— Kymmenen askelen välimatka on liian lyhyt, — huomautti Kirillov.
— Olkoon menneeksi, kaksitoista, mutta ei ainakaan enemmän, ymmärrättehän, että hän tahtoo tapella oikein tosissaan. Osaatteko ladata pistolin?
— Osaan. Minulla on pistoleja. Vannon, että te ette ole niillä ampunut. Hänen sekundanttinsa takaa sen myös omistaan. Sitten lyömme arpaa, »joko me tai hän».
— Erinomaista.
— Tahdotteko tarkastaa pistolit?
— Ehkä.
Kirillov kyykistyi nurkkaan matkalaukkunsa luo, jota vielä ei oltu purettu, siitä oli otettu esille matkatavaroita vain sikäli, kuin niitä oli tarvittu. Aivan sen pohjalta hän veti esiin palmupuisen laatikon, joka oli sisustettu punaisella sametilla, ja otti siitä esille pari hienon hienoa ja kallista pistolia.
— Kaikkea on: ruutia, kuulia, patruunoita. Minulla on vielä revolverikin, odottakaapa.
Hän alkoi taas penkoa matkalaukkuaan ja veti sieltä esiin kuusipiippuisen amerikkalaisen revolverin.
— Teillähän on aseita kuinka paljon tahansa, ja lisäksi vielä kalliita.
— Hyvin on. Paljon.
Köyhä, melkein rutiköyhä Kirillov, joka muuten itse ei edes huomannut köyhyyttään, näytteli nähtävästi hyvin ylpeänä kallista asevarastoansa, jonka hankkiminen varmasti oli häneltä kysynyt suuria uhrauksia.
— Yhäkö te haudotte samoja mietteitä? — Stavrogin kysäisi varovasti hetken vaiti oltuaan.
— Samoja, — vastasi Kirillov lyhyesti. Hän ymmärsi jo äänenpainosta, mistä oli kysymys, ja alkoi korjata talteen aseitaan.
— Milloinka sitten? —kysyi Nikolai Vsevolodovitš vielä varovaisemmin pienen vaitiolon jälkeen.
Sillä välin Kirillov oli piilottanut matkalaukkuun molemmat aselaatikot ja istahtanut entiselle paikalleen.
— Eihän se minusta, tiedättehän. Annetaan määräys, — hän mutisi aivan kuin kiusaantuneena, mutta samalla näytti siltä, kuin hän siitä huolimatta olisi ollut valmis vastaamaan kaikkiin seuraavankin kysymyksiin. Hän katseli Stavroginia herkeämättä mustilla, himmeillä silmillään, joissa oli rauhallinen ja samalla lempeä, jopa ystävällinenkin ilme.
— Ymmärrän hyvin, että ihminen voi ampua itsensä, — aloitti Nikolai Vsevolodovitš keskustelun pitkän, ainakin kolme minuuttia kestäneen vaitiolon jälkeen. — Olen itsekin ajatellut joskus sellaista. Siinä on todellakin jotakin uutta ja kiehtovaa. Jos tekisi esimerkiksi jonkin konnantyön tai… niin, pääasia olisi, että teko olisi häpeällinen, hyvin alhainen, mutta samalla huvittava… niin että se säilyisi ihmisten muistissa tuhat vuotta ja että sitä muisteltaessa syljeskeltäisiin tuhat vuotta, sekä jos siinä samassa tulisikin ajatelleeksi: »Vain laukaus ohimoon eikä tuota kaikkea ole olemassa.» Mitä se minua enää sen jälkeen liikuttaisi, vaikkapa ihmiset syljeskelisivät, eikö totta?
— Sanotte, että on uutta? — sanoi Kirillov hetken mietittyään.
— En… en minä sitäkään… mutta kun kerran ajattelin tätä, niin tunsin aivan kuin ajattelevani uudella tavalla.
— Tunsitte ajattelevanne? — toisti Kirillov, — hyvin sanottu. On paljon ajatuksia, jotka aina ja jotka taas yht'äkkiä tuntuvat uusilta. Se on totta. Näen nyt paljon, kuten näkisin ensi kerran.
— Olettakaamme, että olette asunut kuussa, — keskeytti Stavrogin hänet kuuntelematta häntä ja kehitellen edelleen omaa ajatustaan, — ja siellä te, olettakaamme niin, olette tehnyt kaikki ne ilkeydet… Tiedätte aivan varmaan nyt täällä, että siellä teille nauretaan ja syljeskellään teidän nimeänne mainittaessa tuhat vuotta, niin että koko kuu tärisee. Mutta nyt te olette maan päällä ja katsotte täältä käsin kuuta. Liikuttaako teitä yhtään se, mitä te mahdollisesti siellä teitte, ja se, että sikäläiset syljeskelevät siellä teidän nimeänne mainitessaan, eikö totta?
— En tiedä, — vastasi Kirillov, — en ole ollut kuussa, — hän lisäsi ilman vähintäkään ironiaa, vain todetakseen asian.
— Kenen oli tuo äskeinen lapsi?
— Eukon anoppi tuli, ei kuin miniä… yhdentekevää. Kolme päivää. Makaa sairaana lapsineen, öisin huutaa kovin, vatsa. Äiti nukkuu, mutta eukko tuo tänne. Minä pallolla. Pallo on Hampurista. Ostin Hampurista, että voisi heittää ja ottaa kiinni. Vahvistaa selkää. Tyttö.
— Pidättekö lapsista?
— Pidän, — vastasi Kirillov jokseenkin välinpitämättömästi.
— Siis rakastatte myös elämää?
— Myös elämää, mitäs sitten?
— Olettehan päättänyt ampua itsenne.
— Mitä siitä? Miksikä yhdessä? Elämä erikseen ja se erikseen. Elämä on, ja kuolemaa ei ole lainkaan.
— Oletteko alkanut jo uskoa tulevaan ikuiseen elämään?
— En tulevaan ikuiseen, vaan nykyiseen ikuiseen. On hetkiä, te saavutatte hetken, ja aika äkkiä pysähtyy, ja alkaa ikuisuus.
— Luuletteko itse saavuttavanne hetken?
— Luulen.
— Tuskinpa se meidän aikanamme on mahdollista, — huomautti NikolaiVsevolodovitš samaten ilman ironiaa hitaasti ja mietteissään. —Johanneksen ilmestyskirjassa enkeli vakuuttaa, että aikaa ei pidä enääoleman.
— Tiedän. Siellä on oikein, selvästi ja täsmällisesti. Kun ihminen saavuttaa täydellisen onnen, niin aikaa ei tule olemaan: ei tarvita. Hyvin tosi ajatus.
— Mihinkä se aika sitten piilotetaan?
— Ei piiloteta. Aika ei ole olio, vaan idea. Järjessämme se sammuu.
— Vanhat filosofiset käsitykset, aina ja yhä samat hamasta maailman alusta asti, — murahti Stavrogin inhonsekaisen säälivästi.
— Samat, samat! Samat hamasta maailman alusta asti eikä koskaan muita! — Kirillov tarttui puheeseen, hänen katseensa kirkastui, aivan kuin »idea» olisi hänelle merkinnyt voittoa.
— Olette varmasti hyvin onnellinen, Kirillov?
— Olen. Hyvin onnellinen, — hän vastasi, aivan kuin olisi vastannut kaikkein tavallisimpaan kysymykseen.
— Mutta siitä ei vielä ole niinkään kauan, kun te olitte pahoillanne, suutuitte Liputiniin.
— Hm… en moiti enää. En tietänyt silloin vielä, että olin onnellinen.Oletteko nähnyt lehteä, lehteä puusta?
— Olen.
— Näin äsken keltaisen, vähän vihreän, reunoista jo mätänevän. Tuulen ajama. Kun olin kymmenen vanha, minä talvella suotta suljin silmät ja kuvittelin mielessäni: vihreä lehti, siintävät suonet, ja aurinko loistaa. Avasin silmät enkä uskonut, sillä oli niin hyvä olla, ja suljin ne taas.
— Mitä tuo on olevinaan? Vertausko?
— E-ei… miksi niin? En minä vertausta, vaan ainoastaan lehden, yhden lehden. Lehti on hyvä. Kaikki on hyvin.
— Kaikkiko?
— Kaikki. Ihminen on onneton, koska hän ei tiedä, että on onnellinen, vain siksi. Siinä kaikki, kaikki! Se, joka sen saa tietää, tulee heti onnelliseksi, sinä hetkenä. Tämä anoppi kuolee, ja tyttö jää, — se on hyvä. Keksin sen äkkiä.
— Mutta jos joku kuolee nälkään, ja jos joku loukkaa tyttöä ja raiskaa hänet, — onko sekin hyvin tehty?
— On. Ja se, että joku ruhjoo päänsä tytön vuoksi, — on hyvä, ja se, että ei ruhjo, — sekin on hyvä. Kaikki on hyvin, kaikki. Kaikkien niiden on hyvä olla, jotka tietävät, että kaikki on hyvin. Jos he tietäisivät, että heidän on hyvä olla, niin heidän olisi hyvä, mutta niin kauan kuin he eivät sitä tiedä, heidän ei ole hyvä. Siinä koko ajatus, kokonaan, mitään muuta ei ole.
— Milloinka te itse keksitte olevanne noin onnellinen?
— Viime viikolla, tiistaina, ei kuin keskiviikkona, sillä yö oli jo keskiviikon puolella.
— Mutta miten sitten?
— En muista, muuten. Kävelin huoneessa… samantekevää. Pysähdytin kellon, oli kahtakymmentäkolmea vailla kolme.
— Senkö merkiksi, että ajan on pysähdyttävä? Kirillov vaikeni.
