Hän oli iloinen ja rauhallinen. Ehkä hänelle oli aivan äskettäin tapahtunut jotakin oikein hyvää, josta me emme vielä tietäneet mitään. Näytti vain siltä, että hän oli jostakin erikoisen tyytyväinen.
— Voitko suoda minulle anteeksi, Nicolas? — Varvara Petrovna ei malttanut olla huudahtamatta ja nousi kiireisesti poikaansa vastaan.
Mutta Nicolas vain nauroi ääneensä.
— Arvasinhan minä! — hän huudahti hyväsydämisen leikillisesti. — Näen, että te jo tiedätte kaiken. Kun lähdin täältä äsken, aloin vaunuissa ajatella: "Olisihan minun ehkä pitänyt kertoa vaikkapa jokin pikku juttu, mitenkä minä sillä lailla lähdin?" Mutta samassa muistin, että jäihän tänne Pjotr Stepanovitš, ja silloin pääsin heti siitä huolesta.
Puhuessaan hän heitti ympärilleen nopeita silmäyksiä.
— Pjotr Stepanovitš kertoi meille täällä muinaisen pietarilaisen tarinan erään omituisen miehen elämästä, — aloitti Varvara Petrovna yhä vieläkin haltioituneena, — erään oikullisen ja hullun miehen elämästä, miehen, jota kuitenkin aina ohjasivat ylevät tunteet ja joka menetteli aina ritarillisen jalomielisesti.
— Ritarillisenko? Oikeinko te olette menneet niin pitkälle? — Nicolas nauroi. — Olen muuten Pjotr Stepanovitšille tällä kertaa hyvin kiitollinen hänen kiirehtimisestään (tätä sanoessaan hän vaihtoi pikaisen katseen Pjotr Stepanovitšin kanssa). Teidän on hyvä tietää, maman, että Pjotr Stepanovitš on yleisesti tunnettu sovinnonrakentajana. Se on hänen osansa, tautinsa, keppihevosensa, ja suosittelen häntä teille lämpimästi sellaisena. Voin melkein arvata, mitä hän taas on saanut kyhätyksi kokoon. Hän sepittelee aivan kuin johonkin määrättyyn tarkoitukseen jos jonkinlaisia juttuja, silloin kun kertoo. Hänen päässään on kokonainen kanslia. On muistettava, että hän on realisti, hänen on siis aivan mahdotonta valehdella, ja totuus on hänelle usein menestystäkin kalliimpi… tietenkin lukuunottamatta niitä erikoisia tapauksia, jolloin menestys on vielä totuuttakin kalliimpi. — Puhuessaan hän koko ajan katseli ympärilleen. — Tästä näette siis aivan selvästi, maman, että teillä ei ole mitään syytä pyytää minulta anteeksi, ja jos tässä on jonkinlainen hulluus kysymyksessä, niin se on ennen kaikkea etsittävissä minun teoistani, ja loppujen lopuksi minä siis olen kuin olenkin — hullu… jollei muuta varten, niin täytynee minun ainakin täällä pitää yllä entistä mainettani…
Samassa hän jo syleili hellästi äitiänsä.
— Oli miten oli, mutta tästä on jo niin paljon puhuttu, että voimme jo hyvin lopettaa tähän koko jutun, — hän lisäsi, ja hänen äänensä sai tätä sanoessa omituisen kuivahkon kalsean sävyn. Varvara Petrovna tunsi hyvin tuon sävyn, mutta hänen kiihoittuneisuuttaan se ei sittenkään voinut nyt hillitä, vaan päinvastoin se sitä vain yllytti.
-— Enhän osannut odottaakaan sinua ennen kuin kuukauden kuluttua,Nicolas!
— Selitän teille, maman, tietenkin kaiken, mutta tällä kertaa…
Ja samassa hän jo lähestyi Praskovja Ivanovnaa.
Mutta Praskovja Ivanovna tuskin vilkaisi häneen, vaikka olikin puoli tuntia sitten hänen saapuessaan ollut hänen tulostaan hyvin hämmästynyt. Hänellä oli nyt jo uusia huolia. Aina siitä hetkestä asti, kun kapteeni oli lähtenyt ja törmännyt ovessa Nikolai Vsevolodovitšia vastaan, Liza oli alkanut naureskella, ensin hiljaa hihittäen, sitten puuskittain, ja viimein hänen naurunsa paisui yhä enemmän ja enemmän käyden yhä kuuluvammaksi ja huomiotaherättävämmäksi. Hän oli käynyt myös kasvoiltaan aivan punaiseksi. Hänen mielentilansa, äskeiseen synkkään verrattuna, oli nyt silminnähtävästi muuttunut. Nikolai Vsevolodovitšin keskustellessa Varvara Petrovnan kanssa hän oli parisen kertaa pyytänyt Mavriki Nikolajevitšia luokseen aivan kuin kuiskatakseen hänelle jotakin, mutta aina kun tämä oli kumartunut hänen puoleensa, hän oli alkanut ääneensä nauraa. Syrjästä katsoen näytti aivan siltä, kuin hän olisi nauranut Mavriki Nikolajevitš-paralle. Hän näytti kyllä yrittävän hillitä itseänsä ja vei tuon tuostakin nenäliinansa suulleen. Nikolai Vsevolodovitš kääntyi häntä kohti tervehtiäkseen häntä mitä viattomimman ja hyväntahtoisimman näköisenä.
— Suottehan minulle anteeksi, — Liza vastasi hänelle hätäisesti, — te… te… kai olette tavannut Mavriki Nikolajevitšin… Hyvä Jumala, miten sopimattoman pitkä te olette, Mavriki Nikolajevitš!
