Kaikki tämä kulki salaman lailla hänen päässään.
Porfyrius Petrovitsh palasi pian.
— Päätäni pyörryttää vielä eilisen johdosta, sanoi hän kääntyen hymyillen Rasumihinin puoleen.
— No, miten se tapahtui? kuka voitti?
— Luonnollisestikaan ei kukaan, kuten aina tapahtuu. Me puhuimme lopuksi ikuisuudesta ja leijailimme korkealle yli-ilmoihin.
— Ajattelehan Rodja, mistä he eilen puhuivat? He kiistelivät siitä, onko rikoksia vai eikö.
— Sehän on vallan tavallinen yhteiskuntakysymys, vastasi Raskolnikov hajamielisesti.
— Kuule nyt, Rodja, mitä minä sanon, ja kuulkaamme sitten sinun ajatuksesi. Taistelu alkoi sosialistien mielipiteillä. Kuten tunnettu, on heidän käsityksensä sellainen, että "rikos on vastalause yhteiskuntalaitoksissa olevaa säännöttömyyttä vastaan." Nykyinen yhteiskunta on syypää kaikkeen — ja sillä hyvä. Siitä seuraa myös, että jos yhteiskunta olisi normalisti järjestetty, katoisivat kaikki rikokset äkkiä, kun ei enää olisi mitään syytä vastalauseeseen. Kaikista tulisi siinä tuokiossa "oikeuden ihmisiä." Ihmisluontoa ei oteta vähimmälläkään tavalla laskuun.
Heidän mielipiteensä mukaan ei ihmiskunta kehity historiallisella, elävällä tavalla, lopullisesti kerran päämääränä saavuttaakseen normaliyhteiskunnan, vaan juuri päinvastoin: sosialismi on, kuten jokin matematikapää on laskenut, kerrallaan saattava koko ihmiskunnan sopusointuun, tekevä sen oikeamieliseksi ja synnittömäksi, ilman että siihen tarvitaan mitään elintoimintaa, vaan ainoastaan historiallista eli luonnollista kehitystä. Siksipä he ovatkin tykkänään vaistomaisesti historian oppilauselmia vastaan. Se on vain tyhmyyttä ja liiottelua … ja tyhmyys on se syntipukki, jonka niskoille he sysäävät syyn! Siksipä he eivät voikaan sietää henkistä elintoimintaa: "Me emme tarvitse mitään elävää sielua". Elävä sielu tarvitsee elämää, elävä sielu ei seuraa konemaista kaavaa, elävä sielu on epäilevä ja katselee taakseen! Siksi poistettakoon se! Mutta joskin tämä haiskahtaa hieman mädältä, vaikka sen yhtä hyvin voisi tehdä kimmoavasta kumista … ei se siksi myöskään ole elävä vaan tahdoton, orjallinen eikä muutu kapinalliseksi… Ja tulos on … etteivät he ole saattaneet sitä pitemmälle kuin muurien rakentamiseen ja käytävien ja huoneitten järjestämiseen falansterissaan; Falansteri on valmis, mutta ihmisluonto ei ole vielä valmis falansteria vasten, se tahtoo elää, se ei ole vielä päättänyt elintoimintaansa, siitä on vielä liian aikasta antaa haudata itsensä kirkkomaahan. Pelkän logikan avulla ei kukaan voi juosta luonnon rajain yli. Logika tarkastelee ainoastaan kolmea mahdollisuutta … mutta niitä on kokonainen miljona! No, silloinhan tarvitsee vaan leikata pois miljona ja asettaa kysymys elämän miellyttäväisyydestä ja loistosta etunenään. Sehän on tehtävän helpoin ratkasu. Sehän on niin viettelevän selvää ja silmäänpistävää, ettei siinä tarvitse ajatella ollenkaan enempää. Ja pääasiahan onkin —kaiken ajattelemisen hävittäminen! Koko ihmiselämän salaisuus voidaan koota kahteen painettuun sivuun.
— Kas niin, nyt on sulku murtunut ja vesiputous syöksyy eteenpäin! naurahti Porfyrius. — Ajatelkaa, kääntyi hän Raskolnikovin puoleen, — samallainen oli hän eilen … ei, veikkoseni, se ei ole totta, mitä sinä sanot, "yhteiskuntalaitoksilla" on suuri merkitys rikoksia arvostellessa, sen voin vakuuttaa sinulle.
— Minä tiedän kyllä, että niillä on suuri merkitys, mutta sano minulle esimerkiksi: jos nelikymmenvuotias mies väärinkäyttää tyttöä kymmenen vuotta, ovatko "yhteiskuntalaitoksesi" silloin pakottaneet häntä siihen?
— Kyllä, miksei? Tarkasti ajatellessa on yhteiskuntalaitoksilla myös osansa siinä. Moisen rikoksen voi sangen helposti selittää yhteiskuntalaitosten avulla.
Rasumihin melkein raivostui.
— Ei, tiedätkö mitä, huudahti hän, — silloin tahdon myös heti todistaa, että sinulla on valkeat silmäripset, siksi että Iivana Suuren torni Moskovassa on viisineljättä syltä korkea, todistaa sen selvästi, tyydyttävästi ja johtuvasti sekottaen joukkoon hiukkasen vapaamielisyyttäkin. Tahdotko? Lyötkö vetoa?
— Olkoon menneeksi … lyön vetoa! Annahan kuulua, miten sen todistat.
— Äh, hän vain luulottelee, tuo pentele! huusi Rasumihin hylkivästi. —Sinun kanssasi ei kannata puhua!
— Nyt hän on oikein elementissään, sanoi Porfyrius Raskolnikoville. Mutta puhuessamme yhteiskuntalaitoksista tulin ajatelleeksi tutkimustanne "rikoksista" — tai mikä sen nimi oli — ja tämä tutkielma on jo kauvan kiinnittänyt mieltäni. Kaksi kuukautta sitten olin tilaisuudessa lukemaan sen "Aikakauslehdestä".
— Minunko tutkielmani? Oliko se "Aikakauslehdessä?" kysyi Raskolnikov hämmästyneenä. — Minä tosiaan kirjotin sellaisen tutkielman puoli vuotta sitten, juuri silloin kun jätin yliopiston. Mutta minä lähetin sen "Viikkolehteen" enkä "Aikakauslehteen".
— Mutta se julaistiin "Aikakauslehdessä".
— "Viikkolehti" lakkasi siihen aikaan ja siksi ei sitä julaistu.
— Se on totta, mutta sanottu lehti yhdistettiin sittemmin "Aikakauslehteen" ja siitä johtuu se, että teidän tutkielmanne kaksi kuukautta sitten oli mainitussa lehdessä. Ettekö tietänyt sitä?
Raskolnikov puisti päätään.
— Tehän voitte pyytää palkkiotanne. Tepä vasta olette omituinen ihminen! Te olette niin täydellisesti itseksenne, ettei teillä ole edes selvillä seikat, jotka suorastaan koskevat teitä.
— Hyvä, Rodja! Sitä en minäkään tiennyt! huudahti Rasumihin. Lähdenpä jo tänään lukuyhdistykseen ja pyydän saada nähdä tuon lehden.
— Mutta miten te tiedätte, että tuo tutkielma on minun kirjottamani?
— Sain sen aivan äskettäin tietää toimittajalta, jonka tunnen henkilökohtasesti… Se on suuresti kiinnittänyt mieltäni.
— Jos muistan oikein, koetin kuvata rikoksentekijän sieluntilaa hänen tehdessään tekoaan.
— Aivan niin, ja te olette sitä mieltä, että rikoksen tekoa aina seuraa sairaaloinen tila rikoksentekijässä. Mutta toinen aate, jonka ohimennen mainitsette tutkielmanne lopussa, kiinnittää kuitenkin mieltäni enemmän. Te sanotte nimittäin, että maailmassa on sellaisia yksilöitä, joilla on oikeus tehdä rikoksia ja joille lait eivät ole esteenä.
Raskolnikov nauroi tälle väärälle tulkitsemiselle.
— Miten? Oikeus tehdä rikoksia? sanoi Rasumihin surullisesti.
— Ei, ei, niin ei se vallan ollut, sanoi Porfyrius. Hän jakaa ihmiset tavallisiin ja ei-tavallisiin. Tavallisten täytyy totella, eikä heillä ole oikeutta rikkoa lakia. Mutta ei-tavallisilla on sitä vastoin oikeus tehdä kaikellaisia rikoksia ja uhmailla lakia vastaan yksistään siitä syystä, että he eivät ole tavallisia. Sillä luulen minä teidän esittäneen asian.
Raskolnikov nauroi taasen. Hän ymmärsi Porfyriuksen tarkotuksen ja koska hän selvästi muisti tutkielmansa sisällön, hän päätti tarttua syöttiin.
