Mitäpä auttaisi kertoa enää, miten tanssiaiset päättyivät. Parikymmentä tyhjäntoimittajaa ja heidän parissaan muutamia naisia jäi juhlapaikalle. Ainoatakaan poliisia ei sinne jäänyt. Soittokunta sai luvan lähteä, ja poistuvat soittajat piestiin. Aamuun mennessä koko »Prohorytšin teltta» oli kuin pois pyyhkäisty, juotiin minkä jaksettiin, tanssittiin »kamarinskiita» tavalla, jota olisi suorastaan sopimatonta kuvailla, huoneissa harjoitettiin kaikennäköistä siivottomuutta, ja vasta aamun koittaessa osa tästä joukosta aivan humalaisena malttoi lähteä jo sammumaan päin olevaa tulipaloa katselemaan saaden täällä aikaan uutta epäjärjestystä… Toinen puoli heistä yöpyi sikahumalaisena juhlahuoneiston samettisohville sekä lattialle kaikkine asiaankuuluvine jälkiseurauksineen. Aamupuoleen, sitten kuin se suinkin oli mahdollista, nämä kiskottiin jaloista kaduille. Näin päättyivät juhlallisuudet, jotka oli järjestetty kuvernementtimme kotiopettajattarien hyväksi.
Tulipalo säikytti meidän joentakaisen väestömme eniten sen vuoksi, että se oli ilmeinen murhapoltto. Merkillisintä oli, että samassa kuin kajahti huuto: »palaa», samassa kajahti toinenkin huuto: »špigulinilaisten sytyttämä murhapoltto». Nythän me tiedämme jo liiankin hyvin, että kolme špigulinilaista oli todella ottanut osaa murhapolttoon, mutta — siinä ne sitten olivatkin kaikki. Sekä yleinen mielipide että oikeus julisti kaikki jäljellä olevat tehtaalaiset viattomiksi. Paitsi näitä kolmea roistoa, joista yksi saatiin kiinni ja tunnusti tekonsa (mutta joista kaksi on vielä par'aikaakin kateissa), murhapolttajien joukossa myös oli epäilemättä Fedjka-pakkotyövanki. Tämä on kaikki, mitä toistaiseksi on tullut tietoon tapahtumasta. Mitä taas tulee arveluihin, niin sehän on toki aivan eri asia. Minkä nojalla nämä kolme roistoa lienevät toimineet, olivatkohan he olleet jonkun johdon alaisina? Kaikkeen tähän on hyvin vaikea vastata, yhä vielä nytkin.
On kiittäminen valtavaa tuulta ja joentakaisen kaupunginosan kauttaaltaan puisia rakennuksia sekä sitä, että oli sytytetty kolmesta eri kohdasta, siitä, että tulipalo levisi nopeasti ja otti valtaansa uskomattomalla voimalla kokonaisen korttelin (muuten, oikeastaan lienee sytytys tapahtunut kahdelta eri puolelta: kolmas oli huomattu ja saatu sammumaan melkeinpä samana hetkenä, kuin se oli saatu syttymäänkin, josta tulee puhe myöhemmin). Mutta pääkaupunkilaisten sanomalehtien maaseutukirjeissä meidän onnettomuuttamme kuitenkin hieman liioiteltiin: koko Joentakaisesta lienee kaiken kaikkiaan palanut tuskin neljättä osaa (ehkäpä vähemmänkin), liioittelematta puhuen. Meidän palokuntamme, vaikka se onkin heikko verrattuna kaupunkimme pinta-alaan ja väestön lukumäärään, toimi kuitenkin sangen täsmällisesti ja uhrautuvaisesti. Mutta tuskinpa se olisi mahtanut paljoakaan, väestön myötätuntoisesta avusta huolimatta, jos tuuli ei olisi aamupuoleen kääntynyt ja aivan päivän koittaessa kokonaan lakannutkin. Kun minä kaikkiaan noin tunnin kuluttua tanssiaisista lähtöni jälkeen saavuin Joentakaiseen, tuli oli päässyt jo täyteen valtaansa. Samansuuntaisesti joen vartta kulkeva katu oli ilmi liekeissä. Oli valoisaa aivan kuten päivällä. Tuskin minun tarvinnee kuvata yksityiskohtaisemmin tulipaloa. Kuka Venäjänmaassamme ei sellaista olisi nähnyt? Liekehtivää katua lähinnä olevissa kadunnurkkauksissa oli tungos ja hyörinä aivan kuvaamaton. Tulen odotettiin ulottuvan tänne aivan varmasti, ja asukkaat kantelivat jo ulos omaisuuttaan, mutta eivät kuitenkaan poistuneet vielä asuntojensa luota, vaan istuivat odotellen kadulle laahatuilla arkuillaan, höyhenpatjoillaan, kukin oman ikkunansa alla. Osa miesväestä teki vaivalloista työtä, hakkasi säälimättömästi pirstaleiksi aitoja, vieläpä kokonaisia asuinhökkeleitäkin, jotka sattuivat olemaan tulta lähempänä tuulen alla. Vain unesta havahtuneet lapsoset itkivät, ja naiset ulisivat voivotellen ehdittyään hädin tuskin pelastaa talouskalunsa. Ne, jotka eivät vielä olleet ehtineet saada turvaan omaisuuttaan, tekivät pelastustyötä ääneti ja reippaasti. Kipinöitä ja poukkia lenteli usein hyvinkin kauas, ja niitä sammutettiin, mikäli se oli mahdollista. Tulipalopaikalla tunkeili katselijoita, joita oli kerääntynyt kaupungin eri puolilta. Toiset auttoivat sammutustyössä, toiset katsoa töllistelivät vain asianharrastajina. Suuri tuli tekee öisin aina kiihoittavan ja hauskuuttavan vaikutuksen. Tähän vaikutukseen perustuu ilotulitus. Mutta ilotulituksessa tulet järjestyvät kauniisiin, säännöllisiin kuvioihin, ja koska tällainen on vielä aivan vaaratonta, niin se synnyttää iloisen ja keveän vaikutuksen kuten lasillinen samppanjaa. Aivan toisin vaikuttaa todellinen tulipalo: siinä on kauhua ja henkilökohtaisen vaaran tuntua, mutta kuitenkin myös jonkinlaista ilahduttavaa vaikutusta, tuossa yöllisessä tulessa, joka herättää katsojassa (ei kuitenkaan tietenkään juuri siinä henkilössä, joka on itse joutunut palosta kärsimään) jonkinlaista ajatuksen häiriötä, niin että se tuntuu viehättävän hänen omaa hävittämisvaistoansa, jollainen valitettavasti piilee jokaisessa ihmisessä, vieläpä kaikkein rauhallisimman perheellisen nimineuvoksenkin sielussa… Tämä kaamea tunne on kuitenkin melkein aina huumaava. »En todellakaan tiedä, voisiko joku katsella tulipaloa tuntematta jonkinlaista mielihyvää?» Näin aivan sanasta sanaan, näin sanoi minulle kerran Stepan Trofimovitš, palattuaan katsomasta yöllistä tulipaloa, jonka hän oli sattumalta joutunut näkemään, ja siis vielä tämän näyn ensi vaikutelman lumoissa. Tällainen yöllisen tulen harrastaja saattaa tietenkin itse hyökätä ensimmäisenä tuleen pelastamaan lasta tai vanhaa eukkoa, mutta tämähän on jo jotakin aivan toista.
Tunkeillen uteliaan joukon jäljessä jouduin ilman enempiä kyselyjä kaikkein vaarallisimmalle pääpaikalle, jossa huomasin lopulta Lembkenkin, jota olin lähtenyt etsimään itsensä Julija Mihailovnan määräyksestä. Hän seisoi siellä mitä ihmeellisimmässä ja epätavallisimmassa asennossa maahan kaadetun aidan pirstaleella, ja vasemmalla, noin kolmenkymmenen askelen päässä hänestä, kohosi melkein jo loppuun palaneen kaksikerroksisen puutalon musta runko, jonka molemmissa kerroksissa oli ikkunoiden asemesta vain reiät, jonka katto oli romahtanut sisään ja jonka hiiltyneitä seinähirsiä vielä paikka paikoin tuli nuoleskeli. Syvällä pihalla, noin kahdenkymmenen askelen päässä palaneesta talosta oli alkanut hehkua sivurakennus, joka myös oli kaksikerroksinen ja jota palokuntalaiset koettivat kaikin voimin suojella. Oikealla palokuntalaiset ja muu väki koettivat myös saada säilymään puisen rakennuksen, joka vielä ei ollut syttynyt, vaikka jo muutamia kertoja tuli oli siihen tarttunutkin, ja joka epäilemättä oli lopulta saava saman kohtalon osakseen kuin toisetkin. Lembke huitoi ja huusi, kasvot päin sivurakennusta, ja antoi määräyksiä, joita kukaan ei kuunnellut. Ensin luulin, että hänet oli jätetty kokonaan oman onnensa nojaan. Ainakin se sankka ja hyvin erilainen väkijoukko, joka häntä ympäröi, jossa kaiken muun kansan seassa oli myös herrasväkeä, vieläpä tuomiokirkon esipappikin, ei puhutellut häntä eikä yrittänyt viedä häntä syrjemmäksi, vaikka kuuntelikin häntä uteliaana ja ihmetellen. Kalpeana ja säteilevin silmin Lembke lausuili mitä ihmeellisimpiä asioita. Päälle päätteeksi hän oli vielä ilman hattua, jonka hän oli kadottanut jo aikoja sitten.
— Murhapoltto! Nihilismiä! Se, mikä kerran hehkuu, on nihilismiä! — kuulin kauhukseni, ja vaikka ei tässä ollutkaan mitään ihmettelemistä, niin silminnähtävä todellisuus vaikuttaa siitä huolimatta kuitenkin aina tärisyttävästi.
— Teidän ylhäisyytenne, — hänen luoksensa oli ehtinyt poliisi, — jospa te suvaitsisitte mieluummin hakea kotoista rauhaa… Täällä seisominenhan on teidän ylhäisyydellenne suorastaan vaarallista.
Tämän poliisin, kuten sain tietää myöhemmin, oli poliisimestari tahallaan jättänyt Andrei Antonovitšin lähettyville seuraamaan tämän toimia. Hänen oli pitänyt, mikäli se olisi ollut suinkin mahdollista, koettaa saada tämä lähtemään kotiin, ja vaaran uhatessa hänen oli käsketty käyttää suorastaan väkivaltaakin, — mikä tehtävä nähtävästi olisi käynyt jo yli hänen voimiensa.
— Palosta kärsineiden kyynelet kyllä kuivataan, mutta kaupungin ne sittenkin polttavat. Se on neljän roiston työtä, neljän ja puolen. Vangittava tuo roisto! Hän tunkeutuu perheiden kunnian varjoon. Talojen sytyttämiseen on käytetty kotiopettajattaria. Se on alhaista, alhaista. Voi, mitä tuo tuolla tekee! — hän huudahti huomatessaan yht'äkkiä liekehtivän sivurakennuksen katolla palokuntalaisen, jonka alla katto oli jo syttynyt ja jonka ympärillä tuli jo leimahteli; — vetäkää alas, vetäkää, hän putoaa, hän palaa, sammuttakaa hänet… Mitä hän tekee siellä?
