The Project Gutenberg eBook ofRiivaajat 3/3This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Riivaajat 3/3Author: Fyodor DostoyevskyTranslator: Ida PekariRelease date: July 23, 2024 [eBook #74107]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1928Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RIIVAAJAT 3/3 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Riivaajat 3/3Author: Fyodor DostoyevskyTranslator: Ida PekariRelease date: July 23, 2024 [eBook #74107]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1928Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Riivaajat 3/3
Author: Fyodor DostoyevskyTranslator: Ida Pekari
Author: Fyodor Dostoyevsky
Translator: Ida Pekari
Release date: July 23, 2024 [eBook #74107]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1928
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RIIVAAJAT 3/3 ***
Romaani
Kirj.
Suomentanut
Ida Pekari
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.
I. Juhlan alku.II. Juhlan loppu.III. Loppuuneletty romaani.IV. Viimeinen päätös.V. Matkailija.VI. Vaivalloinen työ.VII. Stepan Trofimovitšin viimeinen retki.VIII. Jälkilause.
Juhlan alku.
Juhla vietettiin huolimatta kaikista niistä väärinkäsityksistä, joita špigulinilaisten päivä oli aiheuttanut. Luulenpa melkein, että vaikka Lembke olisi sinä samana yönä kuollut, niin sittenkin tuo juhla olisi pidetty aamulla, — niin paljon jotakin aivan erikoista Julija Mihailovna oli siihen kytkenyt. Voi, aivan viime hetkeen saakka hän oli kuin sokeudella lyöty eikä vähääkään ymmärtänyt seurapiirimme mielialaa. Oikeastaan ei kukaan uskonut, että juhlapäivä sujuisi ilman joitakin suuren suuria häiriöitä, ilman jotakin selvittävää »tapausta», kuten muutamat ennustivat jo edeltäkäsin mielihyvästä hykerrellen. Monet tosin koettivat esiintyä otsa rypyssä ja ylen tärkeän näköisinä, mutta, yleensä puhuen, venäläisiähän ei mikään saata niin hyvälle tuulelle kuin yleisestä skandaalista johtuva sekasorto. Meillä oli tosin syytä odottaa jotakin vakavampaakin, eikä se johtunut pelkästään häväistysjutun janosta: ilmassa oli jotakin hermostuttavaa, jotakin toivottoman pahaaennustavaa. Näytti siltä, että kaikki, koko elämä, ikävystytti kauheasti. Syntyi jonkinlaista yleistä, epämääräistä kyynillisyyttä, jota yritettiin ylläpitää väkisin, aivan kuin tahallaan olisi tahdottu pingoittaa sitä äärimmilleen. Vain naiset tiesivät, mitä tekivät, ja hekin vain sikäli, mikäli oli kysymys eräästä asiasta, nimittäin auttamattomasta vihamielisyydestä Julija Mihailovnaa kohtaan. Tässä kohdin kaikki naisten johtamat suunnat yhtyivät. Ja tämä raukka itse ei sitä vähääkään aavistanut. Aivan viime hetkeen saakka hän oli täysin varma siitä, että hän oli »suosion ympäröimä» ja että häntä kohtaan oltiin yhä vielä »fanaattisen vilpittömiä».
Mainitsin jo siitä, että meille oli saapunut jos jonkinlaista väkeä. Epäröimisen sekavina aikoina sekä siirryttäessä ajanjaksosta toiseen kaikkialle ilmestyy aina eräänlaisia ihmistyyppejä. En puhu nyt niistä niin sanotuista »ensirivin miehistä», jotka aina koettavat pyrkiä muita edelle (se on heidän päähuolensa) ja joilla aina on mitä typerin, mutta kuitenkin enemmän tai vähemmän selvä päämäärä. En puhu niistä, vaan ainoastaan ihmishylkiöistä. Kaikkina liikehtimisten aikakausina kohoaa pinnalle tämä hylkiöjoukko, jollainen on olemassa jokaisessa yhteiskunnassa, eikä sillä ole minkäänlaista päämäärää, ei edes ajatuksen hiventä. Se on vain puuhailevinaan kaikesta voimastaan ja ilmaisevinaan rauhattomuutta sekä kärsimättömyyttä. Tämä hylkiöjoukko joutuu kuitenkin melkein aina aivan tietämättään juuri niiden samaisten »ensirivin miesten», pienen valiojoukon ohjattavaksi, sen joukon, joka toimii päämäärästään tietoisena ja ohjailee roskaväkeä mielensä mukaan, jollei se itse myös ole kokoonpantu aivan tylsämielisistä, mikä ei suinkaan ole harvinaista. Meilläkin väitetään nyt, kun kaikki on ohi, että Pjotr Stepanovitšia johti Internationalepahainen, Pjotr Stepanovitš taas johti Julija Mihailovnaa, ja tämä taas hänen käskystänsä koko muuta roskaväkeä. Meidän kaikkein edustavin järkimiehemme ihmettelevät nyt suorastaan itseänsä: mitenkä he saattoivatkin noin hölmistyä? Millaista tämä sekasorron aika oikein oli ja mistä ja mihin silloin oikeastaan oltiin siirtymässä? — Sitä en tiedä minä, ja tuskin sitä tietänee kukaan muukaan, — niin luulen, — jos sitä ehkä eivät tietäisi jotkut aivan syrjäiset henkilöt. Ja kuitenkin mitä mitättömimmät pikkusielut saivat yht'äkkiä ylivallan, alkoivat äänekkäästi arvostella kaikkea pyhää, vaikka eivät aikaisemmin uskaltaneet edes suutansa avata, ja »ensirivin miehet» taas, jotka tähän saakka olivat onnellisesti kyenneet pitämään itseänsä etunenässä, olivat nyt vaiti ja alkoivat kuunnella näitä toisia. Olipa sellaisiakin, jotka mitä häpeällisimmin vain nauraa hihittivät myötämielisesti. Niitä oli jonkinlaisia Ljamšineita, Teljatnikoveja, Tentetnikov-tilanomistajia, räkänokkaisia Radištšev-kotikasvatteja, surumielisesti, mutta röyhkeästi hymyileviä juutalaispahaisia, ääneen hohottajia, kaupunkiimme poikenneita matkailijoita, pääkaupunkilaissuuntaisia runoilijoita, joilla vastoin yleistä suuntaa ja vastoin omaa kykyänsä oli lammasnahkaturkit yllä ja rasvanahkasaappaat jaloissa, majureita ja everstejä, jotka kevytmielisesti pilkkasivat omaa kutsumustansa ja olivat valmiit viipymättä, yhden ainoan ruplan vuoksi, jättämään miekkansa ja livahtamaan jonnekin rautatienkirjureiksi; kenraaleja, joista oli tullut asianajajia, kehittyneitä sovittajia [tarkoitetaan lakimiehiä, joita käytettiin sovittajina talonpoikain ja tilanomistajien välisissä riidoissa. Suom. huom.], kehityskykyisiä pikkukauppiaita, lukemattomia seminaarilaisia, naisia, jotka harrastivat naiskysymystä, — miten kaikki nämä saattoivatkin meillä yht'äkkiä nousta pinnalle? Ja minkä pinnalle? — Klubin, arvossapidettyjen virkamiesten, puujalkakenraalien, järkähtämättömän ankaran ja luotaantorjuvan naisseurapiirimme yläpuolelle. Koska itse Varvara Petrovnakin aina siihen asti, jolloin tapahtui tuo hänen poikaansa koskeva katastrofi, oli melkeinpä juoksutytön asemassa tuon roskaväen keskellä, niin eikö meidän muille minervoillemme silloin oikeastaan voi jo antaa kokonaan anteeksi tuota heidän silloista typeröitymistään. Nyt jälkeenpäin, kuten jo sanoin, syytetään kaikesta Internationale-pahaista.
Tämä ajatus juurtui niin syvälle, että tapahtuman johdosta paikkakunnalle saapuneille vieraillekin se esitettiin tässä valossa. Aivan äsken tuli muudan neuvosmies Kubrikovkin, joka on jo kuudenkymmenenkahden vuoden ikäinen ja jolla on kaulassa kannettava Stanislavin kunniamerkki, ja ilmoitti aivan vakavissaan olleensa epäilemättä ainakin kolmisen kuukautta Internationale-pahaisen vaikutuksen alaisena. Mutta kun — tosin kaikin puolin kunnioittavasti suhtautuen hänen korkeaan ikäänsä sekä hänen ansioihinsa — pyydettiin häntä selittämään hieman tarkemmin, niin hän, vaikka ei voinutkaan esittää mitään muita todisteita, kuin että hän »kaikilla vaistoillaan oli sen tuntenut», kuitenkin pysyi lujasti siinä, mitä oli ilmaissut, niin ettei katsottu voitavan kuulustella häntä enää sen enempää.
Toistan vielä kerran! Oli meillä sentään pienehkö ryhmä hieman varovaisempiakin, jotka jo aivan alussa erottautuivat muista ja sulkeutuivat lukkojen taakse. Mutta voiko mikään lukko pitää luonnon lakeja vastaan? Mitä varovaisimmissakin perheissä sattuu kasvamaan nuoria neitoja, joille on välttämätöntä päästä joskus hieman karkeloimaan. Eikä näidenkään perheiden siis auttanut muu kuin merkitä nimensä kotiopettajatar-listalle. Tanssiaisista piti tulla loistavat, vertaansa vailla olevat. Kerrottiin suorastaan meitä: mainittiin meille poikenneista lornjeteilla leikittelevistä ruhtinaista, kymmenestä juhla airuesta, jotka kaikki olivat nuoria teikareita ja joiden vasen olka oli oleva nauhan peitossa; puhuttiin pietarilaisista johtomiehistä, siitä, että Karmazinov oli, saadakseen keräyksen tuottamaan enemmän, lupautunut esittämään »Merci'nsä» meidän kuvernementtimme kotiopettajattaren puvussa, puhuttiin siitä, että esitetään »kirjallisuuden kadrilli» pukutanssiesityksenä ja että jokaisen puvun tulee esittää jotakin määrättyä kirjallisuussuuntaa. Lopuksi oli karkeloiva myös jonkinlainen »rehellinen venäläinen ajatus», — jonka piti olla todella uutuus. Saattoiko mitenkään olla ottamatta osaa sellaiseen? Kaikki merkitsivät tietenkin nimensä osanottolistalle.