— Minä en ole esittänyt asiaa aivan sillä lailla, sanoi hän vaatimattomasti. — Minä en ollenkaan hyväksy sitä, että ei-tavalliset ihmiset kaikissa olosuhteissa uhmailevat lakia vastaan. Minä olen aivan yksinkertaisesti sanonut, että ei-tavallisella ihmisellä on oikeus, ei yleinen, vaan henkilökohtainen, sallia omatuntonsa mennä joittenkin rajojen poikki, mutta pelkästään sellaisissa tapauksissa, jolloin hänen ajatuksensa (joka kenties tarkottaa kanssaihmisten onnea) toteuttaminen vaatii sitä. Minä koetan lausua ajatukseni selvemmin. Jos miehet sellaiset kuin Kepler ja Newton eivät olisi epäsuotuisten olosuhteitten vuoksi voineet millään lailla tehdä keksintöjään ilman ihmishenkien uhrausta, jotka olisivat vaikeuttaneet ja estäneet heidän keksinnöitään, olisi heillä ollut oikeus, niin, jopa velvollisuuskin … toimittaa nämä ihmiset tieltään voidakseen hyödyttää koko ihmiskuntaa. Siitä ei seuraa, että Newtonilla olisi ollut oikeus tappaa kaikki oman mielensä mukaan tai joka päivä ryövätä ihmisiä yleisellä maantiellä. Sitten osotin tutkielmassani, jos oikein muistan, että kaikki ihmiskunnan lainlaatijat ja uudistajat vanhimmasta aina Lykurgokseen, Soloniin, Muhametiin ja Napoleoniin saakka ovat olleet rikollisia jo siitä syystä, että he julaistessaan uuden lain kumosivat vanhan, jota yhteiskunta piti pyhänä, ja syystä etteivät he kammonneet vuodattaa verta silloin kun verenvuodatuksesta saattoi olla hyötyä. Täytyy tarkoin muistaa, että useimmat näistä ihmiskunnan hyväntekijöistä ja lainlaatijoista vuodattivat verta sangen runsaissa määrin. Sanalla sanoen, minä todistin, etteivät yksistään maailman "suuret", vaan myös kaikki, jotka hiemankin kohoavat tavallisten ihmisten yläpuolelle, pakotetaan lainrikkojiksi — luonnollisesti suuremmassa tai pienemmässä määrässä. Mutta tämä on ollut painettuna ja luettiin tuhansia kertoja, eikä ole mitään uutta. Jakaessani ihmiset tavallisiin ja ei-tavallisiin on minulla kuitenkin paljon ehtoja. Minä pysyn vaan esitykseni pääkohdissa. Noudattamalla luonnonlakeja voidaan ihmiset jakaa kahteen ryhmään, alempaan, joka on olemassa yksistään suvun jatkamista varten, ja korkeampaan, jolla on lahja lausua piirissään uusi sana ja raivata uusia teitä. Luonnollisesti on olemassa useita alaosastoja, mutta molempien ryhmien välinen raja on sangen selvä. Ensimäiseen ryhmään kuuluu ihmisiä, jotka luonnostaan ovat vanhoillisia ja alamaisia. Ne, jotka lasketaan kuuluviksi toiseen ryhmään, ovat särkijöitä ja he rikkovat lakia. Enimmin pyrkivät he hyvän nimessä kaatamaan nykyistä. Jos joku heistä aatteensa vaikutuksesta rohkenee raivata tiensä ruumiin yli voi hän sen tehdä aatteensa tarkotusperän vuoksi. Se on minun vakaumukseni ja ainoastaan siinä mielessä puhun minä tutkielmassani valittujen oikeudesta tehdä rikoksia. Enemmistö harvoin tunnustaa näitten ihmisten oikeutta, se mestaa lainrikkojat ja täyttää siten tehtävänsä. Mutta seuraavat sukupolvet asettavat sitten nämä mestatut jalustalle ja osottavat kunnioitustaan. Ensimäinen ryhmä on nykyajan valtias, toinen on tulevaisuuden herra. Edellinen pitää maailmaa pystyssä ja lisää sitä suuruuteen nähden, toinen johtaa maailman päämääräänsä. Niillä on molemmilla sama oikeus olemassaoloon. Sanalla sanoen, minä annan samat oikeudet kaikille ja — vive la querre éternelle, — uuden Jerusalemin tuloon asti!
— Uskotteko todellakin uuteen Jerusalemiin?
— Uskon, kyllä minä uskon siihen, vastasi Raskolnikov varmalla äänellä.Koko pitkän esityksensä aikana olivat hänen silmänsä suunnatut lattiaan.
— Ja … uskotteko … Jumalaan! Suokaa anteeksi, että olen kyllin utelias tekemään moista kysymystä.
— Uskon, minä uskon Jumalaan, vastasi Raskolnikov katsoenPorfyriukseen.
— Ja Latsaruksen herättämiseen?
— Kyllä, minä uskon sen myös todeksi. Mutta miksi teette kaikki nämä kysymykset?
— Uskotteko sen kirjaimellisesti?
— Uskon.
— Todellako! Minä kysyin vain uteliaisuudesta suokaa anteeksi. Suostumuksellanne tahdon palata siihen, josta puhuimme. Näitä ihmisiä ei saa mestata. Muutamat…
— Voittavat elinaikanaan. Niin, muutamat saavuttavat päämääränsä jo eläessään ja silloin…
— Alkavat he itse mestata.
— Jos välttämättömyys vaatii, kuten on tavallista. Teidän huomautuksenne oli sangen terävä.
— Kiitos. Mutta sanokaa nyt minulle, miten voi erottaa ei-tavalliset yksilöt tavallisista? Minut valtaa käytännöllisen ihmisen luonnollinen levottomuus. Eikö voisi ottaa käytäntöön erikoista pukua, leimaa tai jotakin muuta merkkiä? Teidän täytyy tunnustaa, että jos tapahtuisi mellakka, jos toiseen luokkaan kuuluva yksilö kuvittelisi kuuluvansa toiseen ja alkaisi hävittää kaikkia esteitä, silloin…
— Niin sellaista esiintyy sangen usein, mutta sellainen erehdys on vain mahdollinen sille, joka kuuluu tavalliseen ihmisluokkaan. Teidän ei tarvitse olla levoton, sillä ne eivät koskaan pääse pitkälle.
— Minun on, ikävä kyllä, vielä tehtävä eräs kysymys. Sanokaa minulle, miten monella näistä ei-tavallisista on oikeus murhata toisia? Teidän laillanne tahdon luonnollisesti kallistua heidän puolelleen, mutta olisipa kuitenkin mitä vastenmielisintä, jos olisi useita samaa lajia.
— Älkää olko levoton sen suhteen, jatkoi Raskolnikov samalla äänellä; uusiaatteisia ihmisiähän syntyy tavattoman harvoin. Kuitenkin on etsittävä tarkka luonnonlaki voidaksemme ymmärtää sen järjestyksen, missä nämä ihmislajit ja syrjälajit esiintyvät. Tämä laki on luonnollisesti vielä tuntematon, mutta minä uskon, että sellainen on olemassa ja että tulevaisuudessa keksitään.
— Mutta lasketteko te leikkiä keskenänne? huudahti Rasumihin. Et kai puhu totuudessa, Rodja?
Raskolnikov vaikeni kohottaen kalpeita, kärsiviä kasvojaan. Näitten vakavien, huolestuneitten kasvojen ohessa tuntui Porfyriuksen kasvojenilme pilkalliselta ja erittäin julkealta.
— Niin, veliseni, jos sinä todella puhut tosissasi, olet luonnollisesti oikeassa sanoessasi, ettei mikään ole uutta ja että me olemme lukeneet ja kuulleet kaikki ne tuhansia kertoja. Mutta mikä todella on alkuperästä ja sinun oma henkinen omaisuutesi, on teoriasi ihmisten oikeudesta vuodattaa verta puhtain omintunnoin. Sinä puolustat yltiöpäisestä tätä teoriaasi ja se se herättää minussa kummastusta. Minäpä tahdon lukea sinun tutkielmasi.
— Siinä et tapaa sitä, mitä etsit.
— Suokaa anteeksi, että minä seuraan ainetta loppuun, sanoi Porfyrius. Otaksukaamme, että joku mies tai nuorukainen kuvittelee olevansa Lykurgos tai Muhamet ja sanoo itsekseen: Minun täytyy tehdä suuri sotaretki, mutta sotaretkeen tarvitaan rahaa — ja hän sitten alkaa hankkia niitä, te kaiketi ymmärrätte minut?
Sametov, joka vielä istui nurkassaan, alkoi nauraa. Raskolnikov ei kohottanut päätään.
— Sellaisia esimerkkejä voi tosiaankin esiintyä. Tyhmät ja kunnianhimoset henkilöt tosiaan tarttuvat tähän syöttiin — ennen kaikkea nuoret.
— No, jatkakaa!
— Niin, siten on asianlaita. Minä en voi sitä auttaa. Hän (Raskolnikov osotti Rasumihia) sanoi äskettäin, että minä tunnustin ihmisille oikeuden vuodattaa verta. Mitä se vaikuttaa asiaan? Yhteiskuntaahan suojaa maanpako, vankilat, tutkintatuomarit ja kuritushuoneet. Voidaanhan ryöväri ottaa vangiksi.
— Entä kun olemme vanginneet hänet?
