— Siellä hänen luonaan, lautaseinän takana. Minä olin siellä kaiken aikaa.
— Mitä! Te siis olitte yllätys! Miten se on mahdollista? Kertokaa se minulle.
— Huomatessani, etteivät portinvartijat välittäneet siitä, mitä sanoin, tehden tekosyyksi, että nyt oli jo liian myöhäistä sekä että he pelkäsivät myöhemmin joutuvansa edesvastuuseen siitä, etteivät he tulleet, suututti se minua suuresti. Minä en voinut nukkua, vaan aloin hankkia selityksiä. Kun siis eilen olin saanut tietää asian laidan, menin sinne tänään. Ensi kerralla … ei hän vielä ollut tullut. Tuntia myöhemmin … ei minua otettu vastaan. Kolmannella kerralla … otti hän vihdoin vastaan minut. Minä aloin kertaa hänelle, miten kaikki oli tapahtunut. Silloin alkoi hän juosta edes ja takasin huoneessa ja lyödä rintoihinsa. "Te ryövärit", sanoi hän, "mitä olette tehneet? Jospa minä vain olisin tiennyt sen, olisin heti tuonut vartijan kera!" Sitten hän juoksi tiehensä, huuteli yhtä ja toista ja puhui heidän kanssaan salaperäsesti eräässä nurkassa. Sitten hän taas kääntyi minun puoleeni. Minä kerroin hänelle kaikki, kerroin myös sen hänelle, ettette Te ollut uskaltanut vastata minulle sekä ettette Te ollut tuntenut minua. Silloin alkoi hän taas juoksennella ja löydä rintoihinsa. Kun Teidät ilmotettiin … sanoi hän: Marssi tuonne lautaseinän taa; istu aivan hiljaa, äläkä liiku, vaikka kuulisit mitä tahansa. Ehkä tahdon kysellä sinulta vielä jotakin. Hän antoi itse minulle tuolin ja lukitsi oven. Mutta kun Mikolka astui sisään, vei hän minut pois, heti sen jälkeen kun Te olitte lähtenyt ja sanoi, että hän kutsuttaisi minut vielä kerran kuulustettavaksi.
— Kuulusteliko hän Mikolaita sinun läsnä ollessasi?
— Heti Teidän mentyänne vei hän minut pois ja alkoi vasta sitten kuulustella Mikolaita.
Mies kumarsi taas ja kosketti lattiaa sormenkärjillään.
— Suokaa anteeksi paha tekoni ja panetteluni!
— Jumala suokoon sen sinulle! vastasi Raskolnikov ja kun hän oli tämän sanonut, kumarsi mies vielä kerran, muttei niin syvään kuin ennen, vain vyötäisiin saakka, kääntyi hitaasti ja läksi.
— Kaikella on kaksi puolta … nyt on kaikella kaksi puolta, toistiRaskolnikov ja läksi rohkeampana kuin koskaan ennen huoneestaan.
— Nyt vasta taistelemme keskenämme! sanoi hän pilkallisesti nauraen ja mennen portaita alas. Mutta pelkoaan ajatteli hän ylenkatseella ja inholla.
Se aamu, joka seurasi Dunetshkan ja Pulcheria Alexandrovnan ikävää selitystä, vaikutti sangen painavasti Lushiniin. Hänen suureksi mielipahakseen selveni hänelle vähitellen yhä enemmän, että se, mitä hän edellisenä päivänä oli pitänyt innoitteluna ja mahdottomana, oli muuttunut todellisuudeksi. Se haava, minkä hänen itserakkautensa oli saanut, kiusasi kaiken yötä hänen mieltään.
Heti vuoteelta noustuaan meni hän peilin eteen nähdäkseen, eikö sappea ollut tunkeutunut vereen. Mutta kun peili oli rauhoittanut hänet, rauhoittui hän hieman siinä toivossa, että hän vallan varmasti muualta tapaisi morsiamen, joka ehkä vielä paremmin voisi vastata hänen vaatimuksiaan.
Mutta tuskin oli tämä ajatus syntynyt hänessä, ennenkuin se muuttui niin vastenmieliseksi, että hän antoi palttua sille, joka nosti pilkallisen hymyn hänen huonetoverinsa ja nuoren ystävänsä, Andrei Semjonovitsh Lebesjatnikovin huulille. Pietari Petrovitsh huomasi tämän hymyn ja pani sen heti muistiin nuoren ystävänsä tilille.
Hän oli raivoisan happamana siitä tekemästään tyhmyydestä, että ilmoitti Andrei Semjonovitshille tuloksen edellisen illan kohtauksesta. Hän oli nyt ottanut kaksi harha-askelta. Tänään seurasivat kaikki epämiellyttävyydet toisiaan. Senatissakin oli hänellä ollut huono onni eräässä lainopillisessa jutussa. Myös oli hänessä synnyttänyt mielipahaa se isäntä, jolta hän oli vuokrannut huoneustonsa, missä tulisi asumaan naimisiin mentyään ja minkä hän oli panettanut kuntoon. Isäntä oli saksalainen käsityöläinen, joka ei millään lailla tahtonut särkeä äsken tehtyä vuokrasopimusta, vaikkakin Lushin jätti huoneuston korjattuna, ja pyysi saada koko sen summan maksetuksi, jonka hän oli luvannut vuokrasopimuksen rikkoutumisen varalta. Huonekalujen myyjä ei myöskään tahtonut antaa ruplaakaan takasin saamistaan käsirahoista, vaikkei yhtä ainoatakaan ostetuista huonekaluista oltu viety pois puodista.
"Mutta enhän minä voi mennä naimisiin huonekalujen tähden", ajatteli hän harmistuneena. "Mutta onko se myös mahdollista, että kaikki on menetettyä? Eiköhän minun vielä pitäisi yrittää kerran?"
Ajatellessaan Dunetshkaa täyttyi hänen sielunsa suloisesta mielihyvästä. Se oli tuskallinen hetki hänelle. Jos hänen olisi ollut mahdollista surmata Raskolnikov vain toivomuksen lausumisella, ei Lushin olisi epäillyt hetkeäkään lausua sitä toivomusta.
"Se oli myös suuri virhe, etten antanut heille rahoja", ajatteli hän palatessaan Lebesjatnikovin huoneeseen. "Miksi olin niin ahne? Mikä vaikutin oli siinä määräävänä! Niin, se on totta, että minä tahdoin heidän tutustuvan hätään ja kurjuuteen, jotta he kunnioittaisivat ja arvossapitäisivät minua hyväntekijänään. Mutta sen sijaan onkin käynyt tykkänään toisin. Jos minä sitä vastoin olisin antanut hänelle lahjoja viidentoista sadan ruplan arvosta koristuksiksi, olisi asia nyt tykkänään toisella kannalla. Silloin eivät he olisi niin helposti voineet antaa minulle matkapassia. Sellaiset ihmiset tahtovat aina, jos rikkomus tapahtuu, antaa takasin mitä ovat saaneet, ja se olisi ehkä käynyt heille vaikeaksi. Eivätkä he myöskään olisi tahtoneet ajaa pois miestä, joka oli heidän hyväntekijänsä. Minä olen menetellyt sangen tyhmästi!" Hän oli vihanen itselleen ja kutsui itseään aasiksi … luonnollisesti toisten kuulematta.
Hän oli kotiin palatessaan kaksin verroin niin suuttunut kuin lähtiessään. Muistojuhlan valmistukset Katerina Ivanovnan huoneessa herättivät hänessä sillä välin uteliaisuutta. Hän kummasteli, eikö hänkin ollut kutsuttu, mutta tapahtuneet ikävyydet olivat saattaneet hänet unohtamaan kaiken muun.
Hän kiiruhti noutamaan selityksiä madame Lippewechseliltä, joka Katerina Ivanovnan vielä ollessa kirkkomaalla, teki tarpeellisia valmistuksia; ja häneltä sai hän tietää, että toimitettaisiin juhlalliset hautajaiset. Melkein kaikki talon asukkaat olivat kutsutut. Lebesjatnikov heidän kerallaan. Pietari Petrovitsh ei ollut yksistään kutsuttu, vaan odotettiinpa häntä kaihoten juhlan tärkeimpänä ja ylhäisempänä vieraana.
Amalia Ivanovnaa oli erikoisen kohteliaasti pyydetty saapumaan, vaikka hän ja leski vielä olivatkin riidoissa keskenään, ja hän oli luvannut tehdä kaikki valmisteet. Hän tunsi tällöin suurta mielihyvää ja oli ylpeä niistä korukapineista, jotka häntä tässä tilaisuudessa koristivat.
Pietari Petrovitshin katseltua alkuvalmistuksia, juohtui hänen mieleensä omituinen päähänpisto ja hän läksi Lebesjatnikovin huoneeseen. Hän oli nimittäin saanut kuulla, että Raskolnikov oli kutsuttujen joukossa.
Andrei Semjonovitsh oli sattumalta kotona koko aamupuolen. Lushin oli omituisessa, joskin vallan luonnollisessa suhteessa tähän herraan.
Pietari Petrovits nimittäin vihasi ja ylenkatsoi häntä rajattomasti heti tulostaan saakka. Se ei johtunut yksistään säästäväisyyssyistä, vaikka se olikin pääseikka, joka oli saanut hänen asettumaan asumaan siinä, vaan olipa vielä toinenkin syy, joka oli johtanut hänet siihen.
Jo oleskellessaan maaseudulla oli hän kuullut, että hänen entinen holhokkinsa Andrei Semjonovitsh oli kiihkosimpia edistyksen mieliä, sekä että hänellä eräissä salaperäisissä ja mieltäkiinnittävissä piireissä oli tärkeäkin osansa. Tämä oli vaikuttanut Lushiniin. Nämä mahtavat yhteiskunnan jäsenet olivat jo kauvan vireillä pitäneet hänessä salaperäistä, epämääräistä pelkoa. Hän oli tosin kuullut, että Pietarissa oli edistyksen miehiä, mutta hänellä oli väärä käsitys näistä nimityksistä. Enemmän kuin kaikkea muuta pelkäsi hän paljastuksia, ja se oli syynä siihen lakkaamattomaan levottomuuteen, joka vaivasi häntä ajatellessaan, että hän aikoi keskittää toimintansa Pietariin.
