— Arabialainen veitsi, — selitti hän minulle. — Minä leikkaan sillä auki kirjoja ja pidän sitä öisin päänalukseni alla. Minusta kerrotaan, että olen rikas, vaikka muut ihmiset elävät köyhyydessä, mutta minun koppini onkin täällä syrjässä.
Veitsestä ja Antonin käsistä lähti lempeä, suloinen haju, — hän juovutti sillä minut ja sai pääni pyörälle.
— Mutta puhutaan eteenpäin, — jatkoi Antoni pehmeällä ja tummalla bassoäänellään. — Tiedätkö sinä, että minun luonani on nainen?
— Olen kuullut siitä.
— Se ei ole totta, että tuo nainen olisi minun sisareni. Minä makaan hänen kanssaan.
Minä kysyn häneltä:
— Minkätähden te tuollaisia kerrotte minulle?
— Siitä syystä, että ihmettelisit kerran tarpeeksesi ja lakkaisit sitten ihmettelemästä! Pidätkö sinä maallisista kirjoista?
— En ole niitä lukenut.
Hän otti kaapista nahkakantisen punaisen kirjan, antoi sen minulle ja sanoi:
— Mene, pane tulta teekeittiöön ja lue tätä!
Minä aukasin kirjan ja näin sen ensimäisellä sivulla kuvan, jossa oli nainen alastonna ja hänen edessään mies, joka myös riisui itseään.
— Minä en rupea lukemaan tätä, — sanon minä.
Mutta silloin kääntyi hän minuun päin ja sanoi ankaralla äänellä:
— Vaan jos hengellinen opettajasi käskee sinua? Tiedätkö sinä, minkätähden se on tarpeellista?… Mene!
Kylkirakennuksessa, jonne hän oli määrännyt minut, istuin minä vuoteessani pelon ja tuskan jäykistyttämänä. Minusta tuntuu kuin olisin saanut myrkkyä, olen heikko ja vapisen. En tiedä, mitä ajattelisinkaan, enkä voi ymmärtää, mistä minä sain sen ajatuksen, että hän on — minun isäni. Sellainen ajatus tuntuu nyt vieraalta ja tarpeettomaltakin. Minä muistan hänen sanansa hengestä — henki saa alkunsa verestä; ihmisestä, — että hän on satunnaisuus maan päällä. Kaikki tuo on selvää kerettiläisyyttä! Olen näkevinäni hänen muuttuneet kasvonsa, kun kuuli kysymykseni. Ja kun minä avoin kirjan, niin kerrottiin siinä eräästä ranskalaisesta kavaljeerista, naisista… Minkätähden hän tuollaisen kirjan antoi minulle?
Hän soittaa kelloa ja kutsuu minua. Kun saavun hänen luokseen, ottaa hän minut hyväilevästi vastaan.
— No, teekeittiö?
— Minkätähden te annoitte minulle tämän kirjan?
— Jotta oppisit tietämään, mitä synti on!
Minä ilostuin, sillä minusta näytti, että nyt ymmärsin hänen tarkoituksensa — koetella minua. Minä kumarsin nöyrästi, sain teekeittiön pian kiehumaan, toin sen huoneesen, jossa Antoni jo etsi teelehtiä, ja kun minä aijoin lähteä pois, sanoi hän:
— Jää tänne ja juo teetä minun kanssani…
Minä olen kiitollinen hänelle, sillä minä haluan innokkaasti ymmärtää jotakin.
— Kerro minulle, — sanoo hän, — miten sinä olet elänyt ja miksi olet tullut tänne.
Ja minä aloin kertoa hänelle itsestäni salaamatta ainoatakaan ajatustani, ainoatakaan mielipidettä; ja hän kuuntelee silmät puoliummessa minua niin innokkaasti, että teekin jäi juomatta. Hänen takapuolellaan katseli ilta ikkunasta sisään, puitten tummat piirteet kuvastuvat punaiselle taivaalle ja kertoillen tarinaansa, ja minä kerron minun juttujani katsellen Antonin valkeita käsiä, jotka olivat ristissä rinnalla. Ja kun minä lopetin, — kaatoi hän minulle pikarin tummaa, makeata viiniä.
— Juo, — sanoi hän. — Minä huomasin sinut jo silloin, kun sinä kirkossa rukoilit ääneesi. Eikö luostari auta?
— Ei. Mutta teihin luotan minä lujasti, auttakaa te minua! Te olette oppinut mies, te tiedätte kaikki.
Hän puhuu hiljalleen katsomatta minuun:
— Minä tunnen ainoastaan yhden asian: kun menet vuorelle — niin mene huipulle asti; jos putoat, — niin putoat syvyyden pohjaan asti. Mutta itse en minä noudata tuota lakia, sillä minä olen — laiska. Ihminen ei ole mitään, Matvei, emmekä me ymmärrä, miksikä hän ei mitään ole. Sillä elämä on ihanaa, ja maailma viettelevä. Mutta vaikka olisi kuinka paljon huvituksia, niin ei ihminen sittenkään ole mitään! Minkätähden ei? Tätä arvoitusta en minä ole voinut selvittää… Enkä tahdo sitä ajatellakaan…
Soitettiin iltakirkkoon, hän hätkähtää ja sanoo minulle:
— Mene Jumalan nimeen! Minäkin olen väsynyt ja täytyy mennä palvelukseen.
Tulinko minä sinä päivänä sen viisaammaksi, ja nyt minun jo täytyi lähteä hänen luotaan. Mutta hän jäi mieleeni kuin hauska muisto, vaan hänen puheittensa merkitystä minä en ymmärtänyt.
Minä saavuin huoneeseni ja panin maata, mutta tuo kirja olikin allani. Sytytin tulen ja aloin lukea sitä kiitollisuudesta opettajaani kohtaan. Minä luen siitä, että eräs kavaljeeri pettelee aviomiehiä mennen yöllä ikkunasta näitten vaimojen luokse. Miehet saavat hänet kiinni, aikovat antaa keppiä, mutta hän pääseekin pakoon. Kaikki tuo on kovin ikävää, enkä minä jaksa sitä ymmärtää. Tai ehkä minä ymmärränkin, että kirjassa — hemmoitellaan tuota nuorta miestä, mutta en käsitä, minkätähden siitä on kirjoitettu ja minkä vuoksi juuri minun pitää lukea tuollaista mitätöntä lorua.
