The Project Gutenberg eBook ofRiivaajat 1/3This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Riivaajat 1/3Author: Fyodor DostoyevskyTranslator: Ida PekariRelease date: July 17, 2024 [eBook #74060]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1928Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RIIVAAJAT 1/3 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Riivaajat 1/3Author: Fyodor DostoyevskyTranslator: Ida PekariRelease date: July 17, 2024 [eBook #74060]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1928Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Riivaajat 1/3
Author: Fyodor DostoyevskyTranslator: Ida Pekari
Author: Fyodor Dostoyevsky
Translator: Ida Pekari
Release date: July 17, 2024 [eBook #74060]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1928
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RIIVAAJAT 1/3 ***
Romaani
Kirj.
Suomentanut
Ida Pekari
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.
I. Johdatuksen asemesta vain muutamia yksityisseikkojasuuresti kunnioitetun Stepan Trofimovitšin elämäkerrastaII. Prinssi Heikku. Naittopuuhia.III. Toisen synnit.IV. Kompurajalka.V. Kaikkitietävä käärme.
Virka mitä virkat, hankeen peittyi jälki. Eksyksiin ajoi peikot. Mielen ankeen huuto hukkui meteliin. — — — — — Suurko pahan parvi lienee, mikä matkan määrä lie? Kotitontun hautaan vienee — vaiko velhon häihin tie?
[Puškinin runosta "Riivaajat".J.G. Vuoriniemen suomennos. Suom. huom.]
"Niin siellä oli vuorella suuri sikalauma laitumella; ja he pyysivät häntä, että hän antaisi heille luvan mennä sikoihin. Ja hän antoi heille luvan. Niin riivaajat lähtivät ulos miehestä ja menivät sikoihin. Silloin lauma syöksyi jyrkännettä alas ja hukkui. Mutta tapahtuman nähdessään paimenet pakenivat ja kertoivat siitä kaupungissa ja maataloissa. Niin kansa lähti katsomaan sitä, mikä oli tapahtunut, ja he tulivat Jeesuksen tykö ja tapasivat miehen, josta riivaajat olivat lähteneet, istumassa Jeesuksen jalkain juuressa puettuna ja taidossaan; ja he peljästyivät. Niin tapahtuman näkijät kertoivat heille, kuinka riivattuna ollut oli tullut terveeksi."
Luukkaan evankeliumi, 8: 32—37.
Johdatuksen asemesta vain muutamia yksityisseikkoja suuresti kunnioitetun Stepan Trofimovitšin elämäkerrasta.
Ryhtyessäni kuvailemaan niitä merkillisiä tapahtumia, jotka äskettäin tulivat aina näihin asti niin perin vähän huomiota herättäneen kaupunkimme osaksi, minun on aloitettava kuvaukseni jo aivan varhaisimmilta ajoilta, enhän ymmärrä, miten muutenkaan voisin menetellä, toisin sanoen minun on mainittava ensiksi muutamia elämäkerrallisia yksityisseikkoja kyvykkään ja suuresti kunnioitetun Stepan Trofimovitšin aikaisemmasta elämästä. Muodostakoot nämä yksityisseikat vain esitettävänäni olevan kronikan johdatuksen, mutta itse se tapahtumasarja, jota minun oikeastaan on määrä kuvata, seuraa vasta tuonnempana.
Tunnustan heti suoraan: Stepan Trofimovitš näytteli aina keskuudessamme jonkinlaista niin sanoakseni kansalaisen[1] osaa ja rakasti tätä osaansa intohimoisesti, jopa niin, että hän ei ilman sitä olisi varmasti osannut elääkään. En suinkaan tahdo näin väittäessäni verrata häntä näyttämöllä esiintyvään näyttelijään, siitä varjelkoon Jumala, sitäkin suuremmalla syyllä, koskapa itse annan hänelle suuren arvon. Viisainta lienee syyttää kaikesta tottumusta. Vieläkin selvemmin sanoen tämä lienee ollut vain ainaisen ja pohjaltaan sangen jalon tottumuksen seuraus, tottumuksen, joka syntyi siitä, että hän jo varhaisimmassa lapsuudessansa totutteli asettautumaan kuvitteluissaan kansalaisen kauniiseen asemaan. Samasta syystä miellyttivät häntä myös nimitykset "vainottu" ja "karkoitettu". Näillä sanoillahan on jo omalaatuinen klassillinen hohde, ja juuri tämä se häntä kerran häikäistyään lieneekin saanut vuosien kuluessa hänen omanarvontuntonsa siinä määrin kohoamaan, että hän lopulta uskoi seisovansa hyvinkin korkealla ja hänen itserakkauttaan sangen määrittelevällä jalustalla. Eräässä viime vuosisadan englantilaisessa satiirisessa romaanissa muudan Gulliver, oleskeltuaan kääpiöiden valtakunnassa, jossa ihmiset olivat vain vaaksan mittaisia, tottui siinä määrin pitämään itseään jättiläisenä, että hän yhä vielä Lontoon kaduillakin aivan huomaamattaan varoitteli ohikulkijoita ja ajoneuvoja väistämään sekä pitämään silmiään auki, että hän ei vain tallaisi ketään jalkoihinsa, sillä hän piti itseään yhä vieläkin jättiläisenä ja noita toisia kääpiöinä. Silloin hänelle naurettiin, jopa pilkattiinkin häntä. Uskalsipa muudan raaka kuski sivaltaa jättiläistä ruoskallansakin; mutta oliko tämä mielestänne oikein tehty? Mitä ei tottumus saisi aikaan? Olihan tottumus tehnyt Stepan Trofimovitšinkin Gulliverin kaltaiseksi, vaikkakin tämä tottumus hänessä ilmeni, jos mahdollista, vieläkin viattomammassa muodossa, joka ei suinkaan loukannut ketään. Sillä olihan Stepan Trofimovitš lopultakin niin perin kunnon mies.
Luulisin melkein, että Stepan Trofimovitšin kirjallinen maine ajan mittaan kokonaan unohdettiin, mutta ei pidä tästä sentään mennä tekemään sellaista johtopäätöstä, että hänen nimeänsä ei muka koskaan olisi tunnettukaan. Kieltämättä hän kerran kuului niihin mainehikkaisiin plejadeihin, siihen ihailtujen kerhoon,[2] jonka eräät viime polven kirjailijat muodostivat. Tosin hän kuului siihen vain pienen pienen silmänräpäyksen ajan — mutta silloinpa mainittiinkin hänen nimensä, tosin vain eräiden liiaksi hätäilevien henkilöiden toimesta, Tša'adajevin, Belinskin, Granovskin, vieläpä niihin aikoihin juuri ulkomailla toimintansa aloittaneen Herzeninkin[3] rinnalla. Mutta Stepan Trofimovitšin toiminta loppui melkein alkuunsa, — sen katkaisi, niin sanoakseni, "yhteensattuneiden olosuhteiden pyörre".[4] Mutta mitäpä siitä! Pahinta oli, ettei "pyörre" enemmän kuin "yhteensattuneet olosuhteetkaan" vähääkään olleet siihen vaikuttaneet, eivät ainakaan tässä tapauksessa. Vasta äskettäin kuulin itsekin ihmeekseni, vieläpä aivan varmalta taholta sitäpaitsi, että Stepan Trofimovitš ei täällä kuvernementissamme suinkaan asunut karkoitettuna, niinkuin yleisesti luultiin, eipä ollut edes valvonnanalainen. Kuinka suuri onkaan mielikuvituksen voima! Vilpittömästi hän itse uskoi koko elämänsä ajan, että määrätyissä piireissä hänen suhteensa aina oltiin varuilla ja että hänen askeliaan lakkaamatta seurailtiin ja tarkkailtiin. Olipa hän koko elämänsä ajan täysin varma siitäkin, että kukin niistä kolmesta kuvernööristä, jotka viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana olivat meillä toisiansa seuranneet, oli hautonut hänen suhteensa omia erikoisia, heille usein sangen paljonkin päänvaivaa tuottavia tuumiansa, mikä taas aiheutui siitä, että heille jo kuvernementin hallinnon ohjia luovutettaessa oli ylemmältä taholta viittailtu jotakin Stepan Trofimovitšista. Olisipa joku kuinka kumoamattomin todistein tahansa yrittänyt vakuuttaa tuolle muuten niin peräti rehelliselle Stepan Trofimovitšille, että häntä ei oikeastaan uhannutkaan mikään vaara, hän olisi varmasti loukkaantunut. Ja kuitenkin hän oli mitä viisain ja lahjakkain mies, olipa hän oikeastaan tiedemieskin, vaikka hän tosin ei tieteen… no niin, ei hän tieteen alalla suoraan sanoen saanut suuriakaan aikaan, ja jos sanomme asian aivan niin kuin se on niin hän ei sillä alalla saanut aikaan yhtään mitään. Mutta niinhän useimmiten käy tiedemiesten meillä Venäjällä.