— On sammutustöissä, teidän ylhäisyytenne.
— Tämä ei ole todellista. Tuli palaa ihmisten mielissä eikä talojen katoilla. Tuokaa hänet alas. Ja heittäkää kaikki sikseen! Parasta on heittää sikseen! Parasta heittää sikseen! Eiköhän se parhaiten jotenkin itseksensä… Ai, kuka siellä itkee? Eukko? Eukko huutaa, miksi eukko on unohdettu sinne?
Palavan sivurakennuksen alimmassa kerroksessa valitti todellakin sinne unohdettu, kahdeksankymmenvuotias eukko, kauppiaan sukulainen, kauppiaan, joka oli palavan talon isäntä. Mutta häntä ei oltukaan sinne oikeastaan unohdettu, vaan hän oli itse mennyt takaisin palavaan taloon, koska se vielä oli mahdollista, toteuttaakseen mielettömän yrityksen, laahatakseen ulos nurkkakammiostaan, joka toistaiseksi oli vielä tulelta säilynyt, höyhenpatjansa. Ollen tukehtumaisillaan savuun ja kuumuuteen hän huusi, sillä tämä kammiokin oli jo syttynyt, mutta kuitenkin hän kaikin voimin yritti vielä raihnaisin käsin sysätä särkyneen ikkunalasin lävitse höyhenpatjaansa. Lembke hyökkäsi häntä auttamaan. Kaikki näkivät, miten hän syöksyi ikkunan luo, sieppasi patjan nurkan käteensä ja alkoi kaikin voimin riuhtoa sitä ulos ikkunasta. Mutta pitipä juuri silloin onnettomuudeksi lennähtää katolta irtaantunut laudanpätkä, joka putosi onnettoman päälle.
Se ei häntä surmannut, koska se lentäessään vain hieman hipaisi hänen kaulaansa, mutta kuitenkin se katkaisi täydellisesti Andrei Antonovitšin uran meidän kaupungissamme. Isku sai hänet menettämään tasapainonsa, ja hän kaatui pyörtyneenä maahan.
Koitti vihdoin murheellinen ja synkkä aamu. Tulipalo oli hieman hiljentynyt. Tuulta seurasi tyven. Ja sitten alkoi hienokseen sataa, vettä tuli aivan kuin hienon seulan lävitse kaataen. Olin jo Joentakaisen toisella sivulla kaukana siitä paikasta, jonne Lembke oli kaatunut, ja täällä kansanjoukossa kuulin hyvin merkillisiä keskusteluja. Oli paljastunut eräs sangen omituinen tapaus: aivan korttelin reunalla, tyhjällä paikalla, vihannestarhojen takana, noin viidenkymmenen askelen päässä muista rakennuksista oli aivan äsken valmistunut pienehkö puurakennus, ja tämä yksinäinen talo oli syttynyt melkeinpä ennen kaikkia muita, aivan tulipalon alkaessa. Vaikkapa se olisi palanut poroksikin, niin pitkän välimatkan vuoksi tuli ei olisi siitä voinut mitenkään levitä kaupungin muihin rakennuksiin eikä päinvastoinkaan. Vaikkapa koko Joentakainen olisi palanut poroksi, niin tämä talo olisi vaikkapa yksinään saattanut säilyä, olipa tuuli ollut sitten millainen tahansa. Ei voinut muuta ajatella, kuin että se oli syttynyt aivan erikseen, omasta aloitteestaan, ja oli selvää, miten sen oli täytynyt tapahtua. Mutta tärkeintä oli, että se ei sittenkään ollut ehtinyt palaa ja että aamupuoleen sen seinien sisällä havaittiin tapahtuneeksi sangen merkillisiä asioita. Tämän uuden talon isäntä, pikkuporvari, joka asui aivan laitakaupungin liepeellä, oli huomattuaan uuden talonsa palavan juossut heti luo ja ehtinyt muutamien naapuriensa avulla tukahduttaa tulen sekä singota kauas sytytetyt halot, jotka oli ladottu seinän sivustalle. Mutta tässä talossa oli asukkaitakin: — kaupungissamme varsin tuttu kapteeni sisarkultansa kanssa ja heidän luonaan asuva keski-ikäinen apulaisvaimo. Ja kas, nämä asukkaat, kapteeni, hänen sisarensa ja apulaisvaimo, kaikki nämä kolme havaittiin tänä yönä murhatuiksi, ja nähtävästi vielä ryöstötarkoituksessa. (Tänne oli näet poliisimestarikin kiiruhtanut tulipalosta ja oli täällä silloin, kun Lembke parhaillaan riuhtoi höyhenpatjaa.) Aamupuoleen tieto oli levinnyt jo laajalle, niin että kaikenkarvainen suuri kansanjoukko, vieläpä palosta kärsineetkin, oli Joentakaisesta tulvahtanut aukealle uuden talon luo. Oli suorastaan vaikeata päästä liikkeelle, niin sankka parvi siellä oli väkeä. Minulle kerrottiin heti, että kapteeni oli löydetty kurkku poikkileikattuna penkiltä, että hän oli ollut täysissä pukimissa, että hänet oli varmaankin murhattu juopuneessa tilassa, niin että hän ei ollut edes kuullut mitään, että verta oli hänestä vuotanut »kuten härästä», että hänen sisarensa Marja Timofejevna oli ollut kokonaan »pistelty» väkipuukolla ja että tämä oli lojunut lattialla oven edessä, niin että saattoi aivan selvästi arvata hänen puolustautuneen ja olleen käsikähmässä murhaajan kanssa. Palvelijatar, jonka pää oli kokonaan murskattu, oli nähtävästi myös ollut hereillä. Isännän kertoman mukaan kapteeni oli vielä eilen aamulla käväissyt hänen luonaan juopuneena sekä kehunut ja näyttänyt hänelle paljoja rahojaan, joita oli ollut ainakin kaksisataa ruplaa. Vanha, kulunut, vihreä kapteenin lompakko oli löydetty lattialta tyhjänä, mutta Marja Timofejevnan arkkuun ei oltu koskettu. Pyhäinkuvan hopeainen kehys oli myös paikoillaan, eikä kapteenin vaatevarastoonkaan oltu kajottu. Näytti siltä, että varkaalla oli ollut kiire, että hän varsin hyvin tunsi kapteenin asiat, oli tullut varta vasten hakemaan rahoja ja tiesi, missä niitä säilytettiin. Jos isäntä ei olisi ehtinyt ajoissa paikalle, niin puut olisivat syttyneet, talo olisi palanut ja palaneista ruumiista olisi ollut sangen vaikeata päätellä asian oikeata laitaa.
Näin asia kerrottiin. Lisättiinpä kerrottuun vielä sekin tieto, että tämän huoneiston oli vuokrannut kapteenille ja hänen sisarelleen itse herra Stavrogin. Nikolai Vsevolodovitš, kenraalitar Stavroginan poikakulta, itse oli muka käynyt vuokraamassakin, olipa pyytämällä pyytänyt vuokraamaan sen hänelle, sillä isäntä ei ensin tahtonut sitä antaa, koska oli aikonut järjestää taloonsa kapakan, mutta Nikolai Vsevolodovitš ei ollut säikähtänyt vuokraa, vaan oli maksanut jo puolesta vuodesta etukäteen.
— Tämä tulipalo ei ole tapahtunut suotta, — joku kuului sanovan väkijoukosta.
Mutta enemmistö oli vaiti. Kasvot näyttivät synkiltä, mutta enempää kiihtymistä en saattanut huomata. Ympärilläni kuitenkin yhä vain puhuttiin Nikolai Vsevolodovitšista sekä siitä, että murhattu oli hänen vaimonsa, että eilen hän oli maanitellut »kunniattomalla tavalla» luoksensa täkäläisen huomatuimman perheen nuoren tytön, kenraalitar Drozdovin tyttären, että häntä vastaan nostetaan kanne Pietarissa ja että hänen vaimonsa nähtävästi on murhattu sen vuoksi, että hän saattaisi mennä naimisiin neiti Drozdovan kanssa. Skvorešniki oli vain kahden ja puolen virstan päässä täältä, ja muistan, miten mieleeni tuli ajatus: Enkö lähettäisi tietoa tästä sinne? En muuten huomannut, että kukaan olisi erikoisesti kiihoittanut kansanjoukkoa, suotta olisi minun sellaista väittää, vaikka ohitseni vilahtikin Pari, kolme »ravintolanaamaa», jotka aamupuoleen olivat ilmestyneet tulipalopaikalle ja jotka minä heti tunsin. Erikoisesti painui mieleeni erään laihahkon, pitkähkön pikkuporvari-nuorukaisen juopunut, kiharainen, musta, kuten noella tuhrittu naama. Hän oli viilari, kuten myöhemmin sain kuulla. Hän tosin ei ollut juovuksissa, mutta aivan päinvastoin kuin muu väki, joka seisoskeli synkkänä, hän oli aivan kuin aisoistaan irti. Tuon tuostakin hän puhutteli joukkoa, vaikka en muistakaan hänen sanojansa. Kaikki se, minkä hän sai järjellisesti sanotuksi, sisälsi tuskin muuta kuin: »Veljet hyvät, mitäs tämä nyt on? Näinkö se sitten käykin?» ja näin sanoen hän huitoi käsiään.
Loppuuneletty romaani.
Skvorešnikin ison salin ikkunasta (siitä samasta, jonka ääressä Varvara Petrovna ja Stepan Trofimovitš olivat tavanneet toisensa viimeisen kerran) tulipalon saattoi nähdä niin selvästi, että olisi luullut sen olevan aivan käden ulottuvilla. Aamun koittaessa, noin kello kuuden aikoihin, äärimmäisen ikkunan luona oikealla seisoi Liza ja katseli tarkkaavaisena sammumaan päin olevaa loimua. Hän oli huoneessa yksin. Hänen yllään oli eilinen juhlapuku, se samainen, joka oli ollut hänellä esitelmätilaisuudessa — vaaleanviheriä, upea, kauttaaltaan pitseissä, mutta nyt se oli rypistynyt, ja saattoi huomata, että se oli huolimattomasti ja hätäisesti heitetty ylle. Huomattuaan äkkiä sen olevan rinnan kohdalta hieman auki Liza punastui, korjasi hätäisesti pukuansa, sieppasi nojatuolista eilen tänne tullessaan siihen jättämänsä punaisen liinan ja heitti sen kaulalleen. Tuuhean tukan valloilleen päässeet kiharat valahtivat liinan alta oikealle olkapäälle. Hänen kasvojensa ilme oli väsynyt, huolekas, silmät vain paloivat rypistettyjen kulmakarvojen alla. Hän lähestyi taas ikkunaa ja nojasi kuumaa otsaansa kylmää lasia vastaan. Ovi avautui, ja huoneeseen astui Nikolai Vsevolodovitš.