Ja uudestaan tuli mieleeni ajatus, että minkätähden minä niin äkkiä olin alkanut epäillä, että juuri hän — oli minun isäni. Tämä ajatus syöpyy kuitenkin sieluuni kuin ruoste rautaan. Ja sitten minä nukuin. Unissani tunnen minä, että minua tuupitaan, minä hyppäsin ylös, ja hän seisoi edessäni.
— Minä olen soittanut soittamistani, — sanoo hän.
— Antakaa anteeksi — Kristuksen tähden, minulla on ollut kovin raskas työpäivä.
— Minä tiedän sen.
Mutta "Jumala antakoon anteeksi", sitä ei hän sanonut.
— Minä menen nyt isä igumenin luokse, —. sanoo hän sitten. — Valmista sinä nyt kaikki niin kuin minä olen opettanut. Ahaa! Sinä olet lukenut tuota kirjaa! Ikävä, että luit, sillä olet oikeassa, se ei ole sinua varten. Sinun täytyy saada toisellaista lukemista.
Minä valmistan vuoteen. Liinavaatteet ovat hienot, peite pehmeä, ja kaikki osoittaa sellaista rikkautta, jota en minä ennen ollut nähnyt. Ja päälle päätteeksi tuoksui sängystä hieno hajuveden tuoksu.
Minä aloin elää tässä juovuttavassa ilmanalassa kuin unessa — en nähnyt muuta kuin Antonin, mutta hänkin näytti olevan tykkänään sumussa ja siinä tuntui hän kahdelta henkilöltä. Hän puhui lempeästi, mutta hänen silmänsä olivat — pilkalliset. Jumalan nimeä lausui hän harvoin, — "Jumalan" asemasta puhuu hän — "hengestä", "perkeleen" asemasta — "luonnosta", eikä hän minullekaan puhuessaan vaihda noitten sanain merkitystä. Munkeille opetti hän kirkollisia juhlamenojakin.
Hän joi paljon viinaa, vaan ei kuitenkaan niin paljon, että olisi horjunut, — ja silloin tuli hänen otsansa kalvakansinerväksi, hänen silmänsä hohtavain poskien yläpäässä paloivat tummaa tulta ja hänen punaiset huulensa mustenivat ja kuivuivat. Usein saapui hän igumenin luota puoliyön aikana ja myöhempäänkin, herättää minut ja pyytää viiniä. Ja sitten hän istuu, juo ja puhuu syvällä äänellään kauvan ja lakkaamatta, — väliin aamukirkkoon asti.
Minun oli vaikea ymmärtää hänen puheitaan, ja paljon minä unohdinkin, mutta minä muistan, että ne alussa peloittivat minua, sillä ne ikäänkuin aukasivat syvyyden kuilun ja tempasivat kaiken olevaisen maan päältä sinne.
Väliin taas tuli minun hänen puheitaan kuunnellessani ikävä ja raskas olla, ja minä olin valmis kysymään häneltä:
— Eiköhän teistä tulekin perkele?
Hän oli mustan värinen, puheli vallattomasti, ja kun hän joi, niin hänen silmänsä näyttivät kaksinkertaisilta ja tuntuivat vaipuvan syvemmälle otsan sisään. Hänen kalvakat kasvonsa värähtelivät hymyilystä, hänen pitkät ja hienot sormensa hypistelivät koko ajan pikimustaa partaa, hautautuivat siihen ja tulivat taas näkyviin. Se oli peloittavaa.
Mutta, kuten sanottu, minä en uskonut perkeleesen, ja tiesin sanasta, että perkele on ylpeytensä kautta väkevä; se — taistelee aina, sillä on halu vietellä ihmisiä, mutta isä Antoni ei mitenkään yrittänyt vietellä minua. Koko elämänsä hautasi hän tänne, näytti minulle, mitenkä mieletöntä se on; ihmiset olivat hänen mielestään — villi sikalauma, joka väliin nopeammin, väliin taas hiljemmin juoksee syvyyden kuiluun.
— Tehän olette sanonut, että elämä on ihanaa!
— Niin, jos se tunnustaa minut, niin silloin on se ihanaa! — vastaa hän hymyillen.
Ainoastaan tuo hymyily jäi minun mieleeni hänen monista puheistaan. Hän katseli kaikkea kuin nurkan takaa, hän näytti olevan karkoitettu kaikkialta, mutta se ei häntä suututtanut. Hänen järkensä oli terävä ja herkkä, myrkyllinen kuin käärme, mutta turhaan se minua tähtäili, — sillä minä en uskonut häneen, vaikka väliin ihailinkin tuon järjen notkeutta ja inhimillisen ymmärryksen suuria hyppyjä.
Muuten suuttui hän väliin — vaikka harvoin.
— Minä olen, — huusi hän silloin, — aatelismies, suurten miesten jälkeläinen. Minun isäni ja esi-isäni ovat olleet mukana Venäjää luomassa, he ovat historiallisia henkilöitä, mutta tuo halunkki väittää minua vastaan, tuo elävä halunkki… Kaunis — katoaa, ja jälelle jää ainoastaan madot, ja niitten keskessä on kuuluisan suvun jäsen.
Tuollaiset puheet eivät vähääkään huvittaneet minua, sillä — ehkä minäkin olen kuuluisan perheen jäsen, mutta ei esi-isissä ole mitään voimaa vaan — totuudessa. Eikä eilinen päivä milloinkaan palaa takaisin, jotavastoin huomispäivä — varmaan — tulee!