Ulkomailta palattuaan hän oli hetken loistanut yliopiston oppituolissakin, aivan nelikymmenluvun lopulla. Hän ehti pitää vain muutaman luennon — arabialaisista muistaakseni; vieläpä hän puolusti loistavaa väitöskirjaakin, joka koski pienen saksalaisen kaupungin, Hanaun, sivistyksellistä sekä kaupallista merkitystä erikoisesti Hansa-kaupunkina vuosina 1413 ja 1428 sekä samalla niitä hieman erikoisia ja hyvin hämäriä syitä, miksi se tätä merkitystään ei lopulta saavuttanutkaan. Tämä väitöskirja haavoitti hyvin taitavasti ja kipeästi silloisia slavofiileja ja nostatti hänelle niiden parista yhdellä iskulla joukon leppymättömiä vihamiehiä. Sitten — muuten vasta oppituolinsa menetettyään — hän kirjoitti ja julkaisi (nähtävästi kostonhalusta sekä osoittaakseen, minkä miehen tiede hänessä menetti) eräässä edistyksellisessä kuukauslehdessä, joka julkaisi Dickens-käännöksiä ja julisti George Sandia, erään sangen syvämietteisen tutkielman alun. Muistaakseni se koski eräiden hyvin ylevien siveellisten katsomusten syitä, katsomusten, joita muutamat ritarit joinakin merkkivuosina olivat omaksuneet, tai jotakin sen tapaista. Se, mitä hän tässä esitti, oli tavattoman jalo ja ylevä ajatus. Kuten myöhemmin kerrottiin, tämän tutkielman julkaiseminen kiellettiin kiireellisesti, vieläpä mainittu edistysmielinen aikakauslehti lienee joutunut kärsimään tutkielman alunkin painattamisesta. Saattaahan tämä olla tottakin. Mitä ei siihen aikaan olisi voinut sattua? Mutta tässä tapauksessa tuskin sentään lienee mistään sellaisesta ollut kysymys; tekijää lienee tutkielman päättäminen ruvennut vain yksinkertaisesti laiskoittamaan. Luentonsa arabialaisista hän taas keskeytti sen vuoksi, että joku (luultavasti joku hänen taantumuksellisista vihamiehistään) oli saanut käsiinsä hänen jollekulle henkilölle osoittamansa kirjeen, jossa mainittiin eräistä "seikoista",[5] minkä johdosta häneltä vaadittiin jonkinlaisia selityksiä. En voi mennä takaamaan, että tämäkään asia olisi ollut ihan näin, mutta kerrottiinpa melkein totena, että aivan täsmälleen samoihin aikoihin Pietarissa oli paljastettu jokin laaja luonnon- ja valtionvastainen liitto, johon kuului kolmattakymmentä henkeä, salaseura,[6] joka oli vähällä panna koko rakennelman järkkymään. Väitettiinpä heidän aikoneen ryhtyä kääntämään itse Fourier'takin. Melkeinpä tahallisena yhteensattumana voitaneen pitää sitäkin, että samoihin aikoihin takavarikoitiin myös Stepan Trofimovitšin runoelma, jonka hän noin kuusi vuotta aikaisemmin oli kirjoittanut Berliinissä, jo vehreimmässä nuoruudessaan, ja josta jäljennöksiä kierteli kädestä käteen vain erään ylioppilaan ja parin muun asianharrastajan kesken. Tämä runoelma on parhaillaan kirjoituspöytäni laatikossa. Sain sen vasta viime vuonna Stepan Trofimovitšilta itseltään. Hän oli sen korkean omakätisesti erikoisesti minua varten jäljentänyt, varustanut omistuskirjoituksellaan ja sidottanut sen hienoihin, punaisiin sahviaanikansiin. Se on muuten todellista runoutta. Osoittaapa se, että tekijällä on ollut melkoista kykyäkin. Merkillinen se tosin on, mutta siihen aikaan (tarkemmin sanoen noin 30-luvulla) tämänkaltaisia kirjoiteltiin hyvin usein. Runoelman sisällyksen selostamiseen en rohkene ryhtyä, sillä totta puhuen en ymmärrä siitä yhtään mitään. Se on jonkinlainen lyyrillis-draamalliseen muotoon puettu allegoria, joka muistuttaaFaustintoista osaa. Runoelman alussa esiintyy ensin naisten kuoro, sitten miesten, sitten eräänlaisten voimien ja loppujen lopuksi sellaisten sielujen kuoro, jotka eivät vielä ole edes eläneet, mutta jotka kuitenkin hyvin mielellään tahtoisivat kerran päästä elämään. Kuorojen laulun sisällyksenä on jotakin hyvin epämääräistä, enimmäkseen lauletaan jostakin kirouksesta, jonka lävitse kuitenkin kuultaa mitä hienoin huumori. Sitten näyttämöasetus äkkiä muuttuu, ja alkaa jonkinlainen "elämän juhla", jossa hyönteisetkin laulavat. Esiintyypä siinä kilpikonnakin lausuen muutamia pyhiä sanoja latinaksi, laulaapa siellä — jos oikein muistan — jokin mineraalikin, siis aivan elotonkin olio. Kaikki laulavat herkeämättä, ja jos välillä on jotakin keskustelua, niin sekin on vain pelkkää epämääräistä toistensa soimaamista, — vaikka kaiken tämänkin yllä leijailee aina jokin ylevämpi tarkoitus. Alkaa taas uusi kohtaus. Näyttämö esittää karun romanttista maisemaa. Jyrkkien kallionlohkareiden välissä harhailee kulttuuri-ihminen, nuorukainen, joka nyhtää maasta jonkinlaisia yrttejä ja imeksii niitä. Kun keijukainen kyselee, miksi hän imeksii ruohoja, nuorukainen tunnustaa yrttien mehusta löytävänsä unohdusta, jota hän kaipaa liiallisesta elinvoimastaan kärsiessään, mutta samalla hän sanoo, että hänen hartain halunsa olisi kuitenkin kadottaa järkensä, ja mitä pikemmin se tapahtuisi, sitä parempi (tässä tapauksessa mielestäni jo aivan tarpeeton toivomus). Tämän jälkeen näyttämölle ratsastaa kuvankaunis nuorukainen mustan ratsun selässä, ja hänen jäljessään seuraavat suurin joukoin kaikki kansat. Nuorukainen on esittävinään kuolemaa, jota kansat janoavat. Mutta viimeisessä näyttämöasetelmassa on kaiken keskellä Baabelin torni, jota eräänlaiset voimaihmiset yrittävät rakentaa valmiiksi veisaten uuden toivon virttä. Kun torni aivan viimeistä huippuaan myöten on vihdoinkin valmis, sieltä pakenee hyvin koomillisen näköisenä hallitsija — sanokaamme häntä vaikkapa Olympoon hallitsijaksi — ja silloin ihmiskunta vihdoinkin huomaa, mitä on tehtävä. Se valtaa hallitsijan paikan ja aloittaa uuden elämänsä selvänäköisenä, kiinnittäen katseensa suoraan olevaisen ytimeen. Tämä oli se runoelma, jota silloin oli pidetty vaarallisena. Ehdotin viime vuonna Stepan Trofimovitšille, että tämä runoelma, jota nykyjään pidettäisiin varsin viattomana, annettaisiin painatettavaksi, mutta hän kieltäytyi jyrkästi siitä, eikä ehdotukseni ollut hänelle lainkaan mieleen. Hänestä näytti olevan hyvin epämieluista, että runoelma minun käsitykseni mukaan oli "viaton", ja tämä ehdotukseni se lieneekin ollut syynä siihen, että tämän keskustelumme jälkeen hän kokonaista kaksi kuukautta kohteli minua sangen kylmästi. Mutta ajatelkaapa, mitä silloin tapahtui! Runoelma, jonka painattamista olin juuri ehdottanut, ilmestyikin aivan samoihin aikoihin siellä, nimittäin ulkomailla, eräässä vallankumouksellisessa julkaisussa ja aivan Stepan Trofimovitšin tietämättä. Ensin hän säikähti, lähti juoksujalkaa kuvernöörin luo "selittämään", kirjoitti sisällykseltään mitä ylevimmän puolustuskirjelmän Pietariin lähetettäväksi, luki sen minulle kahteen kertaan, mutta jätti sen sitten kuitenkin lähettämättä, koska ei tietänyt, kenelle sen olisi oikein osoittanut. Sanalla sanoen, kokonaisen kuukauden hän oli levoton; mutta jos silloin olisimme voineet nähdä hänen sielunsa kaikkein salatuimpiin sopukkoihin, olisimme tulleet varmasti vakuuttuneiksi siitä, että tämä kaikki oli sittenkin hänen itserakkaudelleen sangen mairittelevaa. Yönsäkin hän nukkui kainalossaan tuo nidos, joka hänelle varta vasten hankittiin ulkomailta, ja päiviksi hän piilotti sen patjansa alle eikä antanut palvelustytön korjata vuodettaankaan. Vaikka hän joka päivä odottelikin jostakin jonkinlaista sähkösanomaa, hän asteli siitä huolimatta pää kenossa. Sähkösanomaa ei kuulunut, ja silloin hän sopi minunkin kanssani, mikä taaskin on omiaan todistamaan hänen rauhaarakastavan ja anteeksiantavan mielensä suurta hyvyyttä.
En suinkaan tahtoisi väittää, että Stepan Trofimovitš ei koskaan olisi saanut aatteensa vuoksi kärsiä.[7] Olen vain varma siitä, että jos hän vaadittaessa olisi suostunut antamaan tarpeelliset selitykset, hän olisi saanut jatkaa luentojaan arabialaisistansa, niin kauan kuin häntä itseänsä vain suinkin olisi haluttanut. Mutta hän otti koko jutun kunniakysymyksenä ja kiiruhti kerta kaikkiaan uskottelemaan itselleen, että "olosuhteiden pyörre" oli hänen elämänuransa ainiaksi ja auttamattomasti katkaissut. Mutta jos taaskin pidämme kiinni vain totuudesta, niin tunnustakaamme, että syy "elämänuran katkeamiseen" oli aivan toinen. Kenraaliluutnantti Stavroginin puoliso, Varvara Petrovna, sangen varakas rouva, uudisti näet aivan samoihin aikoihin mitä hienotunteisimmin ehdotuksensa: hän toivoi Stepan Trofimovitšin asettuvan asumaan luokseen ja ottavan huolekseen hänen ainoan poikansa kasvatuksen sekä koko tämän henkisen kehittämisen niin sanoaksemme "korkeamman asteen pedagogina" ja ystävänä — loistavasta palkkatarjouksesta puhumattakaan. Tämä tarjous oli tehty hänelle jo kerran aikaisemminkin Berliinissä, silloin kun hän oli jäänyt ensi kerran leskeksi. Hänen ensimmäinen vaimonsa, oli ollut muudan kuvernementtimme hieman kevytmielinen nuori neito — muuten sangen miellyttävä —, jonka hän oli nainut varhaisimmassa nuoruudessansa osaamatta silloin vielä harkita askelensa tärkeyttä, ja mikäli tiedetään, hänelle oli tästä liitosta koitunut paljon surua. Syynä siihen lienee osaltaan ollut se, että hänen varansa eivät aina riittäneet nuoren rouvan tuhlailevaan elämään, ja lienee siihen ollut muitakin, hieman arkaluontoisempiakin syitä. Vihdoin vaimo kuoli Pariisissa, elettyään hänestä erossa viimeiset kolme vuotta, sekä jätti hänelle jälkeensä viisivuotiaan pojan, "vielä himmentymättömän ensilemmen hedelmän", niinkuin Stepan Trofimovitš minulle kerran kaipauksen hetkenä mainitsi. Poikanen oli kohta syntymänsä jälkeen lähetetty Venäjälle, jossakin syrjäseudulla asuvien sukulaistätien luo, joiden oli määrä huolehtia hänen kasvatuksestaan. Stepan Trofimovitš ei ottanut vastaan silloista Varvara Petrovnan tarjousta, vaan meni hyvin pian uudelleen naimisiin, malttamatta edes odottaa suruvuoden loppua, erään vaiteliaan berliinittären kanssa, vieläpä ilman vähintäkään erikoisempaa syytä. Sitäpaitsi hän lienee kieltäytynyt vastaanottamasta tarjousta senkin vuoksi, että häntä silloin parhaillaan innosti erään unohtumattoman kuuluisan professorin maine, jopa siinä määrin, että hän päätti kerran itsekin koetella kotkansiipiänsä ja lensi suoraa päätä oppituoliin hänkin. Mutta kun hän siivet lamassa taas oli maassa, hän muisti tietysti tarjouksen, johon hän jo aikaisemminkin oli ollut vähällä suostua. Kun sitten vielä hänen toinenkin vaimonsa kuoli oltuaan vain vajaan, vuoden hänen ilonaan, kaikki ratkesi aivan kuin itsestään. Sanokaamme taas suoraan: kaiken ratkaisi oikeastaan Varvara Petrovnan liekehtivä myötätunto ja arvaamattoman kallis, niin sanoakseni "klassillinen ystävyys", jos ystävyydestä suinkin sopii näin sanoa. Stepan Trofimovitš heittäytyi tämän ystävyyden syleilyyn, ja niin sai alkunsa yli kahdenkymmenen vuoden kestänyt luja liitto. Sanoin tosin "hän heittäytyi syleilyyn", mutta varjelkoon Jumala ketään ajattelemasta, että siinä olisi ollut jotakin ylenmääräistä tai liian vapaata. Tämä syleily on käsitettävä korkeasti siveellisessä mielessä. Mitä hellin ja hienoin ystävyydenside liitti iäksi toisiinsa nämä kaksi niin perin merkillistä ihmistä.
Kasvattajantoimensa Stepan Trofimovitš oli ottanut vastaan myös siitä syystä, että se pieni maatila, jonka hänen ensimmäinen vaimonsa oli hänelle jälkeensä jättänyt, — se oli tosin hyvin pieni — sijaitsi aivan lähellä Stavroginien suurtilaa, Skvorešnikia. Tämä maatila oli taas kuvernementtimme suurimpia ja ulottui aina kaupungin laitaan saakka. Saattoihan maalaistyöhuoneen hiljaisuudessa, jossa yliopiston tuhannet velvollisuudet eivät olleet häiritsemässä, vihdoinkin pyhittää aikansa yksinomaan tieteelle ja rikastuttaa isänmaansa kirjallisuutta mitä perinpohjaisimmilla tutkimuksilla. Näistä tutkimuksista tosin ei kuulunut sitten sen enempää, mutta saattoihan näin ainakin viettää mukavasti koko lopun elämäänsä, runsaasti kaksikymmentä vuotta, eräänlaisena "ruumiillistuneena syytöksenä" isänmaalle, niinkuin muudan kansanrunoilijammekin laulaa:
"… liberaali — idealisti. Ruumiillistuneena syytöksenä isänmaasi eessä seisoit sa."