— Käskin lähetin mennä ratsain tiedustelemaan tarkemmin, — hän sanoi, — kymmenen minuutin kuluttua saamme tietää kaiken. Toistaiseksi on palvelusväen tietoon tullut vain, että osa joentakaista kaupunkia on palanut, se osa, joka on rantakatua lähinnä sillan oikealla puolella. Tulipalo oli saanut alkunsa kellon käydessä kahtatoista. Nyt se alkaa jo hiljetä.
Hän ei lähestynyt ikkunaa, vaan pysähtyi Lizan taakse, noin kolmen askelen päähän hänestä. Liza ei kääntynyt häneen päin.
— Almanakan mukaan olisi pitänyt olla valoisaa jo tunti sitten, mutta nythän on vielä täysi yö, — Liza virkkoi harmistuneena.
— Almanakat valehtelevat, — Nikolai Vsevolodovitš huomautti ystävällisesti hymähtäen mutta sitten aivan kuin häpesi sanojansa ja kiiruhti lisäämään: — Almanakan mukaan on perin ikävätä elää, Liza.
Ja sitten hän vaikeni kokonaan harmissaan siitä, että oli sanonut uuden typeryyden. Liza hymähti väkinäisesti.
— Te olette niin surullisessa mielentilassa, ette edes löydä sanoja keskustellaksenne kanssani. Rauhoittukaa. Tehän sanoitte varsin sattuvasti. Elän todellakin aina almanakan mukaan, jokainen askeleni on sen mukaan laskettu. Ihmetyttääkö se teitä?
Liza kääntyi nopeasti selin ikkunaan ja istuutui nojatuoliin.
— Istuutukaa, olkaa hyvä, tekin. Me emme ole enää kauan yhdessä. Tahdon sanoa kaiken, tahdon puhua, mitä suinkin haluan… Miksi ette tekin voisi sanoa kaikkea, mitä tahtoisitte saada sanotuksi?
Nikolai Vsevolodovitš istuutui hänen viereensä ja hiljaa, melkeinpä arasti, otti häntä kädestä.
— Mitä merkitsee tämä sinun puheensävysi, Liza? Mistä se on näin äkkiä ilmestynyt? Mitä merkitsee tuo »me emme ole enää kauan yhdessä»? Tämä on jo toinen arvoituksellinen lause tänä puolen tunnin aikana heräämisesi jälkeen.
— Olette nähtävästi ryhtynyt oikein laskemaan salaperäisiä lauseitani! — tämä naurahti. — Muistatteko, että eilen tänne tullessani esittelin itseni teille kuolleena? Mutta kas tämän te olette katsonut tarpeelliseksi unohtaa, joko unohtaa tai olla sitä huomaamatta.
— En muista sitä, Liza. Miksi kuolleena? Täytyy elää…
— Te vaikenitte? Kaunopuheisuuttanne ei riittänyt pitkälle. Olen elänyt hetkeni tässä maailmassa, ja se saa riittää. Muistatteko enää Kristofor Ivanovitšia?
— En, en muista, — Nikolai Vsevolodovitšin otsa vetäytyi kurttuun.
— Kristofor Ivanovitšia Lausannessa? Te olitte häneen hirveästi kyllästynyt. Hän raotti aina ovea: »vain hetkiseksi», mutta jäikin istumaan koko päiväksi. En tahdo olla Kristofor Ivanovitšin kaltainen, en tahdo, kuten hän, istua »koko päivää».
Hänen ilmeensä kävi kipeän surulliseksi.
— Liza, minuun koskee tuo sinun puheesi sävy. Tämä pinnistetty asenne vaalii teiltä itsellännekin paljon. Miksi se on välttämätön? Minkä vuoksi?
Nikolai Vsevolodovitšin silmät leimahtivat.
— Liza, — hän huudahti, — vannon, että rakastan sinua tänään enemmän kuin eilen, kun tulit luokseni!
— Kuinka omituinen tunnustus! Miksi tuo »tänään» ja »eilen» ja tuo vertaus?
— Sinä et jätä minua, — jatkoi Nikolai Vsevolodovitš puhettaan melkeinpä epätoivoisesti, — me matkustamme jonnekin yhdessä jo tänään, eikö niin? Eikö niin?
— Ai, älkää puristako niin kipeästi kättäni! Minne voisimme me lähteä yhdessä ja jo tänään? Jonnekin »uudesti syntymäänkö» taas? Ei, kokeilut saavat jo riittää… Se käy minulta liian hitaasti, enkä kykenekään siihen; se olisi minulle aivan liian korkeata. Jos kerran matkustetaan, niin on lähdettävä Moskovaan, käytävä siellä vieraissa ja otettava itse vieraita vastaan — kas, se on minun ihanteeni, sen te tiedätte. Enhän Sveitsissä ollessanikaan yrittänyt uskotella teille olevani toisenlainen. Mutta koska on mahdotonta lähteä Moskovaan ja vieraisille, koska te jo olette naimisissa, niin ei kannata puhua enää koko asiasta.
— Liza! Mitä oli sitten eilen?
— Oli sitä, mitä oli.
— Se on mahdotonta! Se on julmaa!
— Mitäpä siitä, jos olisikin ollut julmaa! Kestäkää pois, jos onkin julmaa.
— Te kostatte minulle eiliset haaveet… — mutisi Nikolai Vsevolodovitš vihamielisesti hymähtäen. Liza punastui.
— Kuinka alhainen ajatus!
— Mutta miksi te sitten lahjoititte minulle… »niin paljon onnea»?Onko minulla oikeutta tiedustella sitä?
— Ei ole, koettakaa jotenkuten tulla toimeen ilman oikeuksia! Älkää kruunatko ehdotuksenne alhaisuutta typeryydellä. Tänään se ei teille onnistu. Ehkä te vielä kaiken lisäksi pelkäätte maailman tuomiota ja että teitä ehkä tämän »paljon onnen» vuoksi arvostellaan ankarasti? Jos niin on, niin älkää Herran tähden olko suotta levoton. Te ette ole syypää mihinkään ettekä vastuussa mistään. Kun minä eilen aukaisin ovenne, te ette edes tietänyt, kuka siitä oli tulossa. Tämä kaikki on ollut todellakin vain haavetta, kuten te äsken sanoitte, eikä muuta mitään. Te voitte varsin hyvin rohkeasti ja voitokkaasti katsoa jokaista ihmistä suoraan silmiin!
— Sinun sanasi, tämä pilkka, jo tunnin ajan se saa kylmät väreet risteilemään selkääni pitkin. Tuo »onni», josta sinä puhut pilkaten, on minulle kalliimpi… kuin kaikki muu. Voisinko nyt mitenkään kadottaa sinut? Vannon, että rakastin sinua vähemmän eilen. Minkä tähden sinä tänään riistät minulta kaiken? Tiedätkö, mitä merkitsee minulle tämä uusi toivo? Olen maksanut sen elämällä.
— Omallanneko vaiko jonkun toisen?
Nikolai Vsevolodovitš nousi nopeasti pystyyn.
— Mitä tuo merkitsee? — hän virkkoi liikkumattomana tuijottaen Lizaan.
— Omallanneko vaiko minun elämälläni te olette sen maksanut, kas sitä aioin kysyä. Vai oletteko te ehkä lakannut jo kokonaan minua ymmärtämästä? — Liza punastui taas. — Miksi te hypähditte pystyyn? Miksi te tuijotatte minuun tuolla tavalla? Te säikytitte minut. Mitä te aina pelkäätte? Olen jo kauan huomannut, että te pelkäätte jotakin juuri nyt, juuri tänä hetkenä… Hyvä Jumala, kuinka te kalpenette!
— Jos sinä, Liza, tiedät jotakin, niin vannon, että minä en tiedä mitään… Enkä puhunut ollenkaan siitä mainitessani, että olen maksanut elämällä…
— En ymmärrä teitä vähääkään, — Liza änkytti säikähtyneenä.
Nikolai Vsevolodovitšin huulille oli kohonnut vähitellen mietiskelevä, pilkallinen hymy, Hän istuutui hiljaa, nojasi molemmilla kyynärpäillänsä polviinsa ja peitti kasvot käsiinsä.
— Pahaa unta ja houretta… Me emme puhuneet samasta asiasta.
— En ymmärrä yhtään, mistä te puhuitte… Ettekö tosiaankaan eilen tietänyt, että lähden tänään luotanne, tiesittekö vai ettekö? Puhukaa totta, tiesittekö vai ettekö?
— Tiesin sen… — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš hiljaa.
— Mitä te siis enää odottelette. Tiesitte ja jätitte »hetken» jälkeenne. Ei tarvita mitään tilintekoa.
— Sano minulle koko totuus, — huudahti Nikolai Vsevolodovitš siihen syvästi kärsivänä, — kun sinä eilen avasit oveni, tiesitkö itse avaavasi sen vain tuokioksi?
Liza katsahti häneen katkerana:
— On totta, että kaikkein vakavinkin mies saattaa tehdä mitä ihmeellisimpiä kysymyksiä. Ja minkä vuoksi te oikeastaan olette noin levoton? Onko se tosiaankin vain itserakkautta? Harmittaako teitä tosiaankin se, että nainen jättää teidät, ettekä te naista? Tiedättekö mitä, Nikolai Vsevolodovitš? Ollessani teidän luonanne nyt olen tullut yhä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että te olette minua kohtaan hirvittävän jalomielinen, mutta kas sitähän minä juuri en teissä siedäkään.
Nikolai Vsevolodovitš nousi ja astui muutaman askelen huonetta pitkin.
— Hyvä on, käyköön sitten niin… Mutta miten tämä kaikki on oikeastaan saattanut tapahtua?
— Sekö teitä nyt huolettaa? Ja kuitenkin te jos kukaan olette aivan kuin sormin tämän kaiken jo edeltäkäsin laskenut, ymmärrätte sen paremmin kuin kukaan muu koko maailmassa ja olette siihen juuri luottanutkin. Olen herrasneiti, jonka sydäntä on ruokittu oopperoilla, kas siitä se sai alkunsa, kas siinä kaiken selitys.
— Ei se ole niin.