Ja taas kajahti nauru. Mavriki Nikolajevitš oli tosin pitkä, mutta hänen pituudessaan ei ollut suinkaan mitään sopimatonta.
— Te… tulitteko kauan sitten? — Liza hätäili puhuessaan ja koetti hillitä nauruaan joutuen vain yhä enemmän hämilleen, mutta hänen silmänsä loistivat nyt.
— Noin kaksi tuntia sitten, — vastasi Nicolas katsellen häntä tarkasti. Mainittakoon, että hänen käytöksensä oli hillittyä ja kohteliasta, mutta heti kun hän jätti kohteliaisuuden syrjään, hän kävi veltoksi ja välinpitämättömän näköiseksi.
— Ja mihin te asetutte asumaan?
— Tänne.
Varvara Petrovna oli myös tarkannut Lizaa, mutta sitten sukelsi äkkiä taas uusi ajatus hänen mieleensä.
— Missä sinä, Nicolas, olet ollut tämän kahden tunnin ajan? — hän lähestyi taas poikaansa.
— Junahan tulee jo kymmeneltä.
— Ensin vein Pjotr Stepanovitšin Kirillovin luo. Pjotr Stepanovitšin taas tapasin Matvejevossa (kolmen asemanvälin päässä meidän kaupungistamme) ja tulimme samassa vaunussa tänne.
— Minä odottelin Matvejevossa jo aamunkoitosta asti, — tarttui Pjotr Stepanovitš puheeseen, — meidän junastamme joutuivat viimeiset vaunut pois kiskoilta, vähältä piti, ettemme taittaneet jalkojamme.
— Taittaneet jalkojanne! — Liza huudahti.
— Äiti, äiti, mehän aioimme myös viime viikolla Matvejevoon, entäpä jos mekin olisimme taittaneet jalkamme!
— Jumala armahtakoon! — Praskovja Ivanovna teki ristinmerkin.
— Äiti, äiti, rakas maman, älkää vain säikähtäkö, jos minäkin taitan joskus molemmat jalkani. Sehän voi minulle tapahtua milloin tahansa, sanot tehän te aina itsekin, että taitan vielä niskanikin kerran, kun joka päivä ratsastan. Mavriki Nikolajevitš, talutattehan te sitten minua, kun tulen rammaksi? — ja taas hän alkoi ääneen nauraa. — Jos niin käy, ei kukaan muu saa koskaan minua taluttaa, ei muut kuin te, teillä täytyy olla rohkeutta ottaa se huomioon. Olettakaamme, että taitan vain toisen jalkani… Mutta olkaahan toki kohtelias ja sanokaa, että pitäisitte sitä suurena onnena.
— Mikä onni se nyt olisi, että menettäisi jalkansa! — MavrikiNikolajevitš rypisti totisena kulmiaan.
— Mutta sittenhän te saisitte aina yksin minua taluttaa, vain te eikä kukaan muu!
— Jos niinkin kävisi, Lizaveta Nikolajevna, niin silloinkin te taluttaisitte minua, — murahti Mavriki Nikolajevitš vieläkin totisempana.
— Hyvä Jumala, hän oli sanovinaan sukkeluuden! — Liza huudahti kauhistuen. — Mavriki Nikolajevitš, uskaltakaapas vielä kerran yrittää sille tielle. Millainen egoisti te olette! Olen varma siitä, että olette kunnian mies, mutta tehän itse puhutte pahaa itsestänne. Aivan päinvastoin te tekisitte. Aamusta iltaan saakka te vakuuttaisitte minulle, että jalattomana olen vielä paljon intresantimpi! Mutta on eräs seikka, jota ei voi auttaa. Te olette tolkuttoman pitkä, ja minusta taas tulee jalattomana aivan pikkuruikkuinen. Mitenkäs te minua oikein talutatte? Ei tule meistä kaunista paria!
Ja hän alkoi taas hysteerisesti nauraa. Hänen sukkeluutensa ja viittailunsa eivät suinkaan olleet kovin hyvin valittuja, mutta hän oli liiaksi kiihottunut tavoitellakseen mainetta älykkyydellään.
— Hysteriaa! — kuiskasi Pjotr Stepanovitš minulle. — Pian lasi vettä.