Mutta sillä henkilöllä, jota runoilijamme tarkoittaa, oli kai todella syytä tämäntapaisen asenteen ottamiseen, varsinkin kun se näytti häntä tyydyttäneen! Minun mielestäni tosin tämä tällainen on sangen ikävää. Mutta meidän Stepan Trofimovitšimme kykeni vain hyvin huonosti matkimaan tämäntapaisia ihmisiä. Häntä väsytti seisoskella alinomaa määrätynlaisessa asenteessa, ja siksipä hän usein sopivan tilaisuuden sattuessa heittäytyikin mielellänsä kyljelleen hieman levähtämään. Mutta lepoasennossaankin hän sentään oli yhä vielä "ruumiillistunut syytös", — se on myönnettävä, ja riittihän maaseudulla hyvin tämäkin. Olisittepa nähneet, miten hän klubissa istahti korttipöytäämme. Koko hänen olemuksestaan uhosi:
Kortit! Minäkö pelaan kanssanne jerelašia?[8] Soveltuuko tämä nyt minulle? Kuka tästä kaikesta oikein vastaa? Kuka on elämänurani katkaissut ja tehnyt siitä jerelašin? Menköön perikatoon koko Venäjän maa! — ja arvokkaasti hän löi esille valttinsa — tietenkin hertan.
Mutta totta puhuen hän oli intohimoinen peluri, mikä olikin aiheuttanut hänen ja Varvara Petrovnan välillä, etenkin viime aikoina, sangen epämieluisia yhteenottoja, varsinkin kun hän aina hävisi pelissä. Mutta puhukaamme siitä myöhemmin. Mainittakoon vain, että hänellä oli hyvin häveliäs luonne (siltä ainakin toisinaan näytti), ja se sai hänet usein alakuloiseksi. Hänen ja Varvara Petrovnan kaksikymmentä vuotta kestäneen ystävyyden aikana häntä säännöllisesti noin kolme, neljä kertaa vuodessa vaivasi "kansalaisen maailmantuska", — niinkuin meidän oli tapana nimittää keskenämme hänen tautiansa, mutta todellisuudessa se oli vain jonkinlaista sairaalloista raskasmielisyyttä, vaikka "maailmantuska"-nimitys miellytti enemmän arvoisaa Varvara Petrovnaa. Myöhemmin Stepan Trofimovitš joutui usein, paitsi tämän raskasmielisyytensä, myös samppanjan valtaan, mutta alati valpas Varvara Petrovna osasi sentään suojella häntä kaikilta liian triviaalisilta taipumuksilta. Aina hän olikin kuin lapsi jonkinlaisen kaitsijan tarpeessa, sillä ajoittain hän saattoi käydä niin perin kummalliseksi, saattoipa hän joskus kesken mitä ylevintä tuskaa ruveta äkkiä nauramaan mitä kansanomaisimpaan tapaan. Tulipa hetkiä, jolloin hän saattoi puhua omasta persoonastansakin mitä humoristisimpaan sävyyn. Mutta mikään ei niin säikähdyttänyt Varvara Petrovnaa kuin tämä humoristinen sävy. Tämä nainen rakasti vain niin sanoakseni kaikkea klassillista, hän oli ennen kaikkea mesenaatti, jonka toimintaa ohjasivat aina mitä ylevimmät tarkoitusperät. Sanomattoman suuri oli tämän ylevän naisen kaksikymmentä vuotta kestänyt vaikutus ystäväparkaansa. Siksipä hänestä onkin puhuttava erikseen, ja sen aion tehdäkin.
Ystävyyssuhteet saattavat joskus olla hyvinkin merkillisiä. On ystävyksiä, jotka ovat melkein syödä toinen toisensa elävältä, ja tällaista saattaa jatkua kautta koko heidän pitkän elämänsä ajan, mutta eroamisesta ei heidän kesken silti voisi olla puhettakaan. Eivät he kykene kerta kaikkiaan toisistansa eroamaan. Jos toinen heistä kiukuissaan joskus yrittäisikin katkaista suhteen, niin varmasti tämä itse ensimmäisenä sen jälkeen sairastuisi, ehkäpä kuolisikin, jos suhde todellakin katkeaisi. Voin jokseenkin varmasti väittää, että Stepan Trofimovitš useammankin kerran eroa ennustavien kohtausten jälkeen, vieläpä sellaistenkin jälkeen, jolloin hänellä ja Varvara Petrovnalla oli ollut keskenään mitä intiimimpiä sydämenpurkauksia, hypähti Varvara Petrovnan lähdettyä äkkiä pystyyn sohvaltaan ja alkoi takoa nyrkillään seinää.
Eikä tätä suinkaan ole käsitettävä kuvaannollisesti. Sattuipa kerrankin, että hän nyrkiniskuillaan vahingoitti pahasti seinän rappausta. Varmasti kysytään nyt minulta: "Miten on mahdollista, että tunnen asian näin yksityiskohtiaan myöten?" Mutta entäpä jos tunnustankin olleeni kaiken tämän silminnäkijänä. Sanottakoon sekin, että Stepan Trofimovitš katkerasti itkien, pää olkapäätäni vastaan painettuna, usein kuvaili minulle mitä synkimmin värein elämäänsä ja kertoi silloin minulle kaikkein salaisimmatkin huolensa. (Mitä kaikkea hän sellaisina hetkinä saattoikaan toiselle uskoa!) Mutta arvaattekohan, mitä kuitenkin tapahtui aivan säännöllisesti tämäntapaisten itkukohtausten jälkeen? Jo seuraavana päivänä Stepan Trofimovitš siinä määrin häpesi kiittämättömyyttään Varvara Petrovnaa kohtaan, että olisi sovitukseksi ollut valmis antautumaan vaikkapa ristiinnaulittavaksi. Silloin hän kutsutti minut kiireisesti luokseen tai pistäytyi itse minun luonani, ja kaiken tämän hän teki vain yhä uudelleen ja uudelleen vakuuttaakseen, millainen "enkeli" Varvara Petrovna oli, mikäli oli kysymys hänen "kunniallisuudestaan ja hienotunteisuudestaan", ja miten hän itse oli "jotakin aivan päinvastaista". Eikä riittänyt, että hän näin vakuutteli minulle, vaan yhä uudelleen ja uudelleen hän toisti tuon saman Varvara Petrovnalle itselleen mitä kaunopuheisimmissa kirjeissä, vertaili heitä molempia toisiinsa ja tunnusti lopuksi, merkiten sellaisissa tapauksissa koko nimensä kirjeen loppuun, miten hän esimerkiksi eilenkin oli jollekulle aivan syrjäiselle henkilölle maininnut, että Varvara Petrovna piti häntä luonaan vain turhamaisesta kunnianhimosta ja että Varvara Petrovna kadehti alituiseen hänen oppiaan ja lahjojaan, jopa vihasikin häntä, mutta ei vain uskaltanut osoittaa sitä hänelle julkisesti, peläten, että hän, Stepan Trofimovitš, silloin ehkä lähtisi tiehensä ja vahingoittaisi siten Varvara Petrovnan kirjallisuushistoriallista mainetta; ja että hän, Stepan Trofimovitš on kyllä tästä kaikesta tietoinen ja halveksii itseänsä, onpa päättänyt kuollakin oman käden kautta, mutta odottaa sentään vielä Varvara Petrovnan ratkaisevaa sanaa j.n.e., j.n.e., aina vain samantapaista. Voinette kuvitella, millaisiin hysteerisiin kohtauksiin tämäntapaiset hermopurkaukset veivät tämän viattomimmista viattomimman viisikymmenvuotiaan lapsukaisen. Luin kerran tämäntapaisen kirjeen, joka oli kirjoitettu jostakin aivan turhasta alkaneen, mutta mitä loukkaavimpaan toistensa solvaamiseen aihetta antaneen riidan jälkeen. Kauhistuin sitä lukiessani ja pyysin pyytämällä, että kirjettä ei lähetettäisi.
— Ei, ei… kunniallisempaa on näin… se on velvollisuuteni, kuolen, jollen saa sanotuksi kaikkea… aivan kaikkea! — väitti Stepan Trofimovitš miltei kuumeisesti ja lähetti kuin lähettikin kirjeensä.
Kas siinäpä heidän luonteensa juuri erosivatkin toisistaan, siinä nimittäin, että Varvara Petrovna ei olisi koskaan tämäntapaista kirjettä lähettänyt. Mutta Stepan Trofimovitšin intohimona oli kirjeiden kirjoittaminen. Niitähän kirjoitteli Varvara Petrovnalle tämän kanssa samassa talossa asuessaankin, kirjoittipa joskus hysteerisissä tapauksissa parikin kirjettä päivässä. Tiedän aivan varmaan, että Varvara Petrovna luki kaikki nämä kirjeet mitä huolellisimmin, silloinkin, kun hän sai niitä kokonaista kaksi samana päivänä, ja sulki ne luettuaan huolellisesti vartavasten tähän tarkoitukseen hankittuun lippaaseen, jossa hän säilytti niitä numerojärjestyksessä. Sitäpaitsi hän kätki aina niiden sisällyksen myös sydämeensä. Annettuaan sitten ystävänsä kokonaisen päivän turhaan odottaa vastausta hän kohteli tätä seuraavana päivänä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Vähitellen hän siten sai Stepan Trofimovitšin tottumaan samanlaiseen vaitioloon, niin että tämäkään ei koskaan enää jälkeenpäin uskaltanut sanallakaan kajota eiliseen ja katsahti, tavatessaan ystävättärensä, vain muutaman kerran tätä kysyvästi silmiin. Mutta Varvara Petrovna ei suinkaan unohtanut mitään, kun taas Stepan Trofimovitš ystävänsä rauhallisuuden rohkaisemana oli taipuvainen unohtamaan kaiken ehkäpä liiankin pian. Saattoipa käydä niinkin, että Stepan Trofimovitš jo samana päivänä iloisena naureskeli ja, jos vielä illalla sattui tulemaan vieraita, maisteli näiden parissa samppanjaa kujeillen kuin koulupoika. Miten katkeran ivallisena Varvara Petrovna mahtoikaan katsella tällaisina hetkinä ystäväänsä tämän itsensä sitä laisinkaan huomaamatta. Mutta kun Stepan Trofimovitš sen jälkeen itse — noin viikon tai parin, ehkäpä vasta puolen vuoden kuluttua — muisti jonkin lauseen kirjeestään, ehkäpä joskus koko kirjeenkin sekä kaiken sen, mikä tuon kirjeen oli aiheuttanut, hän olisi häpeästä tahtonut vajota maan alle, ja silloin hän joka kerta sai tavallisen vatsatautikohtauksensa. Nämä lievät koleriinit olivat tavallisimpina seurauksina hänen hermojännityksestään, ja tämä ilmiö taas osaltaan kuvaa hyvin hauskasti hänen ruumiillista olemustansa.