Muutamia vuosia sitten oli hän ollut tilaisuudessa huomaamaan ne paljastukset, joiden uhreiksi oli joutunut kaksi maaseudun valtaniekkaa. Siksi oli hän ottanut toimekseen tutkia heti Pietariin tultuaan, miten kaiken tämän laita oli, jotta välttämättömässä tapauksessa voisi hyvissä ajoin lukeutua kuuluvansa "nuorempaan sukupolveemme". Hän oli toivonut voittavansa Lebesjatnikovin asiansa puolelle.
Luonnollisesti ei kestänyt kauvaakaan, ennenkuin hän oli tarkoin tutkinut Andrei Semjonovitshin, joka oli sangen tavallinen ja yksinkertanen ihminen. Mutta siltä ei hän voinut tuntea itseään varmaksi. Hän ihmetteli, oliko näillä ihmisillä mitään vaikutusvaltaa sekä oliko hänen yhtään pelättävä heitä. Eikö ollut mahdollista tilaisuuden sattuessa hiipiä heidän joukkoonsa, jos heillä tosiaan oli valtaa, voidakseen sittemmin — vetää heitä nenästä?
Andrei Semjonovitsh oli pieni, sairaloinen ja voimaton. Hän oli alempi virkamies, sangen vaaleaverinen, ja partansa, josta hän suuresti ylpeili, oli kuin kotletti. Hänellä oli melkein aina punaset silmät. Hänen sydämensä oli hyvä, mutta hänen puheensa ilmaisi itserakkautta ollen tunkeilevakin… Tarkastaessa tuntui hänen ruumiinsa sangen naurettavalta. Amalia Ivanovna laski hänet paraimpain vuokralaistensa joukkoon, syystä ettei hän ollut patajuoppo, vaan maksoi täsmällisesti vuokransa, mutta tulos kaikesta oli kumminkin se, että Andrei Semjonovitsh tosiaan oli jotenkin yksinkertanen. Hän oli intohimoisesti liittynyt "nuorempaan sukupolveemme". Hän kuului siihen narrien, epäsikiöitten ja ylpeäluontoisten, puolsivistyneitten ryövärien joukkoon, joista heti tulee jokaisen uuden aatteen kannattajia, tehdäkseen siitä sittemmin pilaa ja maalatakseen irvikuvia kaikesta, jonka kanssa joutuivat kosketuksiin, joskin he sen tekevät mitä paraimmassa tarkotuksessa ja tahtovat vain hyvää.
Vaikka Lebesjatnikov oli sangen hyväntahtonen, oli hän kuitenkin alkanut inhota entistä holhoojaansa. Se oli siis molemminpuolinen tunne. Tyhmyydestään huolimatta oli Lebesjatnikov heti huomannut, että Lushin valehteli hänelle ja salaisesti ylenkatsoi häntä sekä ettei hän pitänyt häntä "oikeana". Hän oli koettanut selitellä Fourierin ja Darwinin teorioja, mutta huomasi, että Pietari Petrovitsh kuunteli häntä ivallinen ilme kasvoillaan. Viime aikoina alkoi Lushin suorastaan tehdä pilaa hänestä. Pietari Petrovitsh tunsi nimittäin vaistomaisesti, että Lebesjatnikov oli sekä vähäpätöinen että tyhmä ihminen ja kaiken lisäksi loruilija, jota eivät toverinsa vähääkään pitäneet arvossa, ja oli hän saanut kaikki tietonsa toisilta; sitä paitsi ei hän ollenkaan tuntunut tuntevan asiaansa, erittäin propagandaan nähden, koska hän lakkaamatta saattoi itsensä vastakohtiin… Mikä paljastaja hän oli! Tähän lisättäköön, että Pietari Petrovitsh alussa antoi syöttää itselleen vastuksetta niitä kummallisimpia asioita, kuten esimerkiksi, että hän voimansa perään auttaisi tulevan kommuunin perustamista (johonkin paikkaan Heinätorin varrella), tai ettei hän vastustaisi, jos Dunetshka hankkisi vaikkapa kuherruskuukautenakin itselleen jonkun rakastelijan, ettei hän kastattaisi lapsiaan … ynnä muuta samantapaista. Pietari Petrovitsh myöntyi vaijeten kaikkeen tähän, ottipa vastaan ylistelyjäkin tulevasta hyvästä tahdostaan … hän piti kaikesta imartelusta.
Pietari Petrovitsh oli varhain aamulla vaihtanut joitakin viiden prosentin arvopapereja. Hän istui nyt pöydän ääressä laskemassa pankkiseteleitään. Andrei Semjonovitsh, jolla tuskin koskaan oli rahoja, käveli edes ja takasin lattialla ja katseli välinpitämättömästi, melkein ylenkatseellisesti pankkiseteleitä. Pietari Petrovitsh ei pitänyt mahdollisena sitä, että toinen voi välinpitämättömästi katsella niin monia seteleitä.
Lebesjatnikov ajatteli puolestaan katkeruudellansa, että Lushin varmaan taaskin ajatteli pahaa hänestä ja että hän iloitsikin voidessaan kiihdyttää nuorta ystäväänsä levitettyine seteleineen antaen hänen tuntea sen eron, joka oli heidän välillään.
Lebesjatnikovista tuntui siltä kuin Lushin tällä kerralla olisi ollut harmillisempi ja epäkohteliaampi kuin koskaan ennen, vaikka hän oli koettanut selittää hänelle mieliainettaan, nimittäin kommunin perustamista uusien periaatteitten pohjalle. Ne lyhyet huomautukset ja lausunnot, joilla hän katkasi laskelman, ilmaisi salaamatonta ivaa. Mutta "inhimillinen" Andrei Semjonovitsh antoi Lushinille anteeksi huonon tuulensa edellisten päivän tapausten ja välien rikkoutumisen pohjalla Dunjan kanssa ja hän paloi halusta saada kajota tähän aineeseen.
— Mitä muistojuhlaa tuon lesken luona vietetään? kysyi PietariPetrovitsh äkkiä.
— Ettekö sitä tiedä! Minähän eilen kerroin siitä ja kuvasin kaikki heidän tapansa ja tottumuksensa. Te olette myös kutsuttu, sen tiedän. Eilenhän itse puhuitte hänen kanssaan.
— Minun oli mahdotonta odottaa, että tämä köyhä houkkio tuhlaisi hautajaisiin kaikki ne rahat, jotka hän sai tuolta Raskolnikov narrilta. Ohikulkiessani hämmästyi vallan niistä valmistuksista, joita tehtiin. Sanotteko, että minä myös olen kutsuttu? Miten?… Sitä en voi muistaa. Kuitenkaan en mene sinne. Mitä minä siellä tekisin! Eilen puhuin ohimennen hänelle mahdollisuudesta saada virkamiehen leskenä eläke. Ehkä se on syynä siihen, että hän on kutsunut minut. Ha, ha!
— Minäkään en aijo mennä sinne, sanoi Lebesjatnikov.
— Tehän olette kerran lyönyt häntä ja siksi on vallan luonnollista, että häpeätte käydä hänen luonaan.
— Ketä olen lyönyt? huudahti Lebesjatnikov punastuen.
— Tehän annoitte kuukausi sitten Katerina Ivanovnalle kuuman selkäsaunan! Kuulin sen viimeksi eilen.
— Se on vain valetta ja panettelua. Asian laita on aivan toisellainen. Minä vain puolustausin. Hän heittäysi päälleni ja veti minua parrasta… Minun mielestäni tulee kullakin olla oikeus puolustautua. Sitäpaitsi en pidä siitä, että kukaan hyökkää kimppuuni … periaatteen vuoksi. Sillä se on hirmuvaltiutta. Olisinko minä pysynyt rauhallisena? Ei, minä luonnollisesti työnsin hänet pois luotani.
— Ha ha, ha! nauroi Lushin.
— Minä tiedän, että Te teette pilkkaa minusta, koska itse olette hurjan äkänen… Se on lorua kaikki, eikä se ole missään yhteydessä naiskysymykseen! Te olette käsittänyt sen väärin. Minä luulin, että jos sitä voi pitää tosiasiana, että miehet ja naiset ovat yhtä arvoset myös fysilliseen voimaankin nähden … jota nyt tosiaan väitetään; niin täytyy sen moisessa tapauksessa myös olla siten. Luonnollisesti on minun perästäpäin täytynyt tunnustaa, että mitään sellasta ei voi esiintyä, sillä selkäsaunaa ei voi puolustaa missään suhteessa. Sellaset kokoukset ovat vallan käsittämättömiä tulevassa yhteiskuntajärjestelmässä … siksi voi tuntua omituiselta se, että pohtii molemminpuolista oikeutta antaa toiselle selkään. Niin tyhmä en minä ole … vaikka selkäsaunaa vielä käytetäänkin… Se on … tulevaisuudessa loppu, mutta vielä se on olemassa … niin! Piru vieköön … tuleehan tässä aivan ymmälle! Minä en ollenkaan siitä syystä jätä käymättä muistojuhlassa, en ollenkaan. Se tapahtuu periaatteen vuoksi, kun ne käy hautajaisissa, siinä syy. Voisihan sinne mennä tekemään hieman … vahinko vain, ettei siellä ole ketään mustatakkia, silloin minäkin menisin sinne.
— Te tahdotte nauttia niitten ruokaa ja juomaa, jotka Teidät ovat kutsuneet tehdäksenne vain sittemmin pilaa heistä.
