Yöllä maaliskuun viimeistä päivää vasten oli satanut lunta. Ihmeeksemme huomasimme aamulla, että järven pohjoinenkin pää oli mennyt jäähän; sekin loisti nyt valkoisena, vaikka viikkoa ennen, jolloin myös oli satanut lunta, se pää oli pysynyt yhtä tummana kuin aina.
Mutta ihmeellisempää oli meidän mielestämme se, että auringon noustessa usvapatsas näkyi yhtä kauniina ja ruusunpunaisena kuin konsanaan. Ilma oli ihan tyyni, ja semmoisella ilmalla oli pilvi aina todellisen patsaan näköinen, kapea ja korkea. Mielestämme tuntui siltä kuin patsas ei olisi noussut suoraan järven keskeltä, vaan pikemminkin sen vasemmalta rannalta. Mutta kun pilveä ei näkynyt maan kohdalla, vaan vähän ylempänä, ei tätä asiaa voitu varmasti ratkaista.
Usvapatsaan salaisuus ei ollut siis vielä muuta kuin puoleksi selitetty. Nyt kun koko järvi oli jäässä, ei tuo loistava ilmiö voinut syntyä järvestä lähteneistä lämpimistä vesihöyryistä. Täytyi löytyä joku muukin lämpimän lähde kuin itse järvi. Muuta emme voineet ymmärtää.
Olimme itseemme puoliksi suutuksissa siksi, että emme olleet ennen tehneet tutkimusretkeämme saaren pohjoiseen päähän. Mutta mielestämme olimme jo niin täysin käsittäneet sumupilven salaisuuden, ettemme tulleet ajatelleeksikaan saaren pohjoisessa päässä olevan mitään outoa tai salaista. Vuorelta olimme mielestämme nähneet koko saaren, ja parhaimman yleiskuvan luulimme saaneemme juuri saaren pohjoisesta päästä.
Kaikki työ jätettiin kesken, ja me rupesimme heti valmistautumaan voidaksemme varhain seuraavana aamuna lähteä tutkimusretkelle järven pohjoiseen päähän.
Kaikkien narrien päivän aamulla astuimme siis suksille ja ohjasimme kulkumme pohjoiseen päin. Tällä kertaa emme lähteneet pitkin järven rantaa, vaan metsän läpi. Tahdoimme näet samalla matkalla saada selkoa myöskin siitä, oliko metsä keskeytymätöntä vai oliko ehkä niittyä tai hakamaata muuallakin kuin järven rannalla. Ainoastaan muutamin paikoin oli joitakuita niityntapaisia, mutta suurimmaksi osaksi oli metsä hongistoa tai sankkaa kuusimetsää.
Kun rupesimme lähestymään saaren pohjoista päätä, tulimme aukeamalle, josta neva näkyi. Aloimme seurata nevan laitaa. Päivä teki juuri tuloaan. Ihmeeksemme näimme vähän etelämpänä nevan rannalla isohkon mustan paikan, ja lähemmäksi tultuamme huomasimme sen järveksi, joka oli arviolta neliökilometrin suuruinen eikä ollut jäässä. Jos syksyllä pyryilmassa tullessamme olisimme sattuneet purjehtimaan siihen, olisimme auttamatta purjehtineet suoraa tietä manalaan. Mutta siihen Lapin ukon valta ei riittänyt meitä ohjaamaan — jos hän todella oli meille kaikkea pahaa suonut. Ehkei ollutkaan.
Olimme pysähtyneet, kuten luulimme, järven rannalle katselemaan. Hetken seisottuamme purskahti äkisti vesi esiin altamme. Hyvin vähällä oli, että matkamme olisi päättynyt siihen paikkaan. Emme uskaltaneet pysähtyä, ennen kuin puut ympärillämme vakuuttivat meille, että meillä oli vahva maa suksien alla. Kaataessaan veden pieksusaappaistaan ei Matti puhunut muuta kuin: "Yritti tuo vielä yhden kerran." Johon minä vastasin: "Oma syy, kun lähdimme heikolle jäälle."
Teimme nyt suuren tulen, söimme aamiaisen ja kuivasimme jalkineemme, mikä olikin välttämätöntä, ettei meille olisi käynyt samalla tavalla kuin paapan isälle.
Syötyämme jatkoimme matkaamme pitkin järven rantaa, tällä kertaa viisaasti pysytellen metsän rajassa. Hiihdettyämme lyhyen matkan rupesimme kuulemaan omituista loisketta ikäänkuin vesiputouksesta. Metsä oli siellä niin tiheätä, että meidän oli pakko tunkeutua eteenpäin jalkaisin. Eikä lunta ollutkaan niin paljon, että sukset olisivat luistaneet.
Yhtäkkiä loppui kuusimetsä ja edessämme oli kuten olimme arvanneetkin, vesiputous. Vesi tuli äkkijyrkän, parin sylen korkuisen kallion päältä ja syöksyi alemmalle kalliolle, jota pitkin se laski järveen. Paikka oli luonnon ihana ja sitä suojasivat korkeat koivut, jotka nyt olivat paksussa huurteessa. Kallio, jonka päältä vesi tuli, oli tummanharmaata, melkein mustaa ja valkojuovikasta, mutta alempi kallio oli tavallista harmaata kiveä. Kovaan kallioon oli vesi aikojen kuluessa sorvannut syvän kolon, jossa se kiehui vaahtoavana koskena jatkaakseen siitä hiljaisena purona matkaansa viereiseen järveen. Vesi oli lämmintä, ja myöskin kallio tuntui lämpimältä. Ilmakin tuntui siinä veden läheisyydessä lauhkealta. Otimme lämpimän kylvyn, joka oli tarpeellinen ja virkistävä, vaikka tosin saunakylvyt pirtissä olivat mielestämme kylvyistä parhaimmat.
Tämä lämmin puro, joka nevan rannalta laski järveen, antoi meille selityksen, paitsi sumupatsaan syntyyn, myöskin erääseen toiseen asiaan, jota olimme monta kertaa oudoksuneet. Neva oli kotirannassa, ja kuuleman mukaan muuallakin, talvisaikana korkeampi kuin kesäisin. Syksystä se rupesi aina nousemaan ja nousi kevääseen asti laskeakseen kesän aikana vähitellen matalammaksi. Tämän huomasi selvästi rantakiviä tarkastamalla. Jos talvi oli pitkä, oli neva keväällä parikymmentä senttimetriä korkeampi kuin syksyllä. Kesän aikana väheni nevan vesimäärä haihtumalla; talvella kun nevan pinta oli jäässä, neva kasvoi korkeammaksi. Olimme kuulleet väitettävän, että Rimpisuon pohjalla olisi silkkaa vettä. Jos näin oli ja vesi oli lämmintä, oli sekin selitettävissä, miksi tästä nevasta, joka kuitenkin oli hyvin vetinen, ei koskaan tullut varhaista kesähallaa eikä kylmiä sumuja.
Järven ranta oli puron kohdalla ja pari sataa askelta siitä pohjoiseen samaa järveen päin hiljaa luisuvaa harmaata kiveä, jonka päällä oli toinen tummempi valkojuovikas kalliokerros. Tämän kalliokerroksen reuna oli kaikkialla äkkijyrkkää, muutamin paikoin se nousi neljän- tai viidenkymmenen jalan korkeuteen.
Puron ylitse, tai oikeammin sanottuna alitse, pääsimme kuivin jaloin kallioseinän ja veden välistä, jolloin vesi muodosti katon päämme päälle. Keskipaikalla pysähdyimme, ja Matti käski minun pitää muistissa, että tämä paikka oli hyvä sadekatos. Tuskin Matti oli saanut tämän sanotuksi, kun jo aika paksu hirrenpätkä, jonka puro oli tuonut mukanaan, tipahti alas nenämme vierestä. Jos se olisi pudonnut jaloillemme, olisivat jalkaterämme olleet mennyttä kalua. Nopeasti poistuimme tuosta vaarallisesta paikasta. Koetin selittää Matille, että vesi välistä kuljettaa rannoilta mukanaan kokonaisia puitakin, jotka puolilahonneina sattuvat kaatumaan veteen. Matti ei siihen selitykseen virkkanut mitään. Sanoi vain synkän näköisenä: "Sitä hiittä hirmunen, jonka hiiden vallan alla."
Menimme järven rantaan ja hakkasimme kivellä vesimerkin kallioon. Seuraavana syksynä olisi järven pinta tässä tasan kaksikymmentä senttimetriä matalampi kuin nyt merkkiä tehdessämme.
Jatkoimme kulkua pitkin järven rantaa etsien paikkaa, josta pääsisimme ylemmälle kalliolle. Mutta kallioseinä näytti kaikkialla kovin jyrkältä ja rantakaistale tuli yhä kapeammaksi, kunnes se vihdoin kokonaan loppui ja kallioseinä laskeutui jyrkkänä suoraan järveen.
Meidän täytyi siis palata takaisin etsiessämme tarkemmin. Ehkä löytyisi sittenkin joku mahdollinen nousupaikka. Puron alitse emme tahtoneet enää kulkea, koska paikka näytti olevan vaarallinen.
Löysimme vihdoin paikan, josta nousu ylemmälle kalliolle mielestämme ei ollut aivan mahdoton, kun jätettiin sukset, pyssyt ja kontit rannalle. Kallio oli tosin tässä paikassa hyvin korkea, mutta se ei ollut niin pystyjyrkkä kuin muualla. Kallioseinä oli nyt myös epätasaisempi kuin muualla. Raoissa kasvoi siellä täällä pieniä koivupensaita, jotka voisivat noustessa antaa vähän tukea. Aivan kallioseinän juurella oli suuria särmikkäitä kallionlohkareita, jotka näyttivät ihmiskäden kalliosta lohkaisemilta.
Minä, joka olin pienikasvuisempi ja ainakin omasta mielestäni myös ketterämpi kuin Matti, tein ensiyrityksen. Pistin uistinsiimani taskuun, heitin takin päälleni ja lähdin kiipeämään. Puolitiehen asti ei nousu ollut vaikeaa. Sitten tuli vaarallinen kohta. Jos pääsisin onnellisesti sen ohitse, ei olisi enää mitään mainittavaa vaaraa. Rannaltakin näin, että siitä kohdasta pääseminen olisi ollut kerrassaan mahdotonta, ellei siellä olisi kasvanut iso koivupensas, josta sekä käsi että jalka sai tukea. Kaikki riippui siitä, oliko tuo pensas niin syvästi juurtunut, että siihen uskalsi luottaa.
Olin tullut koivupensaalle. Se oli mukava paikka hetkisen levätä. Vilkaisin alas. En uskaltanut kuin sen kerran: niin hirvittävältä näytti tuo kiviröykkiö syvällä jalkaini alla. Jos sinne putoaisin, täytyisi minut koota pussiin, sillä eheänä en silloin enää olisi. Ylöspäin katsellessani päätä ei huimannut ja sentähden katsoin sinne.
Pääni päällä oli ulkoneva kallionkieleke, joka tarjosi hyvän kädensijan. Hyvä kädensija olikin tarpeen, sillä muuta mahdollisuutta päästä kielekkeelle ei ollut kuin heilauttaa itsensä sen yli. Jos onnistuisin siinä olisin pelastettu. Tunsin että tulisin onnistumaan.