— Ne ovat pahoja, — hän aloitti taas uudelleen, — koska eivät tiedä olevansa hyviä. Kun saavat tietää, niin eivät raiskaa tyttöä. Heidän on vain saatava tietää, että ovat hyviä, ja samassa silmänräpäyksessä muuttuvat hyviksi, jokainen järjestään.
— Te tiedätte sen, olette siis hyvä?
— Olen hyvä.
— Siitä olen muuten minäkin samaa mieltä, — virkkoi Stavrogin vetäen otsansa ryppyyn.
— Se, joka saa ihmiset ymmärtämään, että he ovat hyviä, tekee maailmasta lopun.
— Se, joka niin opetti, sehän ristiinnaulittiin.
— On vielä tuleva, ja hänen nimensä on ihmisjumala.
— Jumal'ihminen, tarkoitatte?
— Ihmisjumala, siinä on ero.
— Olette jo taitanut sytyttää tulen pyhäinkuvankin eteen?
— Kyllä, sytytin sen.
— Joko siis uskotte?
— Eukko pitää, että palaa… eikä hänellä ollut tänään aikaa, —Kirillov murahti.
— Mutta ettekö itse ole vielä rukoillut?
— Rukous koskee kaikkea. Näettekö, tuolla, hämähäkki kiipeää seinällä, katson ja olen kiitollinen siitä, että kiipeää.
Hänen silmiinsä tuli taas eloa. Hän katsoi koko ajan suoraan Stavroginiin, lujasti ja hellittämättä. Stavrogin seurasi häntä kulmat kurtussa ja inhonsekaisin ilmein, mutta pilkallinen hän ei ollut.
— Lyönpä vetoa, että seuraavalla kerralla tavatessamme te jo uskotteJumalaankin, — sanoi Stavrogin nousten ja ottaen hatun käteensä.
— Minkä vuoksi? — Kirillov nousi myös.
— Jospa teille äkkiä selviäisi, että uskotte Jumalaan, niin te ehkä uskoisittekin, mutta kun te ettetiedäuskovanne, niin ette uskokaan. — Nikolai Vsevolodovitš naurahti.
— Ei ole sama asia, — sanoi Kirillov hetkisen mietittyään. — Te väännätte ajatuksen. Seurasukkeluus. Muistelkaa, mitä te, Stavrogin, olette minun elämässäni merkinnyt.
— Hyvästi, Kirillov.
— Tulkaa yöllä. Milloin?
— Ettehän vain ole unohtanut huomista?
— Unohdin, se on totta, mutta olkaa huoletta, en nuku liikaa. Kello yhdeksältä. Voin herätä milloin tahdon. Käyn nukkumaan ja sanon: kello seitsemältä; ja herään seitsemältä, sanon: kymmeneltä, ja herään kymmeneltä.
— Onpa teissä omituisuuksia, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš katsahtaen hänen kalpeihin kasvoihinsa.
— Tulen avaamaan portin.
— Ei tarvita, Šatov kyllä avaa.
— Ah, Šatov. Hyvä. Hyvästi.
Sen asumattoman talon ulko-ovi, josta mentiin Šatovin asuntoon, ei ollut lukittu, mutta tultuaan pilkko pimeään eteiseen Stavrogin alkoi käsin hakea porrasta, joka vei yläkertaan. Samassa jo ylhäällä ovi aukeni, ja sieltä pilkahti valo. Šatov ei tullut portaille, aukaisi ainoastaan ovensa. Kun Nikolai Vsevolodovitš pääsi hänen huoneensa kynnykselle, hän näki Šatovin seisovan nurkassa, oven luona odotellen.
— Saanko tulla, minulla olisi asiaa? — kysyi Stavrogin jo kynnykseltä.
— Tulkaa sisään, istuutukaa, — vastasi Šatov, — lukitkaa ovi, odottakaahan, teen sen itse.
Hän lukitsi ovensa, palasi pöydän luo ja istuutui vastapäätä Nikolai Vsevolodovitšia. Viikon kuluessa hän oli laihtunut, ja par'aikaa hänellä näytti olevan kuumetta.
— Te rääkkäätte minua, — hän sanoi luoden katseensa maahan, puoleksi kuiskaten, — miksi ette ole tullut ennemmin?
— Olitteko sitten niin varma siitä, että tulen?
— Olin, odottakaapa, minä hourailin… ehkä hourailen vieläkin…Odottakaapa.
Hän nousi ja otti ylimmältä kirjahyllyltänsä — niitä oli kaikkiaan kolme — aivan reunalta jonkin esineen. Se oli revolveri.
— Eräänä yönä hourailin, että te olitte tulossa tappamaan minua, ja varhain aamulla ostin tuolta tyhjäntoimittajalta, Ljamšinilta, viimeisillä rahoillani revolverin. En tahtonut jättäytyä valtoihinne. Sitten toivuin… Eihän minulla ollut ruutia eikä kuuliakaan. Siitä lähtien se on ollut tuolla hyllyllä. Odottakaapa…
Hän nousi ja aikoi avata tuuletusruudun.
— Miksi, miksi heittäisitte sen menemään? — Nikolai Vsevolodovitš esti hänet siitä, — Sehän maksaa rahaa, ja huomenna ehkä aletaan huhuilla, että Šatovin ikkunain alla vetelehtii revolvereja. Pankaa ase paikoilleen, kas niin, ja istukaa. Sanokaa mieluummin, miksi te aivan kuin katuisitte sitä, että rohkenitte ajatella minun tulevan teitä tappamaan? En minä tullut tänne sopiakseni kanssanne, vaan ainoastaan keskustellakseni muutamista välttämättömistä asioista. Sanokaa minulle ensinnäkin, ettehän te lyönyt minua sen vuoksi, että minulla ja teidän vaimollanne oli ollut keskenämme suhde?
— Tiedätte hyvin itsekin, etten sitä tehnyt siksi, — Šatov loi taas silmänsä maahan.
— Ette kai myöskään sen vuoksi, että olitte kuullut tuon typerän juorunDarja Pavlovnasta ja minusta.
— En, en. En tietenkään! Eikö mitä! Sisarenihan kertoi minulle jo alussa…-—Šatov tuskin vastasi kärsimättömästi ja heikosti polkaisten jalallaan maahan varmemmaksi vakuudeksi.
— Siis minä arvasin ja te arvasitte oikein, — Stavrogin jatkoi rauhallisesti, — olette oikeassa: Marja Timofejevna Lebjadkina on minun laillinen, Pietarissa noin neljä vuotta sitten vihitty vaimoni. Hänen vuokseenhan te kai minua löitte, eikö niin?
Šatov oli vaiti ja kuunteli kauhistuneen näköisenä.
— Arvasin enkä uskonut todeksi, — hän virkahti lopuksi omituisestiStavroginiin tuijottaen.
— Ja löitte?
Šatov karahti punaiseksi ja alkoi sopertaa aivan järjettömästi:
— Teidän lankeemuksenne… valheen vuoksi. En minä tullut rangaistakseni teitä. Kun lähestyin teitä, en vielä tietänyt, että lyön… Sen vuoksihan minä, koska olette merkinnyt elämässäni niin paljon… Minä…
— Ymmärrän, ymmärrän. Säästäkää sananne. Säälin teitä, olette kuumeessa. Asiani olisi tärkeä.
— Olen liian kauan odottanut teitä, — Šatov alkoi äkkiä väristä ja yritti nousta paikoiltaan. — Puhukaa asianne… minä sanon sitten myös omani…
Hän istuutui.
— Tämä koskee jotakin aivan toista, — aloitti Nikolai Vsevolodovitš tarkastellen häntä uteliaana. — Eräiden olosuhteiden vuoksi minun oli valittava tämä hetki voidakseni tulla ilmoittamaan teille ja varoittamaan teitä, sillä teidät ehkä piakkoin murhataan.
Šatov katsahti häneen kuten mielipuoli.
— Tiedän, että minua voi uhata vaara, — hän sanoi tyynesti, — mutta miten te, te olette saanut sen tietää, sitä en ymmärrä.
— Minä olen myös heikäläinen samaten kuin tekin, olen samanlaisen järjestön jäsen kuin tekin.
— Te… te järjestön jäsen?
— Näen silmistänne, että olisitte saattanut minulta odottaa mitä tahansa, mutta ei tämäntapaista uutista, — Nikolai Vsevolodovitš naurahti tuskin huomattavasti, — mutta sanokaapa, te siis tiedätte, että henkenne on vaarassa?
— En ole tullut sitä ajatelleeksi. Enkä ajattele nytkään, vaikka sen sanoitte… vaikka kuka voisi mennä takaamaan niitä hölmöjä! — hän huudahti äkkiä aivan raivoissaan lyöden nyrkkinsä pöytään. — En minä heitä pelkää. Olen rikkonut välini heidän kanssaan. Tuo juoksenteli luonani nelisen kertaa ainakin ja vakuutteli, että, minun on lupa, mutta… — hän katsahti Stavroginiin, — mitäs te oikeastaan tiedätte kaikesta?
