— Suvaitkaa vaieta. Kuinka rohkenette lähestyä minua noilla tuttavallisen ruokottomilla vertauksillanne. Näen teidät ensi kerran enkä tahdo tietää sukulaisuudestamme tuon taivaallista.
— Mutta olenhan setäsi. Minähän olen kanniskellut sinua imeväisenä näillä käsilläni.
— Mitä se minua liikuttaa, mitä te olette kanniskellut. En minä pyytänyt teitä kanniskelemaan itseäni, vaan lienee se nähtävästi tuottanut teille itsellenne, herra epäkohtelias upseeri, suurta mielihyvää. Ja sallikaa minun huomauttaa, että teillä ei ole oikeutta sinutella minua. Jollette sinuttele minua kansalaisena, niin kiellän jyrkästi sinuttelun.
— Kas tuollaisia ne ovat kaikki! — majuri lyödä jysähdytti nyrkkinsä pöytään ja kääntyi häntä vastapäätä istuvan Stavroginin puoleen. — E-ei, sallikaahan minunkin sanoa sanani, minä pidän vapaamielisyydestä ja kaikesta nykyaikaisesta, kuuntelenpa mielelläni viisaita keskustelujakin, mutta vaan — miesten suusta. Mutta naisia, noita nykyaikaisia tuulihattuja, niitä en siedä, se on nyt kerta kaikkiaan minun heikkouteni! Älä pyöri siinä! — hän tiuskaisi naisylioppilaalle, joka levottomana siirtelihe tuolillaan, — e-en, täytyy minullakin olla puheenvuoro, minua on loukattu.
— Te vain häiritsette muita ettekä itse osaa sanoa ainoatakaan viisasta sanaa, — sanoa tokaisi emäntä suutahtaneena.
— Ei, nyt puhun kerrankin suuni puhtaaksi — majuri tulistui kääntyen Stavroginin puoleen. — Teihin, herra Stavrogin, luotan kuten ainakin uuteen ihmiseen, vaikka minulla ei olekaan kunniaa tuntea teitä. Ilman miehiä tuollaiset joutuvat hukkaan aivan kuten kärpäset, — kas, se on minun mielipiteeni. Koko tuo heidän naiskysymyksensä — se on vain pelkkää omaperäisyyden puutetta. Vakuutan teille, että koko tuon naiskysymyksen juuri miehet ovat hölmöyttään keksineet, vieläpä itse itselleen vahingoksi. Jumalan kiitos, etten minä ainakaan ole naimisissa! Ei pienintäkään omaperäisyyttä, eivät osaa keksiä edes yhtä ainoata yksinkertaista kuviota, nekin on miesten keksittävä! Kas tässäkin, olen kantanut tuota sylissäni, hän ei ollut kuin kymmenvuotias, niin jo tanssin hänen kanssaan masurkkaa, ja tänään, kun hän saapui ja kun aivan sananmukaisesti lensin tänne syleilläkseni häntä, niin hän jo keskustelumme toiseksi sanaksi julistaa paukahduttaa, että Jumalaa muka ei ole. Jospa hän olisi sanonut sen vaikkapa vasta kolmanneksi sanaksi, mutta annapa olla, kiiruhtaa jo toiseksi sanaksensa sen pölähdyttämään! Myönnettäköön, että viisaat ihmiset eivät enää usko, mutta sehän ainakin johtuu sitten järjestä, mutta entäs sinä, sanon, tyllerö, mitä sinä ymmärrät Jumalasta. Se on kaikki vain jonkun ylioppilaan hänen päähänsä ajamaa opetusta, mutta jos se samainen ylioppilas olisi opettanut sinua sytyttelemään lamppuja pyhäinkuvien eteen, niin silloin sytyttelisit sinä nyt niitä.
— Te valehtelette, te olette ilkeä ihminen, ja äskenhän todistin aivan selvästi teidän tyhmyytenne, — sanoi siihen naisylioppilas halveksuvasti, aivan kuin ei olisi viitsinyt ryhtyä pitkiin selvittelyihin tuollaisen henkilön kanssa. — Sanoinhan teille nimenomaan äsken, että katkismuksen mukaan meille kaikille on opetettu: »Jos kunnioitat isääsi ja vanhempiasi, niin saat kauan elää ja sinun pitää saaman kaiken maailman rikkaudet». Ja tämä sisältyy kaikkiin kymmeneen käskyyn. Jos kerran Jumala on pitänyt välttämättömänä luvata palkintoa rakkaudesta, niin sellainen Jumala on epäsiveellinen. Näin minä äsken teille sen todistin, eikä, kuten te sanoitte, »toiseksi sanaksi», vaan sen vuoksi, että te vetositte oikeuksiinne. Kuka siihen on syypää, että te olette tylsä ettekä vielä näihin saakka ole päässyt mistään selville. Tämä harmittaa teitä, ja siksi te olette vihoissanne, — kas, siinä on koko teidän sukupolvenne arvoituksen ratkaisu.
— Hupsu tyttö! — sanoi majuri.
— Ja te olette hölmö.
— Hauku vain!
— Niin, mutta, Kapiton Maksimovitš, tehän sanoitte äsken itse, että ette usko Jumalaan, — huomautti Liputin vikisevin äänin pöydän päästä.
— Mitä se merkitsee, mitä minä sanon, minä,— sehän on aivan toinen asia! Ehkäpä uskonkin, vaikka en täydellisesti. Ja vaikk'en uskokaan täydellisesti, niin en kuitenkaan mene sanomaan, että Jumala olisi ammuttava. Jo husaarina ollessani ajattelin usein Jumalaa. Kaikissa runoissa on tapana laulaa, että husaari muka juo ja elää iloisesti. Aivan niin, ehkäpä minäkin join, mutta uskotteko, että joskus kuitenkin saatoin yöllä nousta vuoteeltani ja mennä sukkasillani pyhäinkuvien eteen rukoilemaan, että Jumala antaisi armossaan minun uskoa, sillä siihen aikaan en mitenkään saattanut rauhoittua, ennenkuin olin saanut vastauksen kysymykseen: onko Jumalaa vai eikö ole? Siinä määrin se asia minua kiusasi! Aamulla tietenkin saivat ajatukset muuta askartelua, ja usko hävisi olemattomiin. Ja muutenkin olen huomannut, että usko aina päivisin katoaa.
— Mutta eikö teillä ole pelikortteja? — Verhovenski kääntyi emännän puoleen ja haukotteli minkä jaksoi.
— Tunnen mitä suurinta myötätuntoa tätä kysymystä kohtaan! — Naisylioppilasta suututtivat majurin sanat niin, että hänen kasvonsa aivan hehkuivat.
— Kulutetaan turhaan kallista aikaa typeriä keskusteluja kuunneltaessa, — lausahti emäntä ja katsahti merkitsevästi mieheensä.
Naisylioppilas oli jo taas ennallaan:
— Tahdoin vain ilmoittaa kokoukselle ylioppilaiden kärsimyksistä ja vastalauseista, mutta koska aika kuluu epäsiveellisiin keskusteluihin…
— Ei ole olemassa mitään siveellistä enempää kuin epäsiveellistäkään! — lukiolainen ei malttanut taas olla huomauttamatta, heti kun naisylioppilas oli sanonut sanottavansa.
— Sen minä, herra lukiolainen, olen tietänyt jo paljon ennemmin, kuin se oli ehditty opettaa teille.
— Mutta minä vain varmasti vakuutan, — tämä yltyi, — että te, Pietarista tänne meitä valistamaan saapunut lapsi, ette voi sanoa muuta, kuin mitä me tiedämme jo ennestäänkin. Te sanoitte, että käsky: »kunnioita isääsi ja äitiäsi» — jota te muuten ette näy edes osaavan ulkoa — että se on, se on epäsiveellinen, mutta senhän koko Venäjä jo tietää Belinskin teoksista.
— Mutta tuleekohan tästä koskaan loppua? — mme Virginskaja kääntyi päättäväisesti miehensä puoleen. Emäntänä hän aivan punastui keskustelujen mitättömyyttä, erikoisesti huomattuaan muutamia hymähdyksiä ja hämmästeleviä katseita, joita ensikertalaiset vieraat vaihtoivat keskenään.
— Hyvät herrat, — Virginski koroitti ääntään, — jos jollakulla olisi halua puhua jostakin paremmin tilaisuuteen sopivasta aiheesta tai jos jollakulla olisi jotakin ilmoitettavaa, niin ehdottaisin, että hän viivyttelemättä tekisi aloitteen.
— Rohkenisin tehdä erään kysymyksen, — virkahti tähän asti vaiti ollut ja erikoisen arvokkaana istunut rampa opettaja. — Tahtoisin tietää, onko tämä täällä olevinaan jonkinmoinen istunto vai onko tämä jonkinlainen vieraskäynnille tulleiden aivan tavallisten kuolevaisten kokous? Kysyn tätä enemmän vain järjestyksen vuoksi ja ettei tarvitsisi olla epätietoisuudessa.
»Ovela» kysymys teki vaikutuksensa. Kaikki katsahtivat toisiinsa, aivan kuin olisivat odottaneet toisiltansa vastausta, ja samassa kaikki kuin komennuksesta käänsivät katseensa Verhovenskin ja Stavroginin puoleen…
— Ehdotan yksinkertaisesti äänestystä kysymyksestä: »Muodostammeko istunnon vai emmekö.» — sanoi mme Virginskaja.
— Yhdyn täydellisesti ehdotukseen, — puuttui Liputin puheeseen, — vaikka kysymys onkin hieman epämääräinen.
— Minäkin yhdyn, minäkin, ja minä, — kuului ääniä eri puolilta.
— Ja minusta tuntuu todellakin, siltä, että näin saadaan aikaan enemmän järjestystä, — varmensi Virginski ehdotusta.
— Äänestämään siis, — ilmoitti emäntä, — Ljamšin, menkää te pianon ääreen, voitte te äänestää sieltäkin, sitten kun aloitetaan.
— Joko taas, — huudahti Ljamšin, — enkö minä ole teille jo tarpeeksi rummuttanut?
— Pyydän teitä pyytämällä, soittakaa meille. Vai ettekö te tahdokaan auttaa yhteistä asiaamme?
