Teen välihuomautuksen: kahden kuukauden kuluttua Ljamšin tunnusti, että hän oli yrittänyt suojella Stavroginia tahallaan, luullen Stavroginin voivan tehdä jotakin hänen puolestansa ja uskoen, että tämä Pietarissa saisi aikaan sen, että hänen rangaistustansa lievennettäisiin ja että kun hänet karkotettaisiin, hän saisi ehkä tältä rahoja sekä suosituskirjeitä. Tästä tunnustuksesta saattaa huomata, että hänellä todellakin oli sangen liioiteltu käsitys Nikolai Stavroginista.
Samana päivänä vangittiin tietenkin Virginski ja kiireisesti hätiköiden myös koko hänen perheensä. (Arina Prohorovna, hänen sisarensa, täti ja naisylioppilas ovat nyt jo kauan olleet vapaina; väitetäänpä, että Šigaljovkin vapautetaan pian, koska hänen ei katsottu soveltuvan mihinkään niistä rikosluokista, joihin syytetyt jaettiin. Tämä muutoin on vain pelkkää kulkupuhetta!) Virginski tunnusti kaiken heti paikalla. Vangittaessa hän oli ollut aivan sairaana ja kuumeessa. Väitetään hänen suorastaan ilostuneen: »Aivan kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä», kerrotaan hänen sanoneen. Hänestä on väitetty sellaistakin, että hän oli muka tunnustanut kaiken aivan avoimesti, mutta kuitenkin koko ajan säilyttäen arvokkuutensa ja tinkimättä vähääkään »valoisista toiveistansa» sekä kiroten koko ajan poliittista uraansa (pitäen sen vastakohtana sosiaalisen toiminnan tietä), jolle hän oli viehättynyt lähtemään aivan vahingossa ja kevytmielisesti pelkästään »yhteensattuneiden olosuhteiden pyörteen», pakotuksesta. Hänen käyttäytymistänsä murhan tapahtuessa pidetään hieman lieventävänä asianhaarana, ja kaikesta päättäen se on todella lieventäväkin hänen kohtaloansa. Näin ainakin meillä arvellaan.
Mutta Erkelin kohtaloa tuskin saadaan lievennetyksi. Vangitsemishetkestä alkaen hän on pysynyt vaiti ja vääristelee totuutta mm paljon kuin suinkin. Hänen suustansa ei ole saatu lähtemään ainoatakaan katumuksen sanaa. Ja kuitenkin hän on herättänyt kaikkein ankarimpienkin tuomarien myötätunnon nuoruudellaan, turvattomuudellaan sekä sillä, että on käynyt aivan ilmeiseksi, että hän jos kukaan fanaattisuudessaan on suorastaan joutunut poliittisen kiehtojan uhriksi. Mutta eniten kai sentään lienee häntä kohtaan syntyneeseen myötätuntoon vaikuttanut se, että kävi ilmi, miten hän oli kohdellut äitiänsä, miten oli lähettänyt tälle melkein puolet pienestä palkastansa. Hänen äitinsä on nyt täällä meillä. Hän on sairas ja heikko nainen, ennen aikojaan vanhentunut. Hän itkee itkemistään ja aivan sananmukaisesti ryömii viranomaisten jaloissa anoen armoa pojallensa. Miten käyneekin, mutta monet meillä ainakin kovasti säälivät Erkeliä.