Hän oli arvannut oikein. Hetken kuluttua kaikki alkoivat hyöriä, tuotiin vettä. Liza syleili äitiään, suuteli häntä kiihkeästi, itki pää hänen olallaan ja samassa taas irroittautui hänestä, katsahti häntä silmiin ja alkoi nauraa. Äiti alkoi lopulta myös nyyhkyttää. Varvara Petrovna vei heidät kiireimmiten omiin huoneisiinsa samasta ovesta, josta äsken oli saapunut luoksemme Darja Pavlovna. Mutta eivät he siellä kauan viipyneet, ei enempää kuin nelisen minuuttia…
Koetan muistaa tarkoin jokaisen pienimmänkin piirteen tämän muistorikkaan aamupäivän viime hetkistä. Muistan, miten Nikolai Vsevolodovitš — sen jälkeen kuin naiset (paitsi Darja Pavlovnaa, joka ei ollut liikahtanut paikaltansa) olivat poistuneet ja me jäimme yksin — tuli kunkin meidän luo ja tervehti kaikkia muita paitsi Šatovia, joka edelleen istui liikkumatta tuolillaan, pää alas painuneena. Stepan Trofimovitš oli jo yrittämäisillään jotakin hyvin viisasta keskustelua Nikolai Vsevolodovitšin kanssa, kun tämä äkkiä kääntyikin Darja Pavlovnan puoleen. Mutta silloin Pjotr Stepanovitš melkein puoliväkisin vetäisi hänet käsipuolesta ikkunan luo ja alkoi kuiskailla hänelle jotakin, nähtävästi jotakin sangen tärkeätä, sikäli kuin voi päättää hänen kasvojensa ilmeestä ja kädenliikkeistä, joilla hän tehosti kuiskailuaan. Nikolai Vsevolodovitš kuunteli väkinäisesti ja hajamielisesti, huulillaan yhä sama kohtelias hymy, mutta viimein hän kävi melkeinpä kärsimättömäksi ja yritti lähteä jo poiskin. Ikkunan luota hän poistui samana hetkenä, kun naiset palasivat takaisin vierashuoneeseen. Varvara Petrovna kehoitti Lizaa istuutumaan entiselle paikalle vakuutellen, että ainakin kymmenisen minuuttia heidän olisi vielä odotettava ja levähdettävä, sillä raitis ilma tuskin vielä olisi hyväksi sairaille hermoille. Hän hoivaili Lizaa erikoisen hellästi ja istuutui itse hänen viereensä. Samassa heidän eteensä pyörähti Pjotr Stepanovitš ja aloitti kiireesti iloisen keskustelun. Mutta silloin Nikolai Vsevolodovitš lopultakin lähestyi Darja Pavlovnaa hitaaseen tapaansa. Daša alkoi hänen lähestyessään väristä kuin haavan lehti, silminnähtävästi hämmästyneenä hypähti tuoliltaan ja kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan.
— Teitä saa siis kaikesta päättäen onnitella… Vai eikö vielä? — Nicolas Vsevolodovitš sanoi, ja hänen suupieliinsä muodostui aivan uusi uurre.
Daša vastasi hänelle jotakin, mutta en saattanut kuulla, mitä se oli.
— Suonette anteeksi epähienon kysymykseni, — hän koroitti ääntään, — mutta tiedättehän kai, että minulle on tästä varta vasten ilmoitettu. Tehän tiedätte sen, eikö niin?
— Tiedän kyllä, että teille on varta vasten asioista ilmoitettu.
— Toivon, etten onnentoivotuksellani ole saanut häiriötä aikaan, —Nikolai Vsevolodovitš naurahti, — ja jos Stepan Trofimovitš…
— Minkä vuoksi, miksi te onnittelette? — Pjotr Stepanovitš hypähti jo samassa siihen.
— Onko syytä onnitella teitä, Darja Pavlovna? Mutta hyväinen aika! Eiköhän siihen vain liene sama syy kuin… Puna teidän poskillanne todistaa parhaiten, että niin on asian laita. Minkä muun syyn vuoksi me sitten onnittelisimmekaan ihania ja siveitä nuoria neitojamme, jollei sen vuoksi, ja mikä saisikaan heidät enää enemmän punastumaan? Jos niin on, niin vastaanottakaa minunkin onnitteluni ja maksakaa pois vetorahat. Muistatte kai, että löimme Sveitsissä vetoa siitä, että muka ette koskaan menisi naimisiin… Apropos, Sveitsi? On minullakin muisti! Ajatelkaahan, olipa vähällä, etten yksistään juuri sen vuoksi lähtenytkin tänne, ja nyt unohdin koko asian. Sanopa sinä, — hän kääntyi äkkiä Stepan Trofimovitšin puoleen — milloinkas sinä sitten oikeastaan aiot Sveitsiin?
— Minäkö… Sveitsiin? — Stepan Trofimovitš oli hämmästynyt ja hämillään.
— Mitä? Etkö lähdekään? Sinähän aikonet myös naimisiin? Kirjoitithan…
— Pierre! — Stepan Trofimovitš huudahti.
— Pierre… mitä tuo nyt on? Katsohan, jos suinkin voin sinua sillä ilahduttaa, niin olen lentänyt tänne vain ilmoittaakseni, että minulla ei suinkaan ole mitään sitä vastaan, koskapa nyt niin välttämättä tahdoit tietää mielipiteeni asiasta. Jos taas (— hän sirotteli sanan toisensa jälkeen —) sinut on "pelastettava", kuten siinä samassa kirjeessä kirjoitit ja rukoilit minulta apua, niin olen siinäkin suhteessa valmis palvelukseesi. Varvara Petrovna, onko tosiaankin totta, että hän menee naimisiin? — hän kääntyi äkkiä tämän puoleen. — Toivon, etten ole epähieno. Kirjoitithan itse, että koko kaupunki sen jo tietää, ja kaikki onnittelevat sinua niin hartaasti, että sinun on välttääksesi onnitteluja hiiviskeltävä ulkona vain öisin. Kirjeesi on minulla vielä täällä taskussani. Mutta uskotteko, Varvara Petrovna, etten ymmärrä siitä hituistakaan! Sano sinä minulle, Stepan Trofimovitš, kerta kaikkiaan aivan selvästi, onko sinua onniteltava vai onko sinut "pelastettava"? Ette usko, miten hänen kirjeessään, mitä suurinta onnea