— Olkaa rauhassa, en aio pettää teitä, — jatkoi Stavrogin jokseenkin kylmästi kuten ihminen, jolla on pelkkä velvollisuus täytettävänään. — Te tutkitte minua saadaksenne tietää, mitä minä tiedän? Tiedän, että liityitte järjestöön ulkomailla kaksi vuotta sitten, sen ollessa vielä vanhassa kokoonpanossaan, vähän ennen Amerikan-matkaanne ja luultavasti heti viime keskustelumme jälkeen. Te vielä kirjoitittekin minulle pitkälti Amerikasta ja viittasitte siihen. Muuten, suokaa anteeksi, etten vastannut kirjeeseen, rajoituin vain…
— Lähettämään rahat. Odottakaahan, — Šatov keskeytti hänet, vetäisi kiireesti auki pöytälaatikon ja otti sieltä paperien alta esille korean setelin. — Kas tässä, ottakaa, sata ruplaa, jonka te minulle lähetitte. Jos ette olisi auttanut, olisin joutunut turmioon. Minun olisi pitänyt kauankin olla teille velassa, ellei teidän äitikultanne… Nämä sata ruplaa hän lahjoitti minulle yhdeksän kuukautta sitten, kun olin puutteessa sairauteni jälkeen. Mutta jatkakaa, jatkakaa…
Hän oli aivan hengästynyt.
— Amerikassa te luovuitte entisistä mielipiteestänne ja Sveitsiin palattuanne aioitte luopua heistä. He eivät teille mitään vastanneet, vaan antoivat teidän tehtäväksenne ottaa hoitoonne täällä Venäjällä jonkin kirjapainimen, jota teidän oli pidettävä huostassanne, kunnes he lähettäisivät luoksenne henkilön, jolle se olisi luovutettava. En tiedä aivan tarkalleen, miten asia oli, mutta eiköhän se suurin piirtein liene ollut näin. Te taas luulitte, tai ehkä vain sillä ehdolla juuri lupasittekin tehdä tämän, että se olisi heidän viimeinen vaatimuksensa ja että toimitettuanne sen te pääsisitte heistä kokonaan rauhaan. Kaiken tämän, olkoon tämä sitten totta tai valhetta, sain tietooni aivan sattumalta enkä suinkaan heiltä. Mutta tärkeintä te ette nähtävästi ollenkaan tiedä, sitä nimittäin, että näillä herroilla ei ole vähintäkään aikomusta luopua teistä.
— Sehän on järjetöntä! — parkaisi Šatov. — Ilmoitin rehellisesti, että teen heistä puhtaan eron! Onhan minulla siihen oikeus, omantunnon ja järjen oikeus… sitä en siedä! Ei tule sitä mahtia, joka saisi minut…
— Kuulkaapas, puhukaa hiljemmin, — Nikolai Vsevolodovitš koetti rauhoittaa häntä hyvin totisena, — tuo Verhovenski on sellainen mies, että hänen päähänsä voi pälkähtää vaikkapa kuunnella teitä salaa, joko omalla korvallaan tai palkatulla korvalla, vaikkapa tuolla teidän eteisessänne. Vähällä piti, että tuota juopporatti Lebjadkiniakin ei jo pakotettu seurailemaan jälkiänne, ja teidän piti kai taas vuorostanne tarkkailla hänen askeliaan, vai mitä? Sanokaa mieluummin: hyväksyikö Verhovenski todistelunne perusteet vai eikö?
— Hyväksyi. Hän sanoi, että se käy päinsä ja että minulla on oikeus…
— Mutta sitten hän on pettänyt teitä. Tiedän, että jopa Kirillovkin, joka ei oikeastaan ollenkaan kuulu heidän joukkoonsa, on kuitenkin heille antanut teistä tietoja. Asiamiehiä heillä on kuinka paljon tahansa, sellaisiakin, jotka eivät tiedä ollenkaan kuuluvansa järjestöön. Teitä on aina vakoiltu. Muun muassa Pjotr Verhovenski on tullut tänne vain tekemään teistä selvää, ja hänellä on valtakirja, joka oikeuttaa hänet vaikkapa tappamaan teidät jonakin sopivana hetkenä, te tiedätte, nähkääs, liian paljon ja voisitte siis tehdä ilmiannon. Toistan, että tämä on totinen tosi. Ja sallikaa vielä huomauttaa, että jostakin syystä he ovat täysin varmoja siitä, että te olette urkkija, ja jos ette vielä olekaan ehkä ilmiantanut, niin teette sen kuitenkin varmasti vastaisuudessa. Onko tämä totta?
Šatovin suu vääntyi omituisesti, kun hän kuuli sellaisen kysymyksen lausuttuna aivan jokapäiväisellä äänellä.
— Jos olisinkin urkkija, niin kenelle ilmiantaisin? — hän sanoi, vihamielisesti vastaamatta suoraan tehtyyn kysymykseen. — Ei, jättäkää minut rauhaan, piru minut periköön! — hän huudahti palaten äkkiä takaisin ajatukseen, joka häntä oli niin järkyttänyt ja jonka vaikutus oli eittämättömästi voimakkaampi kuin tuo tieto häntä itseään kohtaavasta vaarasta. — Te, te Stavrogin, kuinka te saatoitte sekaantua niin häpeälliseen, alhaisen lakeijamaiseen järjettömyyteen! Te heidän järjestönsä jäsen! Sekö oli Nikolai Stavroginin sankarityö! — hän huudahti epätoivoisesti.
Hän oikein löi yhteen kämmenensä, aivan kuin ei mikään olisi hänelle ollut katkerampaa ja surullisempaa kuin tämä tieto.
— Suokaa anteeksi, — virkahti Nikolai Vsevolodovitš todennäköisesti hämmästyneenä, — mutta te taidattekin katsoa minuun kuten johonkin aurinkoon, ja itseänne te kai pidätte vain jonakin itikkana minuun verraten. Huomasin sen jo Amerikasta lähettämästänne kirjeestä.
— Te… te ette tiedä… Ah, jättäkäämme koko juttu, kokonaan, sikäli kuin se koskee minua! — huomautti Šatov jyrkästi. — Jos voitte sanoa jotakin selvitykseksi itsestänne, niin sanokaa… Vastaukseksi kysymykseeni! — hän toisti aivan kuin kuumeissaan.
— Mielihyvin. Kysyitte: miten saatoin joutua tuon ryövärijoukon pesään? Sen jälkeen, mitä olen teille ilmaissut, olen suorastaan velvollinenkin olemaan avomielinen kaikkeen siihen nähden, mikä koskee tätä asiata. Katsokaas, sanan ahtaammassa merkityksessä en ollenkaan kuulu koko järjestöön, en ole koskaan kuulunutkaan, ja minulla on siis suurempi oikeus kuin teillä jättää heidät, koska en ole ollutkaan heidän liittolaisensa. Päinvastoin jo heti alusta alkaen ilmoitin, etten ole heidän toverinsa, ja jos sattumalta joskus tulinkin heitä auttaneeksi, niin tein sen vain kuten ainakin tyhjäntoimittaja, joka joskus tulee sattumalta tehneeksi jotakin. Osittain olin apuna silloin, kun liiton toiminta järjestettiin uuden suunnitelman mukaisesti, enkä ole tehnyt muuta mitään. Mutta tämä on alkanut heidän ajatuksiansa siinä määrin askarruttaa, että he ovat vakavasti päättäneet olla päästämättä minua enää käsistään, koska se voisi käydä heille vaaralliseksi, ja senvuoksi minäkin lienen tuomittu kuolemaan.
— Oo, niillä pitää tietenkin aina olla kuolemantuomioita ennakkolistoilla, sineteillä varustetuilla paperiarkeilla, jotka ovat kolmen ja puolen henkilön allekirjoittamat. Ja luuletteko, että he uskaltaisivat!
— Osittain olette oikeassa, osittain ette, — jatkoi Stavrogin yhtä rauhallisena, melkeinpä veltosti. — Ei ole epäilystäkään, että tässä on mielikuvitukselle annettu liiankin paljon valtaa, kuten aina tällaisissa tapauksissa. Ryhmäkunta yliarvioi aina kasvunsa ja merkityksensä, uskokaa tai älkää, mutta mielestäni heitä ei oikeastaan olekaan muita kuin Pjotr Verhovenski, ja hänkin on liian hyvä mies, koskapa pitää itseänsä vain järjestön asiamiehenä. Itse perusajatus ei sentään liene muuten muita tämäntapaisia järjettömämpi. Heillä on suhteita Internationaleen. He ovat osanneet hankkia ovelasti asiamiehiä Venäjältä, ovatpa löytäneet siihen tarkoitukseen erään hyvin omituisen keinonkin… mutta tietenkin tämä kaikki on vain — teoriaa. Mitä taas tulee heidän aikomuksiinsa täällä, niin onhan Venäjän järjestön toiminta aina ollut siinä määrin pimeätä ja aina niin edeltäkäsin arvaamatonta, että meillä voi hyvin odottaa pantavaksi toimeen minkälaisia kokeiluja hyvänsä. Muistakaa, että Verhovenski on itsepintainen mies.
—- Se lude, moukka, typerys, joka ei ymmärrä Venäjästä tuon taivaallista! — huudahti Šatov kiukustuneena.
— Te tunnette hänet huonosti. Totta on, että heistä kukaan ei tunneVenäjää, mutta emmehän me itsekään ymmärrä sitä paljoa enemmän. MuttaVerhovenski on haaveilija.
— Verhovenskiko — haaveilija?
— Aivan niin. Hänessäkin on kohta, jonka yli astuttuaan hän ei enää ole narri, vaan — melkeinpä mielipuoli. Pyytäisin teitä muistelemaan muuatta omaa lausumaanne: »Tiedättekö, miten paljon yksi ainoa ihminen voi saada aikaan!» Älkää naurako, hän voi kuin voikin laukaista. He ovat varmoja siitä, että minä olen myös urkkija. Kaikki he, osaamatta itse ajaa asiaa, ovat aina kärkkäitä syyttämään toisia urkkimisesta.
— Mutta ettehän te pelkää?
