Olen aina ihmetellyt, että kaikki jäävät eloon, Kirillov ei kuullut hänen huomautustaan.
— Hm! Aatehan se on tietysti sekin, mutta… Apina, sinä myönnät voittaaksesi minut. Vaiti, sinä et ymmärrä mitään. Jos ei ole Jumalaa, niin minä olen jumala.
— Kas tuota kohtaa juuri minä en ole koskaan ymmärtänytkään. Miksi te sitten olisitte jumala?
— Jos Jumala on, niin kaikki on vain hänen tahtoansa, ja hänen tahdostansa minä en voi. Jollei ole, niin koko tahto on minun, ja minä olen velvollinen ilmentämään oman tahtoni.
— Oman tahtonne? Miksi olette velvollinen?
— Siksi, että kaikki tahto on tullut omakseni. Eikö tosiaankaan kukaan koko planeetallamme tehtyään lopun Jumalasta ja alettuaan uskoa omaan tahtoonsa ole rohjennut julistaa oman tahtonsa kaikkein korkeinta määrää? Tämähän on aivan samaa kuin kertomus köyhästä, joka sai perinnön ja säikähti eikä rohjennut lähetä säkkiä pitäen itseänsä liian heikkona ottamaan sen haltuunsa. Minä tahdon ilmentää oman tahtoni. Olkoonpa, että olenkin ainoa, mutta teen sen.
— Tehkää se siis.
— Minun velvollisuuteni on ampua itseni, sillä se on kaiken oman tahdon korkein määrä, — tappaa itse itsensä.
— Mutta ettehän te yksin tapa itseänne, itsemurhaajiahan on paljon.
— Niillä on jokin syy. Mutta ilman mitään syytä, vain ilmentääkseeni oman tahtoni minä yksin teen siten.
»Se ei ammu», välähti Pjotr Stepanovitšin mielessä.
— Tiedättekö mitä, — hän huomautti ärtyneesti, — minäpä teidän asemassanne osoittaakseni oman tahtoni tappaisin jonkun toisen enkä itseäni. Voisitte sillä tavoin olla vielä hyödyksikin. Minäpä voisin teille osoittaa vielä lisäksi jonkun, jollette säikähdä. Silloin olisi ehkä parasta, että tänään ette ampuisikaan itseänne, voidaan sopia siitä.
— Tappaa toinen olisi kaikkein alhaisin oman tahdon ilmentämistapa, ja näin saneessasi sinä osoitat olevasi kaltaisesi. Minä en ole sinä: minä tahdon korkeimman määrän ja tapan itseni.
»Tuon perille hän lienee päässyt pelkästään oman järkensä avulla», jupisi Pjotr Stepanovitš itsekseen vihaisesti.
— Minun velvollisuuteni on julistaa epäuskoa. — Kirillov käyskenteli huoneessa. — Mielestäni ei ole olemassa korkeampaa aatetta kuin se, että Jumalaa ei ole olemassa. Ihmiskunnan historia on puolellani. Ihminen ei ole koskaan tehnytkään muuta kuin koettanut keksiä Jumalaa voidakseen elää tappamatta itseänsä. Se on ollut maailman historian pääsisällyksenä aivan tähän saakka. Minä yksin koko maailman historian aikana en ole tahtonut keksiä Jumalaa. Saakoot sen tietää kerta kaikkiansa..
»Ei ammu.» Pjotr Stepanovitš kävi levottomaksi.
— Kukapa sen saisi tietää. — Hän koetti yllyttää tätä. — Täällä ei ole muita kuin minä ja te; Liputinko ehkä?
— Kaikkien on saatava tietää; kaikki saavat tietää. Ei ole mitään salaista, mikä ei tulisi julki. Niin on sanonutHän.
Ja hurmiosta väristen hän osoitti Vapahtajan kuvaa, jonka edessä paloi lamppunen. Pjotr Stepanovitš raivostui suorastaan.
— Häneen te kai sittenkin yhä uskotte ja sytytitte lamppusenkin; eikö liene »kaiken varalta»?
Kirillov oli vaiti.
— Tiedättekö, minun mielestäni te uskotte ehkä jo enemmän kuin joku pappi.
— Kehen?Häneenkö?Kuulehan, — Kirillov pysähtyi ja liikkumattomin, raivokkain katsein tuijotti suoraan eteensä. — Kuule, tämä on suuri aate; maan päällä oli yksi päivä ja maan keskellä seisoi kolme ristiä. Toinen ristillä uskoi niin, että sanoi toiselle: »Tänä päivänä olet minun kanssani paratiisissa». Päivä loppui, molemmat kuolivat, menivät pois eivätkä löytäneet paratiisia eivätkä ylösnousemusta. Ennustus ei käynyt toteen. Kuulehan; tämä ihminen oli suurin koko maailmassa. Hän muodosti sen, minkä vuoksi maailman tulee elää. Koko planeetta kaikkinensa olisi ilman tätä ihmistä — pelkkää hulluutta. Ei ole ollut ennen eikä ole tullut hänen jälkeensä samanlaista, ei koskaan, niin ihmeellistä kuin se onkin. Siinäpä se ihme onkin, ettei ole ollut eikä tule toista samanlaista koskaan. Mutta jos kerran on niin, että luonnon lait eivät säästäneet edesTätä, eivät säälineet edes ihmettänsä, vaan pakottivat hänetkin elämään valheen keskellä ja kuolemaan valheen vuoksi, niin siitä ei voi olla muuta seurausta, kuin että koko planeettakin on valhetta ja perustuu valheeseen ja typerään pilkantekoon. Siis itse planeetan laitkin ovat valhetta ja perkeleen huvinäytelmää. Minkä vuoksi siis elää, vastaa, jos olet ihminen?
— Tämä on toinen asia. Minusta tuntuu, että te olette tässä kohden sekoittanut kaksi en syytä, ja sellainen on hyvin huono perusta. Mutta olettakaamme, että te olette jumala? Entäpä jos valhe onkin loppunut ja jos te olette käsittänyt että kaikki valhe johtuu siitä, että entinen Jumala on ollut olemassa?
— Vihdoinkin olet käsittänyt! — huudahti Kirillov riemukkaasti. — Sen siis saattaa todella käsittää, jos kerran sellainenkin kuin sinä olet sen käsittänyt! Ymmärrätkö nyt, että kaikkien pelastus on siinä, että kaikille todistetaan tämä asia. Kuka sen tekee? Minä! En ymmärrä, miten ateisti on voinut olla tappamatta itseänsä, vaikka on tietänyt, että Jumalaa ei ole? Tunnustaa, että Jumalaa ei ole ja olla samalla tunnustamatta, että itse on muuttunut samalla jumalaksi, on järjettömyyttä, sillä muuten välttämättä jokainen tappaa itsensä. Jos tunnustat, olet — kuningas, et tapa itseäsi, vaan elät kaikessa kunniassasi. Mutta yksi, se, joka on ensimmäinen, sen täytyy välttämättä tappaa itsensä, sillä kuka muu alkaisi ja todistaisi? Minä tapan itse itseni välttämättä alkaakseni ja todistaakseni. Minä olen nyt vielä jumala epävapaasti ja olen onneton, koska olen velvollinen ilmentämään oman tahtoni. Kaikki ovat onnettomia siksi, että kaikki pelkäävät oman tahtonsa ilmentämistä. Ihminen on näihin saakka ollut onneton ja raukka juuri siksi, että on pelännyt osoittaa oman tahdon korkeinta määrää ja on osoittanut omaa tahtoansa vain salavihkaa kuin koulupoika. Olen kauhean onneton, sillä pelkään kauheasti. Pelko on ihmisen kirous… Mutta minä julistan omaa tahtoa, olen velvollinen uskomaan, että en usko. Minä alan ja lopetan sekä avaan oven. Minä pelastan. Vain tämä yksin voi pelastaa kaikki ihmiset ja muuttaa seuraavassa sukupolvessa ihmiset fyysillisesti; sillä nykyisessä fyysillisessä muodossaan, niin olen sen ajatellut, ihminen ei mitenkään saata olla ilman entistä Jumalaansa. Minä olen kolme vuotta etsinyt jumaluudelleni attribuuttia ja olen sen löytänyt: jumaluuteni attribuutti on — Oma tahto! Tämä on ainoa kohta, jossa voin osoittaa alistumattomuuttani ja omaa kauheata vapauttani. Sillä tämä vapaus on kauheata. Minä tapan itseni osoittaakseni tottelemattomuutta ja uutta kauheata vapauttani.
Hänen kasvonsa olivat luonnottoman kalpeat, katse peloittavan raskas. Hän oli aivan raivoissaan. Pjotr Stepanovitš luuli hetken, että hän heti paikalla kaatuisi.
— Anna kynä! — huudahti Kirillov yhtäkkiä aivan odottamatta suorastaan jo innostuneena; — sanele, allekirjoitan kaiken. Senkin, että tapoin Šatovin. Sanele, niin kauan kuin tämä minua huvittaa. En pelkää ylimielisten orjien mielipidettä. Saat itse nähdä, että kaikki salainen käy julkiseksi! Mutta sinä olet murskautuva… Uskon, uskon!
Pjotr Stepanovitš lennähti paikaltaan ja ojensi silmänräpäyksen kuluttua hänelle musteastian, paperin ja alkoi sanella ottaen hetkestä vaarin ja epävarmuudesta vapisten.
— Minä, Aleksei Kirillov, saatan täten tietoonne…
— Seis! En tahdo! Kenen tietoon?
Kirillov vapisi kuin vilutautinen. Tämä tiedoksianto ja jokin aivan erikoinen ja äkillinen ajatus näytti yhtäkkiä nielleen hänet kokonaan aivan kuin se olisi ollut jokin ulospääsy johon hänen kiusautunut henkensä itsepintaisesti näytti pyrkivän, vaikkapa vain yhdeksi, yhdeksi ainoaksi hetkeksi.
— Kenen tietoon? Tahdon sen tietää.
— Ei kenellekään, kaikille, ensimmäiselle, joka sen lukee. Miksi niin tarkasti? Koko maailmalle!
