"Onko mahdollista! Mitä vastasit?"
"Nauroin. 'Kardinaali', sanoin, 'mikä ei ollut liika hyvä pakanalle, ei ole liika hyvä kristilliselle katoolilaiselle!' Ja tuo tuulikuiva ranskalainen oli kuin puulla päähän lyöty. Sitten kysyin minä vuorostani, 'syytetäänkö minua siitä, että olen tehnyt tuomioistuimeltani jollekin vääryyttä?' — Äänettömyys. 'Sanotaanko minun rikkoneen ainoatakaan valtion lakia?' — Äänettömyys. 'Kuiskataanko edes ettei kauppa kukoista — ettei henki ole turvattu — ettei ulkomailla tai kotona Rooman nimi ole kunnioitettu siihen määrään, jolle ei mikään edellinen hallitus pysty vertoja vetämään?' — Vaiti. 'Siis', sanoin, 'minulle on tuleva kiitoksesi eikä moitteesi, herra kardinaali'. Ranskalainen katsoi katsomistaan, tutisi ja vapisi ja sitten puhkesi sanoiksi. 'Minulla on vaan yksi paavin määräys täytettävänä — luovu heti tribuuniudestasi, muuten kirkko laskettaa päällesi juhlallisen kirouksensa'."
"Mitä — mitä?" sanoi Nina käyden kalpeaksi; "mikä on kohtaava sinua?"
"Kirkonkirous!"
Tuo kamala sana, jolla hengellinen valta niin usein oli musertanut hurjimman vihollisensa, kuului Ninan korvissa sanomakellojen soitolta. Hän peitti kasvonsa käsillään. Rienzi käveli edestakasin kiivain askelin. "Kirous", hän jupisi, "kirkonkirous — minulle —minulle!"
"Voi, Cola! etkö koettanut lepyttää tuota ankaraa-"
"Lepyttää! Kuolema ja häpeä! Lepyttää! 'Kardinaali', sanoin ja minä tunsin hänen sielunsa surkastuvan katseestani, 'valtani minä sain kansalta — kansalle yksin annan sen takasin. Kautta henkeni, ihmisen sanat eivät pysty sitä vikuuttumaan. Sinä korska pappi, sinä itse olet kirottu, sinä halpojen juonien ja maanpakolaisten tyrannien narri ja kätyri, jos oikeuden Herran nimeen vedät henkäyksenkin sortajan hyväksi ja sorretun oikeuksia vastaan.' Sitten jätin hänen ja nyt —"
"Nyt — mitä on nyt tapahtuva? Kirkonkirous! Kirkon pääkaupungissa — kansan taikausko! Voi Cola!"
"Jos", jupisi Rienzi, "jos omatuntoni syyttäisi minua yhdestäkin rikoksesta — jos olisin tahrannut käteni yhdenkin rehellisen miehen verellä — jos olisin rikkonut ainoatakaan itse laatimistani laeista — jos olisin ottanut lahjoja tai tehnyt köyhälle vääryyttä, ollut tyly orvoille tai sulkenut sydämeni leskiltä — silloin, silloin — mutta ei! Herra,sinäet hylkää minua!"
"Muttaihmiset!" ajatteli Nina murheellisena, huomatessaan että Rienzin oli valtaamaisillaan noitten uskonnollisten ja salaperäisten haaveilujen puuska, jota hän ei sallinut kenenkään kuolevaisen silmän näkevän, ei Ninankaan, silloin kun ne olivat ehtineet korkeimmilleen. Ja nyt todellakin, hetkisen itsekseen jupistuaan, muoto ponnistellen, niin että hänen ohimonsa verisuonet paisuivat paloiksi, hän lähti äkkiä yksityiseen rukoushuoneesensa, joka oli hänen kammionsa vieressä. Heittäkäämme verho niitten mielenliikutusten päälle, joitten valtaan hän siellä antautui. Kuka on kertova nuot pelottavat, salaperäiset hetket, jolloin ihminen polttavine intohimoineen, myrskyävine ajatuksineen, hurjine haluineen, epätoivoisine pelkoineen anoo yksinäistä luoksipääsyä Luojaltansa?
Pitkän ajan kuluttua siitä kuin Rienzi oli keskustellut Ninan kanssa ja puoliyönkellon jo kauan sitten lyötyä, hän seisoi yksin eräällä palatsin parvekkeella kirkkaassa ilmassa jäähdyttääkseen kuumetta, joka vielä viipyi hänen uupuneessa ruumiissaan. Yö oli erinomaisen tyyni, ja ilma kirkas, mutta viileä, sillä oltiin joulukuussa. Hän katseli kiinteästi tuikkivia taivaankappaleita, joihin rajaton herkkäuskoisuutemme on sijoittanut tulevaisuutemme tuomion.
"Joutava tiede", tribuuni ajatteli, "ja synkkä haaveksima, että ihmisen kohtalo on ennakolta määrätty — peruuttamaton — muuttumaton hänen synnyinhetkestään saakka! Mutta ellei tuo unelma olisi perätön, niin olisinpa halukas tietämään mikä noista uhkeista valoilmiöistä on minun syntymätähteni, — mikä kuvaa — mikä heijastaa minun elinrataani ja sitä muistoa, minkä minä olen kuoltuani jättävä." Tuo ajatus mielessään ja katse vielä luotuna ylös hän näki, ikäänkuin yhtäkkiä muitten tähtien joukosta selkenevän tuon nopean ja loistavan pyrstötähden, joka talvella 1347 herätti kauhua taikauskoisissa, jotka pitivät tuota avaruutten vaeltajaa onnettomuuden ja murheen enteenä. Hän säpsähti tuon nähdessään ja jupisi itsekseen, "sellainenko todella on minun vertauskuvani tai, jos tarut puhuvat totta ja nuot oudot ilmiöt tietävät kansojen perikatoa ja valtioitten kukistusta, ennustaako se minun kohtaloani? En tahdo sitä enempää ajatella." [Voi! jos tuo pyrstötähti Rooman oloissa oli yhteydessä Rienzin kukistumisen kanssa, niin sitä muualla Europassa seurasi sitä hirveämpi vitsaus, rutto, Hirmukuolema eli Mustasurma.]
Siirtäessään katseensa maahan hänen silmänsä viipyivät edustalla olevassa basalttileijonassa, jonka harmaaseen ja suunnattomaan vartaloon tähdet loivat kelmeän valon; silloin hän huomasi kaksi mustiin viittoihin puettua henkilöä patsasta kannattavan jalustan vieressä nähtävästi jossakin toimessa, jota hän ei saattanut erottaa. Hän peljästyi, sillä hän ei ollut koskaan voinut päästä siitä epämääräisestä luulosta, että oli olemassa jokin vakava ja määrätty yhteys hänen kohtalonsa ja tuon vanhan basalttileijonan välillä. Hän hiukan rohkasi mieltänsä kuullessaan vahtimiehen varottavan tunkeilijoita, ja heidän astuttuaan valoisammalle paikalle, hän huomasi heidän olevan munkkikaapuihin puettuja.
"Ole häiritsemättä meitä, poikani", sanoi toinen heistä vahtimiehelle. "Pyhän Isän legaatin käskystä me tähän julkiseen oikeuden ja rangaistuksen muistomerkkiin kiinnitämme kerettiläisen ja kapinoitsijan pannaanjulistuksen.Voi kirkon kiroomaa!"
VI Luku.
Temppelin kukistus.
Tuo oli kuin salama kirkkaana päivänä — tuo tribuunia kohdannut kovaonni, hänen valtansa kukkulalla, jolloin hän kourallisella urhoollisia, vapaudestaan pitäviä roomalaisia olisi ainiaaksi voinut musertaa Rooman vapautta vastustavan voiman — vahvistaa maansa oikeudet ja täyttää oman kunniansa määrän. Sellainen kovaonni oli kuin ivaa Kaitselmukselta, joka oli tukenut häntä ahtaina aikoina, hyljätäkseen hänet menestyksen auringonpaisteisimpana päiväsydännä.
Seuraavana aamuna ei ainoatakaan henkeä näkynyt kaduilla; puodit olivat kiinni — kirkot suljetut, kaupunki oli kuin kirkon yhteydestä erotettu. Paavillisen pannajulistuksen kauhea kirous, joka oli kohdannut ylimmäispapillisen kaupungin ylintä virkamiestä, näytti hyytävän kaikki elämän valtimot. Legaatti itse, peljäten muka henkeänsä, oli heti pannakirjan julkaisun jälkeen paennut Monte Fiasconeen, jossa hän liittyi ylimysten joukkoon. Kirous oli tehokkaampi kiroojan poissaollessa.
Iltapuoleen nähtiin muutamien henkilöitten kulkevan poikki Capitolin avaran edustan; he tekivät ristinmerkin nähdessään leijonaan kiinnitetyn julistuksen ja katosivat suuren palatsin ovista. Vähitellen muutamia huolestuneita ryhmiä keräytyi kaduille, mutta ne pian hajaantuivat. Kaikki yhteys ja liike oli lamaantunut. Tuota aseetonta hengellistä valtaa, joka Jumalan näkymättömän käden tavoin raivasi torit autioiksi ja nöyryytti kruunupäät, ei mikään fyysillinen voima pystynyt uhmaamaan eikä vastustamaan. Mutta yleisen kauhun ohessa yksi tieto kosketti ihmisten sydämiä — heidän tähtensä tribuuni sai noin kunniansa keskellä surkastua! Nuot tulisin kirjaimin seiniin ja patsaisiin kirjotetut sanat kertoivat hänen rikkomuksensa: — kapinoitsemisen, vakuuttaessaan Rooman oikeuksia — kerettiläisyyden, poistaessaan kirkollisia väärinkäytöksiä, ja tuon toisten viheliäisen verhon, pyhyydenhäväistyksen, kylpemisestään Konstantinuksen porfyrivaasissa! He tunsivat tuon vakuutuksen, he huokasivat — heitä pöyristytti — ja autiossa palatsissaan, paitsi muutamia uskollisia sydämiä, tribuuni oli yksin!
Luotettavimmat toskanalaisista sotamiehistä olivat lähteneet Irenen mukana. Muu osa hänen voimaansa, paitsi joitakuita jälelle jääneitä vartioita, oli palkattua roomalaista väkeä, kaupunkilaisia, jotka kauan olivat olleet tyytymättömiä palkkojen viipymiseen ja nyt, vetäen puolustuksekseen kirkonkirouksen, pysyivät toimettomina, mutta nuristen, kotonansa.
Kolmantena päivänä uusi tapahtuma häiritsi kaupungin kuolonkaltaista horrostilaa. Sataviisikymmentä palkkasoturia, johtajana neapelilainen Pepin Minorbino, puoleksi ylimys, puoleksi rosvo (Montrealin kätyri), saapui kaupunkiin, sijoittui Colonnan linnaan ja lähetti kuuluttajan kardinaali-legaatin nimessä julistamaan kymmenentuhannen floriinin palkinnon Cola di Rienzin päästä.
