aukaistiin seljälleen, ja suuri väkijoukko purkautui ulos, edessä omituisen näköinen henkilö, jonka askeleita seurattiin paljain päin ja korkeaäänisin siunauksin. Munkkijoukko päätti kulkuen, laulaen hymniä, jonka loppusanat olivat seuraavat:
Poikki vuorten ihanatSun jalkaa sulosanan meille toivat;Sun polkus kukkain verhomat,Ja harpuin enkeleitten äänet taivon soivat:Ja heltyy vainon mies,Miss', airut rauhan, siunattu sun käypi ties!Halki korven jylhäkköinKäy kulkus pyhä päivin, öin,Turvallisna ainiaan,Yksin — luonas Herra vaan.Missä raivo hurjin on,Sinne käyt sä kalvatonIlman rautahaarniskaa,Sua valkoviittas turvajaa.Ei miekka kättäs tahraja,Vaan sauva siinä hopea;Halki leirin, linnojen,Läpi rosvoluolien,Kyyhkyn sanansaattaja,Rakkauden airut sa,Hurjintakin rauhaan koitat,Mailman Kristukselle voitat.Niinkuin askel JumalanTyynsi vetten pauhinan;Vaino, kiukku, murhamiesiTalttuu, rauhan airut, varrella sun tiesi.
Tuntematon, jolle tuollaista kunniaa osotettiin, oli nuori, parraton mies, puettu Valkoseen hopealla kirjailtuun vaatteukseen; hän oli aseeton ja avojaloin, ja hänen kädessään oli pitkä, hopeainen sauva. Montreal pysähtyi joukkoneen kummastuen ja ihmeissään, ja ritari kannusti hevostaan kohden väkijoukkoa ja puhutteli tuntematonta.
"Hei, ystäväni", virkkoi provencelainen, "mikä sinä olet miehiäsi, toivioretkeläinenkö, vai mikä erinomainen pyhyys tuottaa sinulle tuon kunnioituksen?"
"Pois, pois", huusivat muutamat rohkeimmat joukosta, "rosvo älköön ehkäiskö rauhan airuen tietä?"
Montreal viittasi kädellään ylenkatseellisesti.
"Minä en puhu teille, hyvät miehet, ja kunnianarvoisat munkit, jotka kulkevat takananne varsin hyvin tietävät, etten milloinkaan ole loukannut sanansaattajaa enkä pyhiinvaeltajaa."
Munkit lopettivat virtensä ja riensivät saapuville; totta olikin, että Montrealin uskonnollinen hartaus oli aina anteliaasti hankkinut suosion luostarilta, joka sattui hänen harhailevan kotinsa läheisyyteen.
"Poikani", virkkoi vanhin veljistä, "tämä on merkillinen ja pyhä toimitus, ja saatuasi tietää kaikki, olet antava lähettiläälle turvallisuuden vakuutuksen, etkä katkaise hänen tietänsä."
"Yhä enemmän panette kehnon pääni pyörälle", sanoi Montreal kärsimättömästi, "sallikaa nuorukaisen itse puhua puolestaan; minä näen hänen viitassaan Rooman vaakunan ynnä muita salaperäisiä merkkejä, joita en taida selittää, ehkä olenkin perehtynyt vaakunatietoihin, niinkuin aatelismiehen ja ritarin tulee."
"Signor", sanoi nuorukainen arvokkaasti, "tietäkää että olen Cola diRienzin, Rooman tribuunin airut, joka olen viemässä kirjeitä monilleRooman ja Neapelin välillä asuville ylimyksille ja ruhtinaille.Vaakunat, joita viittaani on kirjaeltu, ovat paavin, kaupungin jatribuunin".
"Sinäpä tarvitset lujat hermot vaeltaessasi poikki Campagnan muitta aseitta, kuin tuollainen hopeapuikko kädessäsi!"
"Erehdytte, herra ritari", vastasi nuorukainen rohkeasti, "ja tuomitsette nykyisyyttä entisyyden mukaan; tietäkää ettei ainoatakaan rosvoa piile Campaniassa, tribuunin aseet ovat tehneet kaupungin ympäristön joka polun yhtä turvalliseksi, kuin itse kaupungin pääkadut."
"Ihmeitä puhut."
"Halki metsäin — läpi linnotusten — poikki jylhimpien korpien — väkirikkaimpien kaupunkien keskitse — ovat toverini häiritsemättöminä ja loukkauksetta kuljettaneet tätä hopeaista sauvaa. Mihin ikänänsä tulemme, tuhannet tervehtivät meitä, riemun kyynelet siunaavat sen miehen airutta, joka karkotti ryövärin luolasta, tyrannin linnasta ja turvasi kauppamiehen elinkeinon ja talonpojan hökkelin."
"Pardieu", sanoi Montreal kolkosti hymyillen, "minun tulisi olla kiitollinen minulle osotetusta kohteliaisuudesta. Vielä en ole saanut kuulla tribuunin käskyjä, enkä tuntea hänen kostoansa, ja sentään minun mitätön linnani on juuri P. Pietarin perintötiluksilla."
"Anteeksi, signor Cavaliere", sanoi nuorukainen, "puhuttelenko kuuluisaa P. Johanneksen ritaria, Ristin sotilasta ja rosvopäällikköä?"
"Poika, olet rohkea; minä olen Walter de Montreal."
"Olen matkalla sitten, herra ritari, teidän linnaanne."
"Ole rientämättä sinne ennen minua, muuten saatat kerkeästi tulla ajetuksi sieltä tiehesi. Mitä nyt, ystäväiseni!" sanoi Montreal, nähdessään että väkijoukko hänen noita sanoja lausuessaan tunkeutui lähemmäksi sanantuojaa. "Luuletteko minun, joka olen kuninkaita kukistellut, tuhoavan aseetonta poikaa? Hävetkää! tehkää tietä — tietä. Nuori mies, seuraa minua kotiini; olet linnassani yhtä turvassa kuin äitisi sylissä."
Niin sanoen Montreal arvokkaasti lähti verkalleen ratsastamaan kohden linnaansa. Hänen soturinsa kummastellen seurasivat häntä taampana sekä valkovaatteinen sanansaattaja väkijoukon mukana, joka kieltäytyi jättämästä häntä; ja niin suuri oli sen into, että se saattoi häntä tuon peljätyn linnan porteille saakka, ja koko ajan odotteli ulkopuolella, kunnes nuorukaisen palaaminen todistaisi ettei hänelle mitään väkivaltaa ollut tapahtunut.
Montreal, joka kaikkialla muualla uhmasi lakia, mutta omassa naapurustossaan tarkoin noudatti mitättömimmänkin maalaisen oikeutta ja ainakin oli olevinaan köyhien ystävä, kutsui joukon linnan pihalle ja käski palvelijansa tuomaan esiin viiniä ja virvokkeita, kestitsi kunnon munkkeja avarassa salissaan ja vetäytyi sitten pieneen kammioon, jonne hän kutsui sanansaattajan.
"Tästä", sanoi nuorukainen laskien kirjeen Montrealin eteen, "on parhaiten selviävä lähettilästoimeni."
Ritari katkasi silkkinauhan puukollaan ja luki aivan tyynenä kirjoituksen.
"Tribuuninne", sanoi hän lopetettuaan, "on pian perehtynyt valtijaan lakooniseen kirjoitustapaan. Hän käskee minun luopumaan tästä linnasta, ja kymmenessä päivässä suoriutumaan paavin tiluksilta. Hän on kohtelias; tarvitsenpa hiukan aikaa vetääkseni henkeäni ja miettiäkseni tuota esitystä; tehkää hyvin ja istukaa, nuori herra. Suokaa anteeksi, mutta luulinpa hänen saaneen täyden työn omista roomalaisista ylimyksistään, ollakseen hieman suopeampi meille ulkomaalaisille vierailleen. Tapani Colonna —"
"On palannut Roomaan ja tehnyt uskollisuuden valan; Savellit, Orsinit ja Frangipanit ovat kaikki allekirjoittaneet alistumisensa buono statoon."
"Mitä!" huusi Montreal peräti hämmästyneenä.
"Ne eivät ainoastaan ole palanneet takasin, vaan ovat myöskin suostuneet hajottamaan palkkasoturijoukkonsa ja riisumaan kaikki linnotuksensa. Orsinein palatsin rautavarustukset suojaavat nykyään Capitolia ja Colonnain ja Savellien kivimuurit vahvistavat Lateranin ja P. Laurentsiuksen porttien kestävyyttä."
"Merkillinen mies", sanoi Montreal, vasten tahtoansa ihastuen. "Millä keinoin tuo on saatu aikaan?"