Juhlapäivän ohjelma oli jaettu kahteen osaan; keskipäivällä, noin kahdestatoista suunnilleen kello neljään, aiottiin pitää kirjallisuusmatinea, ja tanssiaisten oli määrä alkaa kello kymmeneltä illalla, ja niiden tuli kestää aina myöhään yöhön. Mutta jo itse tässä järjestelyssä piili epäjärjestyksen ituja. Ensinnäkin, yleisöön oli vahvasti juurtunut käsitys, että tarjoiltaisiin myös aamiaista heti matinean jälkeen, ehkäpä jo sen aikanakin, nimenomaan sitä varten järjestetyllä väliajalla, — aamiaisen tuli tietysti olla ilmainen, sekin oli oleva ohjelmanumero, ja itsestään oli selvää, että se tarjoiltaisiin samppanjan kera. Pääsylipun suunnaton hinta (3 ruplaa) oli aiheuttanut tämän huhun juurtumisen. »Enhän sentään aivan turhan vuoksi olisi merkinnyt listaan nimeäni. Kun kerran järjestetään vuorokauden kestävät juhlat, niin sopii silloin syöttääkin. Ihmisten tulee nälkä», kas näin meillä arveltiin. Täytyy tunnustaa, että Julija Mihailovna itsehän se kevytmielisyydessään oli tätä turmiollista huhua juurruttanut. Noin kuukausi sitten hän oli suuren suunnitelmansa innoittamana laverrellut juhlasta jokaiselle vastaantulevalle, olipa lähettänyt erääseen pääkaupungin sanomalehteen jo uutisen siitäkin, »että aiottiin pitää runsaasti maljapuheita». Nämä puheethan ne erikoisesti mairittelivatkin hänen kunnianhimoaan: hän aikoi nimittäin itsekin puhua ja odotellessaan yritteli sepitellä puheita jo edeltä käsin. Niiden oli määrä tehdä selkoa meidän päätarkoituksestamme (mutta mistä? — lyönpä vetoa siitä, että tuo raukka ei saanut ainoatakaan puhetta sepitetyksi) ja päästä maaseutukirjeiden muodossa pääkaupunkilaisten lehtien palstoille, saada ylin esivalta liikutetuksi ja tenhotuksi, ja sen jälkeen oli niiden määrä päästä leviämään kaikkialle maaseudulle, jossa ne herättäisivät ihmettelyä ja jäljittelyä. Mutta eihän puheita voinut pitää ilman samppanjaa, ja kun taas samppanjaa ei mitenkään saattanut juoda tyhjään vatsaan, niin oli itsestään selvää, että sitä ennen täytyi myös syödä aamiaista. Myöhemmin, kun hänen toimestaan saatiin kokoon toimikunta ja asiaan alettiin suhtautua vakavammin, hänelle todistettiin täysin selvästi, että jos kerran suunniteltiin pitoja, niin kotiopettajattarien hyväksi oli jäävä lopulta sangen vähän, vaikkapa keräys tuottaisikin yli odotusten. Kysymyksestä voitiin selvitä siis vain kahta eri tietä: joko pitämällä Belsasarin pidot ja siihen kuuluvat maljapuheet, jolloin kotiopettajatarten hyväksi jäisi vain noin yhdeksänsataa ruplaa, tai — saataisiin kokoon huomattava summa ja juhla pidettäisiin vain muodon vuoksi. Tämä toimikunta peloitteli muuten vain tahallaan, ja itse asiassa se oli jo keksinyt kolmannenkin ratkaisun, joka sovittaisi mielet ja joka samalla oli järkevä: ehdotettiin näet vietettäväksi aivan kunnollinen juhla joka suhteessa, mutta kuitenkin ilman samppanjaa, ja tällä tavoin jäisi vielä sangen, huomattava summa jäljelle, paljon enemmän kuin yhdeksänsataa ruplaa. Mutta Julija Mihailovna ei suostunut tähänkään. Hänen luonteensa oli kerta kaikkiaan sellainen, se halveksi poroporvarimaista keskinkertaisuutta. Hän päätti heti jyrkästi, että jos edellinen ajatus ei ollut toteutettavissa, niin oli viipymättä ja kokonaan heittäydyttävä vastakkaiseen äärimmäisyyteen, se on, oli saatava toimeen sellainen keräys, että se herättäisi kaikissa muissa kuvernementeissa kateutta. »Onhan yleisön lopultakin käsitettävä»,—näin hän lopetti hehkuvan innostuneen puheensa toimikunnan istunnossa, — »että on verrattoman paljon ylevämpää saavuttaa yleisinhimilliset tarkoitusperät luopumalla hetkellisistä ruumiin nautinnoista, että juhlahan on oikeastaan vain suuren aatteen ilmaus, ja sen vuoksi kaikkien on tyytyminen mitä yksinkertaisimpiin saksalaismallisiin pikkutanssiaisiin, joiden olisi määrä olla vain jonkinlainen allegoria, jos nyt mitenkään ei voinut tulla toimeen ilman tuollaisia typeriä tanssiaisia!» — Siinä määrin hän oli näihin tanssiaisiin jo suuttunut. Mutta kuitenkin hänet saatiin sentään rauhoittumaan. Silloinhan sitä olikin yht'äkkiä keksitty ja ehdotettu tuo »kirjallisuuden kadrillikin» ja monet muut esteettiset pikku päähänpistot, joiden oli määrä korvata ruumiin nautintoja. Tällöin oli Karmazinovkin lopullisesti suostunut lausumaan »Merci'nsä» (näihin asti hän oli aina kursaillen kieltäytynyt), ja tämän tarkoituksena oli hävittää meidän hillittömän yleisömme mielistä koko syömisen aate. Näin saatiin kuitenkin tanssiaiset pysymään mitä suurenmoisimpana juhlatilaisuutena, vaikkakaan ei enää aivan samaan tapaan kuin aikaisemmin oli ajateltu. Mutta että ei sentään olisi kaiken aikaa tuijotettu vain yksinomaan pilviin, niin päätettiin, että juhlan alkaessa tarjoiltaisiin teetä sitruunan ja pyöreiden teeleipien kera, sen jälkeen virvokkeita sekä lopulta oikein jäätelöä, mutta siinä kaikki. Niitä varten taas, jotka välttämättä sekä aina ja kaikkialla tuntevat nälkää ja erikoisesti janoa, voisi huonerivin päähän järjestää erikoisen ravintolan, josta ottaisi huolehtiaksensa Prohorytš (klubin pääkokki), ja hän saisi sieltä erikoisesta maksusta tarjota mitä tahansa, — tietenkin vain juhlan toimikunnan ankaran valvonnan alaisena, — ja tästä olisi laadittava salin oveen tiedonanto, jossa myös mainittaisiin, että ravintolapuoli ei sisältynyt ohjelmaan. Mutta samalla päätettiin kuitenkin, että ravintolaa ei järjestettäisikään, jotta esityksiä ei häirittäisi, siitäkin huolimatta, että oli määrä järjestää ravintola viidenteen huoneeseen, laskien valkoisesta salista, jossa Karmazinov oli suostunut lausumaan »Merci'nsä». Sille uteliaisuudelle, jonka tämä tapaus, »Merci'n» lausuminen, oli herättävä, annettiin toimikunnassa nähtävästi liian suuri merkitys, ja näin tekivät vieläpä kaikkein käytännöllisimmätkin henkilöt. Mitä taas tulee runollisiin luonteisiin, niin aatelismarsalkanrouva esimerkiksi ilmoitti Karmazinoville, että heti esityksen jälkeen hän oli antava määräyksen kiinnittää valkoisen salinsa seinään marmoritaulun, johon kultaisin kirjaimin merkittäisiin, että sinä ja sinä päivänä ja vuonna tällä samalla paikalla suuri venäläinen ja eurooppalainen kirjailija jättäessään kynän kädestään lausui »Merci'nsä» ja täten siis ensi kerran lausui myös jäähyväiset venäläiselle yleisölle, jota tämän kaupungin asukkaat edustivat, ja että tämä kirjoitus voitaisiin lukea jo tanssiaisiltana, se on, noin viisi tuntia sen jälkeen, kuin »Merci» olisi esitetty. Tiedän aivan varmasti, että Karmazinov itsehän se välttämättä oli vaatinutkin, että aamuksi ei järjestettäisi ravintolaa, sinä aikana nimittäin, jona hän esiintyisi, siitäkin huolimatta, että muutamat toimikuntamme jäsenistä väittivät, että tämä soti jo hieman meidän yleisiä tapojamme vastaan.
Tällainen oli asiantila silloin, kun kaupungissamme yhä vielä uskottiin Belsasarin pitoihin, s.o. toimikunnan järjestämään ravintolaan, uskottiin aina viime hetkeen asti. Vieläpä nuoret neitosetkin haaveilivat makeisten ja marjahillojen paljoudesta sekä jostakin sellaisesta, josta ei ennen oltu kuultu edes puhuttavankaan. Tiedettiin yleensä, että keräys oli tuottanut hyvin runsaasti, että juhlaan tulla ryösäsi koko kaupunki, että väkeä aikoi sinne kaikista piirikunnista, niin että liput varmasti loppuisivat kesken. Tiedettiinpä kertoa sellaistakin, että, paitsi sovittua lipun hintaa, oli tehty huomattavia lahjoituksiakin: Varvara Petrovna esimerkiksi oli maksanut lipustaan kolmesataa ruplaa sekä oli antanut salin koristukseksi melkein kaikki kasvihuoneensa kukat. Aatelismarsalkan puoliso (toimikunnan jäsen hänkin) luovutti tarkoitusta varten kotinsa valaistuksineen päivineen; klubi antoi puolestaan palvelijansa, luovutti koko päiväksi Prohorytšin sekä kustansi soiton. Tehtiin vielä muitakin lahjoituksia, vaikka ei tosin näin suuria, niin että aiottiin jo alentaa pääsylipun alkuperäinen hinta (kolme ruplaa) kahteen ruplaan. Toimikunta oli tosin jo alussa pelännyt, että nuoret neidit tuskin voisivat maksaa kolmea ruplaa, ja ehdotti sen vuoksi, että järjestettäisiin jonkinlaisia perhelippuja, se on, että kukin perhe maksaisi ainoastaan yhdestä neitosesta, ja kaikki muut perheeseen kuuluvat nuoret naiset, vaikkapa heitä sitten olisi ollut kymmenenkin kappaletta, saisivat kaikki tulla ilmaiseksi. Mutta kaikki nämä varovaisuustoimenpiteet olivat aivan turhia: nuoret neitosethan ne juuri saapuivatkin ensimmäisinä. Kaikkein köyhimmätkin virkamiehet toivat sinne tyttärensä, ja saattoi liiankin selvästi havaita, että jos heillä ei olisi ollut näitä nuoria tyttäriä, niin heidän mieleensä ei koskaan olisi juolahtanutkaan merkitä nimeänsä listalle. Muudan sangen mitätön sihteeri oli tuonut juhlaan kaikki seitsemän tytärtänsä, tietenkin myös vaimonsa sekä vielä erään veljensä tyttären, ja kullakin näistä oli ollut kourassa kolmen ruplan pääsylippu. Voitaneen siis aavistaa, millainen vallankumous syntyi kaupungissa! Jo sekin, että juhla oli jaettu kahteen osaan, aiheutti, että naisten pukujakin tarvittiin siis kaksi: toinen matineaa varten ja toinen, iltapuku, tanssiaisia varten. Moni keskisäätyläinen, kuten sitten myöhemmin saatiin tietää, oli tämän päivän vuoksi saanut pantata kaiken, vieläpä alusvaatteensakin, jopa hurstinsa ja pieluksensakin meikäläisille juutalaispahaisille, joita pahaksi onneksi kahden viime vuoden aikana on pesiytynyt kaupunkiimme hirvittävän paljon, ja mitä enemmän aika kuluu, sitä enemmän niitä vain näkyy tänne virtaavan. Melkein kaikki virkamiehet olivat nostaneet palkkansa etukäteen, olivatpa muutamat tilanomistajat myyneet välttämättömän karjansakin, ja kaiken tämän vain sen vuoksi, että saattoivat tuoda tyttärensä markiisittarina juhliin sekä voidakseen näyttää, että hekään eivät olleet muita huonompia. Pukujen loisto oli tällä kertaa paikkakunnallamme ennen kuulumaton. Jo kaksi viikkoa ennen juhlia alkoivat kaupungissamme kiertää perhejuorut, jotka viipymättä vietiin meidän hammastelijoidemme toimesta Julija Mihailovnan salonkiin. Alkoi kierrellä pilakuvia kaupunkimme perheistä. Julija Mihailovnan muistokirjassa näin omin silmin muutamia tällaisia piirustuksia. Kaiketi siellä tiedettiin hyvin, mistä nuo pilajutut olivat kotoisin; kas tämä se lieneekin ollut syynä siihen — niin ainakin minusta tuntuu —, että aivan viime aikoina perheiden taholta saattoi syntyä sellaista vihamielisyyttä Julija Mihailovnaa kohtaan. Kaikkea tätä muistellessaan yhä vieläkin kaikki murisevat ja kiristelevät hampaitaan. Saattoi jo edeltäkäsin aavistaa, että jos toimikunta ei osaisi jossakin suhteessa olla mieliksi ja jos se ei saisi tanssiaisia onnistumaan, niin vihamielisyyden purkaus tulisi olemaan ennen kuulumaton. Kas tästä saa selityksensä se, että jokainen odottelikin itsekseen jonkinlaista häväistysjuttua, ja koska sitä kerran niin hartaasti odotettiin, niin täytyihän sen tapahtua.