Liputin vangittiin vasta Pietarissa, jossa hän oli ehtinyt oleskella jo kaksi viikkoa. Hänelle tapahtui jotakin niin tavatonta, että sitä on suorastaan vaikea selittää. Hänellä väitettiin olleen jonkun toisen nimelle otettu passi, ja hänellä oli siis ilmeinen mahdollisuus livahtaa ulkomaille, ja rahaakin hänellä oli ollut muassaan huomattava määrä. Mutta tästä huolimatta hän jäi Pietariin eikä lähtenyt mihinkään. Jonkin aikaa hän haeskeli Stavroginia ja Pjotr Stepanovitšia, mutta yht'äkkiä hän sitten alkoi juoda ja elää määrättömän irstailevasti aivan kuten ihminen, joka kokonaan on menettänyt terveen järkensä sekä käsityksen omasta asemastaan. Hänet vangittiin Pietarissa, jossakin porttolassa ja aivan humalaisena. Huhuillaan sellaistakin, että häneltä ei kuitenkaan suinkaan puutu enää rohkeutta, tunnustuksissaan hän valehtelee ja valmistuu juhlallisena ja toivorikkaana tulevaan oikeudenistuntoon (?). Hän aikonee puhuakin oikeudenkäyntitilaisuudessa. Tolkatšenko, joka vangittiin jossakin maaseudulla noin kymmenen päivän kuluttua pakonsa jälkeen, käyttäytyy paljon kohteliaammin, ei valehtele, ei vääristele asioita, on ilmaissut kaiken, minkä tietää, ei puolustele itseänsä, alistuu syyllisyyteensä vaatimattomasti, mutta hänelläkin on sentään taipumusta puhua hieman korkealentoisesti. Hän puhuu paljon ja mielellään, ja kun puhe alkaa hipoa »kansan tuntemusta ja sen vallankumouksellisia elementtejä», niin hän ottaa aina määrätynlaisen asenteen ja tavoittelee vaikuttavuutta. Hänenkin väitetään aikovan puhua oikeudessa. Sekä hän että Liputin eivät ole kovinkaan peloissaan, ja sehän on jo melkeinpä omituista.
Sanon vielä kerran, juttu ei ole vielä päättynyt. Nyt, kolmen kuukauden kuluttua tapahtumasta, kun kaupunkimme väestö on jo ehtinyt hieman levähtää tuosta kaikesta sekä on tointunut entiselleen, se on myös muodostanut oman mielipiteensä asiasta, joka on siinä määrin omaperäinen, että Pjotr Stepanovitšiakin muutamat pitävät jopa suorastaan nerona, tai ainakin henkilönä, jolla on »neron lahjat». »Sitä ne tekevät, ne järjestöt», puhutaan klubissa, ja näin sanoen kohotetaan sormi ylöspäin. Tämä kaikki on muuten sangen viatonta, ja harvat ne oikeastaan näin haastelevat. Toiset taas päinvastoin myöntävät, että hän on tosin terävä-älyinen ja lahjakas, mutta että hän ei vähääkään tunne todellisuutta, että hän on kauhean abstraktinen, että hän on väärään ja tylsästi kehittynyt vain yhteen ainoaan suuntaan ja että tästä johtuu hänen tavaton kevytmielisyytensä. Ja mitä taas tulee hänen moraaliinsa, niin siitä ovat kaikki sentään yhtä mieltä. Siitähän ei kukaan saattaisi väitelläkään. En todellakaan tiedä, kenestä vielä mainitsisin, etten unohtaisi ketään. Mavriki Nikolajevitš on matkustanut jonnekin aivan teille tietymättömille. Eukko Drozdova on käynyt aivan lapseksi… Minun on muuten vielä lopuksi kerrottava sangen synkkä tarina. Rajoitun vain pääseikkoihin.
Varvara Petrovna oli matkalta palattuansa jäänyt asumaan kaupunkitaloonsa. Kaikki sillä aikaa kertyneet uutiset tulvahtivat nyt hänelle yht'aikaa ja saivat hänet aivan järkyttyneeksi. Hän sulkeutui yksin kotiinsa. Oli ilta. Kaikki olivat väsyneinä lähteneet nukkumaan.
Heti seuraavana aamuna sisäkkö toi Darja Pavlovnalle hyvin salaperäisin ilmein kirjeen. Tämä kirje oli sisäkön sanojen mukaan tullut jo eilen illalla, mutta myöhään, kun kaikki olivat jo menneet maata, niin että hän ei ollut uskaltanut enää tulla herättelemään. Se ei ollut saapunut postitse, vaan sen oli tuonut Skvorešnikiin Aleksei Jegorytšille joku aivan tuntematon henkilö. Aleksei Jegorytš taas oli tuonut sen edelleen tänne eilen illalla, antanut sen suoraan sisäkön käteen ja sitten taas lähtenyt heti Skvorešnikiin.
Darja Pavlovna katseli kirjettä kauan sykkivin sydämin uskaltamatta sitä avata. Hän tiesi, keneltä se oli: Nikolai Stavrogin kirjoitti. Hän luki kirjekuoresta: »Aleksei Jegorytšille, annettava edelleen Darja Pavlovnalle, salaisesti».