— Vakuutan teille, Arina Prohorovna, että meitä ei kukaan kuuntele. Se on pelkkää luulottelua. Ja ikkunatkin ovat korkealla, ja kuka tästä ymmärtäisi mitään, vaikka kuuntelisikin.
— Emmehän me tässä itsekään ymmärrä mistä on kysymys, — murahti jokin ääni.
— Mutta minä sanon teille, että varovaisuus ei koskaan ole haitaksi. Ja sen varalta, että meitä vakoiltaisiin, — hän kääntyi Verhovenskin puoleen selityksillään, — kuulkoot kadulle, että meillä on nimipäivät ja musiikkia.
— Voi piru! — kirosi Ljamšin ja istahti pianon ääreen sekä alkoi jyskyttää valssia aivan tarkoituksettomasti, suorastaan hakaten nyrkeillään koskettimia.
— Ne teistä, jotka haluavat, että pidettäisiin istunto, nostavat ylös oikean kätensä, — ehdotti mme Virginskaja.
Toiset nostivat, toiset eivät. Oli sellaisiakin, jotka nostivat ja taas laskivat alas. Laskivat kätensä ja nostivat sen taas uudestaan.
— Hyi piru! Minä en ymmärrä mitään, — huudahti muudan upseeri.
— En minäkään ymmärrä, — huudahti toinen.
— Mutta minä ymmärrän, — huudahti kolmas, — jos tarkoittaakyllä, niin käsi on nostettava.
— Niin mutta mitä merkitsee tuo »kyllä»?
— Se merkitsee: istunto.
— Ei se merkitse istuntoa.
— Mutta minä äänestin istuntoa, — huudahti lukiolainen rouvaVirginskajan puoleen kääntyen…
— No, miksikä te sitten ette nostanut kättänne.
— Minä katselin teitä, ja kun te ette nostanut, niin en nostanut minäkään.
— Kuinka typerää, minä en nostanut sen vuoksi, että itse tein ehdotuksen. Hyvät herrat, ehdotan, että äänestetään uudestaan: se, joka kannattaa istuntoa, istukoon kohottamatta kättään, mutta se, joka ei tahdo, se nostakoon oikean kätensä.
— Siis »joka ei tahdo»? — kysyi lukiolainen uudelleen.
— Tahallannehan te taidatte tuolla tavalla… — huudahti mmeVirginskaja suuttuneena.
— Ei, mutta on määriteltävä hieman tarkemmin, mitä joku tahtoo ja mitä joku ei tahdo, — pari kolme ääntä kajahti taas.
— Se, joka ei tahdo, ei tahdo.
— Niin, mutta mitä on tehtävä, onko nostettava vai eikö ole nostettava, jos tahtoo? — kiljahti upseeri.
—- Voi, me emme ole vielä kypsiä perustuslaillisuuteen! — majuri huomautti.
— Herra Ljamšin, malttakaahan, te jyskytätte niin, ettei kuule mitään, — huomautti rampa opettaja.
— Ei meitä, Jumala sen takaa, Arina Prohorovna, kukaan kuuntele, — Ljamšin hypähti samassa paikoiltaan. — Minä en tahdo soittaa, ja sillä hyvä! Tulin vierailulle enkä rummuttelemaan pianoa!
– Hyvät herrat, vastatkaa huutoäänestyksellä, — ehdotti Virginski, — onko tämä istunto vai eikö ole?
— Istunto, istunto! — kajahti joka puolelta.
– Jos kerran seikka on semmoinen, niin muuta äänestystä ei tarvitakaan.Ollaanko tyytyväisiä tähän, vai onko äänestys tarpeellinen?
— Ei tarvita, ei tarvita, selvä on!
– Mutta jos joku ei haluaisi istuntoa.
– Ei eikö mitä, mehän tahdomme sitä kaikki.
– Mikä on sitten »istunto»? — kuului ääni, mutta siihen ei vastattu.
— On valittava presidentti, — huudettiin eri tahoilta.
— Valitaan isäntä, isäntä tietenkin!
— Hyvät herrat, jos asia on siten, — aloitti valittu Virginski, — niin teen uudelleen aikaisemman ehdotukseni: jos jollakulla olisi halua puhua jostakin tilaisuuteen paremmin sopivasta aiheesta tai jos jollakulla olisi jotakin ilmoitettavaa, niin ehdottaisin, että hän viivyttelemättä tekisi aloitteen.
Syntyi hiljaisuus. Kaikkien katseet kääntyivät taas Stavroginiin jaVerhovenskiin.
— Verhovenski, eikö teillä ole mitään ilmoitettavaa? — kysäisi emäntä aivan suoraan.
— Ei kerrassaan mitään, — hän venyttäytyi haukotellen tuolillaan. — En panisi muuten pahaksi, jos saisin lasin konjakkia.
— Stavrogin, ehkä te haluaisitte?
— Kiitän, minä en juo.
— Tarkoitin, ettekö haluaisi puhua, en tarkoittanut konjakkia.
— Puhuako? Mistä sitten? En, en halua.
— Teille tuodaan kyllä konjakkia, — emäntä vastasi Verhovenskille.
Naisylioppilas nousi taas seisoalleen. Hän oli jo useamman kerran yrittänyt hypähtää pystyyn.
— Olen tullut tänne tehdäkseni ilmoituksen onnettomien ylioppilaiden kärsimyksistä ja herättääkseni heidät kaikkialla vastarintaan…
Puhe katkesi kesken. Pöydän toisessa päässä kohosi jo hänelle kilpailija, ja kaikkien katseet kääntyivät nyt tähän. Pitkäkorvainen Šigaljov nousi hitaasti paikaltaan synkän yrmeänä, melankolisen näköisenä asettaen eteensä pöydälle tiheällä käsialalla kirjoitetun vihkon. Hän seisoi kotvan ääneti. Monet läsnäolijoista — vilkaisivat hämmentyneinä vihkoon, mutta Liputin, Virginski ja rampa opettaja näyttivät olevan jostakin syystä hyvin tyytyväisiä.
— Pyydän puheenvuoroa, — ilmoitti Šigaljov yrmeästi ja lujasti.
— Se suodaan teille.
Puhuja istuutui ja hetken vaiti oltuaan aloitti juhlallisesti:
— Hyvät läsnäolijat!…
— Kas tässä olisi konjakkia, — sanoa mörähdytti inhon ilmein ja halveksuvasti hymähtäen sukulaisneiti, joka kaateli teetä ja joka oli käynyt hakemassa konjakkia. Hän asetti sen Verhovenskin eteen pöydälle samoin kuin pikarinkin, jonka hän oli tuonut sormiensa välissä ilman tarjotinta tai lautasta.
Häiritty puhuja vaikeni arvokkaasti.
— Jatkakaa vain, en minä kuitenkaan kuuntele, — tokaisi Verhovenski kaataen konjakkia pikariin.
— Hyvät läsnäolijat, - huomatkaa, — alkoi Šigaljov uudelleen, — ja kuten myöhemmin huomaatte, vedotessani teidän apuunne tässä äärimmäisen tärkeässä kohdassa en voi välttää pientä alkulausetta.
— Arina Prohorovna, olisikohan teillä saksia? — kysäisi PjotrStepanovitš samassa.
— Mitä te saksilla tekisitte? — rouvan silmät revähtivät ihmetyksestä selko selälleen.
— Kynnet unohtuivat leikkaamatta. Kolme päivää jo olen aikonut sen tehdä, — vastasi puhuteltu tarkastellen röyhkeän huolettomasti pitkiä, likaisia kynsiään.
Arina Prohorovna punastui suuttumuksesta, mutta neiti Virginskajaa tämä nähtävästi miellytti.
— Tässä ikkunalla minä kai näin ne äsken, — neiti nousi pöydän ääreltä hakemaan saksia ja toikin ne jo samassa niitä haluavalle. Pjotr Stepanovitš otti sakset katsahtamatta edes niiden tuojaan ja alkoi puuhailla niillä. Arina Prohorovna ymmärsi nyt, että tämä oli »luonnollinen ote», ja häpesi äskeistä loukkaantumistaan. Kokouksen osanottajat katsahtivat äänettöminä toisiinsa. Rampa opettaja piti vahingoniloisena Verhovenskia silmällä. Šigaljov jatkoi edelleen:
— Pyhitettyäni tarmoni tulevaisuuden yhteiskunnan sosiaalisen rakenteen tutkimiseen, rakenteen, joksi tämä nykyinen kerran vaihtuu, olen tullut siihen vakaumukseen, että kaikki yhteiskunnallisten systeemien luojat, aina vanhimmilta ajoilta nykypäiviimme, aina vuoteen 187. .. saakka ovat olleet haaveilijoita, satujen sepittelijöitä, typeryksiä, jotka ovat puhuneet itseänsä vastaan, jotka eivät ole ymmärtäneet luonnontieteistä kerrassaan mitään, eivät ole ymmärtäneet sitä merkillistä eläintä, jota nimitetään ihmiseksi. Platon, Rousseau, Fourier, alluminiumipilarit, kaikki tämä kelpaa ehkä varpusille, mutta ei ihmisten yhteiskunnalle. Mutta koska tulevaisuuden yhteiskuntamuoto on tarpeen nimenomaan jo nyt, kun kaikki aiomme ryhtyä lopulta toimintaan, niin ettei enää tarvitsisi ruveta sillä vaivaamaan päätä, ehdotan oman maailmanjärjestämissysteemini. Kas tässä! — hän napsahdutti vihkoonsa. — Yritän selostaa kokoukselle teokseni mahdollisimman suppeassa muodossa, mutta huomaan sittenkin, että minun on pakko tehdä esitykseeni suullisesti useita sivuhuomautuksia, niin että koko selostukseni vie ainakin kymmenen iltaa, toisin sanoen, yhtä monta iltaa kuin teoksessani on lukuja. (Kuului naurua.) Sitäpaitsi tahtoisin huomauttaa, että systeemini ei ole vielä aivan lopullisesti valmis. (Taas kuului naurua.) Olen sotkeutunut omiin väitteisiini, ja johtopäätökseni on aivan vastakkainen sille ajatukselle, joka on ollut lähtökohtanani. Rajattomasta vapaudesta lähtiessäni minä tulen lopulta rajattomaan despotismiin. Tahdon kuitenkin huomauttaa, että mitään muuta yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisukaavaa kuin tämä minun ehdottamani — ei voi olla olemassakaan.