"Ankaruudella ja lujalla voimalla sen takana. Ison kellon ensi jymähdyksestä kaksikymmentätuhatta roomalaista nousi aseisin. Mitä ovat Orsinein ja Colonnain sissit sellaisen armeijan rinnalla? — Herra ritari, teidän urhoollisuutenne ja maineenne panevat itse Roomankin ihmettelemään, ja minä, roomalainen, varotan teitä."
"Hyvä, minä kiitän sinua — uutisesi, ystäväni, hämmästyttävät minua.Ylimykset siis masentuivat?"
"Masentuivat. Ensi päivänä yksi Colonnoista, herra Adrian tekivalan, viikon kuluttua Tapani, vakuutettuna turvallisuudestaan jättiPalestrinan, Savellit mukanaan; Orsinit seurasivat — Martino diPortokin on hiljaisuudessa lannistunut".
"Tribuuni — tuoko hänen arvonimensä — minä kuulin, että hänestä piti tulleen kuningas —?"
"Tuota nimeä tarjottiin hänelle, mutta hän ei siitä huolinut. Hänen nykyinen arvonsa, johon ei liity mitään patriicein kunnianloistoa, edisti suuressa määrässä ylimysten leppymistä."
"Nerokas lurjus! — anteeksi, viisas ruhtinas! — Noo, tribuuni kai ei paljon surkeile noita Rooman suuria nimiä?"
"Suokaa anteeksi — hän puolueettoman oikeatuntoisesti kohtelee talonpoikaa ja patriicia, mutta ylimyksille on hän säilyttänyt kaikki heidän kohtuulliset etuoikeutensa ja lainmukaisen arvonsa."
"Haa! — ja nuot turhamaiset narrit, saadessaan kuoren säilyttää, tuskin menettävät mitään sisällöstä — minä ymmärrän. Mutta tuo osottaa neroa — tribuuni on naimaton, tietääkseni. Eikö hän Colonnain joukosta katsele vaimoa itselleen?"
"Herra ritari, tribuuni on jo naimisissa, kolme päivää valtaannousemisensa jälestä hän puolisonaan vei kotiinsa parooni di Rasellin tyttären."
"Rasellin! Tuo ei ole suuria nimiä; olisi hän saattanut paremminkin valita."
"Mutta puhutaan", lisäsi nuorukainen hymyillen, "että tribuuni piakkoin on tuleva Colonnain sukulaiseksi ihanan sisarensa, signora Irenen kautta. Parooni di Castello kosii häntä."
"Mitä, Adrian Colonnako! Riittää! Olet osottanut minulle että mies, joka tyydyttää kansan ja pitää kurissa ja sovittaa ylimykset, on luotu valtijaaksi. Tämän kirjeen vastauksen minä itse toimitan perille. Uutisistasi, herra sanansaattaja, ota tämä juveeli", ja ritari otti sormestaan kallisarvoisen jalokiven. "Ei, älä säpsähdä, se on yhtä vapaaehtoisesti annettu minulle, kuin se nyt lahjotetaan sinulle."
Nuorukainen, johon mainehikkaan rauhanrikkojan käytös oli tehnyt mieluisan vaikutuksen, ja jota itseä suuresti kummastutti tuo tuttavallisuus ja ystävyys, joka Fra Morealen omassa linnassa oli tullut hänen osakseen, kertoessaan Rooman uutisia, kumarsi syvään ja otti vastaan lahjan.
Viekas provencelainen, joka huomasi tuon ilmeisen vaikutuksen, minkä hän oli tehnyt, käsitti myöskin että se saattoi olla eduksi niitten toimenpiteitten viivyttämiselle, joihin hän näki soveliaaksi ryhtyä. "Vakuuta tribuunille", hän sanoi laskiessaan sanansaattajan luotansa, "jos olet palannut ennen kirjeen perille tuloa, että minä ihailen hänen neroansa, toivotan onnea hänen vallalleen, ja että minä hänen vaatimuksiinsa nähden olen menettelevä niin suotuisasti kuin mahdollista".
"Parempi", sanoi lämpimästi sanansaattaja (joka oli jalosukuinen ja hieno käytökseltään) — "kymmenen tyrannia vihollisena, kuin yksi Montreal."
"Vihollisena! Usko minua, minä en etsi ruhtinasten vihollisuutta, jotka osaavat ohjata, enkä kansan, joka samalla kertaa ymmärtää hallita ja totella."
Koko tuon päivän Montreal oli aatoksissaan ja haluton; hän lähetti luotettavia sanansaattajia Aqvilan maaherralle (joka siihen aikaan oli Unkarin Ludvigin liitossa), Neapeliin ja Roomaan; — jälkimäiselle annettiin kirje tribuunille vietäväksi, jossa hän, suorastaan alistumatta, oli myöntyvinään, ja pyysi vain pitempää aikaa valmistellakseen lähtöä. Mutta samaan aikaan uusilla varustuksilla lisättiin linnan lujuutta, melkoisia muonavarastoja koottiin ja yöt päivät oli vakoojia ja urkkijoita liikkeellä pitkin vuorensolia ja Terracinan kaupunkia. Montreal oli juuri niitä päälliköitä, jotka rauhaa teeskennellessään enimmin sotaa valmistelevat.
Eräänä aamuna, viidentenä roomalaisen airuen käynnistä, Montreal, huolellisesti tarkastettuaan ulkovarustukset ja muonavarastonsa, ja mielihyvissään huomattuaan pystyvänsä kestämään vähintään kuukauden piirityksen, astui Adelinen kammioon muoto iloisempana kuin pitkään aikaan.
Adeline istui tornin akkunan ääressä, josta näkyi tuo ihana maisema, metsät, laaksot, oranjilehdot — tuollaisen palatsin ihmeellinen puutarha! Hänen nojatessaan poskeaan vasten kättänsä, kasvojen ulkopiirteet hieman Montrealiin käännettyinä, tuossa oli jotakin sanomatonta suloa, kaulan kaarevuudessa — jalolle synnynnälle ominaisessa pienoisessa päässä — kiharoissa, jotka olivat jaetut tuohon yksinkertaiseen tapaan, minkä nykyinen aika onnellisesti on uudistanut. Mutta hänen puoleksi poiskäännetyn muotonsa ilme, katseen hajamielinen kiinteys, ja hänen asentonsa syvä rauhallisuus, olivat niin haikean ja murheellisen näköiset, että Montrealin kohtelias ja iloinen tervehdys hyytyi hänen huulilleen. Hän lähestyi ääneti ja laski kätensä hänen olalleen.
Adeline kääntyi ja tarttuen hänen käteensä puristi sitä sydäntänsä vasten, hymyillen kaiken surun tiehensä. "Rakkaimpani", sanoi Montreal, "jospa tietäisit kuinka armaan muotosi jokainen murheen varjo pimentää sydämeni, et milloinkaan murehtisi. Mutta eipä ihme, että näitten kolkkojen muurien sisällä, — ilman vertaisesi naisen seuraa, ja korviasi viiltäessä vaan sellaisten huvitusten, joita Montreal voi panna toimeen saleissansa — eipä ihme että valintaasi kadut."
"Voi, en — en, Walter, en milloinkaan kadu. Muistelin vain lastamme, tullessasi sisään. Voi, tuo meidän ainoa lapsemme! Kuinka ihana hän oli, Walter, kuinka hän oli sinun näköisesi!"
"Ei, hänellä oli sinun silmäsi ja sinun kulmasi", vastasi ritari vapisevin äänin ja pää pois käännettynä.
"Walter", jatkoi Adeline huoaten, "muistatko, — tänään on hänen syntymäpäivänsä. Hän täyttäisi tänään kymmenen vuotta. Yksitoista vuotta olemme rakastaneet toisiamme, etkä vielä ole kyllästynyt Adeline-parkaan."
"Yhtä hyvin saattaisivat pyhimykset paratiisiin tyrttyä", vastasi Montreal niin lumoavan hellänä, että koko hänen sankarimuotonsa luonne muuttui pelkäksi lempeydeksi.
"Jospa tuon voisin ajatella, olisin todella autuas!" vastasi Adeline. "Mutta hetkisen kuluttua tuo vähäinen sulo, mikä minussa vielä on, on kuihtuva; mitä muuta oikeutta minulla on sinuun?"
"Kaikki oikeus, — ensimmäisen punastumisesi muisto — ensimmäisen suutelosi — pyhän uhrauksesi — kärsimystesi — vaikeroimattoman lempesi! Voi, Adeline, me olemme provencelaisia, emmekä italialaisia; milloin on Provencen ritari väistänyt vihollistaan, tai lempensä hyljännyt? Mutta kylläksi armaani, mielihaikeutta täksi päivää. Tulin hakemaan sinua huviretkelle. Lähetin palvelijat pystyttämään telttimme meren rantaan — ihaelkaamme oranjien kukoistusta, niinkauan kuin meille on suotu. Ennen viikon kuluttua meillä saattanee olla vakavampaa tehtävää ja ahtaampi liikunta-ala."