— Ei hän ansaitse parempaa.
— Se on sangen logillista. Mutta miten on hänen omantuntonsa laita?
— Sen, jolla on omatunto, täytyy kärsiä — tunnustaessaan rikoksensa.Se on myös rangaistus.
— Mutta miten käy todellisten nerojen? jatkoi Rasumihin otsaansa rypistäen. — Eivätkö ne joudu mitään kärsimään, joille murhaaminen oli etuoikeus? Eikö heidän tarvitse maksaa mitään vuodattamastaan verestä?
— Tässä ei ole kysymystä myönnytyksestä eikä kiellosta. Jokaisen, joka tuntee sääliä uhriaan kohtaan, täytyy kärsiä. Todellisesti suurten ihmisten täytyy — minun ajatukseni mukaan — kantaa täällä maan päällä suurta kipua sydämessään, lisäsi hän mietiskelevästi.
Hän avasi silmänsä, katseli heitä kaikkia, hymyili ja tarttui lakkiinsa. Verrattuna siihen iloseen mielentilaan, missä hän oli sisääntullessaan, oli hän nyt liian levollinen. Hän tunsi sen itse. He nousivat kaikki.
— Suotteko minun tehdä vielä yksi kysymys? sanoi Porfyrius. —Kirjoittaessanne tutkielmaanne ei ehkä ollut mahdotonta, hih, hih, että te laskitte itsenne, joskin vähemmässä määrin, "ei-tavallisiin" ihmisiin, niihin, joilla on uusi sana sanottavana, minä tarkotan teidän laillanne? Eikö asianlaita ole sellainen?
— Paljon mahdollista, vastasi Raskolnikov ylenkatseellisella äänellä.Rasumihin vavahti.
— Jos asianlaita on sellainen, olisiko teillä itsellä ollut rohkeutta mennä yli rajojen, se on, murhata tai ryövätä?
Hän näytti iskevän silmää Raskolnikoville vasemmalla silmällään ja nauravan hiljaa.
— Jos todella olisi mennyt yli rajojen, en sitä luonnollisestikaan sanoisi teille, vastasi Raskolnikov lujalla ja ylpeällä äänellä.
— Ei, sitä en minäkään tarkota.
— Suokaa minun vain tehdä se huomautus, etten pidä itseäni Napoleonina enkä Muhamettina sekä etten siis kykene antamaan teille tyydyttävää selitystä siitä, miten menettelisin moisessa tapauksessa.
— Kukapa ei täällä Venäjällä pitäisi itseään Napoleonina! sanoi Porfyrius hävyttömän tuttavallisesti. Sanojen painossakin oli tällä kertaa joku erikoinen merkitys.
— Kyllä kai hänkin on joku tuleva Napoleon, joka viikko sitten iski Aljona Ivanovnan hengiltä kirveellään, sanoi Sametov, joka äkkiä astui nurkastaan.
Raskolnikov vaikeni ja katseli tylsin katsein Porfyriusta. Rasumihin rypisti otsaansa ja katseli synkästi eteensä. Muutaman hetken kestävä salainen hiljaisuus seurasi. Raskolnikov kääntyi lähtemään.
— Joko te menette? sanoi Porfyrius kohteliaasti, ojentaen hänelle kätensä. — Minusta oli sangen mieluista tutustua teihin. Voitte olla huoleton esineittenne suhteen. Kirjottakaa vain siten kuin olen sanonut. Tai vielä parempi, tulkaa itse luokseni työhuoneeseeni jonakin päivänä, jos tahdotte, niin huomenna jo. Minä olen siellä kello yksitoista. Ja koska te olette yksi heistä, jotka ovat olleet vanhuksen luona, hänen viime päivinään, voitte ehkä ilmottaa meille jotakin hänestä, lisäsi hän hyväntahtonen ilme kasvoillaan.
— Te siis aijotte kuulustella minua virallisesti taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, sanoi Raskolnikov terävällä äänellä.
— Miksi minä teitä kuulustelisin? Te olette käsittänyt minut väärin. Minä en koskaan jätä tilaisuutta käyttämättä ja minä olenkin jo kuulustellut hänen muita kauppatuttaviaan. Mutta minähän, totta vie, satuin ajattelemaan tuota Nikolashkaa. Minä tiedän sangen hyvin, että hän on viaton, mutta sanokaa minulle kuitenkin, mihin aikaan te tuona päivänä menitte vanhuksen luo — eikö se ollut kahdeksan tienoissa?
— Kyllä, kahdeksan tienoissa, vastasi Raskolnikov katuen kuitenkin heti sanojaan.
— Kulkiessanne portaita ylös kahdeksan tienoissa, ettekö silloin nähnyt kolmannessa kerroksessa, joka oli avoinna, kahta käsityöläistä tai ehkä vain yhtä? He maalasivat. Ettekö kiinnittänyt huomiotanne siihen? Tämä merkitsee nimittäin sangen paljon…
— Maalareita? En, en minä nähnyt ketään, vastasi Raskolnikov vitkalleen, ikäänkuin ponnistellen muistoaan; mutta samalla kertaa ponnisti hän kaikkea ajatusvoimaansa ja oli menehtyä tuskasta huomatessaan, mikä silmukka hänet vangitsi. — Ei, minä en nähnyt ketään, en edes huomannut, että mikään kerros olisi ollut avoinna … mutta ylhäällä viidennessä kerroksessa (hän oli välttänyt silmukan ja riemuitsi) teki joku virkamies muuttoa … nyt muistan selvästi, että hän asui vastapäätä Aljona Ivanovnaa. Muutamat sotilaat kantoivat juuri pois sohvaa ja minun täytyi vetäytyä aivan seinän ääreen … mutta mitään maalareita en huomannut … sen enempää kuin sitä että mikään huoneusto olisi ollut avoinna.
— Mikä sinun on? huudahti Rasumihin. — Maalarithan työskentelivät talossa juuri sinä päivänä, jolloin murha tapahtui ja hänhän oli siellä kolmea päivää aikasemmin! Mitä sinä tarkotat kysymyksinesi?
— Hyi, pentele, miten yksinkertanen minä olen! huudahti Porfyrius otsaansa lyöden. — Menköön hiiteen koko juttu, se saattaa minut hulluksi! Hän kääntyi Raskolnikovin puoleen ja sanoi anteeksi pyytävällä äänellä:
— Meistä olisi ollut suuriarvosta tietää, onko kukaan nähnyt maalareja kahdeksan tienoissa, ja siksi minä kuvittelin mielessäni, että te voisitte sanoa siitä jotakin.
— Sinun täytyy enemmän ajatella, mitä sanot, sanoi Rasumihin suuttuneella äänellä.
Viimeset sanat lausuttiin etehisessä. Porfyrius Petrovitsh saattoi heitä kohteliaasti ovelle. He läksivät vaijeten tiehensä. Raskolnikov veti syvään henkeä…
— Minä en usko sitä, minä en voi uskoa sitä! toisti Rasumihin,- joka koetti kaikin voiminensa vastustaa Raskolnikovia. He olivat jo ennättäneet Pulcheria Alexandrovnan asunnon läheisyyteen.
— Ei sinun tarvitsekaan uskoa sitä. Tapasi mukaan et sinä huomannut mitään. Mutta minä pidin tarkkaa vaaria joka sanasta.
— Sinä olet epäluulonen, mutta minun on kuitenkin tunnustettava, että siinä äänenpainossa, millä Porfyrius puhutteli sinua, oli jotakin omituista; ja olipa tuo Sametov lurjuskin sangen omituinen, mutta miksi, miksi?
— Hän on yöllä keksinyt jonkun jutun.
— Ei, päinvastoin. Jos heillä tosiaan olisi tuo mieletön epäilys, koittaisivat he kaikin voimin salata sitä, eivätkä heti löisi korttejaan pöytään voidakseen sittemmin helpommin vangita sinut. Sehän olisi liian julkeata ja varomatonta.
— Jos heillä olisi tosiasioita perusteenaan, olisivat he jo kauvan sitten kunnioittaneet minua kotitarkastuksella. Mutta älkäämme enää puhuko siitä, sillä se on minusta mitä vastenmielisintä.
— Ja julkeata se on, sangen julkeata. Mutta koska olemme alkaneet avomielisesti puhua asiasta, tahdon tunnustaa sinulle, että olen jo pitemmän aikaa huomannut, miten he nuuskivat ympärilläsi. Jospa tietäisit, miten raivoisena olen ollut heille! Ja mitä pohjaa heillä! Se vain, että köyhä ylioppilas on ollut tukalissa oloissa ja tullut luulosairaaksi, että hänellä kaupanpäällisiksi on tauti, joka tekee hänet tajuttomaksi ja että hän sulkeutunut, ylpeä mies, kuluneeseen takkiin puettu. Hänet he laahaavat kurjaan poliisikonttoriin, jossa hän on pakotettu kuulemaan solvauksia kuudenkymmenen asteen lämpimässä ja missä hän kuulee erään henkilön murhasta, jonka luona hän oli edellisenä päivänä. Ja eikö ollut vallan luonnollista, että hän, joka ei ollut syönyt mitään, menisi tainnoksiin? Ja tähän seikkaan perustavat he syytöksensä. Hyi helvetti! Jos minä olisin ollut sinun sijassasi, olisin minä nauranut heille kaikille tai vielä paremmin sylkenyt heitä kasvoihin ja jakanut tiun korvatillikoita oikealle ja vasemmalle oikein hartiavoimalla. Minä menen itse Porfyriuksen luo häntä torumaan.