Nauru kajahteli yhä kuuluvammin, mutta enimmäkseen nauroi sentään vain nuoriso ja niin sanoakseni ne vieraat, jotka eivät olleet asioista oikein täysin selvillä. Talon emäntä, Liputin ja rampa opettaja olivat harmissaan.
— Jos te kerran itse ette ole osannut saada systeemiänne syntymään ja jos se on teidät itsennekin saanut epätoivoon, niin mitä meillä olisi enää siihen sanottavaa? — huomautti muudan upseeri varovaisesti.
—-Te olette oikeassa, herra upseeri, — Šigaljov kääntyi hänen puoleensa töykeästi, — ja sitäkin enemmän, kun niin sattuvasti osuitte juuri sanaan »epätoivo». Se on totta, olen joutunut epätoivoon. Mutta siitäkin huolimatta se, mitä olen esittänyt kirjassani, on eittämättömästi ainoa keino. Mitään muuta ratkaisumahdollisuutta ei ole, eikä kukaan keksi mitään sen parempaa. Kiiruhdan senvuoksi, että aika ei kuluisi hukkaan, kutsumaan kaikkia teitä kymmenenä eri iltana kuuntelemaan esitystäni, että voisitte sitten sanoa siitä mielipiteenne. Jos taas jäsenet eivät halua kuunnella minua, niin hajaantukaamme jo heti alussa: miehet valtiollisille toimialoille ja naiset — keittiöihin, sillä kiellettyänsä minun teokseni heille ei jää mitään muutakaan mahdollisuutta. Ei min-kään-nä-kois-tä, ei muuta mitään! Hylätessään etsikkoaikansa he vain tuottavat itsellensä turmiota, sillä lopulta he kuitenkin palaavat tähän.
Kaikki alkoivat liikehtiä. »Onko hän hullu, vai mikä häntä vaivaa.» kuului ääniä.
— On siis kysymys vain Šigaljovin epätoivosta, — päätteli Ljamšin, — ja päivän kysymys on siis: onko hänen oltava epätoivoissaan vai eikö?
— Šigaljovin epätoivon partaalla oleminen koskee henkilökohtaisesti vain häntä itseään — ilmoitti lukiolainen.
— Ehdotan äänestettäväksi: missä määrin Šigaljovin epätoivo koskettaa yhteistä asiaa sekä kannattaako meidän siis kuunnella häntä vai eikö? — huomautti iloisesti upseeri.
— Ei ole kysymys nyt siitä, — rampa opettaja tarttui lopulta asiaan. Hän puhui jonkinlainen pilkan hymy huulillaan, niin että oli vaikeata päätellä, puhuiko hän leikillä vai tosissaan. — Ei, hyvät herrat, ei ole kysymys siitä. Herra Šigaljov on aivan liian tosissaan suhtautunut tehtäväänsä ja on lisäksi liian vaatimaton. Tunnen jo hänen kirjansa. Hän ehdottaa siinä kysymyksen lopullisesti ratkaistavaksi siten, että ihmiskunta jaetaan kahteen eri suureen osaan. Yksi kymmenesosa saa henkilökohtaisen vapauden ja rajattoman oikeuden hallita yhdeksää kymmenesosaa, joka menettää kaiken persoonallisuutensa ja muuttuu ikäänkuin joksikin laumaksi. Rajattomassa alistumisessaan tämä lauma saavuttaa uudestisyntymisten sarjan kautta alkuperäisen viattomuutensa, ikäänkuin jonkinlaisen alkuperäisen paratiisin, vaikka kaikki sen jäsenet joka tapauksessa kuitenkin tulevat tekemään työtä. Ne keinot, joita tekijä esittää ja joiden avulla näistä ihmiskunnan yhdeksästä kymmenesosasta jatkuvan uudelleenkasvattamisen avulla muodostuu lauma, ovat varsin merkillisiä, luonnollisiin tosiasioihin perustuvia sekä täysin loogillisesti suunniteltuja. Kaikkiin johtopäätöksiin ei tosin voi yhtyä, mutta tekijän järkeä ja tietoja ei sovi mitenkään epäillä. On hyvin ikävää, että kymmenen iltaa kestävän esityksen kuunteleminen ei ole näissä olosuhteissa mahdollista, sillä olisimme varmasti saaneet kuulla jotakin hyvin mielenkiintoista.
— Oletteko te aivan tosissanne? — mme Virginskaja kääntyi ramman puoleen hieman hätääntyneenä. — Ja tuo mies, joka ei ymmärrä, mihin oikein tunkea ihmiset, syöksisi heistä yhdeksän kymmenesosaa orjuuteen? Olen jo kauan epäillyt häntä.
— Se on: tarkoitatteko veljeänne? — kysäisi rampa.
— Sukulaisuuttako? Te taidatte pilkata minua!
— Ja pitäisikö sitten tehdä työtä aristokraattien hyväksi ja olla kuuliainen heille kuten jumalille, se on — alhaista! — huudahti naisylioppilas raivostuneena.
— Se ei ole alhaista, vaan se on paratiisi, paratiisi maan päällä, eikä muunlaista maan päällä voisi ollakaan, — huomautti Šigaljov mahtaillen.
— Mutta minäpä paratiisin asemesta,—huudahti Ljamšin, — ottaisin nuo yhdeksän kymmenesosaa, jos niitä nyt ei minnekään muuallekaan voi tunkea, ja räjähdyttäisin ne kaikki ilmaan, niin että jäisi vain pieni joukko sivistyneitä ihmisiä, jotka alkaisivat elää lekotella oikein oppineiden tapaan.
— Noin puhuu vain narri! — Naisylioppilas suutahti.
— Hän on narri, mutta hän on tarpeen, — kuiskasi hänelle mmeVirginskaja.
— Ja ehkä se olisikin kaikkein paras kysymyksen ratkaisu, — Šigaljov kääntyi tulisesti Ljamšinin puoleen. — Tuskinpa te itse aavistattekaan, kuinka syvämietteisen totuuden äsken lausuitte, te lystikäs herra. Mutta koska teidän ehdotustanne olisi mahdoton panna täytäntöön, niin on parasta tyytyä maalliseen paratiisiin, jos sitä nyt kerran siten tahdotaan nimittää.
— Tämä vasta on oikeata pötyä! — pääsi Verhovenskilta. Hän leikkeli muuten yhä välinpitämättömästi kynsiään kohottamatta kertaakaan edes katsettaan.
— Kuinka niin — pötyä? — tarttui rampa puheeseen, aivan kuin olisi juuri odottanutkin sanaa, johon olisi voinut takertua. — Minkä vuoksi juuri pötyä? Herra Šigaljov on eräällä tavalla ihmisrakkauden fanaatikko. Ja muistakaa, että Fourier'lla, Cabet'lla, vieläpä itse Proudhon'illakin on hyvin monta sangen despoottista ja fanaattista kysymyksen ratkaisua. Herra Šigaljov ratkaisee tuon kysymyksen ehkä tervejärkisemmin kuin yksikään heistä. Vakuutan teille, että sen kirjan luettuansa ei voi muuta kuin yhtyä eräisiin siinä esitettyihin mielipiteisiin. Hän on vain ehkä kaikkein realistisin ja hänen »maallinen paratiisinsa» on melkein oikea paratiisi, se samainen, jonka menetyksen vuoksi ihmiskunta huokailee, jos nyt sellainen todella on joskus ollut olemassa.
— Saattoihan sen arvatakin, että jotakin sellaista tästä vielä saan, — murahti Verhovenski taas.
— Suvainnette minun huomauttaa, — rampa kiihtyi vain yhä enemmän, — että jokaisen nykyaikaisen ajattelevan ihmisen pakottava velvollisuus on keskustella tulevaisista yhteiskunnallisista uudistuksista. Herzen ei muuta ajatellutkaan koko elämänsä aikana, Belinski, kuten minulle on varmalta taholta kerrottu, vietti iltakausia ystäviensä parissa väitellen ja ennakolta ratkaisten kaikkein pienimmätkin, niin sanoakseni keittiökysymyksetkin tulevassa sosiaalisessa järjestymässä.
— Muutamat menevät aivan päästään sekaisin, — huomautti majuri äkkiä.
— Parempi sekin on. Voihan siten päästä aina johonkin tulokseen, parempi kuin istua vain jonakin diktaattorina, — sähähti Liputin. Hankin uskalsi vihdoin ryhtyä hyökkäämään.
— En minä Šigaljovia tarkoittanut saneessani »pötyä», — lausahti Verhovenski epäselvästi. — Katsokaas, hyvä herrasväki, — hän kohotti hivenen verran katsettansa, — minun mielestäni kaikki nuo kirjat, Fourier't ja Gabet't, kaikki nuo »työnteko-oikeudet», ovat pelkkää šigaljovistšinaa, — kaikki tuo on pelkkää romaania, jollaisia voi kirjoittaa satoja tuhansia. Se on vain esteettistä ajanvietettä. Ymmärrän, että teidän on ikävä täällä pikkukaupungissa, ja sentähden te turvaudutte kirjoituspaperiin.
— Sallikaahan huomauttaa, — rampa alkoi levottomana liikahdella tuolillaan, — vaikka olemmekin maaseutulaisia ja ansaitsemme säälittelyä, niin kuitenkin olemme tietoiset siitä, että maailmassa ei toistaiseksi vielä ole tapahtunut mitään niin ihmeellisen uutta, että meidän kannattaisi ruveta itkemään, koska se muka meiltä on jäänyt näkemättä. Kaikenlaisissa ulkomaista tekoa olevissa lentolehtisissä meille ehdotetaan, että on yhdyttävä ja muodostettava ryhmiä, joiden ainoana päämääränä on kaiken olevaisen tuhoaminen sillä tekosyyllä, että parantakaamme maailmaa muka kuinka paljon tahansa, niin emme kuitenkaan saa sitä terveeksi, mutta kun radikaalisesti kerta kaikkiaan panemme poikki sata miljoonaa päätä, niin se helpottaa ojan toiselle puolelle hyppäämistä. Ajatus on suurenmoisen kaunis, epäilemättä, mutta samalla se on myös todellisuudessa aivan mahdoton, kuten »šigaljovištšinakin», johon te äsken suhtauduitte niin pilkallisesti.