uhkuvien rivien välissä, saattaa olla toisia, jotka ovat mitä epätoivoisimpia. Ensiksikin hän pyytelee anteeksi minulta, mutta sehän on nyt näin meidän kesken sanoen aina kuulunut hänen tyyliinsä… Mutta eikös olekin lystikästä, mies ei ole nähnyt minua elämässään muuta kuin kaksi kertaa, ja nekin kerrat vahingossa, ja nyt, astuessaan kolmannen kerran avioliittoon kuvittelee, että siten hän muka rikkoo jonkinlaiset vanhemman velvollisuudet minua kohtaan, pyytää tuhannen virstan päästä, etten olisi hänelle vihainen ja että antaisin hänelle luvan! Älä ollenkaan ole pahoillasi, Stepan Trofimovitš, se on ajan kuva, en ole katsantotavoiltani ahdas enkä tuomitse, ja totta puhuen tämähän on sinulle vain kunniaksi j.n.e., j.n.e. Mutta pääasia on, että sitä samaista pääasiaahan minä tässä en käsitäkään. Tässä kirjeessään hän mainitsee vielä jotakin "Sveitsin synneistä". "Minun on mentävä naimisiin toisen syntien vuoksi", vai miten se nyt olikaan, — sanalla sanoen "synnit". "Neitonen on", — niin hän kirjoittaa, — "timantti ja päärly", eikä hän siis "ansaitse" tätä, — sehän on kuin onkin hänen kieltään. Mutta jonkun toisen hämärien syntien vuoksi tai eräänlaisten olosuhteiden pakosta "minun on mentävä vihille ja lähdettävä Sveitsiin", ja sen vuoksi "jätä kaikki sikseen ja lennä pelastamaan minut". Voiko tätä kukaan ymmärtää? Mutta… teidän kaikkien ilmeistä päättäen, — ja kirje kädessä hän hyöri sinne tänne katsellen kutakin läsnäolijoista vuorotellen viattoman näköisenä silmiin, — minä taas olen nähtävästi, kuten tavallisesti, tehnyt tyhmyyksiä avomielisyydelläni, tai niinkuin Nikolai Vsevolodovitš sanoisi "hätiköimiselläni". Ajattelin, että täällä olisivat koolla vain omat ihmiset, toisin sanoen sinun omasi, Stepan Trofimovitš, sinun omasi, sillä minähän itse asiassa olen vieras, ja minusta näyttää… näyttää siltä, kuin kaikki tietäisivät jotakin ja että yksin minä tässä vain en tiedäkään yhtään mitään.
Yhä vain hän katseli ympärilleen.
— Kirjoittiko Stepan Trofimovitš teille tosiaankin, että hän menee naimisiin "toisen Sveitsin-syntien" vuoksi ja että teidän olisi lennettävä "pelastamaan" hänet, aivan nämä sanatko hän kirjoitti? — Varvara Petrovna lähestyi Pjotr Stepanovitšia kasvot vääristyneinä ja keltaisina sekä huulet vavahdellen.
— Miten nyt sanoisin? Ehkä en ole ymmärtänyt oikein, — Pjotr Stepanovitš näytti säikähtyvän ja alkoi yhä enemmän hätäillä puhuessaan, — mutta miksi hän sitten kirjoittaa sillä tavoin. Kas tässä on kirje. Tehän tiedätte, Varvara Petrovna, miten hän saattaa kirjoittaa aivan alinomaa, ilman loppua ja määrää, ja viimeisinä kolmena kuukautena tuli kirje kirjeen perästä, ja täytyy tunnustaa, etten aina jaksanut edes lukea niitä loppuun. Suo minulle anteeksi, Stepan Trofimovitš, typerä avomielisyyteni, mutta onhan sinun kerrankin myönnettävä, että vaikka osoititkin kirjeet minulle, niin ne olivat kuitenkin tarkoitetut enemmän niinkuin jälkimaailmaa varten, ja silloinhan sinusta lienee yhdentekevää, jos… No mutta, älä nyt ole pahoillasi, olemmehan me ainakin, sinä ja minä, "omia" ihmisiä keskenämme! Mutta kas tämän kirjeen, Varvara Petrovna, tämän luin loppuun asti. Nämä "synnit", nämä "toisen synnit", ne ovat varmasti meidän omia tekosiamme, ja lyönpä vaikka vetoa siitä, että ne ovat mitä viattomimpia, mutta niistä on välttämättä tahdottu nostaa aikamoinen melu, jolle sitten annettaisiin jonkinlainen "ylevyyden vivahdus", — Ja tämän vivahduksen vuoksihan koko jupakka on syntynytkin. Katsokaas, mitä tulee meidän rehellisyyteemme, niin siinä suhteessahan me emme aina ole olleet niin turhan tarkkoja,— onhan meidän kerta kaikkiaan sekin tunnustettava. Meitä, katsokaas, kortit vetävät niin suloisesti puoleensa…. muuten tämä on jo liikaa, aivan liikaa, tunnustan, että olen lörpötellyt jo liikoja, mutta vannon teille, Varvara Petrovna, että hän säikytti minut aika tavalla, ja minä jo valmistauduin tosissani "pelastamaan" hänet. Alkaa jo itseänikin hävettää. Olenko tosiaankin veitsi kourassa käymässä hänen kurkkuunsa? Olenko minä armoton velkoja, vai mikä minä olen? Hän kirjoittaa myös jotakin myötäjäisistä… Muuten… aiotko todellakin mennä naimisiin, Stepan Trofimovitš? Meillehän voi niin helposti sattua sellaistakin, että puhutaan minkä jaksetaan, ja kaikki se tapahtuu vain… "tyylin kehittämiseksi"… Voi, Varvara Petrovna, olen varma siitä, että te tuomitsette nyt minua tämän minun tyylini vuoksi…
— Päinvastoin, päinvastoin, näen, että kärsivällisyytenne mitta on täysi, ja siihen on teillä varmasti ollut aihetta… — Varvara Petrovna tarttui puheeseen vihamielisen kylmästi.
Vahingoniloisena hän oli kuunnellut Pjotr Stepanovitšin "totuudenmukaisia" lausahteluja. Pjotr Stepanovitš nähtävästi esitti jotakin edeltäkäsin harjoitettua osaansa, mutta minkälaista, sitä en tietänyt vielä silloin. Mutta selvää oli, että kaikki oli teeskenneltyä ja melkeinpä jo liiankin karkeata.