Silloin kajahti ilmoille heleänä, mutta ei innostuttavana niinkuin ennen, Capitolin isonkellon ääni — kansa, välinpitämättömänä, alakuloisena, mielessä paavin hengellisen vallan pelko (joka oli tuollaisissa tapauksissa sitä suurempi kuin hänen istuimensa oli pois muutettu) saapui aseettomana Capitolin edustalle; siellä Leijonapaikan luona seisoi tribuuni. Hänen aseenkantajansa pitelivät portaitten edessä hänen sotahevostaan, hänen kypäriään ja samaa pertuskaa, joka oli ensimmäisinä välähdellyt voittoisassa taistelussa.
Hänen vieressään oli muutamia hänen vartioväestään, palvelijoistaan ynnä kaksi tai kolme etevintä porvaria.
Hän seisoi paljain päin ja pystyisenä, katsellen häpeävää, aseetonta rahvasta halveksivin, säälinsekaisin silmäyksin; ja kellonsoiton tauottua ja väkijoukon hiljaisena kuunnellessa hän näin puhui:
"Tulitte siis kerran vielä! Tulitteko orjina vai vapaina? Kourallinen aseellisia miehiä on muurienne sisäpuolella: taivutteko te, jotka porteiltanne karkotitte uljaimmat ritarit, Rooman kokeneimmat sotasankarit, sadanviidenkymmenen palkkalaisen ja vieraan ikeen alle? Tartutteko aseisin tribuuninne puolesta? Olette vaiti! — olkoon niin. Tartutteko aseisinomienoikeuksienne —omanRoomanne puolesta? Yhtä äänettömiä! Kautta pyhimysten, jotka pakanallisten jumalien valtaistuimilla hallitsevat, oletteko niin langenneet synnyinoikeudestanne? Ettekö ryhdy aseisin omaksi puolustukseksenne? Roomalaiset, kuulkaa minua! Olenko loukannut teitä? Jos niin on laita,teidänkätenne minut surmatkoot, ja sitten puukkonne vielä verestäni höyryävinä käykää päin rosvoa, joka on vain orjuutenne julistaja, silloin minä kuolen kunnioitettuna, kiitollisena ja kostettuna. Te itkette! Suuri Jumala, te itkette! Niin, minunkin tulisi itkeä — eläessäni hetken, jolloin saan turhaan puhua vapaudesta roomalaisille. — Itkeä! Onko tämä kyynelten aika? Itkekää nyt, niin kyyneleistänne olette korjaavat sadon rikosta, laittomuutta ja hirmuvaltaa! Roomalaiset, tarttukaa aseisiin! Seuratkaa minua heti Colonnan palatsiin, karkottakaa tuo roisto — karkottakaa vihollisenne (tehkää minun sitten mitä tahansa)", hän vaikeni, ei innostuksen kipinää synnyttäneet hänen sanansa — "tahi", hän jatkoi, "minä jätän teidät kohtalonne haltuun."
Syntyi pitkällinen, syvä, yleinen murina; se vihdoin puhkesi sanoiksi ja useat äänet huusivat yhdestä suusta: "paavin panna — sinä olet kirottu mies!"
"Mitä!" huusi tribuuni, "ja te minut hylkäätte, te, joitten tähden yksin ihminen uskaltaa langettaa minuun Jumalansa vasaman! Enkö minäteidäntakianne ole julistettu kerettiläiseksi ja kapinoitsijaksi? Mitkä ovat minun luullut rikokseni? Että olentehnytRooman ja väittänyt Italiata vapaaksi, että olen masentanut nuot kopeat valtaherrat, jotka olivat sekä paavin että kansan vitsaus. Ja te — te soimaatte minua siitä, mitä olen uskaltanut ja tehnyt hyväksenne! Hyvät ihmiset, teidänkanssanneolisin tahtonut taistella, teidänedestännekuolla. Hyljätessänne minut te hyljäätte itsenne, ja koska en enää hallitse urhoollisia miehiä, niin luovutan valtani tyrannille, jota pidätte parempana. Seitsemän kuukautta olen ollut hallituksessa, kaupan vaurastuttanut, nuhteettomasti tuominnut, sotakentällä ollut voitollinen; — olen näyttänyt teille millainen Rooma voisi olla; ja nyt luopuessani vallasta, jonka minulle annoitte, kun minä olen poissa, iskekää oman vapautenne puolesta! Se ei merkitse mitään, kuka on urhoollisen ja suuren kansan ensimmäisenä. Näyttäkää, että Roomalla on useita Rienziä, mutta onnellisempia!"
"Kuka käski mennä meitä verottelemaan", sanoi Cecco del Vecchio, joka oli rahvaan mielipiteen olennoima: "ja miksei pannut ylimysten päitä poikki."
"Niin", sanoi entinen haudankaivaja, "mutta tuo siunattu porfyriastia!"
"Ja mitäs me menisimme surman suuhun", sanoi Luigi teurastaja, "niinkuin kaksi veljeäni? — Taivas heitä armahtakoon!"
Ihmisten kasvoissa nähtiin epäröimisen ja häpeän ilme; moni itki ja vaikeroitsi, ei kukaan (paitsi äskenmainittuja nureksijoita)syyttänyt, ei kukaan soimannut, mutta ei kukaan näyttänyt olevan halukas ryhtymään aseisiin. Oli päässyt valtaan yleinen kauhu, kummallinen välinpitämättömyyden ja tunnottomuuden tyven, mikä usein tapaa kansan, josta vapaus on vietin ja oikun asia, jossa se on käynyt kompasanaksi, joka ei ole kauan nauttinut kaikkia sen järkeviä, terveitä, hyödyllisiä ja siunattuja seurauksia, joka on säikähtänyt sen sarastusta julistavia myrskyjä. Kansa sellainen on etelässä tavallinen, se ei ole pohjolassakaan outo; sellaisen, jos Cromwell olisi elänyt vuotta kauemmin, Englantikin olisi saattanut nähdä: ja todellakin, jossakin määrin, sellaisen palauksen kansallisesta innostuksesta kansalliseen välinpitämättömyyteen Englantinäkikin, silloin kun sen lapset mielettöminä, ilman pidätystä, eteensä katsomatta luovuttivat verisen sodan hedelmät Ludvigin irstaalle kätyrille ja Sydneyn kuninkaalliselle murhaajalle. Sellaiseen henkiseen lainaukseen, sellaiseen järjen sokeuteen jaloinkin kansa joutuu, kun vapautta, jonka tulisi olla vuosisatojen kasvu, jonka juuret ulottuvat läpi tuhansien ylimuistoisten olojen kerrosten, vaalitaan vieraan maan kasvina ja se;, (samoin kuin muinaisen tarun puu ja Dryaadi) kukoistaa ja kuihtuu yhden ainoan suojelushenkensä mukana.
"Voi taivas, olisin minä mies!" huudahti Angelo, joka seisoi Rienzin takana.
"Kuulkaa häntä, kuulkaa poikaa!" huusi tribuuni, "lasten suusta viisaus puhuu! Hän toivoo olevansa mies niinkuin te olette, tehdäkseen, mitä teidän tulisi tehdä. Kuulkaa minua — näiden muutamien uskollisten kanssa minä ratsastan Colonnain korttelin läpi, vihollisenne linnan edustalle. Kolme kertaa on torveni törähtävä tuon linnan edustalla; jos kolmannella kerralla ette tule, aseellisina, — en sano kaikki, vaan kolme-, vaan kaksisataa, vaan yksi sata teistä — minä katkasen virkasauvani, ja maailma sanokoon että sataviisikymmentä rosvoa lannisti Rooman hengen ja hävitti sen hallinnon ja lait!"
Tuon sanottuaan hän astui alas portaita ja nousi ratsunsa selkään; ihmiset tekivät tietä äänettöminä, ja heidän tribuuninsa ja hänen pienoinen seurueensa kulkivat verkalleen eteenpäin ja poistuivat vähitellen yhä kasvavan väkijoukon silmistä.
Roomalaiset jäivät paikoilleen ja hetken päästä yllyttäjä Baroncelli, joka huomasi kunnianhimolleen aukenevan alan, alkoi puhutella heitä. Taikka hän ei ollut kaunopuhelias eikä lahjakas mies, hän osasi puhua rahvaisimpaan tapaan. Ja hän tiesi että turhamaisuus, velttous ja pöyhkeilevä ylpeys olivat hänen kuulijakuntansa heikkoja puolia.
"Hyvät herrat", sanoi hän noustuaan Leijonapaikalle, "tribuuni puhuu oivallisesti — niin hän ainakin puhuu — mutta marakattikin pani kissan kastanjoitaan noukkimaan; hän kärventäisi käpälänne tulennoksessa, mutta tepäs ette olekaan niin typeriä. Pyhimykset meitä auttakoot! Mutta tribuuni, hyvä mies, asuskelee palatsissa, pitää pitoja ja kylpee porfyriastioissa — hävetköön vähän — jossa P. Sylvesteri kastoi keisari Konstantinuksen; kyllähän tuosta taistella kannattaa, mutta mitätesiitä kostutte, muuta kuin saatte tuimia iskuja ja mulkoilla juhlanäytelmiä? Jos ajatte pois nuo miehet, niin saatte uuden viiniveron niskaanne: sen te saatte palkaksenne!"
"Kuulkaa!" huusi Cecco, "torvi soi — ikävä kyllä, paha, että hän rupesi verottamaan meitä!"
"Torvi soi", sanoi Baroncelli, "hopeainentorvi, Herra nähköön! Ensi viikolla, jos päästätte hänen pulasta, hänellä on kultanen. Mutta menkää — miksi ette lähde liikkeelle ystäväni — sataviisikymmentä palkkasoturia vaan. Ne ovat tosin koko piruja tappelemaan, kiireestä kantapäähän rauta-asussa, no entä sitten — jos ne katkovatkin neljä tai viisisataa kurkkua, niin saattehan ne viimein matkoihinsa, ja tribuuni syö sitä muhkeammat iltaset."
"Torvi soi toisen kerran", sanoi teurastaja. "Ellei vanha äitini olisi jo menettänyt kahta meistä, niin iskisinpä kiinni uljaan tribuunimme puolesta."
"Tarvitsette enemmän elohopeata sisäänne", jatkoi Baroncelli, "muuten myöhästytte. Ja mikä vahinko se olisi! — Jos uskotte tribuunia, niin hän on ainoa mies, joka kykenee pelastamaan Rooman. Mitä, te maailman jaloin kansa — tekö ette pystyisi pitämään puolianne! Tekö yhdestä miehestä riippuisitte — ette saisi Colonnaa ja Orsinia aisoissa pysymään! Kukas ylimykset San Lorenzon portilla löylytti? Ettekö te? Te saitte puustit ja tribuuni rahat! Loruja, antakaa miehen mennä, yhtä hyviä saa halvemmalla yllin kyllin. Ja kuulkaa, tuo on kolmas töräys, nyt on myöhästä."