— Niin, en ole tullut tänne viettääkseni aikaa keskusteluissa, — sanoi Verhovenski painavat sanansa ja aivan kuin ei olisi itse käsittänyt huomautuksensa sopimattomuutta siirsi kynttilän lähemmäksi nähdäkseen paremmin.
— Ikävä kyllä, hyvin ikävää, että ette ole tullut keskustellaksenne, ja ikävää sekin, että teitä tänä hetkenä näkyy huvittavan vain oman persoonanne kuntoon saattaminen.
— Mitä teitä liikuttaa minun kunnostautumiseni?
— Sata miljoonaa päätä on yhtä vaikeata saada olemattomiksi kuin on luoda maailma uudelleen propagandan avulla. Vieläpä se saattaa olla erikoisen vaikeata, kun on kysymys Venäjästä, — uskalsi Liputin taas ottaa puheenvuoron.
— Mutta juuri Venäjäänhän nykyjään luotetaankin, — virkahti upseeri.
— Niin luotetaan, sekin on jo kuultu, — rampa liittyi nyt toisiin. — Tiedämme varsin hyvin, että salaperäinen osoittaja on suunnattu kohti ihanaa isänmaatamme, jota pidetään ainoana mahdollisena, joka voi suorittaa suuren tehtävän. Mutta katsokaapa: siinä tapauksessa, että asteittainen tehtävän ratkaiseminen saadaan aikaan propagandan avulla, minä sentään voin siitä ehken henkilökohtaisestikin jotakin hyötyä, voinpa ainakin jutella jonkin kerran hauskasti, esivallalta saan ehkä ylennyksen ansioistani »sosiaalisissa tehtävissä». Mutta jos ratkaisu tapahtuu äkillisesti, sadan miljoonan pään menolla, niin saanko minä siitä mitään palkakseni? Propagandan tekijältä voidaan vielä päälle päätteeksi leikata kieli irti suusta.
— Teiltä se epäilemättä leikataan, — sanoi Verhovenski.
— Niin nähkääs, mitä suotuisimmissakaan olosuhteissa tällaista teurastusta ei saataisi loppuun suoritetuksi vähemmässä kuin viidessäkymmenessä vuodessa eikä ainakaan vähemmässä kuin kolmessakymmenessä, sillä eiväthän ne sentään ole lampaita, eivät ehkä annakaan itseänsä niin vain teurastaa, — eiköhän sittenkin olisi viisaampaa ottaa kilunsa ja kalunsa sekä muuttaa jonnekin kauas sinisten selkien taakse saarelle terheniselle sekä elellä siellä aivan huolettomana silmät ummessa? Uskotteko, — hän napsahdutti merkitsevästi sormellaan pöytää, — sellaisella propagandalla te vain karkoitatte ihmiset maasta, eikä mitään muuta!…
Hän lopetti puheensa voitokkaan riemullisesti. Häntä pidettiin meillä »kuvernementin viisaana». Liputin hymähti salakavalasti, Virginski kuunteli velttona, mutta kaikki muut seurasivat väittelyä hyvin huomaavaisina, erikoisesti naiset ja upseerit. Kaikki ymmärsivät, että »sadan miljoonan pään»-agentti oli joutunut hyvin ahtaalle, ja kaikki odottivat, mikä olisi seurauksena kaikesta.
— Tuo ei muuten ollut hullummin sanottu, — Verhovenski puheli entistäkin välinpitämättömämmin, jopa suorastaan ikävystyneenä ja velttona. — Maasta muuttaminen ei ole hullumpi ajatus. Mutta siitäkin huolimatta, että on olemassa kaikki ne selvät haitat, joita te pelkäätte, niin tämän yhteisen työmme sotureita kerääntyy päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän, niin että varsin hyvin tullaan toimeen ilman teitäkin. Tässä, taattoseni, on uusi uskonto, joka tunkeutuu vanhan tielle, senvuoksi sotureita onkin niin paljon, ja tämä liike ulottuu hyvin laajalle. Mutta te muutatte maasta! Ja tiedättekö, kehoittaisin teitä lähtemään mieluummin Dresdeniin eikä »saarelle terheniselle». Ensinnäkin Dresden on kaupunki, jossa kaikki kulkutaudit ovat tuntemattomia, ja koska olette kehittynyt ja viisas ihminen, niin tietenkin pelkäätte kuolemaa. Ja toiseksi, se on lähellä Venäjän rajaa, niin että sinne voi hyvin helposti saada rakkaasta isänmaastaan tulonsa. Kolmanneksi, se sisältää niin; sanotut taideaarteet, ja kun te olette esteettisesti sivistynyt — olettehan mikäli muistan äidinkielenopettaja —, niin, ja kaiken lisäksi, onhan siellä tuo n.s. »tasku-Sveitsi» —, niin siellä voitte saada runollisia herätteitä, sillä aivan varmasti te myös kirjoittelette runoja. Sanalla sanoen, se on aarre, jonka saa mahdutetuksi nuuskarasiaan.
Syntyi liikettä. Upseerit erikoisesti näyttivät liikehtivän. Ei olisi tarvittu montakaan hetkeä, kun kaikki olisivat ruvenneet puhumaan yht'aikaa. Mutta rampa tarrautui kiihoittuneena syöttiin:
— E-ei, emme me sentään ehkä niin vain jätäkään yhteistä asiaamme!Ottakaa se huomioon…
— Niin, mutta liittyisittekö viisikkoon, jos tekisin ehdotukseni? — sanoa tokaisi Verhovenski äkkiä ja heitti sakset pöydälle.
Kaikki vavahtivat. Salaperäinen mies oli odottamatta paljastanut itsensä kokonaan. Puhuipa jo aivan rehellisesti »viisikostakin».
— Jokainen meistä on kunnian mies eikä kieltäydy antautumasta yhteisen asian palvelukseen, — yritti rampa kieroilla, — mutta…
— E-ei, nyt ei »mutta» tässä riitäkään, — keskeytti Verhovenski hänet töykeästi ja mahtavasti. — Hyvät herrat, saan luvan ilmoittaa, että tarvitsen suoraa vastausta. Ymmärrän liiankin hyvin, että tultuani tänne ja koottuani kaikki teidät yhteen olen velvollinen selityksiin (taas odottamaton tunnustus), mutta niitä en voi teille antaa, ennenkuin saan tietää, mitä laatua mielipiteenne ovat. Sivuuttaen keskustelun, — sillä ei nyt ole aikaa ruveta lörpöttelemään kolmeakymmentä vuotta, kuten näihin asti on kolmekymmentä vuotta lörpötelty, — kysyn nyt teiltä, mikä on teistä mieluisampaa: vähitellen tapahtuva eteneminenkö, jona aikana sepustellaan yhteiskunnallisia romaaneja ja tehdään suunnitteluja ihmiskohtaloista tuhansiksi vuosiksi eteenpäin kanslioissa ja paperilla, sillä aikaa kuin raja on yksinvaltius nieleskelee makupaloja, jotka ovat teille suoraan suuhun lentämäisillään, mutta jotka te päästätte sivu suunne; tai sitten te hyväksytte pikaisen ratkaisun, olkoon se sitten millainen tahansa, mutta joka kuitenkin lopulta päästää kädet siteistä vapaiksi ja antaa ihmiskunnalle mahdollisuuden järjestäytyä sosiaalisesti vapaudessa, aivan itsenäisesti, oikein käytännössä eikä vain paperilla? Huudetaan muka: »sata miljoonaa päätä», ehkä tämä onkin vain metafora, mutta mitäpä heistä, jos kerran hitaissa paperihaaveissa rajaton yksinvalta sadassa vuodessa syö suuhunsa ei ainoastaan sata, vaan viisisataa miljoonaa päätä? Huomatkaa vielä, parantumaton sairas ei tule kuitenkaan terveeksi, kirjoitettiinpa sitten paperille minkälaisia reseptejä tahansa, vaan päinvastoin, jos hänen elämäänsä yritetään pidentää, hän rupeaa vain lopulta märkänemään, levittää tartuntaa, saastuttaa kaikki tuoreet voimat, jotka vielä nyt voi ottaa huomioon, niin että lopulta me kaikki joudumme tuhon omiksi. Olen kanssanne aivan yhtä mieltä siitä, että on varsin mieluista keskustella vapaamielisesti ja kaunopuheisesti ja että toimiminen — se on vaarallisempaa… Niin, mutta minähän en oikeastaan osaakaan puhua. Olen saapunut tänne tiedonantoinani ja senvuoksi pyydän arvoisaa seurakuntaa, en suinkaan äänestämään, vaan ilmoittamaan suoraan ja kursailematta: mikä on hauskempaa, kilpikonnan tallusteleminenko suossa vaiko kiitäminen täysin höyryin yli tuon suon?
— Olen ehdottomasti »täysin höyryin kiitämisen» kannalla! — huudahti lukiolainen riemuissaan.
— Niin minäkin, — yhtyi Ljamšin häneen.
— Valinnastahan ei oikeastaan voi olla muuta kuin yhtä ainoata mieltä, — sammalsi muudan upseeri hänen jälkeensä, samoin toinen ja kolmaskin. Eniten oli hämmästyttänyt kaikkia se, että Verhovenski oli saapunut »ilmoituksin» ja että hän oli luvannut kohta puhua.
— Hyvät läsnäolijat, näen, että melkein kaikki tekevät ratkaisunsa julistusten hengessä, — virkkoi Verhovenski katsellen ympärilleen.
— Kaikki, kaikki, — monta ääntä kajahti yht'aikaa.
— Täytynee tunnustaa, että minä olisin oikeastaan humaanisemman ratkaisun kannalla, — majuri lausui, — mutta kun kerran kaikki muut ovat toista mieltä, niin olkoon menneeksi minunkin puolestani.
— Onko tämä ymmärrettävissä siten, että tekään ette vastusta? —Verhovenski kääntyi ramman puoleen.