— Päinvastoin, — Varvara Petrovna jatkoi, — olen suorastaan liiankin kiitollinen teille siitä, että puhuitte suunne puhtaaksi. Jos ei teitä olisi ollut olemassa, en olisi koskaan saanut tätä tietää. Ensi kerran näinä kahtenakymmenenä vuotena olen vihdoinkin saanut silmäni auki. Nikolai Vsevolodovitš, sanoitte äsken, että tekin saitte ilmoituksen. Eiköhän Stepan Trofimovitš ole kirjoittanut teillekin samaan tapaan?
— Sain häneltä mitä viattomimman ja… ja… hyvin ylevämielisen kirjeen…
— Te sammallatte, tapailette sanoja, — riittää! Stepan Trofimovitš, odotan, että tekisitte minulle suuren palveluksen, — ja silmät säikkyen hän kääntyi tämän puoleen, — olkaa ystävällinen, lähtekää täältä tässä silmänräpäyksessä älkääkä koskaan enää tulko kotini kynnyksen yli!
Tahtoisin muistuttaa vielä kerran Varvara Petrovnan äskeisestä haltioituneesta mielentilasta ja huomauttaa, että se vieläkään ei ollut täysin ohitse. Ja olihan Stepan Trofimovitš todella enemmänkin kuin syyllinen! Mutta eniten minua silloin hämmästytti se, miten ihmeellisen arvokkaasti hän kesti sekä Petrušan "paljastukset" että Varvara Petrovnan "kirouksen". Mistä hän sai niin paljon mielenlujuutta? Tiesin vain sen, että hän oli todella syvästi loukkaantunut äskeisestä Petrušan kohtelusta heidän ensi tapaamisensa hetkenä ja aivan erikoisesti siitä, että hänen syleilyynsä ei oltu vastattu. Tämä hänen surunsa oli syvä jatodellinen, — se oli koskenut suoraan sydämeen, ainakin niin hänestä itsestään tuntui. Oli hänellä tänä hetkenä toinenkin suru, nimittäin mieltä katkeroittava tunne siitä, että hän todella oli menetellyt alhaisesti. Sen hän tunnusti minulle myöhemmin täysin avoimesti. Ja tuollainen todellinen, teeskentelemätön suru, sehän voi aivan poikkeuksellisen kevytmielisenkin ihmisen joskus äkkiä muuttaa arvokkaaksi ja lujaksi, vaikka tosin vain hetkeksi. Oikea, todellinen suruhan voi tehdä hölmöstäkin viisaan, niin on joskus käynyt, — vaikka sekin muutos kestää vain hetken. Sellainen on surun luonne. Ja jos kerran asian laita on näin, niin miten saattoikaan se vaikuttaa senkaltaiseen mieheen kuin Stepan Trofimovitšiin? Tapahtui perinpohjainen mullistus,—tosin sekin vain hetkeksi.
Arvokkaasti hän kumarsi Varvara Petrovnalle hyvästiksi, sanomatta sanaakaan (eihän hänellä tosin ollut tähän mitään sanomistakaan). Hän oli aikeissa poistuakin, mutta ei kuitenkaan malttanut, vaan lähestyi vielä Darja Pavlovnaa. Tämä oli varmaankin aavistanut, että näin tapahtuisi, koskapa hän itse alkoi ensiksi puhua estääkseen Stepan Trofimovitšin siitä.
— Stepan Trofimovitš, Jumalan tähden, älkää sanoko mitään, — hän puhui kummallisen kiireesti, samalla kuin hänen kasvonsa vääntyivät tuskallisesti ja hän ojensi kätensä Stepan Trofimovitšia kohti, — saatte olla varma, että kunnioitan teitä aivan samoin kuin ennenkin… pidän teitä yhtä suuressa arvossa… Stepan Trofimovitš, älkää tekään ajatelko minusta pahaa, varmuus siitä olisi minulle hyvin tärkeä…
Stepan Trofimovitš kumarsi hänelle syvään, hyvin syvään.
— Tee tahtosi, Darja Pavlovna, tiedäthän, että tässä asiassa sinulla yksin on valta päättää! On ollut ja on vastakin, nyt ja edelleenkin, — Varvara Petrovna sanoi painavan sanansa.
— Hyväinen aika! Nythän minäkin vasta ymmärrän kaiken! — ja Pjotr Stepanovitš löi kämmenellä otsaansa. — Mutta hyväinen aika, mihin asemaan nyt olen joutunut! Darja Pavlovna, suottehan anteeksi?… Mitä sinä oletkaan saanut oikein aikaan, hä? — hän kääntyi isänsä puoleen.
— Pierre, sinähän voisit ainakin hieman valita sanojasi, eikö totta, ystävä rakas? — Stepan Trofimovitš sanoi tämän jo aivan hiljaisella äänellä.
— Älä huuda siinä, — Pierre alkoi huitoa käsillään, — kaikkeen tähän on syynä vain vanhat, sairaat hermot, usko minua, ja huutaminen ei auta vähääkään. Sanopa mieluummin, miksi et ole minua tähän kaikkeen ennakolta valmistanut? Tiesithän, että minä heti, jo ensi askelellani täällä, alan puhua asiasta?
Stepan Trofimovitš katsahti tutkivasti poikaansa.
— Pierre, onko tosiaankin totta, että sinä, joka jo niin paljon tiedät kaikesta siitä, mitä täällä tapahtuu, et tietäisi kaikkea, niin kuin se on? Etkö tosiaankaan ole mitään kuullut?