Ja etäältä kuuluva pitkäveteinen torventoitotus oli kuin paikan poistuvan suojelushengen viimeinen varotus; ja kun sävel oli haihtunut hiljaisuuteen, apea mieliala valtasi kokoontuneet. He alkoivat kaivata, katua, silloin kuin kaipuu ja katumus eivät enää auttaneet. Baroncellin sukkeluudet kävivät yhtäkkiä vastenmielisiksi, ja puhuja sai harmikseen nähdä kuulijakuntansa hajaantuvan kaikille suunnille, juuri ollessaan ryhtymäisillään selittämään, mitä suuria hän itse voi saada aikaan heidän hyväksensä.
Mutta tribuuni kulki vahingoittumatta halki vaarallisen korttelin, jossa viholliset hänen tulostaan peljästyneinä, olivat vetäytyneet varustuksiinsa, jatkoi matkaansa P. Angelon linnaan, jonne Nina oli lähtenyt ennen häntä. Sinne hän saapui ja siellä oli häntä vastassa tuo uljas nainen hymy huulillaan hänen pelastumisestaan — vuodattamatta kyyneltäkään hänen onnettomuudestaan.
VII Luku.
Menestyksettömän vallankumouksen seuraajat. Kenen moite — hyljätyn vai hyljääjien?
Talviauringon iloisesti paistaessa ylimysten sotajoukko kulki pitkin Rooman katuja. Kardinaali-legaatti ratsasti ensimmäisenä; vanha Tapani Colonna, (ei enää ylpeänä ja pystyisenä, vaan kumaraisena ja poikainsa kuoltua surusta murtuneena) hänen oikealla puolellaan; viekkaasti hymyilyvä Luca Savelli ja synkkäuhkainen Rinaldo Orsini kohta heidän takanaan. Pitkä, mutta raa'an näköinen jono se oli, enimmäkseen vieraita palkkalaisia, eikä näyttänyt tuo kulkue maanpaosta palaavilta kansalaisilta, vaan sisäänmarssivilta vihollisilta.
"Jalo herra Colonna", sanoi kardinaali-legaatti pieni, kuiva ranskalainen, täynnä karvaimpia ennakkoluuloja roomalaisiin, jotka niinkuin kaikkia vieraita pappismiehiä olivat peräti huonosti kohdelleet häntä hänen edellisellä matkallaan, "tuo Pepin, jonka Montreal lähetti käskettäväksenne on todellakin tehnyt meille kunnon työn."
Vanha Colonna nyökkäsi päätään, mutta ei vastannut mitään. Hänen vankka järkensä oli jo murtunut, ja höperyys oli nähtävänä hänen kankeassa katseessaan. Kardinaali jupisi: "hän ei kuule puhettani, murhe on tehnyt hänen lapseksi jälleen!" ja kääntyen ympäri hän viittasi kädellään Luca Savellia luokseen.
"Luca" sanoi legaatti, "olipa onni että Unkarin musta lippu pidätti provencelaisen Aversassa. Jos hän olisi lähtenyt Roomaan, niin olisimmepa saaneet tribuunin seuraajasta pahemman vastuksen kuin itse tribuunista! Montreal", sanoi hän mahtipontisesti ja hieman hymyillen, "on aatelismies ja ranskalainen. Tuo Pepin, joka on hänen valtuuttamansa, on joko lahjomisella tai uhkauksilla saatava puolellemme."
"Varmaan", vastasi Savelli, "se ei ole vaikeata. Montreal arveli käyvän lujemmaksi tuon vastarinnan, jonka hän itse olisi mielellään lopettanut —"
"Podestana tahi Rooman ruhtinaana, tuo vaatimaton mies! Me ranskalaiset ymmärrämme pitää ansioitamme asianmukaisessa arvossa; mutta tämä äkkiarvaamaton voitto hämmästyttää häntä niinkuin meitäkin, Luca; meidän tulee siepata saalis Pepiniltä, ennenkuin Montreal pääsee hänen avukseen. Mutta Rienzin täytyy kuolla. Kuulin että hän yhä pysyy P. Angeloon sulkeutuneena. Orsini rynnätköön hänen kimppuunsa. Tänään otamme haltuumme Capitolin — kumoamme kapinoitsijan lait — hajotamme tuon hullunkurisen eduskunnan ja panemme kaupungin hallinnon kolmen senaattorin käsiin — Rinaldo Orsinin, Colonnan ja itseni; teille, jalo herra, katsomme soveliaan toimen."
"Siinä on kylläksi, kun taasen pääsen palatsiini, ja retki kultaseppäin kortteliin pian sen linnotukset nostaa. Luca Savelli ei ole kunnianhimoinen mies. Hän vaan tahtoo olla rauhassa."
Kardinaali naurahti ivallisesti ja poikkesi Capitoliin vievälle tielle. Edustalle oli kerääntynyt katselijoita, kuten tavallisesti. "Tehkää tietä, tehkää tietä, lurjukset!" huusivat soturit rynnistäen kummallekin puolen väkijoukkoon, joka oli tottunut Rienzin seuralaisten rauhalliseen ja ystävälliseen kohteluun ja peräytyi liian hitaasti soturien keihästen ja hevosten kavioitten alta. Ystävämme Luigi, teurastaja, oli myöskin joukossa, ja hänen roomalainen verensä kovasti kuohahti, kun saksalaisen peitsen järeä varsi sattui hänen pyylevään vatsaansa. "Tuosta saat, roomalainen", sanoi raaka palkkasoturi koettaen solkata italiaa, "tehkää tietä paremmillenne, jo olette tarpeeksenne saaneet nähdä väenkokouksia ja näytelmiä."
"Paremmillenne!" murisi teurastaja parka, "roomalaisella ei ole parempia, ja jollen olisi menettänyt kahta veljeäni San Lorenzon luona, —"
"Tuo koira niskottelee", sanoi joku Orsinin seuralaisista, "ja puhuuSan Lorenzosta!"
"Minä muistan hänen vanhastaan", sanoi toinen vieressä ratsastavaOrsinilainen. "Hän oli Rienzin joukkiota!"
"Oliko?" virkkoi toinen synkästi, "sitten eivät ole terveelliset esimerkit liian aikasia", ja huomatessaan teurastajan hurjistuneen ja uhmaavan katseen, Orsinilainen kylmästi survasi peitsensä hänen sydämeensä ja ratsasti hänen ruumiinsa ylitse.
"Häpeä! Häpeä!" "Murha! Murha!" huusi joukko ja alkoi hetken kiivastuksessa tunkeilla hurjien soturien ympärillä.
Legaatti kuuli huudon ja näki liikkeen; hän vaaleni. "Roistot nousevat uudestaan kapinaan!" hän jupisi.
"Eivät, teidän korkeutenne — eivät", sanoi Luca, "mutta saattaa olla hyvä herättää heissä terveellistä pelkoa; ne ovat aseettomia, sallikaa minun käskeä soturieni hajottamaan ne. Yksi ainoa sana on riittävä."
Kardinaali suostui ja sana sanottiin. Soturit, joiden sisua vielä kaiveli katkera muisto harjaantumattoman rahvaan voitosta, hajottivat väkijoukon pitkin katuja ilman sääliä ja armoa — ratsastaen kumoon tahi keihästäen kuka eteen sattui — täyttäen ilman huudoilla ja kirkunalla ja sortaen maahan melkein yhtä monta miestä, kuin joku päivä ennemmin olisi riittänyt Rooman puolustukseksi ja sen valtiolaitoksen turvaksi! Tuon hurjan ja melskeisen kohtauksen perästä ja sen uhrien ruumisten päällitse ratsasti legaatti seurueineen ottamaan Capitolin salissa vastaan kaupunkilaisten uskollisuudenvakuutusta ja julistamaan sortajat palanneiksi.
Heidän astuessaan portaitten vieressä ratsujensa seljästä, suurilla kirjaimilla kirjoitettu lappu pisti legaatin silmään. Se oli kiinnitetty basalttileijonan jalustaan ja peitti juuri sen kohdan, jossa paavin pannajulistus oli ollut. Siinä nähtiin sanat:
"Vapiskaa! Rienzi palajaa!"
"Mitä kujeita tuo on!" huusi legaatti jo vapisten ja katsoi ylimyksiin.
"Teidän korkeutenne", sanoi eräs neuvosmiehistä, joka oli tullut Capitolista ottamaan vastaan legaattia, "me huomasimme sen siinä päivän koittaessa; muste oli vielä märkä saapuessamme tänne. Pidimme parhaana näyttää sitä teidän korkeudellenne."
"Teköpiditte! Kuka te sitten olette?"
"Neuvoskunnan jäseniä, teidän korkeutenne, ja tribuunin jyrkkä vastustaja, niinkuin nähtiin silloin kuin hän tahtoi uutta veroa —"
"Neuvoskunnan — loruja! Ei neuvoskuntia tarvita! Järjestys on kerrankin saatu toimeen. Orsini ja Colonna pitävät teistä vast'edes huolta. Vai vastustitte veroa? Se oli aivan oikein, kun tyranni siitä puhui; mutta minä varotan teitä, ystäväni, vastustelemasta niitä veroja, joitametulemme panemaan. Kiittäkää onneanne, jos voitte ostaa kirkolta rauhaa niilläkään hinnalla — ja hänen Pyhyytensä on vähän floriinien tarpeessa."
Neuvosmies vetäytyi nolostuneena takasin.
"Repikää pois tuo hävytön lappu. Ei, malttakaa, kiinnittäkää sen päälle kymmenentuhannen floriinin palkinnon lupaus tuon kerettiläisen päästä!Kymmenen tuhannen, se on minusta liian paljonnykyään— mutta muuttakaamme luku. Te Rinaldo Orsini, herra senaattori, lähtekää sotureinenne P. Angeloon, saammepa nähdä, kestääkö kerettiläinen piiritystä."
"Ei ole tarpeen, teidän korkeutenne", sanoi neuvosmies virkaintonsa puuhassa, "P. Angelo on vallotettu. Tribuuni, hänen puolisonsa sekä yksi paaschi pääsivät viime yönä pujahtamaan tiehensä, valepuvussa, kerrotaan."
"Voi", sanoi vanha Colonna, jonka tylstynyt järki vihdoin käsitti, että jokin merkillinen seikka viivytti hänen ystäviänsä. "Mitä on tekeillä? Mikä tuo lappu on? Eikö kukaan sano minulle sen sisällystä? Vanhoja silmiäni hämärtää."
Hänen tehdessään noita kysymyksiä kimakasti ja terävästi, syvä ja luja ääni vastasi — ei kukaan tiennyt mistä se tuli, väkijoukko oli supistunut muutamiin harvoihin etupäässä munkkeihin, joitten uteliaisuutta ei mikään voinut hillitä, ja joiden puku oli heidän turvansa, sekä sotamiehiin — ääni, joka karkotti punan monilta poskilta, vastasi Colonalle, sanoen:
"Vapiskaa! Rienzi palajaa!"