— En minä oikeastaan… — puhuteltu punastui hieman, — mutta jos suostunkin, niin tapahtuu se yksinomaan sen vuoksi, etten tahtoisi saada aikaan…
— Kas, tuollaisia juuri te kaikki olette! Mies on puoli vuotta valmis väittelemään pelkästä »vapaamielisestä kaunopuheisuuden halusta», ja kuitenkin päättyy kaikki siihen, että hänkin äänestää muiden mukana. Hyvät läsnäolijat, ajatelkaa sentään tarkoin, onko totta, että olette kaikki valmiit?
(Valmiit mihin? — Tämä oli sanottu hyvin epämääräisesti, mutta senpä tähden juuri kysymys olikin niin viekoitteleva.)
-— Olemme tietenkin… — kuului joka taholta, mutta sittenkin näyttivät kaikki katselevan toisiinsa.
— Mutta ehkä perästäpäin kadutte sitä, että niin pian suostuitte? Sehän on aina ollut teidän tapanne.
Syntyi levottomuutta, mutta hyvin eri syistä. Rampa hyökkäsiVerhovenskin kimppuun.
— Mutta suvainnette huomauttaa kuitenkin, että tuontapaisiin kysymyksiin ei muuta vastausta voi odottaakaan. Vaikka annoimmekin suostumuksemme, niin tulee teidän myöntää että kysymys oli sangen merkillisesti tehty.
— Kuinka niin merkillisesti?
– Muuten vain. Ei tuontapaisia kysymyksiä esitetä noin.
— Neuvokaa sitten miten, olkaa hyvä. Mutta tiedättekö mitä? Olin edeltäkäsin jo varma siitä, että te ensimmäiseksi loukkaantuisitte.
Te heruttelitte meistä esille myöntymyksemme ryhtyä viipymättä toimintaan, mutta onko teillä oikeutta menetellä näin? Onko teillä valtuuksia tällaiseen menettelyyn?
— Kas, kun ette huomannut kysyä sitä aikaisemmin! Mitä rupesitte vastailemaan. Ensin suostuitte, ja sitten rupesikin harmittamaan.
— Minun mielestäni tuo teidän kevytmielinen avomielisyytenne, jota osoititte tehdessänne tuon pääkysymyksenne, antaa aihetta ajatella, että teillä ei ole oikeutta enemmän kuin valtakirjojakaan, vaan että olette tehnyt kaiken vain uteliaisuutenne tyydyttämiseksi.
— Mutta mitä te nyt oikeastaan tarkoitatte? Mitä? — huudahtiVerhovenski aivan kuin olisi ollut hyvinkin hädissään.
— Tarkoitan sitä, että suostumuksen ottamisen, olkoonpa se laadultaan millainen tahansa, tulisi ainakin tapahtua kahden kesken eikä tuntemattomassa, kaksikymmentä henkeä käsittävässä seurassa! — sanoa tokaisi rampa. Hän oli puhunut nyt suunsa puhtaaksi, mutta oli silti yhä kiihtynyt. Verhovenski katsahti nopeasti läsnäolijoihin erinomaisen hyvin teeskennellen levottomuutta.
— Hyvät läsnäolijat, pidän velvollisuutenani ilmoittaa, että kaikki tuo on typerää puhetta ja että keskustelumme alkaa mennä jo hieman liian pitkälle! En ole vielä »ottanut suostumusta» ainoaltakaan ihmiseltä, eikä kenelläkään ole oikeutta väittää, että olen sen tehnyt. Olemmehan vain vaihtaneet mielipiteitä. Eikö totta? Mutta olkoon nyt miten tahansa se asia, niin sanon vain, että te saatatte minut hyvin levottomaksi, — hän kääntyi taas ramman puoleen, – en saattanut ajatellakaan, että näinkin viattomista asioista olisi tarpeellista täällä puhua kahdenkesken. Vai pelkäättekö ilmiantoa? Voisiko meidänkin keskuudessamme siis olla joku ilmiantaja?
Syntyi hirveä levottomuus. Kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen.
— Hyvät läsnäolijat, jos asia olisi niinkin, — jatkoi Verhovenski, — niin enitenhän minä itse olisin tässä itseni saattanut huonoon valoon, ja senvuoksi tahtoisinkin tehdä vielä erään kysymyksen, mutta tietenkin, jos ette tahdo vastata, niin… Saatte tehdä aivan kuten haluatte.
— Mikä olisi se kysymys? Mikä? — kaikki huusivat, minkä jaksoivat.
— Se olisi tehtävä, jotta saisimme selvän siitä, jatkammeko vielä yhdessäoloa, vai otammeko lakkimme ja lähdemmekö kukin omalle suunnallemme.
— Entä kysymys, kysymys?
— Jos meillä kullakin olisi tiedossamme poliittinen murha, niin menisikö joku meistä ilmiantamaan, ottaen huomioon kaikki mahdolliset seuraukset, vai jäisikö hän kotiinsa odottelemaan ja seuraamaan tapauksen kehitystä? Tästä voidaan olla eri mieltä. Vastaus tähän kysymykseen selvittää meille: onko meidän erottava vai onko pysyteltävä yhdessä eikä suinkaan ainoastaan tänä iltana. Suvainnette minun kysyä ensimmäiseksi teiltä, — hän kääntyi ramman puoleen.
— Miksi juuri minulta ensimmäiseksi?
— Siksi, että tehän olette pannut alulle koko tämän jutun? Olkaa hyvä, vastatkaa viivyttelemättä, tässä ei nyt oveluus auta. Mutta saattehan itse vapaasti päättää, vastaatteko vai ettekö.
— Suokaa anteeksi, mutta kysymyksennehän on suorastaan loukkaava.
— Ei nyt muu auta, ettekö tahtoisi sanoa täsmällisemmin.
— En ole koskaan ollut salapoliisilaitoksen palveluksessa, — puhuteltu koetti päästä vastaamasta suoraan kysymykseen.
— Kiiruhtakaa, täsmällisemmin, ei ole aikaa.
Rampa suutahti niin, ettei edes enää vastaillut. Ääneti hän katseli vihaisesti silmälasiensa alta kiduttajaansa suoraan silmiin.
— Ilmiantaisitteko vai ettekö? Tuleeko myöntävä vai kieltävä vastaus? — kiljahti Verhovenski.
— Tietenkään en ilmiantaisi! — kiljahti rampa kahta kuuluvammin.
— Ei kukaan, ei kukaan ilmianna, eipä tietenkään, — kajahti useampia ääniä.
— Sallinette minun kysyä teiltä, herra majuri, ilmiantaisitteko te vai ettekö? — jatkoi Verhovenski tutkiskeluaan, — ja huomatkaa, kysyn vartavasten juuri teiltä.
— En ilmiantaisi.
— Niin, mutta jos saisitte tietoonne, että joku aikoo murhata ja ryövätä jonkun toisen, tavallisen kuolevaisen, niin silloinhan te ilmiantaisitte, varoittaisitte onnetonta?…
— Tietenkin, mutta silloinhan olisi kysymyksessä aivan tavallinen kansalainen, mutta tässä olisi poliittinen murha. En ole ollut salapoliisilaitoksen urkkijana.
— Eihän tässä kukaan muukaan ole ollut, — kajahti taas ääniä. — Tarpeeton kysymys. Siihen on vain yksi vastaus. Ei täällä olla ilmiantajia.
— Minkä vuoksi tuo herra nousi paikaltaan? — huudahti naisylioppilas.
— Se on Šatov. Miksi te nousitte, Šatov? — huudahti emäntä.
Šatov oli tosiaankin noussut. Hän piteli lakkia kädessään ja katsoi Verhovenskiin. Hän näytti aikovan sanoa jotakin tälle, mutta epäröi vielä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja niiden ilme tuikea, mutta hän hillitsi kuitenkin itsensä ja lähti huoneesta sanomatta sanaakaan.
— Šatov, tämähän on teille epäedullista, — huusi Verhovenski hänen jälkeensä salaperäisesti.
— Sen sijaan se on hyvin edullista sinulle, urkkijalle ja roistolle! — huudahti Šatov hänelle vastaan jo ovesta astuessaan ja poistui.
Taas kuului huudahtelemista ja kirkunaa.
— Siinä se nyt oli, se — koetuskivi, — joku huudahti.
— Näytti olleen tarpeen, — huudahti toinen.
— Jollei vain kaikki jo olisi liian myöhäistä, — huomautti kolmas.
— Kuka hänet oikein on kutsunut tänne?
— Kuka otti hänet vastaan? — Kuka hän oikeastaan on? — Kuka on tuo Šatov? — Voisiko hän ilmiantaa vai eikö? — kysymyksiä sateli tuhkatiheään.
— Jos hän olisi ilmiantaja, niin hän olisi teeskennellyt, mutta hän vain sylkäisi ja lähti pois, — joku uskalsi huomauttaa.
— Kas, Stavrogin nousee myös. Ei hänkään ole vastannut kysymykseen, — huudahti naisylioppilas.
Stavrogin oli todella noussut, ja yht’aikaa hänen kanssaan nousi myös pöydän toisessa päässä istunut Kirillov…
— Mutta, herra Stavrogin, — emäntä jyrkästä kääntyi hänen puoleensa, — me olemme kaikki täällä vastanneet kysymykseen, ja te näytte yksinkertaisesti aikovan lähteä pois vastaamatta siihen.
— En katso tarpeelliseksi vastata kysymykseen, joka näyttää huvittavan teitä, — virkkoi Stavrogin tuskin kuuluvasti.
Niin, mutta me olemme saattaneet itsemme huonoon valoon, ja te ette ole, — useita ääniä kajahti yht'aikaa.
—- Liikuttaako se minua vähääkään, että te olette »saattanut itsenne huonoon valoon»? — naurahti Stavrogin, mutta hänen silmänsä leimahtivat.
— Eikö se liikuttaisi meitä? Eikö liikuttaisi? — kuului huudahteluja.Useat nousivat seisoalleen.
— Niin mutta, hyvät herrat, — rampa kiljui, — eihän herra Verhovenski itsekään ole vastannut kysymykseen, hän vain teki sen muille.