— M-mitä? On siinäkin ihminen! Ei siinä kyllin, että olemme vanhoja lapsia, me saatamme vielä kaiken lisäksi olla ilkeitä lapsia. Varvara Petrovna, kuulitteko, mitä hän sanoi?
Nousi kauhea hälinä, mutta samassa tapahtui jotakin muuta, mitä kaikkein vähimmin oli osattu odottaa.
Ensiksikin on mainittava, että viimeisten kahden, kolmen minuutin aikana Lizaveta Nikolajevnan oli vallannut jokin uusi levottomuus. Hän kuiskaili kiihkeästi jotakin vuoroin äidilleen, vuoroin hänen puoleensa kumartuneelle Mavriki Nikolajevitšille. Hänen kasvojensa ilme oli levoton, mutta samalla se ilmaisi päättäväisyyttä. Viimein hän nousi paikoiltaan, nähtävästi aikoen tehdä lähtöä, ja kiirehti jo äitiänsäkin, jota Mavriki Nikolajevitš auttoi kohoamaan nojatuolista. Mutta varmaankaan heidän ei ollut sallittu lähteä, ennenkuin he olivat nähneet kaiken aivan loppuun asti.
Šatov, joka kaikkien unohtamana oli istunut nurkassaan, lähellä Lizaveta Nikolajevnaa, ja joka tuskin itsekään tiesi, miksi hän yhä istui eikä lähtenyt pois, nousi äkkiä tuoliltaan ja lujin, mutta hitain askelin lähti huoneen toiseen päähän Nikolai Vsevolodovitšia kohti, katsoen koko ajan tätä suoraan silmiin. Jo kaukaa tämä huomasi Šatovin lähestymisen ja hymähti tuskin huomattavasti. Mutta kun Šatov oli tullut aivan hänen eteensä, hymy katosi.
Kun Šatov, yhä vaiti, pysähtyi hänen eteensä silmiään hänen silmistään irroittamatta, kaikki läsnäolijat sen huomatessaan äkkiä hiljenivät, Pjotr Stepanovitš kuitenkin vasta viimeisenä. Liza äitinensä pysähtyi keskelle huonetta. Kului viitisen sekuntia. Nikolai Vsevolodovitšin korskea hämmennys ennätti haihtua, hänen kulmansa vetäytyivät kurttuun, ja samassa…
Ja samassa Šatov pitkähköllä, raskaalla kädellään kaikin voimin lyödä läimähdytti häntä poskelle. Nikolai Vsevolodovitš horjahti pahasti.
Šatovin lyönti ei ollut mikään tavallinen korvapuusti, jollaisia on tapana antaa,— jos nyt voi niin sanoa: "on tapana antaa". Hän ei lyönyt kämmenellään, vaan koko nyrkillään, ja hänen nyrkkinsä oli iso, painava, luiseva, teerenpisamainen, punertavan ihokarvan peitossa. Jos isku olisi sattunut nenään, se olisi varmasti ruhjoutunut. Mutta se sattui poskeen, kosketti myös huulien vasenta syrjää ja ylähampaita, joista alkoi samassa tulvia verta.
Joku lienee kerran huudahtanut, luultavasti Varvara Petrovna, — en muista sitä, mutta samassa syntyi taas kuolon hiljaisuus. Muuten, koko kohtaus ei kestänyt kauempaa kuin kymmenkunta sekuntia kaikkiaan.
Kuitenkin näinä kymmenenä sekuntina ennätti tapahtua hirmuisen paljon.
Lukijalle minun on taas huomautettava, että Nikolai Vsevolodovitš oli niitä luonteita, jotka eivät tunne pelkoa. Kaksintaistelussa hän saattoi kylmäverisesti seisoa odottamassa vastustajansa laukausta, ja itse hän tähtäsi sekä kaatoi laukauksellaan kumppaninsa kylmäverisesti kuin peto. Minusta oli aina tuntunut siltä, että jos joku rohkenisi joskus antaa hänelle korvapuustin, hän tappaisi loukkaajansa siinä silmänräpäyksessä haastamatta häntä edes kaksintaisteluun. Sellainen hän tosiaankin oli, ja hän saattoi tehdä kaiken aivan rauhallisena, tietoisesti eikä kiivastuksissaan. Luulenpa, että hän ei koskaan ollut edes kokenut, mitä merkitsi olla vihansokaisema, vihan, joka estää ihmistä harkitsemasta tekojansa. Suuttuipa hän kuinka pahasti tahansa, aina hän täydellisesti säilytti mielenmalttinsa ja saattoi käsittää siis hyvin, että murha, joka ei ollut kaksintaistelussa tapahtunut, veisi hänet pakkotyövankilaan. Ja tästä huolimatta hän olisi kuitenkin varmasti — niin luulin, — tappanut loukkaajansa, vieläpä ilman vähintäkään epäröintiä.