Ja tämä kirje kuului sanasta sanaan näin, ilman että korjaan tämän venäläisen herrasmiehen tyylissä ainoatakaan virhettä, herran, joka ei koskaan ollut jaksanut päästä täydellisesti venäjän kieliopista perille kaikesta eurooppalaisesta sivistyksestään huolimatta:
»Rakas Darja Pavlovna.
Kerran Te sanoitte haluavanne tulla minun sairaanhoitajattarekseni, ja minä lupasin lähettää teitä hakemaan silloin, kun tarvitsisin. Matkustan kahden päivän kuluttua enkä palaa. Tahdotteko mukaani?
Viime vuonna minä, kuten Herzen, kirjoittauduin Urin kantonin kansalaiseksi, eikä siitä tiedä kukaan mitään. Olen jo ostanut sieltä pienen talonkin. Minulla on vielä kaksitoistatuhatta ruplaa. Me lähdemme ja asumme siellä sitten ikuisesti. Minä en tahdo koskaan lähteä sieltä mihinkään.
Paikka on ikävä, rotkot ja vuoret ahdistavat näköä ja ajatusta. Hyvin synkkää. Minä sen vuoksi, koska pieni talo oli ostettavissa. Jos teitä ei miellytä, niin myyn ja ostan toisesta paikasta. En ole oikein terve, mutta sikäläisessä ilmanalassa toivon pääseväni hallusinatsioneistani. Tämä koskee fyysillistä puolta, ja minun sielunihan te tunnette tarkkaan, tokkopahan sentään aivan tarkkaan?
Olen kertonut Teille paljon elämästäni. Mutta en kaikkea. En edes teille kaikkea! Muuten, tahdon sen sanoa Teille, omantuntoni mukaan olen syyllinen vaimoni kuolemaan. En nähnyt Teitä sen jälkeen ja sen vuoksi tahdon tämän sanoa. Olen rikkonut myös Lizaveta Nikolajevnaa kohtaan, mutta tämänhän Te tiedätte, Tehän tiedätte jo kaiken.
Parempi olisi, jollette tulisi. Kutsuessani Teitä menettelen kauhean alhaisesti. Miksi hautaantuisittekaan koko elämänne ajaksi minun kanssani sinne? Te olette minulle rakas, ja ikävöidessäni minun olisi hyvä olla teidän lähettyvillänne. Vain yksin Teidän läsnäollessanne voin puhua ääneen. Mutta eihän tämä merkitse mitään. Te itsehän sanoitte: 'sairaanhoitajaksi', — nämä ovat Teidän sanojanne. Mutta miksi sellainen uhraus? Huomatkaa sekin, etten sääli Teitä, koskapa kutsun, enkä kunnioita, koska odotan. Ja kuitenkin minä sekä kutsun että odotan. Joka tapauksessa pidän tärkeänä vastaustanne, sillä minun on lähdettävä pian. Siinä tapauksessa matkustan yksin.
En odota mitään ihmeellistä Urista. Matkustan vain yksinkertaisesti. En ole tahallani valinnut synkkää seutua. Venäjällä ei minua sido mikään — täällä on minulle kaikki yhtä vierasta kuin muuallakin. Tosin en missään ole viihtynyt niin huonosti kuin täällä, mutta täälläkään en ole jaksanut syttyä vihaan!
Olen tahtonut koetella voimiani joka suhteessa. Te olette neuvonut niin tekemään, että 'oppisin tuntemaan itseni'. Koetellessani itseäni oman itseni vuoksi sekä näyttääkseni voimaani toisille se on osoittautunut, aina ennen niin kuin nytkin, koko elämäni aikana — rajattomaksi. Teidän nähtennehän kestin veljeltänne saamani korvapuustin, tunnustin avioliittoni julkisesti. Mutta mihin saattaisin käyttää tätä voimaani — kas, sitä en ole koskaan käsittänyt. En käsitä nytkään huolimatta kaikista rohkaisuistanne, joita sain Teiltä Sveitsissä ja joihin silloin uskoin. Yhä vieläkin minä, kuten aina ennenkin, saatan tuntea halua tehdä hyviä töitä ja tunnen siitä nautintoa. Rinnan haluan tehdä samoin pahaakin ja tunnen siitäkin nautintoa. Mutta sekä toinen että toinen tunne on yhä entiseen tapaan liian heikko, eikä se koskaan ole toisenlainen. Minun tahtoni ilmaukset ovat liian heikkoja, ne eivät voi johtaa minua. Tukilla voi päästä joen yli, mutta ei lastulla. Tämä vain sen vuoksi, että te ette ajattelisi minun lähtevän Uriin jonkinlaisin toivein.