Huomautus teki hämmästyttävän vaikutuksen. Kaikki katsahtivat toisiinsa. Stavrogin nauroi rammalle vasten silmiä ja lähti pois, ja hänen perässään meni Kirillov. Verhovenski juoksi heidän jäljessään eteiseen.
— Mitä te oikeastaan olette minulle tehnyt? — hän leperteli siepaten Stavroginia kädestä ja puristi sitä kaikin voimin. Stavrogin riuhtaisi ääneti kätensä irti.
— Menkää heti Kirillovin luo, tulen sinne heti paikalla… Se on minulle välttämätöntä, aivan välttämätöntä!
— Mutta minulle se ei ole, — vastasi Stavrogin jyrkästi.
— Stavrogin tulee kyllä, — Kirillov ratkaisi riidan. — Stavrogin, se on teille välttämätöntä. Siellä saatte nähdä.
He poistuivat.
Ivan Tsarevitš.
He poistuivat. Pjotr Stepanovitš aikoi ensin hyökätä takaisin »istuntoon» saadakseen kaaoksen liikehtimisen asettumaan, mutta varmaankin hän sitten muutti mieltään arvellen, ettei kannattanut puuhailla suotta, koskapa hän jätti kaiken ja jo parin hetken kuluttua lensi lentämällä poistuneiden jälkeen. Juostessaan hän muisti poikkikadun, jolta pääsi vieläkin suorempaa tietä Filippovin taloon. Vajoten polviaan myöten lokaan hän lähti juoksujalkaa tuota poikkikatua pitkin ja saapui todella yht'aikaa Stavroginin ja Kirillovin kanssa portin luo.
— Siinäkö jo olette? — huomautti Kirillov. — Hyvä on. Käykää sisään.
— Tehän sanoitte asuvanne yksin? — huomautti Stavrogin kulkiessaan eteiseen asetetun kiehuvan teekeittimen ohi.
— Pian saatte nähdä kenen kanssa, — murahti Kirillov, — käykää sisään.
Tuskin he olivat tulleet huoneeseen, kun Verhovenski jo otti esille. taskustaan äskeisen Lembkeltä saamansa nimettömän kirjeen ja asetti sen Stavroginin eteen. Kaikki kolme istuutuivat. Stavrogin luki kirjeen ääneti.
— Entä sitten? — hän kysäisi…
— Tuo roisto voi tehdä, kuten hän kirjoittaakin, — selitti Verhovenski. — Koska hän on teidän käskettävissänne, niin voisitte neuvoa, miten hänen olisi meneteltävä. Uskokaa minua, hän saattaa vaikka jo huomenna mennä Lembken luo.
— No, menköön sitten.
Kuinka niin, menköön? Kun kerran voisi saada hänet siitä estetyksikin.
— Te erehdytte, minä en ole hänen käskijänsä. Ja minusta on aivan yhdentekevää. Eihän hän uhkaile minua, vaan teitä.
— Teitä myös.
— Enpä usko.
— Mutta saattaa olla toisia, jotka eivät armahda teitä. Kuulkaahan, Stavrogin, tuo on vain sanoilla leikittelemistä. Ettekö tosiaankaan henno uhrata vähän rahaa?
— Tarvitaanko siis rahaakin?
— Epäilemättä. Noin pari tuhatta tai ainakin puolitoista. Antakaa tuo summa minulle huomenna tai vaikkapa jo tänään, ja huomisiltaan mennessä saan hänet lähtemään Pietariin, sinnehän hänen mielensä näkyy palavankin. Jos vain haluatte, niin vaikkapa yhdessä Marja Timofejevnan kanssa, — huomatkaa se.
Verhovenski näytti olevan kokonaan poissa raiteiltaan. Hän puheli varomattomasti, häneltä pääsi tuon tuostakin luiskahtamaan jokin varomaton sana. Stavrogin katseli häntä ihmeissään.
— Ei minulla ole mitään syytä päästä Marja Timofejevnasta.
— Te ette siis haluakaan sitä? — Pjotr Stepanovitš hymähti pilkallisesti.
— Ehkäpä en haluakaan.
— Sanalla sanoen: tuleeko rahoja vai eikö.
— Kiukkuisen kärsimättömästi! ja mahtavasti Verhovenski tiuskaisiStavroginille.
Tämä katsahti häneen totisena.
— Ei tule.
— Hei, Stavrogin! Teillä on jotakin mielessänne tai olette jo tehnyt jotakin! Te — vietätte hurjaa elämää!
Hänen kasvonsa vääntyivät, suupielet vavahtivat, ja hän naurahti väkinäisesti ja aivan aiheettomasti.
— Tehän saitte isältänne rahat maatilastanne, — huomautti Nikolai Vsevolodovitš rauhallisesti. —Mamansuoritti teille Stepan Trofimovitšin puolesta noin kuusi tai kahdeksan tuhatta. Voittehan maksaa nuo puolitoista tuhatta omistannekin. Minä en kerta kaikkiaan aio enää maksaa toisten puolesta, olen jo jaellut rahojani tarpeeksi, alan jo olla pahoillani siitä. — Hän hymähti jo itsekin omille sanoilleen.
— Vai niin, te laskette jo leikkiä…
Stavrogin nousi tuoliltaan, ja samassa silmänräpäyksessä Verhovenski oli myös pystyssä ja asettui aivan huomaamattansa selin oven eteen, aivan kuin olisi aikonut sulkea toiselta tien. Nikolai Vsevolodovitš oli jo tekemäisillään liikkeen, jonka tarkoituksena oli työntää Verhovenski syrjään ja lähteä ulos ovesta, kun hän samassa kuitenkin pysähtyi.
— Šatovia en jätä teille, — hän sanoi. Pjotr Stepanovitš vavahti.Molemmat katsoivat toisiansa silmästä silmään.
— Sanoinhan jo äsken, minkä vuoksi janoatte Šatovin verta, — Stavroginin silmät alkoivat leimahdella. — Te tahtoisitte käyttää sitä voiteena viisikkojenne muodostelemiseen. Äsken te mestarillisesti ajoitte Šatovin ulos. Te tiesitte liiankin hyvin, että hän ei olisi suostunut sanomaan, »en ilmianna», mutta hän olisi myös pitänyt alentavana valehdella teille. Mutta mitä te minusta oikein tahdotte, minusta? Jo ulkomailla te aloitte minua ahdistella. Se, mitä te minulle tähän asti olette kertonut selitykseksi, on pelkkää haavetta. Ja kuitenkin te tahtoisitte, että antamalla Lebjadkinille puolitoista tuhatta minä täten valmistaisin Fedjkalle tilaisuuden murhata hänet. Tiedän teidän ajattelevan, että samalla mieleni tekisi murhauttaa myös vaimoni. Kytkettyänne minut näin rikoksella te aiotte saada minut täten valtoihinne, eikö totta? Mihin te tuota valtaanne oikein käyttäisitte? Minkä vuoksi minä, piru vieköön, oikeastaan olen teille tarpeen? Tarkastelkaa nyt minua kerta kaikkiaan ja päättäkää, olenko minä nyt teidän miehiänne, ja jättäkää minut sitten rauhaan.
— Mitä, onko Fedjka itse käynyt teidän luonanne? — virkkoi Verhovenski henkeään pidättäen.
— On. Hänenkin hintansa oli puolitoista tuhatta. Varmentakoon sanansa itse, kas tuollahan hän seisoo. — Stavrogin viittasi kädellään.
Pjotr Stepanovitš käännähti nopeasti ympäri. Pimeydestä astui esiin kynnykselle uusi henkilö, — Fedjka, jonka yllä oli lyhyt lammasnahkaturkki, kuten kotioloissa ainakin, ja hän oli ilman hattua. Hän seisoi naureskellen, min että valkeat, tasaiset hampaat näkyivät. Hänen mustat, keltaiselle välähtelevät silmänsä kiersivät varovaisesti huonetta ja tarkastelivat herroja. Oli jotakin mitä hän ei näyttänyt tajuavan. Kirillov oli tuonut hänet tänne nähtävästi vasta äsken, ja tätä hänen kysyvä katseensa näytti hakevankin. Hän seisoi kynnyksellä eikä näkynyt haluavan astua sisälle huoneeseen.
— Hänet on kai tuotu tänne siltä varalta, että hän voisi olla kauppasopimuksemme todistajana, ja että hän saisi jo nähdä rahat, eikö totta? — kysäsi Stavrogin ja vastausta odottamatta lähti ulos huoneesta. Verhovenski tavoitti hänet vasta portilla. Hän näytti olevan aivan järjiltään.
— Seis! Ei askeltakaan, — hän huudahti siepaten tätä kyynärpäästä. Stavrogin yritti riuhtaista kätensä irti, mutta ei onnistunut yrityksessään. Hänet valtasi raivo. Siepattuaan vasemmalla kädellään Verhovenskia tukasta hän heitti tämän voimakkaasti maahan ja meni ulos portista. Mutta hän ei ennättänyt kulkea kolmeakymmentäkään askelta, kun tämä jo taas tavoitti hänet.
— Sovitaan pois, sovitaan, — hän kuiskasi äänen nytkähdellessä suonenvedontapaisesti.
Nikolai Vsevolodovitš kohahdutti olkapäitään, mutta ei pysähtynyt eikä edes katsonut taaksensa.
— Kuulkaahan, jo huomenna tuon teille Lizaveta Nikolajevnan, tahdotteko? Ettekö? Miksi ette vastaa? Sanokaa, mitä te haluatte? Teen kaiken mitä tahdotte. Kuulkaahan: saatte Šatovin, haluatteko hänet?
— On siis totta, että olette päättänyt ottaa hänet hengiltä? — parkaisiNikolai Vsevolodovitš.
— Mutta mitä te nyt Šatovista? Minkä tähden? — Verhovenski puhui niin nopeasti, että oli aivan hengästynyt. Aivan itsensä unohtaen hän yritti juosta aina Stavroginin edelle ja siepata tätä kyynärpäästä huomaamatta sitä itsekään. — Kuulkaahan, luovutan hänet teille, sopikaamme. Teidän laskunne on tosin suuri, mutta… sopikaamme..