Viime aikoina olen eräiden syiden vuoksi erikoisesti tutkinut kaikkea, mikä koskee Nikolai Vsevolodovitšia, ja senvuoksi tiedänkin nyt tätä kirjoittaessani paljon häntä koskevia asioita. Tekisipä melkein mieleni verrata häntä muutamiin muinaisiin herroihin tilanomistajiin, joista yhä vieläkin meillä kerrotaan mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Kerrotaan muun muassa eräästä joulukuulaisesta Luninista, että hän varta vasten etsi koko elämänsä ajan vaaroja, jotka saivat hänet hurmiotilaan ja jotka kävivät hänelle suorastaan välttämättömiksi. Nuorukaisena hän saattoi lähteä kaksintaisteluun tyhjän tautta; Siperiassa hän kävi karhuja vastaan pelkkä väkipuukko kädessään, oli tyytyväinen tavatessaan Siperian erämetsissä karkuteille lähteneitä pakkotyövankeja, jotka, — se on mainittava, — ovat vielä karhujakin peloittavampia. Ei sovi epäilläkään, että nämä arvon herrat tunsivat pelontunnetta, pelko oli heissä varmasti kehittynyt aivan huippuunsa, — sillä muuten he varmasti olisivat olleet rauhallisempia eivätkä niin välttämättä olisi tahtoneet saada vaaran tunnetta syöpymään luonteeseensa. Mutta voittaa pelkuruus, — kas se heitä innosti, alituinen voiton hurma ja tunne siitä, että he eivät tavanneet voittajaansa, — kas se heitä viehätti. Tämä Lunin vielä ennen karkoitustaan taisteli urheasti nälkää vastaan ja ankaralla työllä ansaitsi jokapäiväisen leipänsä alistumatta rikkaan isänsä vaatimuksiin, joita hän piti epäoikeutettuina. Puolelta jos toiseltakin hän tunsi taisteluntulen ainoastaan karhujen kanssa painiskellessaan kaksintaistelussa ollut hänen luonteensa lujuus ja voima ilmennyt.
Mutta siitä on jo kulunut vuosia, eikä nykyajan hermostunut, kiusaantunut ja hajonnut ihmisluonto enää kaipaakaan tämäntapaisia oikeita ja ehjiä elämyksiä, jollaisia nuo muinoin eläneet, toimissaan rauhattomat entisen hyvän ajan arvon herrat etsivät. Nikolai Vsevolodovitš olisi ehkä kohdellut yliolkaisesti tätä herra Luninia, olisi ehkä nimittänyt häntä rohkeata näytteleväksi pelkuriksi kukonpojaksi,—vaikka hän ei tosin olisi koskaan lausunut ääneen mielipiteitään. Kaksintaistelussa hänkin kyllä olisi vastustajansa ampunut, käynyt karhuakin vastaan ja, jos olisi tarvittu, päässyt voittajana rosvonkin kynsistä metsässä, aivan yhtä hyvin ja pelottomasti kuin Luninkin, mutta tuntematta pienintäkään nautintoa, vain sen vuoksi, että se oli välttämätön paha, olisi tehnyt sen veltosti, laiskasti, vieläpä ikävystyneenä. Mitä vihaan tulee, niin siinä suhteessa Nikolai Vsevolodovitš voitti Luninin, vieläpä Lermontovinkin.
Vihaa Nikolai Vsevolodovitšin sielussa oli ehkä enemmän kuin noissa kahdessa yhteensä, mutta hänen vihamielisyytensä oli kylmää, rauhallista ja, jos niin voisi sanoa, järkevää, siis kaikkein inhoittavinta ja kauheinta, mitä kuvitella saattaa. Toistan vielä kerran, pidin häntä silloin ja pidän vieläkin (nyt kun kaikki on jo ohi) juuri sellaisena miehenä, joka, jos häntä iskettäisiin vasten kasvoja tai muuten verisesti loukattaisiin, empimättä tappaisi vastustajansa sinä samana hetkenä vaatimatta häntä edes kaksintaisteluun.
Ja tästä huolimatta tällä kertaa tapahtui jotakin aivan toista ja hyvin merkillistä.
Tuskin hän oli taas suoristanut selkänsä, sen jälkeen kuin hän oli niin häpeällisesti horjahtanut, melkeinpä puoliksi maahan kaatuen saamansa korvapuustin vaikutuksesta, ja tuskin oli helähtänyt huoneessa tuo halpamainen, ikäänkuin märkä nyrkinisku vasten kasvoja, kun hän jo molemmin käsin tarttui Šatovia olkapäihin, mutta melkein samassa silmänräpäyksessä hän taas riuhtaisi kätensä takaisin ja risti ne selkänsä taakse. Hän oli vaiti, katsoi Šatoviin ja kävi kalpeaksi, vaaleni vaalenemistaan kuin palttina. Omituista oli, että hänen katseensa samalla ikäänkuin sammui vähitellen. Kymmenen sekunnin kuluttua hänen silmiensä ilme jo oli kylmä, — ja luulen, etten valehtele, jos sanon, että se oli aivan rauhallinen. Mutta kauhistuttavan kalpea hän oli. En tietenkään tiedä, mitä tapahtui tämän ihmisen sielussa, näinhän vain pinnan, mutta minusta näytti siltä, että jos siinä olisi seisonut mies, joka esimerkiksi olisi siepannut tulipunaiseksi kuumennetun rautakangen, puristanut sen käteensä koetellakseen lujuuttaan ja sitten kymmenen sekunnin ajan yritettyään kestää miltei sietämätöntä tuskaa vihdoinkin olisi suoriutunut siitä voittajana, niin minusta tuntuu, että tämä mies olisi kokenut ehkä jotakin samantapaista, kuin oli se, mitä Nikolai Vsevolodovitšin oli näiden kymmenen sekunnin aikana kestettävä.
Ensimmäisenä heistä Šatov loi silmänsä maahan ja nähtävästi sen vuoksi, että hänen oli pakko niin tehdä. Sen jälkeen hän hitaasti kääntyi ja lähti huoneesta, mutta hänen käyntinsä ei ollut enää ollenkaan niin varmaa kuin äsken. Hän poistui hiljaa, olkapäät merkillisen kömpelösti koholla, allapäin ja ikäänkuin tehden tiliä jostakin itsellensä. Varmasti hän kuiskailikin jotakin ääneen. Varovaisesti hän kulki aina ovelle asti takertumatta mihinkään ja kaatamatta mitään, oveakin hän vain raotti sen verran, että hyvin pääsi siitä syrjittäin pujahtamaan. Hänen vetäytyessään ovenrakoon hänen päälaellansa aina ylös pyrkivä hiustupsu törrötti aivan erikoisen pystyssä.