I Luku.
Lempivän olinpaikka.
Erään Pohjois-Italian ihanimman järven rannalla oli Adrian di Castellon lempimaatila, minne usein rauhallisina hetkinä hänen mielikuvituksensa oli hellästi ikävöinnyt; sinne tuo nuori ylimys, erottuaan Neapelin lähetyskunnan ylhäisimmistä jäsenistä, oli vetäytynyt kovaonnisen Roomaan palaamisensa jälkeen. Useimmat hänen tovereistansa olivat liittyneet ylimyksiin; nuori Annibaldi, jonka uskalias ja kunnianhimoinen luonto oli lujasti kiintynyt tribuuniin, pysyi puolueettomana sekä läksi Campagnassa olevaan linnaansa eikä palannut Roomaan ennen Rienzin kukistumista.
Irenen lemmityn olinpaikka oli sangen soveltuvainen hänen surumielisille aatoksilleen. Vaikka se ei ollut täydellinen linnotus, se kuitenkin oli tarpeeksi luja kestääkseen vuoriston rosvojen ja naapuriston vähäpätöisten tyrannien hyökkäyksiä. Joku entisistä omistajista oli rakentanut sen muinaisten roomalaisten häviöönjoutuneitten kesäasuntojen raunioista, ja sen marmoriset patsaat ja sirotöiset kivitykset olivat läänitysajan harmajakivisten seinien ja vankkojen tornien siventämättömän sulon omituisena vastakohtana. Järveenpäin viettävältä, viheriäiseltä kunnaalta loi uljas rakennus synkän varjonsa kauas siintävälle selälle; sen vieressä, taustassa kohoavasta metsänpeittoisesta vuoristosta solui puron säännöttömästi polveileva juoksu — milloin lehvien kätkössä, milloin välkkyen näkyvissä ja keräytyen vihdoin leveäksi suvannoksi — jonka reunalla vähäinen suihkulähde jonkun unhoon joutuneen runoilijaylimyksen muistomerkki, puoleksi rappeutunein kirjoituksineen todisti menneitten klassillisten aikojen hienontunutta aistia: sekä purki sitten sammalten, jäkäläin ja tuoksuvien yrttien lomitse lyhyenä putaana liian vetensä järveen. Ja siellä Pohjolan jäykempien lehvien keskellä rehotti moni aikoja sitten istutettu aurinkoisemman Idän puu, joka ei ottanut surkastuakseen tuossa kultaisessa ilmanalassa, joka kuin äidin huolella kasvattaa melkein mitä luonnontuotetta tahansa. Paikka oli syrjäinen ja yksinäinen. Sinne etäisistä kaupungeista vievät tiet olivat monimutkaisia, vuorisia ja rosvojen hallussa. Muutamat hökkelit ja neljänneksen penikulman päässä viheriäisellä rannikolla oleva luostari olivat lähimmät asumukset, ja paitsi satunnaista toivioretkeläistä tahi eksynyttä matkamiestä, tuota yksinäisyyttä harvoin kukaan häiritsi. Se oli aivan sellainen paikka, joka tarjoaa lepoa maailmaan kyllästyneelle sekä vaalii muistoja, jotka uhkeassa viljavuudessa rehottavat intohimojen raunioilla. Ja se, jonka samalla sekä lempeä että itseensä turvautuva mieli voi kestää yksinäisyyttä, ei olisi koko maailmasta löytänyt ihanampaa ja rauhallisempaa tyyssijaa.
Mutta sellaiselle yksinäisyydelle Adrianin aikaisemmat unelmat eivät olleet omistaneet tuota paikkaa. Siellä, hän oli ajatellut, kirkas olento oli hallitseva — sieltä lempi oli löytävä satamansa, ja sinne, kun lempi vihdoin sieti häiriytyä, varallisuus ja synnynnäinen jalous kutsuisivat kaikki lempeimmät ja parhaimmat henget, joita oli alkanut liikkua Italian murheisessa povessa, luvaten toista, nuorempaa runollisuuden, tieteitten ja taiteitten valtakuntaa. Tuon nuoren ylimyksen jalolle ja romantilliselle, mutta hieman hajanaiselle ja toimettomalle luonteelle, joka paremmin olisi soveltunut tyyneen ja sivistyneesen, kuin myrskyiseen ja raakaan aikakauteen, kunnianhimo ei tarjonnut mitään niin ihanaa palkintoa kuin kirjallisen joutoajan ja henkisen levon. Hänen nuoruutensa oli Petrarcan vaikutus värittänyt, hänen miehuutensa oli haaveksinut onnellisemmasta Vauclusesta, josta Lauraakaan ei puuttunut. Unelmat, jotka olivat yhdistäneet tuon näkymön Irenen kuvaan, vielä loivat siihen hänen varjonsa; ja aika ja poissaolo vaan vaalivat hänen polttavia aatoksiaan, syvensivät hänen synkeämielisyyttään ja enensivät hänen lempeään.
Tuossa yksinäisessä paikassa — joka muistista kertoessanikin, sillä nämät silmät ovat sen nähneet, nämät jalat siinä astuneet, tämä sydän siinä auvoinnut — joka, sanon, tätä kertoessanikin tuntuu minusta (ja kenties suopeasta lukijastakin) mieluiselta ja tervetulleelta muutokselta toiminnan myrskyistä ja kunnianpyynnin vaiheista, jotka niin kauan ovat vallinneet kertomista — tuossa paikassa Adrian vietti talven, joka tuohon juovuttavaan ilmanalaan saapuu lempeänä vaihteluna. Maailman jyty saapui vain heikkona ja epäselvänä humuna hänen korviinsa. Hän sai vain vajanaisina ja ristiriitaisina tietoihinsa nuot uutiset, jotka ukkosen vasamana iskivät halki Italian, että tuo erinomainen ja suuremmoisia tavotteleva mies — tuo itsessään mullistus — joka oli herättänyt koko Europan ihailun, innostuneitten kirkkaimmat toiveet, suurten tuhlaavimman ylistyksen, itsevaltijaitten syvimmän kauhun, kaikkien vapaitten henkien hurjimmat pyrinnöt, — oli yht'äkkiä syösty vallastaan kirottuna, lainhylkynä. Tuo tapahtui lopulla Joulukuuta ja Maaliskuun alussa sai Adrian siitä tiedon eräältä pyhiinvaeltajalta, runsaasti kaksi kuukautta tapauksen jälkeen, Maaliskuun vuonna 1348, joka näki Europan ja eritoten Italian hirvittävimmän ruton hävittämänä, mitä historia tietää mainita, sekä uhrien lukuun että ylhäisyyteen nähden kamalimman, ja joka omituisesti liittyy muutamiin Boccaccion sulon ja Petrarcan kaunopuheliaisuuden kuvausten yhteyteen.
Toivioretkeläinen, jolta Adrian sai tiedon Rooman vallankumouksesta, ei tietänyt Rienzin eikä hänen perheensä seuraavista vaiheista. Tiedettiin vain että tribuuni vaimoineen oli päässyt pakenemaan; mihin, siitä ei kukaan ollut selvillä. Moni arveli että he jo olivat kuolleet, joutuneet epälukuisten rosvojen uhriksi, jotka heti tribuunin kukistumisen jälkeen olivat ryhtyneet harjoittamaan entistä tointansa, säästämättä ijäkästä tai heikkoa, rikasta tai köyhää. Kaikki, mikä koski entistä tribuunia, oli yleisen huomion esineenä, ja pyhiinvaeltajakin oli saanut kuulla että ennen Rienzin kukistumista hänen sisarensa oli lähtenyt Roomasta, mutta ei tiennyt mihin paikkaan hän oli saatettu.
Nuot uutiset herättivät Adrianin hänen uneksivasta elämästään. Irene oli joutunut siihen tilaan, jota hän kirjeessään oli rohjennut kuvailla — erotettuna veljestään, loistostaan sortuneena, turvatonna ja ystävittä. "Nyt", sanoi tuo jalo ja ylevämielinen lempijä, "nyt hän saattaa tulla omakseni tuottamatta tahraa nimelleni. Olkoot Rienzin viat mitkä tahansa, hän ei ole niistä osallinen.Hänenkätensä eivät punota heimoni verestä; ihmiset eivät saata sanoa että Adrian di Castello liittyy perheesen, jonka mahti on rakennettu Colonnan huoneen raunioille. Colonnat ovat palanneet — riemuitsevat — Rienzi ei ole mitään — kovaonni ja hätä yhdistävät minut tuohon naiseen, jota ne ovat kohdanneet."
Mutta kuinka panna toimeen nuot romantilliset päätökset — Irenen olinpaikan ollessa tuntemattomana? Hän päätti lähteä Roomaan hankkimaan tarvittavia tietoja; hän kutsui palvelijansa, joita ilahutti matkaan lähtö. Sota-asut otettiin esille varushuoneesta — lippu juhlasalista — ja kahden päivän vilkkaan hyörinän perästä vain palajavan kevään linnut häiritsivät suihkulähteen hiljaisuutta, jonka vaiheilla Adrian oli viettänyt monet haaveksivat hetkensä; ja öinen lamppu ei enää heittänyt yksinäistä valosädettään tornikammiosta aution järven selälle.
II Luku.
Etsivä.
Eräänä päivänpaisteisena, tukahuttavan helteisenä aamupäivänä nähtiin yksinäinen ratsumies vaeltavan tuota verratonta tietä, jonka ylänteiltä, viikunapuitten, viiniköynnösten ja oliivien joukosta matkustajan silmien eteen vähitellen aukenee Arnon ihana laakso ja Florensin kirkkojen tornit. Mutta matkustajan tavallinen ihastus ei loistanut tuon yksinäisen ratsastajan silmistä eikä Toskanan elämän tavallista toimeliaisuutta, hilpeyttä ja iloa valaissut tuo aamupäivän aurinko. Kaikki oli äänetöntä tyhjää ja hiljaista; taivaan valossakin tuntui olevan kivulias ja kauhea hehku. Tien varressa olevista mökeistä olivat muutamain ovet ja akkunat teljetyt muutamat auki, mutta nähtävästi ilman asukkaita. Auralla ei kynnetty, värttinä oli koskematta: juhdalla ja ihmisellä oli hirmuinen lepopäivä. Kiro, Kainin kiroa pimeämpi, painoi maata! Silloin tällöin joku yksinäinen, enimmäksen tummaan munkkiviittaan puettu olento samosi poikki tien, luoden matkamieheen kummastelevan katseen ja riensi eteenpäin kadoten johonkin suojaan, mistä kuului kuolevan heikko valitus, joka ilman ympärillä vallitsevaa hiljaisuutta tuskin olisi ulottunut kynnystä kauemmaksi. Matkustajan lähestyessä kaupunkia näkymö muuttui vähemmän autioksi, mutta vielä hirveämmäksi. Näkyi purjekankaisin tarkoin käärittyjä rattaita ja vankkuria täynnä sellaisia, jotka etsivät paosta pelastusta, unhottaen että rutto oli joka paikassa! Luurangoiksi kuihtuneitten hevoskulujen raskaasti vetää retuuttaessa noita ruumisvaunujen kaltaisia ajoneuvoja, joskus huuto rikkoi hiljaisuuden, ja ratsastajan hevonen hypähti tien viereen, kun toverien sydämettömästä itsekkäisyydestä joku onneton, jossa tauti oli puhjennut ilmi, suistettiin ajoneuvoista ja jätettiin tien varteen menehtymään. Eräät vankkurit pysähtyivät aivan portin edustalle ja muuan mies naamari silmillä tyhjensi sen sisällön tien vieressä olevaan vihertävään allikkoon. Siinä oli pukuja ja verhoja kaikenlaatuisia ja arvoisia, keikarin päärmättyjä manttelia, armollisen neidin myssyjä ja huntuja ja kerjäläisen repaleita. Katsellessaan naamioitetun tointa näki ratsastaja lauman laihtuneita, nälkäisiä sikoja juoksevan paikalle ravinnon toivossa, ja matkamiestä pöyristi ajatellessaan,mitäravintoa ne lienevät vainunneet! Mutta ennenkuin hän ehti portille, ne elukoista, jotka olivat uutterimmin tonkineet saastutettua läjää, kaatuivat kuolleina toisten keskelle.