Varvara Petrovna tunsi häntä kohtaan tosin usein miltei mieletöntä vihaa, mutta eräs seikka lienee Stepan Trofimovitšilta sentään jäänyt kokonaan huomaamatta: se nimittäin, että hänestä vuosien kuluessa oli tullut aivan kuin Varvara Petrovnan oma poika; olihan hän tämän luoma, melkeinpä voisi sanoa tämän keksintöä, lihaa hänen lihastaan, eikä Varvara Petrovna suinkaan hoivannut häntä ja huolehtinut hänestä vain pelkästään ystäväparkansa "kykyjä kadehtiakseen". Miten mahtoikaan tämä olettamus loukata Varvara Petrovnaa! Olihan hänessä Stepan Trofimovitšia kohtaan niin ehtymätön rakkauden runsaus alituisesta vihamielisyydestä, mustasukkaisuudesta ja halveksimisesta huolimatta. Pikkuruikkuisen pölyhiukkasenkin kosketukselta hän osasi ystäväänsä suojella, hoiteli häntä kuin lasta kaksikymmentäkaksi vuotta voimatta useinkaan ummistaa silmiänsä öisin, silloin kun oli vaarassa hänen ystäväparkansa maine runoilijana, oppineena tai yhteiskunnallisena kuuluisuutena. Stepan Trofimovitš oli tosiaankin Varvara Petrovnan keksimä, ja tähän keksintöönsä Varvara Petrovna itse ensimmäisenä hartaasti uskoi ja luotti. Stepan Trofimovitš oli hänen jonkinlainen lempiunelmansa… Mutta vastalahjaksi tästä uskostaan ja luottamuksestaan hän vaati Stepan Trofimovitšilta hyvin paljon, vaatipa joskus suorastaan orjamaista nöyryyttä. Sitäpaitsi hän oli uskomattoman pitkävihainen. Kun tästä kerran tuli puhe, niin kerronpa hänestä pari pientä juttua.
Kun viestit talonpoikien vapauttamisesta saapuivat vihdoin meillekin, kun koko Venäjä valmistautui riemuissaan uudestisyntymään, Varvara Petrovnaa kävi tervehtimässä muudan ohimatkustava pietarilainen paroni, mies, jolla oli suhteita kaikkein ylhäisimpiin piireihin ja joka itse oli ollut näitä asioita hyvin lähellä. Tämäntapaiset vieraskäynnit olivat Varvara Petrovnan mielestä hyvin suuriarvoisia, sillä hänen miehensä kuoleman jälkeen nuo ylhäiset suhteet höltyivät siinä määrin, että ne lopulta olivat vähällä kokonaan katketa. Paronin vierailu kesti kokonaisen tunnin, suvaitsipa hän juoda talossa teetäkin. Ei keitään vieraita ollut, ei muita kuin Stepan Trofimovitš, jonka Varvara Petrovna oli kutsuttanut luokseen asettaakseen ystävänsä näytteille. Joko se sitten oli vain pelkkä kohteliaisuus tai ehkä lienee ollut tottakin, mutta paroni ainakin suvaitsi mainita kuulleensa joskus jotakin Stepan Trofimovitšista. Siitä huolimatta hän teetä juotaessa ei kiinnittänyt häneen paljoakaan huomiota, Stepan Trofimovitšilla oli mitä hienoin käytös, eikä saattanut epäilläkään hänen tuottavan käyttäytymisellään häpeätä enemmän itselleen kuin talollekaan. Suurta sukua hän ei tosin liene ollut, mutta sattui niin, että hänet jo pienestä pitäen oli kasvatettu eräässä hienossa moskovalaisessa perheessä, ja ranskaakin hän puhui kuin aito pariisilainen ainakin. Varvara Petrovnan tarkoituksena lienee ollut osoittaa paronille, kuinka arvokkaassa seurassa hän eleli täällä maaseudun yksinäisyydessäkin. Mutta ei käynyt sentään aivan niin kuin olisi sopinut odottaa. Kun paroni myönsi tosiksi silloin vasta ensi kerran liikkeelle lähteneet huhut suuresta reformista, Stepan Trofimovitš ei jaksanutkaan hillitä itseänsä, vaan huudahti:hurraa!Tekipä hän vielä jonkinlaisen liikkeen kädellänsäkin, liikkeen, joka oli kuvaavinaan ihastusta sekin. Hän ei huudahtanut suinkaan liian äänekkäästi, tekipä hän kaiken tuon vielä varsin sirostikin. Ehkäpä tämä ilonilmaisu oli jo edeltäkäsin harkittu ja kädenliikettä varta vasten puoli tuntia ennen teen juontia peilin edessä harjoiteltu, — mutta joka tapauksessa hän lienee siinä jollakin tavoin epäonnistunut, koskapa paroni suvaitsi tuskin huomattavasti hymähtää, vaikka hän tosin samassa ehättikin kohteliaasti selittämään, kuinka hyvin hän saattoi ymmärtää tosi venäläisen sielun liikutuksen näin suurten tapausten kynnyksellä. Sitten hän nousi lähteäkseen ja muisti ojentaa pari sormeansa Stepan Trofimovitšillekin. Palattuaan häntä saattamasta Varvara Petrovna pysähtyi ensin hetkeksi vierashuoneen ovelle, oli kolmisen minuuttia aivan ääneti, meni sitten kirjoituspöytänsä luo aivan kuin jotakin sieltä hakeakseen, mutta kääntyikin samassa suoraan Stepan Trofimovitšia kohti ja vihasta kalpeana, säkenöivin silmin sähähti hampaidensa välistä:
— Tätä en suo teille koskaan anteeksi!
Kun Stepan Trofimovitš tapasi hänet seuraavana päivänä, oli kaikki taas kuten ennenkin, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, ei kumpikaan maininnut sanaakaan eilisestä. Mutta kolmentoista vuoden kuluttua Varvara Petrovna eräänä traagillisena hetkenä otti asian uudelleen puheeksi, torui vakavasti ystäväänsä ja kalpenikin aivan samoin kuin kerran kolmetoista vuotta sitten. Vain kaksi kertaa elämässään hän oli Stepan Trofimovitšille sanonut: "Tätä en suo teille koskaan anteeksi." Tämä kerta, paronin vieraillessa, oli jo toinen järjestyksessä. Siitä oli jo kauan, kun hän näin ensi kerran oli uhannut, ja sekin sinänsä siinä määrin kuvaa Varvara Petrovnan luonnetta ja on niin kohtalokkaasti vaikuttanut Stepan Trofimovitšin elämän juoksuun, etten saata olla sitäkään kertomatta.
Se tapahtui keväällä, toukokuulla v. 1855, heti sen jälkeen, kuin Skvorešnikiin oli saapunut sanoma kenraaliluutnantti Stavroginin kuolemasta. Tämä hieman kevytmielinen vanhus kuoli jonkinlaiseen ruoansulatushäiriöön, matkalla toimivaan armeijaan Krimille. Varvara Petrovna oli nyt leski, ja verhoutui täysimustaan surupukuun. Tuskin hänen surunsa kuitenkaan lienee ollut syvää, sillä hän oli viimeiset neljä vuotta elänyt kokonaan erossa miehestään — luonteiltaan he kun eivät näet sopineet yhteen — ja lähettänyt miehelleen vain vuotuisen eläkkeen. (Itsellään kenraaliluutnantilla oli ainoastaan sadanviidenkymmenen sielun suuruinen maatila, oma palkkansa ja tämän lisäksi arvokas aateluutensa sekä suhteita, mutta muu rikkaus ja Skvorešniki olivat Varvara Petrovnan, joka oli erään hyvin rikkaan viinaverojen vuokraajan tytär.) Mutta äkkiarvaamaton kuolinsanoma teki kuitenkin Varvara Petrovnaan tärisyttävän vaikutuksen, ja hän vetäytyi yksinäisyyteen. Sanomattakin lienee selvää, että hänen yksinäisyydessänsä Stepan Trofimovitš oli kuitenkin alati hänen seuranansa.
Toukokuu oli täydessä kukoistuksessaan. Illat olivat ihmeen ihania. Tuomi kukki. Ystävykset tapasivat toisensa joka ilta puutarhan huvimajassa, istuivat siellä myöhään yöhön uskoen toisilleen ajatuksiansa ja tunteitansa. Ne olivat runollisia hetkiä. Varvara Petrovna oli järkyttynyt kohtalonsa muutoksesta ja jutteli nyt tavallista enemmän. Oli kuin hänen sydämensä olisi hiljaa hiipinyt ystävän sydämelle hakemaan siltä lämpöä. Ja tätä kesti useita iltoja. Silloin välähti Stepan Trofimovitšin mieleen merkillinen ajatus. "Ehkäpä tuo surussaan lohduttamaton leskirouva hautookin hänen suhteensa omia erikoisia suunnitelmiansa ja odottelee, että hän suruvuoden loputtua tekisi naimatarjouksen." Kyynillinen ajatus tosin, mutta hyvin kehittynyt henkinen rakennehan juuri kehityksensä monipuolisuudessa tarjoaa mitä suotuisimman maaperän myös kyynillisille ajatuksille. Hän alkoi kuulostella tarkemmin ja havaitsi aavistelunsa oikeiksi. Silloin hän rupesi miettimään: "Omaisuutta on tosin hyvin paljon, mutta…" Varvara Petrovna näet ei suinkaan ollut missään suhteessa kaunotar. Hän oli pitkä, kellertävän kalpeaihoinen, luiseva nainen, jolla oli pitkät, hevosen päätä muistuttavat kasvot. Stepan Trofimovitš alkoi epäröidä yhä enemmän, kärsi epäröimisestään, jopa itkikin parisen kertaa. (Hän itki muuten sangen usein.) Iltaisin huvimajassa saattoi huomata, miten hänen kasvojensa ilmeisiin tuli jotakin pingoittunutta, jopa pilkallistakin, toisekseen kokettia, mutta samalla itsetietoisen arvokasta. Tämähän käy aivan itsestään, vaistomaisesti; vieläpä mitä jalompi luonne on kysymyksessä, sitä paremmin sellaisen huomaa. Jumala yksin tietänee, miten asia oikein oli. Luultavampaa tosin on, että Varvara Petrovnan sydämessä ei ollut syttynytkään mitään sellaista, mikä olisi saattanut aiheuttaa Stepan Trofimovitšin epäilykset. Tuskinpa Varvara Petrovna, totta puhuen, olisi koskaan suostunut vaihtamaan Stavrogin-nimeänsä Stepan Trofimovitšin sukunimeen, siitäkin huolimatta, että tämäkin nimi oli miltei kuuluisa. Hyvin luultavaa on, että Varvara Petrovnan puolelta kaikki oli vain naisellista leikittelyä, sellaista, johon nainen aivan vaistomaisesti antautuu, vieläpä tämä eräänlaisissa naisellisissa tapauksissa on niin perin luonnollistakin. Aivan varmasti en kuitenkaan uskalla väittää mitään. Tutkimaton on ollut naisen sydämen syvyys hamaan tähän päivään saakka. Mutta minun on jatkettava.
Varmaankin Varvara Petrovna arvasi syyn ystävänsä kasvojenilmeen muutokseen, olihan hän hyvin herkkä ja tarkkanäköinen, kun taas Stepan Trofimovitš oli ehkäpä liiankin naiivi. Niin kului kuitenkin ilta illan perästäpä keskustelut kävivät yhä mielenkiintoisemmiksi ja runollisemmiksi. Niinpä kerran taas, kun yö heidät yllätti, he erosivat, kuten monesti ennenkin, vilkkaan ja runollisen keskustelun jälkeen puristettuaan hyvästiksi toisiaan kädestä Stepan Trofimovitšin asunnon, sivurakennuksen portailla. Tähän sivurakennukseen, joka sijaitsi aivan puutarhan keskellä, Stepan Trofimovitš muutti aina kesäksi, pois kartanon isosta päärakennuksesta. Mutta tuskin Stepan Trofimovitš oli ehtinyt huoneeseensa, tuskin ottanut hajamielisenä käteensä sikarin, ehtimättä kuitenkaan sitä vielä edes sytyttää, tuskin pysähtynyt miettiessään avonaisen ikkunan ääreen väsyneenä katsellakseen untuvankepeitä pilvenhattaroita, joita leijaili kirkkaan kuun ympärillä, kun hän äkkiä oli kuulevinaan liikettä, joka sai hänet vavahtamaan ja katsahtamaan taakseen. Ja katso: hänen ovellaan seisoi Varvara Petrovna, josta hän tuskin neljä minuuttia sitten oli eronnut. Varvara Petrovnan kelmeä kasvojen väri oli muuttunut sinerväksi, huulet olivat lujasti yhteenpuristetut ja suupielet värähtelivät. Kymmenisen sekuntia Varvara Petrovna oli tarkastellut näin ystäväänsä aivan ääneti, katsoen häntä suoraan silmiin lujasti ja hellittämättömästi. Viimein hän oli äkkiä kuiskannut:
— Tätä en suo teille koskaan anteeksi.