"Kuinka, rakas Walter, aavistatko vaaraa?"
"Puhut, lintuseni", sanoi Montreal nauraen, "ikäänkuin vaara olisi jotakin uuden uutukaista. Pitäisipä mielestäni sinun tuntea se yhtä hyvin kuin ilman, jota hengitämme."
"Voi, Walter, onko tätä aina kestävä? Olethan nyt rikas ja kuuluisa; etkö voi luopua tuosta melskeisestä elämästäsi?"
"Oi, oma Adelineni! Mitä ovat rikkaus ja maine muuta kuin vallan keinoja! Ja mitä melskeisin tulee, sotilaan kilpi oli kätkyeni — suokoot pyhimykset että se olisi ruumispaarini! Nuot elämän hurjat ja lumoavat äärimmäiset kohdat — kukkasmajoista teltteihin — luolista palatseihin — tänään harhailevana maanpakolaisena, huomenna kuningasten vertaisena — nuot ovat normannilaisteni isieni ritarillisuuden tosi elementtejä. Normandia minulle sodan opetti, suloinen Provence lemmen. Suutele minua, armas Adeline, ja anna kamarineitsyesi pukea itsesi. Älä unohda soitikkoasi ihanaiseni. Provencen lauluilla me kaiun nostamme."
Adelinen taipuvainen luonne helposti mukaantui hänen rakastettunsa hilpeyteen, ja seurue pian lähti linnasta liikkeelle, kohden sitä paikkaa, jonka Montreal oli määrännyt heidän virvotuspaikakseen päivän helteen ajaksi. Mutta ylläkön varalle asetettiin linnaan valppaat vartijat, ja paitsi talouden palvelijoita, kymmenmiehinen, täysin asestettu soturiosasto seurasi lempiviä. Montrealilla itsellä oli sota-asu yllään, ja hänen aseenkantajansa hoitivat hänen kypäriään ja peistään. Vähän matkan päässä linnan juurella olevasta ahtaasta kujasta tie levisi avaraksi nurmikoksi, jota kaikilta tahoilta, paitsi avoimelta meren puolelta, ympäröitsi metsä, jossa sekasin kasvoi myrtti ja oranji sekä monet tuoksuavat pensaat. Tuolle nurmelle, lakkapäisen, klassillisenfaguksenvaraan, oli valmistettu iloinen maja, joka soi näköalan välkkyvälle ulapalle, kaihtaen auringon helteen, mutta avoinna lempeille tuulosille. Tuo tarjosi Adeline-rukalle mieluisen virkistyksen, jos sitä virkistykseksi saattoi sanoa. Hän riemuitsi saadessaan jättää linnotetun tyrmänsä kolkot muurit, ja nauttia päivänpaistetta ja tuon hekumallisen ilmanalan ihanuutta, tuntematta uupumusta, jota viimeaikoina kaikkinainen liikunto oli vaikuttanut hänessä. Tuo oli hienotunteisuutta, jota Montreal osotti, aavistaessaan kuinka lyhyessä ajassa Rienzin joukot saattoivat saapua hänen muuriensa edustalle, ja joka itse yhtä hyvin oli kotonaan lehtimajoissa kuin tappotanterilla.
Rakastavien ollessa majassaan, seuralaisista muutamat loikoivat joutilaina rannikolla, muutamat levittivät huvipurren aurinkotelttiä suojaksi päivän hellettä vastaan, muutamat valmistivat päivällisateriaansa etäämpänä metsässä olevassa teltissä, Montrealin tottuneen taidon loihtiessa soitikon kielistä säveleitä sydänpäivän raukeaan hiljaisuuteen.
Heidän ollessaan noissa toimissa, yksi Montrealin vakoojista saapui hengästyneenä ja palavissaan teltin luo. "Päällikköni", sanoi hän, "kolmenkymmenen peitsen suuruinen, täydellisesti asestettu joukko ynnä suuri seurue aseenkantajia ja palvelijoita on vastikään lähtenyt Terracinasta. Heidän lipuissaan ovat Rooman ja Colonnain kaksoismerkit."
"Hei!" sanoi Montreal iloisesti, "sellainen joukko on tervetullut lisä seuraamme. Käske tänne aseenkantajani." Aseenkantaja lähestyi.
"Kiidä ratsain kohden joukkoa, jonka tapaat solatiellä (ei oma armaani, ei mitään estelemisiä!) etsi päällikkö, ja sano, että kelpo ritari Walter de Montreal lähettää hänelle terveisensä, ja kutsuu häntä tervetulleeksi vieraaksensa; ja — odotappas — lisää, että jos hän yhteiseksi ratoksi suostuu kuluttamaan tunnin verran aikaa, Walter de Montrealia huvittaisi taittaa peistä hänen kanssaan tai minkä ritarin kanssa hyvänsä hänen seurastaan, asianomaisten naisten kunniaksi. Riennä!"
"Walter, Walter", alkoi Adeline, jossa oli tuo tarkka hienotunteisuus asemaansa nähden, minkä hänen huoleton rakastajansa usein kevytmielisesti unhotti. "Walter, rakas Walter, saatatko pitää kunniana —"
"Hiljaa, suloinenFleur de lis! Sellaista huvia et ole nähnyt pitkään aikaan; minua haluttaa saada sinulle todistaa että vielä olet Italian ihanin nainen — vieläpä koko kristikunnan. Mutta nuot italialaiset ovat arkoja ritareja, eikä sinun tarvitse peljätä että tarjoukseeni suostutaan. Mutta todellakin ihanaiseni, minulla on vakavampia asioita mielessäni; tuo sattumus tuo luokseni roomalaisen ylimyksen, ehkäpä Colonnan. Naiset eivät ymmärrä noita seikkoja; kaikki mikä koskee Roomaa, koskee meitäkin tänä hetkenä."
Ritari synkistyi, niinkuin ainakin kun hän vaipui mietteisiinsä, eikäAdeline rohjennut enempää puhua, vaan vetäytyi majan sisimpään osaan.
Sillävälin aseenkantaja saapui joukon luokse, joka jo oli ehtinyt solatien puoliväliin. Komea ja uljas seurue tuo olikin. Soturien täydelliset varustukset näyttivät puhuvan sotaisia tarkotuksia, mutta toiselta puolen aseettomien palvelijain ja uhkeasti puettujen paaschien joukko ilmaisi vastakohdan, ja kaksi lipunkantajien edessä kulkevaa, loistavaa kuuluttajaa julisti heidän aikeensa rauhallisiksi ja heidän tiensä pyhitetyksi. Ensi silmäyksessä tunnettiin joukon johtaja. Yllään kultaisilla arabeskeillä loistavasti silattu, teräksinen rintalevy, jonka päällä liehui helmillä päärmätty, tummanviheriäinen samettiviitta, pitkien, tummien kiharain yläpuolella huiskuva musta kameelikurjen sulka kiinnitettynä korkeaan makedonialaiseen lakkiin, jollaista nykyään luullakseni P. Konstantinuksen ritarikunnan suurmestari käyttää, joukon etupäässä ratsasti nuori ritari, joka erosi tovereistaan osaksi miellyttävän olemuksensa osaksi loistavan asunsa puolesta.
Aseenkantaja lähestyi kunnioittaen, ja hypättyään ratsunsa seljästä sanoi hänelle sanottavansa.
Nuori ritari hymyili vastatessaan, "Vie takasin herra Walter de Montrealille Adrian Colonnan, parooni di Castellon tervehdys, ja sano että matkani juhlallinen tarkotus tuskin myöntää minulle tilaisuutta kohdata niin kuuluisan ritarin peljättyä peistä, ja siitä olen sitä enemmän pahoillani, kuin en kenellekään muulle tahtoisi luovuttaa oman naiseni kauneuden palmua. Minun on jääminen suotuisamman tilaisuuden toivoon. Mutta olen mielelläni jonkun hetken viivähtävä niin kohteliaan isännän vieraana."
Aseenkantaja kumarsi syvään. "Herrani on suuresti pahastuva", sanoi hän epäröiden, "kadottaessaan niin jalon vastustajan. Mutta minun lähettilästoimeni koskee koko tätä ritarillista ja uljasta joukkoa, ja jos herra Adrian di Castello pitää nykyisen matkansa tarkotuksen häntä estävänä tuosta peitsen taitannasta, niin varmaan hänen tovereistaan joku hänen sijaisenaan ryhtyy herraani vastaan."