Mutta hän istuu nojatuolissaan kasvot verettöminä ja puhuu:
— Taaskin, Matvei, nylkivät nuo munkit minua. Mitä munkki on? Ihminen, joka tahtoo salata muilta ihmisiltä riettautensa ja pelkää riettauden voimaa. Tai ihminen, joka on oppinut tuntemaan heikkoutensa ja pakenee siitä syystä maailmaa, jotta maailma ei polttaisi heitä. Nämät ovatkin munkkien parhaita ja huvittavimpia, vaan kaikki muut — ovat turvattomia ihmisiä, maan tomua, sen kuolevaisia lapsia.
— No entäs te sitten; mikä te olette? — kysyn minä.
Minä olin tehnyt tuollaisen suoran kysymyksen kymmenen kertaa tai useamminkin, mutta hän vastasi vaan minulle aina samaan tapaan:
— Sinäkö — olet satunnainen ihminen täällä ja kaikkialla ijankaikkisesti!
Hänen Jumalansa jäi minulle salaisuudeksi. Kun hän oli raittiina, koetin kysellä häneltä Jumalaa, mutta hän vastasi vaan hymyillen tunnetuilla raamatun sanoilla, — vaan minulle oli Jumala korkeampi kuin raamattu. Sitten aloin minä kysellä, kun hän oli juovuksissa, millainen on Jumala.
Mutta juopunutkin Antoni oli luja.
— Sinä olet viekas, Matvei! — sanoo hän. — Viekas ja itsepäinen!Minun tulee sinua sääli.
Ja minäkin aloin sääliä häntä, sillä minä näin hänen yksinäisyytensä, osasin antaa arvon hänen ajatustensa runsaudelle, ja säälin sitä, että ne joutuvat hukkaan munkkikopissa.
Mutta vaikka minä säälinkin häntä, aloin minä kuitenkin ahdistella häntä yhä kiivaammin, ja kerran sanoi hän vastenmielisesti:
— Minä olen sellainen kuin sinäkin. Matvei, minä en näe Jumalaa.
— Vaikka minä en näe Häntä, tunnen minä Hänen olemassa olonsa, enkä sitä siis kysy, vaan millä tavalla ovat lait ymmärrettävissä ja mitenkä on elämä järjestettävä Jumalan tahdon mukaan?
— Katso kirkkolakeja, — sanoo hän! Ja jos tunnet Jumalan olemassa olon, niin — toivotan sinulle onnea.
Hän kaatoi lasin viiniä minullekin, kilisti kanssani ja joi. Minä näen, että vaikka hänen kasvonsa olivat vakavat kuin kuolleen, hymyilivät tuon kauniin herran silmät kuitenkin minulle.
Se, että hän oli herra, se alkoi vähitellen eroittaa minua hänestä, sillä hän oli jo muutaman kerran osoittanut sellaista herramaisuutta, että hän sillä verisesti loukkasi minua.
Juopuneena puheli hän mielellään naisista.
— Luonto panee meidät pahaan ja raskaasen vankeuteen naisen, makeimman syöttinsä kautta, eikä ole muita lihallisia huvituksia, jotka siihen määrään nielevät ihmisen parhaat sielun voimat, — ehkä kuolemattomuudenkin!
Kun veli Miha oli puhunut paljoa paksummin näistä asioista, niin olin minä jo tottunut inhoamaan noita tuollaisia mielipiteitä. Mutta sen lisäksi puhui Mihaila naisesta ilkeydellä ja haukkui häntä raivokkaasti, vaan isä Antoni kuvaili häntä tunteettomasti ja ikävästi.
— Muistatko, — sanoo hän, — minä annoin sinulle kirjan lukeaksesi? Lukiessasi sitä täytyy sinun huomata, kuinka viekas ja kettumainen nainen on ja kuinka koko hänen olentonsa on irstas!
Omituisen vastenmielistä oli kuunnella, kuinka mies, joka on syntynyt naisesta ja naisen mehulla juotettu, ylenkatsoo ja tahraa äitinsä riistäen häneltä kaikki hyvät ominaisuudet ja jättäen jälelle ainoastaan himokkuuden, ja alentaa hänet, synnyttäjänsä, järjettömän luontokappaleen tasalle.
Kerran minä sanoin hänelle jotakin tähän suuntaan, hienosti enkä näin suoraan. Hän raivostui ja huusi:
— Hullu! Enhän minä ole puhunut äidistäni!
— Jokainen nainen on äiti.
— Mutta toiset ovat, — huutaa hän, — koko elämän ikänsä irstailijoita!
— Muutamat ihmiset ovat kyttyräselkäisiä, mutta kyttyrä ei ole välttämätön kaikille.
— Mene ulos, lurjus!
Upseeri ei ollut nähtävästi kuollut hänessä.
Jonkun kerran panin minä hänet hyvin ahtaalle kyselemällä Herrasta. Minua alkoivat nimittäin suututtaa hänen alituiset pilkkasanansa, ja siitä syystä minä hyökkäsin yöllä kaikkine voimineni häntä vastaan.
Minun luonteeni oli käynyt hyvin kieroksi. Minä tunnen suurta tuskaa, kiertelen Antonia kuin nälkäinen sulettua ruoka-aittaa, — leivän haju tunkeutuu ulos, — ja siitä minä perin raivostuin, ja sinä yönä sai hän tuntea, mitä merkitsee se, ett'ei hän ollut sanonut kaikkea minulle.
Minä otin veitsen pöydältä ja sanoin:
— Kertokaa minulle kaikki mietteenne, taikka — leikkaan minä poikki kaulani ja saan aikaan häväistysjutun!
Hän hämmästyi, tarttui käteeni, tempasi veitsen itselleen ja alkoi hyöriä samoin kuin minäkin.
— Sinua pitäisi rangaista tästä, — sanoo hän, — mutta rangaistus ei sovi fanatiikolle!
Ja sitten alkoi hän puhua aivankuin olisi hakannut naulaa minun päähäni:
— Kuuntele nyt, mitä minä sinulle sanon: ainoastaan ihminen on olemassa; kaikki muu on mielikuvitusta. Sinun Jumalasi on — sielusi unta. Sinä voit tuntea ainoastaan itsesi etkä siitäkään saa olla varma.