Täsmälleen kello kahdeltatoista päivällä orkesteri jymähdytti alkusoiton. Koska olin marsalkka, se on, koska kuuluin niiden kahdentoista joukkoon, »nuorukaisiin, joilla oli marsalkkanauha», näin omin silmin, miten alkoi tämä häpeällä muistettava päivä. Se alkoi siten, että sisäänkäytävän luona syntyi tavaton ahdinko. Miten kaikki tämä tapahtui, mitenkä kaikki — aina poliisista alkaen — saattoivatkin käyttäytyä niin nurinkurisesti jo ensi askelella? Enhän oikeastaan syytä ollenkaan itse yleisöä: eiväthän perheenisät suinkaan aiheuttaneet tungosta eivätkä tuuppineet ketään virka-arvoistansa huolimatta, väitetäänpä, että he olivat muka suorastaan joutuneet hämilleen nähdessään tavattoman kansan paljouden, joka täytti pääkäytävän ja koetti päästä väkirynnäköllä sisään malttamatta kulkea rauhallisesti. Kaiken aikaa tulvi ajoneuvoja, jotka lopulta peittivät kadun aivan kuin jokin iso lammikko. Tätä kirjoittaessani minulla on hyvin perusteltuja syitä väittää, että muutamat kaupunkimme kaikkein alhaisimpaan roskaväkeen kuuluvat olivat yksinkertaisesti tulleet juhlaan Ljamšinin ja Liputinin ohjaamina, ilman pääsylippuja, ehkäpä heidät oli sinne saattanut joku minun kaltaiseni juhlamarsalkkakin. Totta vain on, että sinne ilmestyi aivan tuntemattomia henkilöitä, joita oli saapunut maaseudulta ja vielä jostakin muualta. Nämä villit olivat heti astuessaan salinpuolelle yhteen ääneen, »aivan kuin olisivat edeltä käsin kaiken jo valmiiksi harjoitelleet», tiedustelleet, missä oli ravintola, ja saatuaan tietää, että sellaista ei ollut, he olivat alkaneet typerästi ja niin röyhkeästi, että meillä aina näihin aikoihin saakka ei ennen oltu sellaista kuultu, moittia kaikkea ääneen. Tosin useat heistä olivat juovuksissa. Aatelismarsalkanrouvan sali häikäisi näitä villejä suurenmoisuudellaan, koska he eivät ennen olleet nähneet mitään tämäntapaista, ja sen vuoksi he olivatkin hetkeksi vaienneet katsoa toljotellessaan suu auki salia. Tämä iso Valkoinen Sali, vaikka olikin rakennustavaltaan sangen vanha, oli tosiaankin suurenmoinen: se oli kooltaan ylen avara, ikkunoita oli kahden puolen salia, katto oli vanhanaikaisesti maalattu ja kullalla koristeltu, syrjillä oli parvet ja peililasiset ikkunainvälit, valkoisella taustalla oli punaiset verhot, siellä täällä marmoriveistoksia (olivatpa ne sitten minkälaisia tahansa, mutta veistoksia ne kuitenkin olivat), ja seinustalla oli vanhanaikainen, raskasmallinen Napoleon-tyylinen huonekalusto, jonka puuosa oli valkoista ja kultaa ja päällystys punaista samettia. Sinä hetkenä, jota kuvauksemme koskee, salin päähän oli pystytetty korkea puhujalava esiintyviä kirjailijoita varten, ja koko muu sali oli ylt’yleensä täynnä, kuten teatterinpermanto, tuoleja, joiden väliin oli jätetty leveät käytävät. Mutta heti kun ensihetken hämmästys oli ohi, alkoivat mitä järjettömimmät kyselyt ja mielipiteenilmaisut. »Me emme ehkä haluakaan kuunnella vielä esitystä… olemme tässä maksaneet rahoja mekin. Yleisöä on katalasti petetty… Me tässä isäntiä ollaan eivätkä Lembket…!» Sanalla sanoen, aivan kuin heidät juuri tämän vuoksi olisi päästettykin sisälle. Erikoisesti on painunut mieleeni eräs yhteenotto, jolloin kunnostautui erikoisesti eilinen, tänne saapunut ruhtinaspahainen, joka eilen aamulla oli ollut Julija Mihailovnan luona törröttävine kauluksineen ja joka oli puunuken näköinen. Tämä oli myös Julija Mihailovnan pyynnöstä suostunut heittämään vasemman olkansa yli silkkinauhan ja alentunut marsalkkatoveriksemme. Kävi ilmi, että tämä pitkä, mykkä, aivan kuin joustimilla liikkuva olento osasi ainakin jollakin tavoin toimia, vaikka ei osannutkaan puhua. Kun häntä ryhtyi ahdistamaan muudan rokonarpinen, isokokoinen, virkaerossa oleva kapteeni, joka puhui koko suuren tunkeilevan roskajoukon nimessä ja kyseli: miten päästään ravintolaan? — niin ruhtinas iski silmää poliisille. Hänen viittauksensa käsitettiin viipymättä: huolimatta juopuneen kapteenin vastaväitteistä tämä kuitenkin vietiin ulos salista. Sillä välin alkoi saapua jo »oikeata» yleisöäkin, joka kolmena pitkänä jonona alkoi virrata tuolien väliin jätettyjä käytäviä pitkin. Rauhattomampi elementti kävi hiljaisemmaksi, mutta kuitenkin oli yleisön, vieläpä kaikkein »puhtaimmankin», kasvoissa tyytymätön ja hämmästynyt ilme; muutamat heistä näyttivät suorastaan säikähtyneiltä.
Vihdoinkin kaikki olivat asettuneet paikoilleen. Soitto vaikeni. Kuului nenän niistämistä, ja monet alkoivat vilkuilla ympärilleen. Odottelu oli liiankin juhlallista, — tämähän itsessään on jo hyvin huono merkki. Mutta »Lembkoja» ei vain kuulunut. Silkki, sametti ja timantit hehkuivat ja välkkyivät joka puolella: ilman täytti vieno tuoksu. Herroilla oli yllään kaikki kunniamerkit, vanhemmilla oli juhlapuvut, lopulta ilmestyi aatelismarsalkanrouvakin Lizan seurassa. Liza ei koskaan aikaisemmin liene ollut niin häikäisevän ihana kuin tänä aamuna eikä koskaan niin loistavissa pukimissa. Hänen hiuksensa olivat käherretyt, silmät säikkyivät, kasvoista paistoi hymy. Hänet huomattiin heti, häntä tarkasteltiin, hänestä kuiskailtiin. Väitettiin, että hän muka olisi hakenut silmillään Stavroginia, mutta Stavroginia sen paremmin kuin Varvara Petrovnaakaan ei siellä ollut. Silloin en ymmärtänyt hänen kasvojensa ilmettä: miksi hehkuivat nämä kasvot niin runsaasti onnea, iloa, tarmoa, voimaa? Muistin eiliset tapahtumat ja jouduin ymmälle. Mutta »Lembkoja» ei vain sittenkään kuulunut. Tämä se olikin sopimatonta. Myöhemmin sain kuulla, että Julija Mihailovna oli aina viime hetkeen saakka odotellut Pjotr Stepanovitšia, ja ilman häntä taas hän ei viime aikoina voinut ottaa askeltakaan, vaikka ei tätä edes itselleenkään ollut tunnustanut. Huomautan ohimennen, että edellisenä päivänä Pjotr Stepanovitš oli viimeisessä juhlatoimikunnan kokouksessa kieltäytynyt vastaanottamasta marsalkkanauhaa, mikä oli siinä määrin loukannut Julija Mihailovnaa, että hän oli ollut vähällä itkeä. Hänen hämmästyksekseen ja ihmeekseen nuori mies päälle päätteeksi oli kadonnut aivan jäljettömiin (tästä on minun edeltäkäsin huomautettava), ei saapunut ollenkaan kirjallisuusmatineaan, niin että häntä iltaan mennessä ei kukaan ollut edes tavannut. Lopulta yleisö alkoi osoittaa aivan ilmeistä kärsimättömyyttä. Puhujalavallekaan ei ilmestynyt ketään. Takimmaisissa riveissä alettiin paukutella käsiä kuten teatterissa. Vanhemmat ukot ja rouvat alkoivat olla huonolla tuulella: »Lembket alkavat nähtävästi olla jo liian mahtavia.» Yleisön hienompikin osa alkoi jo, tosin typerästi, kuiskailla juhlasta ei ehkä muka tosiaankaan tule mitään, että ehkä Lembke itse on tosiaankin huonovointinen j.n.e., j.n.e. Mutta Jumalan kiitos, vihdoinkin he saapuivat: Lembke itse talutti vaimoansa, ja täytyy tunnustaa, että heidän ilmestymisensä teki minut hyvin levottomaksi. Mutta kaikki keksityt jutut näyttivät kuitenkin unohtuvan, ja totuus vei voiton. Yleisö näytti aivan kuin huoahtavan helpotuksesta. Itse Lembke näytti olevan täysin terve, niin muistan kaikkien väittäneen, sillä kaikkihan käänsivät katseensa juuri hänen puoleensa. Vain luonteenkuvauksen vuoksi minun on mainittava, että oikeastaan kaikkein hienoimmassa seurapiirissämme oli hyvin vähän sellaisia, jotka olisivat olettaneet Lembken olevan jollakin tavoin sairaan. Kaikkia hänen toimiansa pidettiin täysin normaaleina, niin että eilisaamuiseen toritapahtumaankin suhtauduttiin hyväksyvästi. »Sillä tavoin sitä on meneteltävä jo heti alussa», sanoivat seurapiirimme arvokkaimmat. »Alussa ne aina ovat olevinaan maailmanparantajia, mutta päätyvät lopuksi kaikki samaan itse edes sitä huomaamatta, ja sehän se maailmanparannuspuuhissa onkin välttämättömintä», — näin pääteltiin ainakin klubissa. Häntä moitittiin vain hänen kiivastumisestaan: »Kaikki pitäisi vain ottaa kylmäverisemmin, mutta sellaistahan se on aina alussa», asiantuntijat puhelivat. Yhtä ahnaasti kääntyivät myös kaikkien katseet Julija Mihailovnaan. Kenelläkään ei luulisi olevan oikeutta vaatia