Olin mielestäni levännyt riittävästi; otin koivunjuuresta hyvän vauhdin, tein heilahduksen ja samassa makasin jo vatsallani kallionkielekkeellä. Yksi ainoa nytkäys vielä, niin nousisin seisaalle ja olisin turvassa.
Mutta ennen kuin olin tuon nytkäyksen ehtinyt tehdä, kuulin Matin huutavan rannalta: "Pidä itsesi lujasti kiinni äläkä säikähdä, mitä hyvänsä tapahtuukin." Tuskin oli varoitus annettu kun jo kuulin kovaa suhinaa ilmasta, näin tumman varjon vilahtavan ohitseni ja tunsin jonkun pehmeän esineen raapivan kylkeäni. Se toistui parin sekunnin väliajoin monta kertaa — Matin sanoman mukaan yksitoista kertaa. Kahdennellatoista kerralla tunsin saavani aika sysäyksen kylkeen. Olin jo epämukavasta asennostani väsynyt, käteni hellitti ja — putosin.
En kuitenkaan menettänyt tajuani. Tunsin päinvastoin, miten joka hermo samassa jännittyi äärimmilleen. Putosin koivupensaan läpi, ja se vähensi niin paljon putoamisen vauhtia, että onnistuin tarrautumaan paksuimpaan oksaan, mikä kasvoi ihan juuren kohdalla. Oksa kesti, juuri kesti ja — käsivarsi kesti, vaikka aika hytkäyksen se saikin. Muistan hyvin, mitä rajua iloa tunsin, en pelastuksestani, vaan siitä, että se, joka minut lakaisi kallionkielekkeeltä alas, ei onnistunutkaan pysäyttämään vauhtiaan koivupensaaseen, vaan juuri nyt, kuten selvästi kuulin, jysähti kiviröykkiöön.
Pääsin helposti taasen jaloilleni koivupensaan juurelle. Silloin vasta hermoni väsähtivät. Rupesin ankarasti vapisemaan. Onnistuin kuitenkin tunkeutumaan sillä tavoin koivun ja kallion väliin, että pääsin istualle, ja kun tunsin siinä paikassa olevani täysin turvatussa asennossa, ei kestänyt kauan, ennen kuin hermotärinä lakkasi ja tunsin voimani palaavan. Vasta sitten uskalsin kysyä Matilta, mikä se oli, joka oli hyökännyt kimppuuni? Mutta Matti ei tahtonut kertoa sitä minulle. Sanoi vain:
— Oli mikä oli, se on nyt kuollut. Peto taittoi niskansa, ei sitä tarvitse enää pelätä. Uudista yrityksesi kun jaksat, ei se enää voi sinua vahingoittaa.
Nousin seisomaan ja hetkisen jälkeen tein uudestaan tuon vaarallisen hyökkäyksen. Tällä kertaa onnistuin heilauttamaan itseni korkeammalle, niin että samalla vauhdilla pääsin polvilleni. Heti sen jälkeen seisoin jo turvallisessa, jopa mukavassa asennossa kielekkeellä. Kymmenen minuuttia myöhemmin seisoin kallion laella.
Panin uistinsiimani kaksinkertaiseksi ja heitin toisen pään Matille. Ei kestänyt kauan, ennen kuin sukset, pyssyt ja kontit olivat kalliolla. Matti käski minun vielä kerran heittää siima alas. Hän kiinnitti siihen raskaan kantamuksen, joka oli kääritty hänen ja minun takkeihini. Kun sain kuorman jyrkänteen yli, oli Matti jo kiivennyt hyvän matkaa ja eteni nopeasti. Koivupensaan kohdalle tultuaan hänkin pysähtyi hetkeksi lepäämään. Annoin hänelle nelinkertaiseksi kierretyn uistinsiiman, sillä hänelle voisi olla siitä jotain apua. Mutta hän vastasi vain.
— Hyvä kun tulee omillansa toimeen, sanoi kerjäläinen. Ja samassa hän teki tuon vaarallisen heilahduksen, joka oli helpompi hänen pitkille kuin minun lyhyille jaloilleni. Pian seisoi hän vieressäni kalliolla.
— Kuule, Jussi.
— Mikä nyt?
— Eikö sinun sopisi peruuttaa tuota väitettäsi, etteivät pitkät koivet ole hyödyksi muualla kuin tuohen kiskonnassa?
— Eihän sitä tarvitse peruuttaa, tehdään pieni lisäys vain. Kömpelölle miehelle ovat ne hyödyksi myös kiipeämisessä.
Matista ei kannattanut vaihtaa sanoja niin itsepäisen miehen kanssa kuin minä olin. Sen sijaan hän käski katsoa, minkä otuksen hän oli hankkinut päivälliseksi. Aukasin takkikäärön. Siinä oli suuri joutsen. Mutta joutsen ei ollut lumivalkea kuten tavallisesti. Se oli päinvastoin musta kuin neekeri sydänyön aikana. Matti kertoi että samassa kun jäin riippumaan tuohon vaaralliseen paikkaan kallionkielekkeellä, lensi pitkä jono suuria mustia lintuja pitkin vuorenseinää. Kukin liiti niin läheltä kalliota kuin mahdollista. Vain siipi riipasi kylkeeni. Mutta viimeinen lintu lensi henkensä kaupalla suorastaan päälleni. Hirvittävältä näytti, kun suin päin kukerruimme kielekkeeltä alas. Minä pelastuin, mutta hornan linnulta taittui niska.
Jatkoimme matkaa puron pohjoista rantaa pitkin. Puron notko oli kapea ja jyrkkärantainen, mutta sanomattoman kaunis. Korkeitten koivujen latvat muodostivat huurteisen holvikaton. Veden läheisyydessä oli ruoho viheriäistä kuin kesällä. Metsä näytti sillä kohtaa olevan leveämpi kuin olimme uskoneet. Noin pari kilometriä kuljettuamme rupesi kuulumaan mahtava tyrsky. Luulimme tulevamme toiselle vesiputoukselle ja arvattavasti puron lähteelle, joka todennäköisesti alkoi putoukselta. Metsä harveni, ja tyrsky kuului yhä mahtavammalta kuta lähemmäksi tulimme. En ole nähnyt enkä kuullut mitään suurempaa vesiputousta, semmoista kun ei ole meidän paikkakunnallamme, mutta ymmärsin, että se kohisee jotenkin samaten kuin se ääni, joka nyt soi korvissamme. Meistä tämä ääni oli yhtä hauskaa kuin ihanin soitto. Lähteen toisella puolella mahtoi metsä olla mahtavan tiheä, koska syksyllä kulkiessamme pitkin järven rantaa emme kuulleet kohinaa lainkaan.
Mutta ennen kuin saavuimme siihen paikkaan, josta tyrsky kuului, tuli eteemme samanlaista kalliota kuin järven rannallakin, ei äkkijyrkkää kuitenkaan, vaan päinvastoin loivaa, hiljaa meihin päin viettävää.
Puro tuli kallion alta.
Näytti siltä, ettemme tulisi saamaan mitään muuta tietoa tämän ihmeellisen, lämmintä vettä tuovan puron synnystä kuin että se sai alkunsa kallion alta.
Tyrsky ei kuitenkaan tullut maan alta, vaan pikemmin jostain edestämme. Jatkoimme siis kulkukallion kuvetta ylös kunnes kallio loppui samanlaiseen äkkijyrkänteeseen kuin järvenkin kohdalla.
Eteemme avautuva näky oli semmoinen, että Matti heittäytyi maahan kivien taakse ja pyytämällä pyysi, että heti palaisimme takaisin emmekä ikinä enää lähestyisi tätä paikkaa, jos henki oli meille rakas. Hän sanoi ettei tahtonut katsella sitä enempää, sillä on mahdotonta, että ihminen saa tuommoista katsella ja kuitenkin jäädä henkiin. Lappalainen oli noitumisillaan kääntänyt silmämme. Se, mitä näimme, ei voinut olla todellista, vaan ainoastaan uusi väijymys henkeämme vastaan, vaarallisempi kuin yksikään edellinen. Jos pakenisimme emmekä yrittäisi päästä tuommoisten kiellettyjen salaisuuksien perille, voisimme ehkä pelastua. Meidän olisi ensi tilassa purjehdittava pois tästä taikasaaresta.
Kuuntelin vain toisella korvalla Matin puhetta, vaikka selvästi ymmärsin, että hänen pelkonsa ei ollut teeskentelyä. Minuakin näky ensin pelotti, mutta en voinut silti kääntää silmiäni pois, en henkeni kaupallakaan. Pelon sijaan astui kuitenkin pian huumaava ihastus. Jostain näin kauniista en ollut vielä ikinä saattanut uneksiakaan.
Edessäni oli ympyrän muotoinen tasainen laakso, joka oli noin viisi- tai kuusisataa metriä läpimitaltaan ja äkkijyrkkien kallioseinämien ympäröimä. Keskellä laaksoa oli järvi, sekin ympyrän muotoinen. Järvestä sai puromme alkunsa ja juoksi sitten tyynenä kallionseinälle asti, jonka alle sen vesi katosi tullakseen taas esille kallion alta. Keskellä järveä kalliopohja kohosi muodostaen muutaman metrin korkuisen kalliosaaren. Ja siinä paikassa oli tuo kohiseva vesiputous.
Kovalla pauhinalla nousi saaren korkeimmasta huipusta suorana ilmaan vesipylväs, paksumpi ja korkeampi kuin suurin honka metsässä. Huipussaan se jakaantui kaikille suunnille, ja vesi laski rankkasateena, melkeinpä pilven putoamana alas saaren rannoille ja järven pinnalle, joka saaren läheisyydessä kuohui kuin kattila. Keskipäivän kirkkaassa auringonvalossa vesi säkenöi ja salamoi kuin tuhannet eriväriset jalokivet. Ja niin mahtava oli tyrsky, että vaikka seisoin noin kolmensadan metrin etäisyydessä vesipylväästä, tuntui kuin kallio jalkojeni alla olisi vavissut.
Kuin magneetti veti tuo mahtava luonnonilmiö katseeni puoleensa. Joku liike saaren takana kuitenkin pakotti minut kääntämään huomioni toisaalle. Saaren takaa ui esille pitkä rivi upeita joutsenia, kaikki yhtä kiiltävän mustia kuin se, joka oli äsken menettänyt henkensä yrittäessään estää minua kiipeämästä kalliolle. Mustat sulat kiilsivät kauniisti vesisateen räiskyessä lintujen selkään. Kun linnut huomasivat minut, ne nostivat pitkät kaulansa ilmaan, ja muutaman sekunnin kuluttua huomasin, miten koko joukko lensi huimaavaa vauhtia minua kohti. Heittäydyin maahan Matin viereen. Se tapahtui viime tingassa, sillä tuskin olin kiven suojassa, kun joukko yhtenä suhinana lensi ylitsemme. Jos tuommoinen raskas lintu olisi lentänyt semmoisella vauhdilla rintaani vasten, olisin epäilemättä kaatunut kumoon ja ehkä lyönyt pääni murskaksi kallioon. Parin minuutin perästä linnut palasivat tekemättä mitään uutta hyökkäystä ja laskeutuivat jälleen järveen.