— Koko maailmalle? Hurraa! Eikä suinkaan minkäänlaista katumusta. En tahdo katua enkä tahdo esivallalle.
— Ei, ei suinkaan sitä tarvitakaan, piru periköön esivallan! Mutta kirjoittakaahan, jos kerran aiotte sitä tosissanne! — kivahti Pjotr Stepanovitš hänelle hysteerisesti.
— Seis! Tahdon, että ylimmäksi tulee turpa josta kieli pistää ulos.
— Mitä joutavia! — Pjotr Stepanovitš suuttui. — Senhän voi saada aikaan ilman piirustustakin, pelkin tyylivivahduksin.
— Vivahduksin? — Hyvä! Niin, vivahduksin, vivahduksin! Sanele vivahduksin!
— »Minä, Aleksei Kirillov», — Pjotr Stepanovitš saneli lujasti ja käskevästi Kirillovin olan yli kumartuneena, tarkaten jokaista kirjainta, jonka tämä kiihtymyksestä vapisevin käsin piirsi paperille, — »minä, Kirillov, ilmoitan täten, että tänään lokakuun… p:nä, illan suussa, noin kello kahdeksan tapoin puistossa ylioppilas Šatovin, kavaltamisen ja julistuksia sekä Fedjkaa koskevan ilmiannon vuoksi, ja että Fedjka on piileskellyt meidän molempien luona Filippovin talossa kymmenenä yönä. Tapan itseni tänä päivänä revolverilla, mutta en sen vuoksi, että katuisin ja pelkäisin teitä, vaan koska olen jo ulkomailla ollessani päättänyt lopettaa elämäni.»
— Siinäkö kaikki? — huudahti Kirillov harmissaan ja ihmetellen.
— Ei sanaakaan lisää! — Pjotr Stepanovitš viittasi kädellään yrittäen saada asiakirjan hänen kädestään haltuunsa.
— Seis! — Kirillov asetti kätensä lujasti paperille. — Seis, joutavia!Tahdon sanoa, kenen kanssa tapoin. Miksi vain Fedjkasta? Entä tulipalo?Tahdon kaiken ja tahdon lisäksi puhua suuni puhtaaksi vivahduksin,vivahduksin!
— Riittää, Kirillov, vakuutan teille, että tämä riittää! — Pjotr Stepanovitšin ääni oli suorastaan rukoileva, ja hän vapisi pelätessään Kirillovin repivän paperin. — Jotta ne uskoisivat, täytyy sanoa mahdollisimman hämärästi, juuri näin, juuri näin, viittauksin. Ei saa näyttää muuta kuin totuuden nurkkaa, juuri sen verran, että saa heidän ruokahalunsa hereille. Kyllä ne aina osaavat itse valehdella lisää, ja itseäänhän ne uskovat aina enemmän kuin meitä, mutta sehän on kaikkein parasta, kaikkein parasta! Antakaa tänne! Tämä keino on jo tarpeeksi suurenmoinen! Antakaa, antakaa tänne!
Ja hän yritti taas siepata paperin. Tuijottavin silmin Kirillov kuunteli, ja näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut jotakin käsittää, mutta hän oli jo lakannut ymmärtämästä.
— Oh, piru! — Pjotr Stepanovitš suutahti. — Eihän hän ole edes allekirjoittanut tätä! Mitä te nyt siinä tuijotatte? Allekirjoittakaa!
— Tahdon suuni puhtaaksi… — mörisi Kirillov, mutta otti kuitenkin kynän ja kirjoitti nimensä. — Tahdon suuni puhtaaksi…
— Kirjoittakaa alle:Vive la république, ja se riittää.
— Hurraa! — Kirillov aivan kiljaisi riemusta. —Vive la république démocratique, sociale et universelle ou la mort!… Ei, ei, ei sillä tavalla.Liberté, égalité, fraternité ou la mort. — Kas näin on parempi, näin on parempi, —näin hän kirjoitti nautinnon ilmein oman nimensä alle.
— Riittää jo, riittää! — toisteli Pjotr Stepanovitš.
— Seis, vielä vähän… Tiedätkö, kirjoitan vielä kerran ranskaksi: »de Kiriloff, gentilhomme russe et citoyen du monde». — Hahhahhaa, — hän ratkesi nauramaan ääneen. — Ei, ei, ei, seis, tämä olisi vieläkin paremmin, — heureka: gentilhomme seminariste russe el citoyen du monde civilisé! Kas tämä on kaikkein paras. — Hän hypähti sohvalta, sieppasi äkkiä ikkunalta revolverin ja juoksi toiseen huoneeseen sekä sulki tarkoin oven jälkeensä. Pjotr Stepanovitš vaipui hetkeksi mietteisiinsä tarkastellen ovea.
»Jos se tapahtuu nyt, niin ehkäpä ampuukin, mutta jos hän rupeaa miettimään, niin siitä ei tule mitään.»
Hän otti käteensä paperin, kävi istumaan ja vilkaisi siihen uudelleen.Kirjoituksen sanamuoto näytti olevan hänen mieleensä.
»Mitä oikeastaan nyt tarvitaan? Tarvitaan, että he joksikin aikaa menisivät kokonaan päästään pyörälle ja että he joutuisivat pois jäljiltä. Puisto? Kaupungissa ei ole puistoa, järkensä avulla he kai tulevat siihen, että tarkoitetaan Skvorešnikia, mutta kunnes he tulevat niin pitkälle, siihen kuluu aikaa, kunnes rupeavat etsimään — aikaa tarvitaan siihenkin, ja kun ruumis löydetään, — niin sanovat, — tuo on siis totta; kaikki on siis totta, sekin, mitä siinä on Fedjkasta. Ja mitä tarkoitetaan Fedjkalla: Fedjka on samaa kuin — tulipalo, Lebjadkinit: kaikki siis on alkanut täältä, Filippovin talosta, eivätkä he ole huomanneet mitään, eivät ole nähneet mitään, — ja se saattaa heidät kokonaan ymmälle! Meikäläisistä heille ei joudu ainoakaan mieleen; Šatov ja Kirillov, Fedjka ja Lebjadkin; ja miksi ne ovat tappaneet toinen toisensa — kas siinä heille uusi pulma. Mutta piru vieköön, laukausta ei vain kuulu!…»
Vaikka hän lukikin ihaillen sepustustansa, niin kuitenkin hän joka hetki pelokkaan levottomana kuulosteli ja — suuttui äkkiä. Säikähtäneenä hän katsahti kelloansa. Oli jo myöhäistä, ja Kirillovin poistumisesta oli kulunut jo kymmenen minuuttia. Siepattuansa mukaansa kynttilän hän lähti kohti sen huoneen ovea, jonka taakse Kirillov oli sulkeutunut. Aivan oven luona juolahti vielä hänen mieleensä, että kynttiläkin oli palanut melkein loppuun, se saattoi ehkä jo kahdenkymmenen minuutin kuluttua sammua kokonaan, eikä toista ollut. Hän tarttui lukkoon ja kuulosteli varovaisesti, kuuluisiko minkäänlaista ääntä. Äkkiä hän avasi oven ja kohotti kynttilää. Joku kiljahti ja hyökkäsi häntä kohden. Voimainsa takaa hän paukahdutti oven kiinni ja nojautui taas sitä vastaan, mutta kaikki oli jo taas hiljennyt, — kuolon hiljaisuus vallitsi.
Kauan hän seisoi epäröiden kynttilä kädessään. Sinä hetkenä, kun hän oli avannut oven, hän oli tuskin ennättänyt nähdä Kirillovin, jonka kasvot hän kuitenkin oli vilahdukselta huomannut syvällä huoneessa, ikkunan luona, kun tämä kuten raivostunut eläin oli äkkiä hyökännyt häntä kohti. Pjotr Stepanovitš vavahti, asetti kynttilän nopeasti pöydälle, otti esille revolverin ja hypähti varpaillaan huoneen päinvastaiseen nurkkaan, niin että jos Kirillov olisi avannut oven ja uhannut revolverilla pöytää kohti, hän olisi ehtinyt vielä tähdätä ja laukaistakin ennen Kirillovia.
Pjotr Stepanovitš ei uskonut enää vähääkään itsemurhaan. »Seisoi keskellä huonetta ja ajatteli», — ajatus lennähti vihurina Pjotr Stepanovitšin aivoihin. — »Sitäpaitsi tuo pimeä, kauhistuttava huone… hän kiljaisi ja hyökkäsi kohti — tässä on kaksi mahdollisuutta. Joko minä häiritsin häntä juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli laukaisemaisillaan, taikka… taikka hän seisoi ja mietti parhaillaan, miten tappaisi minut. Niin se on, hän ajatteli… Hän tietää, että en lähde täältä, ennenkuin olen hänet tappanut, jos hän ei itse uskaltaisi, — hänen on siis tapettava minut, että minä en tappaisi häntä… ja taas, taas siellä on niin hiljaista! Peloittaa aivan! Jospa hän aukaiseekin oven… sikamaisinta on se, että hän uskoo Jumalaan pappia pahemmin… ei hän ammu itseänsä, ei missään tapauksessa! Tuollaisia, jotka 'oman järkensä ohjaamina' ovat siihen tulleet, on nykyjään siinnyt paljon, nilviäisiä! Hyi, piru, entä kynttilä, kynttilä! Neljännestunnin kuluttua se varmasti palaa loppuun… Tämä täytyy lopettaa; lopettaa mistä hinnasta hyvänsä Niin no, nythän voi tappaakin… kun on tämä paperi, niin eivät ne luule, että minä olen tappanut. Sen voi taittaa ja asettaa käteen lattialle yhdessä laukaistun revolverin kanssa, niin että on pakko luulla, että hän itse… Voi piru, miten hänet tappaisi? Minä aukaisen, mutta hän hyökkää taas ja ampuu ennen minua. E-ei, piru, tietenkin hän laukaisee harhaan!»