Hänen sanansa putoilevat kuin tuuli pudottelisi niitä ja ne tekevät minut aivan tyhjäksi. Hän puhui kauvan, väliin en häntä ymmärtänyt, väliin taas ymmärsin, mutta hänestä sain seuraavan mielipiteen: tuossa miehessä ei asu ilo eikä suru, ei pelko eikä ylpeys. Hän on kuin vanha pappi, joka haudalla lukee sielumessua: kaikki tuntevat hänen sanansa, mutta ne eivät kenenkään sielua lämmitä. Ensi alussa tuntuivat hänen puheensa minusta kauheilta, mutta sitten minä jo näin, että hänen unelmansa ovat vaarattomia, sillä ne ovat kuolleita syntyessään…
On toukokuu, ikkuna on auki … yö hengittää lämmintä kukkain tuoksua puutarhassa … omenapuut ovat — kuin tyttöset, jotka ensi kertaa menevät herranehtoolliselle, ne sinertävät hopeisessa kuun valossa. Vartija lyö kelloa, ja sen vaski heläjää hiljaisuudessa lyöntien vaikutuksesta, mutta minun edessäni istuu mies, jonka kasvot ovat kuin jäätä ja joka rauhallisesti lavertelee mitättömiä juttujaan; hänen sanansa ovat harmaat kuin tuhka, ne loukkaavat minua ja saavat mieleni surulliseksi — minä näen vaskea kullan asemesta.
— Lähde ulos! — sanoo Antoni minulle.
Minä lähdin puutarhaan, ja silloin jo soitettiin aamukirkkoon. Menin kirkkoon, kätkeydyin siellä pimeään nurkkaan, seison ja ajattelen:
— Mitä tekee puolikuollutkin Jumalalla?
Veljiä alkaa tulla, — heidän tulonsa häiritsee kuin kuuvalo yön pimeyttä, ja hiljaan supisten keskenään hajaantuvat he temppeliin.
Tästä hetkestä alkoi minulle taas elämä, jota en ymmärtänyt. Antoni esiintyi minun herranani, puhutteli minua kuivasti, silmäkarvat rypyssä eikä kutsunut luokseenkaan. Kirjat, jotka hän oli antanut minulle luettaviksi, otti hän kaikki pois. Yksi noista kirjoista oli Venäjän historia — se viehätti suuresti minua, mutta en ennättänyt lukea sitä loppuun. Ajattelen, että miten minä lienen loukannut herraani, — mutta en voi keksiä syytä…
Alku hänen puheestaan oli jäänyt mieleeni ja elää nyt hiljalleen kaiken muun kuulemani yläpuolella.
— Jumala on sielusi unta, — kertaan minä itsekseni, mutta en tunne halua väittää vastaankaan.
Pian sitten ilmaantui hänen naisensakin; se tapahtui myöhään yöllä. Minä kuulen, kuinka Antoni soittaa ja huutaa:
— Teekeittiö kuntoon, pian!
Ja kun minä sitten toin teekeittiön, näen minä naisen istuvan sohvalla väljässä ruusun värisessä puvussa ja hiukset hajallaan olkapäillä. Hän oli pieni kuin nukke, hänen kasvonsakin olivat ruusunväriset ja silmänsä siniset. Minusta tuntui hän siistiltä ja samalla surulliselta.
Minä asetan astian pöydälle, ja Antoni yhä kiirehtii:
— Liiku nopeammin, — nopeammin!
— Äh, sinua, — ajattelen minä, — joko nyt olet elementissäsi.
Tällainen hauska toimitus viehätti minua; se on, että minun oli hauska nähdä Antonin vaikka rakastavalla päällä, mikä ei muuten ollut mikään viisaan teko. Itse puolestani olin minä siihen aikaan hyvin kylmä naisille ja munkkien irstailu tuntui minusta vastenmieliseltä, mutta isä Antoni, — millainen munkki hän on?… Hänen naisensa oli jotenkin kaunis, tuollainen tuores, aivankuin uusi leikkikalu.
Aamulla tulen minä siivoomaan huonetta, mutta hän ei ollut kotona, oli lähtenyt igumenin luokse, vaan nainen istuu sohvalla kirja kädessä, jalat allaan, kampaamattomana ja vaatettamattomana. Hän kysyy nimeäni, — sanon sen; olenko kauvan ollut luostarissa, — sanon senkin.
— Eikö täällä ole ikävä?
— Ei.
— Ihmeellistä; onkohan se tottakaan.
— Miksikä ei se olisi totta, — vastaan minä.
— Kun sinä olet vielä niin nuori ja — kaunis.
— Luuletteko luostarin sitten olevan yksin — hirviöitä varten.
Hän nauroi ja päästi paljaan jalkansa alas sohvalta. Sitten katselee hän minua ja käyttäytyy hieman huolimattomasti: hän paljastaa kätensä olkapäihin asti, eivätkä hänen vaatteensa ole napissa rinnalta.
— Turhaan sinä tuon teet, — ajattelen minä: — alastomuutta pitää säästää rakastetulleen!
Ja sitten tuo hupakko kysyy:
— Eivätkö naiset häiritse sinua?
— Minä en heitä näe, enkä tiedä, miten he voisivat häiritä minua.
— Kuinka — miten? — ja nauraa. — Kuinkako — milläkö tavalla?
Mutta oven suussa seisookin Antoni ja kysyy suuttuneen äänellä:
— Mitä se on, Soja? Häh?
— Ah, — huutaa Soja, — hän on niin huvittava, tuo…
Ja sitten hän alkoi viserrellen kertoa, kuinka huvittava minä olen.Mutta Antoni ei kuunnellutkaan häntä, vaan antoi minulle jyrkän käskyn:
— Lähde heti ulos purkamaan laatikoita; sitten pitää viedä osa myöskin igumenille.
Molemmat joivat he jotenkin paljon päivällispöydässä, ja illalla teen jälestä oli nainen aivan humalassa ja Antonikin näytti tavallista juopuneemmalta. Hän ajaa minua nurkasta nurkkaan käskien antamaan milloin mitäkin. Minä juoksen kuin lakeija kapakkaan hakemaan heille viiniä, ja sitten alkoivat he vähemmän, ahdistella minua. Naiselle tuli lämmin, hän riisuu hiljalleen vaatteitaan, mutta silloin kysyykin herra äkkiä minulta:
— Matvei, onko hän kaunis?