Matti väitti kyllä jyrkästi, että joutsenetkin olivat lappalaisen karjaa ja että tämä lähetti ne estääkseen meitä pääsemästä hänen salaisuuksiensa perille. Mutta kotiin palaamisesta ei hän enää puhunut, ja tämä oli minusta pääasia.
Läksimme kulkemaan pitkin jyrkännettä etsiäksemme paikkaa, mistä voisimme päästä alas laaksoon. Semmoista emme kuitenkaan löytäneet, ennen kuin tulimme takaisin lähes samaan paikkaan, josta olimme lähteneet. Siellä täällä kohosi laaksossa lehtipuitten välissä jokunen mahtava honka, ja yksi, joka kasvoi lähellä kallionjyrkännettä, oli vanhuuttaan kaatunut ja nojasi nyt jyrkänteeseen. Sen runkoa pitkin ei ollut vaikea päästä laaksoon ja nousta takaisin kalliolle. Mahtavien kynsien jäljistä huomasimme, että puun runkoa oli jo ennenkin käytetty siltana. Pinta näytti jotenkin lahonneelta, mutta jos puu oli karhun painon kestänyt, tulisi se kyllä kaksi tämmöistä jolppiakin kannattamaan.
Ja kannattikin.
Maa laaksossa oli tasaista ja laakso kauttaaltaan lehdontapaista. Maa ei tuntunut olevan roudassa, ja kulo näkyi melkein kaikkialla. Ainoastaan jossain kolossa oli joku pieni kinos. Veden läheisyydessä oli ruoho viheriäistä kuin kesällä.
Astuimme pyssyt kädessä ja peukalo hanalla ihan järven rannalle saadaksemme läheltä katsella mahtavaa näytelmää. Ihmeeksemme eivät joutsenet nyt osoittaneet minkäänlaista vihamielisyyttä. Päinvastoin: ne uivat rannalle aivan jalkaimme viereen ja näyttivät ihmettelevän meitä yhtä paljon kuin me niitä. Ranta oli matalaa ja kivettyä, siinä oli ihmiskäden jälki. Ympyrän muoto oli tarkasti säilytetty joka kohdalla. Vesi oli ihmeellisen läpikuultavaa, niin että pohja näkyi kauas rannalta. Veden syvyys rantojen kohdalla oli kaksi tai kolme metriä.
Kävelimme järven ympäri tarkastellen rantaa ja ihmetellen ihailimme tuota voimallista suihkukaivoa. Mitään muuta merkkiä kuin rannan kivireunustan emme voineet huomata ihmisen läsnäolosta. Mutta kun tulimme siihen paikkaan, josta puro alkoi, ja katselimme puron pohjaa, huomasimme pohjassa ruuhen. Se näytti kannattavan kolme tai neljä miestä ja oli kivillä upotettu. Omistaja oli sen luultavasti aikanaan sinne upottanut estääkseen sitä ravistumasta, kun hän itse poistui pitkäksikin ajaksi. Nykyaikaista tekoa ruuhi ei ollut, koska siinä ei oltu missään käytetty rautaa. Siksipä se olikin niin hyvin säilynyt, että näytti täysin käyttökuntoiselta. Ihmettelimme, ettei veden lämpökään ollut sitä mädättänyt. Veden lämpö lähenteli kai neljääkymmentä astetta, koska se ei juuri polttanut ihoa, mutta ei paljon vaillakaan ollut. Kaasimme pari puuta ja laitoimme portaan puron yli. Tarkastimme kompassia ja huomasimme, että puro alkoi järven läntisimmästä rannasta ja juoksi suoraan länteenpäin nevarantaiseen isompaan järveen.
Noin viidenkymmenen metrin päähän järven rannasta oli istutettu lehtipuita, jotka muodostivat koko järven ympäri samanlaisen ison ympyrän kuin se, jonka olimme nähneet kotijärven rannalla. Nämä puut olivat kaikki mahtavan suuria tammia, luultavasti enemmän kuin tuhannen vuoden vanhoja. Ympyrän takana kasvoi toisia lehtipuita, niin että muodostui lehto, joka varmaan kesäaikana oli ihastuttavan kaunis. Mutta näin talviaikana olivat mielestämme koivut hienoine oksineen ja valkoisine runkoineen paljon kauniimmat kuin muut lehtipuut.
Tammiympyrään oli pohjoista kohti jätetty aukko, josta leveä koivukujanne johti suoraan pohjoiseen. Sen toisessa päässä häämötti harmaa kivimuuri. Oliko se lappalaisen taikalinna? Olimme kuulleet, ettei lappalaisilla ollut linnoja, mutta linnantapaiselta tuo muuri näin kaukaa katsottuna näytti. — Käydessämme järven ympäri olivat joutsenet koko ajan seuranneet meitä. Nyt kun poistuimme rannalta ja menimme lehtokujalle päin, astuivat joutsenet rannalle ja rupesivat juhlallisen näköisinä seuraamaan meitä. Meitä jo nauratti katsellessamme saattoamme. Pelonsekainen tunne, joka tähän asti oli painostanut mieltämme poistui.
Kuta lähemmäksi tulimme kivimuuria, sitä linnamaisemmalta se meistä näytti. Muuri oli noin kolmen tai neljän sylen korkuinen ja se muodosti pyöreän rakennuksen — kaikkihan täällä oli pyöreää —, joka läpimitaltaan taisi olla parikymmentä syltä. Mitään sisäänkäyntiä emme aluksi löytäneet, mutta kun kaikkialla muurin ympärillä kasvoi vesakkoa, ei nousu tuon kehämuurin päälle näyttänyt vaikealta. Tarkemmin tutkittuamme huomasimme kuitenkin sisäänkäytävän, joka oli suoraan lehtokujaan päin. Aukosta käytävä vei jyrkänpuoleisesti ylöspäin.
Onko milloinkaan poika kiivennyt puun avulla jonkun muurin yli, kun hän on löytänyt salaperäisen käytävän, joka johtaa hänet suoraan muuriin sisälle? En luule.
Mutta jos olisikin semmoinen ihme joskus maailmassa tapahtunut, ei se kumminkaan tässä tilaisuudessa uusiutunut. Pyssyt kädessä rupesimme kiipeämään ylöspäin. Ainoastaan parin kolmen metrin päässä suusta käytävä haarautui. Sivukäytävä johti oikealle. Se oli pimeä, mutta pääkäytävän yläpäästä näkyi päivä. Sivukäytävän kohdalla ollessamme huomasimme kuitenkin päivänvalon äkisti katoavan. Samassa kuului ryske ikään kuin puuta olisi katkaistu. Hyppäsimme nopeasti sivukäytävään. Juuri silloin pääkäytävän yläpäästä vieritettiin alas hirvittävän suuri ympyriäinen kivi. Sivukäytävä oli vähän kapeampi, eikä kivi mahtunutkaan siitä kohdasta, vaan tarttui kiinni, niin että koko rakennus oli jysähtää kumoon. Kivi oli pyöreä kuin kuula ja se täytti sivukäytävän suun niin kokonaan, ettei olisi kissakaan päässyt ulos, saatikka ihminen.
Olimme pilkkopimeässä. Ryhdyimme heti ottamaan selkoa siitä, mihin käytävämme johti. Se johti pieneen kellarintapaiseen huoneeseen. Mitään muuta uloskäytävää kuin se, joka äsken suljettiin, ei löytynyt. Otin vähän pumpulia lakkini vuorin alta, kiersin rasvaa ympärille ja panin lusikkaani. Uhrasin yhden tulitikun, ja meillä oli lamppu, huononpuoleinen tosin, mutta parempi kuin ei mikään. Sen valossa tarkastimme tarkemmin vankilaamme ja huomasimme heti olevamme suljetut karhunkoppiin sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Olimme näet karhun talvipesässä. Onni meille, ettei karhu ollutkaan tavalliseen aikaan mennyt pesäänsä, vaan vainosi meitä, kunnes saimme sen tapetuksi. Nyt oli hyvä osa karhua jo meidän vatsassamme. Ellei näin olisi ollut, olisimme me ehkä joutuneet sen vatsaan.
Ei ollut muuta tekemistä kuin istuutua syömään; sen teimme ikävästä asemastamme huolimatta perusteellisesti. Eipä meillä muutakaan tekemistä ollut. Ajatuksemme olivat suloiset kuin mustalaisen rukoukset. Lempiruokaa tai muuta keittoruokaa ei ollut. Eipä edes vettä juotavaksi.
— Kuule, Jussi, aamulla ei tiedä, mitä iltaseksi keitetään.
— Tyytyisin minä nyt vaikka nauriskeittoon, kun vain jotain lämmintä saisin vatsaani.
— Enhän minä juuri sitä ajatellut. Ajattelin sitä, että aamulla oli meillä lämmin pirtti ja leveä penkki ja pehmeätä jauhokaljaa. Silloin kelpasi elää. Nyt illalla ollaan karhunkopissa tai missä lappalaisen kellarissa lietäneekään.
— Ollaan vain, sanoi Kälviän lukkari, kun ojassa makasi.
— Oleminen tässä on. Milläpä täi rykii, kun ei ole rintaluita.
— Tallellahan me tässä ollaan, niinkuin täi turkissa. Ollaan Jurvassa, ollaan turvassa: mutta menepäs Teuvalle, saat leuoille.
— Menisin minä vaikka Teuvalle, kunhan vain pääsisin tästä lemmon luolasta. Ennen kuin ruokamme on loppuun syöty, olemme jo janoon kuolleet ja jäämme tänne mätänemään kuin sieni metsässä.
— Niinhän sinä äköttelet olojasi kuin pottu piimävellissä. Kovalle on koira luotu, kivilläkin makaamaan. Eikä ihmisenkään sovi moittia, vaikka hänen täytyisi olla ajastaika aitanakin, päivä aidanvitsanakin. Tällä saarella olemme olleet pahemmassakin pulassa kuin nyt. Minun luuloni on, ettei kettu kesällä kuole, kun ei talvella tapettu. Ja nyt pannaan maata. Huomenaamulla lähdetään pois kuten majatalosta ainakin.
Paneuduimme maata karhun pehmeälle vuoteelle, sammutimme lamppupahasemme ja nukuimme hetken perästä yhtä levollisesti kuin omassa pirtissämme.
Yörauhaamme ei häiritty. Aamulla oli pakko taasen uhrata yksi tulitikku. Rupesimme heti uudesta vankilastamme seiniä tarkastamaan. Kivet olivat särmällisiä ja kivien välit sammalilla täytetty. Missään ei ollut semmoista kiveä, jonka olisimme saaneet irti. Silloin tulimme ajatelleeksi lattiaa. Kannoimme ensin käytävään karhun sammalvuoteen, puhdistimme lattian ja rupesimme tarkastamaan lattiakivien saumoja. Yksi niistä oli laatantapainen. Olisi siis tietysti pitänyt löytyä salainen ponnistin, jota painamalla laatta olisi poistunut ja avannut meille tien toiseen käytävään. Niinhän on aina. Mutta tässä ei ollutkaan mitään semmoista, ja meidän täytyi suruksemme huomata, ettei linna ollutkaan kaikkien muitten linnojen malliin rakennettu. Mutta kun lattiakivet eivät olleet suurempia kuin mitä jaksoimme nostaa, rupesimme niitä poistamaan ja kantamaan käytävään, joka täyttyi melkein kokonaan. Kellarin seinät lattian alapuolella eivät olleet niin tarkoin tehtyjä kuin sen yläpuolella, ja vihdoin meidän onnistui saada muutamia kiviä irti. Tulimme isoon huoneeseen. Se oli täynnä kivipilareita, jotka kannattivat kivistä kattoa. Olimme siis jonkinlaisessa alustassa. Ihan vieressämme näkyi päivänvaloa, mutta kun muuri oli sillä kohtaa ainakin sylen paksuinen ja suurista kivistä tehty, ei ollut mitään toivoa päästä sitä tietä vapauteen.