— Ei, minä tahdon vain protesteerata, s.o. panna vastalauseeni. Sillä edistän hyödyllistä tarkotusta ja voin tehdä propagandalle hyvän palveluksen. Joskin he alussa suuttuisivat siitä, että minä soimaan heidän tyhmiä tapojaan ja tottumuksiaan, huomaavat he kuitenkin pian, että minusta on ollut hyötyä. Sama oli Tenebjevon laita, joka nyt kuuluu kommuniin. Hän jätti perheensä ja kirjoitti vanhemmilleen, ettei hänellä enää ollut halua elää ennakkoluulojen vallassa, vaan että hän juuri oli aikeissa mennä laittomaan avioliittoon. Kansa puhui, että hänen velvollisuutensa olisi ollut säälivämmällä tavalla selittää asia vanhemmille, mutta lempeys ei ole paikallaan moisessa tapauksessa. Täytyy protesterata voimakkaasti! Väienz teki sen radikalisemmin. Oltuaan sairaana seitsemän vuotta, jätti hän miehen ja lapset pulaan ja kirjoitti hänelle: "Minä olen nyt tullut siihen mielipiteeseen, etten voi elää onnellisena Teidän kanssanne. Minä en tahdo koskaan antaa anteeksi sitä, että Te olette salannut minulta sen, että on toinen yhteiskuntajärjestelmä, kommuni. Aivan äskettäin sain sen tietää eräältä ylevämieliseltä mieheltä, jonka luokse myös olen lähtenyt, ja jonka kanssa aijon perustaa kommunin. Minä sanon sen suoraan, sillä minä en tahdo pettää teitä. Teillä on täydellinen vapautenne tehdä ja toimia mielenne mukaan. Älkää toivoko saavanne minua takasin, sillä se on liian myöhäistä. Minä toivon Teille onnea ja menestystä!" Siten on moisia kirjeitä kirjotettava!
— Eikö Tenebjevo jo ole kolmannessa laittomassa avioliitossa?
— Vasta toisessa. Mutta vaikka jo olisikin neljännessä tai viidennessä, ei se merkitsisi mitään. Kaikkihan on pelkkää lorua. Jos koskaan johtuisi mieleeni valittaa sitä, että olen menettänyt vanhempani, tapahtuisi se juuri siitä syystä. Miten usein olenkaan ajatellut sitä protestia, jonka avulla selittäisin heille tuon katsantokantani. Aikomuksesta olisin etsinyt syytä siihen. Minä olisin sen selittänyt heille päivää selvemmäksi. Se on tosiaan vahinko, etteivät he ole elossa… Minä olisin aivan saattanut heidät hämmästymään!
— Vai niin, Te olisitte tosiaan saattaneet heidät hämmästymään, ha, ha, ha! Jättäkäämme tämä, keskeytti Pietari Petrovitsh hänet, —sanokaa minulle mieluummin: tunnetteko vainajan tytärtä, tuota pientä huomaamatonta olentoa? Onko se tosiaan totta, mitä hänestä sanotaan?
— Entä jos olisikin? Minun mielipiteeni mukaan, se on, oman henkilökohtaisen vakaumukseni mukaan, on se naisen oikea, normaliasema. Niin, miksikä ei? Nykyisissä yhteiskuntaoloissa ei tämä asema ole normali, sillä se on pakollinen, mutta tulevaisuudessa on se normali, se on, vapaaehtoinen. Hän oli nytkin oikeassa … hän kärsi. Se oli hänen rahastonsa, pääomansa niin sanoaksemme, jonka suhteen hänellä oli täysi määräämisvalta. Luonnollisestikaan ei tulevassa yhteiskunnassa tarvita mitään rahastoa. Mutta siellä saa hänen asemansa tykkänään toisen merkityksen, siitä tulee järjellinen … sopusointuinen. Mitä Sofia Semjonovnaan tulee, pidän hänen menettelytapaansa jyrkkänä, henkilökohtaisena vastalauseena yhteiskuntajärjestelmää vastaan ja kunnioitan häntä mitä syvemmin, niin, kun näen hänet, iloitsen häntä.
— Ja yleisesti kerrotaan, että juuri Te tahdoitte saada hänet pois talosta?
Lebesjatnikov vallan hurjistui.
— Vait! Mitä katalinta lorua! pauhasi hän. — Se ei ollut ollenkaan tarkotukseni, ei ollenkaan, ei todellakaan. Kaiken tuon on Katerina Ivanovna valehdellut, syystä ettei hän käsittänyt mitään. Minä en ollenkaan ajatellut tuottaa pahaa Sofia Semjonovnalle. Minä olen vain vallan yksinkertasesti koettanut kehittää hänen järkeään ja sitä vallan vapaana itsekkyydestä. Minä olen koettanut herättää hänessä protestia… Minä ajattelin pelkästään protestia, mutta Sofia Semjonovna ei voinut missään tapauksessa asua kauvemmin tässä talossa.
— Oliko häntä jo ehkä pyydetty yhtymään kommuniin?
— Te vain teeskentelette ja toisinaan sangen onnistumattomasti, suvaitkaa minun vain tehdä se huomautus! Ettekö te käsitä hiukkaakaan tätä! Kommunissa ei ole mitään sellaisia osia. Kommunit ovat juuri perustetut katoamista varten. Kommunissa menettää juuri tuo osa nykyisen ominaisuutensa. Mikä tässä on vähämielistä, on siellä viisasta, mikä täällä nykyisissä olosuhteissa luonnotonta, on siellä luonnollista. Kaikki riippuu ympäristöstä ja yhteiskuntaoloista. Yhteiskuntajärjestys on kaikki, ihminen ei ole mitään. Sofia Semjonovnan kanssa olen mitä paraimmissa väleissä, hän ei ole koskaan pitänyt minua vihamiehenään. Minä olen tosiaankin tuumissa saada hänet yhtymään kommuniin, mutta tykkänään toisella perusteella. Me tahdomme perustaa oman kommunin, joka on erikoista lajia ja leveämmällä pohjalla kuin edellinen. Me olemme päässeet huomattavasti pitemmälle perusteissamme. Me kiellämme paljon enemmän! Jos dobroljaleov taasen voisi syntyä, tahtoisin polemiserata häntä vastaan. Bjalinskyn löisin tantereeseen, kuitenkin jatkan Sofia Semjonovnan kehittämistä. Hän on erinomanen, oivallinen luonto.
— No, ja te luonnollisesti käytätte hyväksenne tuota oivallista luontoa, vai miten? Ha, ha, ha!
— En, en!… Voi, en!… Päinvastoin!
— No, minä sanon "päinvastoin", ha, ha, ha! Sepä oli komea lausunto.
— Niin, se on todellakin totta. Mistä syystä salaisin sitä Teiltä, sanokaa. Päinvastoin! Minusta on tosiaan omituista, että hän on niin pelokas, niin kaino ja niin hienotunteinen minulle.
— Ja te… Te luonnollisesti "kehitätte" häntä … todistatte hänelle, että kaikki tuo hienotunteisuus on tyhmää lorua?
— En ollenkaan, ei, en ollenkaan. Voih miten Te olette käsittänyt tuon sanan "kehittää" raa'asti, niin, tyhmästi … suokaa anteeksi sanamuotoni… Te ette tahdo ollenkaan ymmärtää! Oi, Jumalani, miten Te olette … vähän edistynyt! Me taistelemme naisen vapauden puolesta, mutta Teillä on tykkänään toista mielessänne… Ryhtymättä laajemmin käsittelemään kysymystä kainoudesta ja hienotunteisuudesta … käsitteistä, jotka itsestään ovat hyödyttömiä, jotka kuuluvat ennakkoluuloihin … myönnän hänen olevan oikeassa, kun hän on kaino minua kohtaan, sillä se riippuu kokonaan hänen omasta tahdostaan. Hän on täydellisen oikeassa. Jos hän sanoisi minulle: "Minä rakastan teitä", käyttäisin luonnollisesti sitä hyväkseni, sillä tyttö miellyttää minua suuresti. Mutta kukaan ei voi millään lailla esiintyä kohteliaammin häntä kohtaan kuin minä … minä odotan ja toivon … siinä kaikki.
— Antakaa hänelle mieluummin jotakin lahjoja! Minäpä lyön vetoa siitä, ettette kertaakaan ole ajatellut sitä.
— Te ette ymmärrä vähintäkään, minä toistan sen. Tytön asema on nyt kerran sellanen… Mutta tässä on kysymyksessä tykkänään toiset seikat. Te yksinkertasesti ylenkatsotte häntä. Mutta siinä tilassa, missä hän on, ylenkatsotte Te häntä, mutta sehän on vain ikäkulu ennakkoluulo! Ja siksi ette osota hänelle sitä arvonantoa, jota jokasella ihmisellä on oikeus vaatia. Te ette tunne häntä. Minä voin olla suutuksissani siitä, että hän viime aikoina on lopettanut lukemisensa, eikä enää koskaan lainaa kirjoja minulta. Ennen tuli hän sangen usein tänne. Vahinko vain, että hänellä, joka on taipuva jyrkkään ja vakavaan protestiin … jota hän jo on osottanut … kuitenkin on liian vähän itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, liian vähän kieltäytymistarvetta … täydellisesti vapautuakseen muutamista ennakkoluuloista ja … tyhmyyksistä, vaikka hän käsittää ja ymmärtää oivallisesti useita asioita, kuten esimerkiksi käden suudelmisen, kun mies lähenee naista suutelemalla hänen kättään, syystä että yhdenvertasuuslakia siellä rikotaan. Keskuudessamme pohdittiin äskettäin tätä kysymystä ja me ilmaisimme sen hänelle. Selityksiäni työläisten järjestäytymisestä Ranskassa kuunteli hän myös sangen tarkkaavasti. Paraillaan kehitän hänelle erästä tulevan yhteiskuntajärjestelmän kysymystä, joka koskee kaikkien oikeutta vapaasti tulemaan jokaisen yksilön asuntoon.
— Mitä se merkitsee?
— Viime aikoina on sitä kysymystä pohdittu, missä määrin kukin kommunin jäsen on oikeutettu tulemaan mihin aikaan tahansa toisen jäsenen, miehen tai naisen, huoneeseen … ja se päätös tehtiin, että jokaisella jäsenellä on tämä oikeus…
— Entä, jos tällä jäsenellä juuri sattuisi olemaan jotakin tärkeätä tekeillä! Ha, ha, ha!
Andrei Semjonovitsh raivostui.