En syytä mitään enkä ketään, kuten en tehnyt sitä ennenkään. Olen maistanut paheen kaikkia muotoja ja kuluttanut niissä voimani. Mutta minä en rakasta enkä ole tahtonut pahetta. Te olette seuraillut minua viime aikoina. Tiedättekö mitä, katselin vihamielin meikäläisiä, noita kaiken kieltäjiäkin, kadehtinenkohan heidänkään toiveitansa? Mutta turhaan Te pelkäsitte, minä en voinut olla heille toveri, koska en voinut heille jakaa mitään. Mutta leikin vuoksi, vihasta en voinut myöskään, enkä sen vuoksi, että olisin leikkiä pelännyt, — leikkiä en säiky, — vaan sen vuoksi, että minulla sittenkin oli kunnollisen ihmisen tavat ja minua inhoitti. Mutta jos minulla olisi ollut heitä kohtaan enemmän vihaa tai kateutta, niin ehkäpä olisin lähtenytkin heidän mukaansa. Päätelkää itse, missä määrin minun oli helppo olla ja miten paljon olen riehunut!
Ystävä kallis, lempeä ja suurisieluinen olento, joksi Teidät olen aavistanut! Ehkäpä Te haaveilette voivanne antaa minulle niin paljon rakkautta ja jaksavanne vuodattaa minuun niin paljon kauneutta Teidän kauniista sielustanne, että luulette sillä voivanne lopuksi asettaa minulle päämäärän? Ei, Teillä olisi syytä olla varovaisempi: Minun rakkauteni tulee olemaan yhtä pientä kuin mitä itsekin olen, ja Te tulette onnettomaksi. Teidän veljenne on sanonut minulle, että se, joka katkaisee siteensä omaan maahansa, se katkaisee myös suhteensa jumaliin, s.o. kaikkiin päämääriinsä. Kaikesta voi kiistellä loputtomasti, mutta minusta on vuotanut ulos vain pelkkää kielteisyyttä, ilman minkäännäköistä suurenmoisuutta ja ilman minkäännäköistä voimaa. Eipä edes kielteisyyttäkään oikeastaan. Kaikki on niin pientä ja penseätä. Yleväsieluinen Kirillov ei kestänyt aatteen painoa, vaan — ampui itsensä; mutta minähän huomaan, että hänkin oli yleväsieluinen vain siksi, ettei ollut täysijärkinen. Minä en ole koskaan luopunut järjestäni enkä koskaan ole jaksanut uskoa aatteeseen siinä määrin kuin hän. En voi edes siinä määrin syventyä aatteeseen, en koskaan, en koskaan voisi ampua itseäni!…
Tiedän, että minun pitäisi tappaa itseni, lakaista itseni olemattomiin maan pinnalta, aivan kuten olisin inhoittava täi, mutta minä kammoan itsemurhaa, sillä pelkään näyttää ylevämielisyyttä. Tiedän, että tulee uusi pettymys, — loputtoman pettymysten sarjan viimeinen pettymys. Onko mitään hyötyä pettää itseänsä vain sen vuoksi, että aikoo näytellä suurenmoista? Suuttumusta ja häpeätä en voi tuntea koskaan, en siis myöskään pettymystä.
Suokaa anteeksi, että kirjoitan näin paljon. Olen havahtunut, olen tehnyt tämän huomaamatta. Näin ei riittäisi sata sivuakaan, ja kymmenessä rivissäkin olisi jo tarpeeksi, kymmenen riviäkin riittää kutsumaan Teidät ’sairaanhoitajaksi'.
Siitä saakka kuin lähdin, olen oleskellut sieltä lukien kuudennella asemalla, sen asemapäällikön luona. Häneen tutustuin juomingeissa viisi vuotta sitten Pietarissa. Ei kukaan tiedä, että asun siellä. Kirjoittakaa hänen nimelleen. Osoite seuraa mukana.
Nikolai Stavrogin.»