"Hoh hoo!" sanoi naamariniekka ja hänen hotto äänensä kuului vielä hotommalta naamarin takaa — "tuletko tänne kuolemaan, muukalainen? Ei uhkea samettiviittasi eivätkä kultakirjasi sinua gavocciololta [paisukkeita, taudin kauhea tuntomerkki] suojele. Jatka matkaasi, jatka matkaasi, — tänäpäivänä armaasi suuteloitten herkkupala, huomenna rotille ja madoille liian saastainen!"
Vastaamatta tuohon kamottavaan tervehdykseen Adrian, sillä ratsastaja oli hän, kulki edelleen. Portit olivat seljällään; se oli kaikista pelottavin merkki, sillä ensimmältä oli huolellisimmasti varoen estetty muukalaisia kaupunkiin pääsemästä. Kaikki huolenpito, kaikki varovaisuus, kaikki valppaus oli turhaa. Ja kolme kertaa yhdeksän vartijaa oli kuollut tuohon ainoaan paikkaan, ja upseeritkin, joitten tuli määrätä heidän seuraajansa olivat kuolleet. Lain ja järjestyksen, terveyshoitokunnat ja turvallisuusyhdistykset — kaikki oli kuolema lakkauttanut! Ja rutto oli tappanut tieteet ja taiteetkin, yhteiskunnalliset laitokset, sivistyksen sopusoinnun ja koneiston, aivan kuin ne olisivat olleet lihaa ja verta!
Yksinään ja hiljalleen vaelsi lempijä edelleen lemmenretkellään, päättäen löytää ja pelastaa kihlattunsa, ja läpi kauhujen erämaan opasti häntä (tuota uskollista ja oikeata ritaria!) tuon ihmeellisen intohimon autuas toivo, jaloimman kun se on jalo, katalimman, kun se on katala! Hän saapui tilavalle, palatsia ympäröimälle aukealle, jonka varrella Italian parhaimmat ja hienoimmat ylimykset tavallisesti asuivat. Muukalainen oli yksin, ja hänen oivallisen ratsunsa astunta tuntui kamottavalta ja tuskalliselta hänen korvissaan. Silloin, poiketessaan muutamasta kadunkulmasta, hän näki erään vaimon hiipivän eteenpäin lapsi sylissä ja toinen takertuneena hänen hameesensa. Hän piti suurta kukkakimppua sieramiensa edessä (yleinen, mutta turha keino tarttumista vastaan) ja jupisi lapsille, jotka valittivat nälkäänsä, — "kyllä, kyllä saatte ruokaa! Tarpeeksenne ruokaa, jos nyt kuljette eteenpäin. Mutta voi tätä kulkua!" — ja hän katseli ympärilleen, olisiko joku tautinen lähellä.
"Ystäväni", sanoi Adrian, "tietänettekö missä luostari —"
"Pois, mies, pois!" huusi vaimo.
"Voi", sanoi Adrian murheellisesti hymyillen, "näettehän etten vielä ainakaanlevitätautia!"
Mutta vaimo, pitämättä hänestä lukua, läksi pakenemaan; silloin muutaman askeleen päässä lapsi, joka piti hänestä kiinni, pidätti hänet.
"Äiti, äiti!" hän huusi, "olen kipeä — en jaksa liikkua."
Vaimo seisahtui, vetäsi syrjään lapsen nutun ja, nähtyään sen kainalossa pelottavat paisumat, hyljäsi oman lihansa ja pakeni kiljaisten pitkin toria. Kiljaus soi kauan Adrianin korvissa, vaikkei hän nähnyt sen luonnotonta syytä, —äiti ei pelännyt pienokaisensa, vaan itsensä puolesta. Luonnon ääntä ei kuultu tuossa ruumiskaupungissa enempää kuin itse haudassa! Adrian ratsasti eteenpäin rivakkaammin askelin ja saapui vihdoin komean kirkon edustalle. Ovet olivat selki seljällään; hän näki sisällä joukon munkkeja (kirkossa ei ollut muita Jumalaa palvelevia ja nekin naamarit silmillä), jotka olivat kokoontuneet alttarin ympärille ja lauloivat virttäMiserere Domine. — Italian hurskaimpana pidetyn kaupungin herranpalvelijat seurakunnatta!
Nuori ylimys pysähtyi ovelle ja odotti, kunnes jumalanpalvelus oli päättynyt ja munkit astuivat portaita myöten kadulle.
"Pyhät isät", sanoi hän heille, "saanko pyytää teidän hyvyyttänne neuvomaan minulle suorimman tien Santa Maria di Pazzin luostariin?"
"Poikani", sanoi joku noista muodottomista haamuista, joitten näköisiä ne olivat kääriliinojen kaltaisissa viitoissaan ja omituisissa naamareissaan, "jatka matkaasi ja Jumala olkoon kanssasi. Mainitsemasi pyhä luostari lienee nyt rosvojen tai hurjehtijoitten hallussa. Abbedissa on kuollut ja moni sisarista lepää hänen vieressään. Muut nunnat ovat paenneet ruttoa."
Adrian oli kirvota hevosensa seljästä, ja hänen vielä tuijottaessaan paikallaan tuo kolkko kulkue jatkoi matkaansa pitkin autiota katua veisaten juhlallisella äänellä munkkivirttä:
"Kautta Äidin, Pojan onOta kuolon tehoton;Anteeks' anna velkamme,Miserere Domine!"
Toinnuttuaan kauhistuksestaan Adrian lähti munkkien jälestä ja heidän lopetettuaan värsynsä hän puhutteli heitä jälleen.
"Pyhät isät, älkää minua noin jättäkö. Kenties luostarissa tiedetään jotakin hänestä, jota etsin. Sanokaa, mitä tietä pääsen perille."
"Älä kiusaa meitä, poikani", sanoi munkki, joka äsken oli puhunut."Pahaa tietää sinulle taivaan palvelijoitten rukousten häiritseminen."
"Antakaa minulle anteeksi, antakaa minulle anteeksi! Suuret sovinnot olen suorittava, monet messut maksava; mutta etsin kallista ystävää — tieni — tieni —"
"Oikealle, kunnes saavut ensimmäiselle sillalle. Kolmannen sillan takana tapaat virran rannalla luostarin", sanoi toinen munkki, jota Adrianin kiihko liikutti.
"Jumalan siunaus, pyhät isät", jupisi Adrian ja kannusti ratsuaan neuvottuun suuntaan. Munkit eivät välittäneet hänestä enempää, vaan jatkoivat virttänsä. Hevosen kavioitten kalkkaessa vasten kivitystä kuului ratsastajan korviin rukoileva säe —
"Miserere Domine!"
Kärsimättömänä, toivottomana, Adrian ajoi täyttä laukkaa pitkin katua. Hän kulki poikki torin — se oli tyhjä kuin erämaa — synkkien, suljettujen katujen, joilla Guelfien ja Ghibellinein sotahuudot ennen olivat innostuttaneet Florensin ritarillista ylimystöä. Nyt olivat sekasin hautaholvissa ja kuopassa Guelfi ja Ghibellini, ritarin kannukset ja kerjuusauva. Tuon äänettömyyden rinnalla kansalaissodan kiljuntakin olisi ollut siunaus!
Ensimmäisen, toisen ja kolmannen sillan hän tapasi ja seisautti vihdoin ratsunsa luostarin muurien edustalle. Portti oli raollaan ja saranoilta putoamaisillaan; hän sitoi ratsunsa pielukseen, kulki pihan poikki ja saapui vastakkaiselle ovelle, joka vei päärakennukseen, sekä kateelliselle rautaristikolle, joka ei enää ollut saastaisen maailman esteenä. Siihen seisahtuessaan hetkiseksi henkeänsä vetämään ja hermostoansa tyynnyttämään, raaka nauru ja kovaääninen laulu, kirousten säestämä ja keskeyttämä saapui hänen korviinsa. Hän työnsi ristikkoisen oven syrjään, astui sisään ja melun johtamana hän saapui luostarin ravintohuoneeseen. Tuossa ankarain ja puhtaitten taivaan morsianten kokouspaikassa hän ennen abbedissan hallussa olleessa pöydän päässä näki kummallisen sekalaisen roistojoukkion, jossa ensi silmäyksestä päättäen näytti olevan kaikenarvoista ihmisluokkaa, sillä muutamain yllä olivat karkeat, jopa ryysyiset vaatteet, muutamien verhona uhkeat silkkiin ja samettiin kirjaellut viitat ja höyhentöyhtöiset päähineet. Mutta toinen silmäys riitti jo ilmaisemaan että kumppanukset olivat samallaista joukkokuntaa, ja että tuo silmiinpistävä komeus oli vaan vartijattomista palatseista tai isännättömistä myymälöistä riistettyä saalista, sillä sulkakoristeisten, jalokivistä välkkyvien hattujen alta näkyivät hurjat, pesemättömät ja parrottuneet naamat, joita kaihtavat pitkät kiharat, joita hiotun veitsen ja palkkalaiskäsivarren ammattiveljet olivat alkaneet kasvattaa, käyttääkseen niitä useasti naamarin verosta. Noitten nurjien mässäävien joukossa oli useita naisia, nuoria ja keski-ikäisiä, rumia ja kauniita, ja hurskasta Adriania pöyristytti nähdessään julkeitten porttojen yllä nunnien puhtaita vaatteita ja heidän alastomilla rinnoillaan pyhiä rukousnauhoja. Pöytä oli täynnä viinipulloja, herkullisia ruokia ja enimmäkseen jumalanpalvelukseen pyhitettyjä kulta- ja hopea-astioita. Kun nuori roomalainen hämmästyneenä seisahtui kynnykselle, niin mies, joka oli pitojen esimiehenä, kookas, mustaverinen roisto, kasvoissa syvä arpi, joka kävi hänen vasemman poskensa ja ylähuulensa poikki ja loi hänen karkeisiin piirteisinsä luonnottoman hirveän näön, ärjäsi hänelle:
"Astu sisään, mies — astu sisään! vai siinä mykkänä töllistät! Me olemme vierasvaraisia isäntiä ja kaikkien pitää saaman tervetuliaiset. Meillä on viiniä ja naisia. Herra piispan viiniä ja abbedissan naisia!