minulta, kertojalta, liian yksityiskohtaisia tietoja, mitä tulee asiain erääseen puoleen: tässä kohdin on arvoitus, sillä tässä on — nainen. Tiedän vain yhden ainoan asian: eilen, illan tullen, Julija Mihailovna oli mennyt Andrei Antonovitšin työhuoneeseen ja viipynyt siellä paljon yli puoliyön. Andrei Antonovitšille oli suotu anteeksianto, ja hän oli saanut hyvityksen. Aviopuolisot tekivät sovinnon, kaikki oli unohdettu, ja kun von Lembke kuitenkin kaikitenkin heidän keskinäisen selvittelynsä lopussa oli vaipunut polvilleen kauhuissaan muistellen sitä, mikä viime yönä oli muodostanut heidän keskustelunsa pääepisodin, niin puolison ihana kätönen ja samalla myös huulet olivat tyrehdyttäneet mielenliikutuksesta heikontuneen miehen tuliset ja ritarillisen hienotunteiset katumuksen vuodatukset. Kaikki näkivät onnen, joka loisti Julija Mihailovnan kasvoista. Hän asteli suurenmoisen upeassa puvussaan avoimesti katsellen ympärilleen. Näytti siltä, että hän nyt oli saavuttanut toiveidensa huippukohdan, juhla — hänen politiikkansa päämäärä ja kruunu — oli muuttunut todellisuudeksi. Saapuessaan paikalleen, aivan puhujalavan eteen, molemmat Lembket kumarsivat puolelle ja toiselle sekä vastailivat toisten tervehdyksiin. Heidät ympäröitiin heti paikalla. Aatelismarsalkanrouva nousi heitä vastaan… Mutta nyt tapahtui ikävä väärinkäsitys: yht'äkkiä orkesteri rämähdytti ilman vähintäkään syytä fanfaarin, — se ei ollut mikään marssi, vaan aivan tavallinen fanfaari, kuten klubissa päivällisillä, silloin kun aiotaan juoda jonkun terveydeksi. Nyt on tosin jo tiedossani, että kaikki tämä oli Ljamšinin hommia, Ljamšinin, joka oli järjestänyt tämän muka saapuneiden »Lembkojen» kunniaksi. Hänhän saattoi aina puolustautua sillä, että oli tehnyt sen typeryydessään tai liiallisessa innostuksessaan… Voi, enhän tietänyt vielä silloin, että heidän mieltänsä eivät kiinnittäneet enää puolustelut, sillä tänä päivänä oli määrä saada kaikki päätökseen. Mutta fanfaarikaan ei vielä ollut tarpeeksi. Samalla kuin alkoi näkyä hämmästymistä ja hymähtelyä yleisön joukossa toisella puolen salia, niin samalla kajahti parvelta hurraa-huuto, sekin muka Lembken kunniaksi. Huutajia ei ollut tosin monta, mutta sitä kesti kuitenkin pitkän aikaa. Julija Mihailovna sävähti punaiseksi, hänen silmänsä alkoivat säkenöidä. Lembke seisoi paikallaan ja kääntyneenä huutajien puoleen katseli salia ankaran arvokkaana… Hänet koetettiin saada mitä pikimmin istuutumaan. Kauhistuneena olin huomaavinani hänen kasvoissaan sen vaarallisen hymyn, joka oli värehtinyt niillä eilisaamuna, silloin, kun hän vaimonsa vierashuoneessa oli tarkastellut Stepan Trofimovitšia, ennenkuin oli tätä lähestynyt. Minusta näytti siltä, että tänäkin hetkenä hänen kasvoillaan oli tuo pahaaennustava ilme, ja mikä pahinta, siinä oli lisäksi vielä jotakin koomillista, — se ilme ilmiantoi olennon, joka antoi itsensä uhriksi tyydyttääkseen vaimonsa ylevät tarkoitusperät… Julija Mihailovna kutsui minut tuota pikaa luokseen ja kuiskasi, että minun oli mentävä Karmazinovin luo ja pyytämällä pyydettävä häntä vihdoinkin aloittamaan. Ja tuskin olin ehtinyt pyörähtää hänen luotansa, kun tapahtui jo toinen häpeällinen juttu, vielä entistäkin paljon pahempi. Puhujalavalle, tyhjälle lavalle, jonne jokaisen katse oli koko ajan suunnattuna ja jossa oli ollut näkyvissä vain pieni pöytä, sen edessä tuoli ja pöydällä hopeaisella tarjottimella oleva vesilasi, — tälle tyhjälle puhujalavalle ilmestyi yht'äkkiä suuren suuri frakkipukuisen ja valkeakaulaliinaisen kapteeni Lebjadkinin hahmo. Olin niin hämmästynyt, etten uskonut silmiäni. Kapteeni näytti itsekin häpeävän itseänsä ja pysähtyi puhujalavan syvennykseen. Samassa kajahti yleisön keskeltä huuto: »Lebjadkin, sinäkö?» Kapteenin (hän oli aivan juovuksissa) typerälle, punaiselle naamalle tämä huudahdus nostatti leveän, tylsän hymyn. Hän kohotti kätensä, siveli sillä otsaansa, pudisti pörröistä päätänsä ja aivan kuin olisi tehnyt jonkin päätöksen harppasi pari askelta eteenpäin ja — purskahti nauruun. Nauru ei ollut kovin äänekästä, mutta yhtäjaksoisen tasaista ja onnellista, niin että se sai koko hänen rehevän ruhonsa hyllymään ja silmät siristymään. Tämä näky sai ainakin puolet yleisöstä nauramaan, noin kaksikymmentä henkeä alkoi paukuttaa käsiään. Vakavampi osa yleisöä katsahti synkästi toinen toisiinsa, mutta kaikki tämä kesti ainoastaan noin puoli minuuttia. Puhujalavalle syöksähti samassa Liputin marsalkkanauhoineen sekä kaksi lakeijaa. Varovasti he tarttuivat kapteenia kummaltakin puolelta käsipuolesta, ja Liputin kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Kapteeni rypisti kulmiansa murahtaen: »Jos on niin, niin olkoon», viittasi kädellään, käänsi yleisöä kohden valtavan selkänsä ja katosi saattajineen. Mutta hetken kuluttua Liputin taas hypähti puhujalavalle. Hänen huulillaan väreili hänen ainaisista hymyilyistään kaikkein makein hymy, joka muistutti tavallisesti jotakin etikan ja sokerin sekoitusta, ja kädessään hän piteli postipaperiarkkia. Lyhyin mutta nopein askelin hän siirtyi aivan puhujalavan etureunalle.
— Hyvät naiset ja herrat, — hän kääntyi yleisön puoleen, — puutteellisen valvonnan vuoksi on sattunut koomillinen väärinkäsitys, jonka korjaamiseen on jo ryhdytty. Kuitenkin olen toivorikkaana ottanut tehtäväkseni esittää erään täkäläisen runoseppämme mitä syvimmästi kunnioittavimman pyynnön… Ihmisystävällisen ja ylevän päämäärän läpitunkemana… ulkonäöstään huolimatta… sen samaisen päämäärän, joka on yhdistänyt meidät kaikki… kuivatakseen kaikkien meidän kuvernementtiemme köyhien, mutta sivistyneiden neitosten kyynelet… tämä herra, toisin sanoen, tämä täkäläinen runoilija… tahtoen pysyä tuntemattomana… haluaisi hartaasti, että hänen runonsa luettaisiin ennen juhlan alkua… se on, tahdoin sanoa, ennen esitelmää. Vaikka tämä runo ei sisällykään ohjelmaamme… sillä se on jätetty haltuumme vasta noin puoli tuntia sitten… niin kuitenkin meistä (keistä »meistä»? minun on vain sanasta sanaan toistettava tämä hajanainen ja katkeileva puhe) on tuntunut, että koska runossa yhtyy mitä merkillisimmin tunteen aitous suureen hauskuuteen, niin voitaisiin sekin esittää, ei suinkaan minään vakavasti otettavana numerona, vaan jonakin, joka sopii tilaisuuteen… sanalla sanoen, joka on aatteen mukainen… Sitäkin suuremmalla syyllä, koska se sisältää vain muutaman rivin… ja sen vuoksi pyytäisin yleisön suosiollista myöntymystä siihen.
— Lukekaa! — kajahti huuto salin loppupäästä.
— Luenko siis?
— Lukekaa, lukekaa! — kajahteli jo useita ääniä.
— Luen siis sen yleisön luvalla, — Liputin kursaili yhä vielä sokerimaisen hymyn väreillessä hänen huulillaan. Hän ei vieläkään aloittanut, ja minusta tuntui, että hän oli levoton. Vaikka tällaiset ihmiset saattavatkin olla kovin röyhkeitä, niin joskus he sittenkin kompastelevat. Muuten, jos hänen sijassaan olisi ollut joku seminaarilainen, niin tämä ei suinkaan olisi kompastellut, mutta Liputinhan kuului sentään entiseen hyvään seurapiiriin.
— Ennakolta tahdon kuitenkin mainita, että tämä ei sittenkään ole mikään oodi, jollaisia ennen vanhaan kirjoiteltiin juhlatilaisuuksia varten, vaan se on, melkeinpä voisin sanoa, pila, jossa tosin kieltämättä on tunnetta, mutta joka on vain yhtynyt leikittelevään iloisuuteen ja niin sanoakseni itsessään perin realistiseen totuuteen.
— Lue, lue!
Hän kääri auki paperin. Häntä ei kukaan tietenkään olisi ehtinyt siitä estää. Olihan hänellä sitä paitsi kaiken lisäksi marsalkkanauha. Sointuvalla äänellä hän alkoi lausua:
— Täkäläisten seutujen isänmaalliselle kotiopettajattarelle juhliin saapuneelta runoilijalta.
Terve rabbi, guvernantti, iloitse ja riemuitse. Leikkotukka taikka tantti, sama se, nyt riemuitse.
— Mutta sehän on Lebjadkinia! Toden totta, se on Lebjadkinia! — kajahti useita ääniä. Kuului naurua ja kättentaputuksia, vaikka ei tosin kovin paljoa.
Räkänokkain päähän hakkaataapelusta ranskaksi,suntiolle silmää nakkaat,aiot sille frouvaksi.Heikun, keikun.