Tämän surullisen tarinan Stepan Trofimovitš kertoi minulle vasta kymmenen vuotta tapahtuman jälkeen, ja vielä silloinkin hän teki sen kuiskaamalla lukittuaan ensin huolellisesti ovensa. Hän kertoi siinä määrin tuolloin säikähtäneensä, että oli jäänyt seisomaan paikalleen kuin kivettynyt, ei nähnyt eikä kuullut enää mitään, ei edes sitäkään, miten Varvara Petrovna oli poistunut. Koskaan tämän jälkeen Varvara Petrovna ei ollut maininnut tästä sanaakaan, ei edes ohimennen, ja tämänkin tapauksen jälkeen kaikki oli taas, kuten oli ollut ennenkin. Siksipä Stepan Trofimovitšilla olikin syytä luulla, että koko kohtaus mahtoi olla vain hallusinatsioni, hänen juuri silloin alkaneen sairautensa enne. Sillä samana yönä hän sairastui vakavasti ja sai maata kokonaista kaksi viikkoa vuoteen omana, mikä tietenkin lopetti myös huvimajakohtaukset.
Hallusinatsioniajatuksestaan huolimatta hän kuitenkin koko elämänsä ajan odotti tähän yölliseen kohtaukseen jonkinlaista jatkoa tai ainakin jonkinlaista selitystä. Hän ei mitenkään jaksanut uskoa, että kaikki olisi päättynyt siihen. Ja jos hän tosiaankin näin ajatteli, voimme hyvin ymmärtää, miksi hän toisinaan katseli ystävätärtään hyvin ihmeissään.
Varvara Petrovna oli itse keksinyt ystävälleen puvunkin, jota tämä uskollisesti käytti. Puku oli sekä aistikas että luonteenomainen. Siihen kuului pitkä, musta takki, joka oli miltei kaulaan asti napitettu ja ensiluokkaisen räätälin tekoa, pehmeä, leveälierinen huopahattu (kesällä olkihattu), valkea batistikaulaliina, joka oli vedetty isoon solmuun ja jonka päät riippuivat valtoinaan, hopeapäinen kävelykeppi sekä pitkä, olkapäille valuva tukka. Stepan Trofimovitšin hiukset olivat tummanruskeat, ja vasta viime aikoina ne olivat hieman alkaneet harmaantua. Viikset ja parta oli aina ajeltu. Kerrottiin, että Stepan Trofimovitš oli ollut muka nuoruudessaan milteipä kaunis. Mutta vielä vanhanakin hänen ulkonäkönsä oli mielestäni hyvin vaikuttava. Ja voiko puhuakaan vielä vanhuudesta viidenkymmenenkolmen vuoden iässä? Jonkinlaista "kansalaisen" turhamaisuutta lienee ollut sekin, että hän ei koskaan tahtonutkaan näyttää nuoremmalta kuin oli, koettipahan suorastaan vielä tehostaakin kunnioitettavaa ikäänsä. Pitkä ja laihahko kun oli, hän muistutti tässä puvussaan pitkine hiuksineen vanhaa patriarkkaa, tai oikeastaan hän muistutti ilmielävästi runoilija Kukolnikin[9] kivipiirrosta, joka oli ollut 30-luvulla jossakin julkaisussa. Erikoisen elävästi hän muistutti tätä kesällä istuessaan puiston penkillä ihailemassa auringonlaskua, runolliseen haaveiluun vaipuneena, avattu kirja vierellään. Kun kirjoista tuli puhe, niin mainittakoon samalla, että hän viime aikoina tuntui vältelleen lukemista. Tällaista saattoi tosin huomata vasta aivan viime aikoina. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, joita Varvara Petrovna tilasi suuret määrät, hän sen sijaan luki alinomaa. Venäläisen kirjallisuuden voittoja hän seurasi aina mielenkiinnolla säilyttäen silti arvokkuutensa. Innostuipa hän kerran tutkiskelemaan nykypäiviemme ulko- ja sisäpolitiikkaakin, mutta tämä innostus ei kestänyt kauan. Ennen pitkää hän viittasi välinpitämättömästi kädellään koko asialle ja heitti yrityksen sikseen. Saattoipa käydä joskus niinkin; että hän juhlallisen näköisenä otti mukaansa puutarhaan niteen Tocqueville'ia, vaikka hänellä povitaskussaan oli piilossa Paul de Kock. Mutta eihän tästä oikeastaan kannata edes puhua.
Mainitsenpa vielä sulkumerkkien välissä muutaman sanan Kukolnikin muotokuvastakin. Varvara Petrovnan käsiin tämä kuva joutui ensi kerran jo silloin, kun hän pikkutyttönä oli aatelisneitojen opistossa Moskovassa. Heti ensi näkemältä hän oli rakastunut kuvaan, niinkuin ainakin nuoret internaattien naisoppilaat, joiden on tapana alinomaa rakastua, vieläpä kehen kulloinkin vain sattuu, siis opettajiinsakin, ja erikoisesti kaunokirjoituksen- ja piirustuksenopettajiin. Emme ollenkaan ihmettele nuoren tytön taipumuksia, vaan sitä, että Varvara Petrovna yhä vielä viidenkymmenen vuoden iässäkin säilytti tätä kuvaa rakkaimpien muistoesineidensä joukossa, ja tämän vuoksi hän lienee keksinyt myös Stepan Trofimovitšille puvun, joka jossakin määrin muistutti hänen lempikuvaansa. Mutta eihän tämäkään ole muuta kuin aivan pikku seikka.
Ensi aikoina, tai oikeammin sanoen Varvara Petrovnan luona viettämänsä ajan ensimmäisellä puoliskolla, Stepan Trofimovitš yhä vielä suunnitteli jonkinlaista tutkielmaa ja oli aikeissa joka päivä ryhtyä sitä kirjoittamaan. Mutta oleskeluaikansa jälkimmäisellä puoliskolla hän tuskin enää muisti koskaan sellaista aikoneensakaan. Yhä useammin hän puhkesi valittelemaan meille: "Kaikki olisi valmista, olisi vain ryhdyttävä työhön, aineisto on koossa, mutta työ ei luista. En saa mitään aikaan", ja alakuloisena hän antoi päänsä vaipua rinnalleen. Valitteluillaan hän epäilemättä koetti vain saada omaa arvoansa meidän silmissämme kohoamaan. Olihan hän tieteen marttyyri; mutta itse hän nähtävästi odotteli jotakin muuta. "Minut on unohdettu, ei minua kukaan tarvitse", purkautui häneltä tuon tuostakin. Tämä hänen yhä kasvava raskasmielisyytensä valtasi hänet erikoisesti aivan viisikymmenluvun lopulla. Varvara Petrovna käsitti vihdoin, että asia oli todella vakava. Eihän hänkään jaksanut kestää ajatusta, että Stepan Trofimovitš oli unohdettu ja tarpeeton. Hälventääkseen hieman ystävänsä suruja ja samalla auttaakseen häntä uudelleen kohoamaan kunniansa kukkuloille hän vei Stepan Trofimovitšin Moskovaan, missä hänellä oli useita hienoja tuttavuuksia kirjailijoiden ja oppineiden maailmassa; mutta havaittiin, että Moskovastakaan ei ollut enää apua.
Silloin elettiin aivan erikoista aikaa. Oli alkanut jokin uusi suunta, joka ei ollenkaan muistuttanut entistä hiljaisuutta. Se oli jotakin hyvin merkillistä, kaikkialla sen saattoi havaita, vieläpä Skvorešnikissakin. Huhuja kierteli jos jonkinlaisia. Tosiasioista oltiin enemmän tai vähemmän selvillä, mutta oli silmiinpistävän varmaa, että paitsi eräitä tosiasioita voitiin todeta myös niitä johtavien aatteiden olemassaolo, ja mikä pahinta, näitä aatteita alkoi olla suunnattoman paljon. Sehän se juuri sekoittikin: ei voinut koskaan oikein mukautua oloihin eikä saada aivan tarkalleen selville, mitä nämä aatteet oikeastaan merkitsivät. Varvara Petrovna, jo luonteensa naisellisen rakenteen pakotuksesta, tahtoi välttämättä nähdä kaikessa piilevän jonkin salaisuuden. Hän ryhtyi innokkaasti lukemaan sanoma- ja aikakauslehtiä, vieläpä ulkomaisiakin, sensuurin kieltämiä julkaisuja, sekä juuri niihin aikoihin muotiin tulleita julistuksia. (Kaikki nämä lähetettiin hänelle ulkomailta.) Mutta näistä kaikista hänen päänsä meni pyörälle vielä entistäkin enemmän. Hän ryhtyi kirjoittelemaan kirjeitä, mutta hänelle ei vastattu, ja mitä enemmän aika kului, sitä hämärämmäksi kaikki kävi. Lopulta hän kutsutti juhlallisesti luokseen Stepan Trofimovitšin ja vaati tätä yhdellä kertaa tekemään hänelle selkoa "kaikista näistä aatteista". Mutta Stepan Trofimovitšin selontekoon Varvara Petrovna ei ollut ollenkaan tyytyväinen. Stepan Trofimovitš suhtautui tähän yleiseen levottomuuteen ylimielisen kopeasti, ja kaikesta hän lopulta osasi tehdä aina vain yhden ainoan johtopäätöksen, sen nimittäin, että hänet oli unohdettu ja että häntä ei kukaan tarvinnut. Mutta viimein hänetkin muistettiin. Ensiksi mainittiin hänen nimensä joissakin ulkomaisissa julkaisuissa, joissa häntä nimitettiin "karkoitetuksi marttyyriksi", ja heti sen jälkeen alettiin puhua hänestä, tuosta kuuluisan tähtisikermän entisestä tähdestä, Pietarissa, vieläpä verrattiin häntä jostakin aivan käsittämättömästä syystä Radištševiin.[10] Lopulta joku keksi, että hän olikin muka jo kuollut ja lupasi kirjoittaa hänen nekrologinsa. Stepan Trofimovitš oli nyt kuin uudestisyntynyt. Hän kohensi vieläkin enemmän jo ennestäänkin tarpeeksi arvokasta ryhtiänsä. Hänen ylimielisyytensä aikalaisiansa kohtaan oli kuin poispuhallettu, hänessä syttyi halu ryhtyä itse toimimaan ja näyttää vihdoinkin, mihin hän oikeastaan kelpasi. Varvara Petrovnakin sai takaisin entisen uskonsa ja alkoi puuhailla innokkaasti. Päätettiin, että oli viipymättä lähdettävä Pietariin. Oli otettava kaikesta selko ja tutustuttava kaikkeen tapahtumien pääpaikoilla sekä, jos mahdollista, antauduttava uuden aatteen toteuttamiseen kokonaan ja jakamattomasti. Lähtiessään Varvara Petrovna muun muassa julisti, että hän oli valmis perustamaan oman aikakauslehdenkin, jos niin tarvittiin, ja että hän oli päättänyt pyhittää tälle asialle koko elämänsä. Huomattuaan, miten pitkälle oli jouduttu, Stepan Trofimovitš kävi yhä kopeammaksi, jopa alkoi matkan lopulla kohdella Varvara Petrovnaa melkeinpä ylhäisen suojelevasti, —: minkä tämä taas kätki tulevaisen varalta sydämeensä. Varvara Petrovnalla oli muuten eräs toinenkin yllyke tälle matkalle lähtiessään: hän tahtoi näet uudistaa ylhäiset suhteensa. Silloin tällöin oli käytävä muistuttamassa suurmaailmaa olemassaolostansa. Täytyi ainakin yrittää. Julkisesti mainittiin matkan syyksi se, että Varvara Petrovna tahtoi muka tavata ainoata poikaansa, joka silloin juuri oli päättämäisillään lukunsa pietarilaisessa lyseossa.