Jatkoimme kulkua pitkin ulkomuuria etsien paikkaa kaikkialta, jostavoisi päästä ulkoilmaan. Mutta missään ei näkynyt rakoakaan.Lähestyimme jo paikkaa, joka oli vastapäätä yöllistä majataloamme.Silloin tulimmekin todelliseen huoneeseen.
Huone oli paja, täysikuntoinen paja.
Kaikki oli hyvässä järjestyksessä. Sepän työkapineita oli runsaasti, kaikki syvässä ruosteessa, mutta suurin osa muuten täysin käyttökelpoisia. Painoin paljetta: tuhka ja tomu lensi ahjosta. Rautaa ja terästä oli runsaasti. Sysihinkalo oli täynnä. Ei mitään muuta näyttänyt pajasta puuttuvan kuin seppä.
Meille tämä löytö oli todellinen aarreaitta, joka avasi uudet mahdollisuudet vankilastamme vapautumiseen. Kun väkivasaroita ja rautakankia oli useitakin, ei ollut mahdotonta saada muuria jostakin kohdasta särjetyksi. — Matti oli poistunut ja jättänyt minut yksin pajaan. Rupesin kaivelemaan ahjoa ja löysin tuhasta isonpuoleisen upokkaan metallin sulattamista varten. Sen pohjassa olikin keltainen metallinpalanen, jota ensin luulin messingiksi. Mutta kun otin sen käteeni se tuntui kovin raskaalta kokoonsa nähden. Rupesin aavistamaan, että se oli kultaa. Pistin sen taskuuni enkä vielä puhunut Matille löydöstäni mitään. Ahjopankko oli täynnä rikkisurvottua soraa, jota selvästi oli tehty musertamalla sitä vaaleata kiveä, jota leveinä juovina oli tummemmassa kivessä. Tarkastin nyt lähemmin sekä tuota soraa että muutamia kivisirpaleita, ja, totta tosiaan, huonon lamppunikin valossa erotin pieniä keltaisia jyviä. Olimmeko löytäneet sen kultavuoren, jota Lapissa oli niin kauan etsitty? Ehkä Matti ja minä emme olekaan luodut hirrenhakkaajiksi ja purilapojiksi, vaan kullankaivajiksi?
Saalis miehen yllyttää pyhänäkin pyytämään! Vielä eilen aamulla pirtistä lähtiessämme en ollut voinut kuvitella mitään ihanampaa kuin oikoisia ojia ja pitkiä sarkoja metsän rannasta järven rannalle. Nyt jo näin itseni syvässä kolossa likaisena ja nokisena kultaa kaivamassa.
Kaikista kullankaivaja-ajatuksista herätti minut äkisti Matin huuto:
— Tule tänne, Jussi!
— Mikä hätänä?
— Olen löytänyt sepän tien pajalle. Ja hyvä on tie kuin KakolanmäeltäTurkuun.
Matti oli löytänyt jotain, joka meidän oloissa oli paljon kallisarvoisempaa kuin minun löytöni. Ihan pääkäytävän vieressä, joka nyt oli tukossa, oli käytävä, joka johti nykyisestä olopaikastamme ylös. Kahden minuutin jälkeen seisoimme vankilamme lämpimässä auringonpaisteessa. Helpotuksen huokaus nousi rinnastani, ja Matti teki kolmen jalan korkuisen hyppäyksen ilmaan, heitti pyssynsä ja konttinsa maahan ja uhkasi heti syödä aika aamiaisen.
Syödessämme rupesimme tarkastamaan ympäristöä. Koko muurin ympäröimä alue oli täytetty niin paksulla multakerroksella, että siinä kasvoi ruohoa. Ainoastaan noin metrin korkuinen rintasuoja esti asukkaat pimeän aikana syöksymästä suin päin alas. Suihkukaivo näytti tästä paikasta katsottuna erinomaisen mahtavalta. Keskellä tätä pyöreätä pihaa oli rakennus, tehty samanlaisista kivistä kuin piirimuurikin, mutta ovea ei ollut, tyhjä oviaukko ammotti meitä vastaan. Ettei tupa ollut asuttu oli meistä selvä. Pihalle oli tuvan ovesta aina muurin sisäänkäytävään asti asetettu rivi pyöreitä kivikuulia. Viimeinen sija oli tyhjä. Tiesimme kyllä minkä tähden.
Rakennus pelotti ensin meitä, sillä luulimme sitä joksikin pakanalliseksi temppeliksi. Tiesimmehän, ettei lappalaisilla ollut temppelejä eikä linnoja, mutta ehkä heidän suuri tietäjänsä oli ennen muinoin täällä asunut ja he tulivat määräaikoina tuomaan suihkukaivolle uhrejaan.
Oli tämä asia miten oli, aamiaisen syötyämme olimme jo niin rohkealla päällä, että päätimme mennä tarkastamaan huonetta.
Astuttuamme oviaukosta huoneeseen paljastimme päämme. Ovenvastaisella seinällä makasi nahkavuoteella pieni mies, peskiin puettu, lakki päässä, kallokkaat jalassa, rinnallaan nahkainen laukku, joka arvatenkin sisälsi joitakin taikakaluja. Mies makasi ihan oikoisena selällään, kädet pitkin kylkiä. Jos hän, kuten oli täysi syy otaksua, oli sama lappalainen, josta paappa oli puhunut, hänen kuolemastaan oli todennäköisesti jo kulunut kahdeksankymmentä, ehkä satakin vuotta. Vaatteissa ja vuoteessa ei näkynyt enää ainoatakaan karvaa, niin puhtaaksi oli koi kaikki syönyt. Ruumis oli kuivettunut kuin egyptiläinen muumio.
Hetkisen katseltuamme vainajaa menimme sanaakaan toisillemme sanomatta pajaan, otimme sieltä rautakangen ja lapion, kaivoimme muurin viereen haudan, kiersimme ruumiin vuoteen nahkoihin ja laskimme hautaan. Samassa kilahti lukko Matin rannerenkaassa ja rengas avautui. Taika oli ranteesta irroittunut.
Matti sanoi ainoastaan:
— Jos tuo mies on kuollessaan näin paljoon kyennyt, miten olisi meidän käynyt, jos hän olisi elänyt?
Lausuin luvut, mitkä pappi hautauksessa sanoo, sekä luin Isä meidän ja Herran siunauksen. Täytimme sitten haudan. Oliko vainaja ollut pakana vai kristitty, sitä en tiedä täysin varmasti vieläkään. Kristillisen hautauksen hän ainakin sai.
Tämän tapauksen jälkeen ei meillä ollut saarella ainoatakaan mainittavaa vastoinkäymistä. Vainajan henki näkyi päässeen rauhaan.
Kun olimme saattaneet kuolleen lappalaisen hautaan, katsoimme myöskin olevamme hänen lailliset perillisensä. Menimme takaisin hänen asuntoonsa. Kun silmät olivat taasen tottuneet hämärään, joka siellä vallitsi, huomasimme kauhuksemme suuren iljettävän apinan, joka istui nurkassa paksun kannon päässä ja tuijotti meihin vihaisesti. Kangistuimme pelästyksestä. Samassa ymmärsimme kuitenkin, ettei eläin voinut olla elävä. Menimme lähelle ja huomasimme sen olevan täytetty. Senkin nahka oli niin tarkoin koin syömä, ettei näkynyt yhtään karvaa. Silmät olivat lasiset ja tekivät hirviön hyvin elävän näköiseksi. Arvelimme apinan olevan niitten lappalaisten epäjumala, jotka näillä seuduin olivat käyneet. Ehdotin että kuva syöstäisiin muurilta alas. Mutta se oli alustaansa kiinnitetty tai täytetty hyvin raskaalla täyteaineella: emme saaneet sitä liikahtamaankaan paikaltaan.
Huoneesta ei löytynyt mitään muuta huonekalua tai talouskapinetta kuin mahdottoman suuri kuparinen kattila, joka oli padanjalalla, ja suuri puinen kaappi, joka oli toisella päätyseinällä. Kaappi oli tehty mustasta ulkomaan puusta, kauniilla leikkauksilla koristettu ja näytti olevan hyvässä kunnossa. Se oli arvatenkin vanha sotasaalis. Sitä emme vain ensin voineet ymmärtää, miten lappalaiset olivat saaneet sen tänne kuljetetuksi. Tämäkin asia meille kuitenkin selkeni. Kaappi oli kaksikerroksinen, kumpikin kerros varustettu neljällä ovella. Se oli kokoonpantu kahdeksasta eri kaapista, jotka voitiin irrottaa ja taasen liittää toisiinsa siten, että ne näyttivät yhdeltä suurelta kaapilta.
Kaikki yläkaapit olivat lukitut ja avaimia emme voineet löytää. Ehkä lukot eivät olleetkaan enää käyttökunnossa. Emme tahtoneet särkeä näitä kauniita kaappeja, emmekä siis tiedä, mitä salaisuuksia ne sisälsivät. Ne ovat vieläkin paikallaan samanlaisina kuin silloinkin. Arvelimme niiden sisältävän niitä pakanalliseen jumalanpalvelukseen kuuluvia salaisuuksia tai taikakaluja, joita tuo pakanuuden viimeinen ylimmäinen pappi oli käyttänyt. Olimme näet nyt jotenkin varmat siitä, että se oli ollut vainajan virka ja että tuo kamala apina oli hänen epäjumalansa. Alakaapeissa oli kaikenlaisia muinaiskaluja kivikauden ajoilta. Yhdessä kaapissa oli useita viimeisen asukkaan yksityiseen omaisuuteen kuuluvia kapineita. Meille mieluisimmat olivat pitkä isoreikäinen rihlapyssy, iso ruutisarvi, joka sisälsi ainakin kaksi tai kolme kiloa ruutia, ja useat isot lyijymöhkäleet. Kokonainen varasto limssiöitä näkyi ukolla myöskin olleen. Pyssyn rihlat olivat pahoin ruostuneet, mutta lukko oli täydessä käyttökunnossa. Pyssy oli latingissa. Onnistuimme saamaan peräruuvin irti. Latasimme aseen uudestaan nyt löydetyllä ruudilla ja ammuimme laukauksen. Kuula tarttui puuhun kiinni, mutta ei mennyt sisään. Ruuti oli liian vanhaa ja heikkoa. Sankissa se kuitenkin syttyi hyvin ja säkenöi aika tavalla. Pyssystä tuli siten hyvät tulukset, jotka olivat meille kovin tarpeelliset, koska meidän oli pakko hyvin säästävästi käyttää tulitikkujamme.