— Te esitätte aina noita kirottuja tyhmyyksiänne! huudahti hän suuttuneena. — Miten Olinkaan tyhmä, kun silloin systemiä Teille selittäessäni mainitsin jotakin noitten tärkeitten asioitten johdosta; piru ne periköön! Ne ovat aina sellasen väen kolauskivenä kuin Teidän, joka voi nauraa ymmärtämättä asian laitaa. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että vasta-alkajoita olisi vasta lopussa tutustutettava siihen asiaan, vasta kun he ovat käsittäneet systemin kokonaisuudessaan, ja kun ihminen heissä on kehittynyt ja hyvällä tiellä. Sanokaa minulle, minä pyydän sitä, löydättekö tosiaan mitään niin vastenmielistä ja halveksuttavaa — sanokaamme esimerkiksi lantatunkiossa? Minä olen ensimäinen, joka ottasin sellasen puhdistaakseni. Siinä en edes tarvitsisi hillitä itseäni. Se on aivan yksinkertasta … työ, jalo, inhimilliselle yhteiskunnalle hyödyllinen toimitus, jonka ei tarvitse jäädä minkään muun työn jälkeen ja joka on suurempi kuin mikä Rafaelin tai Rushkinin suurteos tahansa, syystä että se on hyödyllisempää. [Edellinen kuuluisa maalari renessansin ajalla; jälkimäinen kuulu venäläinen runoilija ja kirjailija yhdeksännellätoista vuosisadalla.Suom. muist.]
— Ja ylevämpää … kaikin mokomin ylevämpää … ha, ha, ha!
— Ylevämpää? Mitä se merkitsee? Sellasia sanamuotoja en käsitä, kun mitä sovitetaan lausuntoihin ihmisen toiminnasta. "Ylevämpää" … kaikki tuo on lorua, vanhentuneita, ennakkoluuloisia lauseparsia, jotka minä kiellän. Kaikki, mikä on hyödyllistä ihmiskunnalle, on myös ylevää. Minä tunnustan vain yhden; hyödyllisen!… Irvistelkää nyt mielenne mukaan, niin on asianlaita kumminkin.
Pietari Petrovitsh nauroi täyttä kurkkua. Hän oli lopettanut laskemisensa ja kätkenyt rahat, josta kuitenkin osa oli pöydällä. Kysymys lantatunkioista oli naurettavaisuudestaan huolimatta ja usein antanut aihetta riitaan ja väittelyihin heidän välillään. Tällä kerralla oli Lushin vain tahtonut suututtaa Lebesjatnikovia.
— Teidän eilinen huono onnenne tekee sen, että olette niin äkäilevä ja toraileva, jatkoi Lebesjatnikov. "Riippumattomuudestaan" ja "protesteistaan" huolimatta ei hän rohjennut täysin vastustaa Pietari Petrovitshia. Hänellä oli nuoruudestaan kunnioituksen tunnetta häntä kohtaan, josta hän ei vieläkään kyennyt täysin vapautumaan.
— Suokaa minulle mieluummin, keskeytti Pietari Petrovitsh koppavasti ja ivallisesti, — voitteko … tai oikeammin … oletteko niin hyvissä väleissä tuon nuoren henkilön kanssa, että uskallatte pyytää häntä saapumaan tänne nyt heti … hetkeksi tähän huoneeseen. Minä luulin kuulevani, että he hetki sitten palasivat kaikki kirkkomaalta … heidän kävelynsä saattaa kuulua sieltä … minä tahtoisin mielelläni nähdä tuon henkilön.
— Mutta mikä? kysyi Lebesjatnikov kummastuneena.
— Hm … minä haluan nähdä häntä. Tänään tai huomenna muutan täältä ja minä tahtoisin sitä ennen ilmottaa hänelle jotakin… Te voitte kernaasti olla saapuvilla, niin, minusta olisi erinomaisen ilosta, että tahtoisitte tehdä sen, sillä muuten voisitte luulla minusta, Herra tietäköön, mitä.
— Minä en luulisi mitään … jos Teillä on jotakin sanottavaa hänelle, ei mikään ole helpompaa kuin huutaa hänet tänne. Sen teen heti. Voitte olla vakuutettu siitä, etten minä aseta mitään esteitä tielle.
Viiden minuutin kuluttua palasi Lebesjatnikov tosiaan Sonetshkan kera. Tämä oli suuresti kummastunut ja, kuten tavallista, alakuloinen. Sellasissa tilaisuuksissa oli hän aina arka. Jo lapsena oli hän ujo uusien ihmisten, uusien tuttavuuksien parissa, mutta nyt vielä enemmän… Pietari Petrovitsh otti hänet vastaan ystävällisesti ja kohteliaasti, hieman luottamustakin herättävällä tavalla, joka hänen mielipiteensä mukaan oli luvallista kunnolliselle ja sirolle miehelle, kuten hänelle, nuorta ja eräissä suhteissa "mieltäkiinnittävää" henkilöä kohtaan. Hän koetti noudattaa tyttöön rohkeutta ja asetti hänet istumaan vastapäätä itseään pöydän ääreen. Sonja istuuntui ja katseli ympärilleen … katsellen Lebesjatnikovia, rahoja, jotka olivat levällään pöydällä, ja Pietari Petrovitshia, josta hän ei sitten kääntänyt katsettaan. Lebesjatnikov aikoi jättää huoneen, mutta hänet esti siitä ovella Pietari Petrovitsh.
— Onko Raskolnikov siellä? kysyi hän kuiskaten.
— Raskolnikov? kyllä, hän on siellä. Miksi kysytte sitä? Hän tuli juuri nyt, minä näin hänet … mikä hänen on?
— No, silloin pyydän Teitä jäämään tänne, eikä antaa minun olla yksinäni … tämän … tämän naisen kanssa. Se on pikkuasia, mutta siltä voidaan siitä sepittää Herra ties mitä, enkä minä mielelläni tahtoisi, että Raskolnikov voisi sanoa mitään heille… Te ymmärrätte, mitä tarkotan?
— Tietysti, minä ymmärrän … minä ymmärrän, lausui Lebesjatnikov. —Te olette oikeassa, vaikka varovaisuutenne minun mielipiteeni mukaan menee liian pitkälle … mutta te olette oikeassa. Jos niin tahdotte, jään tänne. Minä asetun ikkunan ääreen ja olen ujostelematta.
Pietari Petrovitsh istuutui taas vastapäätä Sonjaa ja katsoi häneen vakavasti.
— Kaikkein ensiksi tahdon pyytää Teitä, Sofia Semjonovna, viemään anteeksipyyntöni rouva äidillenne… Eikö totta, Katerina Ivanovnahan on Teillä äidin sijaisena? alkoi Lushin hyväntahtosesti. Saattoi havaita, että häntä elähyttivät mitä ystävällisimmät aikeet.
— Kyllä, hän on minulle äidin sijassa vastasi Sonja.
— Minä siis pyydän teitä viemään hänelle anteeksipyyntöni, sillä minä olen olosuhteitten vuoksi estetty saapumasta muistojuhlaan, huolimatta hänen ystävällisestä kutsustaan.
— Sen sanon heti hänelle … nyt heti, sanoi Sonja nousten.
— Siinä ei ole vielä kaikkea, jatkoi Lushin, joka hymyili hänen yksinkertaisuudelleen ja seuraelämän vaatimusten tuntemattomuudelleen. — Te tunnette minua huonosti, Sofia Semjonovna, jos luulette, että minä niin vähäpätöisen asian vuoksi, joka vain koski itseäni, olisin vaivannut Teitä tulemaan tänne. Minulla on myös jotakin muuta sanottavaa.
Sonja istuutui jälleen. Pöydällä olevat harmaat ja sateenkaarenväriset pankkisetelit loistivat hänen silmiinsä. (Harmailla seteleillä oli viidenkymmenen ruplan nimellisarvo ja sateenkaarenvärisillä sadan.) Hän käänsi katseensa niistä ja katseli Lushinia. Hänen mieleensä johtui äkkiä, miten sopimatonta oli tarkastella toisen rahoja. Alakulosena katseli hän kultalorinettia, jota Pietari Petrovitsh piti vasemmassa kädessään, sitten suuntasi hän katseensa suureen kultasormukseensa … lopuksi päätti hän katsella itse Pietari Petrovitshia.
Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi Pietari Petrovitsh:
— Minä puhuin eilen pari sanaa onnettoman Katerina Ivanovnan kanssa saadakseni hänet vakuutetuksi siitä, että hän on — luonnottomassa tilassa, jos voi käyttää tätä sanamuotoa.
— Niin, sitä hän on, myönsi Sonja.
— Tai lausuakseni yksinkertasemmin ja ymmärrettävämmin, on hän sairaloisessa tilassa.
— Niin … sairaloisessa…
— Sekä inhimillisyystunteesta että … niin sanoakseni sääliväisyydestä toivon voivani olla hänelle hyödyksi, syystä että huomaan häntä odottavan surullisen kohtalon. Ettekö Te juuri hanki vaatteita ja ravintoa tuolle onnettomalle perheelle?
— Suokaa minun kysyä, sanoi Sonja nousten, — ettekö eilen puhunut hänen kanssaan mahdollisuudesta saada eläkettä? Hän sanoi nimittäin, että Te olitte ottanut toimeksenne eläkkeen hankkimisen hänelle. Onko se totta?
— Ei, ei ollenkaan. Se on vain lorua. Minä vain mainitsin virkamiesten leskien mahdollisuudesta saada eläke … sen mukaan miten on puoltolauseita … mutta koska isävainajallanne ei viime aikoina ollut mitään virkaa, eikä hän myös ollut virantoimituksessa lain määräämää aikaa, ei äidillänne ole mitään toivottavaa. Hän siis toivoo saavansa eläkkeen?
— Kyllä … sitä hän tekee … sillä hän on sangen herkkäuskoinen ja hyväntahtonen ja uskoo yksinkertasuudessaan kaikkea ja … ja … niin on asian laita, sanoi Sonja nousten taas poistuakseen.
— Suokaa anteeksi … vielä ette ole kuullut kaikkea.
— Onko Teillä enempää sanottavaa? kysyi Sonja alakuloisena?
— On kyllä, mutta istuutukaa siksi aikaa. Sonja joutui hämilleen ja istuutui kolmannen kerran.
— Koska siis tunnen hänen ja pikkulasten onnettoman tilan, haluan olla voimieni mukaan heille hyödyksi. Mutta se merkitsee, että voin niin pitkälle kuin kykyni riittää. Heidän hyväkseen voisi ehkä toimeenpanna rahainkeräyksen, järjestää arpajaiset … tai jotakin sen tapaista. Sitä minä juuri halusin ilmottaa.
— Miten Te olette hyvä … Jumala kyllä… kuiskasi Sonja.