Näin hän kiusasi itseänsä vapisten aikeensa välttämättömyyttä ja omaa epäröimistänsä.. Lopulta hän otti kynttilän ja läheni taas ovea kohottaen revolverin ampuma-asentoon; vasemmalla kädellänsä, jossa hän piteli kynttilää, hän painoi oven kahvaa. Mutta hän ei osannut tarttua siihen kyllin taitavasti: kahva narahti, syntyi vingahtava ääni. »Nyt se ampuu aivan suoraan!» välähti Pjotr Stepanovitšin mielessä. Voimainsa takaa hän potkaisi jalallaan ovea, kohotti kynttilää ja ojensi revolverinsa; mutta ei kuulunut laukausta, ei huutoa… huoneessa ei ollut ketään.
Hän vavahti. Huoneesta ei voinut päästä mihinkään, se oli umpinainen, eikä siitä voinut paeta minnekään. Hän kohotti vielä enemmän kynttilää ja koetti tarkastaa huolellisemmin: Huoneessa ei ollut kerrassaan ketään. Puoliääneen hän kutsui Kirillovia, sitten toisen kerran äänekkäämmin; kukaan ei vastannut.
»Onkohan hän paennut ikkunasta?»
Yhden ikkunan avattava tuuletusruutu oli todellakin auki. »Järjetöntä, eihän hän ole voinut tuosta paeta.» Pjotr Stepanovitš meni huoneen poikki suoraan ikkunan luo. »Ei ole voinut mitenkään.» Samassa hän kääntyi nopeasti, ja jokin aivan tavaton seikka sai hänet järkähtämään.
Aivan ikkunoita vastassa olevalla seinällä oikealla ovesta oli kaappi. Tämän kaapin oikealla puolella, nurkassa, joka jäi toisen seinän ja kaapin vähin, seisoi Kirillov ja seisoi hyvin omituisesti, — liikkumatta, täysin ojentautuneena, kädet sivuilla, pää koholla ja lujasti nojaten takaraivoaan seinään, aivan nurkassa, aivan kuin olisi tahtonut sulloa itsensä sinne ja piilottautua. Kaikista merkeistä päättäen hän oli todella yrittänyt piilottautua, mutta sitähän oli oikeastaan vaikeata uskoa. Pjotr Stepanovitš seisoi hieman vinoittain nurkasta ja saattoi siis erottaa vain ne vartalon osat, jotka eniten pistivät esiin. Hän ei yhä vieläkään rohjennut siirtyä enemmän vasemmalle nähdäkseen Kirillovin kokonaan ja voidakseen ratkaista arvoituksen. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti… Ja samassa hänet valtasi täydellinen raivo; hän riuhtaantui paikaltaan, alkoi huutaa ja jalkojaan tömistellen raivokkaasti hyökkäsi kauhistuttavalle paikalle.
Mutta tultuansa lähelle hän taas pysähtyi kuten maahan naulittu, vieläkin enemmän kauhistuen. Eniten hämmästytti häntä se, että tuo olento hänen huudoistansa ja raivostansa huolimatta ei edes liikahtanut, ei edes hievahtanut, ei liikahduttanut ainoatakaan jäsentä — tämä oli aivan kuin kivettynyt tai aivan kuin vahakuva. Kasvojen kalpeus oli luonnoton, mustat silmät aivan liikkumattomat, ja ne tuijottivat johonkin kaukana olevaan pisteeseen. Pjotr Stepanovitš vei kynttilän alas ja kohotti sen taas ylös, valaisi ja tarkasteli kasvoja eri puolilta. Samassa hän oli huomaavinaan, että vaikka Kirillov katselikin jonnekin eteensä, hän syrjästä näki hänetkin, ehkäpä seurasi hänen liikkeitänsäkin. Tällöin hänen mieleensä juolahti kohottaa tuli suoraan vasten »tuon roiston» kasvoja, kärventää niitä ja nähdä, mitä tämä silloin tekisi. Yhtäkkiä hänestä näytti, kuin Kirillovin leuka olisi vavahtanut ja hänen huulilleen ilmestynyt pilkallinen hymynhäive, — aivan kuin tämä olisi arvannut hänen ajatuksensa. Hän vapisi ja ymmärtämättä itsekään, mitä teki, tarttui lujasti Kirillovia olkapäähän.
Sen jälkeen tapahtui jotakin sangen mieletöntä ja niin äkillistä, että Pjotr Stepanovitš ei myöhemminkään koskaan saattanut kerrata muistojansa aivan järjestyksessä. Tuskin hän oli koskenut Kirilloviin, kun tämä nopeasti taivutti päätänsä ja löi päällään hänen käsistänsä maahan kynttilän. Kynttilänjalka lensi helähtäen lattialle, ja kynttilä sammui. Samalla hän tunsi kauheata kipua vasemman kätensä pikkusormessa. Hän kiljaisi, ja jälkeenpäin hän saattoi muistaa vain sen, että hän raivoissaan oli iskenyt kaikin voimin kolme kertaa revolverillaan häneen takertunutta, hänen sormeansa purevaa Kirillovia. Lopulta hän sai sormensa riuhtaistuksi irti, ja samalla hän jo suin päin lähti juoksemaan huoneesta haparoiden pimeässä tietä. Hänen jälkeensä sinkoili huoneesta kauheita huudahduksia:
— Heti, heti, heti, heti!…
Tämä toistui ainakin kymmenen kertaa. Mutta hän juoksi yhä ja oli jo ennättänyt kuistikkoon, kun samassa kajahti kova laukaus. Tällöin hän pysähtyi pimeään kuistikkoon ja koetti koota ajatuksiansa ainakin viisi minuuttia. Lopulta hän taas palasi huoneisiin. Mutta täytyi saada jostakin kynttilä. Eihän tarvinnut oikeastaan muuta kuin hakea oikealta, kaapin luota lattialta kynttilänjalka; mutta millä saisi kynttilänpätkän sytytetyksi? Hänen mieleensä juolahti eräs hämärä muisto: hän oli muistavinaan, että eilen, kun hän oli juossut keittiöön käydäkseen käsiksi Fedjkaan, hän oli huomannut nurkkahyllyllä ison, punaisen tulitikkurasian. Haparoiden hän lähti vasemmalle keittiön ovea kohti, löysi sen, sivuutti kuistikon ja alkoi laskeutua portaita alas. Hyllyltä siltä samalta paikalta, jonka hän muisti, hän sai pimeässä harotuksi käteensä täyden, vielä aloittamattoman tulitikkurasian. Tulta sytyttämättä hän karkasi kiireesti ylös, ja vasta kaapin luona, vasta sillä paikalla, jossa hän oli revolverilla lyönyt häntä purevaa Kirillovia, hän äkkiä muisti purrun sormensa ja tunsi samana hetkenä siinä myös sietämätöntä kipua. Hampaitansa kiristellen hän jotenkuten sai kynttilänpätkän sytytetyksi, istutti sen taas kynttilänjalkaan ja katsahti ympärilleen. Ikkunan luona, juuri sen luona, jonka tuuletusruutu oli auki, oli Kirillovin ruumis, jalat päin huoneen oikeata nurkkaa. Laukaus oli suunnattu oikeaan ohimoon, ja luoti oli tullut ulos vasemmalta puolelta lävistettyään pääkallon. Näkyi veren pärskeitä ja ulosvuotaneita aivoja. Revolveri oli jäänyt lattialle hervahtaneen itsemurhaajan käteen. Kuolema oli nähtävästi seurannut silmänräpäyksessä. Tarkasteltuaan ruumiin huolellisesti Pjotr Stepanovitš kohottautui ja lähti pois varpaisillaan, sulki oven, asetti kynttilän etumaisen huoneen pöydälle, ajatteli hetken ja päätti sitten olla sammuttamatta sitä, sillä hän käsitti, että se ei voinut saada aikaan tulipaloa. Vilkaistuaan vielä kerran pöydällä olevaan asiakirjaan hän hymähti koneenomaisesti ja lähti sitten jostakin syystä yhä vielä varpaisillaan pois talosta. Hän kapusi taas Fedjkan käytävästä ulos ja peitti jälkensä huolellisesti, kuten ennenkin.
Täsmälleen kymmentä minuuttia ennen kello kuutta Pjotr Stepanovitš ja Erkel käyskentelivät rautatieasemalla pitkälle ulottuvan vaunurivin edessä. Pjotr Stepanovitš aikoi matkalle, ja Erkel jätteli jäähyväisiä. Matkatavarat olivat järjestyksessä, käsilaukku oli viety toisen luokan vaunuun jo valmiiksi varatulle paikalle. Pjotr Stepanovitš katseli avoimesti puolelle ja toiselle tarkastellen vaunuihin asettuvia matkustajia. Mutta läheisiä tuttavia ei näkynyt. Vain parisen kertaa hänen oli tervehdittävä, — muudatta kauppiasta, jota hän sangen vähän tunsi, ja sitten erästä nuorta maalaispappia, joka matkusti kahden asemavälin päähän omaan seurakuntaansa. Erkeliä näytti haluttavan puhella hieman näinä viime hetkinä jostakin tärkeämmästä, — vaikka tuskin hän itsekään oikein tiesi — mistä. Mutta hän ei yhä vieläkään rohjennut aloittaa. Hänestä näytti yhä siltä, että Pjotr Stepanovitš oli hänen läsnäolostaan kiusaantunut ja odotteli vain kärsimättömänä lähtösoittoa.
— Te katselette niin avoimesti kaikkia, — hän rohkeni vihdoin arasti huomauttaa aivan kuin varoittaen.
— Miksikä en sitä tekisi? Ei minun sovi vielä piileskellä. Liian aikaista. Älkää olko huolissanne. Pelkään tässä vain, ettei piru lennättäisi tänne Liputinia. Jos se vain haistaa tämän, niin se tulee varmasti.
— Pjotr Stepanovitš, heihin ei pitäisi luottaa. — Erkel ilmaisi sen päättäväisesti.
— Liputiniinko?
— Ei kehenkään, Pjotr Stepanovitš.
— Joutavia, eilinen sitoo meidät kaikki. Ei yksikään petä. Kuka menisi suoraan surman suuhun, ellei nyt kadota järkeänsä?
— Pjotr Stepanovitš, mutta hehän menettävät järkensä.
Tämä ajatus oli jo kerran ennenkin vieraillut Pjotr Stepanovitšin mielessä, ja siksi Erkelin huomautus suututti häntä vieläkin enemmän.