Vilkkaasti vastasi eräs nuori, Adrianin rinnalla ratsastava ylimys, Riccardo Annibaldi, joka myöhemmin teki suurta hyötyä tribuunille ja Roomalle, ja jonka urhoollisuus sittemmin saattoi ennenaikaiseen kuolemaan.
"Herra Adrianin luvalla", huudahti hän, "olen taittava peistä —"
"Vaiti, Annibaldi", keskeytti Adrian. "Ja te, herra aseenkantaja, tietäkää että Adrian di Castello ei suvaitse sijaisia aseseikoissa. Ilmoittakaa P. Johanneksen ritarille että me suostumme hänen vieraanvaraisuuden tarjoukseensa, ja että, jos hänellä vielä, hiukan keskusteltuamme vakavammista asioista, on halua tuollaisiin huvituksiin, minä olen unhottava olevani Neapeliin matkalla oleva lähettiläs, ja vaan muistava olevani keisarin ritari. Siinä vastaukseni."
Aseenkantaja kursastellen lausui jäähyväiset, nousi ratsunsa selkään ja laski täyttä laukkaa herransa luo.
"Anna minulle anteeksi, rakas Annibaldi", sanoi Adrian, "että tulin urheutesi tielle, ja usko minua, etten koskaan ole enemmän halunnut kenenkään kanssa päästä peitsisille kuin tuon suurisuisen ranskalaisen. Mutta muista, että vaikka meihin nähden, jotka olemme oppineet elämään ritarisuuden lakien mukaan, Walter de Montreal on tuo kuuluisa Provencen ritari, niin mitä Rooman tribuuniin tulee, jonka tärkeässä lähettilästoimessa nyt olemme, hän on vaan Vapaan Komppanian voitonhimoinen päällikkö. Pahasti tahraisimme hänen silmissään oman arvomme, jos niin kevytmielisesti ja tarpeettomasti ryhtyisimme kilpailemaan miehen kanssa, joka on elinkeinoltaan rosvo."
"Sittenkään", sanoi Annibaldi, "älköön rosvo pääskö kerskaamaan että roomalainen ritari on väistänyt provencelaisen peistä."
"Herkeä, pyydän sinua!" sanoi Adrian malttamattomana. Nuorta Colonnaa jo tosiaan katkerasti kiukutti järkevä ja arvokas kieltäytymisensä Montrealin esityksestä, ja mieli karvaana muistellessaan tuota ylenkatseellista tapaa, jolla provencelainen oli puhunut roomalaisesta ritarillisuudesta, sekä tuota etevämmyyttä, jonka varalta hän aina oli käsitellyt hänen kanssaan kaikkia sotaa koskevia asioita — hän tunsi poskensa polttavan ja huulensa vavahtavan. Ollen täysin perehtynyt aikansa sotaisiin harrastuksiin, hänessä oli luonnollinen ja anteeksiannettava halu näyttää ettei hän ainakaan ollut Italian parhaimmankaan peitsenkantajan arvoton vastustaja; ja sitäpaitsi tuo ajan ritarillisuus sai hänen pitämään sitä jonkinlaisena vallitsijattarensa pettämisenä, jos hän laiminlöisi minkä tilaisuuden tahansa, hänen täydellisyyttään vakuuttaakseen.
Melkoisesti suuttuneena Adrian näin ollen, Montrealin teltin tultua näkyviin, huomasi aseenkantajan palajavan. Ja lukija saattanee päättää, kuinka hänen harminsa lisääntyi, kun jälkimäinen, hypättyään taasen ratsailta, puhutteli häntä seuraavasti:
"Herrani, P. Johanneksen ritari, saatuaan kuulla herra Adrian di Castellon kohteliaan vastauksen, käskee minun sanomaan että, koska tuo herra Adrianin mainitsema vakava keskustelu saattaisi pilata rauhallisen ja ystävällisen urheilun, hän kunnioittaen rohkenee esittää, että aseleikit pantaisiin toimeen ennen keskustelua. Maaperä on teltin edustalla sileä ja pehmonen, joten ei härkäpyllykään saata olla ritarille eikä ratsulleturmiollinen."
"Pyhä Neitsyt!" huudahtivat Adrian ja Annibaldi yhteen ääneen, "olivatpa viimeiset sanasi töykeät, ja (jatkoi Adrian, tointuen hämmästyksestään) koska herrasi sen tahtoo, kiristäköön satulavyönsä. Minä en vastusta hänen haluaan."
Montreal, joka itsepintaisesti oli pysynyt päätöksessään saada tuo näytelmä toimeen, osaksi kenties hänen urheissa maanmiehissään vieläkin tavattavasta kevytmielisyydestä ja kopeasta pöyhkeilemisen halusta, osaksi koska hän mielellään tahtoi päästä näyttelemään noille, jotka pian saattoivat olla hänen julkisia vihollisiaan, verratonta aseitten käyttämistaitoansa, oli yhä enemmän yltynyt, saadessaan kuulla roomalaisjoukon johtajan nimen; sillä hänen turhamainen ja ylpeä henkensä, vaikka se oli peitellyt näräänsä, ei ollut antanut anteeksi muutamia pikaisia sanoja, joita Adrian oli lausunut Tapani Colonnan palatsissa sekä tuolla kovaonnisella Corneton matkalla. Adrian seisahtui solatien suuhun, puki kiukuissaan mutta huolellisesti aseenkantajansa auttaessa loput varustuksistaan ylleen, tarkasteli itse vyöt, jalustinhihnat sekä oivallisen ratsunsa valjaitten joka soljen Montreal suuteli iloisena kultaansa, joka, vaikka hän olikin liian lempeä ollakseen vihanen, oli mielipahoillaan (ja puoleksi unhotti mielipahansakin, hänen vaaransa pelon takia), sieppasi hänen sinisen vyöhyensä, heitti sen rintahaarniskansa päälle, täydensi sota-asunsa välinpitämättömänä ja voitostaan varman näköisenä. Yksi suuri haitta oli kuitenkin tullakseen hänen osalleen; hänen asunsa ja peitsensä oli tuotu linnasta, vaan ei hänen sotahevostaan. Hänen ratsunsa oli liian hento kestämään hänen tamineittensa suurta painoa, eikä löytynyt hänen joukossaankaan ainoata, joka voimansa ja rakenteensa puolesta olisi vetänyt vertoja Adrianin orhille. Hän valitsi kuitenkin vankimman käsillä olevista, ja korkeilla huudoilla hänen hurjat, seuralaisensa ilmaisivat ihastustaan hänen ilman apua loikatessaan maasta satulaan, mikä oli vaikea ja tavaton voimanosotus noissa painavissa asuissa, mitkä siihen aikaan olivat kotoisin Milanon pajoista ja joita Italiassa käytettiin paljoa raskaampia kuin missään muualla Europassa. Kumpikin puolue asettui verkalleen piiriin ympäri kenttää, ja roomalaisten kuuluttajain puuhaten kehottaessa järjestykseen Montreal ohjasi ratsuansa pitkin nurmea moninaisissa kuvioissa ja näytteli erinomaista hevosmiehentaitoaan turhamaisuudessaan, mikä oli hänelle ominaista.
Vihdoin Adrian silmiristikko alas laskettuna, ratsasti verkalleen ruohonpäiselle tanterelle puoluelaistensa ihastushuutojen raikuessa. Ritarit vakavina seisahtuivat kumpainenkin puolelleen, toinen toistansa vastaan. He tervehtivät kohteliaasti peitsillään, niinkuin ystävällisissä ja iloisissa aseleikeissä oli tapana, ja heidän odotellessaan alkamisen merkkiä, italialaiset vapisivat päällikkönsä kunnian puolesta, sillä Montrealin mittava ruumis ja hänen rintakehänsä laajuus näyttivät sota-asussakin luovan jyrkän vastakohdan Adrianin vartalolle, joka, vaikka se oli jänteväksi muodostunut, oli rakenteeltaan kevyt ja hento. Mutta siihen määrään oli aseitten käyttämisen taito noina aikoina kehittynyt, että suuri ruumiin voima tahi koko eivät suinkaan olleet kuuluisinten ritarien ehdottomia tarvittavia tai edes heidän tavallisia ominaisuuksiaankaan; niin suuriarvoiset todella olivat ratsu ja sen ohjaamistaito, että ratsastajan keveys usein oli hänelle pikemmin eduksi kuin haitaksi, ja myöhempinäkin aikoina voitollisimmat turnajaissankarit, ranskalainen Bayard ja englantilainen Sydney, eivät likimainkaan olleet ruumiinvoimistaan tahi vantteruudestaan tunnettuja.