— Mutta odotahan hieman, huusi hän heti sen jälkeen tarttuen Raskolnikovia olkapäähän. — Odotahan hieman! Sinä valehtelet! Minä olen miettinyt asiaa, sinä valehtelet! Miten se voi olla kavala kirje? Sinä sanot, että hänen työläisiä koskeva kysymyksensä oli viekas loukku, minkä hän pani eteesi? Mutta ajattelehan: jos sinä olisit tehnyt murhan, kavaltaisitko silloin itsesi, ilmasisit nähneesi heidät … työläiset ja avonaisen huoneuston? Päinvastoin et silloin olisi nähnyt mitään, vaikkakin olisit nähnyt kaikki! Kuka tahtoo todistaa itseään vastaan?
— Jos minä olisin tehnyt murhan, olisin vallan varmasti tunnustanut nähneeni sekä työläiset että huoneuston… sanoi Raskolnikov huomattavan vastenmielisesti.
— Mutta miksi todistaisit itseäsi vastaan?
— Siksi, että ainoastaan sangen kehittymättömät ihmiset tai aivan kokemattomat vasta-alkajat kuulustelussa muitta mutkitta kieltävät kaikki. Jotenkin kehittynyt ja järkevä pää tunnustaa kaikki sellaiset ulkonaiset seikat, joita ei voi salata. Hän antaa niille vain toisia vaikuttimia, lisää omituisen syrjäseikan, joka antaa asialle toisen merkityksen ja saattaa sen uuteen valoon. Porfyrius juuri arveli, että minä vastaisin sillä lailla, sanoisin nähneeni heidät … ja koettaisin sitten perästä päin selittää sitä…
— Mutta hänhän olisi heti sanonut sinulle, etteivät mainitut työmiehet olleet siellä kahta päivää aikasemmin ja että sinä luonnollisesti olit ollut siellä sinä päivänä, jolloin murha tapahtui kahdeksan tienoissa. Sillä lailla olisi ollut sangen helppoa vangita sinut.
— Hän juuri ajatteli, etten minä huomaisi kyllin hyvin punnita, että minä vain kiiruhtaisin vastaamaan niin todenmukaisesti kuin mahdollista ja samalla unohtaisin, etteivät työläiset olleet siellä kahta päivää varemmin. Juuri tuollaiset pikkuseikat saattavat viekkaimmatkin päät satimeen. Porfyrius ei ole niin tyhmä kuin luulet…
Tällä hetkellä olivat talon edustalla, kun uusi ajatus vaivasiRaskolnikovia.
— Mene sinä yksin sinne, sanoi hän äkkiä. — Minä tulen puolen tunnin päästä.
— Minne sinä menet?
— Minulla on eräs asia toimitettavana. Puolen tunnin päästä palaan.Sano se heille.
— Kuten tahdot — mutta minä tulen kanssasi.
— Sinäkin siis tahdot saattaa minut piinapenkkiin! huudahti hän niin katkeroituneena ja epätoivoissaan, että Rasumihin jäi seisomaan paikoilleen ja katselemaan synkästi hänen jälkeensä, joka nyt kiireesti poistui. Vihdoin puri hän hampaitaan ja vannoi samana päivänä puristavansa Porfyriusta kuin sitruunaa. Sitten hän läksi portaita ylös rauhoittaakseen Pulcheria Alexandrovnaa, joka jo oli sangen huolissaan heidän poissaolonsa vuoksi.
Kun Raskolnikov oli saapunut asuntoonsa, oli hänen hänen tukkansa märkä ja hän hengitti syvään. Hän juoksi nopeasti portaita ylös, meni huoneeseensa ja sulki oven. Sitten hän kiiruhti siihen nurkkaan, missä tavarat olivat olleet kätkössä ja tutki sen huolellisesti, mutta ei löytänyt mitään. Sitten hän nousi ja veti syvän helpotuksen huokauksen.
Äsken seisoessaan äitinsä asunnon edustalla oli hän kuvitellut mielessään, että eräs kätketyistä esineistä oli voinut jäädä jälelle. Se voitaisiin sitten äkkiä löytää ja esittää odottamattomana ja kumoamattomana todistuksena häntä vastaan.
Hän seisoi ajatuksiinsa vaipuneena, samalla kun omituinen, puoleksi mieletön hymy leikiskeli hänen huulillaan.
Vihdoin otti hän hattunsa ja läksi taas pois.
— Siinähän hän on itse! huudahti joku ääni. Hän nosti päätään.
Talonmies seisoi kamarinsa ovella ja näytti häntä, samalla kääntyen erään pienen, huonosti puetun miehen puoleen, joka matkan päästä näytti naiselta.
Hänellä oli likanen lakki päässä ja vartalo oli etukumarassa. Ryppyset kasvot todistivat ainakin viidenkymmenen vuoden ikää. Pienissä silmissä oli ankara ja synkkä ilme.
— Mitä nyt? sanoi Raskolnikov kääntyen talonmiehen puoleen.
Vanhus katseli häntä kiireestä kantapäähän ja viivähti hyvän aikaa häntä katsellessaan. Sitten hän kääntyi lähtemään ja astui kadulle.
— Mitä tämä merkitsee? huudahti Raskolnikov.
— Hän kysyi, asuuko ylioppilas Raskolnikov täällä. Te tulitte samassa, ja kun hän sai tietää teidän olevan sen meni hän tiehensä. Sanottuaan nämä sanat, läksi talonmies takasin huoneeseensa.
Raskolnikov kiiruhti vanhuksen jälkeen ja ehätti hänet pian. Hän lähestyi ja katseli häntä suoraan kasvoihin. Toinen tarkkasi myös häntä, tuijottaen häneen terävästi ja painaen taas katseensa maahan. He kulkivat minuutin ajan vierekkäin sanaakaan lausumatta.
— Te olette kysynyt minua talonmieheltä, sanoi Raskolnikov vihdoin matalalla äänellä.
Mies ei vastannut, ja he vaikenivat molemmat pitkän aikaa.
— Mitä se merkitsee? Te tulette kysymään minua ja sitte vaikenette, sanoi Raskolnikov, mutta sanat olivat melkein käsittämättömät.
Tällä kerralla kohotti vanhus silmänsä ja heitti Raskolnikoviin synkän, onnettomuutta ennustavan katseen.
—Murhaaja!sanoi hän äkkiä selvällä ja kuuluvalla äänellä.
Raskolnikov tunsi jalkojensa horjuvan ja sydän tykytti niin voimakkaasti kuin olisi se halkeamaisillaan. Noin sata askelta kulkivat he äänettöminä vierekkäin.
— Mitä te tahdotte? Mitä te tarkotatte? Kuka on murhaaja? mutisiRaskolnikov tuskin kuuluvalla äänellä.
—Sinä olet murhaaja!sanoi toinen selvästi ja katseli ilkeästi, riemukkaasti hymyillen Raskolnikovin kalpeita kasvoja.
He olivat ennättäneet eräälle poikkikadulle. Vanhus kääntyi vasemmalle edes taakseen katsahtamatta. Raskolnikov seisoi paikallaan ja katseli kauvan hänen jälkeensä. Kun vanhus oli noin viidenkymmenen askeleen päässä, kääntyi hänkin katsomaan Raskolnikovia. Tästä tuntui siltä kuin olisi mies katsellut häntä tälläkin kerralla samoin kylmin, ilkein ja riemuitsevin hymyin.
Raskain, vitkasin askelin, vapisevin polvin ja väristen kylmästä palasi Raskolnikov huoneeseensa. Siellä seisoi hän liikkumattomana kymmenen minuuttia. Sitten heittäysi hän väsyneenä ja syvään huoahtaen sohvalle, jossa hän ojentausi ja jäi makaamaan suljetuin silmin.
Hänen ajatuksensa olivat sotkuset.
Hän näki useitten sellaisten ihmisten kasvot, jotka hän oli nähnyt nuoruudessaan. Hän näki kirkontornin, erään ravintolan biljardin ja erään upseerin, joka seisoi biljardin ääressä, ja kaukana kaikuivat kirkonkellot kehottaen jumalanpalvelukseen. Muutamat näistä näyistä miellyttivät häntä ja hän koetti pidättää niitä, mutta ne katosivat heti.
Vihdoin hän kuuli Rasumihinin äänen ja portaista nopeitten askelten kaiun. Hän oli nukkuvinaan. Rasumihin avasi oven ja seisoi pitkän aikaa kynnyksellä. Sitten hän läheni varovasti sohvaa. Nastasja kuiskasi:
— Antakaa hänen vain maata ja nukkua tarpeekseen. Sitten hän voi syödä.