Darja Pavlovna lähti heti näyttämään kirjettä Varvara Petrovnalle. Tämä luki sen ja pyysi Dašaa poistumaan lukeaksensa sen vielä kerran yksikseen. Mutta kovin pian hän taas kutsui hänet takaisin luokseen.
— Lähdetkö? — hän kysäisi arasti.
— Lähden, — Daša vastasi.
— Laita itsesi kuntoon! Lähdetään yhdessä! Daša katsahti häneen kysyvästi.
— Mitäpä täälläkään tekisin? Eikö liene yhdentekevää? Minä myös aion Urin kansalaiseksi ja elän loppuelämäni rotkossa… Ole huoleti, en minä teitä häiritse.
Alettiin puuhata lähtöä, niin että olisi ehditty jo puolenpäivän aikoihin lähtevään junaan. Mutta ei ollut kulunut puoltakaan tuntia, kun Skvorešnikista saapui Aleksei Jegorytš ja ilmoitti, että Nikolai Vsevolodovitš oli äkkiä saapunut aamulla, varhaisimmassa junassa, oli nyt Skvorešnikissa, mutta »siinä tilassa, ettei vastaillut kysymyksiin, oli käynyt kaikissa huoneissa ja lukinnut oman ovensa omalla puolellaan»…
— Vastoin heidän määräystänsä tahdoin tulla tästä tänne ilmoittamaan, —Aleksei Jegorytš lisäsi huolekkain ilmein.
Varvara Petrovna katsahti vain häneen läpitunkevasti eikä alkanut kysellä mitään. Silmänräpäyksessä tuotiin vaunut, ja hän lähti matkaan Daša mukanaan. Väitettiin heidän pitkin matkaa tehneen ristinmerkkejä.
Nikolai Vsevolodovitšin »omalla puolella» kaikki ovet olivat lukittuina, eikä häntä itseään näkynyt missään.
— Ettei vain liene toisessa kerroksessa? — Fomuška huomautti varovaisesti.
Merkillistä oli, että Varvara Petrovnan mukana nuoren herran »omalle puolelle» oli tullut muutamia palvelijoitakin, ja jäljellä olevat jäivät odottelemaan saliin. Koskaan muulloin he eivät olisi rohjenneet menetellä näin vastoin talon tapoja. Varvara Petrovna näki kaiken ja oli vaiti.
Tultiin toiseen kerrokseen. Siellä oli kolme huonetta, mutta ei ainoassakaan ollut ketään.
— Mutta jospa olisivat menneet tuonne? — joku näkyi osoittavan ullakkohuoneen ovea. Ullakkohuoneeseen vievä ovi, joka oli aina ollut suljettu, oli nyt todellakin selko selällään. Sinne täytyi nousta — melkeinpä katon tasalle — puisia, korkeita, hyvin kapeita ja kauhean jyrkkiä portaita myöten. Siellä oli näet jonkinlainen huone.
— Minä en mene tuonne. Minkä vuoksi hän olisi kavunnut sinne? — Varvara Petrovna valahti kauhean kalpeaksi ja katsahti palvelijoihinsa. Nämä katsoivat vuorostaan häneen äänettöminä. Daša vapisi´…
Varvara Petrovna riensi kuitenkin ylös portaita; Daša hänen jäljessään; mutta tuskin hän oli ehtinyt ullakkohuoneeseen, kun hän kiljahti ja kaatui taintuneena maahan.
Urin kantonin kansalainen riippui hirttäytyneenä heti oven vieressä. Pöydällä oli pieni paperilippunen, johon oli lyijykynällä kirjoitettu seuraavat sanat: »Ei kukaan ole syypää, minä itse». Samalla pöydällä oli vasara, saippuankappale ja iso naula, joka nähtävästi oli hankittu siihen kaiken varalta. Luja silkkinen nuora, johon Nikolai Vsevolodovitš oli hirttäytynyt ja jonka hän kaikesta päättäen oli valinnut ja varannut itselleen jo kauan sitten, oli paksulti saippuoitu. Kaikki osoitti, että hän oli kaiken jo ennakolta tarkasti suunnitellut ja että hän oli täydessä tajussaan viimeiseen hetkeen asti.
Ruumiinavauksen tapahduttua kaikki lääkärimme olivat ehdottomasti sitä mieltä, että mielenhäiriöstä tässä tapauksessa ei saattanut olla kysymystäkään.