— E-en… En minä pahastikaan pelkää… Mutta teidän laitanne on toinen. Varoitin teitä, on hyvä, että tiedätte tämän kaiken varalta. Ei pidä loukkaantua siitä, että vaara uhkaa typerien taholta. Nyt ei ole kysymys heidän järjestään. Heidän kätensä on kohonnut sellaistenkin päänmenoksi, joita ei voi edes verrata meihin. Mutta, kello on neljänneksen yli kahdentoista, — hän katsahti kelloonsa ja nousi tuolilta. — Tahtoisin vielä kysyä teiltä jotakin, jolla ei ole mitään yhteyttä edellisen kanssa.
— Jumalan tähden! — huudahti Šatov ja hypähti paikoiltaan.
— Mitä tarkoitatte? — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen kysyväisesti.
— Kysykää, kysykää Jumalan nimessä, — toisti Šatov sanomattoman hermostuneesti, — mutta ehdolla, että minäkin saan sitten kysyä teiltä jotakin. Rukoilen, suostukaa… en saata… kysykää!
Stavrogin odotti hetken ja alkoi:
— Olen kuullut, että teillä on ollut vaikutusvaltaa Marja Timofejevnaan ja että hän mielellään näkee teidät luonaan ja kuuntelee puhettanne. Onko tämä totta?
— Kyllä… hän kuuntelee, — Šatov tuli hämilleen.
— Olen aikonut näinä päivinä saattaa kaupungissamme julkisuuteen tiedon, että olen hänen kanssaan laillisesti avioliitossa.
— Onko se mahdollista? — kuiskasi Šatov aivan kauhuissaan.
— Mitä tahdotte sillä sanoa? Eihän siinä pitäisi olla mitään vaikeuksia. Todistajathan ovat täällä. Sehän tapahtui silloin Pietarissa rauhallisesti, laillisessa järjestyksessä, ja syynä siihen, että asia ei ole päässyt ennemmin julkisuuteen, on ollut vain se, että kaksi ainoata todistajaa, Kirillov ja Pjotr Verhovenski, sekä lisäksi vielä Lebjadkin, jota minun on nyt siis kunnia pitää sukulaisenani, antoivat kunniasanansa olla asiasta puhumatta.
— Enhän minä sitä… Te puhutte niin rauhallisesti… mutta jatkakaa!Kuulkaahan, eihän teitä ole väkisin pakotettu tähän avioliittoon, eihän?
— Ei, ei minua ole väkisin siihen kukaan pakottanut. — NikolaiVsevolodovitš hymähti Šatovin kiihkolle.
— Mutta mitä merkitsee se, mitä Marja Timofejevna puhelee lapsestaan? — puhui Šatov hätäisesti ja siirtyi nopeasti asiasta toiseen.
— Puhelee lapsestaan? Siinäpä se! Kuulen ensimmäistä kertaa. Ei hänellä ole ollut lasta eikä voikaan olla: Marja Timofejevna on — neitsyt.
— Voi! Niinhän minäkin ajattelin! Kuulkaa!
— Mikä teidän on, Šatov?
Šatov peitti kasvonsa käsillään, kääntyi poispäin, mutta samassa sieppasi taas Stavroginia lujasti harteista.
— Tiedättekö, tiedättekö edes itse, — hän huusi ääneen, — minkä vuoksi olette kaiken tämän tehnyt ja miksi otatte nyt rangaistuksen kannettavaksenne?
— Kysymyksenne on taitavasti tehty ja pilkallinen, mutta minäpä ihmetytän teitä vastaamalla, että olen melkein selvillä siitä, miksi menin silloin naimisiin ja miksi otan nyt »rangaistuksen kannettavakseni», kuten sanoitte.
— Jätetään se… puhumme siitä myöhemmin, odottakaa… Puhutaan pääasiasta, pääasiasta. Olen odottanut teitä kaksi vuotta.
— Todellako?
— Olen liian kauan saanut odottaa, olen lakkaamatta ajatellut teitä.Olette ainoa ihminen, joka voisi… Kirjoitinhan jo Amerikasta teille.
— Muistan hyvin pitkän kirjeenne.
— Liian pitkän luettavaksi, niinkö? Olen samaa mieltä. Kuusi postipaperiarkkia. Olkaa vaiti, vaiti! Sanokaa: voisitteko suoda minulle vielä kymmenen minuuttia, mutta aivan nyt heti, heti… Olen liian kauan teitä odottanut!
— Olkaa hyvä, puolisen tuntia, mutta jos suinkin mahdollista, ei ainakaan enempää.
— Mutta vain ehdolla, — Šatov kiivastui, — että muutatte äänilajianne. Kuuletteko, vaadin, vaikka minun pitäisikin rukoilla… Ymmärrättekö, mitä merkitsee vaatia silloin, kun pitäisi rukoilla?
— Ymmärrän. Siten te pääsette kaiken tavallisen yläpuolelle, ylevämpien tarkoitusperien nimessä. — Nikolai Vsevolodovitš naurahti tuskin huomattavasti. — Surukseni huomaan myös, että olette kuumeessa.
— Pyydän arvonantoa, vaadin sitä, — huusi Šatov, — en omaa persoonaani kohtaan, — piru sen periköön, — vaan jotakin muuta kohtaan ja vain sen ajan, vain sen ajan, kun nämä muutamat sanat… kun me, kaksi olentoa, yhdymme äärettömyydessä… ja viimeisen kerran tässä maailmassa. Jättäkää ironianne ja olkaa vain ihminen! Puhukaa edes kerran eläessänne ihmisäänellä. En minä itseäni varten, vaan teidän itsenne vuoksi. Ettekö ymmärrä, että teidän on suotava minulle anteeksi tuo isku, jonka saitte vasten kasvojanne, jo yksistään sen vuoksi, että se sai teidät huomaamaan voimanne äärettömyyden… Te hymyilette taas tuota yliolkaista maailmanmiehen hymyänne. Voi, milloin te ymmärrätte minut! Pois herraskaisuus! Ymmärtäkää toki, että vaadin sitä, vaadin, sillä muuten en voi puhua, en rupea puhumaan millään ehdolla!
Hän oli aivan suunniltaan ja puhui melkeinpä houraillen. NikolaiVsevolodovitš rypisti kulmiansa ja näytti käyvän varovaisemmaksi.
— Jos kerran olen luvannut jäädä luoksenne puoleksi tunniksi, — varmasti ja totisena hän virkkoi, — vaikka aikani onkin kallista, niin saatte uskoa, että aion mielenkiintoisen tarkkaavaisesti kuunnella teitä… ja… ja olen varma siitä, että saan kuulla paljon uutta.
Hän istahti tuolille.
— Istukaa! — huudahti Šatov ja istuutui itse samassa.
— Sallikaa minun kuitenkin huomauttaa, — Stavrogin mainitsi vielä kerran, — että tein teille kysymyksen, joka koski Marja Timofejevnaa, ja se oli ainakin hänen kannaltaan tärkeä…
— No, — Šatov rypisti otsaansa kuten ihminen, jonka puhe keskeytetään silloin, kun se on tärkeimmällä kohdallaan ja joka, vaikka hän katseleekin teitä suoraan silmiin, ei vielä edes tajua kysymystänne.
— Ettekä te antanut minun lopettaa, — täydensi Nikolai Vsevolodovitš hymähtäen puheensa.
— Sehän on joutavaa, ehtiihän siitä jälkeenkinpäin! — Šatov viittasi halveksuvasti kädellään käsitettyään moitteen syyn ja käänsi keskustelun suoraan pääasiaan.
— Tiedättekö, — hän aloitti melkein julmalla äänellä istuen eteenpäin kumartuneena tuolillaan, katse hehkuvana ja oikean käden etusormi ylös kohotettuna (itse hän ei sitä varmastikaan huomannut), — tiedättekö, mikä on ainoa »jumalankantaja»-kansa maailmassa, ainoa, joka tulee uudistamaan ja pelastamaan maailman uuden jumalan nimessä ja jolle yksin ovat annetut elämän ja uuden, elävän sanan avaimet… Tiedättekö, mikä on se kansa ja mikä sen kansan nimi?
— Teidän puhetavastanne ei käy muuta päättäminen kuin — ja mitä pikemmin, sitä parempi, että se on Venäjän kansa…
— Ja te nauratte taaskin, voi tätä sukukuntaa! — Šatov kiivastui taas.
— Rauhoittukaa, pyydän. Odotin päinvastoin jotakin juuri tämäntapaista.
— Odotitte jotakin tämäntapaista? Ettekö tunne näitä sanoja?
— Tunnenpa hyvinkin. Käsitän hyvin, mihin te viittaatte. Koko tuo äskeinen puheenne ja tuo mainintanne »jumalankantaja»-kansasta on vain yhteenveto siitä keskustelusta, joka meillä oli runsaasti kaksi vuotta sitten ulkomailla, vähän ennen Amerikkaan-lähtöänne… Ainakin sikäli kuin jaksan muistaa.
— Koko tuo lausuma oli teidän eikä minun. Ne olivat teidän sanojanne eikä vain »yhteenveto» keskustelustamme. »Meidän keskusteluamme» ei oikeastaan ole ollutkaan. Oli vain opettaja, joka innostuneesti julisti suuria sanoja, ja oli oppilas joka heräsi kuolleista. Minä olen — oppilas, ja te — opettaja.
— Mutta jos muistan oikein, tehän juuri nämä sanat kuultuanne liityitte tuohon järjestöön ja vasta sitten matkustitte Amerikkaan.