— Ei tässä ole yhtään mitään, mistä omatuntonne voisi soimata teitä, ja tämä kaikki on totisen totta. Kaikki sai alkunsa kauniista tuokiosta, jonka lumousta en jaksanut torjua. Toissa päivänä, kun »pahoitin mielenne» kaiken kansan nähden ja kun te kohtelitte minua niin ritarillisesti, minä kotiin tultuani olin heti ymmärtävinäni, että te olitte karttanut minua siksi, että olitte naimisissa, eikä suinkaan siksi, etten olisi teitä miellyttänyt, — mitä hienoston neitinä eniten pelkäsin. Ymmärsin, että te karttaessanne tahdoitte säästää minua, mieletöntä. Näettehän, miten arvostan teidän jalouttanne. Tähän ennätti sitten Pjotr Stepanovitš ja selitti minulle kaiken juurta jaksain. Hän uskoi minulle, että teidät on saanut valtoihinsa jalo aate, jonka rinnalla me molemmat emme ole muka yhtään mitään, mutta että minä olin kuitenkin vielä teidän tiellänne poikkiteloin. Hän laski itsensä tosin mukaan. Hän tahtoi välttämättä, että me kaikki kolmisin… hän mainitsi jotakin purresta ja vaahteraisista airoista kansanlaulumme mukaisesti. Kehuin häntä, sanoin, että hän oli runoilija, ja hän otti puheeni aivan täydestä. Mutta koska olen aina tietänyt, että minusta ei olisi muuta kuin tuokioksi, niin päätin ratkaista kaiken heti. Kas siinä kaikki, ja se saa riittää, ei enää mitään selityksiä… Voipa käydä vielä niinkin, että riitaudumme. Ei teillä ole pelkoa, vastaan kaikesta yksin. Olen huono, oikullinen, hurmaannuin oopperapurteen, olen herrasneiti… Mutta tiedättekö, luulin sentään, että piditte minusta aivan hirveästi. Älkää halveksiko hupakkoa älkääkä naurako sille kyynelkarpalolle, joka äsken valahti. Ette usko, miten mielelläni itken joskus »itseäni säälitellen». Mutta riittää jo, riittää. Minä en kykene mihinkään, ettekä tekään kykene mihinkään. Kaksi näpsähdystä kummaltakin puolen, siinä olkoon lohdutuksemme. Ei ainakaan itserakkaus loukkaannu.
— Unta ja houretta! — valitti Nikolai Vsevolodovitš väännellen käsiänsä ja kulkien edestakaisin huoneessa. — Liza parka, mitä olet tehnyt itsellesi?
— Kärvennyin hieman kynttilän liekissä eikä muuta mitään. Ettehän te vain itke? Käyttäytykää sopivammin, olkaa tunteettomampi…
— Miksi, miksi tulit luokseni?
— Ette näy itsekään ymmärtävän, miten koomilliseen valoon joudutte seurapiirin silmissä tuollaisine kysymyksinenne!
— Miksi saatoit itsesi turmioon noin järjettömästi ja typerästi, ja mitä nyt on tehtävä?
— Onko tuo Stavrogin, »verenimijä Stavrogin», kuten muudan teihin rakastunut naishenkilö nimittää teitä. Kuunnelkaahan, sanoinhan jo teille: annoin koko elämäni tuokiosta, ja olen nyt rauhallinen. Tehkää tekin samoin… muuten, eihän se teille ole tarpeellistakaan, teillä on vielä edessänne monta »hetkeä» ja »tuokiota».
— Täsmälleen yhtä monta kuin sinullakin. Annan sinulle kunniasanani, ei ainoatakaan enemmän kuin sinullakaan!
Hän käveli edestakaisin eikä huomannut Lizan kirkastuvaa, läpitunkevaa katsetta, jossa toivonkipinä näytti hetkeksi välähtävän. Mutta valonsäde sammui jo taas samassa.
— Jos sinä, Liza, tietäisit, miten tuiki mahdotonta minun on olla tänä hetkenä aivan vilpitön ja mitä se merkitsee minulle. Voi, jospa voisin tunnustaa sinulle kaiken…
— Tunnustaako? Te aiotte minulle tunnustaa jotakin? Jumala varjelkoon minua tunnustuksiltanne! — keskeytti Liza hänet säikähtäen.
Hän pysähtyi ja odotteli levottomana.
— Minun on myös tunnustettava teille, että jo silloin, Sveitsissä, minussa yhä enemmän varmistui ajatus, että teillä mahtanee olla omallatunnollanne jotakin kauheata, likaista, veristä ja… että kaikki se tekee teidät samalla jollakin tavoin naurettavaksi… Varokaa tunnustamasta minulle mitään, jos tämä on totta, saatan nauraa teille päin silmiä! Ehkäpä nauran ääneen teille aina elämänne loppuun saakka… Ai, ai, te kalpenette taas! En minä, en minä enää, lähden pois, — Liza hypähti tuolilta ja teki halveksumista ja inhoa ilmaisevan liikkeen.
— Kiusaa minua, rankaise minua, puske minuun vihasi, — huudahti Nikolai Vsevolodovitš epätoivoisesti. — Sinulla on siihen täysi oikeus! Tiesin, etten sinua rakastanut, ja kuitenkin saatoin sinut turmioon. Se on totta, olen »jättänyt tuokion taakseni», minulla oli toivoa… kauan sitten… ja se oli viimeinen. En jaksanut vastustaa valoa, joka tulvi sieluuni sinun käydessäsi eilen luokseni, omasta aloitteestasi, yksin ja ensimmäisenä. Aloin taas äkkiä uskoa… Luulenpa, että uskon yhä vielä tänä hetkenäkin.
— Noin jalomielisestä tunnustuksesta olen velkaa omani: minä en halua olla teille säälittelevä sisar. Ehkäpä vielä kerran menenkin sairaanpiiaksi, jollen kykene aikoinaan, jo tänään, kuolemaan. Mutta jos tuleekin minusta sellainen, niin ei ainakaan teitä varten, vaikka ainahan tekin sentään olette kenen tahansa toisen jalattoman ja kädettömän arvoinen. Minusta tuntui aina siltä, että te viette minut jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa asustaa ihmisen kokoinen ilkeä jättiläishämähäkki ja että me siellä vietämme sitten yhdessä koko elämämme vain tuohon hämähäkkiin tuijottaen ja sitä peläten. Siinä meidän keskinäinen rakkautemme kuluukin sitten loppuun. Kääntykää Dašjenkan puoleen, hän on kyllä valmis lähtemään mukaanne mihin vain.
— Te ette malttanut olla häntäkään mainitsematta!
— Pikku koira parka! Viekää hänelle terveiseni. Joko hän tietää, että te jo Sveitsissä olitte päättänyt säästää hänet vanhuuden päivien varalle? Kuinka kaukonäköistä! Kuinka hyvää huolenpitoa! Ai, kuka siellä?
Salin perällä joku raotti hivenen verran ovea, jonkun pää pisti raosta esille ja katosi taas samassa.
— Sinäkö siellä, Aleksei Jegorytš? — kysäisi Stavrogin.
— Ei, minähän se täällä vain, — ja Pjotr Stepanovitš kurottautui taas ovesta, mutta vain puolittain.— Päivää, Lizaveta Nikolajevna. Hyvää huomenta joka tapauksessa. Arvasinhan, että tapaan teidät molemmat täältä salista. Vain silmänräpäykseksi, Nikolai Vsevolodovitš. — On aivan välttämätöntä sanoa teille pari sanaa… aivan välttämätöntä… vain pari sanaa!
Stavrogin astui häntä kohti, mutta kääntyikin kolmen askelen päässä taas Lizan puoleen.
— Jos kuulet jotakin, Liza, niin muista sanoneeni: olen yksin syyllinen kaikkeen.
Liza vavahti ja katsahti häneen arasti, mutta samassa Stavrogin oli jo poistunut.
Huone, josta Pjotr Stepanovitš oli kurkistanut, oli iso, soikea eteinen. Tähän asti oli täällä istunut Aleksei Jegorytš, mutta tämän hän oli lähettänyt pois. Nikolai Vsevolodovitš sulki salin oven jäljessään ja pysähtyi odotellen. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen nopeasti ja tutkivasti.
— No?
— Jos te jo sen tietäisittekin, — hätäili Pjotr Stepanovitš ja näytti kuin hän olisi tahtonut silmillään tunkeutua suoraan toisen sieluun, — niin tietenkään ei kukaan meistä ole millinkään syyllinen, sillä siinä on sellainen yhteensulautuma… yhteensattuneet olosuhteet… sanalla sanoen, juriidisesti ei ainakaan mikään voi viitata teihin, ja riensin sen teille ilmoittamaan.
— Ovatko he palaneet? Murhatutko?
— Murhatut, mutta eivät palaneet, sehän se pahinta onkin. Mutta kunniasanani, en ole tähänkään syyllinen vähääkään, vaikka kuinka epäilisitte minua, — sillä te kai epäilette minua sittenkin, vai kuinka? Tahdotteko, että puhun suuni puhtaaksi: mieleeni nähkääs sittenkin tuli ajatus, — tehän itse olette antanut siihen aihetta, ette tosin tahallanne, vaan kiusoitellessanne minua (sillä ette te kai olisi siten tahallanne tehnyt?) — mutta en uskaltanut ryhtyä siihen, enkä olisi ryhtynytkään, en edes sadasta ruplasta, eikä siitä olisi ollut mitään hyötyäkään, sehän on minulle, lähinnä minulle… (Hän hätäili kovasti ja puhua rätisi kuin ainakin kielikello.) Mutta kuinka merkillinen yhteensattuma: annoin omistani (kuulitteko, omistani, teidän rahojanne en käyttänyt ruplaakaan, ja mikä tärkeintä, senhän te itse hyvin tiedätte) tuolle juopolle pölhölle, Lebjadkinille kaksisataa kolmekymmentä ruplaa, toissa päivänä, jo illan suussa, — kuulittehan, toissa päivänä eikä eilen esitelmätilaisuuden jälkeen, huomatkaa se. Tämä on hyvin omituinen sattuma, sillä enhän silloin vielä tietänyt ollenkaan varmasti, lähteekö Lizaveta Nikolajevna luoksenne vai eikö. Nämä omat rahani annoin vain sen vuoksi, koska te toissa päivänä kunnostauduitte jo siinä määrin, että päätitte ilmaista kaikille salaisuutenne. Niin, enhän minä tahdo tunkeutua… omapa on asianne… ritari… mutta sen myönnän, että hämmästyin, oli kuin minua olisi lyöty puulla päähän. Mutta koska noista tragedioista olen saanut kyllikseni jo ammoin, huomatkaa, puhun aivan vakavasti, vaikka käytänkin muinaisslaavilaista puhetapaa, — koska tämä kaikki nyt olisi ollut vahingoksi suunnitelmilleni, niin lupasin itselleni, tuli mitä tuli, toimia niin, että saisin lähetetyksi Lebjadkinit salaa teiltä Pietariin, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Lebjadkin itse sinne niin kovin halusi. Yhden virheen vain tein: annoin rahat teidän nimessänne. Liekö se nyt oikeastaan mikään virhe ollutkaan? Ehkä se ei ollutkaan, vai mitä? Kuulkaahan nyt, kuulkaahan, miten sitten kaikki kääntyi… — Puheen touhussa hän läheni aivan melkein kiinni Stavroginiin ja vähältä piti, että hän ei tarttunut jo hänen takkinsa käänteisiin (tahtoisinpa väittää, että hän teki näin aivan tahallaan). Stavrogin iski voimakkain lyönnein hänen kätensä alas.