Koska kaapissa oli iso viinalekkeri puolillaan viinaa tiesimme melkein varmasti, että vainaja oli sama lappalainen, joka oli paapan isää niin kauheilla kirouksilla uhannut. Päätimme viipyä paikalla muutamia päiviä, mahdollisesti onnistuaksemme ampumaan jonkun otuksen. Mustaa joutsenta emme tahtoneet syödä. Lähdimme sentähden isolle järvelle, joka olikin lähempänä kuin olimme uskoneet. Siellä onnistuimmekin ampumaan otuksen, jonka olosta saarellamme meillä ei ollut tähän asti ollut aavistustakaan, nimittäin peuran. Kun tulimme kalliolle, johon järven pohjoinen pää päättyi, noin neljä- tai viisikymmentä peuraa karahti seisoalleen, ja ennen kuin ne lähtivät karkuun, onnistui Matin, jolla ei ollut pyssy tupessa ampua yksi.
Keväällä kun lumi suli, huomasimme metsänreunasta nevalle päin olevan laajan vyöhykkeen matalaa, mutta kovaa maata, joka suurimmaksi osaksi kasvoi ruohoa, osaksi myös peuranjäkälää. Peurat näkyivät oleskelevan saaren pohjoisessa osassa. Muuten olisimme ne kyllä jo ennen huomanneet. Kotona oli meillä kelkka, jolla myöhemmin toimme kotiin sen osan peuranlihasta, jota emme paikan päällä syöneet. Nahan jätimme lappalaisen tupaan, jossa sitten kesällä käytimme sitä vuoteena.
Lappalaislinnaan meno ja sieltä pois pääseminen muurin vieressä kasvavan puun avulla oli meistä hyvin vaivalloista. Mutta jo seuraavana päivänä onnistui meidän irrottaa kivikuula käytävästä. Lappalaisen pajasta tuli meille yhtä hyödyllinen kuin hauska työpaikka. Palje kyllä vuoti aika tavalla, mutta kun painoi tiheään, teki se tehtävänsä. Emme katsoneet tarpeelliseksi ruveta sitä korjaamaan, vaikka meillä nyt oli siihen tarvittava nahka. Kesällä kun ammuimme toisen peuran, panimme uudet palkeennahat, joten siitä tuli kuin uusi ja se on nyt mitä parhaimmassa kunnossa. Lappalaisen kaapissa oli useita kirveitä. Mutta pyöritettävää tahkoa hänellä ei näy olleen. Kirveet oli teroitettava hinkkaamalla, johon toimeen soveltuva kivi löytyi pajasta.
Kaadoimme maahan koko viidaston linnamme ympäriltä aina suuriin puihin asti, jotka muodostivat säännöllisen ympyrän linnan ympärille. Linnamme rupesi tämän perkauksen jälkeen näyttämään paljon mahtavammalta. Suuremmat puut halkaisimme, pienimpiin kuorimme parkkireunat, ja kesän alussa poltimme tavallisen ison sysimiilun. Meillä on nyt sysiä ehkä useankin vuoden tarpeeksi.
Kaksi kokonaista päivää käytimme rautanaulojen takomiseen. Päätimme näet tehdä ruuhemme rautanauloilla, jotta saisimme siitä keveämmän kuin puunauloilla tehden. Matista rupesi tulemaan jo oikein kätevä seppä. Naulojen päätkin tulivat häneltä jo aika sievät. Teimme useampia höylänteriä sekä muita tarpeellisimpia puusepän työkaluja.
Emme tahtoneet vieläkään ruveta ajattelemaan kotimatkaa. Tämä paikka oli meistä ihanin, mikä maailmassa voi olla. Tuo mahtava, välistä taivasta kohti nouseva, välistä taas laskeutuva vesipylväs ja veden alituinen kohiseminen lumosi meidät siinä määrin, että meidän täytyi aina välistä heittää työ kesken ja mennä järven rannalle ihailemaan ihmettä. Olimme nostaneet lappalaisen ruuhen puron pohjasta, tehneet siihen airot ja melan ja soudimme joka päivä järvellä. Mustat joutsenet olivat nyt ihan kesyjä ja seurasivat meitä kaikkialla järvellä. Mitä ne söivät, en tiedä. Ei siellä ainakaan näkynyt mitään muuta syötävää kuin ruohoa ja joitakuita vesikasveja, joita emme tunteneet. Mutta ehkä ne löysivät mieluisampaa ruokaa nevanrantaisesta järvestä, jolle ne joka päivä lensivät.
Eräänä päivänä kun tuuli vei vesisateen sivulle, soudimme aina kallioon asti, josta vesipylväs nousi. Kallio ei ollut kuitenkaan millään tavalla omituinen. Se oli kauttaaltaan samanlaista valkoista, melkein läpikuultavaa kiveä kuin nuo mustanharmaat kalliossa olevat vaaleat juovat, joissa minä luulin olevan kultaa. Koetin pistää käteni pylvääseen. Sitä kosketusta en uudistanut, sillä vesi heitti käteni menemään semmoisella vauhdilla, että käsi oli nyrjähtää. Vesi ei ollut maan sisästäkään tullessaan polttavan kuumaa. En luule kuitenkaan, että hyväkään löylynottaja olisi kestänyt siinä kylpeä.
Muutamana kuutamoiltana emme malttaneet poistua järveltä, vaan istuimme ruuhessa ihaillen veden loisketta. Matti otti silloin esille rannerenkaansa ja rupesi leikillään kehumaan rikkauttaan.
— Kun ensi talvena tulen kotiin, ostan itselleni oriin ja verkavaatteet ja rupean ajelemaan kyliä, että tytöt ällistelevät! Silloin sinä, köyhä mies, saat seistä kannaksilla tai istua hunsvotilla.
— Kyllä minä kävellenkin — —. Määräähän vanha Ruotsin laki, että jolla ei ole hevosta, kulkekoon jalkaisin. Etkä sinä siitä hevosestasi paljon parane. Talonpoikana tulet pysymään verkatakkisenakin. Hurri on hurri, vaikka sen voissa paistaisi. Eikä passaa pussata, kun on suu papurokassa.
— Ostaisit sinäkin vain hevosen niin kuin minäkin, mutta olet siihen liian kaitakinttu. Kehräisi se kattikin lankaa, mutta on karvaiset kämmenet.
— Ehkä kehräisi. Puhuisihan sikakin saksaa, mutta kun on alaleuka lyhyempi.
— Onhan se hyvä, että osaat tyytyä vähempäänkin onneesi. Koirallakin on hyvä tapa: ei syö kun ei anneta. Mutta sen minä kuitenkin sanon sinulle, ettei tyhjä pala piipussakaan. Ja köyhä sinä olet kuin kirkon rotta.
— Kaikki köyhälle kelpaa: sianlihat, kananmunat.
— Voi, Jussi, kun sinä puhut varomattomia sanoja. Minusta tuo peuranliha rupeaa jo tuntumaan kovin suolattomalta. Ei siitä herkusta henki äkisti lähde. Ja sinä puhut sianlihoista ja kananmunista! Jos voit heti minulle hankkia kaksi paksua reikäleipää, niin maksan sinulle tinkimättä markan kappaleelta ja syön ne elävältä tässä paikassa suuhuni reikineen kaikkineen.
— Arvaahan sen sinusta. Reikä on tehty rengin naamaan, johon palkkansa paneepi, ansionsa ammentaapi. Tänä iltana olet syöläs kuin savolainen. Savolainen pulloposki syöpi puuron leivän kanssa, kainuulainen kaitanaama syöpi liemen leivättäkin.
— Vai on se savolainen niin viisas mies. Tämän jälkeen minä rupean savolaiseksi. Heti kun vain saan leipää ja puuroa. Mutta sinä raukka, lammasnahkatuppi, et opi miehentapaisesti syömään, vaikka eläisit sata vuotta ja pyhäpäivät päälle.
Olin eräänä päivänä, ollessani hetken yksin pajassa, takonut kultakappaleeni kuution muotoiseksi. Se oli runsaasti kolme senttimetriä läpimitaltaan ja kiilsi niin kauniisti, etten vähääkään epäillyt, että se todella oli puhdasta kultaa. Matin kerskaushenki oli nyt tarttunut minuunkin. Otin kultakappaleen taskustani, panin sen Matin käteen ja sanoin hänelle:
— Onkos se mies kerjäläinen, joka on tuon suuruisen kultakappaleen omistaja?
Matti katseli hetkisen raskasta metallikappaletta kädessään, käänsi sitä pari kertaa ja tarkasteli eri sivuja. Kuutamossa se näytti hänestä ihan valkoiselta.
— Ei paholaistakaan puurahoilla narrata, hän sanoi ja viskasi kultakappaleen äkisti järveen.
Hävettää tunnustaa, että löin Mattia korvalle niin että läjähti. Onneksi Matti samassa huomasi menetelleensä ajattelemattomasti. Hän ei suuttunut, vaan pyysi anteeksi. Siitä palastahan olisi tullut kaksi- tai kolmekymmentä kuulaa, ja lyijy oli saarella arvokasta, vaikka lappalaisen kaapissa olikin useita suuria möhkäleitä. Selitin Matille, että hän oli heittänyt järveen kultakappaleen, jolla olin aikonut ostaa puolet saaresta omakseni. Mutta Matti vain nauroi minulle ja pilkkasi minua, johon hän katsoi itsellään olevan täysi syy, kun oli antanut minulle anteeksi korvatillikan, "jonka olisi voinut uskoa väkevämmän miehen lyömäksi kuin Jussi-pussin". — Tämä ilta oli ainoa kerta koko saarella oloaikanamme, jolloin menin nurjalla mielellä maata.
Heti kun päivä valkeni aamulla, lähdin järvelle etsimään kadonnutta aarrettani, mutta järven pohja oli siinä paikassa aivan pehmeää. Kultapalanen oli jo vajonnut pohjamutaan. Tarpeetonta etsiäkään.
Kun palasin nuotiolle, oli siellä minulle kirje. Matti oli kirjoittanut puuhun kiinnitetylle tuohipalaselle lähteneensä hakemaan pirtille vähän suolaa ja jauhoja. Hän lupasi palata takaisin seuraavan päivän iltana. Menin heti pajaan, paikkasin palkeen pahimmat vuodot, täytin upottimen soralla pajapankosta ja asetin ahjoon. Kun se tuli valkoisen hehkuvaksi, hämmensin hetkisen ja poistin sitten valinkauhalla soran upottimesta. Pohjalla oli sulanutta metallia. Kaasin sen pienempään upottimeen ja uudistin sulattamistoimeni. Koko päivän tein ahkerasti työtä, ja illalla oli minulla kultapalanen, tosin puolta pienempi kuin se, joka minulla oli ollut edellisenä päivänä, mutta jonka itse olin tehnyt. Ja ainetta enemmän valmistamiseen löytyi rajattomat määrät.
Olin nyt melkein varma siitä, että olin löytänyt kultavuoren. Kun Matti vain pani kultalöytöni pilkaksi, päätin vahvasti olla sanomatta hänelle sanaakaan kullastani.