Mitä etuja hyvänsä Montrealin ruumiilliset voimat hänelle tuottivatkin, niitä suuressa määrin tasotti hänen ala-arvoinen hevosensa, joka, vaikka se oli tukevarakenteinen ja tanakka kalabrialainen, ei vetänyt vertoja eloisuudessa, nuorteudessa eikä harjaantuneessa kurissa roomalaisen pohjolaiselle ratsulle. Viimeksimainitun ratsun sysimustan karvan kiiltoa enensi heleänpunainen; kullalla kirjailtu loimi: sen kaula ja olkapäät olivat rautaisen suomuksen verhossa, sen otsassa törötti pitkä, unicornin sarven näköinen piikki ja sen päässä liehui tuuhea puna- ja valkosulkainen töyhtö. Kun Adrian komeilevassa ja juhlallisessa lähettilästoimessa oli matkalla Neapelin loistoa rakastavaan hoviin, hänen varustuksensa ja seuralaisensa olivat tuon tarkotuksen ja sen ajan pöyhkeilemisen halun mukaisia, joten hänen ohjaksensakin, jotka olivat kolmen tuuman levyiset, olivat kullalla, jopa jalokivilläkin silatut. Ritari itse oli puettu rautapaitaan, joka todisti kuuluisan milanolaisen Ludovicon hienointa käsialaa, koko hänen olentonsa oli tavattoman loistava ja uljas, jota vielä vastakohtana enensi Montrealin yksinkertainen, mutta kirkkaasti kiillotettu ja taitehikkaasti joustava sotisopa — jota vaan hänen valtijattarensa vyöhyt kaunisti — sekä hänen ratsunsa tavallinen karkea asu. Tuo vastakohta ei kuitenkaan ollut provencelaisen mieleen, jonka turhamaisuus erittäinkin esiintyi sotavarustuksissa, ja joka, jos hän olisi ennakolta tiennyt, mikä "huvi" tuli hänen osakseen, olisi itse Colonnankin loiston pimentänyt.
Kumpasenkin puolen torvensoittajat puhalsivat lyhyen merkin — ritarit pysyivät järkähtämättöminä, kuin rautaiset patsaat; toisen, jo kumpikin hieman kumartui satulassaan; kolmannen, niin peitset tanassa ja höllin ohjaksin täyttä laukkaa eteenpäin he kiitivät ja hurjasti rynnistivät päin toisiansa puolitiessä. Välinpitämättömän röyhkeänä Montreal oli kuvitellut että Adrian hänen peitsensä ensi kosketuksesta suistuisi ratsunsa seljästä; mutta hänen suureksi kummakseen nuori roomalainen pysyi järkähtämättömänä ja seuralaistensa riemuhuutojen kaikuessa jatkoi matkaansa radan toiseen päähän. Montreal itse sai ankaran kolauksen, työntymättä kuitenkaan satulasta tai jalustimistaan.
"Tuo ei olekaan lellipoikia", mutisi Montreal purren hammastaan ja päättäen panna kaiken taitonsa liikkeelle toisessa hyökkäyksessä; ja Adrian huomaten ratsunsa suuren etevämmyyden katsoi parhaaksi lennättää päin vastustajaansa. Näin ollen, kun ritarit taas karahuttivat eteenpäin, Adrian, peittyen tarkoin kilpensä suojaan, terotti vähemmän huomiotansa taistelukumppaniinsa, josta hän huomasi ettei kenenkään kuolevaisen käsi kykenisi hellittämään häntä satulasta, kuin hänen epäjaloon ratsuunsa. Montrealin hyökkäys oli kuin laviinin vyörinä — hänen peitsensä rämähti tuhansiksi pirstaleiksi. Adrianin molemmat jalat kirposivat jalustimista, ja ilman rautaisia kaaria, jotka suojasivat satulaa edestä ja takaa, hän auttamattomasti olisi suistunut tanterelle; näin ollen hän horjahti täräyksestä taapäin, hänen korvansa soivat ja silmänsä säkenöitsivät, jotta hän hetkeksi melkein taintui. Mutta hänen kelpo orhinsapa palkitsi kasvatuksensa vaivat. Juuri kun ratsastajat iskivät yhteen, se nousten kahdelle jalalle puski vastustajaansa sellaisella voimalla, että Montrealin hevonen työntyi useita askeleita taapäin, sillaikaa kun Adrianin peitsi, jota erinomainen taito suuntasi, kolahti vasten provencelaisen kypäriä ja hieman karkeasti poisti ritarin huomion ohjaamisesta. Montreal tahtomattaan kiristi ohjaksia liian piukkaan; hevonen nousi pystyyn, ja samana hetkenä kun Adrianin ratsun terävä sarvi ja rautainen otsavarustus jymähtivät vasten sen rintakilpeä se horjahti nurinniskoin ratsastajineen nurmikolle. Raivostuneena ja häpeissään Montreal pyrki irralleen, heikko huudahdus kuului huvimajasta lisäten hänen nöyryytystään. Hän nousi helposti seisoalleen, mikä suuresti ihmetytti katselijoita, sillä niin raskaita olivat sen aikaiset sota-asut, että harva maahan sortunut ritari kykeni omin neuvoin nousemaan pystyyn, paljasti miekkansa ja kiljui hurjistuneena — "jalan, jalan! — kaatuminen ei ollut minun syyni, vaan tuon kirotun raavaan, jonka minun, syntieni rangaistukseksi, piti ratsun arvoon ylentämäni. — Tulkaa —"
"En, herra ritari", vastasi Adrian, riisuen hansikkaansa ja kypärinsä, jonka hän viskasi maahan, "tulen luoksenne vieraana ja ystävänä, mutta jalan taisteleminen on verivihollisten tapa. Jos suostuisin ehdotukseenne, niin häviöni olisi vain ritariutenne tahra."
Montreal, jonka intohimot olivat hetkeksi vallanneet, alistui synkkänä tuohon. Adrian kiiruhti lohduttamaan vastustajaansa. "Muuten", sanoi hän, "en saata vaatia itselleni voittoa. Teidän peitsenne kirvotti minut jalustimista — minun ei teitä järkähyttänyt. Olette oikeassa! Häviönne, jos mikään, oli ratsunne."
"Koettakaamme vielä kerta, päästyämme yhtä hyvien hevosten selkään", sanoi Montreal yhä kiukutellen.
"Ei, pyhä Neitsyt varjelkoon!" huudahti Adrian niin hartaan totisena, että läsnäolijat eivät voineet pidättää itseänsä nauramasta, ja Montrealin synkkänä vasten tahtoansa yhtyi iloon. Hänen vihollisensa kohteliaisuus kuitenkin sovitti ja liikutti hänen luontonsa suopeampia sotilaan ominaisuuksia ja tyyntyen hän vastasi:
"Signor di Castello, minä jään teille velkaa kohteliaisuuden, jota minä en ole noudattanut. Mutta jos ikipäiviksi tahdotte kiinnittää minut itseenne kiitollisuuden siteillä, niin sallitte minun lähettää noutamaan oman ratsuni ja suotte minulle tilaisuuden puhdistaa kunniani. Sen orhin seljässä, tahi jonkun muun, joka on omanne vertainen, joka näyttää olevan englantilaista rotua, minä olen puolustava tämän solan jokaista vastaan seurueestanne yksitellen, siitä panen vakuudeksi kaikki mitä minulla on, linnani, tilukseni, rikkauteni, miekkani ja kannukseni."
Onneksi ehkä Adrianille, ennenkuin hän ehti vastata, Riccardo Annibaldi innokkaasti huudahti, "herra ritari, minulla on mukanani kaksi orhitta, täydellisesti turnajaisiin harjaantunutta: valitkaa ja sallikaa minun puolustaa roomalaista ritariutta ranskalaista vastaan, — siinä minun vakuutukseni."
"Signor", vastasi Montreal, huonosti peittäen ihastustaan, "esityksenne ilmaisee niin urhean ja vapaan hengen, että olisi synti siitä kieltäytyä. Minä suostun tarjoukseenne, ja kummanka ratsuistanne tahansa hylkäätte, tuokaa tänne se Jumalan nimessä ja älkäämme tuhlatko enää sanoja toiminnan edellä."
Adrian, joka tiesi, että roomalaisten oli tähän saakka käynyt onnellisesti pikemmin sattumuksesta kuin ansiosta, koetti turhaan estää tuota toista uhkayritystä. Mutta Annibaldi oli suuresti innoissaan, ja hänen korkean arvonsa takia Adrian piti sopimattomana loukata häntä jyrkällä kiellolla; Colonna vastahakoisesti siis antoi suostumuksensa. Annibaldin ratsut tuotiin esiin; toinen oli uhkea kimo, toinen rautio hieman tavallisempaa rotua ja rakennetta, mutta kuitenkin voimallinen ja kallishintainen. Montreal, jota vaadittiin ensiksi valitsemaan, otti kohteliaasti viimeksi mainitun, ala-arvoisemman.