— Mitä tuo nyt on… älkäähän sillä tavoin… käsihän voi taittua… Pääasia tässä kaikessa on se, miten kaikki kääntyi, — hän rätisi edelleen iskua edes sen enempää ihmettelemättä. — Jo illalla siis annoin rahat, jotta hän jo aamulla olisi ollut sisarkultansa kanssa ennen aamunkoittoa tipotiessään; jätin koko puuhan tuon Liputin-roiston huoleksi, hänen piti huolehtia heidän junalle viemisestään ja saattamisestaan. Mutta kas, Liputin-roistoa haluttikin kujeilla hieman yleisön huviksi — olette kai siitä jo kuullutkin — esitelmätilaisuudessa. Kuulkaahan, molemmat juovat, sepittelevät runoja, joista toinen puoli on Liputinin keksintöä. Tämä pukee hänet hännystakkiin, vaikka on nimenomaan sanonut lähettäneensä hänet jo aamulla matkaan, ja piilottelee sitten häntä joissakin takanurkissa työntääkseen hänet puhujalavalle. Mutta toinenpa juokin itsensä odottamatta sikahumalaan. Sitten seuraa kaikille tuttu skandaali, sitten viedään hänet puolikuolleena kotiin, ja täällä Liputin anastaa häneltä nuo kaksi sataa ruplaa sekä jättää hänelle vain pientä rahaa. Mutta pahaksi onneksi onkin asia niin, että tämäkään ei ole malttanut olla jo aamupäivällä näyttelemättä rahoja ja kehuskelematta niistä sellaisissa paikoissa, joissa se ei olisi ollenkaan ollut tarpeellista. Ja kun Fedjka odottelikin juuri tätä ja kun hän Kirillovillakin oli jotakin sellaista kuullut (muistattehan viittauksenne!), niin hän päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kas, siinä on koko totuus. Olen ainakin iloinen siitä, että Fedjka ei löytänyt sentään rahoja. Tuhansia luuli sieppaavansa, roisto! Tulipalokin lienee saanut hänet kiirehtimään, säikähti hieman… Uskotteko, että tuo tulipalo oli minulle aika isku. Ei, piru sen oikein tietää, mitä se oikein oli? Se on niin kuvaamatonta itsevaltaisuutta… Näettehän, etten salaa teiltä mitään, koska odotan teiltä niin paljon. No niin, olenhan kypsytellyt tosin jo kauan mielessäni tuota tuliajatusta, onhan se niin kovin yleinen ja kansanomainen, mutta olen aikonut säästää sen viimeiseksi, kaikkein kriitillisimpään hetkeen, siihen kallisarvoiseen tuokioon, jolloin me nousemme yhtenä miehenä… Mutta näiden päähän pälkähtääkin ryhtyä siihen aivan omavaltaisesti, ilman määräystä, ja juuri sellaisena hetkenä, jolloin pitäisi päinvastoin olla niin hiljaa, ettei saisi hengittääkään muuten kuin nyrkkiinsä! Tämä on suorastaan käsittämätöntä omavaltaisuutta! Sanalla sanoen, en tiedä toistaiseksi vielä mitään, puhutaan parista špigulinilaisesta… mutta jos juttuun on sekaantunut myösmeikäläisiä, jos vain yksikin heistä on yrittänyt vaikkapa vain lämmitellä siinä käsiänsä — niin paha hänet perii! Kas siinä näette nyt, miten käy, jos antaa hivenenkin verran vapautta! Ei, tuo demokraattinen roskajoukko viisikkoineen — on huono tuki! Tähän tarvitaan vain yksi ihanan suuri, johonkin epäjumalaan kohdistuva despoottinen tahto, joka nojautuu johonkin, joka ei ole satunnaista ja ulkopuolella olevaa… Tällöin voi odottaa, että viisikotkin vetävät häntänsä alistuvaisesti luimuun ja voivat tarvittaessa orjamaisen nöyrinä kelvata käytettäviksemme. Mutta joka tapauksessa, vaikka ne siellä nyt rupeaisivatkin täyttä päätä hölisemään, että koska Stavroginin oli muka välttämätöntä saada poltetuksi vaimonsa, niin täytyi polttaa koko kaupunki, niin kuitenkin…
— Joko siellä sitten on alettu hölistä sellaista?
— Niin eihän siellä tosin vielä, se on totta, en ole kuullut yhtään mitään, mutta minkäs ihmisille voi, etenkin niille, jotka ovat palosta kärsineet!Vox populi, vox Dei. Kauankos sellainen huhu leviää?… Mutta eihän teillä tietenkään ole vähintäkään vaaraa. Juriidisesti teitä ei voida syyttää mistään, eikä omallatunnollannekaan ole mitään. Ettehän te tätä ole tahtonut? Ettehän? Todisteita ei ole minkäänlaisia, vain pelkkä sattuma… Jos nyt Fedjka sattuisikin muistamaan nuo teidän varomattomat sananne, jotka lausuitte Kirillovin luona (ja miksi pitikin teidän ne sanoa?), mutta eihän sekään vielä todista yhtään mitään, ja Fedjkan suun me kyllä tukkeamme. Teen sen jo tänään…
— Eivätkö ruumiit ole yhtään palaneet?
— Eivät vähääkään. Tuo veijari ei ole osannut järjestää mitään niin kuin olisi pitänyt. Mutta olen ainakin iloinen siitä, että te olette noin rauhallinen… sillä vaikka te ette olekaan vähintäkään tähän kaikkeen syyllinen, ette edes ajatuksissanne, niin onhan se sentään… Ja onhan teidän ainakin myönnettävä, että kaikki tämä saa asiamme aivan toiselle tolalle. Te olette nyt vapaa leskimies ja voitte vaikkapa heti naida ihanan neidon suurine myötäjäisineen, neidon, joka päälle päätteeksi on jo hallussanne. Kas, tällaista voi saada aikaan vain pelkkä sokea sattuma, — eikö totta?
— Te uhkaatte, tyhmä mies?
— No, riittää, riittää jo! Tyhmä mies, mitä te tuollakin oikein tarkoitatte? Sen sijaan, että iloitsisitte, te… Tulin tahallani aivan lentäen ilmoittaakseni teille mitä pikimmin… Mitäpä syytä minulla olisi uhkailla teitä? Mitäpä voittaisin uhkauksilla? Minulle on tärkeätä, että te suostutte mielellänne ettekä pelosta. Te olette valo ja aurinko… Minähän tässä pelkään teitä, minkä jaksan, ettekä te minua! Enhän minä ole Mavriki Nikolajevitš… Ja ajatelkaahan, kiitäessäni tänne kilpa-ajorattaissa näen Mavriki Nikolajevitšin täällä puutarhanne aidan luona, aivan puutarhan perimmäisessä nurkassa… šinelli yllään, läpimärkänä, varmaankin hän on istunut siellä kaiken yötä! Voi sun ihmeitä! Pitääpäs ihmisen tulla noin hulluksi!
— Mavriki Nikolajevitš? Onko se totta?
— Totta, aivan totta. Istuu puutarhan aidan luona. Täältä, täältä noin kolmensadan askelen päässä luullakseni. Yritin kiireesti hänen ohitsensa, mutta hän näki minut sittenkin. Ettekö ole tietänyt sitä? Siinä tapauksessa olen hyvilläni, että muistin kertoa sen teille. Kas, tällainen saattaa käydä kaikista vaarallisimmaksi, etenkin jos hänellä sattuu olemaan revolveri ja jos päälle päätteeksi vielä on yö, sateinen sää ja aivan luonnollinen kiihtyneisyys, — sillä ovathan olosuhteet tosin hieman kummalliset, hah, hah, haa! Mitä luulette, miksi hän istunee siellä?
— Odottaa Lizaveta Nikolajevnaa tietenkin.
— Kas sillä tavalla! Miksi tämä ei sitten hänen luokseen? Ja… tällaisessa sateessa… siinäpä vasta hölmö!
— Lizaveta Nikolajevna menee aivan kohta hänen luokseen.
— Heh, heh hee! Kas siinäpä uutisia! Hän siis… Mutta kuulkaahan, nythän hänen asiansa ovat aivan toisin: Mitäpä hän nyt enää Mavrikista? Tehän olette vapaa leskimies ja voitte vaikkapa jo huomenna mennä hänen kanssaan naimisiin. Hän ei sitä vielä tiedäkään, — sallikaa minun järjestää kaikki. Missä hän on? Täytyy minun ilahduttaa häntäkin.
— Ilahduttaako?
— Totta kai, menkäämme jo.
— Luuletteko sitten, että hän ei aavista mitään noista ruumiista? —Stavrogin kysäisi tämän aivan erikoisesti siristellen silmiänsä.
— Eipä tietenkään, — Pjotr Stepanovitš heittäytyi täysin hölmöksi, — sillä eihän nähkääs juriidisesti… Voi teitä! Ja mitäpä siitä, vaikkapa aavistaisikin! Naisille järjestyy kaikki tämmöinen aivan erinomaisesti, te ette vielä tunne naisia! Sitäpaitsi hänelle on nyt kaikkein edullisinta mennä teidän kanssanne naimisiin, sillä onhan hänen maineensa nyt joka tapauksessa tahraantunut, olen puhunut hänelle kaiken lisäksi vielä »purresta». Huomasin nimittäin, että häneen voi parhaiten vaikuttaa juuri »purrella», kas sellaista kaliberia on tämä tyttö. Älkää olko vähääkään huolissanne, kyllä hän harppaa näiden ruumiiden yli niin että hei vain, — sitä suuremmalla syyllä, koska te olette aivan viaton, eikö totta? Hän voi kyllä panna nämä ruumiit hampaansa koloon voidakseen loukata teitä joskus myöhemmin, ehkäpä vasta noin avioliittonne toisena vuonna. Jokainen nainen astuessaan vihille piilottaa näin jotakin miehen entisyydestä varastoon, mutta silloinhan… mitä se merkitsee enää vuoden kuluttua? Hahhahhaa!
— Jos kerran te olette täällä kilpa-ajorattainenne, niin viekää hänet heti paikalla Mavriki Nikolajevitšin luo. Hän sanoi äsken, että hän ei siedä minua ja että hän lähtee luotani eikä siis tahdo käyttää minun ajoneuvojani.
— Niinkö? Lähteekö hän tosiaankin? Mistähän se voisi johtua? — PjotrStepanovitš katsoi häneen hölmistyneenä.
— On kai päässyt selville tänä yönä siitä, etten rakasta häntä vähääkään… minkä hän muuten on aina tietänyt.
— Ettekö te sitten todellakaan rakasta häntä? — Pjotr Stepanovitš sanoi tämän aivan kuin olisi määrättömästi sitä ihmetellyt. — Jos asia on näin, niin miksikä te sitten eilen hänen tänne tullessaan jätitte hänet luoksenne ettekä kunnian miehenä sanonut hänelle suoraan, että ette rakasta häntä? Tämä oli teidän puoleltanne hyvin alhaisesti tehty. Ja mihin asemaan te olette saattanut minut hänen silmissään.
Stavrogin alkoi äkkiä nauraa.