— Hurraa, Hurraa!
Aikaan suurten uudistusten siin' on täysi saaminen. Laske määrää vaatimusten — taikka kouraan aapinen.
— Kas, siinä vasta on realismia, jollei laske »määrää vaatimusten», niin ei askeltakaan!
Mutta nyt kun myötäjäiset koottiin tanssin tahtihin, laita kuntoon vihkiäiset, pääset naimajuhlihin.
Leikkotukka tahi tantti, sama lie, nyt riemuitse. Ruplat roikaa, guvernantti, heikun, keikun, riemuitse.
[Suomentanut J.G. Vuoriniemi. Suom. huom.]
En ollut uskoa korviani, se on minun sanottava. Tässä oli niin ilmeistä röyhkeyttä, että sitä ei voinut suoda anteeksi Liputinille edes typeryydenkään varjolla. Eikä Liputin ollutkaan niin kovin tyhmä. Sen tarkoitus oli ainakin minusta selvä: aivan kuin epäjärjestystä olisi tahallaan kiirehditty. Tämän idiotismia hipovan runon eräät säkeistöt, kuten esimerkiksi viimeinen niistä, olivat sitä laatua, että niitä ei voinut leimata enää edes typeryydeksikään. Liputin nähtävästi jo itsekin tunsi, että oli ottanut suoritettavakseen ylivoimaisen tehtävän. Urotyönsä tehtyään hän oli itsekin niin hämmästynyt röyhkeydestään, ettei kyennyt poistumaan puhujalavalta, vaan seisoi aivan kuin olisi vielä tahtonut lisätä siihen jotakin. Hän oli varmaankin odottanut, että kaikki olisi käynyt hieman toisin; mutta se pieni joukko rauhanrikkojiakin, joka oli taputtanut käsiään hänen esiintyessään, oli nyt vaiennut aivan kuin sitäkin olisi jo hävettänyt. Pahinta oli, että muutamat suhtautuivat kaikkeen tähän aivan tosissaan eivätkä suinkaan pitäneet tätä leikinlaskuna, vaan totisena totuutena, aatteellisena runoelmana, joka oli sepitetty kotiopettajatarten kunniaksi. Mutta runon jo hieman liian tuttavallinen sävy alkoi sentään heitäkin vähän ihmetyttää. Mitä tulee yleisöön kokonaisuudessaan, niin se loukkaantui tuntiessaan, että se oli aiheettomasti sotkettu tähän häväistysjuttuun. En varmastikaan erehdy väittäessäni vaikutelman olleen tällaisen. Myöhemmin Julija Mihailovna kertoi, ettei olisi tarvittu muuta kuin hetkinen lisää, ja hän olisi pyörtynyt. Muudan kaikkein arvossapidetyimmistä vanhoista herroista auttoi vanhan vaimonsa seisoalleen, ja molemmat poistuivat salista koko muun yleisön seuratessa heitä levottomin katsein. Kukapa tietää, ehkä tämä esimerkki olisi voinut saada muutkin menettelemään samoin, ellei samana hetkenä olisi puhujalavalle ilmestynyt itse Karmazinov yllään hännystakki ja kaulassa valkea kaulaliina sekä vihko kädessä. Julija Mihailovna siirsi ihastuneen katseensa häneen, kuten ainakin vapauttajaan…Mutta tällöin minä olin jo poistunut kulissien taakse; minun oli välttämättä puhuteltava Liputinia.
— Te teitte sen takallanne! — sanoin siepaten häntä vihaisesti kädestä.
– Ei, Herran nimessä, en minä sitä aikonut, — hän koetti päästä pakoon, alkoi valehdella ja heittäytyi onnettomaksi; — runohan tuotiin vasta äsken, ja minä taas ajattelin, että se oli vain huvittavaa leikkiä…
— Sitä te ette varmastikaan ajatellut. Pidättekö te tosiaankin tuota kelvotonta roskaa huvittavana leikkinä?
— Kyllä, — pidän.
— Te valehtelette, eikä sitä jätetty teille suinkaan vasta äsken. Kaiken tuon te olette Lebjadkinin kanssa yhdessä keksineet ehkäpä vasta eilen illalla saadaksenne skandaalin aikaan. Viimeinen säkeistö on epäilemättä teidän ja se, jossa puhutaan »suntiosta», myöskin. Ja miksi hän esiintyy frakkipukuisena? Te siis aioitte antaa hänen esiintyäkin, ellei hän olisi juonut itseänsä juovuksiin.
Liputin katsahti minuun ivallisen kylmästi.
— Mitä se teitä liikuttaa? — hän kysäisi samassa omituisen rauhallisesti.
— Kuinka niin? Onhan teilläkin tuo nauha… Missä on Pjotr Stepanovitš?
— En tiedä, jossakin täällä, mutta mitä sitten?
— Sitä vain, että nyt olen teistä täysin selvillä. Te olette yksinkertaisesti salaliitossa Julija Mihailovnaa vastaan, te tahdotte välttämättä saada juhlan epäonnistumaan…
Liputin katsahti minuun taas syrjäsilmin.
Mitä se teitä liikuttaa? — hän hymähti kohahduttaen olkapäitään ja poistui luotani.
Silmissäni aivan sumeni. Kaikki arveluni olivat osoittautuneet oikeiksi, ja minä kun kuitenkin olin luottanut siihen, että olin saattanut erehtyä! Mitä oli minun nyt tehtävä? Aioin ensin neuvotella Stepan Trofimovitšin kanssa, mutta tämä seisoi juuri peilin edessä yrittäen hymyillä kaikilla mahdollisilla eri tavoilla ja suoristeli alinomaa paperiansa, johon hän oli tehnyt muistiinpanojansa. Hänen oli esiinnyttävä heti Karmazinovin jälkeen, eikä hän nyt olisi mitenkään kyennyt keskustelemaan kanssani. Oliko minun nyt kiiruhdettava Julija Mihailovnan luo? Mutta tämänkin luo oli vielä liian aikaista mennä: Hän tarvitsi vielä paljon tuntuvamman läksytyksen parantuakseen niistä harhaluuloista, että hän oli muka kaikkien »suosion ympäröimä» ja että häntä kohtaan oltiin suorastaan »fanaattisen vilpittömiä». Hän ei olisi kuitenkaan uskonut minua, vaan olisi pitänyt kaikkea pelkästään harhaluulona. Ja mitä hänkään enää olisi oikeastaan voinut tehdä? »Niin», — ajattelin, — »eihän asia tosiaankaan liikuta minua, riisun marsalkkanauhani ja lähden kotiini,sitten kun se alkaa». Muistan hyvin todellakin sanoneeni itsekseni »sitten kun se alkaa».
Mutta oli sittenkin mentävä kuuntelemaan Karmazinovia. Katsahdettuani vielä kerran kulissien takana ympärilleni huomasin, että siellä liikuskeli jokseenkin paljon aivan asiatonta väkeä, vieläpä naisiakin. Toiset tulivat ja toiset menivät. Tämä kulissien takainen osa oli vain hyvin kapea käytävä, jonka ylt’yleensä ulottuva esirippu erotti yleisöstä ja joka yhtyi käytävän välityksellä toisiin huoneisiin. Täällä kaikki esiintyjät odottelivat vuoroaan. Eniten minua hämmästytti tänä hetkenä esitelmöitsijä, jonka oli määrä esiintyä Stepan Trofimovitšin jälkeen. Tämäkin oli jonkinmoinen professori (en kuitenkaan tiedä, kuka hän oikeastaan oli), joka oli vapaaehtoisesti poistunut jostakin oppilaitoksesta erään ylioppilaskahakan vuoksi ja joka oli poikennut kaupunkiimme vasta noin muutamia päiviä sitten. Hänet oli myös esitelty Julija Mihailovnalle, ja tämä oli ottanut hänet vastaan hyvin ihastuneesta Tiedän nyt, että hän oli ollut Julija Mihailovnan luona vain yhtenä ainoana iltana ennen esitelmätilaisuutta, oli vaiennut koko illan, hymyillyt kaksimielisesti sukkeluuksille ja koko seuran sävylle, seuran, joka ympäröi Julija Mihailovnaa, ja hänen korska sekä samalla helposti säikkyvä ja loukkaantuva olentonsa oli tehnyt kaikkiin hyvin vastenmielisen vaikutuksen. Julija Mihailovna itse oli saanut hänet houkutelluksi esitelmöimään. Nyt hän asteli nurkasta toiseen ja höpisi itsekseen, kuten Stepan Trofimovitškin, mutta tuijotti vain maahan eikä peiliin. Hymyilytapoja hän ei myöskään yrittänyt harjoitella, vaikka hymähtelikin hyvin usein ja rehevästi. Oli itsestään selvää, että häntäkään ei voinut nyt puhutella. Hän oli pienikokoinen, näöltään noin neljänkymmenen vanha, kaljupäinen, hänen partansa oli harmahtava ja hänen pukunsa moitteeton. Mutta huvittavinta oli, että hän joka kerran kääntyessään kohotti aina ilmaan oikean nyrkkinsä, pyöritteli sitä hetken päänsä yllä ja laski sen taas alas, aivan kuin olisi lyönyt maahan jonkun vastustajansa. Tämän tempun hän toisti aina hetken kuluttua. Tämä vaikutti minuun oudosti. Kiiruhdin mitä pikimmin kuuntelemaan Karmazinovia.