— Niin, ja sitten kirjoitin teille siitä Amerikasta; kirjoitin teille kaikesta. Enhän mitenkään voinut heti päästä irti kaikesta siitä, mihin olin jo lapsena kiinnikasvanut. Mihin olisivat joutuneet haaveiden! riemut ja vihani kyynelet… On vaikeata vaihtaa jumalia. En uskonut teitä silloin, sillä en tahtonut uskoa, ja tartuin vielä viimeisen kerran tuohon törkykloaakkiin… Mutta siemen oli jo kylvetty, ja se alkoi itää. Sanokaa oikein todella, sanokaa rehellisesti, ettekö lukenut Amerikan-kirjettäni — loppuun? Ehkä ette lukenut sitä ollenkaan?
— Luin siitä kolme sivua, kaksi ensimmäistä ja viimeisen, ja sitäpaitsi silmäilin jonkin verran sitäkin, mikä jäi väliin. Muuten, tarkoitukseni oli kyllä…
— Oi voi, yhdentekevää, jättäkäämme se, piru vieköön! — Šatov viittasi kädellään. — Jos te nyt kiellätte sen, mitä silloin sanoitte kansasta, niin miten te silloinkaan saatoitte sanoa ne sanat? … Kas, sehän se painaa minua nyt…
— Enhän minä milloinkaan laskenut kanssanne leikkiä. Yrittäessäni vakuuttaa teille jotakin minä ehkä etupäässä vain vahvistinkin omaa uskoani, — virkahti Stavrogin salaperäisesti.
— Ette laskenut leikkiä! Amerikassa minä makasin kolme kuukautta oljilla erään onnettoman parissa, jolta myös sain tietää, että samoihin aikoihin, kun te istutitte minuun uskoa Jumalaan ja isänmaahan, te aivan samoihin aikoihin, ehkäpä aivan samoina päivinäkin, myrkytitte tuon onnettoman maniaakin sydämen, tuon Kirillovin… valoitte hänen mieleensä myrkkyä… Te vahvistitte hänessä valhetta ja jumalanpilkkaa sekä veitte hänet mielipuolisuuden rajoille… Menkää ja katselkaa häntä hieman… hän on teidän työtänne… Mutta tehän taisitte jo nähdä hänet.
— Ensinnäkin pyydän huomauttaa, että Kirillov itse hetki sitten sanoi minulle olevansa »täysin onnellinen ja hyvä». Olettamuksenne, että kaikki tuo tapahtui melkein yksiin aikoihin, on miltei oikea, mutta merkitseekö se sitten jotakin? Toistan vielä kerran, en ole teitä kumpaistakaan pettänyt.
— Oletteko ateisti? Oletteko ateisti nyt?
— Olen.
— Mutta silloin?
— Aivan samoin kuin silloinkin.
— En minä keskustelun alussa itseäni kohtaan pyytänyt arvonantoa. Teidän järjellänne teidän olisi pitänyt se ymmärtää, — murahti Šatov vihaisesti.
— Kuullessani teidän ensimmäisen sananne minä en katkaissut puhettanne enkä lähtenyt luotanne, vaan istun yhä tässä ja aivan kuuliaisesti vastailen kysymyksiinne ja… syytöksenne. En siis ole mitenkään loukannut teitä.
Šatov keskeytti hänet viitaten kädellään.
— Ettekö muista sanojanne: »Ateisti ei koskaan voi olla venäläinen.»»Ateisti lakkaa heti olemasta venäläinen», ettekö muista?
— Miten sanoittekaan? — Nikolai Vsevolodovitš näytti tahtovan, ettäŠatov olisi toistanut nuo sanat.
— Te kysytte? Te olette unohtanut? Ja kuitenkin noissa sanoissa on mitä sattuvimmin osoitettu venäläisen hengen pääerikoisuudet. Ette te ole voinut niitä unohtaa! Voin muistuttaa teille vielä lisääkin: »Joka ei ole oikeauskoinen, ei voi olla venäläinen.»
— Luulen, että nuo ovat slavofiilien ajatuksia.
— Eipä. Nykyajan slavofiilit eivät enää tunnustaisi näitä omaksensa. Nykyjään on viisastuttu. Mutta te menitte vieläkin pitemmälle: te uskoitte, että roomalaiskatolilaisuus ei ole enää kristillisyyttä. Te vakuutitte, että Rooma tunnusti Kristuksen, joka lankesi perkeleen kolmanteen kiusaukseen, ja ilmoitettuaan koko maailmalle, että Kristus-ajatusta ei voitu ylläpitää ilman maallista valtakuntaa, katolisuus sillä juuri julisti Antikristus-ajatuksen valtaan, ja se vei Länsimaat perikatoon. Tehän nimenomaan todistitte, että Ranska kärsii vain katolisuuden vuoksi. Se on jo luopunut löyhkäävästä katolisesta jumalastaan, mutta se ei ole vielä löytänyt uutta. Kas, mitä te silloin rohkenittekaan puhua! Muistan nuo keskustelut.
— Jos kerran todella uskoisin noin, niin varmasti sanoisin nytkin samalla tavalla. En minä valehdellut puhuessani kuten uskovainen, — Nikolai Vsevolodovitš sanoi hyvin totisena. — Mutta vakuutan teille, että minusta on hyvin vastenmielistä kuulla toistettavan entisiä ajatuksiani. Ettekö voisi lakata?
— Jos uskoisitte! — huudahti Šatov, vähääkään välittämättä hänen huomautuksestaan. — Mutta ettekö te juuri sanonut minulle, että vaikkapa todistettaisiin matemaattisen tarkasti, että Kristuksella ja totuudella ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, niin te sittenkin valitsisitte mieluummin Kristuksen ja luopuisitte totuudesta. Ettekö ole sanonut niin? Olettehan?
— Mutta sallikaahan toki minunkin viimein kysyä, — Stavrogin koroitti ääntään, — mikä on tämän kiihkeän ja häijyn kuulustelun tarkoitus.
— Ei tämä kuulustelu toistu enää koskaan, eikä teille siitä enää pidä koskaan muistutettaman.
— Tehän vakuutatte aina, että olemme ajan ja paikan ulkopuolella.
— Vaiti! — huudahti Šatov samassa, — olen typerä ja kömpelö, häipyköön nimeni naurettavuuteen! Saanko vielä kerran toistaa teille teidän pääajatuksenne… Vain kymmenisen riviä, vain yhteenvedon.
— Tehkää se, jos tyydytte vain yhteenvetoon…
Stavrogin aikoi katsahtaa kelloansa, mutta pidättyi kuitenkin.
Šatov vaipui taas tuoliinsa. Olipa jo vähällä taas kohottaa etusormensakin.
— Ei mikään kansa, — hän aloitti, aivan kuin kirjasta lukien ja katsoen koko ajan julmana Stavroginiin, — ei ainoakaan kansa ole vielä koskaan rohjennut rakentaa olemassaoloansa pelkästään tieteen ja järjen perustalle; historia ei tunne sellaista tapausta, ja jos jokin kansa joskus onkin hetkeksi sellaiseen erehtynyt, se on tehnyt sen typeryyttään. Sosialismi ei voi perusolemukseltaan olla muuta kuin ateismia, sillä sehän on jo aakkosissaan julistanut olevansa ateistinen muodostuma, joka tahtoo nojautua yksinomaan tieteeseen ja järkeen. Mutta järjellä ja tieteellä on kansojen elämässä aina ollut, jo maailman alusta alkaen, vain toisarvoinen, palveleva tehtävä. Ja niin tulee myös olemaan maailman loppuun asti. Kansoja muodostava ja niitä liikkeellepaneva voima on jokin aivan toinen, jokin pakottava ja hallitseva, voima, jonka alkuperä on tuntematon ja selittämätön. Tämä voima on tyydyttämätöntä pyrkimystä johonkin päämäärään, samalla kuin se kuitenkin torjuu luotaan päämääränsä. Tämä voima on jatkuvaa ja lannistumatonta oman olemistahdon toteuttamista ja kuoleman kieltämistä. Se on, kuten sanassa sanotaan, »ikuisesti virtaavan elämänveden» henki, jonka ehtymisestä Ilmestyskirja uhkaavasti puhuu. Se on esteettinen perusvietti, kuten sanovat filosofit, tai siveellinen perusvietti, kuten he myös sitä nimittävät tai »jumalanetsintää», kuten sanon yksinkertaisesti minä. Kaikki ne kansanliikkeet, jotka ovat syntyneet kansojen olemassaolon eri ajankohtina, ovat olleet vain Jumalan kaipuuta, oman Jumalan, välttämättä juuri oman Jumalan etsimistä, Jumalan, johon voisi uskoa kuten ainakin ainoaan totiseen Jumalaan. Jumala on kunkin kansan synteettinen henkilöitymä, joka ulottuu kansan syntymähetkestä aina sen kuolemaan. Ei ole vielä koskaan ollut kaikilla eikä edes monella kansalla yhtä yhteistä Jumalaa, vaan kullakin kansalla on ollut aina oma erikoinen Jumalansa. Kun jumalat ovat alkaneet käydä yhteisiksi, se on aina tietänyt kansallisuuksien häviötä. Kun jumalat käyvät yhteisiksi, niin ne kuolevat, ja samalla kuolee myös usko niihin sekä vähitellen myös koko kansa. Mitä voimakkaampi on kansa, sitä erikoisempi on myös sen kansan jumala. Ei vielä koskaan ole ollut uskonnotonta kansaa, s.o. kansaa, jolla ei olisi omaa käsitystänsä hyvästä ja pahasta. Kullakin kansalla on oma erikoinen käsityksensä hyvästä ja pahasta, oma hyvänsä ja oma pahansa. Kun useilla kansoilla käsitys hyvästä ja pahasta käy yhteiseksi, silloin kansat kuolevat, ja samalla myös käsitys hyvän ja pahan erosta hämärtyy ja häviää. Järki ei ole vielä koskaan kyennyt määrittelemään hyvää eikä pahaa edes osapuilleen, ei edes erottamaan hyvää pahasta. Päinvastoin se on ne säälittävän alhaisella tavalla sekoittanut toisiinsa. Ja tiede on ratkaissut probleeman nyrkkivoimin. Tällaista määrittelyä on harrastanut aivan erikoisesti puolitiede, ihmiskunnan kauhein vitsaus, joka on pahempi kuin sota, nälkä ja rutto ja jota on ilmennyt vasta tällä vuosisadalla. Puolitiede on despootti, jollaista ei vielä näihin aikoihin asti ole ollut toista olemassa, despootti, jolla on omat uhripappinsa ja orjansa, despootti, jota kaikki ovat palvoneet rakkauden ja näihin asti käsittämättömän taikauskoisen pelon tuntein ja jonka suosiota itse tiedekin pelkää ja häpeällisesti kosiskelee. Kaikki nämä ovat teidän sanojanne, Stavrogin, kaikki muut paitsi tuo, mitä sanoin puolitieteestä. Ne ovat minun sanojani, sillä olenhan itse — puolitiede, ja siitä syystä erikoisesti sitä vihaan. Mikä koskee taas teidän ajatuksianne ja sanojanne, niissä en ole muuttanut yhtään ainoata sanaa.