— Etteköhän tekin vain pelkää, Erkel? Olen luottanut teihin enemmän kuin kehenkään muuhun. Olen nyt huomannut, minkä arvoinen kukin on. Sanokaa tämä heille suusanallisesti jo tänään. Jätän tämän suoraan teidän tehtäväksenne. Käykää kunkin heidän luona jo huomisaamuna. Minun kirjalliset ohjeeni voitte lukea heille huomenna tai ylihuomenna, sitten kun kokoonnutte, sitten kun he kykenevät jo kuuntelemaan… mutta uskokaa minua, että huomenna he jo siihen kykenevät, sillä he pelkäävät kauheasti ja he käyvät tottelevaisiksi kuin vaha… Pääasia on, että te ette lamaannu.
— Ah, Pjotr Stepanovitš, parempi olisi, jos ette matkustaisi!
— Mutta minähän lähden vain muutamiksi päiviksi; tulen tuossa tuokiossa takaisin.
— Pjotr Stepanovitš, — Erkel virkahti näin varovaisesti mutta lujasti, — vaikkapa menisitte Pietariinkin. Enkö minä ymmärtäisi, että te teette vain sen, mikä on välttämätöntä yhteiselle asiallemme.
— En ole odottanutkaan teiltä vähempää, Erkel. Jos te olette arvannut, että lähden Pietariin, niin voitte ymmärtää senkin, etten mitenkään voinut sanoa sitä heille eilen, sinä hetkenä, että lähden niin kauaksi, se olisi säikähdyttänyt heitä. Näittehän itsekin, millaisia he olivat. Mutta te ymmärrätte, että asiamme vaatii sitä, että tämä tapahtuu tärkeän pääasiamme vuoksi, yhteisen asiamme hyväksi, eikä suinkaan siksi, että tahtoisin livahtaa pakoon, kuten arvelee joku Liputin.
— Pjotr Stepanovitš, vaikkapa ulkomaillekin, minähän ymmärrän sen; ymmärrän, että teidän on säästettävä itseänne, sillä te olette kaikki, ja me — emme ole mitään. Minä ymmärrän, Pjotr Stepanovitš.
Poikaparan ääni alkoi aivan väristä.
— Kiitän teitä, Erkel… Ai, te kosketitte kipeätä sormeani (Erkel oli puristanut kömpelösti hänen kättänsä; kipeä sormi oli huomiota herättävästi kiedottu mustaan silkkikääreeseen). — Mutta sanon teille vielä kerran, että Pietariin minä menen vain hieman nuuskimaan, ja tuskin viivyn siellä muuta kuin kaiken kaikkiaan pari vuorokautta ja sitten tulen taas takaisin tänne. Palattuani minä näön vuoksi asetun ensin Gaganovin luokse maalle, jos he arvelevat jonkin vaaran uhkaavan, niin minä ensimmäisenä olen valmis jakamaan sen heidän kanssansa. Jos taas viipyisinkin Pietarissa, niin ilmoitan siitä teille heti… tavallista tietä, ja te edelleen muille.
Kajahti toinen soitto.
— Mitä, siis kaikkiaan viisi minuuttia junan lähtöön. Tiedättekö, minusta ei olisi suotavaa, että täkäläinen viisikko hajoaisi. Minä en pelkää, minusta saatte olla huoleti; näitä yhteisen verkon solmuja minulla on aivan riittävästi, ja ne eivät ole minulle siitä syystä erikoisen kalliita; mutta yksi liika solmukaan ei sentään ole haitaksi. Teidän suhteenne muuten olen rauhallinen, vaikka jätänkin teidät melkein yksin noiden muiden epäsikiöiden joukkoon; olkaa huoleti, eivät ne ilmianna, eivät rohkene… Ahaa, tekin lähdette tänään? — hän virkahti näin aivan toisin, iloisin äänin eräälle sangen nuorelle miehelle, joka oli lähestynyt häntä iloisesti tervehtimään; — en tietänytkään, että tekin matkustatte tässä ylimääräisessä junassa. Minne matka, äitikullan luoko?
Nuorukaisen äitikulta oli naapurikuvernementin rikkaimpia tilanomistajattaria, ja nuori mies oli Julija Mihailovnan kaukainen sukulainen, joka oli vieraillut kaupungissamme jo pari viikkoa.
— En, aion kauemmaksi, aion R … ään. Täytynee tulla toimeen junassa jotenkuten ainakin kahdeksan tuntia. Pietariinko? — nuori mies alkoi nauraa.
— Mistä päättelette, että aikoisin Pietariin? Pjotr Stepanovitš naurahti yhä julkisemmin. Nuorukainen heristi hänelle hansikoidun kätensä sormea.
— No niin, oikein arvasitte, — kuiskasi Pjotr Stepanovitš hänelle salaperäisesti, — lähden viemään Julija Mihailovnan kirjeitä, ja minun on pakko, käydä siellä kolmen, neljän, tiedättehän itsekin, millaisen henkilön luona, perisi heidät piru mieluummin, näin meidän kesken sanoen. Helvetinmoinen tehtävä!
— Mutta sanokaahan, miksi hän on niin säikähtynyt? — nuori mies alkoi myös kuiskailla. — Hän ei päästänyt edes minua eilen luoksensa. Minun mielestäni hänellä ei ole vähintäkään syytä pelätä miehensä puolesta. Hänhän päinvastoin kaikkien nähden kaatui tulipalossa, niin sanoaksemme pannen oman henkensä alttiiksi.
— Niin no, sanokaapa muuta, — Pjotr Stepanovitš naurahti. — Hän nähtävästi pelkää, että täältä on jo ehditty kirjoittaa… se on, että nuo erinäiset henkilöt… sanalla sanoen, tärkeimpänä syynä tähän on Stavrogin; oikeastaan ruhtinas K… E-hee, tästä on syntynyt kokonainen juttu. Ehkäpä kerronkin teille jotakin matkalla — tietysti sen verran kuin ritarillisuus naista kohtaan sallii… Tässä on sukulaiseni, vänrikki Erkel, piirikunnastamme.
Nuori mies, joka oli katsonut syrjäsilmin Erkeliin, tarttui hattuunsa.Erkel vastasi tervehdykseen.
— Mutta tiedättekö, Verhovenski, kahdeksan tuntia junassa, se on kauheata! Meidän mukanamme matkustaa ensimmäisessä luokassa Berstov, hauskan sukkela eversti, naapurit tilanomistaja, naimisissa Garinan kanssa (née de Garine), ja, tiedättekö, hän on noita kunnollisia. Onpa hänellä aatteitakin. Hän on ollut täällä kaikkiaan kaksi vuorokautta. Jerelašin intohimoinen suosija. Emmekö panisi sitä toimeksi? Neljännenkin olen jo varannut — Pripuhlov, meidän T-läinen, parrakas kauppiaamme, miljoonamies, oikein todellinen miljoonamies. Sen minä sanon teille… Esittelen teidät, perin huvittava säkki täpö täynnä pelkkää hyvyyttä, kyllä meillä naurua riittää.
— Jerelašia pelaan mielihyvin ja erikoisesti junassa, mutta matkustan toisessa luokassa.
— Ei, se ei käy päinsä, ei missään nimessä! Te tulette meidän seuraamme. Käsken heti siirtää tavaranne ensimmäiseen luokkaan. Ylijunailija tottelee minua aina. Mitä, onhan teillä matkalaukku? Entä matkapeite?
— Oivallista, lähdetään.
Pjotr Stepanovitš sieppasi mukaansa matkalaukkunsa, matkapeitteensä, kirjan ja oli heti valmis siirtymään ensimmäiseen luokkaan. Erkel yritti autella. Kolmas soitto kajahti.
— No, Erkel, — Pjotr Stepanovitš ojensi hänelle kätensä viimeisen kerran vaununikkunasta hätäisesti ja puuhakkaan näköisenä, — kas näin minä istuudun nyt heidän kanssansa korttipöytään.
— Mutta miksi te selittelette minulle, Pjotr Stepanovitš, minähän ymmärrän, minä ymmärrän kaiken, Pjotr Stepanovitš.
— No niin, siis mieluisiin näkemiin, — hän vetäytyi samassa jo pois vastatakseen nuoren miehen kutsuun, sillä tämä tahtoi tutustuttaa hänet toisiin pelaajiin. Eikä sen jälkeen Erkel enää nähnytkään Pjotr Stepanovitšiansa.
Kotiin hän palasi sangen haikein mielin. Ei hän suinkaan kovinkaan pelännyt sitä, että Pjotr Stepanovitš oli heidät nyt jättänyt, mutta… mutta, hän oli niin kovin äkkiä kääntynyt poispäin, kun tuo nuorikeikari oli häntä kutsunut, ja… olisihan hän saattanut sanoa hänelle jotakin muuta, eikä vain »mieluisiin näkemiin», taikka… taikka olisihan hän voinut puristaa vaikka hieman lujemmin hänen kättänsä.
Ja tuo viimeinen, se se olisi ollut tärkeintä. Jokin muu seikka alkoi jo kaivella hänen sydänparkaansa, jokin muu, jota hän ei vielä itsekään käsittänyt ja jolla oli jotakin yhteyttä eilisen illan kanssa.
Stepan Trofimovitšin viimeinen retki.