— Niin, se kai on parasta, vastasi Rasumihin.
He läksivät molemmat. Puolituntinen kului. Raskolnikov avasi silmänsä, kääntyi selälleen ja pani kädet pään alle.
— Kuka hän on? Kuka on tämä mies? Missä oli hän tuona hetkenä ja mitä on hän nähnyt? Hänen on täytynyt nähdä kaikki, se on selvää ja ilmeistä. Miksi ei hän ole näyttäytynyt aikasemmin? Ja kuinka on hän voinut nähdä sen?… Hm!
Vavistus karmi hänen selkäpiitään… Mutta, rasia, jonka Mikolai löysi oven takaa, eikö sekin ole todistus? Janan sadastuhannesosasta voi tulla niin suuri todistus kuin Egyptin pyramidi! Ohi lentävä kärpänen on voinut nähdä sen!… Mutta onkohan se mahdollista?
Hän huomasi vastentahtosesti, että voimat äkkiä alkoivat pettää häntä.
"Sitä minun olisi pitänyt ajatella edeltä käsin", kuiskasi hän katkeran ivallisesti. — "Miten voin ryhtyä sellaiseen tuntiessani itseni?… Miten voinkaan ottaa kirveen käteeni ja tahrata itseäni vereen! Minähän tiesin, minähän voin jo edeltäpäin tietää…" kuiskasi hän epätoivossaan.
Ajatukset ajoivat sätkytellen takaa toisiaan aivoissa.
"Ei,neihmiset eivät ole sitä laatua.Nykyinen hallitsija, jolle kaikki on luvallista, hävittää Toulonin, murhaa Parisissa,unohtaaarmeijan Egyptiin, uhraa puoli miljonaa ihmistä sotaretkellään Moskovaan ja laskee siitä leikkiä Vilnassa. Kuoltuaan hän korotetaan jumaluuteen.Hänelle on kaikki luvallista!Sellaiset ihmiset eivät voi olla lihaa ja verta, heidän täytyy olla rautaa!"
Hänen ajatuksensa saivat äkkiä toisen suunnan ja hän melkeinpä hymyili.
"Napoleon, pyramidit, Waterloo — ja pieni, inhottava reistratorin leski, ilkeä akka, koronkiskuri, jolla on punanen matka-arkku vuoteensa alla! Kuka voinee sulattaa sen! Eipä edes Porfyrius Petrovitsh! Tahtoisiko ehkä Napoleon ryömiä vanhan akan vuoteen alle? Hyi helvetti!"
Oli hetkiä, jolloin hän huomasi hourailevansa. "Tuo vanha akka on syrjäseikka", jatkoi hän ajatusjuoksuaan kiihkeästi ja nykimättä; "… siinä tapahtui erehdys, kun asiaa oikein ajattelee … mutta tuo akka ei tule kysymykseen ollenkaan! Tuon akan tappaminen oli vain sairautta … minä en murhannut ihmistä, vaan periaatteen! Periaatteen olen murhannut, mutta se ei ole vienyt minua minnekään, minä olen yhä vielä samassa paikassa… Minä olen vain osannut iskeä hengiltä, enkä sitäkään oikein kunnollisesti, kuten nyt osottautuu … periaate?… Miksi taisteli tuo narri Rasumihin sosialisteja vastaan! He ovat työteliästä ja toimeliasta väkeä, jonka hommien päämääränä on 'yleinen paras'… Ei, elämä on annettu minulle vainkerraksi, se ei palajakoskaan. Minulla ei ole halua odottaa 'yleistä parasta'; minä tahdon joko elää itseni vuoksi tai olla tykkänään elämättä. Minä en tahdo kulkea nälkää kärsivän äitini ohi pitäen ruplaa taskussani … odottaessani 'yleistä onnea'… Sanotaan, että jokaisen täytyy olla mukana laahaamassa kiveä 'yleisen onnen' rakennukseen ja saada siitä palkaksi sisänen tyydytys. Hah, hah, haa! Minähän elän vain yhden kerran ja tahdon kuolla myös … äh, lorua, estetinen täi minä olen, en mitään muuta", lisäsi hän nauraen, aivan kuin hullu. "Niin, minä olen todellakin täi", jatkoi hän syöpyen tähän ajatukseen, pyöritteli itseään siinä ja leikki sen kanssa, "vain siitä syystä, että ensiksi harkitsen sellaista että olen täi, toiseksi siitä syystä että olen kokonaisen kuukauden maannut kaikille hyvän kaitselmuksen taakkana, syystä että otin sen todistamaan, etten tehnyt tekoani, niin sanoakseni, tyydyttääkseni syntisiä halujani ja lihallisia himojani, vaan siksi, että minulla oli suuri päämäärä silmieni edessä … hah, haa! Ja kolmanneksi syystä että koetin menetellä oikeudenmukaisesti sekä tekoa tehdessäni että ryövätessäni. Minä etsin kaikkein hyödyttömimmän täin ja päätin sen murhatessani ottaa siltä vain niin paljon kuin tarvitsin voidakseni ottaa ensi askeleen, en enempää enkä vähempää (kaikki muu lienee siis testamentin mukaan langennut luostarille … hah, haa!)… Siitä syystä, pelkästään siitä syystä olen minä täi", lisäsi hän hammasta purren, "siitä syystä, että minä itse olen vielä inhottavampi ja vastenmielisempi kuin se täi, jonka tapoin, ja siitä syystä että aavistin sanovani itselleni juuri tämän sen tapettuani! Ah, miten katalaa, miten roistomaista se on!… Niin, nyt vasta ymmärrän 'profettaa', joka istui miekka kädessä korkealla hevosen selässä: 'Allah käskee ja sinä, vapiseva mato, tottele häntä!' Hän on oikeassa, hän on vallan oikeassa antaessaan tuoda voimallisen patterin suoraan kadun poikki ja antaessaan tulta sekä syyttömille että syyllisille pitäen arvolleen alentavana minkään selityksen antamista heille! Tottele, sinä vapiseva mato … eläkä toivo, syystä että … se ei ole sinun asiasi!… Oi, minä en anna koskaan, koskaan anteeksi tuolle vanhalle akalle!"
Hänen tukkansa oli märkä hiestä ja huulensa kuivat. Hänen tuijottavat katseensa olivat kiinnitetyt kattoon.
"Äiti, sisar … miten suuresti heitä rakastinkaan … miksi vihaan heitä nyt? Niin, minä vihaan heitä, vihaan heitä todellakin. Minä en voi kestää heidän näkemistään… Ennen menin äidin luo ja suutelin häntä … syleilin häntä … ja ajatellapa nyt, että hän vain tahtoisi… Ehkä sanonen sen hänelle?… Hm! Ehkä hän joutuisi samaan mielentilaan, missä minä olen nyt?" lisäsi hän koettaen järjestää ajatuksiaan ja taistellen niitä mielikuvia vastaan, jotka uhkasivat ottaa hänet valtaansa.
"Ah, miten vihaan tuota kurjaa vanhaa akkaa! Uskon voivani tappaa hänet vieläkin kerran, jos hän nousisi ylös kuolleista. Mutta Lisavjeta raukka! Miksi tuli hän juuri silloin! Se on omituista, että minä tuskin koskaan ajattelen häntä! Lisavjeta, Sonja… Te lempeäsilmäset tyttöparat!… Te rakastetut! Miksi ette huokaa? Te annatte pois kaikki … lempein … kirkkain, silmin… Sonja, Sonja … sinä lempeä Sonja?…"
Hän meni tainnoksiin.
Se oli omituista, ettei hän voinut muistaa, miten oli tullut takaisin kadulle. Nyt oli jo ilta myöhänen. Pimeä lisääntyi lakkaamatta, täysikuu paistoi yhä kirkkaammin, mutta ilma oli tukahuttavan kuumaa.
Ihmiset virtailivat suurin joukoin kaduilla. Käsityöläisiä ja työmiehiä kulki kotejaan kohti, toiset kävelivät huvikseen. Kaikkialla löyhkäsi kalkki, tomu ja paikoillaan seisova vesi. Raskolnikov harhaili surumielisenä sinne ja tänne. Hän saattoi muistaa jättäneensä huoneensa jossakin määrätyssä tarkotuksessa, että oli jotakin, mitä hänen piti tehdä ja että hänen oli kiiruhdettava, mutta sen hän oli jo unohtanut, mitä se tosiaan oli.
Äkkiä hän pysähtyi nähdessään, että eräs mies, joka seisoi toisella puolella katua, viittasi hänelle. Hän lähestyi miestä, mutta tämä kääntyi ja poistui pää painuksissa.
"Viittasiko hän tosiaan minulle?" ajatteli Raskolnikov kiiruhtaen hänen jälkeensä. Tultuaan lähemmäksi tunsi hän hänet ja pelästyi. Hän oli tuo salaperäinen vanhus. Raskolnikov seurasi jonkin välimatkan etäisyydellä pamppailevin sydämin. He kääntyivät eräälle syrjäkadulle … toinen ei ollut vielä edes kääntynytkään. "Mahtaneekohan hän tietää, että minä seuraan häntä?" ajatteli Raskolnikov. Mies meni erään suuren talon portista sisään, kääntyi ja viittasi uudelleen.