— Enpä tiedä.
— Ei, katso tarkemmin!
Ja nainen nauraa, juovuksissa. Minä tahdon lähteä pois, mutta silloin huutaa Antoni raivokkaasti:
— Minne? Seis! Soika, riisu itsesi alasti…
Minä luulin kuulevani väärin, mutta Soja riisui äkkiä päältään vaatteen, nousi seisomaan ja seisoi edessäni alastomana, horjuen. Minä katson Antoniin; hän — minuun… Sydämeni sykähtelee epävarmasti, ja minun tulee sääli herraani. Tämä sikamaisuus ei ollut hänen luonteensa mukaista, ja naisenkin puolesta häpesin minä.
Ja nyt huutaa Antoni:
— Mene ulos, sinä halunkki!
Minä huusin hänelle vastaan:
— Itse sinä olet se!
Hän hyppäsi äkkiä ylös pöydästä, pullot vierähtivät alas, astiat särkyivät ja liemiruuat alkoivat juosta lattialle. Minä läksin puutarhaan ja panin siellä maata. Sydäntäni särkee. Täällä on hiljaista, — ja yhtäkkiä kuulen taas Antonin huudon:
— Ulos!
Mutta tähän vastaa nainen kimeällä äänellä.
— Et rohkene, lurjus!
Sitten alettiin pihalla valjastaa hevosia, ne hirnuivat, sillä niillä ei ollut ollenkaan halua tulla valjastetuiksi, ja kuopivat kuivaa maata. Ovia avattiin, rattaitten pyörät alkoivat pyöriä, ja puutarhan portti narisi. Antoni käveli puutarhassa ja kutsui minua hiljaisella äänellä:
— Matvei! Missä sinä olet?
Ja hän näkyy korkeana kulkevan eteenpäin tummien omenapuitten välistä, tarttuu väliin oksiin, työntää niitä syrjään, ja pudottelee kukkia lumena maahan sekä murisee:
— Äh-h, sinä lu-urjus!
Ja hänen perässään kulkee hänen musta, raskas varjonsa pitkin maata.
Minä makasin aamuun asti puutarhassa ja aamulla menin isä Isidorin luokse.
— Antakaa minun passini, minä lähden pois!
Hän ihmetteli niin, että hyppäsi paikaltaan.
— Minkätähden? Minne?
— Maata lähden kulkemaan, — mutta en tiedä, minne, — vastaan minä.
Hän utelee.
— Minä en tule ilmaisemaan mitään.
Minä lähdin nyt ulos hänen kopistaan, istuin sen lähettyvillä olevalle penkille vanhan männyn alle, — ja minä istuin siihen tahallani, sillä kaikilla luostarista karkoitetuilla ja pois lähtevillä oli tapana istua siinä. Veljiä kulkee ohitseni, he katselevat kieroon minuun, toiset sylkevätkin. Olen unohtanut kertoa, että luostarissa liikkui huhu, jotta Antoni oli muka ottanut minut rakastajakseen. Luostarin palvelijat kadehtivat siitä syystä minua, munkit taas minun herraani, — ja molemmin puolin paneteltiin meitä.
Veljet kävelevät ohitseni ja puhelevat:
— Ahaa, vai on tuokin karkoitettu; no kiitos olkoon Jumalalle!
Isä Asaff, viekas, pahanilkinen ukko, igumenin vakoilija, joka hulluutensa tähden hoiti luostarissa Kristuksen virkaa, alkoi haukkua minua ruokottomasti, niin että minä vihdoin sanoin hänelle:
— Lähde heti pois, ukko, taikka minä talutan sinut muuten korvasta!
Vaikka hän oli hyvin itsepintainen, ymmärsi hän nyt kuitenkin minun sanani.
Luostarin päällikkö kutsui nyt minut luokseen ja puhui hyvästelevällä äänellä:
— Minä mainitsin sinulle, poikani Matvei, että olisi ollut parempi, jos olisit mennyt konttooriin, — ja minä olin oikeassa. Vanhat ymmärtävät aina paremmin! Voiko sinua nyt itsepintaisuutesi tähden enään pitää kamaripalvelijana? Sinähän olet kovin pahasti loukannut kunnioitettavaa isä Antonia!…
— Onko hän sanonut niin?
— Kukas sitten? Ethän sinä itse ole siitä puhunut!
— Sanoiko hän myös sen, että näytti minulle alastoman naisen?
Isä igumen risti minua hurskaan kauhistuneena ja puhui käsiään heilutellen:
— Mitä sinä nyt, mitä sinä, Herra olkoon kanssasi! Minkä naisen? Se ei ole muuta kuin näköhäiriö, lihallinen näky, jonka perkele sai aikaan! Ai-ai-ai! Sinä ehkä ajattelit, että — mistä nainen on tullut miesluostariin?
Minun halutti hieman rauhoittaa häntä:
— Kuka toi teille eilen portviiniä, juustoa ja kaviaaria? — kysyn minä:
Hän joutuu yhä enemmän ihmeisiinsä.
— Mitä sinä, Kristus varjelkoon sinua! Mitenkä noin paljon sopimattomuutta on mieleesikään tullut?
Hirveän vastenmieliseltä tuo tuntui minusta. Se oli viedä järjen päästä.
Noin puolenpäivän aikaan kulen minä järven ylitse ja istun rannalle, josta katselen sitä luostaria, missä olin pari vuotta viettänyt raskasta elämää.
Metsä levitti viheriät siipensä ja näytti luostaria povellansa. Rehevässä vihannuudessa näkyivät selvästi luostarin hampaiset, valkeat muurit, vanhan temppelin siniset piirteet, uuden kirkon kultainen kupooli, ja punaiset katot. Sädehtien ja kutsuvasti loistivat ristit, ja niitten yläpuolella — oli taivaan sininen kello, joka soi kevään hymniä, — ja aurinko riemuitsi voitostaan.