— Nauran vain apinalleni, — hän selitti samassa.
— Ahaa! Arvasitte, että yritin näytellä narria, — Pjotr Stepanovitš naurahti äärettömän iloisesti, — tahdoin vain huvittaa teitä! Ajatelkaahan, arvasin aivan heti nähtyäni teidät, huomasin kasvojen ilmeestä, että teitä oli kohdannut »onnettomuus». Ehkäpä aivan täydellinen epäonnistuminen, vai mitä? No niin, lyönpä vaikka vetoa, — hän huudahti ihastuksesta tuskin malttaen vetää henkeään, — että te koko yön istuitte vain salissa vierekkäin kumpainenkin omalla tuolillanne ja käytitte kallisarvoisen ajan väitelläksenne jostakin äärimmäisen ylevästä´… Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, mitäpä se minua liikuttaa: Tiesinhän jo eilen aivan varmasti, että kaikki saattaa loppua hyvin typerästi. Toin hänet teille vain siitä syystä, että tahdoin huvittaa teitä sekä todistaa teille, että minun kanssani ei käy aikanne pitkäksi. Kolmesataa kertaa voin olla hyödyksi tällä tavoin. Ylipäänsä rakastan olla ihmisille mieliksi. Jos taas te ette häntä enää tarvitse minkä olen myös ottanut huomioon, sitä vartenhan oikeastaan tulinkin, niin…
— Oletteko; siis tuonut hänet luokseni yksinomaan vain huvittaaksenne minua?
— Minkä vuoksi sitten muutenkaan?
— Ettekä siis pakottaaksenne minut murhaamaan vaimoni?
— Kas niin, oletteko te murhannut? Miten traagillinen mies te olette!
— Yhdentekevää, te olette murhannut.
— Minäkö murhannut? Olenhan sanonut teille, että minun syytäni ei ole tässä ei tuon vertaa. Te teette muuten minut levottomaksi…
— Jatkakaa, te sanoitte: »Jos te ette häntä enää tarvitse, niin…»
— Niin jättäkää hänet minun huostaani. Kaikki käy oivallisesti, naitan hänet Mavriki Nikolajevitšille, jota muutoin minä en ole suinkaan istuttanut tuonne puutarhaan, sitä teidän ei pidä luulla. Minähän suorastaan pelkään häntä nyt. Kas kuin sanoillekin: »Kilpa-ajorattainenne», mutta minäpä lennähdinkin kuitenkin ohi, jos hänellä todellakin on revolveri… Hyvä, että otin omanikin mukaan. Kas tässä (hän veti taskustaan esille revolverin, näytteli sitä ja piilotti sen sitten). — Olinpa mukaan pitkän matkan varalta… Tuon kaiken minä muuten saan silmänräpäyksessä sujumaan: Hänen pikku sydämensä ikävöi nyt jo kipeästi Mavrikia… Sen pitäisi ainakin jomottaa…ja tiedättekö — Jumala sen tietää, että minun on suorastansa häntä hieman sääli! Kun vien hänet Mavrikin luo, niin hän alkaa heti muistella teitä, — kehuu teitä hänelle ja moittii häntä päin silmiä, — naisen sydän. Mutta te nyt taas nauratte? Olen kauhean ilonen, että te olette taas noin hyvällä tuulella. Lähtekäämme sitten. Aloitan heti Mavrikista, mutta noista murhatuista… tiedättekö, eikö olisi selvintä toistaiseksi vaieta niistä? Saahan hän tietää sen myöhemmin.
— Mistä saa tietää? Kuka on murhattu? Mitä te sanoitte MavrikiNikolajevitšista? — Liza oli avannut eteisen oven.
— Ahaa! Olette kuunnellut salaa?
— Mitä te sanoitte Mavriki Nikolajevitšista? Onko hänet murhattu?
— Ahaa! Te ette ole siis kuullut kaikkea! Rauhoittukaa, Mavriki Nikolajevitš on elossa ja aivan terve, josta kaikesta te voitte silmänräpäyksessä päästä varmuuteen, sillä hän on täällä, tien varrella, puutarhan aidan luona… ja luultavasti on istunut siellä kaiken yötä, on kastunut läpimäräksi, hänellä on vain šinelli yllään… Tullessani tänne hän näki minut.
— Se ei ole totta. Tehän sanoitte »noista murhatuista»… Kuka on murhattu? — hän kyseli itsepintaisesti ja tuskallisen epäluuloisesti.
— Murhatut ovat vaimoni, hänen veljensä Lebjadkin ja heidän palvelijattarensa, — Stavrogin ilmoitti lujasti.
Liza vavahti ja kalpeni kauheasti.
— Petomainen, omituinen tapaus, Lizaveta Nikolajevna, mitä tavallisin ryöstömurha, — Pjotr Stepanovitš alkoi taas puhua rätistä, — vain pelkkä ryöstömurha, tulipalon varjossa tehty. Fedjka-pakkotyövangin ja hölmön Lebjadkinin roistontöitä, Lebjadkinin, joka näytteli kaikille rahojansa… siksipä minä olen tänne lentänytkin… aivan kuin olisi minua heitetty kivellä otsaan. Stavrogin aivan horjahti, kun ilmoitin sen hänelle. Me tässä yhdessä neuvottelimme, ilmoittaisimmeko sen teille vai emmekö?
— Nikolai Vsevolodovitš, puhuuko hän totta? — Liza virkkoi tuskin kuuluvasti.
— Ei.
— Kuinka niin? — Pjotr Stepanovitš vavahti — mitä tämä on olevinaan?
— Herra Jumala, minä tulen hulluksi, — huudahti Liza.
— Mutta koettakaahan sentään ymmärtää ainakin se, että tämä mies on täysi hullu! — huudahti Pjotr Stepanovitš kaikin voimin — onhan hänen vaimonsa joka tapauksessa murhattu. Näettehän, kuinka kalpea hän on… onhan hän ollut täällä teidän kanssanne koko yön, ei ole hetkeäkään poistunut, mitenkä olisi mahdollista epäillä häntä?
— Nikolai Vsevolodovitš, sanokaa minulle kuin tunnustaisitte sen Jumalalle, oletteko syyllinen vai ettekö, ja silloin, vannon sen, uskon sanoihinne kuin Jumalan sanaan ja lähden kanssanne vaikkapa maailman ääriin, voi, lähden varmasti! Seuraan teitä kuten koira…
— Miksi te noin kiusaatte häntä, te fantastinen ihminen! — Pjotr Stepanovitš aivan raivostui. — Lizaveta Nikolajevna, uskokaa minua. jauhakaa minut vaikka huhmaressa hienoksi, mutta hän on syytön ja päinvastoin on surusta itsekin aivan murtunut sekä hourailee, kuten näette. Ei vähintäkään, ei vähintäkään, ei edes ajatuksissaan hän ole syyllinen… Kaikki on ryövärien työtä, ryövärien, jotka varmaankin viikon kuluttua saadaan kiinni ja saavat raipparangaistuksen… Tähän ovat syypäät Fedjka-pakkotyövanki ja špigulinilaiset, siitähän puhuu jo koko kaupunki, siksipä minäkin…
— Onko tämä totta, onko tämä totta? — Liza vapisi odotellessaan viimeistä tuomiotaan.
— Minä en ole murhannut ja olin sitä vastaan, mutta kuitenkin tiesin, että he tulevat murhatuiksi enkä mennyt estämään murhaajia. Menkää pois luotani, Liza — virkkoi Stavrogin ja meni salin puolelle.
Liza peitti kasvot käsiinsä ja lähti pois. Pjotr Stepanovitš oli syöksähtämäisillään hänen jälkeensä, mutta palasi kuitenkin saliin.
— Vai sillä tavalla te? Vai sillä tavalla te? Ette siis pelkää mitään? — Aivan raivoissaan hän hyökkäsi Stavroginin luo jupisten jotakin aivan mieletöntä löytämättä edes ilmaisua ajatuksilleen ja vaahdon noustessa suupieliin.
Stavrogin seisoi keskellä salia eikä vastannut hänelle sanaakaan. Hän oli siepannut käteensä aivan kevyesti hiussuortuvan päästänsä ja hymyili hieman nolona. Pjotr Stepanovitš nykäisi häntä lujasti hihasta.
— Mikä teidän oikein on? Vai sellaisiin te olette ryhtynyt? Ilmiannatte meidät kaikki ja menette itse luostariin tai pirun luo… Mutta minäpä otan teidät hengiltä, vaikkapa ette pelkäisikään minua!
— Ai, tekö siellä yhä rätisette? — Stavrogin erotti hänet lopulta. — Rientäkää, — hän havahtui samassa, — rientäkää hänen jälkeensä, käskekää valjastaa vaunut, älkää jättäkö häntä… juoskaa, juoskaa pian! Saattakaa hänet kotiin saakka, että kukaan ei saisi tästä tietää ja että hän ei menisi sinne… ruumiita… ruumiita… Istuttakaa hänet väkisin vaunuihin… Aleksei Jegorytš! Aleksei Jegorytš!
— Seis, älkää huutako! Hän on jo Mavrikin sylissä… Mavriki ei lähde vaunuihinne… Seis, sanon minä! Tässä on kysymyksessä enemmän kuin pelkät vaunut.
Hän sieppasi taas revolverin. Stavrogin katsahti häneen totisena.
— Mitäpä siitä, tappakaa minut, — hän sanoi hiljaa aivan kun sovintoon suostutellen.
— Hyi, piru, millaisen valheen ihminen voi ottaa niskoilleen! — Pjotr Stepanovitš aivan tärisi. — Ei tosiaankaan olisi pahaksi tappaa! Ei hän voinutkaan muuta kuin sylkäistä vasten kasvojanne!… Oletteko te mikään »pursi», vanha reiällinen, puinen lotjaromu te olette!… Sietäisipä teidän nyt vaikkapa vain pelkästä kiukusta jo havahtua! Voi teitä! Onko teistä siis kaikki yhdentekevää, koskapa itse haluatte kuulan otsaanne?
Stavrogin hymähti omituisesti.
— Jos te ette olisi tuollainen narri, niin ehkäpä sanoisinkin teille nyt… niin… jospa olisitte vaikkapa vain pisarankin verran viisaampi…
— Minä olen tosin narri, mutta en tahdo, että te, minun tärkein osani, olisitte myös narri! Ymmärrättehän te minut!
Stavrogin ymmärsi, ja luultavasti ei kukaan muu olisi ymmärtänytkään.Olihan Šatovkin hämmästynyt Stavroginin väittäessä, että PjotrStepanovitš kykeni hurmautumaan.
— Menkää nyt luotani hiiteen, huomiseksi saan ehkä puristetuksi itsestäni jotakin esille. Tulkaa huomenna.
— Niinkö? Niinkö?
— Mistäpä sen tietäisin!… Hiiteen, hiiteen.
Ja hän poistui salista.
»Tämä voi vielä kääntyä hyväksikin», murahteli Pjotr Stepanovitš itsekseen piilottaen revolverinsa.