— Siitä voimme puhua myöhemmin, mutta me voimme jo ehkä alkaa tänään. Me kohtaamme illalla ja voimme silloin puhua siitä. Tulkaa luokseni kello seitsemän. Minä toivon Andrei Semjonovitshin myös tulevan… Mutta erästä seikkaa on perinpohjin punnittava, ja juuri siksi olen vaivannut Teitä tänne!… Minun mielipiteeni mukaan ei rahoja nimittäin voi uskoa Katerina Ivanovnan haltuun, sillä se voisi olla vaarallista. Todistuksena siitä on … tämänpäivänen juhla. Vaikkei ole leivänpalastakaan talossa … vaikkei ole kenkiä jalassa, on hän tänään ostanut jamaikarommia, madeiraa, luullakseni ja … kahvia. Näin sen ohimennen. Huomenna hätä taas ahdistaa häntä … hän on aivan suunniltaan. Ja sentähden on meidän järjestettävä keräys siten, ettei tuolla onnettomalla leskiparalla ole aavistustakaan rahoista, vaan että esimerkiksi Te tiedätte asian. Enkä ole oikeassa?
— Minä en tiedä. Hän on vain tänään tuollanen… Se tapahtuu vain kerran hänen elämässään… Hän niin suuresti toivoi saavansa viettää vainajan muistoa osottamalla hänelle tämän kunnian — muuten on hän aina niin järkevä. Mutta koska Te toivotte sitä … olen Teille kiitollinen … ja Jumala … ja isättömät lapset…
Sonja ei voinut jatkaa, sillä kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.
— Ajatelkaa nyt Sonjani. Mutta nyt pyydän Teitä sukulaistenne puolesta vastaan ottamaan pienen almun. Minä toivon erikoisesti, ettei nimeäni mainita. Pitäkää hyvänänne!… Koska itse olen pienissä varoissa, ei minulla ole varaa antaa enempää.
Pietari Petrovitsh ojensi Sonjalle kymmenen ruplan setelin, jonka hän huolellisesti oli levittänyt. Sonja otti sen, punastui, hypähti seisaalleen, mutisi joitakin sanoja, ja kiirehti sanomaan hyvästiä. Lushin saattoi häntä kohteliaasti ovelle. Vihdoin hän pääsi pois huoneesta ja palasi hämillään Katerina Ivanovnan luo.
Koko tämän kohtauksen aikana oli Andrei Semjonovitsh osaksi seissyt ikkunan ääressä, osaksi kävellyt edes ja takasin lattialla, jottei keskeyttäisi keskustelua. Mutta Sonjan lähdettyä astui hän äkkiä Lushinin luo ja ojensi hänelle kohteliaasti kätensä.
— Minä olen kuullut kaikki janähnyt kaikki, sanoi hän pannen painoa sanoilleen. — Se on jaloa, tarkotan humanista. Te tahdotte välttää kiitoksia, näin sen selvästi. Ja vaikken minä periaatteesta ole yksityisen hyväntekeväisyyden kannalla, en voi muuta kuin tunnustaa, että menettelytapanne on … erikoisesti miellyttänyt minua.
— Lopettakaa jo lorunne! mutisi Lushin hieman liikutettuna ja katsellen tavattoman tarkasti Lebesjatnikovia.
— Ei, se ei ole lorua! Teidän kaltasenne ihminen, joka on loukkaantunut ja ärtynyt siitä, mitä Teille eilen tapahtui, mutta jolla kumminkin on aikaa ajatella toisten onnettomuutta … sellanen ihminen … vaikka hän menettelyllään tekee yhteiskunnallisen virheen, … ei silti ole … vähemmän kunnioituksen arvonen! Sitä en olisi odottanut Teiltä, Pietari Petrovitsh, sitä suuremmalla syyllä kun … Teidän käsityksenne mukaan … miten niistä onkaan Teille haittaa… Niinpä esimerkiksi eilinen huono onni liikuttaa Teitä, huudahti hyväntahtonen Andrei Semjonovitsh, joka kerrallaan alkoi tuntea myötätuntoa Pietari Petrovitshia kohtaan, — ja miksi, miksi tarvitsee Teidän kiinnittää niin huomiotalailliseenavioliittoon, parahin, rakkahin Pietari Petrovitsh! Miksi pysyä niin ankarasti lain kannalla? No, voittehan kernaasti lyödä minua, jos mielenne tekee, mutta se ilahuttaa minua todellakin, etteivät nuo suunnitelmat toteutuneet … niin että olette vapaa, ettette ole täysin mennyt ihmiskunnalta, se ilahuttaa minua todellakin… Te kuulette, että minä lausun aatokseni suoraan.
— Siksi … etten halua saada sarvia ja saada kasvattaa toisten lapsia laittomassa avioliitossa … juuri siksi tahdon mennä lailliseen avioliittoon, vastasi Lushin vain sanoakseen jotakin. Hänellä oli ilmeisesti toiset asiat mielessä.
— Lapsia? Te puhutte lapsista? huudahti Andrei Semjonovitsh elpyneenä kuin sotaratsu saadessaan kuulla torven äänen. — Lapset ovat suurimman arvonen yhteiskunnallinen kysymys, sen myönnän; mutta se ratkaistaan tykkänään toisella tavalla. Jotkut kieltävät lapset täydelleen kuten muunkin perheseikan. Lapsista puhukaamme myöhemmin, nyt käsitelkäämme kysymystä sarvista. Minun on pakko ilmottaa, että tämä on minun heikko puoleni. Tämä tiettävä sanontatapa on aivan mahdoton tulevaisuuden sanakirjassa. Mitä sitten tosiaan ymmärretään sarvilla? Ah, mikä erehdys! Mitä merkitsee tuo sana sarvi? Miksi on se sarvi? Pötyä! Päinvastoin. Laittomassa avioliitossa ei ole ollenkaan sarvia. Sarvi on vain luonnollinen seurauslaillisesta avioliitosta, sen kirous niin sanoaksemme, protesti, niin ettei sanalla siinä merkityksessään ole mitään kunnotonta… Jos minä joskus menisin lailliseen avioliittoon … edellyttäen että voisin tehdä itseni syypääksi moiseen mielettömyyteen … nauraisin varmaankin teidän kirotuille sarvillenne. Ystävättäreni, sanoisin minä vaimolleni, tähän asti olen rakastanut sinua, nyt kunnioitan sinua … sillä sinä olet ymmärtänyt protesterata! Te nauratte. Naurakaa vaan! Se johtuu siitä, ettette voi vapautua vanhoista ennakkoluuloistanne! Piru vieköön! Minä voin myös ymmärtää, missä vastenmielisyys on, kun tulee petetyksi laillisessa avioliitossa. Mutta kun laki on julistanut pannaan … laittomassa avioliitossa … sarvet, ei niitä enää ole olemassa, ovat käsittämättömät ja menettävät nimityksensä: sarvet. Vaimonne osottaa vain Teille kunnioitustaan. Hän pitää Teitä kykenemättömänä asettumaan hänen onneaan vastaan, ja pitää Teitä niin järkevänä, ettette tahdo kostaa hänen uudelle miehelleen. Toisinaan kuvittelen mielessäni, piru vieköön, että jos minä menisin naimisiin, laillisesti tai laittomasti, aivan saman tekevää … veisin itse jonakin kauniina päivänä rakastajan vaimoni luo, jos hän viivyttelisi liian kauan sellaista hankkiessaan: "Rakas ystävätär", sanoisin hänelle, "minä rakastan sinua, mutta minä toivon myös, että sinä kunnioitat minua … kas tässä!" Eikö totta? Enkö ole oikeassa?
Pietari Petrovitsh oli vain kuunnellut puoliksi, mutta nauroi kuitenkin panematta erikoista painoa hänen hullutuksilleen. Hänellä oli jotakin vallan toista ajateltavaa. Vihdoin huomasi Lebesjatnikov hänen hajamielisyytensä. Pietari Petrovitsh oli jotenkin liikutettu, hieroi käsiään vastakkain ja kulki syviin ajatuksiin vaipuneena. Tätä muisteli Andrei Semjonovitsh myöhemmin ja veti siitä johtopäätöksensä.
Olisi sangen vaikeata etsiä niitä syitä, jotka olivat saattaneet puoliksi suunniltaan olevan Katerina Ivanovnan toimeen panemaan tämän hulluhuonemaisen muistojuhlan. Raskolnikovilta saamistaan viidestäkolmatta ruplasta oli jo kymmenen kulunut.
Ehkä piti hän velvollisuutenaan kunnioittaa vainajan muistoa sopivalla tavalla, jotta kaikki naapurit ja ennen muita Amalia Lippewechsel tietäisivät, "ettei hän (Marmeladov) ollut ollenkaan huonompi kuin he, ehkäpä oli parempikin", sekä "ettei kellään heistä ollut oikeutta nyrpistää nenäänsä hänelle". Ehkäpä oli se myös tuota kurjuuden ylpeyttä, joka oli vaikuttanut häneen ja joka joittenkin tapojen johdosta, jotka ovat pakollisia kanssaelämässämme, houkuttelee useata köyhää ponnistamaan viimeset voimansa ja antamaani pois viimesen roponsa, jotteivät toiset pääsisi heitä ivaamaan.
Sangen uskottavaa on myös, että Katerina Ivanovna tässä tilaisuudessa ja juuri tänä hetkenä, jolloin hän tuntui olevan koko maailman hylkäämä, tahtoi todistaa katalille naapureille, että hänellä oli sekä elämänkokemusta ja ymmärsi olla emäntänä, sekä ettei häntä oltu kasvatettu näin huonoa kohtaloa varten. Hän oli päinvastoin saanut kasvatuksensa everstin hienossa, niin, voipa sanoa ylimysvaltasessa kodissa, eikä hän suinkaan ollut luotu hankaamaan lattiaa ja pesemään lasten risasia vaatteita.
Moisia ylpeyden ja turhamaisuuden taudinpuuskia esiintyy usein köyhimmissä ja sorretuimmissa olennoissa ja niillä on voittamaton valta heidän ylitsensä.