Raskolnikovin astuessa pihalle oli ukko kadonnut. Hän oli siis mennyt ensimäisiä portaita ylös. Raskolnikov juoksi sinne. Päästyään kaksi porrastoa ylöspäin kuuli hän aivan oikein säännöllisiä askeleita.
Kummallista kyllä tuntuivat portaat hänestä niin tutuilta: Tuossa on ikkuna toisen kerroksen etehisessä. Salaperäisesti ja välinpitämättömästi lankee kuun paiste ruuduista sisään. Siinä on kolmas kerros. Siellähän maalarit maalasivat! Mistä se johtui, ettei hän heti tuntenut taloa? Ukon askeleita ei enää saattanut kuulla.
"Hän on pysähtynyt ja kätkeytynyt johonkin. Siinä on neljäs kerros! Menenkö edemmäs? Jumalani, miten täällä on pimeätä! Täällä on ukko varmasti kätkeytynyt johonkin nurkkaan. Ah, näenpä, että huoneusto on avoinna!"
Hän meni sisään. Etehinen oli pimeä ja tyhjä. Hiljaa hiipi hän varpaillaan toiseen huoneeseen, jonka kuu selvästi valaisi. Kaikki oli ennallaan, kaappi, peili ja taulut puitteissaan. Tavattoman suuri, pyöreä, vaskenpunanen kuu loisti suoraan huoneeseen. "Tämä hiljaisuus johtuu varmaankin kuusta…" Hän pysähtyi ja odotti — odotti kauvan. Tässä hiljaisessa kuun paisteessa sykki hänen sydämensä niin kiivaasti, että se tuotti kipua. Kaikki oli yhä edelleen hiljaista. Heräävä kärpänen lensi suoraan ruutua vastaan. Samassa hän huomasi naisen viitan, joka riippui kaapin ja ikkunan välisessä komerossa.
"Miksi on viitta tuossa?" ajatteli hän. "Ennen ei se ollut siinä."
Hän kulki hiljaa lähemmäs ja arvasi, että joku oli kätkössä viitan alla. Varovasti käänsi hän sen syrjään, näki, että siinä oli tuoli ja tuolilla nurkassa istui eräs vanha nainen kyyristyneenä ja pää painuksissa. Hän ei voinut nähdä hänen kasvojaan mutta kyllä se oli tuo murhattu vanhus. Raskolnikov seisoi hänen edessään.
"Hän pelkää", ajatteli hän vetäen esiin kirveen ja lyöden sillä vanhusta pääkoppaan kerran … kaksi kertaa. Mutta omituista kyllä ei vanhus liikahtanut paikaltaan.
Hän tuli surulliseksi, kumartui vanhuksen puoleen ja tahtoi katsella häntä. Mutta tämä kumarsi päätään vielä enemmän. Hän kumartui lopuksi lattiaan saakka, katsahti toisen kasvoihin ja kalpeni. Akka nauroi, hörötti, vaikka hänen huuliltaan ei lähtenyt ääntäkään.
Sitten tuntui hänestä äkkiä siltä kuin olisi makuuhuoneen ovi avattu raolleen ja hän kuuli naurua ja kuiskauksia. Hänet valtasi raivo. Hän löi akkaa kaikin voimin, yhäti vain päähän, mutta joka kerralla yltyi nauru ja kuiskaukset makuuhuoneessa äänekkäämmäksi ja selvemmäksi ja akka oli melkein haljeta naurusta. Raskolnikov tahtoi paeta, mutta etehinen oli täynnä väkeä, portaille johtava ovi sepposen selällään, ja kaikkialla näkyi päitä päitten vieressä, jotka tuijottivat häneen… Hänen sydäntään kouristi. Hän ei voinut liikuttaa jalkojaan, ne olivat kuin lattiaan kiinni kasvettuneet. Hän tahtoi huutaa — ja heräsi.
Hän hengitti syvään… Mutta miten omituista! Unta tuntui jatkuvan. Ovi oli avoinna ja kynnyksellä seisoi eräs vieras mies, joka katseli häntä tarkkaavasti.
Heti kun Raskolnikov oli avannut silmänsä, sulki hän ne uudelleen. Hän makasi selällään eikä liikahtanutkaan. "Onko tämä jatkoa vai eikö?" ajatteli hän kohottaen silmäluomiaan katsoakseen uudelleen. Tuntematon seisoi samalla paikalla ja tuijotti häneen. Sitten hän astui kynnyksen yli, sulki oven, lähestyi pöytää ja istuutui vaijeten sohvan ääreen. Hatun asetti hän viereensä lattialle, tuki käsiään kävelykeppiinsä ja laski leukansa käsilleen. Saattoi huomata hänen valmistautuneen odottamaan kauvan.
Hän oli tavallisen mittanen, nuori, mutta voimakas mies, jonka parta oli vaalea, tuuhea, melkeinpä valkea.
Kymmenen minuuttia kului. Vaikka nyt jo oli iltapuhde, oli silti vielä valosaa. Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus, eikä portaistakaan kuulunut mitään ääntä. Ikkunaruudulla surisi vain suuri kärpänen.
Tämä tila tuntui Raskolnikovista lopulta sietämättömältä, hän nousi ja istuutui sohvalle.
— No, puhukaa nyt sitten! Mitä tahdotte?
— Enkö tiennyt, ettette te nukkunut, vaan ainoastaan olitte nukkuvinanne! sanoi tuntematon levollisesti hymyillen! — Sallikaa minun esittää itseni. Nimeni on Arkadi Ivanovitsh Svidrigailov.
"Onkohan tämä vielä unen jatkumista?" ajatteli Raskolnikov vielä kerran.Hän tarkasteli kutsumatonta vierastaan epäilevästi.
— Svidrigailov! Ei, se on mahdotonta! sanoi hän viimein ääneen.
Vieras ei näyttänyt hämmästyvän tästä huudahduksesta.
— Minä olen tullut luoksenne kahdesta syystä. Ensiksi tahtoisin tulla teitä henkilökohtasesti tuntemaan, koska jo kauvan olen kuullut teistä paljon hyvää, ja toiseksi toivoisin, ettette kieltäytyisi olemasta minulle avullinen asian suhteen, joka suorastaan koskee sisarenne etua. Jos ette tahdo suosittaa minua, niin hän ehkä ei tahdo laskea minua edes eteiseensä, mutta teidän avullanne —.
— Älkää luottako minuun, keskeytti hänet Raskolnikov.
— Suvaitsetteko, että teen teille erään kysymyksen? Eikö äitinne ja sisarenne saapuneet tänne eilen?
Raskolnikov ei vastannut.
— Minä tulin itse tänne toissa päivänä. Näettekö Rodion Romanovitsh, minä en tule tänne puolustaakseni itseäni, sillä se on aivan tarpeetonta. Mutta sanokaa minulle, mitä pahaa minä olen tehnyt? Raskolnikov tarkasteli häntä äänettömyyden kestäessä.
— Te syytätte minua kaiketi siitä, että minä omassa talossani olen vainonnut orpotyttöä? Mutta ajatelkaa vaan, että minä myöskin olen ihminen ja nihil humanum … samalla sanoen minäkin voin rakastua, voin rakastaa ja silloinhan voi kaiken selittää mitä luonnollisemmalla tavalla. Kun minä intohimoni johdosta tein ehdotuksen, että hänen pitäisi paeta kanssani Amerikkaan tahi Sveitsiin, oli minulla häntä kohtaan mitä kunnioitettavimpia tunteita ja toivoin, että me molemmat tulisimme onnellisiksi. Itse olen tehnyt itseni onnettomaksi, siksi saatte näyttää minulle armeliaisuutta.
— Minä en tiedä, oletteko oikeassa tahi väärässä mutta te olette herättänyt minussa inhoa ja minä pyydän teitä menemään tiehenne.
Svidrigailov nousi.
— Älkää antako hämmästyttää itseänne, sanoi hän. Mitään epämieluista ei olisi tullut kysymykseen, jollei tuota kohtausta puutarhassa olisi ollut. Marfa Petrovna…
— Marfa Petrovnan olette te kertomusten mukaan tappanut.
— Oletteko tekin kuulleet puhuttavan siitä? Mitä siihen kysymykseen tulee, on minun omatuntoni aivan tyyni. Lääkäri, joka hänet tutki, vakuutti, että hän kuoli halvauksesta, siitä syystä, että hän kylpi heti päivällisen jälkeen, jolloin hän oli juonut koko pullollisen viiniä. Mutta minä olen mahdollisesti jonkun kerran loukannut hänen tunteitaan. Minä löin häntä ratsupiiskallani ja — hän antoi heti valjastaa hevosen ja ajoi kaupunkiin.
Nyt oli Raskolnikovin vuoro nauraa.