Pjotr Stepanovitš riensi Lizaveta Nikoiajevnan jälkeen. Tämä ei ollut ehtinyt päästä muuta kuin parin askelen päähän talosta. Häntä oli viivyttänyt Aleksei Jegorytš, joka oli kulkenut hänen jäljessään ja seurasi häntä yhä vieläkin askelta jäljempänä, hännystakkisillaan, kunnioittavasti kumartuneena ja ilman hattua. Hän rukoili Lizaveta Nikolajevnaa odottelemaan ajoneuvoja. Ukko oli säikähtänyt ja itki suorastaan.
— Mene, herrasi pyytää teetä eikä kukaan sitä tarjoa hänelle, — PjotrStepanovitš työnsi hänet syrjään ja kävi suoraan kiinni LizavetaNikoiajevnan käsipuoleen.
Tämä ei irroittanut kättänsä. Hän ei nähtävästi ollut vielä täydessä tajussaan eikä ollut ennättänyt havahtua.
— Ensinnäkään te ette mene oikeaan suuntaan, — leperteli Pjotr Stepanovitš, — meidän on mentävä tänne eikä puiston ohi, ja toiseksi, te ette missään tapauksessa voi mennä jalkaisin, teillehän on täältä kolme virstaa eikä teillä ole vaatteitakaan. Jospa te tahtoisitte pisaraisenkin verran odotella. Minähän tulin tänne kilpa-ajorattaissa, niin että tuossa tuokiossa ajan tänne, te käytte istumaan niihin, minä saatan teidät, eikä kukaan näe meitä.
— Kuinka hyvä te olette… — virkkoi Liza lempeästi.
— Mitä vielä! Jokainen humaani mies aina sentään tällaisessa tapauksessa ja minun asemassani…
Liza katsahti häneen ihmeissään.
— Hyvä Jumala! Minä kun luulin, että vierelläni kulki yhä se ukko.
— Kuulkaahan, olen hyvin iloinen, että otatte asian täten, sillä kaikki tämähän on mitä kauheinta ennakkoluuloa, ja jos kerran se on siten, niin eikö sentään olisi parasta käskeä tuota ukkoa järjestämään meille heti vaunut, sehän kestäisi enintään kymmenen minuuttia, ja sillä aikaa me palaisimme odottelemaan kuistikkoon, eikö niin?
— Minä tahtoisin ensin… Missä ovat murhatut?
— Kas se tästä vielä puuttuisi! Sitähän minä juuri pelkäsinkin… Ei, tuon joutavan ajatuksemme jätämme kokonaan mielestämme, eikä siellä ole mitään katseltavaakaan.
— Minä tiedän, missä ne ovat, minä tunnen sen talon.
— No, mitäpä siitä, jos tuntisittekin! Ajatelkaahan, sataa, on sumuista… (Kylläpä nyt osasinkin ottaa pyhän velvollisuuden täytettäväkseni!) Kuulkaahan, Lizaveta Nikolajevna, joko — tai: joko te lähdette minun rattaillani, ja silloin teidän on odoteltava, ettekä saa ottaa enää askeltakaan, sillä jos menette eteenpäin vielä kaksikymmentä askelta, niin Mavriki Nikolajevitš huomaa meidät varmasti.
— Mavriki Nikolajevitš? Missä? Missä?
— Niin, jos te taas haluatte hänen luoksensa, niin voin vielä jonkin matkan saattaa teitä ja osoittaa teille, missä hän istuu, mutta minä itse, nöyrin palvelijanne, poistun siinä tapauksessa, sillä en haluaisi nyt lähestyä häntä.
— Hän odottelee minua! Voi, hyvä Jumala!— hän pysähtyi samassa, ja hänen kasvoilleen levisi puna.
— Mutta hyväinen aika, jos hän kerran on ennakkoluuloton mies! Mutta tiedättekö mitä, Lizaveta Nikolajevna, tämä ei enää koske minua. Minähän olen aivan syrjäinen henkilö, ja senhän te varsin hyvin tiedätte, mutta haluaisin sentään, että teidän kävisi hyvin… Jos »purtemme» ei onnistunutkaan, jos havaitsimmekin, että se olikin vain vanha ja mätä lotjaromu…
— Ihmeellistä! — huudahti Liza.
— Ihmeellistä, mutta kyyneliäpä näkyy vain sittenkin puristuvan silmistänne. Tarvitaan miehuutta. Ei saa missään suhteessa olla miestä huonompi. Meidän vuosisadallamme, jolloin nainen… hyi piru! (Pjotr Stepanovitš oli vähällä sylkäistä!) Mutta pääasia on, ei pidä katua mitään, ehkäpä kaikki kääntyy vielä hyväksikin! Mavriki Nikolajevitš on mies… sanalla sanoen… tunteellinen mies, vaikka ei puhelekaan liikoja, mikä ei muuten suinkaan ole vahingoksi, tietysti ehdolla, että hänellä myöskään ei ole ennakkoluuloja…
— Ihmeellistä! Ihmeellistä! — Liza nauroi hysteerisesti.
— Niin no, piru… Lizaveta Nikolajevna, — Pjotr Stepanovitš oli ärtyvinään, — olenhan koko ajan tässä oikeastaan vain puuhaillutkin teitä varten… eihän minulle tästä suinkaan… Tein teille eilen palveluksen, koskapa itse sitä halusitte, ja tänään taas… No niin, tästä te voitte jo nähdä Mavriki Nikolajevitšin, kas tuollahan hän istuukin, ei näe meitä. Oletteko te, Lizaveta Nikolajevna, muuten lukenutPolinjka Sachsia?
— Mitä niin?
— On olemassa sellainen kertomus,Polinjka Sachs. Ylioppilaana ollessani jo luin sen… Joku virkamies, niin siinä kerrotaan, virkamies, jolla on suuret tulot, vangituttaa vaimonsa huvilassaan syyttäen tätä uskottomuudesta… Ja olkoon se nyt miten tahansa, sylkäisen minä koko jutulle! Saatte nähdä, ennen kuin vielä ehditte kotiinnekaan, niin Mavriki Nikolajevitš tekee jo teille naimatarjouksen. Hän ei ole vieläkään teitä huomannut.
— Ah, älköön huomatkokaan! — huudahti Liza samassa aivan kuin mieletön, —mennään, mennään pois! Metsään! Kedolle!
Ja hän lähti juoksemaan takaisin.
— Lizaveta Nikolajevna, tämä on jo kauheata raukkamaisuutta! — Pjotr Stepanovitš lähti juoksemaan hänen jälkeensä. — Ja minkä vuoksi te oikeastaan ette tahdo, että hän huomaisi teidät? Päinvastoinhan teidän tulisi katsahtaa avoimesti ja ylpeästi häntä silmiin… Jos taas te ajattelette jotakin… mitä tulee… no niin… neitseellisyyteen… niin sehän on jo pelkkää ennakkoluuloa, vanhanaikaisuutta… Niin, mutta minne, minne te oikeastaan menette? Kylläpä juokseekin! Palatkaamme mieluummin Stavroginin luo, otetaan minun ajoneuvoni… Mutta minne te nyt oikeastaan… Siellähän alkavat pellot, no niin, nyt lankesi vielä kaiken lisäksi!
Hän pysähtyi. Liza liiti kuin lintu käsittämättä, minne oikeastaan lensi, ja Pjotr Stepanovitš oli jäänyt hänestä jo ainakin viidenkymmenen askelen päähän. Liza lankesi kompastuen multamättääseen. Samassa kajahti hänen takanansa hieman syrjästäpäin huuto. Mavriki Nikolajevitš se sieltä tuli. Hän oli nähnyt Lizan juoksun, hänen kompastumisensa ja juoksi nyt hänen luokseen pellon poikki. Pjotr Stepanovitš oli myös jo samana hetkenä muuttanut suuntaa ja katosi kiireisesti Stavroginien portista ajoneuvojensa luo.
Mutta Mavriki Nikolajevitš seisoi jo säikähtyneen ja pystyyn kohonneen Lizan luona, kumartuneena hänen puoleensa ja piti hänen kättänsä omassaan. Koko tämän kohtaamisen epätavallisuus oli järkyttänyt hänen mielensä niin, että kyynelet valuivat pitkin hänen kasvojansa. Mavriki Nikolajevitš näki sen, jota hän kunnioittaen ihaili, juoksemassa mielettömänä pellon poikki tällaisena hetkenä ja tällaisella ilmalla, päällysvaatteitta, eilisessä upeassa puvussa, joka nyt oli rypistynyt ja kaatuessa tahriintunut´… Hän ei voinut sanoa sanaakaan, riisui vain viittansa ja kietoi sen vapisevin käsin Lizan harteille. Samassa hän huudahti tuntiessaan Lizan koskettavan hänen kättänsä huulillansa.
— Liza! — hän kiljaisi, — minä en osaa mitään, mutta älkää ajako minua luotanne!
— Voi, niin, lähtekäämme kiireesti täältä, älkää jättäkö minua! — ja siepaten itse häntä kädestä Liza vei hänet mukanansa. — Mavriki Nikolajevitš, — hän alensi samassa ääntään säikähtäen, — yritin olla niin rohkea, mutta täällä minä pelkään niin kovin kuolemaa. Minä kuolen, kuolen hyvin pian, mutta minä pelkään, pelkään kuolemaa hän kuiskasi puristaen lujasti hänen kättänsä.
— Voi, jospa joku tulisi! — Mavriki Nikolajevitš katseli epätoivoisena ympärilleen, — vaikkapa joku ohikulkija! Jalkanne kastuvat, te… menetätte järkenne.'
— Ei se tee mitään, ei mitään! — Liza yritti rohkaista häntä, — kas näin, teidän kanssanne en pelkää niin kovin, pidelkää minua kädestä, johtakaa minua… Minne nyt, kotiinko? Ei, minä tahdon ensin nähdä murhatut. Väitetään, että joku on murhannut hänen vaimonsa, mutta hän sanoo tehneensä sen itse. Eihän se ole totta, eihän? Tahdon itse nähdä murhatut… minun vuokseni… heidän vuoksensa hän lakkasi tänä yönä minua rakastamasta… Kun näen kaiken, pääsen selville kaikesta. Pian, pian, tunnen sen talon… siellä on tulipalo… Mavriki Nikolajevitš, ystäväni, älkää suoko minulle anteeksi — kunniattomalle! Miksi soisitte minulle anteeksi? Miksi te itkette? Lyökää minua korvalle ja tappakaa minut kuten koira tänne pellolle!
— Ei kukaan saattaisi nyt olla teidän tuomarinanne, — virkkoi Mavriki Nikolajevitš lujasti, — Jumala suokoon teille anteeksi, minä kaikkein vähimmin voisin teitä tuomita!