Lopulta Stavrogin kuitenkin katsahti häneen ja joutui ymmälle. Katse ei ollut sama, ei äänikään sellainen, kuin se oli aina ja kuin se oli ollut äsken huoneessa, hän näki aivan uudet kasvot. Äänenpainokaan ei ollut sama, Verhovenski rukoili ja maanitteli. Siinä oli mies, joka itsensä unohtaen kerjäsi takaisin jotakin kallisarvoista esinettä, jota häneltä parhaillaan oltiin ryöstämässä tai joka jo ehkä oli ryöstettykin.
— Mutta mikä teidän on? — huudahti Stavrogin. Hän ei saanut vastausta, mutta Verhovenski juoksi yhä hänen rinnallaan katsoen hänen rukoilevasti, mutta samalla myös hellittämättömän voitonvarmasti.
— Sopikaamme! — hän kuiskasi vielä kerran.
— Kuulkaahan, minulla on saappaassani kaiken varalta puukko, kutenFedjkallakin, mutta minä tahtoisin sopia kanssanne.
— Niin, mutta mitä pirua te oikeastaan minulla teette? — kiljaisi Stavrogin jo lopullisesti suuttuneena ja hämmästyksissään. — Piileekö tässä jokin salaisuus? Olenpa minä teille aika taikakalu.
— Kuulkaahan, me saamme aikaan sekasorron, — sammalsi puhuteltu kuin houreissa. — Ettekö usko, että voimme saada sen aikaan? Me nostatamme sellaisen sekasorron, että kaikki liikahtaa perustuksiaan myöten. Karmazinov on oikeassa sanoessaan, ettei ole mihin voisi tarttua kiinni. Karmazinov on hyvin viisas. Ei tarvita muuta kuin kymmenkunta tuollaista ryhmää Venäjällä, niin minun jälkeni häviävät olemattomiin.
— Tuollaisia samanlaisia hölmöjäkö tarkoitatte, kuin nuokin ovat? — tuli Stavrogin sanoneeksi melkein tahtomattaan.
— Oo, olkaa hieman typerämpi, Stavrogin. Olkaa itse hieman typerämpi! Mutta tiedättekö, ette te oikeastaan olekaan niin viisas, että teitä tarvitsi sellaiseen kehoittaa. Te pelkäätte, ette usko, teitä kauhistuttaa laajuus. Ja miksi ne olisivat hölmöjä? Eivät ne ole niinkään hölmöjä. Nykyjään ei ole kenelläkään omaa järkeä. Nykyjään on hirveän vähän itsenäisesti ajattelevia ihmisiä. Virginski on puhdassieluinen mies, kymmenen kertaa puhtaampi kuin te ja minä, mutta olkoon hänen laitansa miten hyvänsä. Liputin on konna, mutta hänelläkin on heikko kohtansa. Ei ole sellaista konnaa, jolla ei olisi tuollaista kohtaa. Vain Ljamšin on vailla »kohtaa», mutta hän onkin aivan täydelleen minun käsissäni. Vain muutamia tuollaisia ryhmiä lisää niin minulla on passeja ja rahaa, eikö sekin jo ole hyvä? Vaikkapa vain senkin vuoksi? On piilopaikkoja, etsikööt sitten. Jos yksi ryhmä hävitettäisiinkin juurineen, niin toiseen ne jo tietämättänsä itse tuhoutuvat. Aloitetaan sekasorto. Ettekö todellakaan usko, ettei tarvita muita kuin me kaksi?
— Ottakaa Šigaljov ja jättäkää minut rauhaan…
— Šigaljov on nerokas mies! Tiedättekö, hän on neroudessa Fourier'n kaltainen, mutta vain rohkeampi kuin Fourier, voimakkaampi kuin Fourier. Rupean tutkimaan häntä. Hän se on keksinyt »tasa-arvoisuudenkin»!
»Häntä vaivaa vilutauti ja hän hourailee. Hänelle on tapahtunut jotakin erikoista», ajatteli Stavrogin katsahtaen vielä kerran Verhovenskin kasvoihin. Molemmat kulkivat pysähtymättä edelleen.
— Hänen vihossaan kaikki on niin hyvin, — jatkoi Verhovenski, — hänellä on urkkimisjärjestelmäkin. Jokainen järjestön jäsen on velvollinen seurailemaan toinen toistansa ja on velvollinen ilmiantoihin. Jokainen yksityinen on kaikkien oma, ja kaikki ovat jokaisen yksityisen omia. Kaikki ovat orjia ja orjuudessaan yhdenvertaisia. Äärimmäisissä tapauksissa on käytettävä valhetta ja murhia. Mutta tärkeintä on tasa-arvo. Kaikkein ensimmäiseksi painetaan alas sivistys — sekä tieteiden ja kykyjen taso. Tieteiden ja kykyjen korkean tason voivat saavuttaa vain kyvykkäät, mutta korkeinta kyvykkyyttähän ei tarvita. Korkeimmat kyvyt ovat aina siepanneet vallan käsiinsä ja ovat olleet despootteja. Korkein kyky ei koskaan voi olla olematta despootti, ja senvuoksi ne aina ovat saaneet aikaan enemmän turmelusta kuin hyötyä. Heidät karkoitetaan tai teloitetaan. Cicerolta leikataan kieli, Kopernikukselta puhkaistaan silmät, Shakespeare kivitetään, kas sellaista on šigaljovštšina! Orjien täytyy olla yhdenvertaisia. Ilman despotismia ei vielä koskaan ole ollut vapautta eikä yhdenvertaisuutta, mutta itse laumassa täytyy vallita tasa-arvo, ja kas se on šigaljovštšinaa! Hahaha, teistä tuntunee omituiselta? Minä kannatan šigaljovštšinaa!
Stavrogin koetti kiiruhtaa askeliaan päästäkseen mahdollisimman pian kotiin. »Jos tuo mies on humalassa, niin missä hän on ehtinyt juoda itsensä humalaan?» — hän ajatteli. — »Olisiko tuo äskeinen konjakki?»
— Kuulkaahan, Stavrogin: vuorien tasoitteleminen ei ole hullumpi eikä niinkään naurettava ajatus. Minä kannatan Šigaljovia! Ei tarvita sivistystä! Tiedettä on jo tarpeeksi! Ilman tieteitäkin meillä on jo aineistoa tuhanneksi vuodeksi, mutta ensin on opetettava ihmiset kuuliaisuuteen. Maailmasta ei puutu mitään muuta kuin — kuuliaisuus! Sivistyksen nälkä on jo aristokraattista nälkää. Ei tarvita kuin hivenen verran rakkautta ja perhettä, niin jo syntyy omistamisen halu. Me tukahdutamme tuon halun, me päästämme valloilleen juoppouden, valheen, ilmiannot: me päästämme valtaan raaimman epäsiveellisyyden; jokaisen neron me sammutamme jo sen lapsuudessa. Teemme kaikki yhdennimisiksi, saamme aikaan täydellisen tasavertaisuuden. »Me osaamme ammattimme ja olemme kunniallisia ihmisiä, me emme tarvitse mitään muuta», kas siinä äskeinen Englannin työläisten vastaus. Välttämätöntä on vain välttämätön, kas, se olkoon tästä lähtien koko maapallomme yhteinen tunnuslause. Mutta tarvitaan myös suonenvetokohtauksia. Siitä huolehdimme me johtajat. Orjilla täytyy olla myös heidän johtajansa. Täydellinen kuuliaisuus, täydellinen yksilöllisyyden puute, mutta kerran kolmessakymmenessä vuodessa Šigaljov päästää suonenvetokohtaukset valloilleen, ja silloin alkavat kaikki samassa syödä toinen toistansa, tietenkin vain määrättyyn rajaan saakka, ja kaikki vain sen vuoksi, ettei aika kävisi ikäväksi. Ikävystyminen on nimittäin aristokraattinen tunne. Šigaljovštšinassa ei ole nimittäin mitään haluja. Halut ja kärsimykset kuuluvat meille ja — orjille šigaljovštšina.
— Itseänne ette siis laske joukkoon? — livahti Stavroginilta taas.
— Enkä teitä. Tiedättekö, minä olen ajatellut antaa maailman paaville. Menköön hän paljain jaloin ja käyden sekä näyttäytyköön roskaväelle: »Kas, näin pitkälle te olette minut saaneet!» Ja koko kansa seuratkoon häntä, vieläpä sotajoukkokin. Paavi ylhäällä, me hänen ympärillään ja meidän alapuolellamme šigaljovštšina. Täytyy vain saada aikaan, että Internationale suostuisi paaviin. Ja niin on vielä käyvä. Ukkopaha suostuu kyllä varmasti Eikä hänellä ole muuta mahdollisuuttakaan. Muistakaa sanani, hahahaa, — onko tämä typerää? Sanokaa, onko typerää vai eikö ole?
— Riittää, — murahti Stavrogin harmistuneena.
— Riittää! Kuulkaahan, jääköön paavi sikseen! Piru vieköön šigaljovštšinan! Piru vieköön paavin! Me tarvitsemme päivän polttavimman kysymyksen eikä šigaljovštšinaa, sillä šigaljovštšina on hienotaesepän mestariteos. Se on ihanne, joka saavutetaan tulevaisuudessa. Šigaljov on hienotaeseppä ja typerys, kuten jokainen filantrooppi. Tarvitaan karkeata työtä, mutta Šigaljov halveksii karkeata työtä. Kuulkaahan, lännessä on oleva paavi, mutta meillä, media tulette olemaan te!
— Jättäkää minut, tehän olette humalassa! — virkkoi Stavrogin ja kiiruhti askeliaan.