Ja niin he lähtivät matkalle Pietariin, jossa he viipyivät koko talven. Mutta pitkänpaaston aikoihin kaikki meni lopulta hajalle, aivan kuten sateenkaarenväreissä kimalteleva saippuakupla revähtää äkkiä rikki. Kuvitelmat särkyivät, ja tolkuton hapuileminen kävi entistä pahemmaksi. Ylhäisten suhteiden uudelleensolmiminen ei onnistunut sanottavasti, jos siitä ollenkaan kannattaa edes puhua, sillä tulokset olivat mikroskoopillisen pienet ja nekin nöyryyttävän väkinäisesti aikaansaadut. Loukkaantunut Varvara Petrovna antautui kokonaan "uusille aatteille" ja alkoi pitää salonkia. Hän kutsui luokseen kirjailijoita, ja niitä tuotiin hänen luoksensa tukuttain. Vähitellen tulivat ne jo omasta aloitteestansakin, aivan kutsumatta, ja kukin toi aina toverinsa tullessaan. Varvara Petrovna ei ollut koskaan ennen nähnyt tällaisia kirjailijoita. Määrättömän ylvästeleviä he olivat, vieläpä aivan tietoisesti ja rehellisesti, aivan kuten olisivat pitäneet suoranaisena velvollisuutenansa olla juuri sellaisia kuin olivat. Saattoivatpa jotkut heistä (vaikka eivät tosin kaikki) esiintyä juovuspäissäänkin, ja siinä tilassaankin he näyttivät siltä, kuin olisivat eilen vasta keksineet, että tämähän se vasta olikin aivan erikoisen kaunista. Kaikki he jostakin syystä tavattomasti ylvästelivät. Aivan kuin olisi heidän kasvoistaan loistanut ainainen vakuutus siitä, että he eilen vasta olivat päässeet jonkin hyvin tärkeän salaisuuden perille, josta ei kukaan muu ollut tähän asti vielä mitään tietänyt. He torailivatkin keskenään, mutta sitäkin he pitivät suorastaan kunnia-asianaan. Vaikeata oli saada selville, mitä heistä kukin oli kirjoittanut. Heidän joukossaan oli kriitikkoja, kaunokirjailijoita, näytelmäkirjailijoita, satiirikkoja, poleemikkoja. Stepan Trofimovitšin onnistui pujottautua heidän ylhäisimpien valittujensa joukkoon, josta koko suuntaa ohjattiin. Vaikka nämä johtajat olivatkin saavuttamattoman korkealla, hänet otettiin sentään sydämellisesti vastaan. Hänestä ei tietystikään kukaan ollut koskaan kuullut tuon taivaallista, ei muuta, kuin että hän edusti "aatetta". Stepan Trofimovitš osasi siinä määrin mielistellä johtajia, että sai nämä heidän olympolaisesta ylhäisyydestänsä parisen kertaa mukaansa Varvara Petrovnan illanviettoihinkin. Nämä olivat hyvin totisia ja hyvin kohteliaita sekä käyttäytyivät moitteettomasti. Muut aatetoverit pelkäsivät nähtävästi heitä. Selvästi huomasi vain, että johtajien oli kiire. Varvara Petrovnan luo tuli kerran pari entistä kirjallista suuruuttakin, jotka sattuivat sillä kertaa oleskelemaan Pietarissa ja joihin Varvara Petrovna oli ollut mitä hienoimmissa suhteissa. Mutta hämmästyen hän huomasi, että nämä kiistämättömän todelliset suuruudet olivat vettä hiljaisempia, nurmea matalampia, liehakoivat nousukasväkeä ja kerjäilivät halpamaisesti tämän suosiota. Ensin Stepan Trofimovitšia onnisti. Hänet huomattiin ja asetettiin julkisissa tilaisuuksissa näytteille. Kun hän kerrankin eräässä julkisessa esitelmätilaisuudessa astui puhujalavalle pitämään esitelmäänsä, voimakkaat kättentaputukset kajahtivat, ja tämä suosionosoitus kesti kokonaista viisi minuuttia. Yhdeksän vuotta tapahtuman jälkeen hän yhä vielä muisteli tätä kyynelsilmin. Tuskin tämä muisteleminen johtui kuitenkaan kiitollisuudesta. Se oli vain hänen taiteilijatemperamenttinsa luonnollinen ilmaus. "Vannon sen, olenpa valmis lyömään vaikka vetoa siitä, että" (näin hän uskoi minulle, tosin minulle yksin ja kahdenkeskisesti) "ainoakaan ihminen koko yleisöstä ei tietänyt minusta yhtään mitään!" Merkillinen tunnustus! Hänessä täytyi olla älyn terävyyttä, (koskapa hän puhujalavalla innostuksensa) hurmiossakin niin selvästi ymmärsi asemansa, mutta toiselta puolen näytti siltä, kuin tätä älyn terävyyttä olisi nimenomaan häneltä puuttunut, koska hän vielä yhdeksän vuotta tapahtuman jälkeen ei voinut muistella sitä loukkausta tuntematta. Pakotettiinpa hänet kirjoittamaan nimensä parin joukkovastalauseenkin alle. (Mitä "vastaan" nämä vastalauseet oli tähdätty, sitä hän ei itsekään tietänyt.) Hän kirjoitti niihin nimensä. Varvara Petrovna pakotettiin myös kirjoittamaan nimensä erääseen vastalausekirjelmään, jonkin "häpeällisen menettelyn" johdosta sepitettyyn, ja hänkin kirjoitti nimensä. Muuten melkoinen enemmistö niistä nuorista, jotka kävivät hänen vastaanotoissaan, katsoi jostakin syystä velvollisuudekseen halveksia Varvara Petrovnaa, vieläpä puhua hänestä aivan ääneen peittelemättömän ivallisesti. Stepan Trofimovitš mainitsi joskus ohimennen katkeralla mielellä ollessaan, että näiltä ajoilta olikin lähtöisin tuo Varvara Petrovnan kateus häntä kohtaan. Varvara Petrovna käsitti hyvin, että hänen ei ollut oikeastaan soveliasta seurustella tämäntapaisten henkilöiden kanssa, mutta siitä huolimatta hän etsi ahnaasti heidän seuraansa, pyyteli heitä luokseen ja teki tämän kaiken naisten tapaan, hysteerisen kärsimättömästi, ja mikä tärkeintä, odotteli aina jotakin tapahtuvaksi. Illanvietoissa hän puhui vähän, vaikka hän olisi silloin saattanut hyvinkin puhua; mutta hän piti parempana silloin kuulostella. Puhuttiin sensuurin ja _jer_kirjaimen poistamisesta, venäläisen kirjaimiston muuttamisesta latinalaiseksi, jostakusta eilen karkoitetusta henkilöstä, kauppakujassa tapahtuneesta skandaalista, mitä hyötyä olisi siitä, jos -Venäjä hajoaisi itsenäisiksi kansallisuusvaltioiksi, jotka sitten vapaaehtoisesti liittyisivät federatiivisesti yhteen, armeijan ja laivaston hajoittamisesta, Puolan rajan uudelleen siirtämisestä; Dneprille, talonpoikaisreformista ja julistuksista, perintöoikeuden, perheen, lasten ja pappien tuhoamisesta, naisen oikeuksista, Krajevskin talosta, Krajevskin, jolle ei kukaan saattanut suoda anteeksi j.n.e. j.n.e. Oli selvää, että nousukasjoukossa oli paljon roistoja, mutta epäilemättä oli myös paljon rehellisiä, vieläpä sangen miellyttäviäkin ihmisiä, huolimatta heidän joka tapauksessa hieman merkillisistä vivahduksistaan. Näitä rehellisiä oli paljon vaikeampi ymmärtää kuin vilpillisiä ja röyhkeitä; mutta pahinta oli, ettei käynyt koskaan selville, kumpien käsissä oli johto. Kun Varvara Petrovna ilmaisi ajatuksensa aikakauslehden perustamisesta, häneen luoksensa alkoi tulvia vieläkin enemmän väkeä, mutta samalla alkoi myös sadella syytöksiä suoraan vasten kasvoja, syytöksiä siitä, että hän oli muka kapitalisti ja riistäjä. Syytökset olivat yhtä häikäilemättömiä kuin odottamattomiakin. Muudan ikivanha kenraali, Ivan Ivanovitš Drozdov, kenraali Stavrogin-vainajan entinen ystävä ja virkaveli, sangen kunnianarvoisa vanhus (mutta omalla tavallaan tietenkin), mies, jonka me täällä hyvin kaikki tunsimme ja joka oli äärimmäisen itsepintainen ja ärtyisä, söi kauhean paljon ja pelkäsi kauheasti ateismia, ryhtyi kerran väittelyyn erään kuuluisan nuorukaisen kanssa Varvara Petrovnan illanvietossa. Tämä nuorukainen sanoa tokaisi ensi töikseen: "Olette siis kenraali, koskapa saatatte väittää sellaista", niinkuin ei "kenraalia" loukkaavampaa nimitystä enää olisi ollut olemassakaan. Ivan Ivanovitš kiivastui aivan silmittömästi: — Niin, hyvä herra, minä olen kenraali, vieläpä kenraaliluutnantti, ja olen uskollisesti palvellut keisariani, mutta sinä, poika paha, olet nulikka ja jumalankieltäjä! — Syntyi kerrassaan sopimaton skandaali. Seuraavana päivänä tapaus mainittiin sanomalehdissä, ja taas alettiin kerätä joukkoprotestia "häpeällistä menettelyä" vastaan, Varvara Petrovna kun ei näet ollut suostunut heti ajamaan kenraalia ulos ovesta. Kuvitetussa aikakauslehdessä nähtiin ennen pitkää pilakuva, joka mitä loukkaavimmin esitti "kolmea taantumuksellista", Varvara Petrovnaa, kenraalia ja Stepan Trofimovitšia yhdessä. Kuvaan liittyi vielä runokin, jonka kansanrunoilija oli vartavasten sepittänyt. Omasta puolestani tahtoisin vain lisätä, että hyvin usealla kenraalinarvoisella henkilöllä on tosiaankin hieman naurettava tapa sanoa: "Olen palvellut keisariani", aivan kuin heillä olisi joku erikoinen heidän keisarinsa, joka ei ole sama kuin se, joka on meillä muilla keisarimme kuolevaisilla alamaisilla.