— Mitä te sitten pelkäätte? Miksi te nauratte? Mutta ajatelkaa: missä löin häntä ainoastaan kaksi kertaa ratsupiiskalla, eikä siitä jäänyt merkkiäkään… Mutta älkää pitäkö minua vaan halpamaisena olentona. Minä tiedän kyllä, että se oli inhottavasti tehty, mutta yhtä hyvin minä tiedän, että Marfa Petrovna itse asiassa oli iloinen minun hairahtumisestani. Juttu sisarestanne ei ollut kauemmin uutuutena. Marfa Petrovna oli saanut istua kotona kolme päivää, sillä hänellä ei ollut mitään juoksentelemista tuossa kurjassa kaupungissa. Kirjeineen (te tiedätte kai, että hän luki sen ääneensä) oli hän jo väsyttänyt kaikki ihmiset. Niin putoavat piiskan iskut äkisti ikäänkuin taivaasta! Ensimmäinen mitä hän teki oli … antaa valjastaa hevoset vaunujen eteen! Minä en tahdo nyt ensinkään puhua siitä, että loukkaus on hyvin, hyvin tervetullut joskus naisille, vaikkakin he näyttivät vihastuvansa siitä…
Saadakseen lopun tästä keskustelusta oli Raskolnikovilla hyvä halu mennä tiehensä. Mutta uteliaisuus ja lasku pitivät häntä jälellä.
— Te pidätte kai hauskana jaella iskuja? sanoi hän hajamielisellä äänellä.
— Ei, sitä minä en juuri voi sanoa. Minä en juuri koskaan lyönyt Marfa Petrovnaa. Me elimme onnellisesti yhdessä ja hän oli aina tyytyväinen minuun. Ratsupiiskaa olen minä käyttänyt ainoastaan kaksi kertaa meidän seitsenvuotisen avioliittomme aikana. Ensimmäisen kerran tapahtui se kaksi kuukautta häitten jälkeen ja toisen kerran löin minä häntä vähä ennen hänen kuolemaansa.
Svidrigailov jatkoi kertomista, ja Raskolnikov ymmärsi yhä paremmin, että miehen käynnillä oli joku salainen aije.
— Te ette voi uskoa kuinka minulla on ikävä täällä kaupungissa. Minä olen todellakin erittäin iloinen tullessani teidät tuntemaan. Älkää suuttuko, Rodion Romanovitsch, mutta te näytätte minusta olevan eriskummallinen, teidän tavassanne on jotakin, joka… Älkää rypistäkö otsaa, minä en tahdo sanoa enempää.
Raskolnikov katsoi synkästi häneen.
— Minä olen kuullut, että teillä on useita tuttavia kaupungissa, Jos niin on, niin miksi silloin minua etsitte. Teillä täytyy olla joku aikomus siinä?
— On varsin totta, että minulla on tuttavia, huomautti Svidrigailov vastaamatta pääkysymykseen, — mutta minua ne eivät kauvemmin miellytä. Minä olen ollut täällä kolme päivää, enkä vielä ole käynyt tervehtimässä ainoatakaan niistä. Kahdeksan vuotta sitten ajoin minä paljon täällä kaupungissa ja oli minulla useita ystäviä. Me ymmärsimme hävittää aikaa ja seurueeseemme kuului sekä runoilijoita että pohatoita. Me pelasimme paljon, pelasimme petollisesti, ja kurja "kreikkalainen" antoi pistää minut velkavankeuteen. Samaan aikaan tuli Marfa Petrovna tänne. Hän alkoi sopimuksen hieromiset hänen kanssaan ja osti minut vapaaksi kolmellakymmenellä hopearuplalla. Me menimme heti pyhään avioliittoon ja hän kuletti minut pois kylään ikäänkuin olisin ollut suuri aarre. Hän piti edelleenkin asiakirjaa, joka koski niitä kolmeakymmentätuhatta — sen alle oli kirjoitettu vieras nimi —voidakseen pitää minut aisoissa siinä tapauksessa, että tahtoisin tehdä kapinan.
— Jollei nyt asiakirjaa olisi ollut, niin olisitteko te silloin paennut hänen luotaan.
— Sitä minä en todellakaan tiedä. Minä ei toivonut, että mitään muutosta tapahtuisi. Marfa Petrovna ehdotti kaksi kertaa, että minun pitäisi matkustaa ulkomaille huvitellakseni, mutta minä en siitä välittänyt. Tulee ainoastaan kaihomieliseksi nähdessään kaikki nämä auringonnousut, Napolin merenlahdet ja puutarhat. Mutta miten vastenmielistä on kuitenkin se, että voi saada koti-ikävän. Ei, koti on paras. Täällä voi kuitenkin panna syyn toisen niskoille kun käy hullusti ja itse käydä vapaana. Minä olisin saattanut liittyä ehkä naparetkeilykuntaan…
Niin, sanotaan, että Berg nousee ylös ilmapallolla sunnuntaina Jussupovin puistossa ja ottaa vastaan matkustajia maksua vastaan, onko se totta?
— Olisiko teillä ehkä halu seurata mukana?
— Minulla? Ei … se oli vain… mumisi Svidrigailov, ikäänkuin hän todellisesti olisi ajatellut sitä.
"Hän varmaankaan ei ole oikein viisas", ajatteli Raskolnikov.
— Ei, asiakirja ei vaikuttanut mitään vihastumista, sanoi Svidrigailov miettivällä äänellä. Vuosi sitten antoi Marfa Petrovna nimipäivänäni sen takaisin sekä vielä suuren rahasumman. Hänellä oli suuri omaisuus.
— Te tunnette kai itsenne yksinäiseksi, sitten kun hän on mennyt pois?
— Minä? Oi niin, sen minä teen. Apropos, uskotteko te kummituksiin?
— Mihinkä kummituksiin?
— Tavallisiin kummituksiin, luonnollisesti. Onko muitakin olemassa?
— Mutta uskotteko itse niihin?
— En, se on — niin, minä uskon.
— Oletteko nähnyt niitä?
Svidrigailov katsoi häneen omituisesti.
— Marfa Petrovna tervehtii minua joskus, sanoi hän ja väänsi suunsa omituiseen hymyilyyn.
— Mitä sanotte? Tervehtiikö hän teitä?
— Kyllä, hän on jo ollut minun luonani kolme kertaa. Ensimmäisen kerran näin minä hänet hautajaispäivänä tuntia jälkeen paluumme kirkkopihalta. Se oli päivää ennen Pietariin lähtöäni. Toisen kerran näin minä hänet aikaiseen aamulla Pikku-Visheran asemalla ja kolmannen kerran tunti sitten huoneessa, jossa asun. Minä olin aivan yksinäni.
— Ja hereilläkö?
— Täydellisesti hereillä jokaisena kolmena kertana. Hän tulee, puhuu hetken kanssani ja menee sitten ulos ovesta. Melkeimpä kuulee hänen askeleensa.
— Enkö minä ajatellut, että jotakin sellaista teille tapahtuisi! huomautti Raskolnikov. Hän oli erittäin liikutettu.
— Todellakin? Onko se mahdollista? sanoi Svidrigailov hämmästyneenä. —Enkö minä sanonut, että meidän keskemme on jotakin yhteistä?
— Minä vakuutan, ett'ette sitä ole sanonut, vastasi Raskolnikov jyrkästi.
— Enkö todellakaan ole sitä sanonut?
— Ette!
— No niin, minä uskon sen. Kun tulin tänne ja näin teidän makaavan silmät suljettuina ja tekeytyneen nukkuvaksi, sanoin minä itsekseni: Se on hän!
— Mitä tämä merkitsee?… Mitä tarkotatte?
— En todellakaan tiedä, mitä tarkotan, mumisi Svidrigailov hämmentyneenä.
He olivat molemmat vaiti pitkän aikaa.
— Mistä te puhutte hänen kanssaan, kun hän tulee? kysyi Raskolnikov viimein.
— Me puhumme tavallisista asioista … ainoastaan pikku-asioista.
— Ehkä tämä kaikki, mitä puhutte, on valhetta, sanoi Raskolnikov.
— Minä valhettelen harvoin, vastasi Svidrigailov ajatuksissaan; hän ei ole huomaavinaan kysymyksessä olevaa loukkausta.
— Oletteko koskaan ennen nähnyt noita kummituksia?
— Kyllä, kerran, ainoastaan kerran elämässäni. Minulla oli palvelija, Fika, joka äskettäin on haudattu. Kerran huusin minä hajamielisyydessä: Fika, anna minulle piippu! Hän tuli sisään ja meni suoraan piippuhyllyn luo. Minä ajattelin heti, että hän tahtoi kostaa minulle, sillä minä olin nuhdellut häntä vähä ennen hänen kuolemaansa. — Kuinka uskallat sinä tulla tänne sisään kyynärpäät rääsysinä? Ulos lurjus! huusin minä. Hän meni ulos, eikä tullut enään takasin. Minä en puhunut siitä Marfa Petrovnalle.
— Puhukaa lääkärille.
— Itsekkin tiedän olevani sairas, vaikken voi ymmärtää, mitä minulta puuttuu. Uskotteko te kummituksiin?
— En, minä en usko mihinkään kummituksiin, huusi Raskolnikov melkein raivostuneena.