Mutta tuntuisi hieman omituiselta kerrata heidän keskusteluansa. Molemmat he kulkivat käsi kädessä nopeasti kiirehtien, aivan kuin mielettömät. He suuntasivat kulkunsa suoraan paloa kohti. — Mavriki Nikolajevitš ei vieläkään ollut luopunut toivostansa, vaan odotteli matkalla tavoittavansa jotkin rattaat, mutta sellaisia ei vain kuulunut. Hieno tihkusade tunkeutui läpikoko seudun himmentäen valon kajastuksenkin ja kaikki vivahdukset sekä kietoen kaiken sumuiseen, lyijynharmaaseen, yhtenäiseen vaippaan. Oli jo kauan ollut päivä, mutta näytti siltä, kuin ei olisi vielä edes aamu valjennut. Ja yht'äkkiä tuosta sumuisesta, kylmästä pimeydestä piirtyi esille omituinen, epätodellinen hahmo, joka näytti liikkuvan heitä kohti. Luulenpa nyt tätä kuvatessani, että jos minä olisin ollut Lizaveta Nikolajevnan sijassa, niin en olisi uskonut silmiäni. Mutta hänpä vain huudahti iloisesti ja tunsi heti kohta vastaantulevan. Tämä oli Stepan Trofimovitš. Miten hän oli lähtenyt matkalle, miten saattoi muuttua todellisuudeksi hänen mieletön pakopäähänpistonsa, — siitä kaikesta tuonnempana. Mainitsen vain, että jo tänä aamuna häntä oli vaivannut vilutauti, mutta sairauskaan ei ollut saanut häntä luopumaan päätöksestään. Hän asteli lujin askelin märkää maata pitkin. Saattoi huomata, että hän oli suunnitellut yrityksensä, niin hyvin kuin hän suinkin oli osannut, yksin, epäkäytännöllisenä kamarifilosofina. Hänen yllään oli »matkapuku»: tahallinen matkatakki, leveällä, soljellisella kiiltonahkavyöllä vyötetty, uuden uutukaiset saappaat jaloissa ja housujen lahkeet saappaan varsissa. Varmaankin hän jo kauan sitten oli kuvitellut matkamiehen tällaiseksi. Ja vyön sekä kiiltävävartiset husaarinsaappaat, joissa hän ei osannut edes kävellä, hän oli kai hankkinut jo muutamia päivä sitten. Leveälierinen hattu, kudottu villahuivi tiukasti kaulan ympäri kiedottuna, keppi oikeassa kädessä ja vasemmassa pienen pieni, tupaten täynnä oleva matkalaukku täydensivät pukua. Lisäksi oli vielä oikeassa kädessä aukipingoitettu sateensuoja. Näitä kolmea esinettä, sateensuojaa, keppiä ja matkalaukkua, hänen oli ensi virstaa astuessaan hankala pidellä, ja toisella ne kävivät jo suorastaan painaviksi.
— Tekö todellakin? — huudahti Liza katsellen häntä surullisen ihmettelevästi, sitten kun ensimmäinen vaistomainen ilonpurkaus oli mennyt ohi.
—Lise!— kirkaisi; Stepan Trofimovitš ja syöksähti Lizan luo melkein kuin houreessa; —Chère, chère… tekö tosiaankin… tällaisessa sumussa? Näettekö, kajastus? Vous êtes malheureuse, n'est-ce pas? [Olette onneton, eikö niin?] Näen, näen, älkää kertoko, mutta älkää kysykö myöskään mitään minulta. Nous sommes tous malheureux, mais il faut les pardonner tous. [Olemme kaikki onnettomia, mutta heille kaikille on annettava anteeksi.]Pardonnons, Lise, ja olkaamme iäti vapaat. Päästäkseen irti maailmasta ja saavuttaakseen täydellisen vapauden —il faul pardonner, pardonner et pardonner!
— Mutta miksi te polvistutte?
— Sen vuoksi, että heittäessäni jäähyväiset maailmalle tahdon nähdä teidän olentonne sen edustajana, sanon näin myös jäähyväiset koko entisyydelleni! — Hän puhkesi itkuun ja vei Lizan molemmat kädet itkettyneille silmillensä: — Polvistun kaiken sen edessä, mikä elämässäni on ollut kaunista, suutelen sitä ja kiitän! Nyt olen jakanut itseni kahtia; — siellä oli — mielipuoli, joka kuvitteli lentävänsä taivaaseen, vingt-deux ans [kahdenkymmenenkahden vuoden aikana], — täällä — murtunut ja paleleva ukko — kotiopettaja… chez le marchand s'il existe pourtant ce marchand… [kauppiaan (kotiopettaja) — jos sellainen todella on olemassa…] Mutta kuinka märkä te olette, Lise! — huudahti hän hypähtäen pystyyn tuntiessaan omien polviensakin kastuvan märässä maassa, — ja miten tämä on mahdollista, te tuossa puvussa?´…ja jalkaisin, ja tällaisella pellolla… Te itkette?Vous étes malheureuse?Todellakin, kuulinhan minä jotakin… Mutta mistä te nyt olette tulossa? — aroin ilmein hän lasketteli kysymyksen toisensa jälkeen ja syvästi hämmästyneenä katseli Mavriki Nikolajevitšiin; — mais savez-vous l'heure qu'il est? [mutta tiedättekö, mitä kello on?]
— Stepan Trofimovitš, oletteko kuullut siellä jotakin murhatuista ihmisistä?… Onko se totta, totta?
— Ne ihmiset! Heidän tekojensa loimua katselin kaiken yötä. He eivät muuten olisi saattaneet lopettaakaan… (hänen silmänsä alkoivat taas välkkyä). Pakenen houretta, kuumeista unta, riennän etsimään Venäjää, existe-t-elle la Russie? Bah, c'est vous, cher capitaine! [— onko Venäjä olemassa? Mutta tehän siinä olettekin, hyvä kapteeni!] En ole koskaan epäillyt, että kohtaisin teidät vielä jossakin urotyön liepeellä… Mutta ottakaahan toki sateensuojani, — ja miksi välttämättä jalkaisin? Jumalan nimessä, ottakaa ainakin sateensuoja, minä otan kumminkin hevosen. Minähän lähdin jalkaisin vain sen vuoksi, että Slasie (se on Nastasja) ei saisi tietää, sillä muuten hän olisi huutanut niin, että koko katu olisi raikunut, jos vain olisi tietänyt, että matkustan. Sen vuoksi livahdinkin mahdollisimman incognito. TosinGolosissakirjoitetaan alinomaa ryöstöistä, mutta ajattelin sentään, tuskinpa heti maantielle tullessani ryöväri olisi vastassa?Chère Lise!Te taisitte sanoa, että joku oli murhannut jonkun?O, mon Dieu!Tehän pyörrytte!
-— Mennään, mennään! — huudahti Liza taas aivan hysteerisesti vetäen mukaansa Mavriki Nikolajevitšia. — Odottakaahan, Stepan Trofimovitš, — hän käännähti samassa taas takaisin, — Odottakaahan, onneton, antakaahan kun siunaan teidät. Olisi ehkä viisainta köyttää teidät, mutta ehkä sentään vain siunaan teitä. Rukoilkaa tekin »Liza-rukan» puolesta — noin vain ohimennen, älkää suotta rasittako itseänne. Mavriki Nikolajevitš, antakaa tuolle lapselle takaisin hänen sateensuojansa, antakaa välttämättä. Kas, sillä tavalla… Mennään, mennään nyt!
He tulivat tuon kohtalokkaan talon luo sinä samana hetkenä, jolloin talon edustalla sakeana häärivä joukko oli jo tarpeeksensa kuunnellut juttua Stavroginista sekä siitä, kuinka edullista hänen oli ollut murhata vaimonsa. Mutta enemmistö sentään seisoi yhä paikoillaan kuunnellen äänettömänä. Melusivat vain humalaiset suupaltit sekä sellaiset »maasta irtaantuneet», kuten äskeinen käsillään huitoileva pikkuporvari. Hänet tunnettiin muuten sangen siivoksi mieheksi, mutta hän aivan kuin irtaantui maasta ja lähti liitelemään jonnekin silloin, kun sattui jotakin sellaista, mikä määrätyllä tavalla vaikutti häneen. En huomannut Lizan ja Mavriki Nikolajevitšin saapumista. Ensikerran huomasin Lizan jo kaukana minusta, väen paljoudessa, ja kivetyin aivan kauhusta. Mavriki Nikolajevitšia en aluksi edes huomannut. Lienee ohut sellainenkin hetki, jolloin hän ahdingossa oli jäänyt Lizasta pari askelta jäljemmälle, kun hänet oli sysätty syrjään. Keskelle kansanjoukkoa tunkeileva Liza, joka näkemättä ja huomaamatta mitään ympärillänsä, kuten sairaalasta karannut kuumepotilas, sai tietenkin heti kaikkien huomion kääntymään puoleensa. Alettiin puhua ääneen ja kirkua. Joku joukosta huudahti: »Se on se… Stavroginin oma!» Ja toiselta suunnalta kajahti: »Ei se riitä, että tappavat, katsomaankin vielä tunkeilevat!» Samassa huomasin, että Lizan pään kohdalle kohosi ja samassa jo taas laskeutui takaapäin jonkun käsi. Hän kaatui. Kajahti hirveä Mavriki Nikolajevitšin huudahdus, hän kiiruhti apuun ja löi voimainsa takaa miestä, joka erotti hänet Lizasta. Mutta samassa häneen jo tarttui molemmin käsin takaapäin äskeinen pikkuporvari. Muutamaan hetkeen ei syntyneestä kahakasta saanut vähääkään selvää. Kaikesta päättäen Liza yritti nousta, mutta kaatui taas uudesta iskusta. Lopulta joukko kuitenkin hajaantui ja muodosti pienen piirin maassa makaavan Lizan ympärille, ja hänen lähellään seisoi verissään kauhusta mieletön Mavriki Nikolajevitš huutaen, itkien ja väännellen käsiänsä. En jaksa muistaa tarkoin, miten kävi sitten, näin vain, että Lizaa alettiin kantaa pois. Yritin juosta hänen jälkeensä. Hän oli vielä elossa ja ehkä täydessä tajussaankin. Väkijoukosta vangittiin pikkuporvari ja vielä kolme muutakin. Nämä kolme kieltävät yhä vieläkin ottaneensa osaa ilkityöhön vakuuttaen varmasti, että heidät vangittiin erehdyksestä. Saattavat olla oikeassakin. Pikkuporvari, jota vastaan oli ilmeiset todistukset, mutta joka oli kaikin puolin muuten tolkuton, ei ole kyennyt vielä tähän mennessä tekemään tarkempaa selkoa tapahtumasta. Vaikka olinkin kaukana, niin pitihän minunkin sentään silminnäkijänä sanoa tutkinnossa jotakin: ilmoitin silloin, että kaikki tapahtui aivan sattumalta. Ehkäpä nuo ihmiset olivat hieman vaarallisessa vireessä, mutta tuskin he sentään toimivat tietoisesti. Olivatpa vain humalassa eivätkä kyenneet ohjaamaan tekojansa. Samaa mieltä olen vielä tänäkin päivänä.