Salissa tapahtui taas jotakin merkillistä. Sanon jo ennakolta: olen aina kunnioittanut neron suuruutta, mutta minkä vuoksi täytyy meikäläisten herra nerojen kunnioitettavan ikänsä lopulla käyttäytyä kuten poikanulikat? Mitäpä siitä, jos hän onkin Karmazinov ja astuu saliin viiden kamariherran ryhti yllään? Onko mahdollista tarjota sellaiselle yleisölle, kuin tämä meidänkin on, koko tunnin kestävää esitelmää? Yleensäkin olen huomannut, että vaikkapa olisi kysymyksessä nerojen nero, niin kansantajuisessa kirjallisuusesitelmätilaisuudessa ei kukaan pysty rankaisematta pitämään yleisön mielenkiintoa yllä kauempaa kuin kaksikymmentä minuuttia. On totta, että tunnustettu nero vastaanotettiin mitä kunnioittavimmin: vieläpä kaikkein arvostelevimmatkin ukkopahaiset suvaitsivat ilmaista hyväksymistä ja uteliaisuutta ja naiset suorastaan ihastusta. Kättentaputus kesti kuitenkin vain lyhyen ajan, ja se oli jollakin tavoin epäystävällistä eikä tapahtunut aivan samassa tahdissakaan. Kuitenkaan ei viimeisillä riveilläkään tapahtunut minkäänlaista mielenosoitusta aina siihen hetkeen saakka, jolloin herra Karmazinov alkoi puhua, eikä sekään, mitä silloin tapahtui, ollut niin kovin pahaa, olihan vain jonkinlainen pieni väärinkäsitys. Olen jo kerran maininnut, että hänellä oli hieman liian rämisevän kimakka ääni, hieman naismainen ja samalla jalosyntyiseen aateliseen tapaan hieman teeskentelevä. Tuskin hän oli lausunut muutaman sanan, kun joku äkkiä rohkeni ruveta nauramaan, — nähtävästi tämä oli joku hölmö, joka ei ollut tottunut käyttäytymään hienoissa piireissä ja jolla oli kai taipumusta naureskeluun. Mutta sittenkään tämä ei tuntunut miltään mielenosoitukselta: päinvastoin tälle hölmölle naurahdettiin hieman ja hänet saatiin pian vaikenemaan. Mutta kas silloin herra Karmazinov kiemaillen ja kursaillen ilmoittikin, että hän ei muka aluksi »tahtonut ollenkaan suostua esitelmöimään» (minkä vuoksi hänen nyt piti sekin ilmoittaa?). »On nähkääs olemassa säkeitä, jotka laulautuvat sydämestä esille, säkeitä sellaisia, joita ei edes voi sanoin ilmaista, niin että sellaista ei voi mitenkään esittää yleisölle (miksikä hän sitten kiiruhti sitä esittämään?); mutta koska minua on niin kovin pyydetty, niin suostun esittämään runoni, ja koska kaiken lisäksi aion ikuisiksi ajoiksi jättää kynäni ja olen vannonut, etten enää koskaan kirjoita mitään, olen sen vuoksi nyt kirjoittanut tämän viimeisen teokseni; ja koska olen vannonut, etten enää koskaan esiinny yleisölle, niin olkoon menneeksi, pidän tämän viimeisen esitelmäni yleisölle», j.n.e. j.n.e. yhä samaan tapaan. Mutta tämäkään ei vielä olisi ollut mitään, sillä kukapa ei tuntisi, kuinka tärkeitä tekijälle ovat alkulauseet. Mutta kuitenkin on mainittava, että yleisöömme, joka oli niin kovin vähän sivistynyt ja niin helposti ärtyvä, tämä ei voinut olla tekemättä vaikutustansa. Eikö olisi ollut paljon parempaa lukea jokin pienen pieni kertomus, pikkuruikkuinen novelli, sellainen, jonka tapaisia hän oli ennenkin lukenut, — tosin hyvin mahtailevan teeskentelevästi mutta kuitenkin sangen hauskasti. Jos hän olisi tehnyt näin, kaikki olisi ollut pelastettu. Niin, mutta nyt tapahtui jotakin aivan toista. Alkoi oikea nuhdesaarna. Hyvä Jumala, mitä kaikkea se sisälsikään! Uskallan väittää, että se olisi saattanut pääkaupunginkin yleisön ymmälle, puhumattakaan sitten meikäläisestä. Koettakaa nyt kuvitella: kaksi painoarkillista mitä teeskentelevintä ja hyödyttömintä lörpöttelyä, ja kaiken lisäksi tämä herra esitti sen vielä ylhäisen alentuvasti, aivan kuin armosta, niin että se suorastaan loukkasi meidän yleisöämme. Aiheena oli… kuka siitä aiheesta oikein sai selvän? Se oli jonkinlaista tilintekoa joistakin vaikutelmista, jonkinlaisista muistoista. Mutta mitä ja mistä, — kukapa sen ymmärsi. Vaikka meidän kuvernementtimme kaikki viisaat otsat olisivat vetäytyneet kurttuun esitelmän ensimmäisen puoliskon aikana, niin he eivät sittenkään olisi ymmärtäneet siitä yhtään mitään, niin että toista puolta esitelmästä kuunneltiin vain kohteliaisuudesta. On totta, että siinä puhuttiin hyvin paljon rakkaudesta, neron rakkaudesta erästä naishenkilöä kohtaan, mutta täytyy tunnustaa, että tämä oli jo hieman mautonta. Minun mielestäni tuon pullean nerokkaan kirjailijan oli hieman sopimatonta laverrella ensi suudelmasta… Ja mikä pahinta, nämä suudelmat eivät tapahtuneet ollenkaan siten, kuin on tapana koko muun ihmiskunnan elämässä. Välttämättä kasvoi aina ympärillä kiusteri (välttämättä juuri kiusteria tai jokin muu heinäkasvi, jota tavallinen ihminen ei tuntenut muuten kuin hakemalla sen nimen kasviopista). Sitä paitsi taivaalla oli välttämättä jokin violetti vivahdus, jota tietenkään ei kukaan kuolevaisista ollut koskaan huomannut, tai jos oli sen huomannutkin, niin ei ollut ainakaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, mutta kas, »minäpä sen näin ja kuvaan teille hölmöille sitä aivan kuin se minusta olisi jokin aivan tavallinen asia». Puu, jonka alle tämä mielenkiintoinen pari sitten istuutui, oli välttämättä aina oranssinvärinen. Näin he istuivat aina jossakin Saksassa. Samassa he näkevät Poppean tai Cassiuksen taistelun aattona, ja molempien heidän lävitsensä käyvät ihastuksen kylmät väreet. Joku merenneito vikisee pensaikossa. Gluck alkaa yht'äkkiä soittaa kaislikossa viulua. Kappale, jota hän soittaa, on nimeltäänen toutes lettres, mutta sitä ei kukaan tunne, vaan siitäkin on otettava selvä musiikkisanakirjasta. Sillä aikaa sumu on noussut, noussut niin pehmeänä ja pyöreänä, että se näyttää enemmän pielusten miljoonajoukolta kuin sumulta. Yht'äkkiä kaikki on tipo tiessään, ja kuuluisa nero taivaltaa talvella lumirännässä Volgan poikki. Kahden ja puolen sivun verran kuvataan tienviittoja, mutta sittenkin nero osuu avantoon. Nero hukkuu, — mutta luuletteko tosiaankin, että hän hukkuu? Ei pienintä aikomustakaan sellaiseen! Kaikki tämä tarvitaan vain sen vuoksi, että hän hukkumaisillaan ollessaan ja kun hän on vetämäisillään vettä henkeensä, yht'äkkiä huomaisi pienen jääkappaleen, pikkuruikkuisen, herneen kokoisen, mutta puhtaan ja läpikuultavan »kuten jäätyneen kyynelen», ja tässä jäänsirussa kuvastuu Saksan taivas, ja sen sateenkaaren väreissä kimalteleva hohto muistuttaa hänelle sitä samaista kyyneltä, joka — »muistatko, miten se vieri silmästäni silloin, kun me istuimme jalokiville välkähtelevän puun alla ja sinä huudahdit riemuisasti: 'Rikosta ei ole olemassa!!!' — 'Niin, mutta', — vastasin kyynelissäni, — 'mutta jos niin on, niin eihän silloin ole olemassa vanhurskaitakaan'. Me aloimme ääneen itkeä kumpikin ja erosimme ainiaksi.» — Naisen tie vei jonnekin meren rannoille ja miehen luoliin. Ja niin tuo mies vaipuu yhä syvemmälle maan sydämeen, elää kolme vuotta Suharevon tornin luona Moskovassa, ja yht'äkkiä aivan maan uumenissa, luolassa, hän näkee lamppusen ja lamppusen ääressä luolapyhimyksen. Luolapyhimys on vaipunut rukoukseen. Nero kumartuu pienen pienen ristikkoikkunan puoleen ja kuulee yht'äkkiä huokauksen. Te kai arvelette luolapyhimyksen huokailevan? Mitä vielä, mitä liikuttaisi häntä luolapyhimys. E-ei, e-ei, tämä huokaus muistuttaa hänelle yksinkertaisesti hänen lemmittynsä ensimmäistä huokausta kolmekymmentäseitsemän vuotta sitten, jolloin, »muistatko, miten me Saksassa istuimme agaatti-puun alla ja sinä kuiskasit minulle: 'miksi rakastaisimme? katso, ympärillämme kasvaa keltakukkia, ja minä rakastan, mutta kun nuo keltakukat lakkaavat kukkimasta, niin en enää rakasta'». Mutta tällöin sumu alkaa taas tihetä, ilmestyy Hoffmann, merenneito viheltää jonkin Chopinin kappaleen, ja yht'äkkiä sumusta ilmestyy laakeriseppel kulmillaan ja Rooma taustanaan Ancus Marcius. »Tunsimme ruumiissamme ihastuksen väreitä ja erosimme ainiaksi» j.n.e., j.n.e. Sanalla sanoen, en osaa ehkä kertoa kaikkea aivan sanalleen, sillä sellaiseen minulla ei ole kykyä, mutta koko tämän lörpöttelyn ydin ainakin oli tämä. Ja miksi kaikilla meikäläisillä järkikuuluisuuksilla pitääkin olla tuollainen häpeällinen intohimo yleväotteisia mauttomuuksia kohtaan. Suuri eurooppalainen filosofi, kuuluisa oppinut, keksijä, työn raskaan raataja, marttyyri, — kaikki nämä työtätekevät ja raskautetut ovat meikäläiselle venäläiselle nerolle vain jonkinlaisia keittiöpuolella oleskelevia kokkeja. Hän on herra, ja noiden on lähestyttävä häntä kokkipäähineineen vastaanottamaan määräyksiä. On totta, että hän pilkkailee kopeana myös Venäjää, eikä mikään olekaan hänelle mieluisampaa kuin Euroopan huomattavimpiin järkimiehiin vedoten todistella, että Venäjä on tehnyt henkisen vararikon, mutta mitä tulee häneen itseensä, — hän on tietenkin kaikkien noiden eurooppalaisten kykyjen yläpuolella, ja he saavat tyytyä vain olemaan aineistona, jota hän käyttää tekeleissään. Hän sieppaa vieraan ajatuksen, punoo siihen oman antiteesinsa, ja, kas, tekele on valmis. Rikos on olemassa, ja rikosta ei ole olemassa; totuutta ei ole, vanhurskaita ei ole; siinä on ateismit, darwinismit, moskovalaiset kirkonkellot, mutta voi, eihän hän itsekään enää usko Moskovan kirkonkelloihin; Rooma, laakerit… mutta eihän hän usko laakereihinkaan… Siinä on jotakin valtion hyväksymisen saanutta byronilaista maailmantuska-kohtausta, Heinen irvistystä, jotakin Petšorinista [päähenkilö »venäläisen Byronin», Lermontovin, romaanissa »Aikamme sankari». Suom. huom.], ja niin se lähtee siitä vierimään, juna on saanut lähtövihellyksensä… »Voitte muuten kehua minua, kehukaa vain, pidän siitä kauheasti; minä sanon sen vain näin meidän kesken, että jätän ainiaksi kynäni; odottakaahan, kolmesataa eri kertaa ehditte vielä saada minusta kylläksenne, ette jaksa lukeakaan kaikkea, mitä vielä aion kirjoittaa.»
Onhan selvää, ettei tämä voinut loppua onnellisesti. Se vain oli pahaksi, että kaikki alkoi hänestä itsestään. Kauan aikaa oli jo kuulunut jalkojen töminää, niistämistä, yskintää ja kaikkea sitä, mitä aina sattuu, kun esitelmätilaisuudessa kirjailija, olkoonpa hän sitten kuka hyvänsä, rohkenee yrittää pitää yleisön huomiota vireillä. Mutta nerokas kirjailija ei huomannut mitään tästä kaikesta. Hän vain sihisi ja sähisi yleisöstä vähääkään välittämättä, niin että kaikki alkoivat jo joutua hieman ymmälle. Yht'äkkiä takimmaisista riveistä kajahti aivan yksinäinen mutta kova ääni:
— Herra Jumala, millaista roskaa!