Varhain seuraavana aamuna syötyäni aamiaisen heitin pyssyn olalleni, menin puron yli ja sen eteläistä rantaa pitkin nevanrannalla olevalle järvelle. Sitä tietä pääsi vaikeudetta järvelle asti. Vesiputoukselle tultuani tein itselleni pitkän tangon, jolla mittasin sen kalliokuopan, johon puron vesi vaahdoten syöksi. Kuoppa oli runsaasti parin sylen syvyinen, ja pohja tuntui soraiselta. Kovasta paksusta tuohesta tein lipin, jonka kiinnitin lujasti tangon päähän. Onnistuin jo ensi yrityksellä saamaan näytteen pohjasorasta, ja se oli, kuten olin aavistanutkin, puhdasta kultahiekkaa. Lapin kultahiekkaa olen kerran nähnyt. Tämä oli ihan samanlaista, mutta nämä kultajyvät olivat suurempia ja teräväsyrjäisempiä. Nostin lyhyessä hetkessä taskuihini niin paljon kuin jaksoin kantaa, särjin lipin, sysäsin tarkasti kaikki kalliolle jääneet kultamuruset kuoppaan takaisin ja kätkin tankoni metsään.
Takaisin tultuani laitoin tuohesta pari pussia, joihin tyhjensin kultahiekkani. Kourallisen kuitenkin sulatin ja sain siitä hyvin kirkkaan ja kauniisti loistavan palasen, joka mielestäni oli kauniimpikin kuin järveen heitetty.
Kun minulla nyt ei ollut mitään tärkeämpää tehtävää, ja koska epäilin, että lappalaisella oli joku kultakätkö, rupesin etsimään sellaista hänen huoneestaan. Kuten olen jo ennen kertonut, en päässyt kaapin yläkerrokseen. Kaapin päällä ei ollut mitään muuta kuin tomua. Huoneen seinät tuntuivat kaikkialla lujilta. Samaten se iso pölkky, jolla ruma apina istui. Rupesin tutkimaan itse apinaa. Sehän voisi olla hyvä kätköpaikka. Miksi se oli niin lujasti pölkkyyn kiinnitetty? Eläimen nahkaa ei oltu nyljetty tuppeen, vaan se oli selkäpuolesta leikattu auki. Nousin pölkylle, joten sain käteni eläimen selän taakse. Koko eläin tuntui joka kohdasta tavattoman kovalta. Hartioitten kohdalla oli nahka rikkinäinen, joten sain selkoa sen sisuksesta. Nyt ymmärsin, miksi se oli niin lujasti pölkyssä kiinni. Eläin oli täytetty kullalla. Kulta oli joko valettu tai taottu kappaleisiin, jotka oli siten ladottu toisensa päälle, että ne täysin täyttivät nahan. Se kappale, jonka sain käteeni, ei ollut raskaampi kuin jaksoin nostaa. Se oli outoja riimukirjaimia kaverrettu täyteen. Niin tarkasti olivat kappaleet liitetty toisiinsa, että jos nahka olisi poistettu, olisi kuva jäänyt istumaan paikalleen yhtä varmasti kuin ennenkin. Asetin kaikki entiseen kuntoonsa ja astuin alas lattialle. Nyt olin varma siitä, että tuo iljettävä eläin oli vanhain pakanain epäjumala.
En katsonut olevani enää oikeutettu salaamaan Matilta, mitä olin löytänyt. Tuo kuva maksoi varmastikin miljoonia.
Matti tulikin takaisin jo päivällisaikana. Hän oli käynyt ansoja kokemassa ja toi mukanaan kelkalla eväitä viikon ajaksi. Padankin hän toi, niin että voisimme laittaa linnunpaistia. Hän näytti hyvin salaperäiseltä ja rupesi hetken perästä taas puhumaan rikkauksistaan. Hän oli tullut pitkin järven rantaa ja käynyt uudestaan tutkimassa uhrilehtoa ja siellä olevaa alttaria. Hetken perästä hän otti esille useita rintasolkia ja muita koristeita, jotka epäilemättä olivat kultaa. Ne olivat kuitenkin kömpelösti tehtyjä, kun rannerengas sitävastoin oli taiteellista tekoa. Niitten yhteinen paino lähenteli ehkä puolta kiloa.
Kun Matti nyt rupesi puhumaan siitä, että hän uusilla rikkauksillaan yksin maksaa koko tämän saaren hinnan, mutta antaa minulle lahjaksi toisen puolen, katsoin minäkin parhaaksi puhua omista rikkauksistani. Näytin hänelle kultakappaleeni, kuitenkin tällä kertaa antamatta sitä kädestäni, ja kerroin tehneeni sen pajassa. Kerroin, että koko tämän saaren vuori sisältää kultaa ja että me kaksi olemme nyt ehkä Suomen rikkaimmat miehet. Mutta Matti ei uskonut kultavuoreen eikä yleensä muuhun kultaan kuin kultakoristeihin ja löi kaiken puheeni leikiksi, vieläpä nauroi minulle sanoen minua kerjäläiseksi häneen verrattuna. Minua rupesi Matin menettely suututtamaan enkä viitsinyt enää puhua koko asiasta hänen kanssaan. Sovimme, että kukin olisi sen kullan omistaja, minkä löytää, mutta molemmat lupasimme upiuhkeasti toisillemme "äärettömän paljon rahaa". Tiesin kyllä miten epäedullinen suostumuksemme oli Matille, mutta en aikonut sitä mitenkään niin käyttää, enkä tulekaan ikinä käyttämään. Mutta kun näin miten iloiseksi Matti tuli siitä — hän ajatteli varmaankin hevosenostoaan —, en pannut vastaankaan.
Tämän sopimuksemme nojalla omistan siis tällä hetkellä yhden kultavuoren, yhden kultahiekkakuopan ja yhden kultaisen epäjumalankuvan.
Seuraavina päivinä heiluteltiin kirveitä aamusta iltaan. Päätimme näet panna koko laakson samaan kuntoon, missä se oli ollut siihen aikaan kun puita hoidettiin. Ja linnan ympäristö oli jo tänä keväänä saatava alkuperäiseen kuntoonsa.
Kun huhtikuun keskivaiheilla palasimme kotiin, oli maa järven rannoilla jo suureksi osaksi paljas, niin että meillä oli kova työ vetäessämme kelkkaa. Suksia ei sopinut käyttää muuta kuin varhain aamulla ja myöhään illalla. Päivällisen söimme alttarikivellä. Ehkä oli tässä samassa paikassa syöty monta pakanallista uhriateriaa. — — — Kuvittelin, miten pakanalliset uhripapit sillä samalla kivellä teurastivat uhrieläimen, uhkean peuran: toimiva uhripappi työntää piikivisen veitsen peuran rintaan. Kauhistunut eläin nousee pystyyn, sen veri purskuu uhrikiven päälle. Etusorkillaan se yrittää lyödä kiinnipitäviä pappeja. Mutta väkevät kädet pitävät sitä hievahtamatta määrätyssä asennossa. Eläin rupeaa vapisemaan. Verenvuoto vähenee ja äkkiä kellahtaa uhri kumoon uhrikiven viereen. Teurastaminen toimitetaan nopeasti, ja kohta kiehuu uhrieläimen liha mahdottoman suuressa kuparikattilassa, joka vartavasten on tuotu tänne linnaan rakennetusta papin asumuksesta. Suuressa piirissä seisovat peskeihin puetut lappalaiset ympyrässä olevien istutettujen puiden edessä, pelonsekaisella uteliaisuudella odottaen, että papit oman uhrinsa toimitettuansa ryhtyisivät heidänkin uhrieläimiänsä teurastamaan. Heidän liehuvat tulensa levittävät punaisen valonsa yli uhripaikan ja valaisevat uhripappien veristä työtä. Korkealta taivaalta heittää täysikuu aavemaisen valonsa yli koko ihmeellisen näytelmän.
Ajatukseni palaavat taas todellisuuteen. Nyt istuu pakanain uhrikivellä kaksi nuorukaista, raskaasti kuormattu kelkka vieressään. Tulella kiehuu tällä kertaa heidän pieni, nokinen patansa, keskipäivän aurinko loistaa täydeltä terältä taivaalla, ja nuorukaiset odottavat nälkäisinä keitoksensa kypsymistä. Jumalan aurinko ja taivaan sade ovat vuosien vieriessä poistaneet kivestä jokaisen uhriveren pilkun, ja nuorukaiset tulevat kohta käyttämään kiveä pöytänään.
Myöhemmin iltapäivällä jatkoimme matkaamme ja tulimme vasta myöhään illalla kotiin, missä kaikki oli samassa kunnossa kuin ennen. Olin ollut kotoa poissa tasan kaksi viikkoa, ja tuntui suloiselta asua taas nokisen orren alla.
Samana iltana päätimme ruveta, niin pian kuin järvestä lähtisi jää, kulkemaan pyhinä Lämpimän veden laaksoon. Lappalaisen kivinen pirtti olisi kesähuvilamme. Sen päätöksen pidimme myös. Läksimme tavallisesti lauantaina heti päivällisen jälkeen ja palasimme sunnuntaina, usein vasta myöhään illalla. Uistimella saimme näillä matkoilla kaloja enemmänkin kuin tarpeeksi. Kun suolavarastomme yhä väheni, emme tahtoneet monta kalaa samana päivänä saadakaan, sillä vaikka teimme kellarin tuvan alle, eivät kalat kesän aikaan siinä monta päivää säilyneet pilaantumatta. Lauantai-iltapäivät olimme melkein joka kerta pajassa, sillä uusia työkaluja tarvittiin. Miilu poltettiin jo kesän alussa, jolloin olimme enemmän kuin viikon vierailemassa. Sysiä tuli paljon ja hyviä, vaikka taitava haudanpolttaja arvatenkin olisi saanut vielä enemmän. Meistä sysienpoltto oli hauskinta työtä, mitä meillä tähän asti oli ollut Patsassaarella. Sen nimen olimme löytöretkeilijäin oikeudella saarellemme antaneet.
Niin pian kuin peuranliha oli savustettu, rupesimme valmistamaan venettämme. Kun meillä nyt oli sekä rautanauloja että tarvittavia työkaluja, tuli veneestä sekä keveä että omasta mielestämme oikein sieväkin. Lomapohjainen siitä vain tuli, pitkä ja kapea, mutta nopeakulkuinen ja keveäsoutuinen, ja se oli meidän mielestämme tärkeintä. Olimme jo hyvissä ajoin talvella hakanneet tervaksia. Kun ne oli hakattava kuorimattomista puista ja hauta tehtävä, ennenkuin tervakset olivat täysin kuivia, tuli tervastamme jotenkin vetelää, melkeinpä vetistä. Mutta paremminhan se meni puuhun. Talaan rakensimme myös, vaikka siitä ei tosin tullut mikään rakennustaidon mestariteos; se kun tehtiin täysin valmiiksi yhtenä päivänä ja oli enemmän pitkän laatikon kuin talaan näköinen. Mutta se suojasi venettämme, joka sillä tavalla pysyi keveämpänä kuin kaislikossa maaten.