Keskellä tätä ihanuutta, joka täyttää sielun elävällä riemulla, on jokapäiväisiä ihmisiä pitkissä puvuissa, jotka mätänevät tuolla, elävät turhaan pitkät päivät ilman rakkautta, ilman iloja, mielettömässä työssä ja liassa.
Minä aloin sääliä kaikkia ja itseänikin — vähällä ett'en itkenyt. Ja sitten nousin minä ylös ja lähdin pois.
Hyvät tuoksut täyttävät ilman, koko maa laulaa ja kaikki elolliset sen päällä. Aurinko kasvattaa kukkia kentille, ne kohoavat taivasta kohden ja kumartelevat auringolle. Puitten nuori vihannuus tuntuu kuiskailevan ja värähtelevän. Linnut visertävät, lempi palaa kaikkialla — maa oli lihava ja juopunut omasta voimastaan!
Minä kohtaan talonpojan — ja tervehdimme, mutta hän ennättää tuskin päätään nyökäyttää, sillä hän — menee vaimonsa luokse. Mutta minulla on halu puhella ihmisten kanssa, ja minä puhuttelisin heitä hyväilevällä äänellä.
Vapauteni ensi yön vietin minä metsässä. Kauvan minä makasin katsellen taivasta, laulelin hiljalleen — ja nukuin sitten. Aamulla varhain herätti kylmä minut, ja minä lähden uudestaan kuin siivillä kohden elämääni. Jokainen askel vie minut yhä kauvemmaksi, ja minua haluttaa juoksemalla juosta eteenpäin.
Kohdatessani kansaa katselee se minua syrjäsilmin. Ilettävä, vastenmielinen ja inhoittava oli talonpoikain mielestä pyhiinvaeltajain musta puku, mutta minun ei tarvinnut käyttää sitä. Passini oli jo vanha, mutta igumen oli siihen kirjoittanut, että olen Savvatjevskin luostarin palvelija ja matkustan pyhissä paikoissa.
Ja minä käyn noissa paikoissa sen liikkuvan kansan kanssa, joka juhlapäivinä täytti sadottain meidänkin luostarimme. Veljet käyttäytyivät tätä kansaa vastaan kylmästi tai vihamielisesti — se on muka laiskaa —, koettivat pusertaa siltä ulos joka pennin, panivat sen luostarin töihin, pusersivat siitä kaiken mehun ja halveksivat sitä. Mutta minä, joka olin omissa toimissani, kohtasin vähän ennen näkemiäni ihmisiä, enkä minä etsinytkään heitä, sillä pidin itseäni henkilönä, jolla oli oma erityinen kutsumuksensa, ja asetin siitä syystä myöskin päämääräni muita ylemmäksi.
Minä näen: kaikkia teitä pitkin kulkee harmaita ihmisiä reput selässä ja sauvat kädessä; he kulkevat hiljalleen, katse maahan luotuna, mutta matka edistyy kuitenkin: he kulkevat lempeinä, ajattelevina ja heidän sydämessään asuu varma vakaumus. He seisahtuvat yhteen paikkaan, katselevat sitä, rukoilevat äänettöminä, tekevät vähän työtä; heidän joukossaan on joku hurskas, — he puhelevat hänen kanssaan hiljaan, ja lähtevät taas matkalle sekä astelevat surullisina toiseen paikkaan.
Siinä kulkee, kulkee vanhoja ja nuoria, naisia ja lapsia aivankuin sama ääni olisi heidät kaikki kutsunut matkalle, ja minä tunnen tässä matkustuksessa pitkin kaikkia teitä jonkinlaista voimaa, — joka valtaa minut, häiritsee minua ja ikäänkuin lupaa paljastaa minulle jotakin. Ja minusta tuntuu kummalliselta tuo levoton ja nöyrä kulkeminen, sillä pitkät ajat on minun oma elämäni ollut aivan jäykistynyttä.
Tuntui siltä kuin maa olisi työntänyt sylistään ihmisen ja sysännyt sen sitten väkivaltaisesti luotaan lausuen:
— Mene, etsi, löydä!
Ja ihminen kulkee kuuliaisena ja varovana, etsii, katselee, kuuntelee tarkasti ja lähtee sitten taas liikkeelle, … kulkee. Koko maa kuiskailee etsijäin jalkain alla, ajaa heitä yhä etäämmäksi — jokien, vuorien, metsäin ja merien ylitse — ja vieläkin kauvemmaksi, sinne, missä on yksinäiset luostarit, jotka lupaavat näyttää ihmeitä; sinne, jossa toivo luo eteen jotakin muuta kuin tämä katkera, raskas ja ahdistuva elämä.
Minua hämmästytti muutamain sielujen hiljainen nöyryys, — ja minä aloin miettiä, mitä nämät kaikki ihmiset etsivät. Ja se sai aikaan sen, että kaikki minun ympärilläni alkoi tuntua yhtä epävarmalta ja häiriintyneeltä kuin minä itsekin olin.
Monet etsivät Jumalaa, kuten minäkin, eivätkä tiedä minne menisivät; heidän sielunsa hajaantuu etsintäteille, ja sitten he kulkevat siitä syystä, että heillä ei ole voimaa pysähtyä; he ovat kuin höyhenet tuulessa, keveät ja hyödyttömät.
Nämät ihmiset — eivät voi voittaa laiskuuttaan, he kantavat sitä selässään ja vaipuvat sen alle; ja heillä on halu nähdä kaikkea, mutta ei voimaa rakastaa mitään.
Minä näen vielä paljon tyhjäntoimittajia, likaisia roikaleita, häpeemättömiä laiskureita, ahneita kuin täit; — paljon näen — mutta nämät kaikki ovat pölyä sen joukon takana, jonka on vallannut halu etsiä Jumalaa.
Ja vastustamattomasti vie se minutkin mukanaan.
Mutta sen ympärillä leijailee, kuten lokit joen päällä, kirkuvia, ahneita erillaisilla siivillä varustettuja ihmisiä, jotka hämmästyttivät minua juroudellaan.