Tämä oli luiskahtanut varmasti aivan vaistomaisesti, ja olen varma siitä, ettei se ollut tarkoitettu mielenosoitukseksi. Ihminen oli vain lopullisesti uupunut. Mutta herra Karmazinov keskeytti puheensa, katsahti pilkallisesti yleisöön ja sanoa sähähti loukatun kamariherran ryhdikkäin ilmein:
— Te olette kai, hyvä herrasväki, aika lailla minuun jo kyllästyneet.
Kas, tämäpä hänen erehdyksenä olikin. Hänen ei olisi pitänyt aloittaa keskustelua. Kun hän tällä tavoin valmisti tilaisuuden vastaukselle, niin sillä hän juuri teki mahdolliseksi sen, että roskaväki sai puuttua puheeseen, vieläpä niin sanoakseni aivan laillisella tavalla, mutta jos hän olisi osannut hillitä itsensä, niin olisivat nämä vain niistelleet neniänsä jonkin aikaa ja kaikki olisi päättynyt siihen… Mutta nähtävästi hän odotti kättentaputuksia vastaukseksi kysymykseensä. Kättentaputuksia ei kuulunut, vaan päinvastoin kaikki säikähtivät, painuivat entistäänkin pienemmiksi ja vaikenivat.
— Ette te ole koskaan nähnyt Ancus Marciusta, se on teillä vain tyylikeino, — kajahti samassa ärtynyt ja jo aivan kipeytynyt ääni.
— Aivan niin, — siihen yhtyi heti toinen; — nykyjään ei tunnusteta enää aaveiden olemassaoloa, on vain luonnontiede. Ottakaa hieman selvää luonnontieteistä.
— Hyvä herrasväki, kaikkein vähimmin olen odottanut tällaista, — Karmazinov oli hyvin ihmeissään. Kuuluisa nero oli Karlsruhessa ollessaan kokonaan unohtanut, millainen oli hänen isänmaansa.
— Meidän aikakaudellamme on häpeällistä puhua siitä, että koko maailma on vain kolmen kalan varassa, — tirskutti muudan nuori neitonen. — Te, Karmazinov, ette ole voinut käydä pyhimyksen luona luolassa. Ja kuka puhuu nykyjään pyhimyksistä!
— Hyvä herrasväki, eniten ihmetyttää minua se, että te olette ottanut tämän näin vakavasti´… muuten te olette aivan oikeassa… minä jos kukaan annan arvoa reaaliselle totuudelle…
Vaikka hän yrittikin hymyillä pilkallisesti, niin hän oli kuitenkin hyvin hämmästynyt. Hänen kasvoistaan kuvastui sangen selvästi. »En minä ole sellainen, miksi te minua luulette, olenhan aivan samaa mieltä kanssanne, kunhan e kehutte minua, kehukaa enemmän, niin paljon kuin suinkin, pidän siitä hirveästi»…
— Hyvät naiset ja herrat, — hän huudahti lopulta jo aivan loukkaantuneena, huomaan, että pieni runoelmaparkani on joutunut väärään paikkaan. Luulenpa itsekin osuneeni väärään.
— Tarkkasi varikseen ja osui lehmään, — huudahti joku hölmö suuriäänisesti, luultavasti joku juopunut, eikä häneen siis ollut syytä kiinnittää vähintäkään huomiota. Samassa kajahti tosin myös hieman epäkunnioittavaa naurua.
— Lehmäänkö, niinkö te sanoitte, — Karmazinov tarttui löysään sanaan. Hänen äänensä kävi yhä kimakammaksi. — Mitä tulee variksiin ja lehmiin, niin sallinette minun niistä, hyvä herrasväki, vaieta. Kunnioitan niin paljon kaikenlaatuista yleisöä, etten antaudu sellaisiin vertailuihin, vaikkapa ne olisivat viattomiakin; mutta luulin sentään…
— Parasta olisi, arvoisa herra, että ette enää tuohon tapaan… — taas joku huudahti takimmaisilta riveiltä.
— Luulin vain, että jättäessäni kynäni ainiaksi ja hyvästellessäni yleisöä minua kuultaisiin…
— Emme me, emme me, emme me halua kuunnella teitä, emme halua, — nyt jo muutamat ensirivinkin istujat rohkenivat huudahtaa.
— Jatkakaa, jatkakaa! — kehoittivat kuitenkin muutamat ihastuneet naisäänet, ja lopultakin ryöstäytyi kuuluville kättentaputus, vaikka tosin sangen heikko ja vähän aikaa kestävä. Karmazinov hymähti väkinäisesti ja nousi paikaltaan.
— Uskokaa pois, Karmazinov, että kaikkien meidän mielestä on suorastaan suuri kunnianosoitus… — itse aatelismarsalkanrouvakaan ei malttanut enää olla huomauttamatta.
— Herra Karmazinov, — kajahti samassa tuore, nuorekas ääni aivan salin syvyydestä. Tämä ääni oli äsken vasta kaupunkiimme saapuneen erään piirikuntamme koulun hyvin nuoren opettajan, joka oli erinomaisen kelpo, hiljainen ja jalo nuori mies. Hän aivan kohottautui paikaltaan. — Herra Karmazinov, jos minun osakseni olisi tullut onni rakastua kuten tuo teidän kuvaamanne henkilö, niin en tosiaankaan olisi tahtonut puhua rakkaudestani esitelmässä, joka on aiottu esitettäväksi julkisesti yleisölle…
Hän aivan punastui.
— Hyvä herrasväki, — huudahti Karmazinov, — olen lopettanut. Jääköön loppu sikseen, minä poistun. Mutta sallikaa minun sentään lukea teille vielä kuusi loppusäettä:
— »Niin, lukija ystäväni, hyvästi!» hän alkoi lukea käsikirjoituksesta istuutumatta enää nojatuoliin. — »Hyvästi lukijani. Enpä edes pidä väliä siitä, eroammeko ystävinä, miksi häiritsisin sinua? Moiti, voi, moiti minua, niin paljon kuin haluat, jos se kerran tuottaa sinulle tyydytystä. Mutta parempi olisi, jos me unohtaisimme toinen toisemme ikuisiksi ajoiksi. Ja vaikkapa kaikki te, lukijani, olisitte niin ystävällisiä, että polvillenne laskeutuen ja itkien alkaisitte pyytää minua: 'Kirjoita, voi, kirjoita meille, Karmazinov — isänmaallesi, tuleville polville, laakeriseppeleiden nimessä', niin silloinkin vastaisin teille, kiitettyäni tietysti ensin teitä kaikesta ystävyydestänne: 'Ei tule siitä mitään, olemme jo aivan tarpeeksi kiusanneet toinen toisiamme, rakkaat maanmieheni, merci! On jo aika lähteä meidän eri suuntiin! Merci, merci, merci'.»
Karmazinov kumarsi puoleen ja toiseen juhlallisesti sekä aivan punaisena, kuten kiehautettu, ja poistui kulissien taakse.
— Ei kukaan ole aikonutkaan langeta polvilleen, sehän olisi aivan järjetöntä mielikuvitusta.
— Onpa siinä itserakkautta!
— Sehän on vain huumoria, — yritti joku järkevämpi pistää väliin.
— Kiitämme nöyrimmästi sellaisesta huumorista.
— Mutta tämähän on jo suorastaan röyhkeyttä, hyvä herrasväki.
– Hyvä, että nyt ainakin jo osasi lopettaa.
— Kylläpä olikin ikävätä kuunnella!
Mutta kaikki nämä takariveiltä kajahtelevat hävyttömät huudahtelut (niitä ei kajahdellut suinkaan yksinomaan takariveiltä) tukahdutti toiselta taholta kajahtava kättentaputus. Karmazinovia vaadittiin esiin. Muutamat naishenkilöt, Julija Mihailovna sekä aatelismarsalkan puoliso etunenässä, parveilivat aivan puhujalavan äärellä. Julija Mihailovnan käsiin oli ilmestynyt suurenmoinen laakeriseppele valkealla atlassityynyllä, elävien ruusukiehkurain sisällä.
— Laakereitako? — ihmetteli Karmazinov pilkallisen ilkeästi hymähtäen; — tietenkin se minua liikuttaa, ja minun on vilpittömin tuntein ottaminen vastaan tämä ennakolta varattu seppele, joka ei ole ehtinyt vielä edes lakastua, mutta vakuutan teille,mesdames, — olen siinä määrin muuttunut aivan yht'äkkiä realistiksi, — että katson meidän aikakaudellamme laakerien olevan paremmin paikallaan taitavan kokin kuin minun käsissäni.
— Se on totta, kokista on paljon enemmän hyötyä, — huudahti se samainen seminaarilainen, joka oli ollut myös Virginskeillä »istunnossa». Järjestys häiriintyi taas hieman. Monelta tuoliriviltä tulvi väkeä lähemmäksi näkemään laakeriseppelseremoniaa.
— Minäpä olisin tänä hetkenäkin valmis antamaan mieluummin kokista nämä kolmisen ruplaa, — yhtyi siihen äänekkäästi toinen huutaja, jo hieman liiankin äänekkäästi ja samalla itsepintaisesti.
— Niin minäkin.
— Ja minä myös.
— Mutta eikö täällä tosiaankaan ole ravintolaa?
— Hyvä herrasväki, tämä on tosiaankin jo petosta…
Täytyy muuten myöntää, että kaikki nämä vauhkoutuneet herramme pelkäsivät vielä aika tavalla meidän ylempiä virkamiehiämme ja ennen kaikkea komisarjusta, joka myös oli saapuvilla. Kymmenessä minuutissa saatiin kuitenkin kaikki rauhoittumaan ja asettumaan entisille paikoilleen, mutta entistä järjestystä oli kuitenkin mahdoton saada enää syntymään. Ja kas, juuri tähän kaaokseen piti Stepan Trofimovitš-parkamme joutua…
Riensin kuitenkin vielä kerran kulissien taakse ja yritin, minkä voin, varoittaa häntä. Sanoin, että mielestäni kaikki oli mennyt nyt myttyyn, että viisainta oli lähteä aivan heti kotiin — syyttää vaikka äkillistä koleriinia — ja että olin itse myös valmis jättämään marsalkkanauhani ja lähtemään hänen mukaansa. Tällöin hän jo läheni puhujalavaa, pysähtyi äkkiä, mittasi minua katseellaan kopeasti aina päästä kantapäihin ja lausui juhlallisesti:
— Miksikä teillä, hyvä herra, olisi aihetta odottaa minulta noin alhaista tekoa?