Jäät lähtivät ennen kuin olimme odottaneet, ei kuitenkaan kaikilta seliltä samaan aikaan. Pohjoisessa osassa järveä näkyi siellä täällä silkkaa vettä jo huhtikuun alussa. Kotirannasta ei ollut jää kaikkialta lähtenyt, kun tulimme kotiin huhtikuun 15 päivänä. Mutta jään mentyä rupesi vesi nopeasti lämpiämään, ja kun Vapunpäivänä kävimme ensi kertaa uimassa, oli vesi jo yhtä lämmintä kuin juhannuksen aikana, ja lähinnä rantaa kasvavat koivut rupesivat tekemään hiirenkorvia. Päivien laskussa emme erehtyneet. Meillä oli ollut vuoden allakka mukanamme syksyllä kun tulimme, ja tämän vuoden olimme itse itsellemme tehneet. Pääsiäisen myöskin onnistuimme saamaan oikealle päivällensä.
Paappa, joka tiesi monesta asiasta enemmän kuin koulunopettaja, oli selittänyt meille, että kun kevätpäiväntasauksen jälkeen tulee ensimmäinen täysikuu, niin seuraava sunnuntai on pääsiäinen. Emme silloin oikein luottaneet ukon sanoihin, sillä luulimme, että piispat ja rovastit määräsivät sen ajan. Panimme nyt kuitenkin pääsiäisemme paapan opetuksen mukaan, kun meillä ei kumminkaan ollut luotettavampaa tietoa, ja oikeaan osuttiin. Allakkamme ei missään pettänyt. Juhannuskokkokin oli poltettu juhannusyönä, kuten myöhemmin tarkastaessamme allakkaamme totesimme. Mitatkin ja painot meillä oli tarkemmat kuin itse olimme uskaltaneet toivoa. Olimme ne tehneet viidenpennin lanteista. Ellei meillä olisi sattunut sitä olemaan, emme olisi mitenkään voineet tehdä niin tarkkoja mittoja, ettei metrimittammekaan pettänyt täyttä millimetriä. Kymmenen kilon puntarin olimme tehneet, ja se oli niin tarkka, että lautamies kerran sanoi huonompiakin kruunattavan. Viidenpennin ominaisuudet olimme kuitenkin oppineet koulussa. Paappa ei oikein pitänyt nykyajan painoista ja mitoista, kun tynnyritkin olivat kutistuneet kokoon, etteivät vetäneet enempää kuin kaksikymmentä kappaa. Mutta allakasta tiesi hän lukea paljon enemmän kuin opettaja, ja se meitä oli kerran suuresti huvittanut, kun ukko oli otellut opettajan kanssa Laurinpäivästä ja Jaakonpäivästä ja Urpaanuksenpäivästä ja sen seitsemästä päivästä, joista opettaja ei näkynyt tietävän paljon mitään.
Heti kun routa lähti maasta, ryhdyimme tiilentekoon. Se oli meille ihan uutta työtä, emmekä ensin mitenkään saaneet tiiliä irti kehästä. Vähitellen opimme senkin taidon. Koska tiilisavemme oli hyvin sitkeää lajia, tiilemme rupesivat tuntumaan lujilta, vaikka niitä käytettiin vain tuulessa kuivatettuina. Emme uskoneet osaavamme polttaa niitä, sillä emme koskaan olleet nähneet, miten tiilipolttouuni on tehty. Meillä päin käyttää köyhempi kansa yksinomaan tuulessa kuivattuja tiiliä.
Muuraus kävi hyvin, ja kun Matti, joka toimi mestarina, ymmärsi jättää savupiipun päähän reiän, niin "tornista" pian nousi paksut savupilvet. Uudesta takasta olimme hyvin mielissämme. Vanhalla uunillamme oli kesällä se vika, että heti kun savu lakkasi virtaamasta räppänästä, tupa täynnä hyttysiä ja ellei räppänäluukkua oitis suljettu, tupa tuli pimeäksi. Uuden takan savutorvea sitä vastoin voitiin käyttää ikkunana niin kauan kuin hiiloksesta lähti lämpöä. Savupiipun päässä istui kyllä koko pitkä rivi verenimijöitä kurkistamassa tupaan, mutta koska ne eivät uskaltaneet syöksyä kuuman ilman läpi täytyi niitten tyytyä murisemaan uudelle keksinnöllemme, jota ne ehkä pitivät yksinomaan vehkeilemisenä ammattiansa vastaan. Muita vihollisia kuin hyttyset meillä ei enää ollutkaan saarellamme. Ne eivät kuitenkaan olleet sitä kaikkein pahinta laatua, jota Oulussa kuuluu olevan. Linnansuutari kertoi hyttysistä joita sanotaan siellä päin mäkäräisiksi, että kun illalla koppien ikkunat avattiin, niin tarkasti täytyi pitää silmällä silakka-annostaan. Sillä jos mäkäräinen sattui lentämään ikkunasta, niin se koppasi heti silakan poikkipäin suuhunsa ja lensi tiehensä.
Laiskuus on hyvä lahja, kun sitä oikein käyttää. Tähän asti emme olleet tätä lahjaa mainittavasti käyttäneet. Päätimme yhteisessä kokouksessa aloittaa aina kesän aikana työpäivän kello kuusi aamulla ja päättää sen jo kello neljä iltapäivällä. Saatuamme ruuhen ja takan valmiiksi ei meillä näet ollut enää kiireellisiä töitä ja tahdoimme iltapäivällä olla vapaat kulkemaan joko järvellä tai metsässä ja rannoilla. Maanviljelyksemme ei vaatinut paljon aikaa, sillä mitään muuta kylvettävää meillä ei ollut kuin ehkä kahvikupillisen verran nauriin siemeniä. Matilla oli kotitalolla häkkilintu, jolle hänellä aina oli nauriin siemeniä taskussa. Ja koska räätäli taskuja ommellessaan tekee pitkiä pistoja, koottiin takin vuorin ja päällisen välistä kylvösiementä riittävästi keskinkertaiseen naurismaahan. Kylään palattuamme kävimme erityisellä kiittämiskäynnillä räätälillä ja kehotimme häntä aina patustamaan aika tavalla takintaskuja ommellessaan. Hän katseli meitä moittivasti eikä kiittänyt kiitoksesta. Sanoi tämän olevan ensimmäinen kerta, jolloin hutiloimisesta kiitettiin. Mutta kun juurta jaksain olimme ehtineet hänelle selittää, räätälinmuori laittoi meille vehnäskahvit.
Tietysti olisimme mieluummin kylväneet viisi kappaa ohria kuin kupillisen nauriinsiemeniä, sillä kesän alusta oli meidän pakko panna puolet petäjäistä ruisjauhojen sekaan ja puuro rupesi käymään vähän kitkeräksi. Lintuliemessä petäjäinen ei maistunut pahalta. Mutta kun meillä ei ollut ohria, niin eivät nauriitkaan olleet halveksittavia. Päinvastoin söimme niitä hyvällä ruokahalulla emmekä jaksaneet saada niitä ihan loppuunkaan.
Vaikka meillä siis ei ollut paljon maanviljelystöitä sen kesän tarvetta varten, ei meiltä silti puuttunut maatyötä. Jo kevään tullessa tiesimme, ettemme voisi enää ainaiseksi jättää paikkaa. Jos jotenkin voisimme, ostaisimme saaremme itsenäiseksi taloksi ja muuttaisimme sinne asumaan. Talvisaikaan ei olisi mahdotonta tuoda sinne kotieläimiä eikä tarvittavia maanviljelyskalujakaan. Kullankaivamista en silloin ajatellut, enkä myöskään paljon tiennyt, miten kultaa kaivetaankaan. Kun maanviljelys saataisiin hyvään alkuun, voisi sitten sopivina väliaikoina huvitella kullankaivamisella.
Nämä tulevaisuudentuumamme estivät meitä silloin laiskottelemasta, kunnes tähdellisemmät työt saatiin valmiiksi. Sitten meillä oli tavallisen suuri peltomaa ojitettuna ja aidattuna. Kaksi latoa kattoon asti täytettynä heinillä riittää luullakseni hevoselle ja parille lehmälle yhden talven rehuksi. Kaikki nämä heinät oli hyvällä säällä korjattu, enkä usko niiden pahenevan, vaikka kestäisikin jonkun vuoden, ennen kuin niitä käytetään. Monta hikipisaraa oli tämä työ Matin ja minun otsastani puristanut, semminkin kun työkalumme eivät olleet parasta laatua. Lappalaisen pienet lapiot eivät kelvanneet maanviljelyskaluiksi. Lapiot onnistuimme kuitenkin tekemään jotenkin kunnolliset, mutta viikatteista ei ollut ensin tulla mitään; kaltot ja vinot niistä tuli. Terottaminen tuotti myös meille paljon vaivaa, lappalainen kun ei ollut käyttänyt pyöritettävää tahkoa. Se liuskakivilaji, jota kallio täällä on, on erinomaista hienoksi kovasimeksi, mutta tahkoksi se on liian hienojyväistä.
Nämä pienet vastukset suututtivat kerran Mattia siinä määrin, että hän teki työlakon. Ojitimme sinä päivänä peltoa, ja saven nostaminen ojan pohjasta kävi raskaaksi miehelle, jonka "sapuskasta" leipä kokonaan puuttui ja puurokaan ei ollut täysivoimaista, puhumattakaan siitä, ettei lehmällistä oltu maistettu samaan vuoteen. Koko työpäivän Matti oli nurjalla mielellä, eikä sanonut ainoatakaan sananlaskua. Kun kello oli neljä, työnsi hän lapionsa maahan ja sanoi päättäväisellä äänellä:
— Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmällä. Vai onko se mies täysin viisas, joka omistaa tuhat markkaa, ehkä enemmänkin, ja hikoilee kuin hullu nostaessaan savea ojan pohjasta?
Siihen ei minulla ollut paljon mitään vastattavaa, sillä olin itsekin jotenkin väsynyt. Sanoin kuitenkin erään paapan sananlaskun: "Milloin laiska työtä tekeepi: talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä, syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon." Matti ei ole mikään laiskuri, sen voin todistaa. Leikilläni vain noin sanoin, kun hän suuttui työhönsä.
Enempää ei Matti puhunut sinä päivänä lakkotuumistaan. Mutta seuraavana aamuna kun nousin kello kuusi ja läksin pidentämään ojaani, Matti julisti aikovansa tästälähin nukkua aamuisin kello kymmeneen ja muun osan päivästä "huilata". Kävin aamiaisella, Matti nukkui. Samoin oli kun uudestaan läksin työhön. Mutta kello neljä palatessani työmaalta, Matti näkyi jo kyllästyneen uneen ja "huilaamiseen", koska hän oli täydessä toimessa.
Matti kertoi käyneensä nevalla karpaloita syömässä. Silloin hänen päähänsä oli pälkähtänyt mitata nevan syvyyttä. Hän oli tehnyt kuuden sylen pituisen tangon kuorimalla hoikkakasvuisen petäjän, joka nyt mahlan aikana oli ihan sileä. Kilometrin matkan oli neva kannattanut hyvin, sitten se rupesi tulemaan vetisemmäksi. Silloin hän oli ruvennut työntämään tankoansa alas. Se painui ensin tasaisesti. Mutta kun se oli painunut vähän kolmatta syltä, vastus loppui äkisti. Sitten tanko upposi koko pituudeltaan. Matti oli koettanut useassa eri paikassa, ja kaikkialla oli vastus lakannut samalta kohdalta. Siitä Matti sanoi keksineensä, että koko neva on ainoastaan ohut sammalkuori, jonka alla oli vettä, kukaties kuinka syvältä.