Katerina Ivanovna ei kuitenkaan kuulunut sortuneisiin. Tosin voivat olosuhteet hänet masentaa, mutta häntä oli mahdotonta musertaa moralisessa mielessä, niin että hän olisi alentunut toisen tahdon alle. Mutta Sonja puhui totta kertoessaan, että hänen järkensä oli järkähtänyt. Vielä ei voinut varmasti sanoa, oliko hän hullu, mutta viime vuonna oli hän kärsinyt niin paljon, että hänen sielunsa oli sumennut.
Tosin ei pöydässä ollut useita viinilajeja, mutta juomatavaroita oli hän kuitenkin hankkinut. Siinä oli paloviinaa, rommia ja mitä ilkeimmän makuista Lissabonin viiniä, riittävässä määrin. Ruokatavaroita oli kutjaa, riisipuuroa lukuunottamatta, joka ei osaa puuttua yksistäkään hautajaisista, vain kaksi tai kolme lajia, jotka kaikki oli valmistettu Amalia Ivanovnan keittiössä. Sitä paitsi koristi pöytää kaksi samovaaria, jotka olivat asetetut siihen niitä varten, jotka tahtoivat teetä tai groggia ruoan jälkeen.
Ostot oli toimittanut Katerina Ivanovna ja eräs toinen vuokralainen, muuan köyhä puolalainen. Hän juoksenteli myös tänään kaikkialla ja aikaan sai suurta melua kiireellään. Hän vaivasi Katerina Ivanovnaa lopuksi niin paljon liian suurella palvelushalullaan, että tämä melkein tuli sairaaksi hänet nähdessään, vaikka hän alussa oli ollut ihastuksissaan hänen avuliaisuudestaan. Katerina Ivanovnalla oli nimittäin se omituinen luonnepiirre, että hän koristi ensimäistä hyvää mitä kauneimmilla hyveillä, ylisteli häntä maasta taivaaseen ja lisäsi hänelle ansioita, joita hänellä ei ollut — äkkiä sitten aiheettomasti siirtyäkseen päinvastaseen äärimmäisyyteen.
Luonnostaan oli hänellä ilonen ja rauhallinen luonne, joka oli taipuva katsomaan kaikkea valosalta puolelta, mutta suru ja onnettomuus olivat muuttaneet hänet, ja hän tahtoi väkisin ja katkeruudella hankkia sen ilon ja levon, jota hän oli vailla. Pieninkin vastoinkäyminen saattoi saattaa hänet raivoon; hän kirosi kohtaloaan ja heitti käsistään kaikki, mitä hänellä niissä oli.
Amalia Ivanovna oli äkkiä saanut tavattoman merkityksen Katerina Ivanovnan silmissä ja oli hankkinut hänen myötätuntonsa innokkaalla osanotollaan juhlan valmistuksiin. Hän oli ottanut toimekseen pöydän kattamisen, porslinin ja pöytäliinan hankkimisen ja ruoan laittamisen omassa keittiössään. Katerina Ivanovna jätti kaikki hänen haltuunsa, sillä hän tahtoi itse olla mukana kirkkomaalla.
Ja kaikki oli järjestetty mitä paraimmalla tavalla. Pöytä oli huolellisesti katettu lautasilla, veitsillä, kahveleilla, olutlaseilla ja teekupeilla, jotka kyllä edustivat useaa eri lajia, koska olivat vuokralaisilta lainatut, mutta nyt seisoivat oikealla paikallaan hyvässä järjestyksessä.
Amalia Lippewechsel vastaanotti palaavat jonkunlaisella ylpeydellä. Hän oli puettuna paraaseen pukuunsa, surunauhalla koristettuun myssyyn ja mustaan pukuun. Mutta tämä ylpeys, vaikka täysin oikeutettukin, ei kuitenkaan miellyttänyt Katerina Ivanovnaa. "Näyttihän tosiaan siltä kuin ei pöytää voisi kattaa ilman Amalia Lippewechselin apua". Uusilla nauhoilla varustettu myssy oli samaten hänestä vastenmielinen ja hän ajatteli: "Minä luulen todellakin, että tuo tyhmä saksalainen naikkonen ylpeilee siitä, että hän emäntänä on alentunut auttamaan köyhiä vuokralaisiaan. Armeliaisuudesta! Isäni luona, joka oli eversti, niin, melkeinpä kuvernöri, katettiin usein neljällekymmenelle hengelle ja Amalia Ivanovnan kaltanen ei olisi saanut olla edes keittiössäkään…"
Katerina Ivanovna päätti kuitenkin pitää tunteet omana salaisuutenaan, vaikka hän ottikin tehtäväkseen ennen päivän loppua nyhtiä kaikki ylpeät ajatukset hänen päästään. Hän kohteli häntä sen vuoksi jotenkin kylmästi.
Mutta hänen ärtymyksensä johtui myös eräästä toisesta syystä. Kaikista hautajaisiin kutsutuista naapureista oli tuskin kukaan tullut lukuunottamatta puolalaista, joka oli ennättänyt seurata kirkkomaallekin.
Mutta muistojuhlaan, se on ruoan ja juoman kimppuun, olivat tulleet vain köyhimmät. Useat heistä eivät edes olleet vallan selviäkään. Vanhemmat ja varakkaammat tuntuivat yksimielisesti sopineen poisjäämisestä.
Eikä Pietari Petrovitsh Lushinkaan, joka heistä oli korkein, ollut saapunut. Se oli sitä harmillisempaa, kun Katerina Ivanovnalla oli edellisenä iltana ollut tilaisuus kertoa Amalia Lippewechselille, Poletshkalle, Sonjalle ja pikku puolalaiselle, että hän oli jaloin ihminen mitä voi ajatella ja sitä paitsi ylhäinen ja rikas. Hän oli ollut hänen ensi miehensä ystäviä ja oli nyt luvannut tehdä kaikki, mitä hänen vallassaan oli, hankkiakseen Katerina Ivanovnalle huomattavan eläkkeen.
Tässä täytyy meidän kuitenkin huomauttaa, että joskin Katerina Ivanovna kerskui ylhäisine ja rikkaine tuttavuuksineen, tapahtui se vallan hyvässä mielessä, ylimääräsestä ilosta, sillä hän tunsi tyydytystä saadessaan lisätä vielä suuremman merkityksen, joka sattumalta ylistettiin.
Lähinnä Lushinin jälkeen kaivattiin inhottavaa Lebesjatnikovia. Mitä kuvitteli tuo mies mielessään? Hänet oli armeliaisuudesta kutsuttu ja koska hän asui samassa huoneessa kuin Lushin. He eivät olleet osanneet välttää hänen kutsumistaan. Eräs hieno nainen tyttärineen olivat myös saapumatta. He olivat vasta asuneet pari viikkoa Amalia Lippewechselin luona, mutta olivat jo valittaneet sen melun johdosta, joka kuului Marmeladovin huoneesta, etenkin silloin kun mies tuli kotiin juopuneessa tilassa. Katerina Ivanovna oli luonnollisesti saanut tietää sen, ja se oli antanut aihetta toraan Amalia Lippewechselin kanssa, joka uhkasi ajaa hänet tiehensä ja huusi täyttä kurkkua, että he häiritsevät hänen "hienoja vuokralaisiaan".
Juuri siksi oli Katerina Ivanovna päättänyt kutsua tuon naisen ja hänen tyttärensä, sitä suuremmalla syyllä, kun he aina ylpeästi käänsivät päänsä pois, kun he jokusen kerran kohtasivat hänet.
He saisivat nyt tietää, että täällä ajateltiin ja tunnettiin niin jalosti että heidät kutsuttiin muistamatta heidän pahuuttaan. He saisivat myös nähdä, ettei Katerina Ivanovna ollut syntynyt ja kasvanut elämään noin kurjissa oloissa.
Hänen suunnitelmansa oli antaa se heille tiedoksi aterian aikana; samaten päätti hän kertoa isävainajansa vaatimuksista kuvernöörinarvonimeen. Tässä tilaisuudessa tahtoi hän ohimennen huomauttaa heille, ettei ollut hienoa kääntyä poispäin, kun kohtasi jonkun, sekä että se vain oli todistus tyhmyydestä.
Muuan saksalainen everstiluutnantti, todellisuudessa eräs erotettu kapteni, ei myöskään ollut tullut. Mutta hänellä oli kylliksi anteeksi pyyntöä siinä, ettei hän vielä ollut nukkunut eilispäivän kohmeloa päästään.
Ainoat, jotka olivat saapuneet, olivat tuo pieni puolalainen ja eräs kuuro ja sokea entinen postikirjuri sekä muuan viralta pantu luutnantti (oikeastaan entinen kuormastonjohtaja), joka aina nauroi niin sopimattoman kuuluvasti ja joka, "ajatelkaapas", esiintyi tässä tilaisuudessa liivittä.
Eräs heistä oli heti istunut pöytään edes kumartamatta emännälle, eräs toinen oli sopivamman puvun puutteessa tullut yönutussa — mutta se oli kuitenkin niin sopimatonta, että Amalia Lippewechsel ja puolalainen yksissä neuvoin heittivät hänet ovesta ulos.
Puolalainen oli muuten ottanut mukaansa kaksi maamiestään, jotka eivät asuneet Amalia Ivanovnan luona ja jotka olivat täysin tuntemattomia muulle seuralle.
Kaikki tämä suututti Katerina Ivanovnaa. "Keitä varten oli hän oikeastaan tehnyt kaikki näinä valmistukset?" Tilan voittamiseksi eivät lapset istuisi pöydässä, joka oli koko huoneen levynen. Erääseen huoneen nurkkaan oli heille katettu pöytä arkun päälle. Molemmat pienokaiset istuivat pienellä penkillä ja Poletshkan tuli hoitaa heitä, antaa heille ruokaa ja puhdistaa heidän nenänsä.
Katerina Ivanovna katsoi velvollisuudekseen vastaanottaa harvat vieraat kaksinverroin niin ylpeästi kuin muuten. Muutamia heistä mittasi hän kiireestä kantapäähän ankarin katsein ja antoi heidän ymmärtää, että he voivat istuutua.
Mutta Amalia Ivanovna sai, omituista kyllä, maksaa kaikista niistä, jotka jäivät tulematta, ja tuli luonnollisesti raivoihinsa moisesta vääryydestä. Moinen alku ei luvannut hyvää loppua.
Vihdoin istuttiin pöytään.