Minä peräydyin. Yhtä varma kuin olin siitä, että kaksi kertaa kaksi on neljä, yhtä varma olin siitäkin, että kaikki loppuisi katastrofimaisesti. Seisoessani näin aivan masentuneena ohitseni vilahti taas äskeisen vieraan professorin hahmo, professorin, jonka oli esiinnyttävä Stepan Trofimovitšin jälkeen ja joka äsken oli kävellessään kohotellut kättänsä iskeäksensä sen nyrkkiin puristettuna toisena hetkenä taas täyttä voimaa alas. Näin hän käyskenteli yhä vieläkin edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneena ja mutisi jotakin nenäänsä ilkeän voitonvarmasti hymyillen. Kuinka lie ollutkaan (piti minunkin nyt niin tehdä), lähestyin häntä ilman sen vakavampaa tarkoitusta.
– Tiedättekö, — sanoin hänelle, — useista esimerkeistä voi päättää, että jos luennoitsija yrittää pitää yleisön mielenkiintoa yllä kahtakymmentä minuuttia kauemmin, niin yleisö lakkaa kuuntelemasta. Puolta tuntia kauemmin ei kykenisi mikään kuuluisuuskaan…
Hän pysähtyi äkkiä ja alkoi suorastaan täristä kuullessaan tämän loukkauksen. Määrättömän ylpeä ylenkatse kuvastui hänen kasvoistaan.
— Älkää olko levoton, — hän murahti inhon ilmein ja poistui. Tänä samana hetkenä kajahti salista Stepan Trofimovitšin ääni.
»Kylläpä olettekin kaikki hyviä!» ajattelin itsekseni ja riensin saliin.
Stepan Trofimovitš oli sijoittunut nojatuoliin jo epäjärjestyksen jatkuessa. Ensimmäisiltä riveiltä suuntautuivat häneen huonotuuliset katseet. (Viime aikoina ei klubissakaan enää pidetty hänestä eikä häntä kunnioitettukaan enää kuten ennen.) Mutta oli sentään hyvä, että hänelle ei osoitettu mieltä. Jo eilisestä alkaen minua oli vainonnut omituinen ajatus: minusta tuntui, että hänelle vihellettäisiin heti, kun hän vain näyttäytyisi, mutta aluksi häntä ei edes huomattu vallinneen epäjärjestyksen vuoksi. Ja olisiko tuolla miehellä luullut olevan enää mitään toivomisen varaa sen jälkeen, mitä Karmazinoville jo oli tapahtunut? Hän oli kalpea: kymmeneen vuoteen hän ei ollut esiintynyt julkisesti. Levottomuudesta ja kaikista muistakin merkeistä päättäen, merkeistä, jotka varsin hyvin tunsin, tein sen johtopäätöksen, että hän itsekin piti puhujalavalle ilmaantumistaan hyvin kohtalokkaana tapauksena, jonka oli määrä ratkaista hänen kohtalonsa tai jotakin sentapaista ainakin. Ja sitähän minä juuri pelkäsinkin. Miltä tuntuikaan minusta, kun hän avasi suunsa ja kun kuulin hänen ensimmäisen lauseensa!!
— Hyvät naiset ja herrat! — hän virkkoi äkkiä, aivan kuin olisi tehnyt jonkin päätöksen, mutta kuitenkin katkeilevin äänin. — Hyvät herrat! Vielä tänä aamuna näin edessäni yhden niitä paperinpalasia, joita meillä on laittomasti levitetty, ja kysyin itseltäni ainakin jo sadannen kerran: »Missä piilee sen tarkoitus?»
Koko sali hiljeni samassa, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen, jopa muutamat aivan säikähtyneinäkin. Kylläpä älysikin saada mielenkiinnon viriämään heti ensisanallaan. Kulissien takaakin näytti joku pistävän päänsä esille; Liputin ja Ljamšin kuulostelivat ahnaan uteliaina. Julija Mihailovna viittasi taas minut kädellään luokseen:
— Koettakaa saada hänet vaikenemaan ehdolla millä hyvänsä! — hän kuiskasi hätäisesti. En voinut muuta kuin kohahduttaa olkapäitäni; saattoiko mitenkään pysähdyttää miestä, joka oli päättänyt »ratkaista kohtalonsa»? Voi, nyt ymmärsin Stepan Trofimovitšin.
— He-hei, on kysymys julistuksista, — yleisö alkoi kuiskailla; koko sali sai hereille.
— Hyvät läsnäolijat! Olen päässyt salaisuuden perille. Niiden vaikuttavuuden salaisuus on — niiden typeryydessä! (Hänen silmänsä välähtivät.) — Niin, hyvät naiset ja herrat, jospa tuo typeryys olisi vielä harkittua, vain teennäinen vaikutuskeino, — niin sehän olisikin silloin jo suorastaan nerokas keksintö! Mutta on oltava heitä kohtaan oikeudenmukainen, — he eivät teeskentele. Tämä on vain mitä alastominta, mitä hurskainta, mitä lyhytnäköisintä typeryyttä,— c'est la bêtise dans son éssence la plus pure, quelque chose comme un simple chimique [se on typeryyttä puhtaimmassa muodossa, sanoisinko — suorastaan kemiallisesti valmistettua typeryyttä]. Jos kaikki olisi sanottu pisarankin verran älykkäämmin, niin jokainen näkisi heti koko tämän lyhytjärkisen typeryyden mitättömyyden. Mutta nyt kaikki ovat vain hämmästyneinä pysähtyneet odottelemaan, kukaan näet ei usko, että se on niin äärimmäisen typerää. »Ei voi olla mahdollista, että tässä ei olisi jotain muutakin», jokainen sanoo ja hakee jotakin salaista tarkoitusta ja tahtoo välttämättä lukea jotakin rivien välistä. Voi, ei koskaan vielä typeryys ole tullut niin juhlallisesti palkituksi, siitäkään huolimatta, että se niin usein olisi sen ansainnut… Sillä,en parenthèse, typeryyshän on, aivan kuten äärimmäinen nerouskin, hyödyllinen ihmiskunnalle…
— Nelikymmenluvun sukkeluuksia! — kajahti jonkun tosin sangen vaatimaton huudahdus, mutta sen jälkeen heti oli kuin aivan kaikki olisi ryöstäytynyt irralleen, alettiin huutaa ja hälistä kaikin voimin.
— Hyvät naiset ja herrat, hurraa! Esitän kohotettavaksi maljan typeryydelle! — kirkaisi Stepan Trofimovitš jo aivan suunniltaan vedoten yleisöön.
Juoksin hänen luoksensa aikoen muka täyttää hänen lasinsa vedellä.
— Stefan Trofimovitš vaietkaa, Julija Mihailovna pyytää sitä mitä hartaimmin.
— Ei, teidän juuri on jätettävä minut rauhaan, te joutilas nuori mies! — hän huudahti kiivaasti kovalla äänellä minulle vastaukseksi. Lähdin pois.
—Messieurs!— hän jatkoi, miksi tämä levottomuus, miksi nuo suuttumuksenpurkaukset, joita kuulen? Olen tullut tänne öljypuunoksa kädessäni. Tulin sanoakseni viimeisen sanani, sillä tässä asiassa minulla on oikeus sanoa viimeinen sana, — ja sitten tehkäämme sovinto.
— Alas! — toiset huusivat.
— Hiljaa! Antakaa hänen puhua, antakaa hänen puhua loppuun, — ulvoivat taas toiset. Erikoisen levoton oli nuoren nuori opettaja, joka kerran rohkaistuaan mielensä ja päästyään puheen alkuun ei näyttänyt enää kykenevän vaikenemaan.
—Messieurs, viimeinen sana tästä asiasta on — yleinen anteeksianto. Olen jo elämäni elänyt vanhus ja ilmoitan täten juhlallisesti, että elämänhenki puhaltelee yhä entiseen tapaansa, eikä sen elähdyttävä voima ole vielä nuoressakaan sukupolvessamme ehtynyt. Nykyaikaisen nuorison innostus on yhtä puhdasta ja valoisaa, aivan samoin kuin ennen meidänkin aikanamme. On vain tapahtunut seuraavaa; päämäärät ovat vaihtuneet, entisen kauneusihanteen tilalle on tullut toinen! Kaikki epäröiminen koskee vain sitä, mikä on kauniimpi, Shakespeareko vai saappaat, Rafaelko vai paloöljy?
— Tämä on syytös! — muutamat murisivat.
— Nämä ovat loukkaavia kysymyksiä!
–Agent-provecateur!
— Mutta minä julistan täten,— vingahti Stepan Trofimovitš äärimmäisen kiihoittuneena, — julistan täten, että Shakespeare ja Rafael on asetettava korkeammalle kuin talonpoikien vapauttaminen, kuin kansallisuus, kuin sosialismi kuin nykyinen sukupolvi, kuin kemia, melkeinpä korkeammalle kuin ihmiskunta, sillä he ovat jo sen hedelmä, koko ihmiskunnan todellinen hedelmä, ehkäpä he ovat kaiken lisäksi suorastaan sen korkein saavutus! He ovat jo täydellisen kauneuden muoto, kauneuden, jota ilman en ehkä suostu ollenkaan elämään… Voi, hyvä Jumala, — hän löi kätensä yhteen, — kymmenen vuotta sitten huusin minä aivan samalla tavalla puhujalavalta Pietarissa, aivan samoin sanoin, ja, kuten nytkin, minua ei silloinkaan ymmärretty, vaan minulle naurettiin ja vihellettiin, kuten nytkin. Te pienet ihmiset, mitä teiltä oikein puuttuu, kun ette ymmärrä tätä? Ettekö te sitten tiedä, että ihmiskunta voi varsin hyvin tulla toimeen ilman englantilaisia, ilman Saksaa, — ilman venäläisiähän se tietenkin tulee varsin hyvin toimeen, — ilman tiedettä, ilman leipää, mutta ilman kauneutta on aivan mahdoton tulla toimeen, sillä mitä tekisi maailma ilman sitä! Siinä on kaiken ratkaisu, sen ympärillä pyörii koko historia! Itse tiedekään ei pysy pystyssä ainoatakaan minuuttia ilman kauneutta, — ettekö te sitä tiedä, te naurajat, — vaan sekin muuttuisi halpamaisuudeksi, ilman sitä ette kykenisi keksimään rautanaulaakaan!… Tästä käsityksestäni en luovu! — hän aivan tarpeettomasti huudahti tämän puheensa päätökseksi ja iski kaikin voimin nyrkkinsä pöytään.
Mutta sillä aikaa, kuin hän huuteli noin vingahdellen ilman minkäänlaista ajatuksen yhteyttä, järjestys salissa rikkoutui. Monet nousivat paikoiltaan, toiset syöksyivät eteenpäin lähemmäksi puhujalavaa. Tämä kaikki tapahtui muuten paljon nopeammin, kuin mitä tässä kuvaan, eikä sen vuoksi ehditty ryhtyä tarpeellisiin varokeinoihinkaan. Ehkäpä sitä ei tahdottukaan.
— Hyvähän teidän on puhua, te notkuvien ruokapöytien äärillä hemmoitellut! — kiljahti äskenmainittu seminaarilainen aivan puhujalavan juurella, näytellen vahingoniloisena hampaitaan Stepan Trofimovitšille. Tämä huomasi hänet ja syöksähti aivan lavan reunalle.