"Tää kuoleman laulu on voittoisen,Sotajoukot se kaatavi henkäisten;Se katkovi tyrmän ja linnain salvat,Se hirttäjän kynsistä riistää halvat.Oi terve sä rutto! Se rikkaan hyytää,Jo köyhäkin kehtavi leipää pyytää.Oi terve sä rutto! Sun vaan hyvä jatko!Sä nunnan ja vangitun kahlehet ratko!Jo, sorrettu, aukeni tyrmäsi sulle,Eläköön kiroo maan — se on siunaus mulle!"
Ennenkuin nuo hirvittävät säkeet olivat päättyneet, Adrian jo lähti tuosta häväistystä huoneesta, huomaten ettei hän tuollaisten raivostuneitten parissa pääsisi tiedustelujensa perille ja pakeni kauhistuneena tuskin henkeänsä vetäisten, kunnes hän jälleen seisahtui pihalle kivuliaaseen, viimattomaan auringon paahteesen, joka näytti olevan sovelias sää niille tapahtumille, joita se valaisi. Hän päätti kuitenkin viivähtää tuossa paikassa ja yrittää vielä tiedustella, ja seisoessaan ulkona mietiskellen ja epätietoisena hän huomasi lähellä pienen kappelin, jonka kapeasta akkunasta heikosti kuullotti päivän himmentämä vahakynttiläin valo. Hän lähestyi sitä, astui sisään ja näki sen pyhäkössä yksinäisen, polvillaan rukoilevan nunnan. Kapealla käytävällä olevalla pöydällä, jonka kummassakin päässä oli pitkiä vahakynttilöitä palamassa, useista ruumiskääreistä näkyi kuoleman viihdyttämien vainajien epäselviä piirteitä. Adrian itse, johon paikan pyhyys ja murhe koski sekä tuon yksinäisen, itsekkäisyydelle vieraan kuolleitten vartijan liikuttava näkö, laskeutui polvilleen ja vaipui palavaan rukoukseen.
Hänen noustuaan, taakka sydämestään hieman huojentuneena, nunnakin nousi seisomaan ja pelästyi huomatessaan hänen.
"Onneton mies", sanoi hän äänellä, niin matalalla ja juhlallisella, että se kaikui kuin haamun suusta — "mikä kova kohtalo toi sinut tänne? Etkö näe vieressäsi ruton koskettamaa tomua — hengität ilmaa, joka tuhoaa! Pois täältä! Etsi hävityksen joukosta paikka, jossa musta vieras ei ole käynyt!"
"Pyhä neito", vastasi Adrian, "tuo vaara ei pelota minua — etsin häntä, jonka elämä on omaani kalliimpi".
"Ei tarvitse sinun sanoa minulle että olet äskettäin tullut Florensiin! Täällä poika luopuu isästään ja äiti hyljää lapsensa. Silloin kun elämä on toivottomin, nuot yhden päivän toukat takertuvat siihen, kuin se olisi kuolemattomuuden lunastus! Minua yksin ei kuolo kauhista. Kauan oltuani maailmasta erilläni, olen nähnyt sisaruskuntani perikadon — Jumalan huoneen häväistynä — sen alttarin kumottuna, miksi eläisin minä — viimeinen, jota rutto ei ole saanut valapattoiseksi eikä hengiltä!"
Nunna vaikeni hetkeksi, ja katsoen tarkastaen Adrianin tervettä muotoa ja murtumatonta vartaloa, hän huokasi raskaasti. — "Muukalainen, miksi et pakene?" hän sanoi. "Yhtä hyvin saattaisit täysinäisistä holveista ja kuoleman saastaisesta mädännyksestä hakea elossa olevaa kuin tästä kaupungista."
"Sisar ja siunatun Vapahtajan morsian!" sanoi roomalainen pannen kätensä ristiin — "yhtä sanaa rukoilen sinulta. Olet arvattavasti tämän häviöön joutuneen luostarin sisaruskuntaa! sano minulle, tiedätkö, onko Irene di Gabrini [Rienzin sukunimi oli Gabrini] — entisen abbedissan vieras, Rooman kukistetun tribuunin sisar — vielä elävien joukossa?"
"Oletko hänen veljensä?" sanoi nunna. "Oletko tuo laskenut aamun aurinko?"
"Olen hänen ylkänsä", vastasi Adrian suruisesti. "Puhu!"
"Voi liha! liha! kuinka olet voitolla viimeisiin asti, turmeluksen pitaalihuoneessakin!" sanoi nunna. "Turhamielinen! Ole ajattelematta maallisia liittoja; tee sovinto taivaan ja itsesi välille, sillä päiväsi ovat varmaan luetut!"
"Nainen!" huusi Adrian kärsimättömänä — "älä puhu minulle itsestäni äläkä herjaa siteitä, joiden pyhyyttä et voi tuntea. Minä kysyn sinulta vielä, niin totisesti kuin itse toivot armoa ja autuaaksi, onko Irene elossa?"
Nunna pelästyi nuoren rakastavan kiihkeyttä ja hetkisen kuluttua, mikäAdrianista oli kuin vuosisata tuskallista epäilystä, hän vastasi:
"Neito, josta puhut, jäi elämään muitten kuoltua. Harvojen eloonjääneitten hajaantuessa eri tahoille, hän lähti luostarista — en tiedä mihin; mutta hänellä oli ystäviä Florensissa — joitten nimeä en tunne."
"Ollos siunattu, pyhä sisar! Kauanko sitten hän lähti luostarista?"
"Neljä päivää on kulunut siitä kuin rosvot ja portot anastivat SantaMarian asumuksen", vastasi nunna vaikeroiden.
"Neljä päivää! — Etkö tiedä mitään enempää?"
"En — mutta maltappa, nuori mies!" ja nunna lähestyi sekä alensi äänensä käheäksi kuiskeeksi — "kysyBecchineiltä." [Florensissa tavallisesti samaan säätyyn kuuluvat kaupunkilaiset kantoivat vainajansa paarilla hautaan, mutta rutto oli luonut uuden elinkeinon, ja väestön alhaisin rupa oli äärettömästä maksusta ottanut kuljettaakseen uhrien jäännöksiä. Sellaisten miesten nimi oli Becchini.]
Adrian peräytyi säpsähtäen, teki hätäisesti ristinmerkin ja lähti mitään vastaamatta luostarista. Hän palasi hevosensa luokse ja ratsasti kaupungin liikkeettömään sydämeen. Ravintoloita ja majapaikkoja ei enää ollut, mutta kuolleitten ruhtinasten palatsit olivat elävälle muukalaiselle avoinna. Hän poikkesi niistä yhteen — avaraan, uljaaseen taloon. Tallissa hän tapasi rehua soimessa, mutta hevoset, jotka siihen aikaan Italian kaupungeissa merkitsivät sekä arvoa että varallisuutta, olivat ruokkijaansa tiessä. Jalosukuinen ritari ryhtyi hevoshoitajan toimeen, riisui raskaat tamineet, solmi ratsunsa häkkiin kiinni, ja kun uupunut elukka ympäröivistä hirmuista tietämättömänä, ahnaasti rynnisti ateriansa kimppuun, sen nuori herra kääntyi poispäin jupisten, "uskollinen palvelija ja ainoa toveri, säästäköön sinua rutto, joka ei ole säälinyt eläintä eikä ihmistä, ja vieös minä täältä sydämeltäni keventyneenä!"
Avara eteinen, yltympäri aseita ja lippuja — leveät marmoriportaat, joitten seinät olivat täynnä sen ajan kankeapiirteisiä ja räikeänvärisiä maalauksia, johtivat väljiin suojiin, joissa riippui sametti- ja kultakankaisia verhoja, mutta joissa haudan hiljaisuus vallitsi. Hän heittäytyi patjoille, joita oli kasattu keskelle huonetta, sillä hän oli ratsastanut koko aamun ja monta päivää perätysten sekä oli uupunut joka jäsenestään, mutta hän ei voinut levätä. Kärsimättömyys, murhe, toivo ja pelko jäytivät hänen sydäntään ja polttivat hänen suoniaan ja hetkisen turhaan yritettyään viihdyttää ajatuksiaan ja laatia varmempaa suunnitelmaa, kuin minkä sattumus ehkä hänelle tarjoisi, hän nousi ylös ja lähti kulkemaan läpi huoneitten epämääräisessä toivossa, jonka vaan sattumus saattoi tyydyttää.
Oli helppo huomata että hän oli lepopaikakseen valinnut jonkun ruhtinaan kodin, ja kaikki häntä ympäröivä loisto himmensi kerrassaan vähemmän sivistyneitten ja varakasten roomalaisten raa'an ja karkean komeuden. Tuossa oli soitikko, jonka kieliä oli äskettäin kosketeltu, ja kullattu kuvateos, kuin äskettäin avattu; tuossa olivat istuimet tuttavallisesti vieritysten, aivankuin neiti mielitiettyineen olisi siinä vast'ikään kuiskaellut.
"Samaan tyhjyyteen", ajatteli Adrian, — "kuin isännän, saattavat pian haihtua kutsumattoman vieraankin jäljet!"
Vihdoin hän saapui saliin, jossa oli pöydällä viinipulloja, lasisia maljoja ja yksi hopeainen, lakastuneita kukkia, homehtuneita hedelmiä ja paisteja. Toisella puolen akuttimilla verhotuista kaksoisovista päästiin avaraan porraskäytävään, joka vei rakennuksen takana olevaan vähäiseen puutarhaan, missä suihkulähde vielä pulputteli välkkyvänä ja eloisana — paitsi vierasta, ainoa elollinen esine! Portailla oli karmosiininkarvainen mantteli sekä sen vieressä naisen hansikas. Nuot jäännökset näyttivät kertovan lempivän sydämelle lempivän viimeisestä hyväilystä ja viimeisestä erohetkestä. Hän vaikeroitsi ääneensä, ja tuntiessaan olevansa kaikkien voimainsa tarpeessa hän täytti yhden maljoista puoleksi tyhjennetystä pullosta Kyypron viiniä. Hän siemasi sen — se virkisti häntä. "Nyt", hän sanoi, "toimeeni taasen, — lähdenpä retkelleni", kun hän yht'äkkiä kuuli raskasta astuntaa huoneesta, jonka hän oli jättänyt — se lähestyi — ja saliin saapasteli kaksi kookasta, pelottavan näköistä henkilöä. Ne olivat mustiin, karkeisin vaatteisin puettuja, käsivarret paljaina, kasvoilla suuret, muodottomat naamarit, jotka ulottuivat rintaan saakka ja joissa oli vaan kolme pientä aukkoa, näön ja hengittämisen varaksi. Colonna tarttui miekkaansa, sillä nuo oudot eivät olleet sellaisten näköisiä, joita tavallisesti saattaa huoletta katsella.