Sitten, ennenkuin kukaan muu ehti edes huudahtaa, kajahti kaamea vingahdus. Näin, miten Lizaveta Nikolajevna oli juuri tarttumaisillaan äitiänsä olkapäähän ja Mavriki Nikolajevitšin ojennettuun käsivarteen ja jo pari kertaa ehti nykäistäkin heitä nähtävästi pyrkien pois mitä pikimmin, kun hän samassa äkkiä huudahti ja kaatui taintuneena pitkin pituuttaan lattialle. Tuntuu, kuin yhä vieläkin kaikuisi korvissani, miten hänen takaraivonsa jysähti mattoon.
[1] Sanaakansalainenon käytetty tässä vastakohtana sanallealamainen. Näin nimittivät itseänsä ylpein mielin erikoisesti Ranskan vallankumouksen jälkeen vapaamieliset, eurooppalaista sivistystä ihailevat venäläiset "schilleriaanit". Suom. huom.
[2] 30- ja 40-luvulla Venäjällä oli muodostunut runoilijoiden kerhoja, joihin etupäässä kuului ihanteellisia, romantiikan lumoissa haihattelevia heikkoja runollisia kykyjä, jotka karttoivat runoudessa yhteiskunnallisia ja poliittisia aiheita sekä yleensä kaikkea "hyödyllistä". Näitä arvosteli hyvin ankarasti kuuluisa venäläinen "realisti"-kriitikko Belinski.
[3] Tämän ajan huomatuimmat kirjallispoliittiset kuuluisuudet. Suom. huom.
[4] "Olosuhteiksi" nimitettiin varovaisesti yleensä kaikkia niitä pakkotoimenpiteitä, joille kuka tahansa saattoi olla alttiina Nikolai I:n hallitessa. Tällä sanalla tarkoitettiin myös usein nimenomaan valtiollisen poliisin, n.s. "kolmannen osaston" toimenpiteitä. Suom. huom.
[5] "Kolmas osasto" sensuroi myös yksityiset kirjeet, ja sana "seikka", jota käytettiin varovaisesti puhuttaessa tarkoittamaan jotakin sisäpoliittista toimenpidettä, saattoi ainakin yliopistopiireihin kuuluvan henkilön käyttämänä aiheuttaa ikäviä seurauksia. Suom. huom.
[6] Tällä tarkoitettaneen n.s. petraševtsien vangitsemista, mikä tapahtui huhtikuun 23 p:nä 1849. Dostojevski m.m. oli vangittujen joukossa. Pidätetyt tuomittiin kuolemaan, mutta aivan viime hetkenä tuli armahdus ja tuomio muutettiin Siperiassa kärsittäväksi pakkotyörangaistukseksi. Petraševtseja syytettiin muun muassa siitä, että he olivat muka suunnitelleet Fourier'n kääntämistä venäjän kielelle. Suom. huom.
[7] Sanalla "kärsiä" tarkoitetaan nimenomaan "joutua tekemisiin kolmannen osaston kanssa". Suom. huom.
[8] Eräs vistipeli; sananmukaisesti = sekasotku, sekamelska. Suom. huom.
[9] Ks. viite [4].
[10] Teoksessaan "Matka Pietarista Moskovaan" Radištšev on kuvannut maaorjuuden kauhuja. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta sitten rangaistusta lievennettiin ja hänet lähetettiin pakkotöihin Siperiaan. Myöhemmin hänet armahdettiin, mutta kun häntä uhkasi pian sen jälkeen uusi karkoitus, hän teki epätoivoissaan itsemurhan. Suom. huom.
[11] Tarkoittaa aikakauslehteä Vjek = Vuosisata.
[12] Muudan kriitikko. Suom. huom.
[13] Maaorjuuden lakkauttamismanifestin (v. 1861) päivä vanhan luvun mukaan. Suom. huom.
[14] Grigorovitšin romaani, jossa ensi kerran esitettiin mielipide: "talonpoikakin on ihminen". Suom. huom.
[15] Muudan maaorjuuden lakkauttamisen seurauksena syntyneiden talonpoikaiskapinain johtajia. Suom. huom.
[16] Petrischule oli paras saksalainen koulu Pietarissa. Suom. huom.
[17] Kreikkalais-venäläinen kirkko ei sallinut avioliittoja serkusten kesken. Suom. huom.
[18] Karmazinovilla Dostojevski tarkoittanee Turgenevia, jota hän ei sietänyt. Suom. huom.
[19] Lermontovin "Aikamme sankari"-nimisen romaanin päähenkilö. Suom. huom.
[20] Kuten kirjailijakin on maininnut, Kirillov ei muodosta täydellisiä virkkeitä, vaan ilmaisee usein vain parilla sanalla ajatuksensa ytimen, mutta joskus innostuessaan hän saattaa puhua aivan oikeinkin. Suom. huom.
[21] Vanha, itara eukko Korobotška = Laatikkoinen, muudan henkilö Gogoljin "Kuolleissa sieluissa". Suom. huom.
[22] Tarkoitetaan Gogoljin sanoja, joita hän käytti puolustautuessaan niitä vastaan, jotka väittivät hänen vain ivaavan kaikkea venäläistä. Suom. huom.
[23] Kansa nimitti ajureita leikillisesti Suom. huom.
[24] Sukunimi Lebjadkin johtuu sanasta lebedj = joutsen. Suom. huom.