— En usko, että ette olisi muuttanut, — huomautti Stavrogin varovaisesti. — Te olette innostuneena vastaanottanut sanani ja innoissanne hieman muuttanut niitä itse sitä edes huomaamatta. Yksistään jo se seikka, että te olette Jumalasta tehnyt yksinkertaisesti vain kansallisuuden attribuutin…
Jännittäen kaiken huomionsa hän äkkiä alkoi aivan erikoisen tarkkaavasti seurata Šatovia, ei ainoastaan hänen puhettaan, vaan vielä enemmän häntä itseään.
— Olen tehnyt Jumalasta vain kansallisuuden attribuutin? — huudahti Šatov. — Päinvastoinhan minä olen kohottanut kansan Jumalan tasalle. Ja onko koskaan muuten ollutkaan? Kansa on — Jumalan ruumis. Kukin kansa pysyy kansana vain niin kauan, kuin sillä on oma erikoinen jumalansa ja niin kauan kuin se kieltää jyrkästi kaikki muut jumalat maailmassa, niin kauan kuin se uskoo oman ainoan jumalansa avulla voittavansa ja hävittävänsä kaikki muut jumalat maailmasta. Siten ovat uskoneet kaikki kansat maailman alusta asti, kaikki suuret kansat, kaikki ne, jotka jollakin tavalla ovat olleet erikoisasemassa, kaikki ne, jotka ovat aina olleet ihmiskunnan ehdottomasti ensimmäisiä. Tosiasioita vastaan ei voi väittää. Juutalaiset elivät vain ainoan totisen Jumalan odotuksessa ja jättivät maailmalle ainoan totisen Jumalan. Helleenit pitivät luontoa jumalanaan ja jättivät perinnöksi maailmalle oman uskontonsa, s.o. filosofian ja taiteen. Rooma uskoi valtiossa elävään kansaan ja jätti kansoille perinnöksi valtiomuodon. Ranskan olemassaolo on koko sen pitkän historian aikana ollut vain roomalaisen jumal'ihanteen kehittämistä ja toteuttamista, ja jos se lopuksi heittikin syvyyksien pohjaan roomalaisen jumalansa ja paiskautui ateismiin, jota he toistaiseksi nimittivät — sosialismiksi, niin se tapahtui vain siksi, että ateismi on sittenkin jotakin terveempää kuin roomalaiskatolisuus. Jollei suuri kansa usko, että yksin sen hallussa on totuus (yksinomaan ja ainoastaan sen hallussa), jos se ei usko, että se yksin omalla totuudellaan kykenee ja on valittu vapahtamaan ja uudestisynnyttämään kaikki muut kansat, niin se muuttuu heti vain kansatieteelliseksi aineistoksi, eikä se ole enää suuri kansa. Totisesti suuri kansa ei koskaan tyydy ihmiskunnassa vain toisarvoiseen eikä edes sangen huomattuunkaan asemaan, ellei se saa olla paikallaan ehdottomasti ensimmäisenä. Jos tämä usko kuolee kansasta, — se ei ole enää kansa. Mutta on vain yksi ainoa totuus, ja vain yhdellä ainoalla kansalla siis voi olla oikea ja totinen Jumala, vaikka toisilla kansoilla olisikin omat erikoiset ja suuret jumalansa. Ainoa »jumalankantaja»-kansa… on Venäjän kansa ja… ja… pidättekö te, Stavrogin, minua tosiaankin sellaisena hölmönä, — Šatov parahti äkkiä kesken kaiken, — etten muka tietäisi, että sanani ovat tänä hetkenä joko tuota iankaikkista vanhaa hölynpölyä, jota on jauhettu kaikissa Moskovan slavofiilien myllyissä, tai se on sitten jotakin uutta, viimeinen sana, ainoa uudistuksen ja uudestisyntymisen sana… ja… ja mitä minua tänä hetkenä liikuttaa teidän pilkkanne! Mitä liikuttaa minua, että te ette ymmärrä minua vähääkään, ette vähääkään, ette ymmärrä ainoatakaan sanaa ettekä tavua!… Voi, miten halveksinkaan ylimielistä pilkkaanne ja katsettanne tänä hetkenä!
Hän nousi paikaltaan. Hänen huulilleen oli pursunut vaahtoa.
— Päinvastoin, Šatov, päinvastoin! — sanoi Stavrogin odottamattoman totisena ja pidättyvästi, nousematta paikoiltaan, — päinvastoin! Tulisella puheellanne te olette saanut herätetyksi minussa hyvin vaikuttavia muistoja. Teidän sananne tuovat mieleeni oman mielialani, sellaisena kuin se oli kaksi vuotta sitten, enkä nyt enää väitä, kuten äsken, että te liioittelette minun silloisia mielipiteitäni. Minusta melkein tuntuu, että ne olivat vieläkin kiihkeämpiä, vielä omavaltaisempia, ja vakuutan teille jo kolmannen kerran, että olen valmis myöntämään todeksi kaiken tuon, mitä sanoitte, jokaisen sananne… mutta…
— Mutta te tarvitsisitte jäniksen?
— Mi… mitä?
— Tämä on teidän oma matalamielinen ajatuksenne, — Šatov naurahti vihamielisesti käyden taas istumaan, — ennenkuin voidaan saada syntymään jäniskastike, täytyy ensin pyydystää jänis; ennenkuin voi uskoa Jumalaan — täytyy olla olemassa Jumala. Näin te kuuluitte kerskailevan Pietarissa, kuten Nozdrev,[3] joka tahtoi pyydystää jäniksen — takakäpälistä.
— Ei, mutta Nozdrevhan kehui jo saaneensa sen kiinni. Muuten, enköhän minäkin saisi vaivata teitä kysymykselläni, sillä kuten hyvin ymmärrätte, lienee minullakin nyt täysi oikeus kysyä. Sanokaapa minulle: onko teidän jäniksenne jo pyydystetty, vai loikkiiko sekin ehkä vielä vapaudessaan?
— Ette saa kysyä minulta tuolla tapaa kysykää toisella tavoin, toisin!— Šatov alkoi vapista.
— Kysytään sitten toisin. — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen tuimasti. — Tahdon tietää: uskotteko te itse Jumalaan vai ettekö?
— Uskon Venäjään, uskon sen oikeauskoisuuteen… Uskon Kristuksen ruumiiseen… Uskon, että uusi tuleminen tapahtuu Venäjällä… Uskon… — Šatov leperteli raivoissaan.
— Mutta Jumalaan? Uskotteko Jumalaan?
— Minä… minä kyllä uskon vielä kerran Jumalaankin.
Ei ainoakaan lihas Stavroginin kasvoissa värähtänyt. Šatov katsoi häneen leimuavin silmin kuin taisteluun vaatien, aivan kuin olisi tahtonut hänet katseellaan polttaa.
— Enhän ole sanonut, etten usko ollenkaan! — hän huudahti viimein. — Annoin vain tietää, että olen onneton, ikävä kirja, enkä muuta mitään toistaiseksi, toistaiseksi… Mutta mitäpä minusta! On kysymys teistä eikä minusta. Minä en ole lahjakas ja voin antaa alttiiksi vain vereni enkä muuta mitään, kuten kuka hyvänsä, joka ei ole lahjakas. Vuotakoon siis vereni. Puhun teistä, olen odottanut teitä kaksi vuotta. Puoli tuntia olen piehtaroinut tässä edessänne ilkialastomana! Te, te yksin voisitte kohottaa lipun!…
Hän ei voinut puhua loppuun ja aivan kuin epätoivoissaan kumartui pöydälle tukien päätään molemmin käsin.
— Mainitsen tämän teille vain omituisuutena.
— Stavrogin aloitti samassa, — mitä varten kaikki oikeastaan työnnätte juuri minulle tuota lippuanne? Pjotr Verhovenski on myös varma siitä, että minusta muka voisi tulla heidän »lippunsa kohottaja», niin minulle ainakin kerrottiin hänen sanoneen. Hänen päähän pälkähti, että minä voisin hyvin esittää heille Stenjka Razinia[4] koska muka omaan »harvinaisessa määrin rikollisia taipumuksia», — nämä ovat myös hänen sanojansa.