Matti oli katkaissut tankonsa kolmen sylen pituiseksi, sahannut sen pituudeltaan kahtia ja kirveellä ja höylällä tehnyt kummastakin puoliskosta korun, jotka hän naulasi yhteen. Sillä tavalla hän sai kolmen sylen pituisen putken, jonka reikä oli runsas tuuma läpimitaltaan.
Kysyin Matilta, aikoiko hän tehdä pumppua ja pumputa nevanalaisen järven tyhjäksi, vai aikoiko hän putkensa avulla laittaa suihkukaivon nevallekin. Minusta tuntui hänen uskonsa nevanalaiseen järveen kovin mahdottomalta, vaikka olin kylässä monta kertaa kuullut puhuttavan nevanalaisesta järvestä. Mutta Matti ei tällä kertaa ehtinyt suuttuakaan kysymyksistäni, pyysi vain saada lainata uistinsiimaani. Olin monta kertaa ennenkin käyttänyt siimaa samaan tarkoitukseen järvellä — pohjoisessa päässä se kallion kohdalla ei ylettynyt pohjaan, vaikka oli 36:n metrin pituinen — ja Matti saikin sen nyt haltuunsa. Näin sekä siiman että luodin viimeisen kerran. Jo ensimmäisellä mittauspaikalla, noin pari sataa metriä nevan rannalta, oli siima luiskahtanut Matin kädestä ja mennyt menojaan. Matti oli oikeassa: nevan alla oli syvä järvi.
Siiman menettämisestä oli Matti enemmän pahoillaan kuin minä. Meillä ei ollut muuta nuoraa kuin uistinsiima ja olin sentähden jo ennen pari kertaa ehdottanut, että ottaisimme jääjahdista pois mastoharukset ja tekisimme uuden vitsaköysistä. Mutta Matti oli vastustanut. Nyt täytyi Matin kuitenkin tähän myöntyä. Harusköysistä saatiin paljon hamppua ja punottiin neljä 20:n metrin pituista siimaa. Niistä tuli tosin vähän paksumpia kuin vanha siima, mutta lujia, ja olimme niihin kaikin puolin tyytyväiset. Teimme uuden luodin ja mittasimme kolmessa eri paikassa nevanalaisen veden syvyyden. Saimme 42:n, 27:n ja 30:n metrin syvyydet. Pohja oli siis epätasaista.
Matti oli tehnyt nahkapalasesta pumppulaitoksen. Vesi oli valkoista, mutta ummehtunutta. Tuuman pituinen kuori tuli veden kanssa ylös. Se oli omituisen näköinen, aivan kalpea ja melkein läpikuultava. Myöhemmin saimme kerran nevan rannalla olevasta järvestä uistinta heittämällä ison hauen. Matti, joka sen sai, väitti, että kun hän oli vetänyt sitä jo kolme syltä maalle, niin ei vielä korviakaan näkynyt. Punnitsin kalan kotona ja huomasin, ettei se ollut suurempi kuin totuutta rakastavan kalastajan sopii saada.
Kotijärvessä ei ollut haukia. Useimmiten saimme taimenia, sekä uistimella että ongella. Myöskin ahvenia saimme, sekä paljon että suuriakin. Kotijärvi oli kalaisa. Nevajärvessä oli ainakin haukia ja kouria. Siinä ei ollut yhtään saarta, mutta kotijärvessä sitävastoin useita ja vehmaita. Todellinen saaristo erotti toisistaan kaksi isoa selkää. Kapeat salmet erottivat toisistaan kolmattakymmentä isompaa ja pienempää saarta.
Tässä saaristossa, jolle olimme antaneet nimen Arkipelaagi, oleskelimme mielellämme kauniina iltoina. Se ei ollut ainoastaan kaunein, vaan myöskin kalaisin paikka koko järvessä, ja siellä kasvoi runsaasti marjoja. Salmien rannoilla kasvoi lumpeita. Paitsi tavallista valkoista ja keltaista lummetta, siellä oli myöskin eräs laji, jonka kukat olivat heleänpunaiset ja runsaasti neljä kertaa suuremmat kuin valkoisten ja keltaisten. Mittasin muutamia suurimmista kukista. Ne olivat 18 ja 19 senttimetriä läpimitaltaan. Vaikka saarella oli paljon kauniita kukkia, joitten joukossa monta semmoistakin, joita emme koskaan ennen olleet nähneet, niin nämä punaiset lumpeet olivat kuitenkin mielestämme kaikista kauneimmat. Että ne olivat myöskin saaren kasveista hyödyllisimmät, sitä emme tienneet ennen kuin syyskesällä.
Jauhovarastomme pieneni kaiken aikaa ja puuro tuli kovin kitkeräksi, jos jauhoihin pantiin enemmän kuin puolet petäjäistä. Rupesimme etsimään jotain muuta ainetta, jota voisi käyttää hätäjauhoksi. Matti ehdotti silloin, että koettaisimme valmistaa jauhoja näitten lumpeitten juurakoista, jotka olivat paksuja ja mehukkaita. Tiesimme kyllä, että lumpeen juurakko sisältää myrkkyä. Mutta koska nämä suuret juuret olivat erittäin hyvänhajuisia — ne haiskahtivat vahvasti mantelille — päätimme kuitenkin koettaa ja ensi kerralla syödä vain hyvin vähän. Niin tehtiinkin, ja kun emme voineet puurosta pahoin, lisäsimme annosta ja viikon perästä söimme jo joka päivä uutta ryynipuuroamme. Jauhot tai oikeammin ryynit teimme aivan samalla tavalla kuin perunaryynejä valmistetaan. Niitten maku oli ihan samanlainen kuin perunaryynien, ainoa ero oli ulkonäössä. Ne ovat näet vaaleanpunaisia. Ihmettelimme, että ryyneihin tuli punainen väri, vaikka itse juuret olivat valkoisia ja vivahtivat enemmän keltaiseen kuin punaiseen. Toimme kontillisen näitä ryynejä tuliaisiksi paapalle. Hän pitää niistä erinomaisesti ja väittää, että niistä keitetty puuro painuu kuin lämpöinen pumpuli sydänalustaan. Hän tahtoo valmistaa tätä puuroa itse, sillä kuten hän sanoo:
— Kyllä kaikki osaavat puuron keittää, vaan eivät osaa tamputtaa.
Sen jälkeen kun rupesimme keittämään lummeryynipuuroa, vähensimme lihan- ja kalansyöntiä, johon jo rupesimmekin väsymään. Monta päivää söimme yksinomaan puuroa. Kesän tultua ruokamme ei ollut enää kovin yksitoikkoista. Ennenkuin olimme keksineet lummepuuron, keitimme puuroa niittysuolaheinistä sekä erään toisenkin kasvin varsista, jotka olivat happamia. Luulen, että se oli raparperi, mutta kun meilläpäin ei viljellä sitä kasvia, en voi varmuudella sanoa. Kaikesta happamesta puurosta oli mielestämme kuitenkin karpalopuuro parasta. Myöskin naurisvelli oli minusta hyvää ruokaa. Valokkia kasvoi nevalla runsaasti. Kun purjehdimme pois saarestamme, jäi tupaan ainakin kymmenen kiloa valokkihilloa. Emme tahtoneet kaataa sitä pois, sillä arvelimme, että jos tapahtuisi jokin onnettomuus matkalla ja meidän olisi pakko palata takaisin, olisi hillo hyvä olemassa.
Lummejuurakot olivat meidän oloissamme erittäin kallisarvoinen löytö. Ja kun näitä juurakoita on paljon, tulevat ne tämän saaren asukkaille aina olemaan tärkeä ravintoaine. Arkipelaagissa on kuitenkin toinen aarre, jonka raha-arvo luultavasti on monin verroin suurempi kuin juurakkojen. Eräänä sunnuntai-iltana, kun palasimme kotiin lappalaisen linnasta Arkipelaagissa sousimme uistinta, tarttui uistin pohjaan. Uistinkoukkuun oli tarttunut simpukka, ja nostettuansa uistimen Matti heitti simpukan pääni yli takaisin järveen. Leikillä nostin käteni ja satuin siten saamaan simpukan kiinni. Olen joskus ennen avannut simpukoita koskaan löytämättä niistä mitään. Olen myöskin katsellut, kun kulkevat karjalaiset kauppiaat ovat avanneet sadoittain näitä eläimiä, mutta en ole sattunut huomaamaan, että hekään olisivat helmiä löytäneet. Luulin sentähden heidän toimensa hukkatyöksi. Avasin kuitenkin pilanpäiten simpukan, sillä kertaa tekoni ei ollut hukkatyötä. Simpukassa oli helmi. Oliko sitä pidettävä suurena vai pienenä, en tiennyt. Se oli peukalonpään kokoinen ja mielestäni oikein kaunis esine. Matti luuli sitä suureksi. Hän oli näet nähnyt useita eräällä karjalaisella kulkukauppiaalla. Suurin niistä ei ollut suurempi kuin pyssymme luoti, ja karjalainen oli kertonut maksaneensa siitä kymmenen ruplaa eräälle toiselle karjalaiselle, joka sen oli löytänyt.
Ihaillessani helmeni loistoa huomasin, että sen värivälke oli melkein samanlainen kuin lappalaisen epäjumalan silmissä. Ainoa ero oli, että epäjumalan silmät olivat suuremmat. Huomautin Matille asiasta. Mutta tuskin rupesin puhumaan epäjumalasta, kun Matti jo alkoi ilkkua minulle kysyen, palvelinko vieläkin sitä efeesiläisten Dianaa. Minun pisti vihaksi, ja se oli viimeinen kerta, jolloin saarellamme puhuin apinasta. Seuraavana lauantaina apina istui jo kannollaan ja tuijotti minkä taisi, kahden heinätukon tukemana. En tiedä kuinka tyytyväinen se oli pakkovaihtoon, ei se ainakaan mitään siihen sanonut. Kauniimmaksi se ei muutosta tullut.
Päätimme käyttää yhden viikon helmenpyyntiin. Mattikin piti sitä työtä rahaisana puuhana. Ensimmäisenä päivänä otimme simpukoita yksinomaan Arkipelaagista ja löysimme useita kauniita helmiä. Ne olivat kuitenkin kaikki pieniä, ja Matti ei uskonut ainoatakaan niistä "kymmenen ruplan helmeksi". Mutta sitten huomasimme, että simpukoita oli kaikkialla järven pohjassa, ja parhaimmat helmet saisimme syvimmistä koloista. Kävimme sentähden pajassa, jossa teimme rautarenkaan. Siihen kiinnitimme nuotanperän kaltaisen verkon. Tällä pyydyksellä pääsimme vetämään kahdentoista, jopa viidentoistakin metrin syvyydeltä ja saimme parhaimmista apajoista viisi ja kuusi simpukkaa. Niin isoa helmeä kuin minun helmeni emme kuitenkaan enää löytäneet. Kiusasin Mattia väittämällä, että minun helmestäni maksetaan yhtä paljon kuin hänen rannerenkaastaan. Hän lupasi syödä sen raa'alta suuhunsa sinä päivänä, jolloin siitä maksettaisiin tuhat markkaa — vähemmällä hän ei luvannut rannerengastaan myydä —, mutta myönsi, että ehkä tulisi saamaan siitä sata tai kukaties sataviisikymmentä markkaa.