Olen varma siitä, että Stepan Trofimovitš oli pelännyt kovin tuntiessaan sen hetken lähestyvän, jolloin hän oli päättänyt toteuttaa mielettömän aikeensa. Olen varma siitäkin, että hän kärsi pelostansa eniten tuon ratkaisevan päivän edellisenä yönä, tuona kauheana yönä. Nastasja muisteli kyllä myöhemmin, että hän oli tosin käynyt nukkumaan myöhään, mutta että hän oli todella nukkunut. Mutta tämähän ei todista mitään. Väitetään, että kuolemaantuomitutkin saattavat nukkua sangen sikeästi teloituksen edellisenä yönä. Vaikka hän olikin lähtenyt liikkeelle vasta sitten, kun päivä oli jo valjennut, jolloin hermostunut ihminen aina hieman virkistyy (niinhän Virginskin sukulainenkin, majuri, lakkasi aina uskomasta Jumalaan, heti kun vain yö oli ohi), niin olen varma siitä, että hän koskaan ennen ei olisi voinut kauhutta edes kuvitella itseänsä kulkemassa täten maantiellä. Nähtävästi jotakin perin toivotonta oli pesiytynyt hänen ajatuksiinsa, mikä ensi hetkenä lievensi sitä kauheata ja odottamatonta yksinäisyyden tunnetta, joka oli vallannut hänet heti, kun hän tuskin oli ehtinyt jättää Stasien ja kaksikymmentä vuotta hautomansa makuusijan. Mutta yhdentekevää: vaikka hän olisi tajunnut aivan selvästi kaikki häntä odottavat kauhut, hän olisi sittenkin lähtenyt maantielle ja alkanut astella sitä pitkin! Tähän sisältyi jotakin ylevää, joka innoitti häntä kaikesta huolimatta. Oi, olisihan hän saattanut ottaa vastaan Varvara Petrovnan loistavat tarjoukset ja jäädä hänen armoillensa »comme untavallinen elätti»! Mutta hän ei ollut ottanut vastaan armopalaa eikä ollut jäänyt. Ja kas nyt hän itse jättää hänet ja kohottaa »ylevän aatteen lipun» ja lähtee kuolemaan sen puolesta maantielle! Näin hän varmasti tunsi, näistä syistä kuvitteli menettelynsä johtuvan.
Toisenkin kerran olen miettinyt kysymystä: miksi hän oli tahtonut paeta nimenomaan kävellen, — oikein jalan kävellen, eikä ollut lähtenyt yksinkertaisesti hevosella ajaen. Ensin koetin selittää tämän johtuvan viisikymmenvuotisesta epäkäytännöllisyydestä ja taipumuksesta fantastisuuteen, jota lisäksi voimakas tunne kannusti. Minusta näytti siltä, että ajatus kievarikyydistä ja hevosista (vaikkapa niillä olisi ollut kulkusetkin) olisi näyttänyt hänestä liian tavalliselta ja jokapäiväiseltä, kun taas pyhiinvaellus, vaikkakin sateensuojan turvissa, hänestä näytti paljon kauniimmalta, ja sehän oli kostonsuloista. Mutta nyt, kun kaikki on jo päättynyt, luulen, että kaikki tämä tapahtui paljon yksinkertaisemmin: ensinnäkin, hän oli pelännyt ottaa hevosia, sillä Varvara Petrovna olisi ehkä saanut tästä tietää ja olisi pidättänyt hänet väkisin, minkä tämä varmasti olisi tehnytkin, ja hän itse taas ei olisi voinut olla alistumatta ja — silloinhan olisi ollut jätettävä hyvästit ikuisiksi ajoiksi yleville pyrkimyksille. Toisekseen taas, jos hän olisi ottanut kyydin, olisi täytynyt ainakin tietää, minne oli matkan määrä. Mutta sitähän hän juuri ei tietänytkään, ja sehän se muodostikin hänen pääkärsimyksensä tänä hetkenä. Hän ei saattanut mitenkään mainita nimeltä ja määrätä paikkaa, jonne aikoi. Sillä jos hän olisi päättänyt lähteä johonkin kaupunkiin, hänen yrityksensä olisi samana hetkenä näyttäytynyt hänen omissa silmissäänkin järjettömältä ja mahdottomalta. Sen hän varsin hyvin aavisti. Niin, mitä tekisi hän juuri siinä kaupungissa, ja miksi hän ei mennyt mieluummin johonkin toiseen? Hakemaankoce marchandia. Mutta mitä kummanmarchandia! Ja tässä tulikin esille tuo toinen ja kaikkein peloittavin kysymys. Todellisuudessa hänestä ei ollut mikään sen kauhistuttavampaa kuin tuoce marchand, jota hän näin oli lähtenyt suin päin hakemaan ja jonka hän pelkäsi todella vielä löytävänsä. Ei, parempi oli sittenkin maantie, sillehän voi vain yksinkertaisesti lähteä kävelemään ja kulkea sitä mitään ajattelematta, niin kauan kuin suinkin oli mahdollista olla mitään ajattelematta. Maantie — sehän oli jotakin loppumattoman pitkää, jonka päätä ei näkynyt, — aivan kuin ihmiselämä, aivan kuin ihmisen harhakuvitelma. Maantiessä on aatetta, mutta mitä järkeä on kyytihevosissa? Kyytihevosiin aate päättyy… Vive la grande route [Eläköön maantie], ja sitten tapahtukoon Jumalan tahto.
Kohdattuaan äkkiä ja odottamatta Lizan, tämän kohtauksen olen jo kuvannut, hän oli vaipunut mietteisiinsä ja painunut yhä kauemmaksi tietä pitkin. Maantie kulki puolen virstan päässä Skvorešnikista, ja kuinka omituista, hän ei aluksi edes huomannut, miten hän oikein oli sinne joutunut. Tänä hetkenä hänestä oli aivan sietämätöntä harkita mitään perusteellisesti tai vaikkapa vain tuntea jotakin selvästi. Tihkusade milloin lakkasi, milloin taas alkoi vihmoa. Mutta hän ei huomannut sadettakaan. Hän ei huomannut sitäkään, että oli heittänyt matkalaukun olallensa ja että hänen oli siten helpompi kävellä. Varmaankin hän oli kulkenut noin virstan verran, ehkäpä puolitoistakin, kun hän äkkiä pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Vanha, mustanpuhuva ja pyöränjälkien uurtama tie hänen edessään jatkui loppumattomana nauhana, jonka kummallekin puolelle oli istutettu raitoja. Oikealla oli aivan autiota, vilja oli korjattu jo kauan sitten; vasemmalla oli pensaita ja niiden takana kauempana nuorta metsää ja vielä kauempana tuskin häämöttävä, vinosti kulkeva rautatielinja ja siellä kaukaisen junan sauhu, mutta ääniä ei kuulunut. Stepan Trofimovitšia alkoi aristaa, mutta sitä kesti vain hetken. Aiheettomasti hän huoahti, asetti laukkunsa raidan alle ja istahti levähtämään. Painuessaan istuma-asentoon hän tunsi värisevänsä ja kietoutui vaippaan. Huomattuaan samalla, että satoi, hän levitti yllensä sateensuojan. Hän lienee istunut näin kauan, silloin tällöin maiskahdutellen huuliansa ja puristaen lujasti kädessään sateensuojankahvaa. Mitä erilaisimpia kuvia kiiti yhtenä jonona hänen ohitsensa, aivan kuin sattuu kuumeessa, toisen vaihtuessa nopeasti toiseksi. »Lise, Lise», hän ajatteli, »ja hänen kanssansace Maurice… Omituisia ihmisiä… Mutta mikä omituinen tulipalo lienee siellä ollut, ja mitä ne siellä oikeastaan höpisivät ja kuka oli murhattu? Minusta tuntuu, ettäStasieei ole vielä nytkään ennättänyt saada tarkkoja tietoja ja odottelee kai parhaillaan minua juomaan kahvia… Korttipelissäkö? Olenko minä menettänyt korttipelissä ihmisiä? Hm! Tosinhan meillä Venäjällä niinsanotun maaorjuuden aikana… voi, hyvä Jumala, entä Fedjka?»
Säikähdyksissään hän havahtui kokonaan ja katsahti ympärilleen: »Niin, mutta jospa täällä jossakin pensaan takana istuukin tuo Fedjka. Onhan kerrottu, että hänellä jossakin täällä maantiellä on kokonainen ryövärijoukko? Oh, hyvä Jumala, silloin minä… Silloin minä sanon hänelle koko totuuden, että olen syypää… jaettä minä kymmenen vuottaolen kärsinyt tuskaa hänen puolestansa, paljon enemmän kuin hän itse sotamiehenä ollessansa siellä, ja… ja annan hänelle kukkaroni. Hm! J'ai en tout quarante roubles; il prendra les roubles; et il me tuera tout de même.» [Minulla on kaikkiaan neljäkymmentä ruplaa, jotka hän ottaa ja tappaa minut kuitenkin.]
Peloissaan hän jostakin käsittämättömästä syystä veti sateensuojansa kokoon ja asetti sen vierelleen. Etäämpänä kaupungista johtavalla tiellä näkyivät ajavan jotkin rattaat. Levottomana hän alkoi tarkastella niitä.
»Grâce à Dieu, siellähän on rattaat, ja hevonenhan kulkee kävellen; se lienee vaarallista. Nämä täkäläiset kiusaantuneet hevosparat… Olen aina sanonut, että rotu… Mutta Pjotr Iljitšhän taisikin puhua klubissa rodusta, ja minä tein hänestä pietin,et puis, mutta mitä siellä on sen takana, ja… rattailla istunee eukko. Talonpoika eukkoineen — cela commence à être rassurant [tämä alkaa olla rauhoittavaa…]. Eukko istuu takana ja talonpoika edessä, —c'est très rassurant. Ja rattaiden taakse on sarvista sidottu lehmä, c'est rassurant au plus haut degre.» [tämä on mitä suurimmassa määrin rauhoittavaa]
Rattaat, jokseenkin lujatekoiset ja vankat, tavalliset talonpojan rattaat, saavuttivat hänet. Maalaiseukko istui tiukkaan sullotulla heinäsäkillä ja talonpoika taas rattaiden laidalla, jalat roikkuen Stepan Trofimovitšin puolisesta reunasta ulkona. Takana tulla löntysteli tosiaankin punertava, sarvista sidottu lehmä. Talonpoika ja eukko katselivat Stepan Trofimovitšia silmät muljollaan, ja Stepan Trofimovitš katseli myös samoin heitä. Mutta tuskin he olivat joutuneet hänestä kahdenkaankymmenen askelen päähän, kun hän jo nousi kiireesti ja lähti tavoittamaan heitä. Rattaiden naapuruudessa hänestä tuntui tietenkin turvallisemmalta, mutta saavutettuaan ne hän taas unohti kaiken ja vaipui jo taas kaluamaan ajatustensa ja kuvitelmiensa tynkiä. Hän asteli aavistamatta vähääkään, että talonpojan ja hänen eukkonsa mielestä hän tänä hetkenä oli mitä salaperäisin ja huvittavin kapine, minkä suinkin saattoi kohdata maantiellä.