Pietarissa oleskelu kävi lopulta tietenkin aivan mahdottomaksi, etenkin sen jälkeen kuin Stepan Trofimovitš oli kärsinyt täydellisen fiaskon. Hän ei jaksanutkaan hillitä itseänsä, vaan alkoi puhua "taiteen oikeuksista", ja silloin hänelle naurettiin vasten silmiä. Viimeisellä luennollaan hän oli päättänyt voittaa kuulijat "kansalaisen" kaunopuheisuudella, luullen voivansa siten hellyttää sydämet ja uskoen ainakin "karkoitetun asemansa" herättävän kunnioitusta. Empimättä hän sanoi myöntävänsä, että käsite "isänmaa" oli hyödytön, jopa koomillinenkin, suostui myöntämään vielä uskonnonkin vahingollisuuden, mutta samalla hän lujasti ja äänekkäästi, että Puškin oli sentään asetettava ainakin saappaita korkeammalle — vieläpä hyvin paljonkin korkeammalle. Silloin hänelle vihellettiin, ja ehtimättä edes alas puhujalavalta hän puhkesi kyyneliin Varvara Petrovna toi hänet puolikuolleena kotiin. "On m'a traité comme un vieux bonnet de coton!" [Minua on kohdeltu kuten vanhaa yömyssyä.] hän leperteli aivan mielettömänä. Varvara Petrovna hoiteli häntä pitkin yötä, antoi hänelle kirsikkalaakeritippoja ja lohdutellen toisteli hänelle aina aamunkoittoon saakka: "Kerran vielä on teistäkin oleva hyötyä. Kerran vielä lyö teidänkin hetkenne… Te saatte tunnustusta… toisaalla!"
Jo seuraavana päivänä, varhain aamulla, Varvara Petrovnan luo tuli viisi kirjailijaa, joista kolme oli hänelle aivan outoa ja joita hän ei ollut edes koskaan nähnyt. Ankaran näköisinä nämä sanoivat tulleensa ilmoittamaan, että asia, joka koski hänen aikakauslehteänsä, oli muka nyt tutkittu ja että he olivat tulleet ilmoittamaan päätöksestänsä. Varvara Petrovna ei tietänyt pyytäneensä ketään huolehtimaan hänen aikakauslehdestään, vielä vähemmin hän oli halukas antamaan toisten tehdä omista asioistaan päätöksiä. Varvara Petrovnan oli tämän päätöksen mukaan jätettävä perustamansa aikakauslehti heidän huostaansa pääomineen päivineen "vapaan kauppayhtymän" oikeuksin ja lähdettävä kiireimmiten takaisin Skvorešnikiin sekä välttämättä siepattava mukaansa myös Stepan Trofimovitš, joka oli "jäänyt ajastansa jälkeen". Ylevämielisyydessään he kuitenkin suostuivat myöntämään Varvara Petrovnalle osittaisen omistusoikeuden, lupasivatpa vielä lähettää hänelle kuudennen osan puhtaasta voitostakin. Liikuttavinta tässä kaikessa oli, että ainoallekaan näistä tämä ei ollut suinkaan "omanvoiton pyyntiä", vaan "yhteisen asian" puolesta uurastamista.
— Me lähdimme sieltä kuin vauhkot, — Stepan Trofimovitš kertoi myöhemmin, — en käsittänyt enää mitään, ho'in vain vaunun jyrinän tahtiin:
Vjek ja Vjek,[11] Ljev Kambeck,[12]Ljev Kambeck, Vjek ja Vjek…
ja piru tietää, mitä kaikkea, kunnes tultiin Moskovaan. Vasta siellä tulin entiselleni, aivan kuin siellä nyt olisi voinut olla jotakin muuta! Voi, ystäväni, — hän loihe puhumaan meille usein innoissaan, — ette saata kuvitellakaan, miten suru ja suuttumus valtaa sielun, kun ylevä aatteenne, jota olette vaalinut kauan kuin pyhää, joutuu taitamattomien käsiin, ja nämä laahaavat sen kadun lokaan, kaltaistensa hölmöjen tarkasteltavaksi. Tai sitten te tapaatte sen romumarkkinoilla, ette edes tunne sitä enää omaksenne, kun se loassa rähjöttää kallellaan, epäsuhtaisena, ilman harmoniaa, tyhmien lasten leikkikaluna! Ei! Ei meidän nuoruudessamme sentään ollut tuollaista, eivätkä pyrkimyksemme olleet tuollaiset! Ei, ei! Ei sinne päinkään. En tunne tätä… Mutta kerran vielä koittaa uudelleen meidänkin aikamme ja viitoittaa kaikelle nykyisin häilyvälle varman tien. Sillä mitä muutakaan voisi tästä kaikesta tulla?
Pietarista palattuaan Varvara Petrovna lähetti heti ystävänsä ulkomaille "lepäämään". Ja olikin jo syytä heidän erota joksikin aikaa, sen Varvara Petrovna hyvin ymmärsi. Stepan Trofimovitš lähti matkalle riemumielin: "Siellä minä synnyn uudestaan!" hän huudahteli. — "Siellä voin vihdoinkin ryhtyä tieteelliseen työhöni!" Mutta jo heti ensimmäisissä Berliinistä lähettämissään kirjeissä hän taas alkoi vetää vanhaa virttänsä: "Sydämeni on murtunut", hän kirjoitti Varvara Petrovnalle, "en jaksa unohtaa! Täällä Berliinissä kaikki vanha on taas palannut mieleen, koko entisyys, sen ensi riemut ja ensi tuskat. Missä on hän? Missä ovat nuo molemmat? Missä olette te, molemmat enkelini, joiden rakkautta en ole ansainnut? Missä on poikani, rakastettu poikani? Missä loppujen lopuksi olen minä, minä itse, entinen minäni, jonka tahto oli teräksenluja ja horjumaton kuin kallio, sillä välin kuin jokuAndrejeff, unoikeauskoinen partasuu narri peut briser mon existence en deux" [saattaa musertaa koko elämäni] j.n.e. j.n.e.
Mitä tulee Stepan Trofimovitšin poikaan, niin hänet oli hänen isänsä nähnyt vain kaksi kertaa elämässään, ensi kerran silloin, kun tämä syntyi, ja toisen kerran äskettäin Pietarissa, missä nuorukainen valmistautui yliopiston pääsytutkintoon. Kuten jo mainitsin, poika oli koko elämänsä saanut kasvaa tätiensä luona O:n kuvernementissa (Varvara Petrovnan kustannuksella) seitsemänsadan virstan päässä Skvorešnikista. Ja mitä taas tulee tuohon Andrejeffiin, s.o. Andrejeviin, niin tämä oli yksinkertaisesti muudan täkäläinen kauppias, hyvin originelli itseoppinut arkeologi, venäläisten muinaisesineiden intohimoinen keräilijä, joka saattoi joskus kilpailla tiedoissa itse Stepan Trofimovitšin kanssa. Erikoisen mielellään tämä väitteli "mielipiteistä". Tämä kunnianarvoisa harmaapartainen kauppias, jolla oli isot hopeasankalasit, oli jättänyt maksamatta Stepan Trofimovitšille neljäsataa ruplaa metsästä, jota tämä oli myynyt kaadettavaksi parisen desjatiinaa Skvorešnikia lähellä sijaitsevalta maatilaltaan. Vaikka Varvara Petrovna lähettäessään ystävänsä Berliiniin ei ollut antanut tälle matkarahoja suinkaan säästellen, niin kuitenkin Stepan Trofimovitš oli aivan erikoisesti luottanut saavansa ennen matkaansa juuri nämä neljäsataa ruplaa, varmaan joihinkin salaisiin menoihinsa, ja oli vähällä purskahtaa itkuun, kun Andrejev pyysi häntä vielä yhden kuukauden ajan odottamaan maksun suoritusta. Tähän maksuajan pidennykseen Andrejevilla muuten oli selvä oikeuskin, sillä ensimmäiset maksuerät hän oli suorittanut melkein puoli vuotta liian aikaisin, etukäteen, koska Stepan Trofimovitš silloinkin oli ollut erikoisesti rahansa tarpeessa. Varvara Petrovna luki tämän ensimmäisen kirjeen ahnaan uteliaana alleviivaten lyijykynällään lauseen: "Missä olette te molemmat"; merkitsi siihen päivämäärän ja sulki sen lippaaseensa. Stepan Trofimovitš muisteli tietenkin molempia vaimovainajiaan. Toisessa Berliinin-kirjeessä vanhasta virrestä oli syntynyt jo uusi muunnelma: "Teen työtä kaksitoistakin tuntia vuorokaudessa (— riittäisi, kunhan tekisit yksitoistakin", jupisi sitä lukiessaan Varvara Petrovna) pengon kirjastoja, teen vertailuja, jäljennän, en säästä vaivojani; kävin professorien luona. Uudistin tuttavuuteni Dundasovien erinomaisen perheen kanssa. Miten ihastuttava on Nadežda Nikolajevna yhä vieläkin! Lähettää teille terveisensä. Hänen nuori aviomiehensä ja hänen kaikki kolme lastenlastansa ovat myös Berliinissä. Iltaisin keskustelemme nuorien kanssa melkein aamunkoittoon asti. Yöt aivan kuin muinoin Ateenassa. Tietenkin vain mitä tulee hienostukseen ja kauneuteen! Kaikki on niin ylevää. Paljon musiikkia, espanjalaisia säveliä, haaveilua ihmiskunnan uudestisyntymisestä, johtotähtenä ikuisen kauneuden ihanne, Sikstiiniläinen madonna, valo, joka tuikahtelee pimeyden halkeamista, mutta onhan auringollakin pilkkunsa! Voi ystäväni, ylevä, uskollinen ystävä! Olen ajatuksissani aina luonanne, olen teidän, vain yksin teidän, en tout pays [kaikkialla], ja sielläkin, dans le pays de Makar el de ses veaux [Makariuksen ja hänen vasikoittensa maassa], ja muistatteko, miten siitä vavisten kuiskailimme Pietarissa ennen sieltä lähtöämme. En voi vieläkään olla hymyilemättä kaikkea tuota muistellessani. Päästyäni rajan tälle puolen tunsin oloni turvalliseksi. Se tunne oli omituisen uusi, ensi kerran niin monen pitkän vuoden perästä… j.n.e., j.n.e.
— Loruja kaikki tyynni! — Varvara Petrovna päätteli, mutta taivutti kuitenkin huolellisesti kokoon tämänkin kirjeen. — Jos ateenalaiset illat kestävät kerran aamunkoittoon, niin ei hän ainakaan kahtatoista tuntia silloin istu kirjojensa ääressä. Onkohan tuo ehkä kirjoittanut kirjeen humalapäissään? Ja miten tuo rouva Dundasova uskaltaa lähetellä minulle terveisiään? Mutta huvitelkoonpahan vielä vähäisen…
Lause "dans le pays de Makar el de ses veaux" oli merkitsevittään: "minne Makariuskaan ei aja vasikoitansa". Stepan Trofimovitš ranskansi usein aivan tahallaan mitä typerimmin venäläiset sananlaskut ja aito venäläiset sanontatavat, vaikka hän tietenkin ymmärsi ne ja olisi kyllä osannut kääntää paremminkin. Mutta näin hän oli saavinaan niihin jonkinlaista hienostelevaa välinpitämättömyyden vivahdusta ja samalla tällainen kääntäminen oli olevinaan sukkeluus.
Mutta Stepan Trofimovitšin huvittelu ei kestänyt kauan. Hän ei malttanut olla ulkomailla neljääkään kuukautta, vaan tulla lennähti takaisin Skvorešnikiin. Hänen viimeiset kirjeensä sisälsivät vain pelkkiä mitä hellimmän rakkauden vuodatuksia hänen kaukana olevalle ystävälleen ja olivat aivan sananmukaisesti eronkyynelten kostuttamia. On luonteita, jotka kiintyvät taloon kuin pienet sisäkoirat. Ystävien tapaaminen oli ylevän riemullista. Kahden päivän kuluttua kaikki kävi kuitenkin taas entiseen tapaan, ja heistä molemmista lienee tuntunut vielä entistäkin ikävämmältä. "Ystäväni", Stepan Trofimovitš uskoi tämän minulle kahden viikon kuluttua paluunsa jälkeen mitä suurimpana salaisuutena, — "ystäväni, se, mitä olen huomannut, on hyvin surullinen totuus: Je suis un aivan tavallinen elätti, et rien de plus! Mais r-r-rien de plus!" [Enkä mitään muuta.]