Raskolnikov oli saapunut samaan aikaan kun muut tulivat kirkkomaalta. Katerina Ivanovna oli sangen ilonen nähdessään hänet, ensiksi siitä syystä, että hän oli "ainoa sivistynyt mies" koko vierasten parvessa ja koska hän, "kuten tunnettua, parin vuoden kuluttua oli saava toimen täkäläisessä yliopistossa"; toiseksi, koska hän heti kunnioittavasti pyysi anteeksi sitä, että hänen sisällisestä halustaan huolimatta oli ollut mahdotonta saapua hautajaisiin.
Katerina Ivanovna valtasi hänet heti ja asetti hänet istumaan vasemmalle puolelleen. Oikealla istui jo Amalia Ivanovna Lippewechsel.
Vaikka hänellä oli suurta huolta ruoan tarjoilemisesta, ja vaikka häntä lakkaamatta ahdisti yhä lisääntyvä yskä, sai hän kuitenkin aikaa lakkaamatta kääntyä Raskolnikovin puoleen ja puoleksi kuiskaavalla äänellä uskoa hänelle oikeutetun mielipahansa epäonnistuneesta juhlasta. Mutta toisinaan pukeutui hänen paha tuulensa mitä suorimpaan nauruun toisten vierasten kustannuksella.
— Tuo vanha pöllö on syynä kaikkeen, kuiskasi hän. — Te ymmärrätte kyllä, ketä tarkotan. Katsokaahan vain, miten hän mulkoilee silmineen! Hän huomaa, että me puhumme hänestä, mutta hän ei tiedä, mitä me puhumme, ha, ha, ha! — Yskäkohtaus keskeytti hänet. — Mitä luulette hänen uskovan siitä, kun on puettu tuohon myssyyn? Oletteko huomannut, että hän on olevinaan suojelijani, sekä että hän pitää läsnäoloaan kunniana minulle? Minä pyysin häntä kutsumaan joitakin vainajan tutuista, ja katsokaa nyt, keitä hän tänne on haalinut! Entä nuo puolalaiset! Kukaan meistä ei ole ennen nähnyt heitä, ja miksi ovat he tulleet tänne? Katsokaas miten tylsästi he istuvat! Panu (puolalainen nimitys "herrani"), oletteko koskaan saanut pannurieskaa? huusi hän eräälle heistä. Ottakaa ruokaa! Ettekö tahdo olutta tai viinaa!… Katsokaas vain, miten hän hyppii ja miten hän kuopii jaloillaan kumartaessaan! Katsokaa toki! Nuo raukat ovat luultavasti sangen nälissään. Eipä haittaa. He kernaasti syökööt itsensä kylläsiksi. He ainakin käyttäytyvät kunnollisesti — mutta silti tulen surulliseksi ajatellessani emännän hopeaesineitä… Amalia Ivanovna, jatkot hän melkein ääneensä, — jos Teidän lusikkanne varastetaan, sanon jo ennakolta, etten tahdo ottaa kannettavakseni mitään edesvastuuta niistä. Ha, ha, ha!
Hän räjähti nauruun ja kääntyi uudelleen Raskolnikovin puoleen, samalla osottaen emäntää ja iloiten keksinnöstään.
— Hän ei ymmärrä minua … hän ei hituistakaan ymmärrä minua. Katsokaas vaan tuota pöllöä, oikeata pöllöä, oikeata pöllöä … sarvipöllöä uusine nauhoineen, ha, ha, ha!
Hänen naurunsa keskeytti uusi yskäkohtaus, jota kesti viisi minuuttia. Nenäliina tuli veren tahraamaksi, hiki valui suurina pisaroina hänen otsaltaan ja puna hänen poskillaan kävi yhä huomattavammaksi. Vaijeten näytti hän Raskolnikoville verta; mutta tuskin oli hän ennättänyt toipua, ennenkuin hän vilkkaasti lausui:
— Hänen oli kutsuttava tuo nainen ja hänen tyttärensä … tiedätte kyllä, keitä tarkotan. Se hänen olisi luonnollisesti tullut tehdä mitä kohteliaimmin. Mutta sen sijaan oli hän käyttäytynyt sillä tavalla että tuo koppava maalaistyllerö jäi tänne tulematta ja jätti vielä pyytämättä anteeksi sitä vain siksi, että hän on majurin leski, joka on tullut tänne kerjäämään eläkettä. Sellanen, joka maalaa itsensä sekä punasella että valkosella, vaikka hän on jo viidenkymmenen vanha… Minä en voi myöskään käsittää sitä, miksi Pietari Petrovitsh on tulematta. Mutta missä on Sonja, minne hän on mennyt? Ah, tuossa hän vihdoinkin tulee! Missä olet ollut, Sonjaseni? Se on omituista, että olet niin vähän täsmällinen isäsi hautajaispäivänä. Rodian Romanovitsh, tahdotteko olla hyvä ja antaa hänelle paikka vieressänne. Istuudu tähän, Sonetshka… Syö, mitä mielesi tekee! Ota hieman tuota keitettyä kalaa! Se on sangen hyvää. Nyt saat heti kakkua. Oletko myös antanut lapsille jotakin? Poletshka, oletteko saaneet kaikkea? No, se on hyvä. Ole nyt hyvä, Lydia! Kolja, sinä et saa kopistella, jalkojas. Istukaa hiljaa, kuten aristokratisten lasten tulee. Mitä sinulla on sanottavaa, Sonetshka?
Sonja kiiruhti lausumaan Lushinin anteeksipyynnön ja koetti puhua sangen kuuluvasti, että kaikki kuuntelisivat häntä. Hän käytti mitä kohteliaimpia ja arvokkaimpia sanoja, jotka hän itse pani Lushinin suuhun. Vihdoin hän lisäsi, että Pietari Petrovitsh erikoisesti oli pyytänyt häntä ilmasemaan, että hän pian kävisi Katerina Ivanovnan luona nähdäkseen, mitä hän voisi tehdä hänen tulevaisuutensa hyväksi, j.n.e.
Sonja tiesi, että hän tällä lailla saisi äitipuolensa rauhottumaan sekä että tästä tulisi tervetullut tieto tämän loukatulle ylpeydelle.
Hän istuutui Raskolnikovin viereen, tervehtien nopeasti, mutta katseli sitten tarkkaavasti häntä. Hän tuntui olevan hajamielinen, vaikka hän lakkaamatta katseli Katerina Ivanovnan silmiin arvatakseen hänen toivomuksensa.
Kummallakaan heistä ei ollut surupukua, mutta he olivat molemmat puetut tavallisiin tummiin vaatteisiinsa. Katerina Ivanovnalla ei ollut muita vaatteita kuin mitä hänellä oli yllään.
Sonjan tiedonanto Pietari Petrovitshista oli tehnyt hyvän vaikutuksen. Äitipuoli kuunteli häntä arvokkaana ja kyseli alentuvalla äänellä Pietari Petrovitshin terveydentilaa. Sitten kuiskasi hän jotenkin kuuluvalla äänellä Raskolnikoville, että tosiaan olisi tuntunut kummalliselta, että niin rikas ja kunnioitettava mies kuin Pietari Petrovitsh olisi oleskellut näin "tavattomassa" seurassa huolimatta hänen myötätunnostaan heidän perhettään kohtaan ja hänen vanhasta ystävyydestään hänen isänsä kanssa.
— Siksi olen myös Teille sangen kiitollinen, Rodion Romanovitsh, ettette Tekään tullut syömään suolaa ja leipää luonani — vaikkei minulla ollut mitään parempaa seuraa tarjota Teille. Minä olen vallan varma, että vain Teidän läheinen ystävyyssuhteenne autuaaseen miesvainajaani saattoi Teidät pitämään lupauksenne.
Hän katseli ylpeästi vieraitaan ja kysyi innokkaasti kuurolta mieheltä, eikö hän tahtonut enempää paistia ja oliko hän juonut viiniä. Puhuteltu vastasi ei, eikä voinut käsittää, mitä häneltä tahdottiin, vaikka hänen kummallakin puolella olevat naapurinsa töykkivät häntä kylkiin. Hän katseli toisesta toiseen kita ammollaan ja synnytti siten yleistä naurua.
— Mokoma tolvana! Miksi hänet on tänne kutsuttu? Mutta mitä Pietari Petrovitshiin tulee, olen aina ollut varma siitä… jatkoi Katerina Ivanovna kääntyen Raskolnikovin puoleen. Mutta sitten hän kääntyi äkkiä Amalia Lippewechselin puoleen, katseli häntä tuimasti ja jatkoi: Häntä ei luonnollisestikaan voida verrata Teidän naistolvanoihinne, joita ei edes olisi tahtonut ottaa kyökkipiiakseen. Miesvainajani olisi ehkä liiallisesta hyväntahtosuudesta tehnyt heille sen kunnian, että olisi ottanut heidät vastaan.
— Niin, hän piti sangen paljon ryypystä, sitä hän teki. Hän piti paljon märistä tavaroista! huudahti äkkiä tuo erotettu kuormastonjohtaja kulautettuaan kahdennentoista ryypyn nokkaansa.
— Miesvainajallani oli todellakin se heikkous, sen tiedätte kaikki, lausui Katerina Ivanovna kiivaasti, mutta hän oli silti hyvä ja jalo mies, joka rakasti ja kunnioitti omaisiaan. Ainoa surettava seikka oli se, että hän niin usein pelkästä hyväntahtoisuudesta seurusteli yksinkertasen kansan kanssa — josta jokuset eivät olleet hänen kengänpohjiensakaan arvoset. Ajatelkaahan, Rodion Romanovitsh, me löysimme hänen taskustaan piparikakkutaikinasta tehdyn kukon! Vaikka hän olikin juovuksissa ja hämmentyneenä, ajatteli hän kuitenkin lapsia!
— Kukon? Sanoitteko kukon? kysyi kuormastonjohtaja.
Katerina Ivanovna ei pitänyt häntä vastauksen arvosena. Hän vaipui ajatuksiinsa ja huokasi syvään.