— Te… tahdoin vain… mikäpä lienette oikein miehiänne, jos lienee lupa kysyä? — eukko ei malttanut lopulta olla kysymättä, kun Stepan Trofimovitš äkkiä hajamielisyydessään katsahti häneen. Eukko oli noin kahdenkymmenenseitsemän vanha, tukeva, mustakulmainen ja punaposkinen, hänen punaiset huulensa hymyilivät lempeästi, ja niiden välistä välähtelivät valkeat, tasaiset hampaat.
— Te… puhutteletteko minua? — kysäisi Stepan Trofimovitš surumielisen ihmettelevästi.
— Varmaankin kauppiaita, — virkkoi talonpoika itsetietoisesti. Hän oli roteva, noin nelikymmenvuotias mies, hänellä oli leveät, viisaannäköiset kasvot ja tuuhea, punertava parta.
— En, en ole oikeastaan kauppias, minä… minä… moi c'est autre chose [Olen jotakin aivan toista], — Stepan Trofimovitš yritti jotenkin päästä pälkähästä ja kaiken varalta jäi jo hieman jälkeen rattaista, niin että hän asteli nyt lehmän vierellä.
— Herrasväkeäpä sentään lienette, — päätteli talonpoika kuultuaan sanat, jotka eivät olleet venäjää, ja nykäisi hevoskaakkiansa.
— Siltäpä meistä tässä näyttääkin, kuin olisitte lähtenyt noin vain lystiksenne kävelylle? — yritti eukko taas udella.
— Mitä… mitä, kysyttekö minulta?
— Ulkomaalaisiakin sattuu tänne joskus höyryssä poikkeamaan, näyttää, kuin ette olisi näiltä seuduilta, saappaatkin teillä on tuollaiset…
— Sotilassaappaat, — talonpoika teki huomautuksensa itsetyytyväisen painokkaasti.
— Enhän minä… en tarkoittanut, että olisin … sotilaskaan… minä…
»Kuinka utelias eukko», Stepan Trofimovitš suututteli itsekseen. »Ja miten he minua tarkastelevat…mais enfin. Sanalla sanoen, on omituista, aivan kuin olisin johonkin syyllinen, mutta enhän minä ole mitenkään syyllinen.»
Eukko alkoi kuiskailla jotakin talonpojalle.
— Jollette panisi pahaksi, niin ottaisimme ehkä teidät rattaille, jos se vain olisi teille mieleen.
Stepan Trofimovitš tarrautui ehdotukseen.
— Niin, niin, ystäväni, mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä olen kovin väsynyt, mutta miten minä pääsen sinne kiipeämään?
»Miten tämä on ihmeellistä», hän ajatteli itsekseen, »kuljin niin kauan tämän lehmän vieressä, eikä ennemmin juolahtanut mieleeni pyytää päästä rattaille… Tässä 'elämän todellisuudessa' piilee jotakin sangen karakteristista.»
Talonpoika ei kuitenkaan vielä pysähdyttänyt hevostansa.
— Mutta minne päin matka? — hän yhä yritti tiedustella epäluuloisesti.
Stepan Trofimovitš käsitti vihdoinkin.
— Mielinette ehkä Hatoviin?
— Hatoviin? Ei, en oikeastaan Hatoviin… Enkä tunne oikein paikkoja, vaikka olenkin tosin kuullut.
— Hatovin kirkonkylä on yhdeksän virstan päässä täältä.
— Kirkonkyläkö?C'est charmant, ilmankos minusta tuntui, että olen joskus kuullut…
Stepan Trofimovitš kulki yhä, eikä häntä vieläkään oltu autettu rattaille. Nerokas arvelu välähti hänen mielessään.
— Te… ehkäpä te luulette, että minä… Minulla on passi, ja minä olen professori, se on jos niin tahdotte… opettaja… mutta pääopettaja. Olen pääopettaja. Oui, c'est comme ça qu'on peut traduire. [Niin, juuri näinhän sen voi käsittää.] Ostan teille palkaksi siitä puoli tuoppia viinaa.
— Puolisen ruplaa, hyvä herra, matka on vaivalloinen.
— Sillä muuten käy mielemme kovin pahaksi, — eukonkin oli sanottava jotakin.
— Puoli ruplaa? No, hyvä on, puoliruplaa. C'est encore mieux, j'ai en tout quarante roubles, mais… [Vieläkin parempi, minullahan on kaikkiaan neljäkymmentä ruplaa.]
Talonpoika pysähdytti ajoneuvot, ja Stepan Trofimovitš raahattiin yhteisvoimin rattaille sekä istutettiin eukon viereen säkille. Ajatusten pyörre ei vain hellittänyt. Toisinaan hän tunsi olevansa kauhean hajamielinen ja ajattelevansa jotakin aivan muuta, kuin mitä olisi ollut ajateltava, ja ihmetteli sitä itsekin. Hetkittäin hänelle kävi sangen raskaaksi tuntea tätä järjen sairaalloista heikkoutta, ja se tuntui myös masentavalta.
— Tuo… mutta mitenkäs tuo lehmä tuolla takana? — hän kysäisi äkkiä eukolta.
— Vo-oi, voi teitä, herra, niinkuin ette nyt muka olisi ennen sellaista nähnyt, eukko naurahti.
— Ostettiin kaupungista, — talonpoika selitteli, — oma karja näet jo keväällä kuoli ruttoon. Meillä on kuollut niitä joukoittain, kaikki, ei puoltakaan ole jäänyt. Minkäpä sille.
Ja hän nykäisi taas hevostansa, jonka jalka oli uponnut raiteeseen.
— Niin, sellaista sattuu meillä Venäjällä… ja yleensäkin me venäläiset olemme… No niin, sattuuhan sitä, — Stepan Trofimovitš ei sanonut sanottavaansa loppuun.
— Koskapa lienette opettaja, niin mitäpä te sitten Hatovissa? Vai ehkäpä vieläkin kauemmaksi?
— Minä… enhän minä oikeastaan kauemmaksikaan…C'est à dire, aion erään kauppiaan luo.
— Spasoviin varmaankin?
— Niin, niin, aivan niin, Spasoviin. Mutta sehän on oikeastaan yhdentekevää.
— Mutta jos te kerran aiotte Spasoviin ja vielä lisäksi jalan, niin tuskinpa noissa saappahaisissanne pääsette sinne edes viikossa, — eukko naurahti taas.
— Niin, niin, ja sehän on yhdentekevää,mes amis, yhdentekevää, —Stepan Trofimovitš yritti kärsimättömästi katkaista keskustelun.
»Kauhean uteliasta väkeä. Eukko puhuu muuten paremmin, ja huomaan, että helmikuun yhdeksännestätoista lähtien heidän kielensä on suuresti muuttunut ja… mitä se oikeastaan heitä liikuttaa, menenkö Spasoviin vai enkö mene Spasoviin? Minähän maksan heille, miksi he tuolla tavalla tunkeilevat?»
— Jos kerran Spasoviin, niin sinne pitää mennä laivassa, — talonpoika ei hellittänyt.
— Niin on kuin onkin, — sanoi eukko sanansa innokkaasti, — sillä jos kiertää hevosilla rantaa pitkin, niin — ainakin kolmekymmentä virstaa tekee se mutka.
— Neljäkymmentäkin tulee.
Ja huomenelta, kello kahdelta parahiksi joutuisitte Ustjevista laivaan, — tiukkasi eukko yhä.
Mutta Stepan Trofimovitš oli lujasti vaiti. Vaikenivat vihdoin kyselijätkin. Talonpoika nyki hevoskaakkiansa. Eukko teki harvakseen ja lyhyesti muistutuksiansa. Stepan Trofimovitš torkahti. Hän oli hyvin ihmeissään, kun eukko vihdoin nauraen mukiloi hänet hereille, ja hän näki olevansa jokseenkin isossa kylässä, kolmi-ikkunaisen talonpoikaistuvan edustalla.
— Torkahditte kai, herra?
— Mitä tämä on? Missä minä olen? Ah, niin! No niin… yhdentekevää, —Stepan Trofimovitš huoahti ja laskeutui rattailta.
Surullisena hän silmäili ympärilleen. Omituiselta ja kauhean vieraalta hänestä näytti tämä talonpoikaisnäky.
— Mutta entä puoliruplanne, minähän aivan unohdin! — hän kääntyi talonpojan puoleen jonkinlaisin liiallisen kiireisin elein. Häntä nähtävästi peloitti nyt jo erota heistä.
— Huoneessakin ennätämme tehdä tiliä, olkaapa hyvä, — talonpoika kutsui käymään sisään.
— Tämä on hyvä paikka, — yritteli eukko rohkaista.
Stepan Trofimovitš nousi horjuvalle kuistikolle.
»Mutta miten tämä on mahdollista», hän kuiskasi arkana ja syvästi hämmentyneenä, mutta meni kuitenkin tupaan. »Elle l'a voulu» [Hän tahtoi niin], miekan teränä tämä tunki hänen sydämeensä, ja taas hän unohti ympäristönsä eikä muistanut edes tulleensa tupaan.
Tämä oli valoisa, jokseenkin puhdas kolmi-ikkunainen talonpoikaisasunto, jossa oli kaksi huonetta. Ei se ollut oikeastaan majatalokaan, vaan muuten vain majapaikka, jonne totutun tavan mukaan pysähtyivät tutut matkailijat. Stepan Trofimovitš meni kursailematta etunurkkaan, unohti tervehtiä, istahti ja vaipui mietteisiinsä. Vähitellen, kolmituntisen matkalla kerääntyneen kosteuden tilalle hänen ruumiissaan alkoi levitä perin miellyttävä lämmön tunne. Vieläpä vilunväreetkin, jotka puuskittain karkasivat pitkin hänen selkäänsä, kuten on laita erikoisen hermostuneilla vilutautisilla ihmisillä, tuntuivat hänestä omituisen miellyttäviltä, ne kun saivat hänet nopeasti vuoroitellen kylmäksi ja taas lämpimäksi. Hän kohotti päätänsä, ja kuumien ohukkaiden hemaiseva tuoksu, ohukkaiden, joita emäntä yritteli paistella lieden luona, alkoi kutkuttaa hänen hajuaistiansa. Hymyillen lapsen hymyä hän kohosi emännän puoleen ja alkoi äkkiä leperrellä:
— Mitähän siellä lienee? Ohukaisiako?Mais… c'est charmant.