— Mitä sanotaan tavallisesti sellaisessa tapauksessa, mumisi Svidrigailov itsekseen, katsellen sivulle ja kumartaen päätään alas, sanotaan: sinä olet sairas ja se on ainoastaan harhakuva ilman todellisuutta. Onko se ehkä ajatuksen mukaista? Niin paljon olen minäkin samaa mielipidettä kuin he, että kummitukset näyttäytyvät ainoastaan sairaille. Mutta se todistaa ainoastaan, että kummitukset voivat näyttäytyä vain sairaille ihmisille, ja että niitä itse asiassa ei olekkaan.
— Ei ole kummituksia! uudisti Raskolnikov itsepäisesti.
— Uskotteko te todellakin niin? jatkoi Svidrigailov hitaasti ja katsoi häneen. Senjälkeen alkoi hän esittää teorioitansa toisista maailmoista ja siitä, miten sairaat ovat yhteydessä niiden kanssa ja sanoi viimein: jos te uskotte elämään tämän jälkeen, silloin voitte te uskoa tämänkin.
— Mutta minä en usko elämään tämän jälkeen sanoi Raskolnikov.
Svidrigailov istui ajatuksiinsa vaipuneena.
Sitten kun hän oli esittänyt muutamia eriskummallisia mielipiteitä toisesta elämästä ja sen laadusta, niin ettei Raskolnikov viimein tietänyt, mitä hänen pitäisi uskoa, sanoi hän viimein:
— Ajatelkaas vaan, puolituntia sitten emme koskaan olleet tavanneet toisiamme ja nyt olemme jutelleet niin tuttavallisesti. Enkö ollut oikeassa sanoessani, että olemme sukulaissieluja?
— Tahdotteko tehdä minulle palveluksen ja selittää, miksi kunnioitatte minua tulemalla tänne, sillä minulla ei ole aikaa viipyä kauemmin, minun täytyy lähteä.
— Teidän sisarenne Avdotja Romanovnahan aikoo mennä naimisiin PietariPetrovitsh Lushinin kanssa?
— Pyydän, älkää kyselkö sisarestani. En ymmärrä, kuinka te edes uskallatte mainita hänen nimeänsä — jos tosiaankin on totta, että olette Svidrigailov.
— Mutta juuri sitä vartenhan olen tullut tänne. Kuinka voisin silloin olla lausumatta tätä nimeä.
— Hyvä! Puhukaa sitten, mutta kiiruhtakaa.
— Olen varma siitä, että olette jo muodostanut itsellenne mielipiteen Pietari Petrovitsh Lushinista, joka on vaimoni sukulainen. Hän ei ole sopiva mies Avdotja Romanovnalle. Minun mielipiteeni mukaan uhrautui jälkimäinen hyvin jalomielisesti perheensä eduksi. Kaikesta siitä, mitä teistä olen kuullut, arvelen minä, että olisitte hyvin tyytyväinen, jos tämä naiminen ei tulisi tapahtumaan. Nyt, kun minä henkilökohtasesti olen oppinut teidän tuntemaan olen minä aivan varma siitä.
— Se on hyvin lapsellisesti tehty, eli, anteeksi että sanon sen, hyvin hävyttömästi, sanoi Raskolnikov.
— Te luulette, että minä puhun omista asioistani. Te voitte olla huoleti Rodion Romanovitsh. Jos minä tahtoisin edistää omia asioitani, voisin minä tuskin puhua näin avonaisesti. Tässä suhteessa voisin minä paljastaa teille sielutieteellisen salaisuuden. Minä tahdon niinollen tunnustaa, ettei minussa tässä silmänräpäyksessä ole pienintäkään vetoa Avdotja Romanovnaan. Minua kyllä ihmetyttää, sillä olen häntä lämpimästi rakastanut.
— Milloin te muodostitte tämän mielipiteen?
— Olen jo kauvan aikaa uskonut, että kiintymykseni oli loppunut, mutta vasta matkallani Pietariin selvisi se minulle täydellisesti. Mutta ollessani Moskovassa ajattelin todellakin pyytää Avdotja Romanovnan kättä ja saattaa Pietari Lushin osattomaksi.
— Antakaa anteeksi, että keskeytän, mutta puhukaa niin lyhyesti kuin mahdollista. Minulla on kiire päästä matkalle.
— Aivan kernaasti. Koska olen tullut tänne ja päättänyt ryhtyä matkaan, tahdoin tehdä välttämättömiä varustuksia. Lapseni ovat jääneet tätinsä luokse. He ovat rikkaita, eivätkä tarvitse minua. Minä puolestani pidän ainoastaan sen, minkä Marfa Petrovna vuosi sitten minulle lahjoitti. Ennen matkaani tahdoin minä kuitenkin tehdä lopun asioistani herra Lushinin kanssa. Hän oli syynä siihen, että minä tulin Marfa Petrovnan viholliseksi, saadessani tietää, että hän järjesteli avioliittoa Avdotja Romanovnan kanssa. Nyt toivoisin tapaavani Avdotja Romanovnan, voidakseni vakuuttaa, ettei hänellä ole vähintäkään etua naimisestaan Lushinin kanssa, vaan että hän päinvastoin tulee hänen kanssaan onnettomaksi. Minä tahdon myöskin pyytää häneltä anteeksi kaiken sen mielipahan, mitä olen hänelle tuottanut ja pyytää myönnytystä saadakseni antaa hänelle kymmenentuhatta ruplaa tällä tavoin helpottaakseni hänen eroamistaan Pietari Petrovitsh Lushinista.
— Mutta oletteko te aivan hullu? Kuinka te rohkenette sanoa jotakin sellaista?
— Minä kyllä uskoin, että te kiivastuisitte; mutta minä vakuutan, etten tarvitse näitä rahoja. Minä tarjoan ne ilman sala-ajatusta, ilman pienintäkään ehtoa. Tulevaisuus on sen näyttävä. Minä tahdon perin mielelläni antaa hänelle tämän lahjan, koska olen tuottanut hänelle ikävyyksiä. Tahdon aivan yksinkertaisesti tehdä hänelle palveluksen. Sitäpaitsi aijon minä pian naida aivan pian. Älkää suuttuko Rodion Romanovitsh, vaan ajatelkaa tyynesti asiaa. Svidrigailov itse oli tätä sanoissaan hyvin tyyni ja kylmäverinen.
— Pyydän, lopettakaa hävyttömyytenne. Te olette liiaksi julkea.
— En vähintäkään. Eikö siis tässä maailmassa toinen ihminen saisi koskaan tehdä toiselle pahaa, olematta kerrankaan oikeutettu tekemään hänelle hyvää? Se olisi liian hullua? Jos minä esim. kuolisin ja määräisin sisarenne tämän summan perijäksi, kieltäytyisikö hän silloinkin ottamasta sitä vastaan?
— Se on hyvin mahdollista.
— Ei, sitä en usko. Mutta … joka tapauksessa pyydän minä teitä ilmottamaan Avdotja Romanovnalle, mitä minä olen sanonut.
— Ei, sitä en tee.
— Siinä tapauksessa olen pakotettu itse etsimään hänet…
— Se ei ole onnistuva teille.
— Ehkä, jos me opimme tuntemaan toisemme.
— Uskotteko, että meistä voisi tulla lähemmät tuttavat?
— Miksi ei? kysyi Svidrigailov nauraen, jonka jälkeen hän otti hattunsa ja nousi. — Aikomukseni ei ollut vaivata teitä niin kauvan, vaikkakin minä jo aamulla miellyin teidän kasvoihinne.
— Oletteko te siis nähnyt minut ennen? kysyi Raskolnikov levottomasti.
— Kyllä sattumalta … minusta tuntuu alinomaa niinkuin meidän välillämme olisi joku sympaattinen side… Mutta älkää hermostuko, tapani ei ole tunkeutua…
— Mutta suvaitkaa kysyäkseni: aiotteko matkustaa pian?
— Matkustaa? Mihin sitten?
— Te itse puhuitte juuri siitä.
— Niin, siitä matkasta, se on oikein!… Minä puhuin teidän kanssanne jostakin matkasta… No niin, se on laaja asia. Jos te tietäisitte mitä merkitsi se, jota juuri kysyitte, lisäsi hän nauraen. Sen sijasta, että matkustaisin vain minä ehkä… Ollaan toimessa hankkia minulle morsianta.
— Täälläkö?
— Niin.
— Kuinka se käy päinsä?
— Mutta Avdotja Romanovnan tahdon minä kuitenkin kerran tavata. Tätä pyydän minä teiltä hellittämättä… Niin … hyvästi … oh … sen olin minä vähällä unohtaa. Rodion Romanovitsh, tahdotteko ilmottaa sisarellenne, että Marfa Petrovna on testamentannut hänelle kolmetuhatta ruplaa. Kahden tai kolmen viikon kuluessa voi hän nostaa rahat.
— Puhutteko totta?
— Aivan totta. Sanokaa hänelle se… Hyvästi. Minä en asu kaukana täältä.
Ulosmennessään tapasi hän Rasumihinin ovella.