— Te kai luulette kuten kaikki muutkin, että minä olin liian ankara häntä kohtaan, sanoi hän Raskolnikoville. — Minä vakuutan Teille, että se on erehdys. Hän kunnioitti minua ja piti korkeassa arvossa. Hän oli hyvä sielu. Oi, miten kipeältä minusta useinkin tuntui, kun hän istui tuolla nurkassa ja katseli minua! Usein teki mieleni hyväillä häntä, mutta silloin ajattelin aina: Jos hyväilet häntä, juo hän itsensä heti päihin! Vain ankaruudella voi hänet pidättää siitä.
— Niin, te olette usein temponut ja kiskonut häntä tukkapäästä, sanoi kuormastonjohtaja ja nielasi suihinsa uuden lasin viinaa.
— Useita aaseja ei ainoastaan auta vetää tukasta, vaan täytyy myös piiskata luudalla. Tällä kerralla en puhu vainajasta, lausui Katerina Ivanovna.
Punaset pilkut hänen kasvoillaan kävivät yhä näkyvämmiksi ja hänen rintansa huohotti. Monet läsnäolijat nauroivat ja työntelivät miestä, jotta hän alottaisi riidan Katerina Ivanovnan kanssa.
— Mitä te oikeastaan tarkotatte? alkoi hän. — Oletteko ajatellut, että — mutta hänhän on leski, leski raukka! Minä annan hänelle anteeksi … je passe! ja uusi lasi viinaa vahvisti hänen päätöstään.
Raskolnikov istui hiljaa ja kuunteli vastenmielisesti heidän puhettaan.Vain kohteliaisuuden vuoksi maistoi hän niitä ruokalajeja, joitaKaterina Ivanovna tarjosi hänelle. Hän katseli Sonjaa tarkkaavasti.
Mutta tämä tuli yhä rauhattomammaksi ja huolestuneemmaksi. Hän aavisti myös, ettei muistojuhla päättyisi rauhallisesti ja hän huomasi tuskalla kiihottuneen ilmeen Katerina Ivanovnan kasvoilla. Hän tiesi, että hän itse oli suurimpana syynä molempain vierasten naisten poisjäämiseen.
Amalia Ivanovna oli kertonut, että vanhempi nainen oli loukkaantunut ja kysynyt: "Miten voisin minä antaa tyttäreni istua tuon mamselin vieressä?" Sonja aavisti, että äitipuoli oli selvillä siitä. Loukkaus Sonjaa kohtaan merkitsi Katerina Ivanovnalle enemmän kuin pukkaus häntä itseään kohtaan, enemmän kuin loukkaus lapsia kohtaan, niin, hänen omaa isäänsä kohtaan, ja hän tiesi, ettei Katerina Ivanovna ennen rauhoittuisi "ennenkuin oli näyttänyt näille naikkosille, etteivät he olleet kylliksi hyviä olemaan hänen isänsä kyökkipiikoja".
Toisessa päässä pöytää johtui erään vieraan mieleen lähettää Sonjalle lautanen, jossa oli kaksi leivänsirpaleista muodostettua sydäntä nuolen lävistämänä. Heti joutui Katerina Ivanovna suunniltaan ja sanoi sangen kuuluvasti, että se, jolta lahja tuli, oli "juopunut aasi".
Amalia Lippewechsel päätti antaa keskustelulle toisen suunnan ja alkoi sentähden murteellisella venäjällä kertoa pitkää ja tyhmää juttua, mutta hänet keskeytti Katerina Ivanovna, joka teki sen huomautuksen, että hänen vast'edes tulisi välttää venäläisten juttujen kertomista. Toinen luonnollisesti loukkaantui ja voi vaivoin hillitä itsensä.
— Ei, kuulkaas tuota vanhaa pöllöä! Miten hän raatelee kieltä, sanoi Katerina Ivanovna Raskolnikoville. Oletteko koskaan kuullut tuon tapaista lorua? Kaikki nämä Pietarin ulkomaalaiset, etenkin saksalaiset, ovat paljon tyhmemmät kuin me muut. Ettekö Tekin ole huomannut sitä? Äh, sitä urveloa! Hän luulee kertoneensa jostakin sangen hienosta, liikuttavasta jutusta, eikä aavista, miten tyhmä se oli. Minun mielestäni on tuo juopunut kuormastonjohtaja paljon viisaampi kuin tuo urvelo! Edellisestä voi toki nähdä, että hän on irstas veikko ja että hän on juomalla menettänyt kaiken järkensä. Jälkimäinen taas tekeytyy niin järkeväksi, niin vakavaksi … katsokaa vain häntä, miten hän tuijottaa eteensä. Hän on ilkeä, hän on ilkeä, ha, ha, ha!
Katerina Ivanovna nauroi, kunnes uusi yskäkohtaus alkoi häntä kiusata.Hänen ilosuuttaan jatkui nyt keskeytymättä.
Hän kertoi, että hän odotetulla eläkkeellään avaisi kotiseudulleen, T:n kaupungissa, oppikoulun nuoria aatelisneitoja varten. Hän ilmotti Raskolnikoville tämän uutuuden ja koristi sitä useilla ihastuttavilla yksityiskohdilla. Tässä tuli mitä käsittämättömimmällä tavalla ilmoille diplomi, josta Marmeladov jo oli puhunut ollessaan kapakassa Raskolnikovin kanssa. Tämä diplomi tulisi nyt todistamaan Katerina Ivanovnan oikeutta perustaa oppikoulua.
Mutta alkuperäsesti oli hänen tarkotuksensa ollut näyttää sitä noille molemmille naikkosille, selvästi ja ilmeisesti osottaakseen, että hän oli ylhäinen nainen.
Voipa melkein sanoa, että hän polveutui aristokratisesta perheestä… Everstin tytär hän oli ja joka tapauksessa parempi kuin useat seikkailijattaret, joita nyt tapasi kaikkialla.
Diplomi kiersi kädestä käteen ja Katerina Ivanovna iloitsi siitä, sillä siinä oli todellakin, että hän oli tosiaan ritarimerkin saaneen hovineuvoksen tytär sekä että hän nähtävästi oli yhtä kuin everstin tytär.
Päästyään kerran alkuun, alkoi hän kuvata sitä loistavaa elämää, jota hän tulisi viettämään T:ssä, kertoi opettajista, joita aikoi hankkia ja eräästä kunnianarvosesta ukosta, ranskalaisesta Mangotista, joka oli opettanut häntä itseään hänen kouluaikanaan ja joka nyt oli asettunut lepäämään T:ssä, ja joka otaksuttavasti suostuisi halvasta hinnasta antamaan oppitunteja.
Vihdoin johtui puhe Sonjaan, "joka muuttaisi T:hen Katarina Ivanovnan kanssa ja auttaisi häntä neuvoilla ja töillä".
Tätä lausuttaessa kuului pöydän toisesta päästä röhönaurua. Katerina Ivanovna rankaisi tätä sopimatonta naurua hiljasella ylenkatseella, mutta korotti kuitenkin äänensä ja kertoi Sofia Semjonovnan oivallisista ominaisuuksista, hänen kainoudestaan, kärsivällisyydestään, epäitsekkyydestään ja sielun jaloudestaan. Sillä välin taputti hän Sonjaa poskelle ja suuteli häntä sydämellisesti. Tyttö tuli veripunaseksi ja äitipuoli alkoi aivan odottamatta itkeä, mutta pyysi heti anteeksi ja sanoi olevansa heikkohermonen houkkio sekä että nyt oli aika tarjoilla teetä, koska kaikki olivat lopettaneet syönnin.
Mutta nyt oli tullut Amalia Ivanovnan vuoro. Hän tunsi olevansa suuresti loukattu siitä, ettei hänellä ollut mitään osuutta keskustelussa sekä siitä, ettei kukaan kuullut häntä. Hän käytti sen vuoksi tilaisuutta hyväkseen tehdäkseen viimeisen yrityksen.
Ensin teki hän huolestuneena tuon tärkeän ja syvämielisen huomautuksen, että tulevassa opistossa merkitsi paljon se, että nuorten neitien puhtaita liinavaatteita tarkoin pidettiin silmällä sekä että sentähden oli välttämätöntä antaa jonkun luotettavan naisen hoitaa vaatekaappia. Toiseksi oli nuoria neitosia estettävä lukemasta romaaneja öisin.
Katerina Ivanovna, joka nyt oli vallan väsynyt ja uupunut, keskeytti hänen puheensa sanoen, ettei hän ymmärtänyt mitä hän puhui, sekä että liinakaapin huolenpito oli taloudenhoitajattaren asia, eikä suinkaan aristokratisen opetuslaitoksen johtajattaren. Mitä romanin lukemiseen tuli, oli tämä huomautus niin sopimaton, että hänen oli pyydettävä puhujaa vaikenemaan.
Amalia Lippewechsel tuli punaseksi kuin keitetty rapu ja vastasi, että hän oli tarkottanut hyvää ja että hän toivotti hänelle kaikkea mahdollista menestystä, mutta että hän jo kauvan oli ollut velkaa hänelle vuokran.
Katerina Ivanovna vastasi heti, että hän valehteli toivottaessaan hänelle kaikkea mahdollista menestystä, sillä vielä eilen, kun autuaasti nukahtanut vielä oli ruumiina tässä, oli hän vaatinut häneltä vuokraa. Tähän antoi Amalia Ivanovna suoran vastauksen, että hän oli kutsunut nuo jo mainitut naiset, mutta että nämä eivät tahtoneet tulla syystä että he olivat hienoja naisia sekä etteivät hienot naiset käy naisten luona, jotka eivät ole mitään hienoja naisia. Katerina Ivanovna selitti nyt katsantokantansa lausumalla, että koska hän Amalia Ivanovna imisä, ei hän ollenkaan voinut arvostella, mitä hienous merkitsi.
Molempain naisten keskustelu kävi yhä kiihkeämmäksi. Uhkauksia lenteli edes ja takaisin ja vihdoin nousi Amalia Lippewechsel paikaltaan ja alkoi koota hopealusikoita. Skandali laajeni yhä, ja lapset alkoivat itkeä. Sonja koetti turhaan rauhottaa Katerina Ivanovnaa.
Viime mainittu oli juuri aikeissa tempasta myssyn vihamiehensä päästä — kun ovi samalla hetkellä aukeni ja Lushin näyttäysi kynnyksellä. Hän katseli seuraa ankarin ja tutkivin silmäyksin.
Katerina Ivanovna juoksi heti häntä vastaan.