"Hei", sanoi toinen, "palatsi on saanut uuden vieraan tänään. Älä meitä pelkää, muukalainen, tilaa — ja tavaraakin on yllin kyllin kaikille, jotka nykyään oleskelevat Florensissa! Kas pirua, tuossa on yksi hopeapikari vielä — mistä se tulee?" Niin sanoen mies sieppasi maljan, jonka Adrian oli tyhjentänyt, ja pisti sen poveensa. Sitten hän kääntyi Adrianiin, jonka käsi yhä oli miekankahvassa, ja sanoi puhjeten nauruun, joka kuului tukahutetulta ja kumealta naamarin takaa — "emme me kenenkään kurkkuja katko, signor; Näkymätön meiltä ne vaivat säästää. Me olemme rehellistä väkeä, valtion virkamiehiä, ja tulimme vaan katsomaan, tarvitsisiko vaunujen poiketa tänne ensi yönä."
"Olette siis —"
"Becchiniä!"
Adrianin veri jähmettyi. Becchino jatkoi. — "Ja aiotteko asua tässä talossa sen ajan, kun viivytte Florensissa, signor?"
"Aion, jollei oikea haltija vaadi sitä itselleen."
"Hah haa! Oikea haltija! Rutto nyt on kaiken haltija! Menneellä viikkoa tässä palatsissa kolme uljasta seuraa asuskeli ja kaikki hautasin — kaikki! Hauska talo ja peräti tuottava. Oletteko yksin?"
"Olen, nykyään."
"Näyttäkää meille, missä makaatte, että tiedämme tulla noutamaan teitä.Kolmeen päivään ette näy tarvitsevan meitä."
"Hauskoja tervetuliaisia!" sanoi Adrian! — "mutta kuulkaa. Oletteko yhtä vikkeliä löytämään elossa olevia, kuin hautaamaan kuolleita? Minä etsin täältä kaupungista erästä, joka, jos hänet löydätte, maksaa teille koko vuotiset maahanpanijaiset."
"Ei, ei! Se ei kuulu meidän ammattiimme. Yhtä helppo on hakea kadonnutta hiekkamurua meren rannalta kuin elävää olentoa teljetyistä taloista ja ammottavista haudoista; mutta jos maksatte köyhälle haudankaivajalle vähän ennakolta, niin pääsette ensimmäisenä uuteen ruumishuoneeseen — se valmistuu parhaiksi teidän tarpeeksenne."
"Tuossa!" sanoi Adrian heittäen lurjuksille muutaman kultakolikon — "ja jos tahdotte tehdä minulle ystävällisemmän palveluksen, niin jättäkää minä ainakin eläessäni rauhaan, tai säästän teiltä sen vaivan." Ja hän lähti huoneesta.
Puheliaampi Becchino seurasi häntä. "Te olette jalomielinen, signor, malttakaa; tarvitsette kai tuoreempaa ruokaa, kuin tuollaiset siivottomat tähteet. Minä pidän siitä huolen niin kauan — niin kauan kuin tarvitsette. Kuulkaa — ketä minun piti etsimäni?"
Tuo kysymys viivytti Adrianin lähdön. Hän mainitsi nimen ja selitti kaikki Irenen erityisominaisuudet sekä kuvaili katkerin mielin hiukset, kasvonpiirteet, vartalon, tuon armaan ja pyhän olennon, joka olisi runoilijan innostuksen aiheena saattanut olla, ja nyt oli haudankaivajan osviittana. Mutta tuo olento, joka ei ollut pyhä, pudisti päätänsä, kun Adrian oli lopettanut. "Viisisataa sellaista kertomusta kuulin ruton ensi päivinä, jolloin vielä oli sellaisia seikkoja kuin lempiviä ja lemmittyjä; mutta tuo oli herkkuluettelo, signor, ja Becchino parka olisi mielissään, jos saisi tavata, taikka vaikkapa haudatakin niin paljon suloa. Tahdon koettaa parastani; mutta käyttääksenne aikanne parhaiten, niin tietäisinpä sivumennen neuvoa teille monta armasta muotoa ja sorjaa vartaloa —"
"Pois, hornalainen!" murahti Adrian, "hulluutta kuluttaa aikaansa sellaisen parissa!"
Haudankaivajan nauru seurasi hänen askeleitaan.
Kaiken päivää kuljeskeli Adrian pitkin kaupunkia, mutta etsiminen ja tiedustelu olivat yhtä turhia; kaikki, joita hän kohtasi ja puhutteli, näyttivät pitävän häntä mielettömänä. Meluavat juopuneitten joukkiot, munkkikulkueet ja siellä täällä joku yksinäinen arka olento, joka vältti kaikkien lähestymistä ja puhetta, olivat ainoat, mitkä hän tapasi kulkiessaan noilla kolkoilla kaduilla, kunnes kellertävän harmaa aurinko vaipui kukkulain taakse ja pimeys peitti verhoonsa ruton äänettömät tiet.
III Luku.
Kukkia hautakumpujen vaiheilla.
Adrian huomasi Becchinon pitäneen huolta ettei nälkäkuolema ehtisi ennen ruttoa. Kuolleitten atria oli korjattu pois ja ruoat ja kaikenlaiset viinit täyttivät pöydän — yltäkylläisyys vallitsi silloin Florensissa! Hän nautti ravintoa, mutta säästäen, ja häntä kauhistutti laskeutua levolle vuoteisin, joitten uhkeitten esirippujen ääressä kuolema vast'ikään oli askaroinnut, sulki huolellisesti ovet ja akkunat, kääriytyi viittaansa ja asettui patjoille levähtääkseen siinä huoneessa, jossa hän oli syönyt illallisensa. Väsymys viihdytti hänen levottomaan uinahdukseen, josta hän yht'äkkiä havahti ajoneuvojen jyryyn ja kellojen kilinään. Hän kuunteli, kuinka ajoneuvot kulkivat hiljalleen ovelta ovelle, ja jyrinä vihdoin haihtui etäisyyteen. — Hän ei nukkunut enää sinä yönä!
Aurinko ei ollut ehtinyt korkealle, kun hän jälleen ryhtyi toimeensa, ja oli vielä varhaista, kun hän kulkiessaan erään kirkon ohitse näki kaksi uhkeasti puettua naishenkilöä tulevan pylväskäytävästä ja suurimmalla huomiolla katselevan häntä naamariensa läpi. Hän seisahtui ja toinen nainen sanoi: "olette uhkarohkea, kaunis herra, ette pidä naamaria ettekä liioin tule kukkain tuoksulta."
"En pidä naamaria, naiseni, sillä haluan tulla tunnetuksi: etsin näiltä poloisilta tienoilta muutamaa, jonka elämää elän."
"Hän on nuori, uljas ja nähtävästi jalosukuinen, eikä rutto ole koskettanut häneen; hän on aivan tarkotuksemme mukainen", kuiskasi toinen naisista toiselleen.
"Kerrot omat ajatukseni", vastasi hänen toverinsa, ja kääntyen Adrianiin hän sanoi: "etsitte jotakuta, johon ette ole vihitty, koska niin palavasti etsitte?"
"Se on totta."
"Nuori ja ihana, tummahiuksinen ja lumivalkea povi; vien teidät hänen luokseen."
"Signora!"
"Seuratkaa meitä!"
"Tiedättekö ken olen ja ketä etsin?"
"Tiedän."
"Onko tiedossanne tosiansa jotakin Irenestä?"
"On, seuratkaa minua."
"Hänen luokseenko?"
"Hänen luokseen — seuratkaa meitä!"
Naiset lähtivät edelleen, ikäänkuin päästäkseen pitemmistä puheista. Hämmästyneenä, epäillen ja kuin unessa Adrian seurasi heitä. Heidän pukunsa, olemuksensa ja toisen puhdas toskanankieli ilmaisivat heidän asemansa ja syntyperänsä, mutta kaikki muu oli arvotus, josta hän ei päässyt selville.
He saapuivat erään sillan luokse, missä hevoskantotuoli ja ratsu, jota palvelija piteli suitsista, olivat varalla, Naiset nousivat kantotuoliin ja toinen heistä käski Adriania seuraamaan ratsain.
"Mutta sanokaa" — hän alotti.
"Kyselemättä, signor!" sanoi hän maltittomana, "seuratkaa elossa olevaa ääneti, tai pysykää kuolleitten seurassa, kuinka haluatte."
Kantotuoli lähti liikkeelle ja Adrian nousi kummastellen ratsunsa selkään sekä seurasi omituisia tovereitaan, joiden kulku oli melkein rivakasta. Tultuaan sillan taakse he pian saapuivat loitolle ylängölle, ja kolkot muurit ja tyhjät kadut pian vaihtuivat maaseudun puihin ja kukoistaviin nurmikoihin. Näin puolen tunnin verran kuljettuaan, he poikkesivat tieltä viheriäiselle tanhualle ja näkivät yht'äkkiä ihanan palatsin edessään. Naiset laskeutuivat kantotuolistaan, ja Adrian, joka turhaan oli koettanut houkutella seuralaisiltaan tietoja, hyppäsi myöskin ratsunsa seljästä ja seurattuaan heitä avaran pihan poikki, jonka kummankin puolen täyttivät kukkaisvaasit ja oranjipuut, sekä läpi korkean eteisen rakennuksen perimmäiseen kylkeen, hän saapui armahimpaan paikkaan, minkä silmä milloinkaan on nähnyt tai runoilija milloinkaan ylistänyt. Se oli puutarha-sommitelma rehevintä vihantaa; kummankin sivun laakeri- ja myrttimajoista aukenivat clematisten ja ruusujen puoleksi kaihtamat näköalat, joitten kaarrosten takana kuvapatsaat ja välkkyvät suihkulähteet rajottivat maiseman; edustan nurmikolla nähtiin marmorijalustaisten kukkaisvaasien rivejä, ja tilavat ja loitot porraskerrokset häikäisevintä marmoria viettivät penger penkereltä, joista jokainen oli kaunistettu kuvapatsailla ja suihkulähteillä, puoliväliin korkeata, mutta verkkanousuista ja vihantaa kunnasta. Taampana Arno-laakson vaihtelevat, rehottavat lehdot, viinitarhat ja oliivipuistot, maatilat ja kylät halkileikkaamat hopeaisen virran, ja kaupunki rauhallisena, mutta hirmutonna, kohottaen kattojansa ja tornejansa auringon paisteessa. Kaiken värisiä ja äänisiä laululintuja, muutamat vapaina, muutamat kultaisten verkkojen sisällä, viserteli ylt'ympäri, ja nurmikon keskellä venyi neljä uhkeasti puettua, naamaritonta naista, joista vanhin näytti tuskin olevan kahtakymmentä vanhempi, ja viisi ritaria, nuorta ja uljasta, joitten jalokivistä kimaltelevat nutut ja kultaiset ketjut ilmaisivat heidän arvonsa. Viinejä ja hedelmiä oli viereisellä, matalalla pöydällä, ja soitikoita, shakkipöytiä nurmella huiskin haiskin. Niin suloista ryhmää ja niin viehättävää näkymöä ei Adrian nähnyt kuin yhden kerran, ja sen Italian hirmuisimmassa ruttopesässä! — sellaisen ryhmän ja sellaisen näkymön saatamme vielä tavata ihanan Boccaccion kertomuksista.