— Etteköhän suvaitsisi maistaa, herrakulta, — ehätti emäntä heti kohta kohteliaasti tarjoamaan.
— Haluan, aivan niin, haluan, ja… pyytäisin vielä saada teetäkin. —Stepan Trofimovitš heräsi eloon.
— Tuodaanko teekeitin? Mielellämme, hyvä herra.
Isolle, sinikuvioiselle lautaselle ilmestyi ohukaisia, — aivan tavallisia, talonpoikaisia, ohuita, harmahtavia, jotka olivat kuuman voisulan peitossa, maailman herkullisimpia ohukaisia. Stepan Trofimovitš alkoi maistella niitä nauttivin ilmein.
— Kuinka rasvaisia ja kuinka maukkaita! Jospa vielä lisäksi olisi un doigt d'eau de vie [tilkkanen viinaa].
— Ettehän vain sanonut haluavanne viinakultaa, herra?
— Aivan niin, aivan niin, hieman vain, un tout petit rien [pieni hiukkanen vain].
— Viiteen kopeekkaan siis?
— Viiteen, — viiteen — viiteen — viiteen —un tout petit rien, —Stepan Trofimovitš toisteli vain autuaasti hymähdellen.
Pyytäkääpä rahvaan ihmistä tekemään teille jokin palvelus, ja jos hän voi ja tahtoo sen tehdä teille, niin hän saattaa auttaa teitä hyvin avuliaasti ja mielellään; mutta pyytäkääpä häntä käymään hakemassa viinakultaa, — silloin tavallinen rauhallinen hyväntahtoisuus muuttuu äkkiä jonkinlaiseksi hätäileväksi, ilakoivaksi palvelusinnoksi, ja hän alkaa huolehtia teistä kuin omaisestaan ikään. Viinanhakija, vaikka te aikoisitte juoda viinanne yksin ja vaikka hän sen ennakolta hyvin tietäisi, — tuntee kuitenkin siitä huolimatta osittain samaa nautinnon tyydytystä kuin tekin… Tuskin oli kulunut kolmea, neljää minuuttia (kapakka oli vain kahden askelen päässä), kun Stepan Trofimovitšin eteen pöydälle oli jo ilmestynyt pieni pullonen ja iso, vihertävä ryyppylasi.
— Ja tämän kaiken saan minä yksin? — hän oli hyvin ihmeissään. — Minulla on aina ollut kotona viinaa, mutta en ole koskaan tietänyt, että viidellä kopeekalla saa näin paljon.
Hän kaatoi lasin täyteen, nousi ja hieman juhlallisesti alkoi liikkua huoneen halki toiseen nurkkaan, sinne, mihin oli asettunut säkillensä mustakulmainen eukkonen, hänen matkatoverinsa, joka oli kyllästyttänyt häntä kyselyillään. Eukko joutui hämilleen ja yritti kiellellä, mutta täytettyään sen, mitä sopivaisuus vaati, hän lopulta nousi pystyyn, kulahdutti kohteliaasti kolmin siemauksin, kuten naisten on tapana juoda, viinan kurkkuunsa ja ilmaisten kasvojensa ilmeillä hirveätä kärsimystä ojensi lasin takaisin Stepan Trofimovitšille ja kumarsi. Vakavan juhlallisesti tämä vastasi kumarrukseen ja palasi ylpeänä pöydän luo.
Kaikki tämä oli tapahtunut jonkin aivan erikoisen innostuksen vallassa. Hetki sitten hän ei vielä itsekään tietänyt, että lähtisi tarjoamaan eukolle.
»Aivan oikein, aivan oikein, osaan käyttäytyä kansan parissa ja olenhan aina sanonut sen heille», hän ajatteli näin itseensä tyytyväisenä kaataen jäljellä olevan viinan lasiinsa. Vaikka lasi ei tullut enää puolilleenkaan, viina sittenkin lämmitti ja elähdytti häntä, menipä hieman hänen päähänsäkin.
»Je suis malade tout à fait, mais ce n'est pas trop mauvais d'être malade.» [Olen aivan sairas, mutta eihän sairaanaolo ole kaikkein pahinta.]
— Eikö saisi olla? — hiljainen naisääni kajahti aivan hänen vierellänsä.
Hän kohotti silmänsä, ja hämmästyksekseen hän näki edessään naishenkilön — une dame et elle en avait l'air, [sivistyneen naisen, joka myös näytti sellaiselta] — iältään tämä oli jo yli kolmenkymmenen, hän oli kaupunkilaispukimissa, hänellä oli yllään tummahko puku ja harteilla iso, harmaa liina. Hänen kasvojensa ilmeessä oli jotakin hyvin miellyttävää, jotakin hyvin ystävällistä, mikä heti ensi näkemältä miellytti Stepan Trofimovitšia. Hän oli äsken juuri palannut tupaan, ja lavitsalle, aivan lähelle sitä kohtaa, jonka Stepan Trofimovitš oli ottanut haltuunsa, hän oli jättänyt tavaransa. Siinä oli muun muassa salkku, jota Stepan Trofimovitš muisti tullessaan uteliaasti tarkastelleensa, sekä iso, ristiraitainen säkki. Tästä samaisesta säkistä hän oli äsken vetänytkin esiin kaksi kauniisti sidottua kirjasta, joiden kansiin oli upotettu ristinkuva, ja ojensi ne nyt Stepan Trofimovitšille.
— Eh… mais je crois que c'est l'Evangile [Ahaa… taitaapa olla Raamattu]; mielihyvin… Ahaa, nyt minä ymmärrän… Vous êtes ce qu'on appelle [Te olette niinsanottu] kirjainkaupustelijatar. Minä lueskelen aina… Puoliruplaako?
— Kolmekymmentäviisi kopeekkaa kappaleelta, — vastasi kirjainkaupustelijatar.
— Mielihyvin. Je n'ai rien contre l'Evangile, et… [Minulla ei ole mitään raamattua vastaan, ja…] Jo kauan sitten olen aikonut ruveta uudelleen…
Samassa hän muisti, ettei ollut lukenut raamattua ainakaan kolmeenkymmeneen vuoteen, ja — sen, mitä siitä muistikin, senkin hän muisti vain seitsemän vuotta sitten lukemansa Renan'n Vie de Jesus-nimisen teoksen mukaan. Koska hänellä ei ollut pientä rahaa, niin hän veti esille kaikki neljä kymmenenruplan seteliänsä, — siinä oli koko hänen omaisuutensa. Emäntä otti ne vaihtaakseen, ja tällöin hän vasta huomasi katsahdettuaan ympärilleen, että tupaan oli kerääntynyt jokseenkin paljon väkeä ja että kaikki tarkastelivat häntä, taisivatpa puhuakin hänestä. Siinä puheltiin yhtä jos toistakin, myös kaupungin tulipalosta, ja eniten puhui lehmän ja rattaiden omistaja, sillä olihan hän juuri äsken palannut sieltä. Mainittiin murhapoltosta ja špigulinilaisista.
»Mutta eipäs hän puhunut minun kanssani mitään tulipalosta tuodessaan minua tänne, vaikka muuten puhui jos jotakin», muisteli Stepan Trofimovitš.
— Isäkulta, Stepan Trofimovitš, tekö täällä hyvä herra, näenkö oikein? Kukapa tällaista olisi saattanut aavistaakaan… Vai ettekö muista? — Muudan keski-ikäinen mieshenkilö, joka ulkonäöltään muistutti vanhaa herraspalvelijaa, jonka parta oli ajeltu, jonka yllä oli viitta, minkä kaulus ulottui kauas harteille, huudahti näin. Stepan Trofimovitš säikähti kuullessaan nimeänsä mainittavan.
— Suokaa anteeksi, — hän murahti, — en muista teitä oikein…
— Olette unohtanut! Minähän olen Anisim, Anisim Ivanov. Olin herra Gaganov-vainajan palveluksessa, ja teidät, hyvä herra, olen kerran jos toisenkin nähnyt Varvara Petrovnan parissa Avdotja Sergejevna-vainajan luona. Monta kertaa sain käskyn tuoda häneltä teille kirjoja, toinpa pari kertaa häneltä teille pietarilaisia konvehtejakin.
— Ah, niin, muistan sinut, Anisim, — Stepan Trofimovitš hymähti. —Asutko täällä?
— En täällä, vaan lähellä Spasovia, V:n luostarin kyläkunnassa, Marfa Sergejevnan, Avdotja Sergejevnan sisarkullan luona. Ehkäpä suvainnette muistaa, särki jalkansa, hypähti ajoneuvoista, kun oltiin menossa tanssiaisiin. Nyt asustaa lähellä luostaria, ja minä olen hänen palveluksessansa. Mutta nyt, kuten näette, lähdin tänne kuvernementtiin omaisiani tervehtimään.
— Niin, aivan niin, aivan niin.
— Teidät nähdessäni ilostuin, armollinen olitte kovin, — Anisim hymyili riemullisena. — Mutta minnekä te, hyvä herra, oikein aiotte, lienettepä aivan ypö yksin… Tuskinpa lienette koskaan yksin matkustellut?
Stepan Trofimovitš katsahti häneen pelokkaana.
— Etteköhän vain aio meille Spasoviin? Kylläpä ne siellä ilostuvat. Ennen muinoin pitivät teitä niin kovin suuressa arvossa. Nytkin yhä vielä lakkaamatta muistelevat…
— Niin, Spasoviin juuri. Il me semble que tout le monde va à Spassof…[Minusta näyttää, että kaikki ovat menossa Spasoviin…]
— Pitipä sattua, pitipä sattua. Sitäpä ne talonpojat täällä ihmettelemään, tapasivat teidät muka, herra, maantiellä, jalan kävelemästä. Typerätä on tämä kansa.