Kerran näin minä Bjelo-oserossa keski-ikäisen miehen, joka oli hyvin ketterä, varakas ja puhtaissa vaatteissa.
Hän asettui puun alle varjoon, hänen vieressään oli riepuja, rasvapullo ja metallivati, — ja sitten huutaa hän tämä mies:
— Oikeauskoiset! Kenenkä jalat ovat mätähaavoissa — tulkoon tänne, minä parannan. Minä parannan maksutta, lupaukseni mukaan, jonka olen tehnyt Herralleni!
Bjelo-oserossa oli kirkkojuhla, ja rukoilevia saapuu kaikkialta. He lähestyvät häntä, paljastavat jalkansa, ja hän niitä pesee ja voitelee sanoen samalla:
— Äh, veliseni, sinäkin olet ajattelematon. Sinun jalkineesi eivät ole tehty jalan mukaan, — mitenkä sellaisilla sitten voi kulkea?
Mutta mies, jolla oli liian suuret jalkineet vastasi:
— Nämät on annettu Kristuksen tähden minulle!
— Se, joka ne antoi sinulle, on tehnyt Jumalalle otollisen työn, mutta sinä olet ollut tyhmä, kun olet käyttänyt niitä, etkä ole sillä tehnyt mitään urotyötä, josta Jumala sinua palkitseisi.
— Kas niin, — ajattelen minä, — kylläpä tuo mies tuntee hyvin Jumalan ajatukset.
Sitten lähestyy häntä nainen ontuen.
— Ai, nuorikkoni! — huutaa hän. — Sinussa ei ole känsiä, vaan — anna anteeksi — ranskantautia! Tämä on, oikeauskoiset, tarttuvaa tautia, kokonaiset perheet kuolevat siihen, hän on saastutettu!
Nainen hämmästyi, nousi ylös, lähtee poispäin katsoen maahan, mutta hän kutsuu yhä luokseen ihmisiä:
— Tulkaa tänne, oikeauskoiset, tulkaa pyhän Kirillin nimessä!
Ihmisiä tulee, he riisuvat jalkineensa, hän pesee ne, ja sitten sanovat ihmiset:
— Kristus olkoon kanssasi!
Mutta minä näen, että hänen hyvästi muodostetut kasvonsa vavahtelevat, ja hänen näppärät kätensä värisevät. Ja pian sulki hän hyväin töittensä kaupan ja juoksi nopeasti pois.
Yöksi vei eräs munkki minut vajaan, ja siellä näen minä — saman miehen.Minä makasin hänen vieressään ja pian syntyi hiljainen keskustelu.
— Mitenkä te, aatelismies, nukutte täällä tavallisten ihmisten kanssa?Päättäen teidän puvustanne on teidän paikkanne — hotellissa.
— Minä olen, — sanoo hän, — tehnyt pyhän lupauksen, että olen lähimmäisteni seurassa — kolme kokonaista kuukautta! Minä tahdon täyttää tämän rukoilijan urotyön, olla — kaikkein kanssa, vaikka täit minut söisi! Ja katsokaapas, mitä minä vielä teen. Minä en voi nähdä haavoja, ne saavat minut oksentamaan, — mutta vaikka haavat ovat minulle noin vastenmielisiä, niin joka päivä minä sittenkin pesen pyhiinvaeltajain jalkoja! Raskasta on palvella Herraa, mutta suuri on luottamuksenikin Hänen armeliaisuuteensa!
Minua ei enään haluttanut jatkaa puhelua hänen kanssaan, ja siitä syystä olenkin minä nukkuvinani, makaan vaan ja ajattelen:
— Eipä hän suurta uhria kanna Jumalalleen.
Pian kahisivat oljet naapurini alla, hän nousi varovasti polvilleen ja alkoi rukoilla ensin hiljalleen mutta sitten kuulen minä jo sanatkin.
— Sinä kaikkein pyhin Kirill, esitä Herralle Jumalalle syntinen ihminen, ja parantakoon Herra minussa mätähaavat ja muut synnit niin kuin minä parannan ihmisten haavat! Kaikkinäkevä Jumala, ota huomioosi minun työni ja armahda minua! Minun elämäni on sinun käsissäsi; minä tiedän — että himoissa on synti hurjin, mutta Sinä olet jo tarpeeksi rangaissut minua. Minä rukoilen Sinua ja rukoukseni olkoon kuin lääke, kuin suitsutusastia sinun edessäsi!
Tuo mies — luulee Jumalaa lääkäriksi, — ja minusta alkoi hän tuntua kovin vastenmieliseltä. Sormeni alkoivat jo syyhyä.
Ja rukoiltuaan otti hän laukustaan ruokaa ja syödä maiskutti sitä kuin sika.
Minä näin paljon sellaisia ihmisiä. Yöllä matelevat he Jumalansa jalkain juuressa, vaan polkevat päivällä armahtamatta muita ihmisiä. He vetävät Jumalan alas maailmaan, panevat Hänet suojelemaan sikamaisuuksiaan, myyvät Hänet ja koettavat Häntä ostaa sanoen:
— Elä unohda, Herra, kuinka paljon minä olen Sinulle antanut!
Ahneutensa sokeat orjat, ahneutensa he asettavat kaiken yläpuolelle, kumartavat oman pimeän ja pelokkaan henkensä luomaa hirveätä epäjumalaa ja rukoilevat sitä:
— Herra, älä rangaise minua vihassasi eläkä minua ankaruudessasi kurita.
He kulkevat, kulkevat täällä maan päällä Jumalansa vakoilijoina ja ihmisten tuomareina, näkevät tarkasti, milloin kirkollinen sääntö rikotuksi tulee, he liehakoivat ja kostavat, saavat rikoksia päivänvaloon ja valittelevat:
— Usko loppuu ihmisiltä, mutta katsokaa meitä!
Eräs mieshenkilö varsinkin häiritsi minua usein innollaan — me kulimme hänen kanssaan Perejaslavlista Rostowiin, ja koko matkan huusi hän minulle:
— Missä ovat Feodor Studitin pyhät säännöt?