— Stavrogin, te olette hyvin kaunis! — huudahti Pjotr Stepanovitš autuaan ihastuneesti, — tiedättekö itse, että olette kaunis! Kaikkein arvokkainta teissä on juuri se, että te itse ette siitä joskus tiedä mitään. Oo, olen usein tutkien tarkastellut teitä. Olen katsellut teitä usein syrjästä olen katsellut nurkasta käsin. Teissä on vielä suorastaan yksinkertaisuutta ja puhdasta naiivisuutta, tietänettekö sitä itsekään? On, sitä on vielä. Varmasti te kärsitte, kärsitte vilpittömästi tuosta puhtaasta yksinkertaisuudestanne. Rakastan kauneutta. Olen nihilisti, mutta rakastan kauneutta. Eivätkö nihilistit muka rakastaisi kauneutta? He eivät vain rakasta epäjumalia, mutta minä, minä rakastan epäjumalaa. Te olette epäjumalani! Te ette loukkaa ketään, ja kuitenkin kaikki vihaavat teitä. Te tahtoisitte, että kaikki pitäisivät teitä vertaisenansa, mutta kuitenkin kaikki pelkäävät teitä. Ei kenenkään mieleen juolahda tulla taputtelemaan olkapäätänne. Te olette kauhistuttavassa määrässä aristokraatti. Aristokraatti, joka on mieleltään demokraatti, on lumoava. Teille ei merkitse mitään, vaikka uhraisittekin joko omanne tai jonkun toisen elämän. Te olette juuri sellainen kuin ollakin pitää. Minä, minä tarvitsen juuri sellaista, kuin te olette. Sellaista kuin te en tunne ketään toista. Te olette johtaja, te olette aurinko, ja minä teihin verraten olen vain mato…
Ja samassa hän suuteli Stavroginin kättä. Kylmät väreet syöksähtivät pitkin tämän selkää, ja kauhistuen hän tempasi kätensä pois. He pysähtyivät.
— Hullu! — kuiskasi Stavrogin.
— Ehkä hourailen, ehkä hourailen! sanoi Verhovenski puhuen hyvin nopeasti, — mutta olenhan keksinyt ensimmäisen askelen. Šigaljov ei koskaan olisi keksinyt ensimmäistä askelta Šigaljoveja on paljon! Mutta vain yksi ainoa yksi ainoa mies Venäjällä on keksinyt, miten ensimmäinen askel on otettava. Ja tämä mies olen minä. Miksi te katsotte minuun? Mutta tarvitsen teitä, ilman teitä olen nolla. Ilman teitä olen kärpänen, aate lasipurnukassa, Kolumbus ilman Amerikkaa.
Stavrogin seisoi ja katseli tarkkaavaisena hänen mielettömiin silmiinsä.
— Kuulkaahan, ensiksikin me saamme aikaan sekasorron, — puhui Verhovenski hirveän kiireisesti tuon tuostakin tarttuen Stavroginin vasempaan hihaan. — Sanoinhan jo teille, — me tunkeudumme suoraan kansaan, tiedättekö, että me jo nyt olemme hyvin voimakkaita. Meikäläisiä eivät ole ainoastaan ne, jotka murhaavat ja polttavat sekä päästelevät klassillisia laukauksia ja purevat. Sellaiset tuottavat vain häiriötä. Minun mielestäni ei ilman kuria saada mitään aikaan. Minähän olen vain konna enkä sosialisti, hahahaa! Kuulkaahan, olen jo ottanut selville heidät kaikki: opettaja, joka yhdessä lasten kanssa pilkkaa heidän Jumalaansa ja kätkyttänsä, on jo meikäläinen; asianajaja, joka puolustaa sivistynyttä murhaajaa perustellen puolustustansa sillä, että tämä muka on uhriansa kehittyneempi eikä ole voinut olla murhaamatta saadakseen rahaa, on jo meikäläinen; koulupojat, jotka murhaavat talonpojan vain saadakseen tietää, miltä sellainen tuntuu, ovat meikäläisiä; valamiehistö, joka aina vapauttaa kaikki syytetyt, on meikäläinen; yleinen syyttäjä, joka oikeudessa vapisee sen vuoksi, että hän ei omasta mielestään ole tarpeeksi vapaamielinen, on meikäläinen, meikäläinen; järjestelijäkyvyt, kirjailijat, oi, meikäläisiä on paljon, hyvin paljon, eivätkä ne kaikki itsekään tiedä olevansa meikäläisiä. Toiselta puolen taas koulupoikien ja hölmöjen tottelevaisuus on saavuttanut huippunsa. Opettajien sappirakko on muserrettu rikki. Kaikkialla on havaittavissa määrätöntä kerskuilemista, eläimellistä ruokahalua, ennenkuulumatonta… Tiedättekö, miten paljon saamme aikaan jo pelkillä valmiiksi leivotuilla aatepahaisilla? Lähdin täältä — silloin Litteän teesi raivoisasti julisti parhaillaan, että rikos on vain mielenvikaisuutta; tulen takaisin — rikos ei olekaan enää mielenvikaisuutta, vaan nimenomaan juuri terveen järjen ilmaus, melkeinpä suorastaan velvollisuus, ainakin ylevä vastalause. »Niin, miksikä kehittynyt murhaaja ei voisi murhata, jos hän kerran tarvitsee rahaa!» Mutta nämä ovat vasta marjan kukkasia. Venäläisen Jumalan sai antautumaan jo halpa paloviina. Kansa on juovuksissa, äidit ovat juovuksissa, lapset ovat juovuksissa, kirkot ovat tyhjinä, ja oikeudessa kuulee vain hoettavan: »Kaksisataa raipaniskua taikka ämpärillinen viinaa!» [Talonpoikaisoikeuksissa rangaistus- ja sakkotapoja. Suom. huom.] Voi, antakaa sukupolven vielä kehittyä. Ikävä vain, että ei ole aikaa odottaa, että tulisivat vieläkin enemmän juovuksiin. Kuinka ikävää, että meiltä puuttuu oikea proletariaatti! Mutta se saadaan vielä, saadaan, siihen suuntaan ollaan menossa!
– Ikävää on, että olemme tyhmistyneet, — sanoi Stavrogin jatkaen yhä matkaansa.
– Kuulkaahan, näin itse kuusivuotiaan lapsen joka talutti kotiin juopunutta äitiänsä, ja tämä sätti lastaan rumin sanoin. Luuletteko, että tämä ilahduttaa minua? Kun me saamme kaiken omiin käsiimme, niin ehkä saamme aikaan parannuksen… jos käy tarpeelliseksi, niin lähetämme tuollaisen neljäksikymmeneksi vuodeksi korpeen… Mutta yhden tai ehkäpä kahdenkin sukupolven aikana epäsiveellisyys on tarpeellista mitä häpeämättömin epäsiveellisyys, josta ei koskaan ennen ole kuultu, sellainen, joka tekee ihmisen inhoittavaksi, pelkurimaiseksi, julmaksi itsekkääksi elukaksi, — kas sitä me tarvitsemme! Ja siihen sitten »hieman tuoretta verta», jotta paremmin tottuisi. Mitä te nauratte? En minä puhu itseäni vastaan. Puhun vain filantrooppeja ja šigaljovismia vastaan. Olen konna enkä sosialisti. Hahhahhaa! Ikävä vain, että aikaa on niin vähän. Karmazinoville lupasin aloittaa toukokuussa ja lopettaa lokakuun ensimmäiseen päivään mennessä. Onko liian pian? hahaa! tiedättekö, mitä sanon teille, Stavrogin: Venäjän kansassa ei tähän mennessä ole vielä ollut kyynillisyyttä, vaikka se onkin käyttänyt rumia sanoja. Tiedättekö, että maaorjakin kunnioitti itseänsä enemmän kuin tuo Karmazinov? Hän sai selkäänsä, mutta hän piti jumalansa, Karmazinov on ne kieltänyt.
— No, Verhovenski, ensi kerran kuuntelen teitä ja kuuntelen ihmetellen, — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš, — teette siis tosiaankaan liene sosialisti, vaan joku poliittinen… kiipijä?
— Konna, konna. Teitä huolestuttaa kuka olen. Sanon teille heti, kuka olen, siihenhän keskusteluni juuri vie. En minä suotta suudellut kättänne. Mutta tarvitaan, että saataisiin kansakin uskomaan se, että tiedämme, mitä tahdomme, ja ymmärtämään, ja että nuo toiset vain »huitovat seipäillä ja osuvat omiinsa». Voi, kunpa olisi aikaa! Aikaa on vähän, kas siinä pulma. Me julistamme hävitystä… miksi? Niin, miksi taaskin tuo aatepahainen on niin lumoava! Mutta on välttämätöntä, aivan välttämätöntä saada ensin luut pehmitetyiksi… Me päästämme tulipalot raivoamaan… Me laskemme liikkeelle legendoja. Jokainen syyhelmäinen ryhmäpahainenkin on tässä tarpeen. Näistä samaisista ryhmänpahaisista voin löytää sellaisia oivallisia miehiä, jotka ovat valmiit vaikka ampumaan jonkun tarvittaessa, vieläpä kiittelevät kunniastakin. Niin ja sitten alkaa sekasorto. Syntyy myllerrys sellainen, että maailma ei vielä koskaan ole moista nähnyt… Peittyy sumuun pyhä Venäjä, rupeaa kaipaamaan vanhoja jumaliansa… Ja kas sitä juuri me käytämmekin hyväksemme ja tuomme esille… kenet?
— Niin, kenet?
— Ivan-tsarevitšin.[9]
— Ke-enet?
— Ivan-tsarevitšin: teidät, teidät!
Stavrogin vajosi hetkeksi mietteisiinsä.
— Valetsaarinko? — hän samassa kysäisi peräti ihmeissään katsellen suunniltaan olevaa Verhovenskia. — Vai niin, siinä on siis suunnitelmanne!
— Me sanomme hänen »pysyttelevän salassa», — hiljaa, aivan kuin rakastunut Verhovenski kuiskasi. Hän näytti yhä siltä, kuin olisi ollut juovuksissa. — Tiedättekö, mitä merkitsevät nuo sanaset »pysyttelee salassa»? Mutta hän on ilmestyvä, ilmestyvä. Me levitämme vieläkin parempaa legendaa kuin itsensäsilpojat. Hän on olemassa, vaikka kukaan ei ole häntä nähnyt. Voi millaisen legendan voisikaan panna liikkeelle! Mutta pääasia on uusi mahti on tulossa. Ja sitä juuri tarvitaankin, sitä vaikeroiden kaivataan. Mitä sosialismi oikeastaan on saanut aikaan? Vanhan mahdin se on hävittänyt, mutta uutta se ei ole kyennyt luomaan sijalle. Mutta tässä on ennenkuulumaton mahti! Meidän ei tarvitse muuta kuin vain yhden ainoan kerran tonkaista kangella saadaksemme maan nurin? Se kohoaa yhdellä kertaa kokonaan!