— Minä… minä nimittäin… minä… tiedätkö, Anisim, löin vetoa… kuten on tapana englantilaisilla, että pääsen sinne jalkaisin, ja minä…
Hiki pisaroi hänen otsallaan ja ohimoillaan.
— Pitipä sattuakin, pitipä kuin pitikin… — Anisim tarkkasi puhetta säälimättömän uteliaana. Mutta Stepan Trofimovitšin oli vaikeata kestää enempää. Hän oli niin häpeissään, että aikoi jo nousta ja lähteä tuvasta. Mutta samassa tuotiin teekeitin, ja samana hetkenä palasi myös jonnekin äsken poistunut kirjainkaupustelijatar. Hukkuvan ilmein Stepan Trofimovitš kääntyi tämän puoleen tarjoillen hänelle teetä. Anisim hellitti vihdoinkin ja siirtyi syrjään.
Talonpoikien kesken oli todellakin oltu hämmästyneitä: »Mikä on miehiään? Kävelee jalkaisin maantiellä, sanoo olevansa opettaja, puku on ulkomaalaisen, ja järkensä puolesta taas on kuin lapsi ikään. Vastailee umpimähkään, aivan kuin olisi jostakin karannut, ja sillä on rahojakin.» Heräsi sellainenkin ajatus, että olisi kai ilmoitettava viranomaisille, — »koskapa kaiken lisäksi kaupungissa ei ole aivan rauhallista». Mutta tuossa tuokiossa Anisim oli saanut mielet rauhoittumaan. Tultuaan kuistikolle hän julisti kaikille, kuka vain tahtoi häntä kuulla, että Stepan Trofimovitš ei ollut ainoastaan opettaja, vaan että hän oli »suuri oppinut ja suurien tieteiden parissa toiminut ja on itse ollut täkäläinen tilanomistaja ja on nyt jo kaksikymmentäkaksi vuotta asunut kenraalitar Stavroginan luona päämiehen asemassa tämän kodissa ja että koko kaupunki häntä kunnioittaa erinomaisesti. Aatelisklubissa saattoi yhtenä iltana panna korttipelissä menemään tuhat ruplaa ja arvoltaan on neuvos, siis yhtä kuin sotaeverstiluutnantti, on siis arvoltaan vain yhtä astetta alempana kuin eversti. Ja jos taas hänellä on rahoja, niin niitä hän nyt saa kenraalitar Stavroginalta aivan määrättä. J.n.e., j.n.e.»
— Mais c'est une dame et très comme il faut [Mutta hänhän on hieno nainen ja aivan moitteeton], — Stepan Trofimovitš lepäili nyt Anisimin hyökkäyksen jälkeen ja mieluisan uteliaana tarkasteli naapuriansa, kirjainkaupustelijatarta, joka muuten joi teetä teevadilta »palan päälle». — »Ce petit morceau de sucre ce n'est rien. [Tuo pieni sokeripala ei tee mitään.] Hänessä on jotakin niin perin jaloa, — riippumattomuutta, mutta samalla kuitenkin — tyyneyttä. Le comme il faut tout pur [Säädyllisyyttä aivan puhtainta lajia], mutta tietenkin hieman toisessa muodossa.»
Ei kulunut aikaakaan, kun hän jo tiesi, että naishenkilö oli Sofja Matvejevna Ulitina ja että hän asusti oikeastaan K:ssa, jossa hänellä oli leskisisar, pikkuporvareita. Itse hän oli myös leski. Ja hänen miehensä, ansioista aliluutnantiksi kohotettu entinen vääpeli, oli kaatunut Sevastopolissa.
— Mutta tehän olette vielä niin nuori, vous n'avez pas trente ans.[Ettehän ole täyttänyt kolmeakymmentä vuotta.]
— Kolmekymmentäneljä jo, — Sofja Matvejevna hymyili.
— Kuinka, ymmärrättekö ranskaakin?
— Hieman vain. Olen sen jälkeen ollut neljä vuotta eräässä hienossa perheessä ja siellä opin sitä vähän lapsilta.
Hän kertoi, miten hän miehensä kuoleman jälkeen, jäätyään vain kahdeksantoista vanhaksi, oli ollut jonkin aikaa Sevastopolissa »sisarena», ja sen jälkeen hän on nyt ehtinyt olla jo useammassa paikassa ja kulkee parhaillaan myyskentelemässä raamatuita.
Mais mon Dieu, teilleköhän mahtoi sattua kaupungissamme eräs omituinen, perin omituinen juttu.
Nainen punastui. Hän oli tuo sama henkilö.
— Ces vauriens, ces malheureux!… [Nuo heittiöt, kurjat…] — hän aloitti vihasta vapisevin äänin. Hänen sydämensä kutistui kokoon kipeästä ja inhoittavasta muistosta. Hetkeksi hän taas näytti vaipuvan ajatuksiinsa.
»Mutta hänhän on taas poistunut», hän säikähti huomattuaan, että nainen oli poistunut hänen viereltänsä. »Hän näkyy poistuvan usein ja puuhailee kovin. Huomaan, että hän on hieman levoton… Bah, je deviens égoïste!» [Olenpa jo tulemassa itsekkääksi.]
Hän kohotti katseensa ja näki taas Anisimin, mutta tällä kertaa jo mitä uhkaavimmassa ympäristössä. Koko tupa oli täynnä talonpoikia, heidät oli nähtävästi haalinut tänne mukanansa Anisim. Siinä oli talon isäntäkin, lehmänomistaja ja joitakuita muita talonpoikia pari kappaletta (ne olivat ajureita), vielä joku lyhytkasvoinen puolihumalainen mies, jolla oli talonpojan puku yllä, mutta jonka parta oli ajeltu, joka näytti rappiolle joutuneelta pikkuporvarilta ja joka puhui kaikkein eniten. Ja kaikkien puheet tarkoittivat häntä, Stepan Trofimovitšia. Lehmänomistaja koetti pitää oman päänsä vakuutellen, että rantaa pitkin tulisi neljänkymmenen virstan mutka ja että oli aivan välttämätöntä lähteä laivassa. Puolihumalainen pikkuporvari ja isäntä taas vastustivat häntä innokkaasti.
— Kyllähän on totta, veli hyvä, heidän jalosyntyisyydelleenpä tietenkin olisi laivassa järven poikki lyhyempi matka, niin se on kuin onkin, mutta laivahan ei ehkä täällä käykään.
— Käy, käy, viikon verran ainakin se käy vielä, — Anisim yritti muita innokkaampana.
— Niinhän se on kuin onkin! Mutta epäsäännöllisestihän tuo käy, aika on myöhäinen, sattuupa, että Ustjevissa saa odotella kolmin päivin.
-— Huomenna se tulee, huomenna kello kahdelta akuraatisti saavutte Spasoviin, herra, iltaan mennessä akuraatisti, — Anisim ei näyttänyt sopivan enää omaan nahkaansa.
— Mais qu'est ce qu'il a cet homme [Mitähän tuo mies hautonee…], —Stepan Trofimovitš värisi odotellen pelokkaana kohtalonsa ratkaisua.
Astuivat vihdoin esille myös ajurit ja alkoivat tarjoutua. Ustjeviin vaativat kolme ruplaa. Muut vakuuttelivat, ettei tätä sopinut panna pahaksi, että sellainen oli hinta ja että täältä Ustjeviin on koko kesä tästä hinnasta kyyditty.
— Mutta… täällä on myös hyvä olla… enkä minä tahdokaan, — StepanTrofimovitš yritti jo virkkaa varovaisesti.
— Hyvä on, herra, siinä olette oikeassa, ja Spasovissa meillä on kuinka hyvä tahansa, ja Fjodor Matvejevitš teistä vasta oikein ilostuu.
—Mon Dieu, mes amis, kaikki tämä on minulle niin odottamatonta.
Lopultakin Sofja Matvejevna palasi. Mutta hän vaipui rahille niin kovin masentuneena ja surullisena.
— Ei ole minun sallittu päästä Spasoviin! — hän virkahti emännälle.
— Kuinka, aiotteko tekin Spasoviin, — Stepan Trofimovitš havahtui.
Hän sai kuulla, että muudan tilanomistajatar, Nadežda JegorovnaSvetlitsyna oli eilen käskenyt kirjainkaupustelijan odotella häntäHatovissa ja oli luvannut kyyditä hänet Spasoviin, mutta eipä olluttullutkaan.
— Mitä minä nyt teen? — toisteli Sofja Matvejevna.
— Mais, ma chère et nouvelle amie [Kallis, uusi ystäväni], voinhan minä kyyditä teidät sinne kylään yhtä hyvin kuin tuo tilanomistajatarkin, mikä sen nimi taas olikaan, jonne minäkin olen ottanut kyydin, ja huomenna, — no niin, ja huomenna sitten yhdessä Spasoviin?
— Oletteko tekin sitten menossa Spasoviin?
— Mais que faire, et je suis enchanté! [Minnepähän minä muuallekaan, ja olen sitäpaitsi sangen hyvilläni!] Olen äärettömän iloinen saadessani kyyditä teitä. Kas nuohan ne niin kovin tahtovat; ja minä olen jo sopinut… Kuka teistä lupasikaan lähteä minua kyytiin, — Stepan Trofimovitšin mieli alkoi tehdä yhtäkkiä Spasoviin.
Neljännestunnin kuluttua he jo istuutuivat katettuihin vankkureihin. Stepan Trofimovitš eloisana ja täysin tyytyväisenä, ja kirjankaupustelijatar pusseineen kiitollinen hymy huulillaan hänen vieressään. Anisim autteli heitä matkalle.
— Onnea matkalle, herra, — hän puuhaili vankkurien äärellä, minkä kerkesi; — kylläpä ilostuvatkin teistä!
— Hyvästi, hyvästi, ystäväni, hyvästi!
— Fjodor Matvejevitšin tapaatte, herra´…
— Niin, ystäväni, niin… Fjodor Petrovitšin… mutta hyvästi sentään…