Sitten seurasi tyventä, jota kesti melkein kaikki seuraavat yhdeksän vuotta. Hysteeriset purkaukset ja kyynelehtiminen olkaani vastaan nojaten jatkuivat tosin säännöllisesti, mutta ne eivät häirinneet kuitenkaan vähääkään onnellista rauhallisuuttamme. Ihme oli, että Stepan Trofimovitš ei tänä aikana lihonut. Hänen nenänpäänsä vain alkoi niihin aikoihin hieman punoittaa, ja hänen huoleton hellämielisyytensä lisääntyi yhä. Vähitellen hänen ympärilleen vakiintui ystäväpiiri, tosin sangen pieni. Vaikka Varvara Petrovna ei ollutkaan paljoa tekemisissä kanssamme, hän oli kuitenkin meidän kaikkien mielestä suojelijamme. Pietarissa saamansa läksytyksen jälkeen hän lopullisesti asettui asumaan kaupunkiimme viettäen talvet kaupunkitalossaan ja kesät kaupungin lähellä sijaitsevalla maatilallaan. Ei koskaan aikaisemmin hänellä ollut sellaista vaikutus- ja arvovaltaa kuvernementtimme seurapiireissä kuin viimeisinä seitsemänä vuotena, toisin sanoen aina nykyisen kuvernöörimme nimitykseen saakka. Entinen kuvernöörimme, unohtumattoman lempeä Ivan Osipovitš, oli Varvara Petrovnalle läheistä sukua ja juuri tämän avulla päässyt asemaansa. Hänen vaimonsakin oli aivan vapissut, jos oli ollut vähänkin syytä epäillä, että jokin asia ei ollut Varvara Petrovnan mieleen. Ja heidän esimerkkiään seuraten kaikki muutkin heidän seurapiiriinsä kuuluvat siinä määrin palvoivat Varvara Petrovnaa, että tämä palvonta jo alkoi tuntua jollakin tavoin syntiseltä. On hyvin ymmärrettävää, että Stepan Trofimovitškin voi silloin sangen hyvin. Hän oli klubin jäsen, ylväänä hän hävisi pelin toisensa jälkeen ja sai osakseen arvonantoa, vaikka useat pitivätkin häntä tosin vain "oppineena". Myöhemmin, kun Varvara Petrovna suostui siihen, että hänen ystävänsä sai asua eri rakennuksessa, elämämme kävi vieläkin vapaammaksi. Me kokoonnuimme Stepan Trofimovitšin luo parisen kertaa viikossa; ja silloin oli meillä hyvin rattoisaa, etenkin jos Stepan Trofimovitš ei käytellyt säästellen samppanjaa. Viinit haettiin edellämainitun Andrejevin kaupasta. Varvara Petrovna maksoi laskut aina puolivuosittain, ja maksupäivä oli samalla myös vatsatautikohtauksen päivä.
Ystäväpiirimme kantajäseniä oli Liputin, kuvernementtimme virkamies, ei enää vallan nuori, tunnettu vapaamielinen, jota koko kaupunki piti ateistina. Hän oli jo toisen kerran naimisissa. Hänen toinen vaimonsa oli hyvin nuori ja sievä eikä suinkaan ilman myötäjäisiä. Sitäpaitsi hänellä oli vielä kolme keskenkasvuista tytärtä. Perhettään hän kasvatti kurituksessa ja Herran nuhteessa sekä piti väkeään lukkojen ja telkien takana. Hän oli hirvittävän saita ja oli pelkästä palkastaan saanut säästetyksi niin paljon, että hänellä oli pikku talo ja sievoinen pääomakin. Hän oli rauhaton sielu, vähäpätöinen virka-asemaltaan. Kaupungissamme hän ei nauttinut kovinkaan suurta arvoa, eikä häntä hienoimmissa piireissä ollenkaan tunnettu. Sitäpaitsi hän ilmeisesti oli vaarallinen juorukello, joka tästä heikkoudestaan oli saanut jo sangen vakavastikin nenälleen, toisen kerran eräältä upseerilta ja toisen kerran eräältä maatilanomistajalta, arvoisalta perheenisältä. Mutta me pidimme hänen terävästä älystään, hänen tiedonhalustaan ja hänen erikoisesta, ilkeästä iloisuudestaan. Varvara Petrovnaa Liputin ei miellyttänyt, mutta hän osasi sentään jollakin tavoin mielistellä tätäkin.
Varvara Petrovna ei pitänyt myöskään Šatovista, joka vasta viime vuonna oli liittynyt ystäväpiirimme jäseneksi. Šatov oli entinen ylioppilas, joka oli erotettu yliopistosta jonkin ylioppilasrettelön vuoksi. Lapsuudessaan hän oli ollut Stepan Trofimovitšin oppilaana, sillä syntyjään hän oli maaorja, Varvara Petrovnan kamaripalvelija-vainajan, Paul Fjodorovitšin poika, jota Varvara Petrovna oli avustanut. Varvara Petrovna ei pitänyt hänestä siksi, että nuorukainen hänen mielestään oli ylpeä ja kiittämätön, eikä hän voinut antaa anteeksi sitäkään, että tämä saatuansa eropassit yliopistosta ei suoraa päätä tullut hänen luokseen, eipä edes vastannut hänelle varta vasten lähetettyyn kirjeeseen, vaan piti parempana lähteä opettamaan erään sivistyneen kauppiaan lapsia. Yhdessä tämän kauppiaan perheen kanssa hän sittemmin lähti ulkomaille, paremmin lapsenpiian kuin kasvattajan asemassa. Mutta hänen teki silloin niin kovin mieli ulkomaille. Lastenkasvatuksesta huolehti myös naispuolinen kotiopettajatar, reipas venakko, joka oli tullut taloon vasta vähän ennen ulkomaille lähtöä ja joka oli otettu kai siitä syystä, että hänen palkkavaatimuksensa olivat olleet perin vähäiset. Noin parin kuukauden kuluttua kotiopettajatar sai lähtöpassit "liian vapaiden mielipiteidensä" vuoksi. Šatov seurasi häntä, ja hyvin pian heidät tämän jälkeen vihittiin Genevessä. He asuivat yhdessä kolmisen viikkoa ja erosivat sitten kuin ainakin kaksi vapaata ihmistä, joita ei mikään sitonut toisiinsa. Yhtenä syynä eroon lienee ollut myös köyhyys. Kauan sen jälkeen Šatov kierteli yksin melkein ympäri koko Euroopan, Jumala ties missä lie milloinkin asunut. Kerrottiin hänen olleen kengänkiilloittajanakin, jopa satamajätkänä. Viimein, noin vuosi takaperin, hän palasi vihdoin kotikaupunkiinsa, asettui asumaan yhteen vanhan tätinsä kanssa, joka kuukauden kuluttua hänen paluunsa jälkeen kuoli. Hänellä oli sisar Daša, joka oli Varvara Petrovnan kasvatti ja suosikki, jopa siinä määrin, että oli kuin perheen jäsen ainakin, mutta tätä sisartaan Šatov tapasi hyvin harvoin ja oli muutenkin hänestä hyvin vieraantunut. Meidän keskuudessamme Šatov oli aina juro eikä puhunut paljoakaan. Mutta joskus, kun oli kysymys hänen vakaumuksistaan, hän saattoi aivan sairaalloisesti kiihtyä eikä silloin suinkaan pitänyt kieltään kurissa. "Šatov on ensin sidottava ja sitten vasta voi hänen kanssaan alkaa keskustella", laski Stepan Trofimovitš usein leikkiä, mutta hän piti Šatovista kaikesta huolimatta. Ulkomailla ollessaan Šatov oli jyrkästi luopunut eräistä entisistä sosialistisista vakaumuksistaan ja harpannut vastakkaisiin äärimmäisyyksiin. Hän oli niitä ihanteellisia venäläisiä, jotka äkkiä saattavat joutua jonkin suuren aatteen valtoihin, aatteen, joka yhdellä iskulla aivan kuin murskaa heidät hetkeksi, joskus ainaiseksikin. He eivät kykene hallitsemaan aatetta, vaan uskovat siihen sokean intohimoisesti. Ja niin koko heidän elämänsä kuluu kuin ihmisen, joka kuoleman kouristuksissa makaa kiven alla, puoliksi jo sen alle murskautuneena. Šatovin ulkomuoto oli hyvin hänen mielipiteitään vastaava. Hän oli kömpelö, vaaleaverinen, karvainen, lyhyenläntä. Hänellä oli leveät hartiat, paksut huulet, hyvin tuuheat, silmiä varjostavat ja vaaleat kulmakarvat, kurttuinen otsa, kärsimätön, alasluotu, kaihtava katse. Aina hänen tukassaan törrötti jokin hiustupsu, joka ei tahtonut taipua toisten hiusten suuntaan. Hän oli noin kahdenkymmenenseitsemän tai -kahdeksan vuoden ikäinen. "En ollenkaan ihmettele enää, että, hänen vaimonsa jätti hänet", sanoi Varvara Petrovna tarkasteltuaan häntä kerran tarkemmin. Hän yritti pukeutua aina mahdollisimman siististi suuresta köyhyydestään huolimatta. Kotikaupunkiinsa palattuansakaan hän ei pyytänyt Varvara Petrovnan apua, vaan tuli toimeen miten milloinkin, olipa kauppiasväenkin palveluksessa. Kerran hän oli ollut kauppa-apulaisenakin, olipa kerran lähdössä erään toisen kauppa-apulaisen mukaan rahtilaivalla jonnekin, mutta sairastui vähän ennen matkalle lähtöä. Tuskin voitaneen kuvitella, millaista köyhyyttä hän saattoi sietää usein sitä itse edes huomaamatta. Sairautensa jälkeen hän sai Varvara Petrovnalta salaisesti, nimettömässä kirjeessä, sata ruplaa. Hän sai kuitenkin selon sen lähettäjästä, epäröi hetken, mutta otti kuin ottikin sitten rahat vastaan, lähtipä vielä kiittämäänkin Varvara Petrovnaa. Hänet otettiin innokkaan lämpimästi vastaan, mutta nytkin hän häpeämättömästi petti Varvara Petrovnan odotukset. Hän viivähti talossa tuskin viittä minuuttia, ääneti, tylsästi tuijottaen maahan ja typerästi hymyillen. Sitten hän nousi äkkiä keskeyttäen Varvara Petrovnan keskustelun sen ollessa kaikkein kiintoisimmillaan, kumarsi syrjittäin, jalat sisäänpäin, ja joutui lopulta niin hämilleen, että tuuppasi Varvara Petrovnan kallisarvoista ja erikoisen taiteellista ompelupöytää, joka samassa romahti maahan ja särkyi, ennenkuin hän ehti häpeästä puolikuolleena edes eteiseen. Liputin toruskeli häntä tämän jälkeen kauan sen vuoksi, että hän ei ollut muka jaksanut halveksuen kieltäytyä ottamasta vastaan noita sataa ruplaa tuolta hänen entiseltä omistajaltansa, despootilta, vaan otti rahat, vieläpä tuppautui kiittelemäänkin. Hän asui aivan yksikseen kaupungin laidassa eikä ollenkaan pitänyt siitä, että joku, vaikkakin vain joku meistä, tuli häntä tervehtimään. Stepan Trofimovitšin illanviettoihin hän saapui säännöllisesti ja lainaili häneltä sanomalehtiä sekä aikakauskirjoja.