— Mitä? — kysyi Šatov, — »harvinaisessa määrin rikollisia taipumuksiako»?
— Aivan niin!
— Hm. Onko totta, että te Pietarissa, — Šatov naurahti häijysti, — kuuluitte eläimellisten nautiskelijoiden salaseuraan? Onko totta, että itse markiisi de Sadella olisi ollut teiltä oppimista? Onko totta, että te viekoittelitte luoksenne lapsia turmellaksenne ne? Puhukaa, ette saa valehdella! — Hän ei enää kyennyt hillitsemään itseään. — Nikolai Stavrogin ei voi valehdella Šatoville, joka on lyönyt häntä vasten kasvoja! Puhukaa suunne puhtaaksi, ja jos kaikki tuo on totta, niin tapan teidät tässä silmänräpäyksessä, tähän paikkaan!
— Nuo ovat tosin sanojani, mutta lapsille en ole koskaan tehnyt pahaa, — Stavrogin sanoi, mutta vasta pitkän vaitiolon jälkeen. Hän kalpeni, ja hänen silmänsä alkoivat kiiltää.
— Mutta myönnätte ainakin näin väittäneenne! — jatkoi Šatov voitonvarmana irroittamatta hänestä liekehtivää katsettaan. — Onko totta, niinkin on väitetty, että teidän mielestänne on aivan yhtä paljon kauneutta jossakin eläimellisestä nautiskelunhalusta tehdyssä ruokottomuudessa kuin jossakin sankarityössä, vaikkapa olisi kysymyksessä ihmisuhri ihmiskunnan onnen vuoksi? Onko totta, että te näillä vastakkaisilla navoilla olette löytänyt yhtä paljon kauneutta ja aivan samanlaista nautintoa kummallakin?
— On mahdotonta vastata… teille… en tahdo vastata, — äännähti Stavrogin hiljaa. Hän olisi tietenkin saattanut nousta ja lähteä, mutta sittenkin hän yhä vain istui paikoillaan.
— En tiedä minäkään, miksi paha on inhottavaa ja miksi hyvä on ihanaa, mutta sen tiedän, miksi noiden käsitteiden ero hämärtyy ja häviää olemattomiin sellaisilla herroilla kuin Stavrogineilla. — Šatov aivan vapisi, mutta ei hellittänyt sittenkään. — Tiedättekö edes itse, miksi silloin menitte naimisiin niin häpeällisesti ja alhaisesti? Siksi juuri, että häpeä ja järjettömyys tässä hipoi jo nerokkuuden rajaa! Oi, te ette kierrä rantoja, vaan lennätte päistikkaa suoraan syvyyteen. Te menitte naimisiin, koska intohimoisesti nautitte toisten rääkkäämisestä, rakastitte omantunnontuskia, se oli henkistä hekumaa. Teidän hermonne olivat sairaalloisen kiihtyneet… siinä oli taisteluvaatimus terveelle järjelle! Ja se oli liian viekoittelevaa. Stavrogin ja mitätön, vähäjärkinen kerjäläinen, kompurajalka! Kun te puraisitte kuvernööriä korvaan, tunsitteko nautintoa? Tunsittehan? Toimettomana vetelehtivä herrasnulikka, tunsittehan?
— Olette psykologi, — huomautti Stavrogin ja kalpeni kalpenemistaan, — vaikka hieman erehdyittekin mainitessanne syyt, jotka muka johtivat minut avioliittoon. Mutta kuka on saattanut hankkia teille kaikki nuo tiedot minusta? Hän hymähti väkinäisesti. — Eihän se vain ollut Kirillov? Mutta hänhän ei ollut siellä.
— Te kalpenette?
— Mutta mitä te oikeastaan tahdotte. Nikolai Vsevolodovitš koroitti ääntään. — Puoli tuntia olen sietänyt ruoskanne iskuja, ja te voisitte ainakin lopuksi olla minulle edes hieman kohtelias, jollei teillä kerran ole mitään järkevää syytä menetellä kanssani tällä tavoin.
— Järkevää syytä?
— Epäilemättä. Velvollisuutenne olisi ainakin nyt lopuksi ilmaista tarkoituksenne. Odotin koko ajan, että te sen teette, mutta teissä ei lienekään muuta kuin yli äyräidensä kuohuvaa kiukkua. Pyydän, avatkaa minulle portti.
Hän nousi tuolilta. Šatov heittäytyi hurjana hänen jälkeensä.
— Suudelkaa maata, peittäkää se kyynelillänne, pyytäkää anteeksi! — hän huusi tarttuen Stavroginia olkapäähän.
— Enhän minä tappanut… sinä aamuna… vedinhän takaisin molemmat käteni… — sanoi Stavrogin särkyneellä äänellä ja loi silmänsä maahan.
— Puhukaa, sanokaa kaikki! Te tulitte varoittamaan minua uhkaavasta vaarasta, te annoitte minun puhua, huomenna te aiotte julistaa kaikille, että… Näenhän kasvoistanne, että jokin uusi julma ajatus on saanut teidät valtoihinsa, Stavrogin, miksi on niin säädetty, että minun on iankaikkisesta iankaikkiseen uskottava teihin? Luuletteko, että voisin näin puhua jollekulle toiselle? Olen kaino, mutta en hävennyt paljastautua Stavroginille. Rohkenin koskettaa ylevään ajatukseen ollenkaan pelkäämättä, että kosketuksellani tekisin siitä irvikuvan, kun kerran Stavrogin minua kuunteli… Luuletteko, että maltan olla suutelematta askelienne jälkiä teidän mentyänne? En saa teitä irti sielustani, Nikolai Stavrogin!
— Pahoittelen, etten voi pitää teistä, Šatov,— huomautti NikolaiVsevolodovitš kylmästi.
– Tiedän, että te ette voi, ja tiedän, että te ette valehtele.Kuulkaapa! Asia on autettavissa: minä pyydystän teille jäniksen.
Stavrogin oli vaiti.
— Te olette ateisti, sillä te olette herrasnulikka kaikkein pahinta lajia. Te ette enää näe eroa hyvän ja pahan välillä, sillä ette tunne enää omaa kansaanne… Nousee uusi sukupolvi suoraan kansan sydämestä, jota ette tunne te eikä Verhovenskit, ei isä eikä poika, en minäkään sillä minäkin olen herraskaistunut, olenhan maaorjalakeijanne Paškan poika… Kuulkaa, etsikää Jumalaa työssä. Siinä on pelastus, tai muuten häviätte kuten viheliäinen home. Etsikää häntä työssä.
— Jumalaa työssä? Missä työssä?
— Tarttukaa talonpojan kuokkaan. Menkää ja jakakaa omaisuutenne. Ahaa, te nauratte? Pelkäätte, että siitä tulee vain uusi asenne…
Mutta Stavrogin ei nauranut.
— Luuletteko, että Jumalan voisi löytää työssä ja nimenomaan maatyössä? — Hän toisti tämän uudelleen aivan kuin tosiaankin olisi keksinyt jotakin uutta ja vakavaa, jota sieti miettiä. — Muuten, — hän siirtyi toiseen ajatukseen, — tiedättekö mitä? En minä ole rikas. Ei siis ole mistään luovuttavakaan. Minulla on tuskin varoja huolehtiakseni Marja Timofejevnan tulevaisuudesta… Niin, ja minähän tulin pyytämään, että te ette vast'edeskään hylkäisi Marja Timofejevnaa, sillä teillä yksin on vaikutusvaltaa hänen heikkoon järkeensä. Puhun tästä vain kaiken varalta.
— Hyvä, hyvä, mitä tulee Marja Timofejevnaan, — Šatov viittoili vapaalla kädellään Ja toisella piti kynttilää, — hyvä on, sehän käy itsestään… Kuulkaahan, käväiskääpä Tihonin luona.
— Kenen luona?
— Tihonin. Tihon on entinen piispa, jo sairautensa vuoksi on vetäytynyt rauhaan, asettunut asumaan tähän kaupunkiin, sen rajalle meidän Jefimejevski-Bogorodskin luostariimme.
— Kuka hän sitten oikeastaan on?
— Onpahan vain. Hänen luokseen tulee kaukaa ihmisiä. Käykää. Ettekö voisi tehdä sitä. Ettekö todellakaan?
— Kuulen hänestä ensi kerran… enkä koskaan ole sellaisia ennen tavannut. Kiitos, ehkä pistäydynkin siellä.
— Tänne näin, — Šatov valaisi portaita, — menkää, — ja samassa hän jo oli avannut ulkoportin.
— Šatov, teidän luoksenne en tule enää, — sanoi Stavrogin hiljaa portista ulos astuessaan. Pimeys tiheni ja sataa tihutti kuten äskenkin.
Yö.
(Jatkoa.)
Hän kulki Jumalanilmestyksenkadun päästä päähän ja tuli mäen rinteelle. Loka ulottui nilkkoihin. Hänen eteensä avautui leveä, sumuinen aukea, — se oli joki. Talot vaihtuivat täällä hökkeleiksi, kadut hukkuivat epäsäännöllisten kujasten paljouteen. — Nikolai Vsevolodovitš koetti kauan seurata lauta-aitojen viertä joen rantaa pitkin ja ja kulki suunnasta varmana, vaikka tuskin lienee sitä paljoakaan ajatellut. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan muualla, ja hämmästyneenä hän havahtui syvistä mietteistään vasta silloin, kun äkkäsi olevansa jo keskellä pitkää, lokaista proomusiltaamme. Ei ainoatakaan elävätä sielua näkynyt olevan liikkeellä, niin että tuntui melkein oudolta, kun äkkiä aivan hänen kyynärvartensa viereltä kajahti tuttavallisen kohtelias, muuten sangen miellyttävä ääni, tuommoinen makeilevan korosteleva, jolla tavallisesti keikailevat meidän liikasivistyneet pikkuporvarimme sekä nuoret kiharapäiset Gostinnyi Dvorin kauppa-apulaiset.