Annibaldi oli pian sotavarustuksiinsa puettuna, ja Adrian antoi torvensoittajille merkin. Roomalainen oli vartaloltaan melkein Montrealin mittainen, ja vaikka hän oli muutamaa vuotta nuorempi, hän sota-asussaan oli lähes saman kokoinen ja vahvuinen, joten nuot vastustajat ensi silmäyksellä näyttivät enemmän toistensa vertaisilta, kuin edelliset. Mutta tällä kertaa Montreal kelpo ratsun seljässä sekä häpeän ja ylpeyden tulistamana tunsi vetävänsä vertoja armeijalle; ja hän syöksyi nuorta ylimystä vastaan sellaisella voimalla, että vaikka hänen oman kypärinsä höyhentöyhtö tuskin huiskahtikaan, italialainen suistui monen askeleen päähän ratsustaan ja vasta hetken kuluttua siitä kuin hänen aseenkantajansa olivat aukaisseet hänen silmiristikkonsa, hän virkosi henkiin. Tuo tapaus taasen palautti Montrealin koko luonnollisen hilpeyden sekä sai hyvälle tuulelle hänen seuralaisensa, jotka äskeisestä tapahtumasta olivat aivan kallella kypärin.
Hän itse kohteliaasti auttoi Annibaldia nousemaan eikä säästellyt ylistyslauseitakaan, joita ylpeä roomalainen vaitiollen ja synkkänä kuunteli, lähti huvimajaan sekä jakeli kovaäänisiä pitojen valmistamismääräyksiä. Annibaldi kuitenkin jöröili taampana, ja Adrian, joka älysi hänen ajatuksensa sekä aavisti että riita nähtävästi oli nouseva provencelaisen ja hänen ystävänsä kesken maljain ääressä, veti hänet syrjään ja virkkoi: "minusta, rakas Annibaldi, olisi parasta, että joukkomme pääosan kanssa lähtisit matkustamaan edelleen kohden Fondia, jossa olen liittyvä teihin auringon laskun aikana. Aseenkantajani ja kahdeksan peitsimiestä riittävät minulle turvajoukoksi; ja totta sanoakseni minua haluttaa puhua omituisen isäntämme kanssa pari sanaa kahden kesken, koettaakseni häntä saada rauhallisesti lähtemään tiehensä ilman roomalaisten joukkojemme avittamista, joiden urhoollisuudella on muualla yllin kyllin alaa."
Annibaldi puristi toverinsa kättä: "Minä ymmärrän sinun", hän vastasi hieman punastuen, "ja tuskin todella saisin kärsityksi tuon barbaarin imartelevaa voitonriemua. Suostun esitykseesi."
III Luku.
Roomalaisen ja provencelaisen välinen keskustelu. Adelinen vaiheet.Kuutamoinen meri. Soittoa ja laulua.
Katseltuaan Annibaldin ja seurueensa suurimman osan lähtöä ja päästettyään raskaat jalkakilpensä yltään, Adrian astui yksinään P. Johanneksen ritarin majaan. Montreal oli jo riisunut asunsa paitsi rintakilpeänsä, ja astui tervehtimään vierastaan tuolla miellyttävällä ja valtaavalla sulolla, mikä paremmin soveltui hänen syntymälleen kuin ammatilleen. Hän kuunteli Annibaldin ja soisten ritarien lähtöä koskevia anteeksipyyntöjä, huulilla hymy, joka ilmaisi, kuinka hyvin hän arvasi syyn, sekä vei Adrianin majan perimmäiseen osastoon, mihin ateria (varsin maittava vieraan ja isännän äskeisiin ponnistuksiin nähden), oli valmistettu; siellä Adrian ensi kerran näki Adelinen. Pitkällinen tottumus lemmittynsä huikenteleviin ja levottomiin elintapoihin, johon yhdistyi jokin, hänen itse tietämästään, vaikka harhaan joutuneesta jalosta sukuperästä johtuva ylpeys, loi tuon ihanan naisen ulkonaiselle olemukselle pakottaman leiman, joka usein Montrealiltakin peitti hänen avuttoman tilansa tunteellisuuden. Joskus todellakin, ollessaan kahdenkesken Montrealin kanssa, jota hän rakasti romantisuuden kaikin hartauksin, hän oli tunteellinen vain nykyhetken hurmaukselle, joka soi hänelle kaiken lohdutuksen, mutta hänen taajoina poissaolonsa hetkinä, tahi jonkun vieraan seurassa lumous katosi — todellisuus palasi. Nais-parka! Luonto ei ollut muodostanut, kasvatus opastanut, tottumus sovittanut häntä häpeän henkeen!
Nuori Colonna hämmästyi hänen kauneuttaan, ja vielä enemmän hänen hienoa ja ylhäistä sulouttaan. Samoin kuin Montreal, hän oli nuoremman näköinen, kuin mitä hänellä todella oli ikää; aika näytti säästävän kukoistusta, jonka kokeneen silmä saattoi huomata ennen aikaiseen hautaan tuomituksi. Hänessä oli melkein jotakin tyttömäistä, — hänen vartalonsa keveydessä, hänen tummanruskean tukkansa uhkeissa kiharoissa, ja hipiän värissä, joka palasi ja katosi ei ainoastaan joka tunteen, vaan melkein joka sanan keralla. Nuot vastakkaisuudet hänessä ja Montrealissa soveltuivat heille kummallekin — ne olivat hartaan turvaantumisen ja suojelevan voiman vastakohdat, kumpainenkin näytti kauniimmalta toisensa seurassa, ja istuessaan uhkeasti katetun pöydän ääreen Adrian ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt paria, joka paremmin soveltuisi heidän kotimaansa trubaduurien runollisille legendoille.
Montreal keskusteli iloisesti tuhansista eri seikoista — tyrkytti viinimaljoja — ja valitsi vieraalleen parhaita paloja meren herkullistaspicolaasekä Pontiinin rämeitten oivallista villisikaa.
"Mutta sanokaapa", virkkoi Montreal, kun heidän nälkänsä oli tyydytetty — "sanokaapa minulle kuinka sukulaisenne, Tapani Colonna jaksaa? Ketterä vanhus ikäisekseen."
"Hän on kuin nuorin meistä", vastasi Adrian.
"Äskeiset tapaukset kaiketi ovat hieman kolhineet häntä", sanoi Montreal viekkaasti hymyillen. "Käytte vakavan näköiseksi — enkö aavistanut oikein? Minä sukulaisellenne ensimmäisenä ennustin Cola di Rienzin kohoamista; hän näyttää suurelta mieheltä — suuremmalta kuin milloinkaan sovittaessaan Colonnat ja Orsinit."
"Tribuuni", vastasi Adrian kartellen, "on varmaan erinomaisen nerokas mies Ja nyt nähdessäni hänen käskevän, minua vain ihmetyttää, kuinka hän milloinkaan alistui tottelemaan — majesteetti näyttää olevan osa hänen olennostaan."
"Miehet, jotka voittavat vallan, helposti saavat sen haarniskan, arvokkaisuuden", vastasi Montreal, "ja jos olen oikein kuullut — (armaanne malja) — niin tribuuni, vaikka hän itse ei olekaan jalosukuinen, on pian pääsevä jaloon sukuun."
"Hän on jo nainut Rasellin tyttären, vanhaa roomalaista sukua", vastasiAdrian.
"Kiertelette tiedustelemistani —Le doulx soupir, le doulx soupir!niinkuin vanha Cabestan sanoo" — sanoi Montreal nauraen. "Hyvä, olen juonut armaanne maljan, sallikaa minun juoda toinen ihanan Irenen, tribuunin sisaren kunniaksi — edellyttäen tietysti, etteivät ne ole sama henkilö. — Hymyilette ja pudistatte päätänne."
"En salaa teiltä, jalo ritari", vastasi Adrian "toivovani, että täytettyäni lähettilästoimeni tuo liitto, joka solmitaan tribuunin ja Colonnan välille, on kummallekin oleva eduksi."
"Olen siis oikein kuullut", vastasi Montreal vakavasti ja miettiväisenä. "Rienzin valta on todella suuri."
"Siitä on minun lähettilästoimeni todisteena. Tiedättekö, signor deMontreal, että Ludvig, Unkarin kuningas —"
"No, mitä hänestä?"
"On lykännyt hänen ja Neapelin Johannan välisen riidan, joka koskee viimemainitun kuninkaallisen puolison, Ludvigin veljen kuolemaa, tribuunin ratkaistavaksi? Tämä on ensimmäinen kerta, minun tietääkseni, sitten Konstantinuksen aikojen kun roomalaisen osaksi on tullut niin suuri luottamus ja niin ylhäinen toimi!"