Nähdessään Adrianin saattajineen lähestyvän seurue nousi heti seisoalleen, ja yksi naisista, jonka päässä oli laakeriseppele, astui toisten eteen huudahtaen: "oivallista, Mariana, terve tultuanne takasin, viehättävät alamaiseni. Ja te, herrani, tervetuloa tänne."
Colonnan kaksi seuralaista oli riisunut naamarinsa ja toinen heistä, joka häntä ensin oli puhutellut, pudistaen pitkät, sysimustat kiharansa kirkkailta, hymyileviltä silmiltään ja poskelta, jonka synnynnäinen oliivinkarva nyt keveästi punastui, kääntyi hänen puoleensa ennenkuin hän ennätti vastata tervetuliaisiinsa. "Herra ritari", sanoi hän, "nyt näette, mihin olen teidät vietellyt. Myöntäkää että tämä on hauskempaa, kuin kaupunki, jonka jätimme. Katselette minua kummastellen. Nähkää, kuningattareni, kuinka sanattomaksi hovinne herättämä ihmettely on saattanut uuden ritarimme; vakuutan että häneltä hyvästi sanat sujuivat, kun me olimme hänen ainoat puhekumppaninsa, olinpa vielä pakotettu käskemään häntä vaikenemaan."
"Oi, etkö vielä ole kertonut hänelle sen hovin tapoja ja syntyä, johon hän on saapunut?" virkkoi laakeriseppele.
"En, kuningattareni, arvelin että mikään kertomus, ei saavuttaisi tarkotustaan sellaisessa paikassa, kuin Florens parkamme nykyään on. Olen tehnyt tehtäväni ja ja luovutan hänet teidän suosioonne!"
Näin sanoen neito sipsutteli keveästi poispäin ja ryhtyi keikaillen silittelemään kiharoitaan marmorialtaan vienossa kuvastimessa, jonka vesi reunain yli sirisi nurmelle; tuon tuostakin veikistellen vilkaisten vieraasen ja ollen kylläksi lähellä kuullakseen kaikki mitä puhuttiin.
"Ensiksikin, signor", sanoi nainen, jota oli puhuteltu kuningattareksi, "salli meidän tiedustaa nimesi, arvosi ja syntymäpaikkasi."
"Signora", vastasi Adrian, "vähän saatoin aavistaa tulevani tänne vastaamaan itseäni koskeviin kysymyksiin; mutta mikä teitä miellyttää kysyä, siihen täytyy minun mieltyä vastaamaan. Nimeni on Adrian di Castello, olen roomalaisen Colonnan huoneen jäsen."
"Uljaan huoneen uljas pylväs!" vastasi kuningatar. "Mitä tulee meihin, joihin nähden uteliaisuutesi lienee herännyt, niin tiedä että me kuusi Florensin naista, joitten sukulaiset ja holhoojat joko ovat paenneet tahi kuolleet, päätimme vetäytyä tähän palatsiin, jossa, jos kuolema tulee, se tulee puolet hirmuistaan riistettynä; ja kun oppineet sanovat että murhe tuota kauheata tautia suosii, niin näette että olemme liittoutuneet murheen vihollisiksi. Kuusi herraa tuttavistamme on liittynyt meihin. Vietämme aikamme, olkoon se pitkä tai lyhyt, huvituksissa, joita satumme löytämään tai keksimään. Soitossa ja karkeloissa, iloisessa haastelussa ja hilpeissä lauluissa, sen verran näkymön vaihtelua tuon ohessa kuin nurmikolta siimekseen, lehtokujista suihkulähteen partaille, niin kuluu aikamme ja niin valmistumme rauhallisesti nukkumaan ja suloista unta näkemään. Kukin naisista on vuorostaan keijukaishovimme kuningattarena, niinkuin tämä päivä on minun osani. Yksi laki on valtiolaitoksemme perustuksena — mikään murhe älköön pääskö luoksemme. Tahtoisimme elää ikäänkuin tuota kaupunkia ei olisi olemassa, ja ikäänkuin (lisäsi ihana kuningatar keveästi huoaten) nuoruus, sulo ja kauneus kestäisivät ijän kaiken. Yksi ritareistamme lähti mielettömästi päiväksi luotamme, luvaten palata; emme ole häntä sen koommin nähneet: emme tahdo arvata, mitä hänelle on tapahtunut. Oli tarpeellista täyttää hänen paikkansa; heitimme arpaa, kuka etsisi hänelle sijaisen, se lankesi noille naisille, jotka — eivät toivoakseni mielipahaksenne — toivat teidät tänne. Uljas herra, selvitykseni on valmis."
"Voi, armas kuningatar!" sanoi Adrian taistellen ankarasti, vaikka turhaan, katkeraa pettymystään vastaan — "en voi jäädä teidän onnelliseen piiriinne; olen itsessäni lakinne rikkomus. Mielessäni on vaan yksi ainoa murheellinen ja levoton ajatus, jonka rinnalla kaikki hilpeys näyttäisi jumalattomalta. Etsin elävien ja kuolleitten joukosta olentoa, jonka kohtalosta olen tietämätön; ja vaan ihanan saattajani suusta kuulemani sanat saivat minun vietellyksi suruisesta toimestani tänne. Salli minun, armollinen signora, palata Florensiin."
Kuningatar katsahti närkästyneenä tummasilmäiseen Marianaan, joka vastaukseksi loi yhtä merkitsevän katseen ja sitten äkkiä astui Adrianin luokse, sanoen:
"Mutta, signor, jos sittenkin olisin sanojeni niittänen, jos kykenisin rauhottamaan sinua tiedolla, että terveenä ja turvassa on — on Irene."
"Irene!" kertoi Adrian hämmästyneenä, unhottaen että hän ennen oli ilmaissut etsittävänsä nimen — "Irene — Irene di Gabrini, kerran kuuluisan Rienzin sisar!"
"Sama", vastasi Mariana vikkelään; "minä tunsin hänet, niinkuin sanoin. Ei, signor, en minä sinua petä. Totta on, etten voi viedä sinua hänen luokseen, mutta paras se onkin — hän lähti pois monta päivää sitten erääsen Lombardian kaupunkiin, johon ruton ei vielä sanota ennättäneen. No, jalo herra, eikö sydämesi keventynyt? Ja lähdetkö heti karkuun Ystävyyden, ja kenties", hän lisäsi luoden hellän katseen suurista, tummista silmistään, "Lemmen hovista?"
"Rohkenenko tosiaan uskoa sinua, signora?" sanoi Adrian ihastuksissaan, mutta vielä epäillen.
"Pettäisinkö uskollista rakastajaa, joka tunnut olevan? Usko pois. Ota vastaan, kuningatar, alamaisesi."
Kuningatar ojensi kätensä Adrianille ja talutti hänen toisten luokse, jotka vielä seisoivat lähellä ruohostossa. He tervehtivät häntä veljekseen ja pian suvaitsivat hänen hajamielisen kohteliaisuutensa, hänen miellyttävän ulkomuotonsa ja kuuluisan nimensä hyvittäminä.
Kuningatar taputti käsiään, ja seurue sijoittui nurmikolle jälleen. Kukin nainen mielitiettynsä viereen. "Sinä Mariana, ellet ole väsynyt", sanoi kuningatar, "otat soitikkosi ja viihdytät nuot äänekkäät heinäsirkat, jotka visertelevät vaateliaina, kuin olisivat satakieliä. Laulakaa, viehättävät alamaiseni, laulakaa; ja alotappas rakkaan ystävämme signor Visdominin laulu, se on kuin tehty jonkinlaiseksi vihkimävirren mukaiseksi niille, jotka olemme ottaneet hoviimme."
Mariana, joka oli asettunut Adrianin viereen, otti soitikkonsa ja lauloi muutamien etusävelten perästä sanat, jotka vajanaisesti käännettyinä olivat seuraavat:
Florentiiniläisen neidin laulu.
Sä nauti hetken riemussa,Jos huomen synkistyypi,Tai murhe linnas helpostaPian kuolemalle myypi.
Me kuolon kaikki — murhe pois!Sep' oiva herra vasta!Jos kaiken päivän pilvet ois,Sais yökin varhemmasta.
Sä lemmi — juhli — hulmua,Se haudan ohje meillä!Kun itse kumpus kuolemaVerhoopi laakereilla.
[Siihen aikaan Italiassa laakeri tavallisestiistutettiin vainajien hautakummuille.]
Kun katsot lemmittyysi sie,Saa silmäs kirkkahiksi —Jos pyhäin osa riemu lie,Näin valmistumme siksi.
Tuota laulua, joka nosti vilkkaita mieltymyksen osotuksia, seurasi eloisia kertomuksia, joiden sepittämisessä Italian novellinkirjoittajat olivat Voltairen ja Marmontelin esikuvana — kukin vuorostaan jatkaen esitystä ja yhtä taitavasti karttaen jokaista haikeata kohtaa tai apeata mielijohdetta, joka olisi saattanut muistuttaa kuoleman läheisyyttä noille viehättäville laiskureille. Minä muuna aikana tahansa nuoren di Castellon herran luonne ja ky'yt olisivat olleet omiansa loistamaan tuossa Arkaadian hovissa. Mutta nyt hän turhaan koetti häätää pilveä otsaltaan ja levottomuutta sydämestään. Hän pohti mielessään tuota tietoa, jonka oli saanut, kummasteli, arveli, toivoi ja pelkäsi, ja jos hetkeksi hänen mielensä kääntyi ympäröiviin oloihin, niin hänen luontonsa, joka oli liiaksi tosi runollinen tuon paikan valheelliselle tunteellisuudelle, kysyi itseltään, missä, paitsi kiiltävää kuorta ja armasta asemaa, tuo hilpeys, jota hän nyt vasten tahtoansa oli näkemässä, erosi Santa Marian luostarin rivosta mässäyksestä — kummallakin sama aihe, vaikka erilaiset tavat — kumpikin yhtä hermoton, yhtä itsekäs, kumpikin lyöden hirmun huviksi.