— Ettekö, armollinen herra, suvaitsisi ulottaa sateensuojaanne meidän molempien yhteiseksi suojaksi?
Ja samassa joku olento todellakin pyrki tai ainakin oli pyrkivinään hänen sateensuojansa alle. Kulkuri käveli aivan hänen rinnallaan, niin lähellä, että he kulkivat »tuntumassa», kuten sotapoikiemme on tapana sanoa. Hiljentäen askeliaan Nikolai Vsevolodovitš kumartui tarkastamaan seuraajaansa, sikäli kuin se pimeässä oli mahdollista. Mies oli pienehkö, ja näöltään hän muistutti renttuilevaa pikkuporvaripahaista. Hän oli ohuissa ja huonoissa pukimissa. Pörröistä, kiharaista päätä peitti märkä verkalakki, jonka lippa oli puoleksi irtautunut. Mies oli lujarakenteinen, tummaverinen, laihahko, silmät suuret, välttämättä mustat, hyvin kiiluvat, keltaiselle välähtelevät kuten mustalaisilla. Pimeässäkin sen saattoi aavistaa. Hän lienee ollut noin neljänkymmenen korvilla, eikä hän ollut vähääkään juovuksissa.
— Tunnetko minut? — kysyi Nikolai Vsevolodovitš.
— Herra Stavrogin, Nikolai Vsevolodovitš. Tuskin masina ehti pysähtyä, kun ne jo minulle viime sunnuntaina osoittelemaan, että tuossa se nyt muka on. On kuultu sitäpaitsi teistä jo ennenkin koko paljon.
— Pjotr Stepanovitšiltako? — Sinä… sinäkö olet pakkotyövanki Fedjka?
— Kastettiin minut Fjodor Fjodorinpojaksi. Vieläpä tänä päivänäkin asustaa yhä näillä seuduin lihallinen synnyttäjäni, jumalinen eukko, joka jo maata kohti nuokkuu ja rukoilee yötä päivää puolestani Jumalaa; eipähän kuluta suotta vanhaneukonpäiviään joutilaana uuninpankolla maaten.
— Oletko karannut pakkotyövankilasta?
— Vaihdoin osani. Luovutin tässä kirkonkellot ja kullat, ja tuomittiin minut eliniäkseni pakkotöihin, mutta kävipä aika pitkäksi odotellessani rangaistusajan loppua.
— Mitä sinä täällä teet?
— Elänpähän päivästä toiseen. Viime viikolla kuoli tässä setänikin, joka istui täkäläisessä vankilassa vääränrahanteosta syytettynä. Hänenpä muistoaan on tässä tullut hieman vietettyä. Parikymmentä kiveä on heitetty koirien niskaan, — siinähän sitä onkin työtä ollut kerrakseen! Sitäpaitsi Pjotr Stepanovitš on luvannut hankkia minulle passin, niin että pääsee ympäri Rasejaamme[5] matkustelemaan, vaikkapa kauppiaana jos niin mieli tekee. Niin on luvannut, ja toivossa eletään. Ja sanovat vielä, Pjotr Stepanovitš nimittäin, että pappakulta on Englannin klubissa minut muka korttipelissä hävinnyt, ja että, — hän sanoo, — se on epäinhimillistä, peli sellainen. — Mutta te, herra, te annatte minulle varmasti kolme ruplaa, että pääsen lämpiämään, eikö totta?
— Olet siis vaaniskellut minua täällä. En pidä siitä. Kenen määräyksestä?
— Ei kenenkään, ei puhettakaan siitä, pelkästään sen vuoksi, että tunnen teidän ihmisrakkautenne, jonka muuten koko maailma tuntee. Meikäläisen ansiot tiedätte: milloin tulee tukku heiniä, milloin käy hanko kylkeen. Viime perjantaina ajoin itseeni piirasta kuin muinoin Martyn saippuata, enkä sen jälkeen syönyt seuraavana enkä sitä seuraavana päivänä, odotinpa vieläkin päivän lisää. Vettä on kyllä joessa kuinka paljon vain, mahassani ruutananpoikasia aivan kihisee… Niin että antaisitteko anteliaisuutenne sarven vuotaa. Tässä lähitienoilla aivan minua kuomaseni vartoelee, mutta ei ole hyvä hänen lähelleen ruplitta tulla.
—- Onko Pjotr Stepanovitš luvannut sinulle jotakin minun puolestani?
— Eipä nyt oikeastaan sitäkään, sanoipahan vain, että ehkäpä minusta teille saattaisi olla jotakin hyötyä, jos asia sikseen tulisi, mutta mistä oikeastaan olisi kysymys, sitä hän ei minulle selittänyt, — ei aivan tarkalleen ainakaan, sillä Pjotr Stepanovitš istuttaa minuun esimerkillistä kasakan kärsivällisyyttä eikä tunne minua kohtaan luottamusta minkään vertaa.
— Minkä vuoksi?
— Pjotr Stepanovitš on astroloomi ja tuntee kaikki Jumalan planeedit, mutta on sitä vain moittimisen sijaa hänessäkin. Puhun teille, herra, kuten totiselle Jumalalle, sillä paljon on teistä kuultu. Pjotr Stepanovitš on sellainen, mutta te, herra, ehkä te olettekin toisenlainen. Jos hän kerran päättää, että joku on — roisto, niin hän ei enää muuta tahdo hänestä tietääkään. Jos sanoo: hölmö, niin sen ihmisen ei muuta nimitystä häneltä enää tarvitse odottaakaan. Mutta kas, minäpä olenkin ehkä tiistaisin ja keskiviikkoisin hölmö, mutta torstaina olen ehkä jo häntä viisaampi. Hän tietää nyt, että minä suuresti kaipaan passia, — eihän meidän Rasejassamme tokumentitta pääse mihinkään, — ja senvuoksi hän nyt aattelee: sainpas hänen sielunsa vangikseni. Pjotr Stepanovitšin, sen sanon teille, herra, on helppoa elää maailmassa. Hän päättää, että ihminen on se tai se, ja elää sitten rauhassa niine tuumineen. Sitäpaitsi hän on aika itara. Hänpä luulee, etten rohkenisi häiritä teitä omasta aloitteestani, puhun teille, herra, kuten totiselle Jumalalle, — jo neljä yötä olen odotellut teitä tällä samaisella sillalla ja vain näyttääkseni, että osaan sitä tässä ilman heidän apuansakin päästä omin askelin omalle tielleni. Jos tässä on kerran armoa pyytäminen, niin ennen minä sitä pyytämään saappaalta kuin saappaan varrelta.
— Mutta kuka sanoi sinulle, että kulkisin yöllä tätä siltaa?
— Jospa täytynee tunnustaa, sain sen tietää syrjästä. Kapteeni Lebjadkinhan se, kuten tiedätte, ei osaa pitää omana tietonaan paljoakaan. Niin että ne kolme ruplaa olisitte maksava minulle kolmesta päivästä ja kolmesta yöstä, jotka ikävissäni olen tässä käyskennellyt. Ja miten paljon siinä on vaatetta kastunut, siitä ei kannata edes puhua…
— Minun on mentävä vasemmalle, sinun — oikealle. Silta on kävelty loppuun. Kuulepas, Fjodor, tahdon, että ymmärrät minut oikein jo heti ensi sanasta. En anna sinulle kopeekkaakaan, älä tule enää näkyviini, ei sillalla eikä muuallakaan, en tarvitse sinua nyt enkä koskaan, ja jos et tottele, annan ottaa sinut kiinni ja ilmoitan poliisille. Mars!
— Mutta hyvästä seurasta edes jokin kopeekka!
Eikö ollut hauskempi kulkea yhdessä?
— Mene tiehesi!
— Mutta ettehän te kai osaa tietäkään? Täällä vasta on mutkia… voisin teitä opastaa, sillä tämä kaupunkihan on hajallaan… aivan kuin piru olisi sitä kantanut korissa ja kantaessaan hajalle täristänyt.
— Minä… köytän sinut! — Nikolai Vsevolodovitš kääntyi häneen päin uhkaavana.
— Ehkä muutatte vielä mieltänne, herra! Vähällähän sitä vaivaista vahingoittaa!
— Lienet liian varma itsestäsi!
— Olen teistä varma, herra, itsestänipä en ole niinkään…
— En tarvitse sinua, kuulithan!
— Mutta minä tarvitsin teitä, herra, kas siinäpä se! Odotan teitä siksi, kunnes tulette takaisin. Olkoon menneeksi!
— Kunniasanallani: jos tapaan, köytän sinut.
— Sitten lienee jo parasta valmistaa naru. Onnea matkalle, herra. Tarjositte sentään vaivaiselle sateen suojan, ja pelkästään jo siitä olen teille elämäni loppuun kiitollinen.
Hän jäi jälkeen. Nikolai Vsevolodovitš tuli perille huolissaan. Tämä aivan kuin taivaasta tipahtanut mies oli täysin varma siitä, että hän oli muka välttämätön, ja liian röyhkeästi hän kiirehti myös siitä huomauttamaan. Yleensä häntä kohtaan ei oltu kovinkaan hienotunteisia. Mutta saattoihan olla, että kulkurin puhe ei ollut aivan perätön ja että hän tosiaankin vain omasta harrastuksestaan tarjosi apuansa, Pjotr Stepanovitšin tietämättä. Ja se oli sitäkin huvittavampaa.