"Kaikki almanakan pyhimykset", huudahti Montreal tehden ristinmerkin, "jopa kummia kuuluu! Unkarin kopea Ludvig hylkää miekan oikeuden ja suostuu muuhun kuin sotakentän riidanratkasuun!"
"Juuri tämä", jatkoi Adrian merkillinen paino äänessä, "juuri tämä seikka sai minun noudattamaan kohteliaita kutsujanne. Minä tiedän, urhea Montreal, että olette Ludvigin liitossa. Ludvig on kaikin tavoin vakuuttanut tribuunille ystävyyttään ja liittoa; olisiko järkevästi tehty jos —"
"Rupeaisitte sotimaan Unkarin liittolaista vastaan", keskeyttiMontreal. "Tuon aioitte lisätä; sama ajatus välähti minunkin mieleeni.Hyvä herra, antakaa anteeksi, — italialaiset joskus keksivät, mitä hetoivovat. Keisarin ritarin kunnian kautta, onko sananne sulaa totta?"
"Kunniani ja Ristin nimessä", vastasi Adrian, oikaisten itsensä, "ja todistuksena siitä minä nyt olen matkalla Neapeliin sopimaan kuningattaren kanssa tutkinnon valmistuksista."
"Kaksi kruunattua päätä plebeijin tuomioistuimen edessä, ja toinen murhasta syytettynä!" jupisi Montreal, "hämmästyttäviä uutisia!"
Hän vaikeni sekä vaipui mietteisiinsä hetkiseksi aikaa, kunnes hän, katsahtaessaan ylös kohtasi Adelinen hellän katseen, joka syvästi huolestuneena tarkasteli noitten tuumien ja suunnitelmien ulkonaista vaikutusta, ollen liian hellä hallitakseen niitä tietää ja liian viaton niihin myöntyäkseen.
"Armaani", sanoi provencelainen lempeästi, "mitä arvelet? Onko meidän vaihtaminen vuorilinnamme ja nämät rehottavat metsät kaupungin kolkkoihin muureihin? Minä pahaa pelkään. Rakkaalla Adelinellani on omituinen mielihalu, hän vihaa katujen iloista hyörinää, eikä pidä mitään palatsia lainhylyn luolan arvoisena. Ja minun mielestäni hän kuitenkin kauneudessa voittaa kaikki Italian naiset — teidän armastanne tietysti, herra Adrian, lukuun ottamatta."
"Se on poikkeus, jota ei muu kuin rakastaja ja kihlattu rakastaja uskaltaisi tehdä", vastasi Adrian kohteliaasti.
"Ei", sanoi Adeline erinomaisen suloisella ja kirkkaalla äänellä, "ei, minä hyvin tiedän, minkä arvon annan herrani imartelulle ja signor di Castellon kohteliaisuudelle. Mutta olette matkalla, herra ritari, hoviin, jonka kuningatar, jos maine totta puhuu, on kauneuden ihme ja malli."
"Muutamia vuosia sitten näin Neapelin kuningattaren", vastasi Adrian, "ja enpä silloin, katsellessani tuota enkelin muotoa saattanut aavistaa, että saisin kuulla häntä syytettävän katalimmasta murhasta, mikä milloinkaan on Italiankaan kuninkaallista kruunua tahrannut."
"Ja aivan kuin vahvistaakseen syyllisyytensä", sanoi Montreal, "hän ennen pitkää menee saman miehen avioksi, joka teki tuon työn. Siitä minulla on varmat todistukset."
Ritarien näin keskustellessa päivä läheni loppuansa, ja avonaisesta teltistä he katselivat laskevan auringon säteistä välkkyvää purppuraista merta. Adeline oli kauan sitten poistunut pöydästä, ja palvelijatyttöjensä seurassa vetäytynyt puron partaalle, josta hänen soitikkonsa ääni heikosti kuului heidän korviinsa. Kun Montreal kuuli säveleet, hän vaikeni ja huoaten peitti kasvonsa käsillään. Pieni nurjamielisyys ja epäsopu, joka Roomassa oli noussut ritarien välille, oli kokonaan haihtunut. Kumpaakin vallitsi ajan ritarillinen henki, ja heidän aamullinen kilpailunsa oli saanut heissä aikaan tuon omituisen kunnioituksen, vieläpä sydämellisyyden, jota urhoollinen mies vieläkin (kuinka paljoa enemmän tuohon aikaan!) tuntee toiseen, jonka rohkeutta hän on kokenut omaansa osottaessaan. Se on ikäänkuin siihen asti piillyt heimolaisuuden tunto, ja sotaelämässä usein yhtäkkiä syntyy pysyväinen ystävyys itse vihamielisyyden helmassa. Tuota tunnetta oli vahvistanut heidän äskeinen tutunomainen keskustelunsa, ja sitä Adrianin puolelta lisäsi tieto, että hän, saatuaan Montrealin vakuutetuksi, että oli järkevintä jättää Rooman alueet, oli tehnyt tehtävän, mikä hyvin korvasi kaiken vaaran ja viivyttelemisen.
Montrealin huokaus ja muuttunut olemus eivät jääneet Adrianilta huomaamatta, ja hän luonnollisesti aavisti että niillä oli jotakin yhteyttä hänen rakastettunsa kanssa, jonka soitto oli siihen silminnähtävänä syynä.
"Tuo ihana nainen", sanoi hän kohteliaasti, "koskettelee soitikkoansa tosi tenhottaren sormilla, ja tuo surumielinen laulu tuntuu korvissani Provencen säveleltä".
"Tuon laulun minä hänelle opetin", sanoi Montreal surumielisesti, "sillä minä ensi kertaa kosin sydäntä, jonka ei milloinkaan olisi pitänyt omakseni antautua! Niin, nuori Colonna, monena yönä on purteni laskenut tähtikirkkaan Sorgian rantaan, joka huuhtoo hänen ylpeän isänsä linnan muuria, ja ääneni sotilaan lemmenlauluilla häirinnyt nuokkuvien kaislojen hiljaisuutta. Suloiset muistot, katkerat hedelmät!"
"Miksi katkerat? Rakastattehan toisianne vielä!"
"Minä olen sitoutunut naimattomuuteen, ja Adeline de Courval on jalkavaimo, sen sijaan että hänen pitäisi olla aviovaimo. Minua tuo asia kalvaa enemmän, kuin milloinkaan häntä — armasta Adelineani!"
"Armaanne siis, niinkuin kaikki voivat huomata, on jaloa sukua?"
"On", vastasi Montreal syvän ja silminnähtävän liikutuksen valtaamana, joka harvoin, tuskin milloinkaan paitsi lempiessä, pystyi hänen rohkeaan sydämeensä. "Hän on. Kertomuksemme on lyhyt: — me lapsuudesta asti rakastimme toisiamme. Hän oli mahtavampaa perhettä kuin minä, meidät erotettiin. Minulle kerrottiin, että hän oli hyljännyt minut. Minä jouduin epätoivoon ja epätoivossani suostuin ottamaan P. Johanneksen ristin. Sattumuksesta kohtasimme taas toisemme. Minä huomasin, että hänen rakkautensa oli vilpitön. Lapsi parka! — hän oli silloinkin, jalo ritari, vain lapsi! Minä hurja — huoleton — ja en, kenties, tietämätön kuinka kositaan ja voitetaan. Hän ei voinut vastustaa minun rukouksiani eikä omaa lempeänsä! — Me pakenimme. Siitä huomaatte seuraavien vaiheitteni kulun. Miekkani ja Adelineni olivat koko omaisuuteni. Seurapiirit hylkäsivät meidät. Kirkko uhkasi sieluani. Suurmestari henkeäni. Minusta tuli seikkailijaritari. Sallimus ja oikea käteni suosivat minua. Minä panin ne, jotka halveksivat minua, vapisemaan nimeäni. Tuo nimi vielä on tähtenä tai virvatulena välähtelevä säikähtäneille kansoille, ja vielä minä saatan hankkia paavilta väkisin tuon päästön, jota rukouksistani ei ole myönnetty. Samana päivänä saatan tarjota Adelinalle diadeemin ja sormuksen. — Kylläksi tästä, — katselitteko Adelinen poskea! — Eikö se näytä kuihtuvalta? Minä en pidä tuosta vaihtelevasta punasta, — hän liikkuu raukeasti —hänenaskeleensa, joka oli niin iloinen!"
"Olinpaikan muutos ja lempeä etelä pian palauttavat hänen terveytensä", sanoi Adrian, "teidän omituisen elämänlaatunne tähden hän niin vähän saa tavata toisia, erittäinkin omaa sukupuoltansa, että luulen hänen vain harvoin tulevan huomaamaan tuota, mikä hänen tilassaan on tuskallista. Ja naisen lempi, Montreal, niinkuin kumpikin tiedämme, on verho, joka suojaa hänet monilta myrskyiltä."
"Te puhutte ystävällisesti", vastasi ritari, "mutta ette tunne kaikkia murheemme syitä. Adelinen isä, kopea herra, kuoli — sydän murtuneena, sanottiin — mutta vanhukset kuolevat monista muistakin syistä! Äiti, joka ruhtinaista kerskasi polveutuvansa, katsoi asiaa jyrkemmältä kannalta kuin isä, huusi kostoa — mikä oli kummallista, sillä hän on hurskas kuin dominikaani, ja kosto ei ole naisessa kristillistä, vaikka se on ritarillista miehessä, — Niin, herra ritari, meillä oli poika, ainoa lapsemme, joka oli Adelinen lohdutuksena minun poissa ollessani, jonka somat soperrukset olivat hänen koko maailmansa. Hän rakasti häntä niin, että ellei lapsella olisi ollut hänen silmiänsä ja ellei se nukkuessaan olisi ollut hänen näköisensä, minä olisin käynyt mustasukkaiseksi. Lapsi kasvoi hurjan elämämme ohessa voimallisena ja reippaana; tuosta nuoresta veitikasta olisi varttunut kelpo ritari! Epäsuotuisat tähteni johtivat minut Milanoon, jossa olin asioissa Viscontien kanssa. Eräänä kauniina kesäkuun aamuna poikamme varastettiin; tuo kesäkuu oli todella meille talvikuu!"
"Varastettiin! — kuinka? — kuka —"
"Ensimmäiseen kysymykseenne on helppo vastata; poika oli hoitajansa kanssa? kartanolla, tuo huolimaton ihminen jätti hänet silmänräpäykseksi — niin hän kertoi — noutaakseen jonkin lelun; hänen palattuaan lapsi oli kadonnut, jättämättä muuta jälkeä kuin soman, höyhentöyhtöisen lakkinsa. Adeline parka, monet kerrat tapasin hänet suutelemassa tuota pyhää jäännöstä, kunnes se hänen kyyneleistään kostui!"
"Kummallinen tapaus todellakin. Mutta mitä etua saattoi —"
"Minä kerron teille", keskeytti Montreal, "ainoan arvelun, joka minusta saattaa olla mahdollinen; — Adelinen äiti, saatuaan tietää, että meillä oli poika, lähetti Adelinelle kirjeen, joka oli murtaa hänen sydämensä, soimaten häntä hänen rakkaudestaan minuun ja niin poispäin, ikäänkuin tuo olisi tehnyt hänet sukupuolensa katalimmaksi. Hän pyysi häntä säälimään lastansa, eikä kasvattamaan häntä rosvotoimeen — sillä nimellä hän näki hyväksi mainita Walter de Montrealin uljasta elämänrataa. Hän tarjoutui holhoomaan lasta omissa kolkoissa saleissaan, epäilemättä kehittääkseen hänet ajeltu-kiireiseksi munkiksi. Häntä kovasti kiukutti kun äiti ei luopunut aarteestaan! Hän yksin, osaksi kostonhimosta, osaksi typerästä säälistä, osaksi kenties hurskaasta yltiöpäisyydestä, niin minusta näytti, saattoi meiltä ryöstää poikamme. Tiedustellessani sain tietää hoitajalta — jollei hän olisi ollut Adelinen sukupuolta, hän olisi saanut tuntea puukkoani — että heidän kävelymatkoillansa muuan elähtänyt vaimo, nähtävästi alhaista säätyä (hän saattoi olla valhepuvussa!) oli usein pysähtynyt hyväilemään ja ihailemaan lasta. Minä lähdin heti Ranskaan, riensin De Courvalin vanhaan linnaan; se oli joutunut lähimmän perillisen haltuun, ja vanha leski oli matkustanut pois, kukaan ei tiennyt mihin, mutta arveltiin hänen kätkeytyneen jonkin etäisen luostarin huntuun."
"Ettekö milloinkaan häntä sittemmin tavannut?"
"Tapasin Roomassa", vastasi Montreal, käyden kalpeaksi, "viimeksi siellä ollessani äkkiarvaamatta kohtasin hänet. Silloin vihdoin tulin tuntemaan poikani kohtalon ja arveluitteni todenperäisyyden; hän tunnusti varkauden — ja lapseni oli kuollut! En ole rohjennut sanoa sitä Adelinelle; se olisi mielestäni sama, kuin jos tempaisi nuolen haavoitetusta rinnasta — ja hän kuolisi heti, jos häneltä riistettäisiin epätieto, joka häilyy hänen povessaan. Hänessä vielä on toivo — se on hänen lohdutuksensa, vaikka sydäntäni särkee ajatellessani sen turhuutta, Mutta mitäpä siitä, herra Colonna!"
Ja Montreal hypähti seisoalleen ikäänkuin ponnistaen voimiansa karkottamaan heikkoutta, joka hänen kertomuksensa aikana oli vallannut hänet.
"Älkää ajatelko tuota enää. Elämä on lyhyt — siinä on paljon okaita — älkäämme hyljeksikö sen ainoatakaan kukkaa. Tuo on hurskasta ja myöskin viisasta. Luonto, joka määräsi minut taisteluun ja työhön, soi onneksi minulle ranskalaisen eloisan sydämen ja joustavan mielen, ja minä olen kylläksi elänyt tunnustaakseni, ettei nuoren kuolema ole kovaonni. Tulkaa, herra Adrian, liittykäämme armaani seuraan ennenkuin lähdette, jos teidän on lähteminen; kuu pian nousee ja Fondi on vain lyhyen matkan päässä täältä. Te tiedätte, että vaikken ihailekaan teidän Petrarcaanne, te sitä kohteliaammin ylistätte meidän provencelaisia ballaadiamme, ja teidän tulee kuulla Adelinen laulavan sellaisen, pitääksenne niitä vielä suuremmassa arvossa. Trubaduurien suku on kuollut, mutta laulu elää laulajaansa kauemmin!"
Adrian, joka tuskin tiesi, miten lohduttaa isäntänsä kovaa onnea, melkoisesti ihastui hänen mielialansa muutoksesta, vaikka hänen vakavampi ja tunteellisempi luontonsa hiukan hämmästyi tuota äkkinäisyyttä. Mutta niinkuin ennen olemme nähneet, Montrealin henki (ja siinä oli ehkä sen viehätys) oli kuin epävakainen taivas; iloisin päivänpaiste ja hirmuisin myrsky seurasivat nopeasti vaihdellen toisiansa, ja sen mahtaviin ja suurenmoisiin ominaisuuksiin, jotka oikein suunnattuina ja kohdistettuina olisivat tehneet hänestä aikansa siunauksen ja kunnian, sekaantui poikamainen huikentelevaisuus, joka äkkinäisestä sattumuksesta ja kevytmielisestä oikusta, ryhtyi sotaan ja hävitykseen, tahi uinahti lempeään rauhaan.
Heidän lähestyessään meren rantaa, Adelinen soitikon sävelet yhä selvemmin kuuluivat heidän korviinsa, ja he tietämättään hiljensivät askeleensa kulkiessaan pitkin rehevää, tuoksuavaa ruohostoa, kun hän äänellä, joka tosin ei ollut voimallinen, mutta ihmeellisen suloinen ja kirkas sekä hyvin soveltuva noihin yksinkertaisiin sanoihin ja säveliin, lauloi seuraavat säkeet:
Provencelaisen neidon laulu.
1.
Sydän miksikä auvoton,Synkkä sä myötä?Miks' kirkkaus taivon onSulle vain yötä?Voi mua, voi mua!Riemulle suo tää maa,Se murhetta kaihoaa,Oi ainoa paikka suoSä, minnek' ei pääse tuoHuokaus, Voi mua! —Voi mua!
2.
Rajuilmankin lintunenVainuvi ennen,Myös on aikansa myrskysenAavistus hengen;Voi mua, voi mua!Sä riemuitse sallittua,Oi syömmeni, pyydän sua,Oi miksikä, tiedä en,Sä vastoat huoaten(Sydän hupsu!), Voi mua! —Voi mua!
3.
Suru niinkuni yöhyt luoToivottomuutta;Ken tiesi min huomen tuoHelmassa uutta?Voi mua, voi mua!Iloitse soitikkon',Pian kielesi vaiti onIloitse — kuule, voi!Sen enteinen sävel soiViimeisen — Voi mua! —Voi mua!