Hän oli hyvin ruokittu, terve, mustapartainen ja punaposkinen mies, hänellä oli rahaa ja yöpaikoissa hääri hän naisten luona.
— Minä jouduin, — puhuu hän, — hengelliseen ahdistukseen nähdessäni, miten lakeja rikotaan ja ihmiset elävät irstaisuudessa. Ammattini — tiilitehtaan — jätin minä poikaini huostaan ja kuljeskelen nyt neljättä vuotta katselemassa maailmaa. Kauhu valtaa sieluni. Hiiret ovat ottaneet pyhän sakariston asuinsijakseen ja niitten hampaissa murenevat lain vahvat messupaidat, — kansa alkaa vihata kirkkoa, lankeaa pois sen rinnoilta ilettäviin harhaoppeihin ja lahkoihin, — ja mitä tekee kirkko silloin, kirkko, jonka pitäisi taistella Jumalan puolesta? Se lisää vaan omaisuuttaan ja kasvattaa uusia vihollisia! Kirkon pitäisi elää köyhyydessä kuin Latsarus parka, jotta kansa näkisi, että köyhyys on todellakin pyhää, koska Kristus on sen siunannut, — jotta se näkisi tämän eikä napiseisi eikä vierasta omaisuutta halaisi! Mitä muuta tehtävää kirkolla voisi olla? Pitäköön se vaan kansaa lujissa ohjissa, — pitäköön!
Nämät tällaiset lainoppineet näkivät, että laki ei kestä, eivätkä he ymmärtäneet salata ajatuksiaan, vaan ilmaisivat salaisuutensa häpeämättä.
Pyhillä Vuorilla oli eräs kauppias — huomattava matkustaja, joka kertoi hengellisissä aikakauskirjoissa matkoistaan pyhissä paikoissa, — ja hän julisti kulkevalle kansalle rauhaa, kärsivällisyyttä ja hellyyttä.
Hän puhui tulisesti ja itki väliin. Hän rukoilee ja uhkaa, vaan äänetönnä kuuntelee kansa ja katselee maahan.
Minä takerruin kiinni erääsen puheen kohtaan ja kysyn:
— Mutta jos lakia julkisesti rikotaan, — niin pitääkö sitäkin kärsiä!
— Kärsi, rakkaani! — huutaa hän. — Sinun pitää kärsiä! Itse JesusKristus kärsi, meidän ja meidän lunastuksemme vuoksi.
— Mutta minkätähden marttyyrit ja kirkkoisät, — sellaiset kuin Ivan Slatoust — eivät hämmästyneet eivätkä pelänneet paljastaissaan hallitsijainkin rikoksia?
Hän hämmästyi, kiivastui sitten aivan luonnottomasti, polki jalkaa ja huusi:
— Mitä sinä lörpöttelet, kapinoitsija! Ketä he ovat syyttäneet rikoksista? Pakanoitako?
— Niinpä kyllä, — keisarinna Jevdoksiaa, — joka oli pakana. Ja entä sitten Ivan Julmaa?
— Ei siitä nyt ole kysymys! — huutaa hän ja heiluttaa käsiään kuin vapaaehtoinen tulipalon sammuttaja. — Ei nyt ole puhe hallitsijoista vaan kansasta! Kansa on pääasia! Se tulee mielestään kovin viisaaksi, eikä pelkää mitään. Kansa on peto, ja kirkon pitäisi uhata sitä, — se on sen tehtävä!
Mutta vaikka nuo ihmiset puhelivat yksinkertaisesti, niin en minä kuitenkaan ymmärtänyt heidän huolenpitoaan kansasta, vaikka minä tunsinkin siinä jonkinlaista pelkoa kansan suhteen; en ymmärtänyt, sillä henkisesti sokea ei näe kansaa.
Väiteltyäni yllämainitun kirjailijan kanssa tuli luokseni muutamia miehiä, jotka puhuivat minulle aivan kuin sellaiselle, jolta ei mitään hyvää odoteta:
— Tuolla on eräs nuorukainen, — etkö haluaisi keskustella hänenkin kanssaan?
Ja iltakirkon aikana hankittiin minulle tilaisuus kohdata metsässä järven rannalla eräs nuorukainen. Hän oli hyvin tummaverinen, aivankuin salaman kärventämä, hänen hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut, kuivat ja karkeat, hänen kasvonsa melkein — paljasta luuta, ja luitten keskellä paloi kaksi karsasta silmää. Hän yski ehtimiseen, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Minua katseli hän julkisella vihalla, huohotti ja sanoi:
— Nämät ihmiset ovat sanoneet minulle sinusta, että sinä vastustat kärsivällisyyttä ja lempeyttä. Minkätähden, selvitä!
En muista, että minä olisin silloin puhunut hänen kanssaan ja vielä vähemmän väitellyt; vaan muistan ainoastaan hänen kiusaantuneet kasvonsa ja hiljaisen äänensä, kun hän huusi minulle:
— Ei tätä elämää varten, — vaan tulevaista. Taivas on meidän isänmaamme, kuuletko sinä?
Hänen luokseen tuli ontuva sotamies, joka oli menettänyt jalkansaTekinskin sodassa, ja puhuu karkealla tavallaan:
— Minun mielipiteeni on, oikeauskoiset, seuraava: missä on vähemmän pelkoa, siellä on myöskin enemmän totuutta.
Ja kääntyen nuorukaiseen sanoi hän:
— Jos sinä pelkäät kuolemaa, — niin on se sinun asiasi, vaan elä pelota meitä! Ilman sinuakin on meitä tarpeeksi peloitettu! Ja sinä, punanen poika, puhu nyt sinä!
Hän katosi pian, tuo nuorukainen, vaan kansa — noin viisikymmentä ihmistä — jäi kuuntelemaan minua. En tiedä, millä minä sain siihen aikaan käännetyksi ihmisten huomion puoleeni, mutta minua huvitti se, että minua kuunneltiin, ja minä puhuin kauvan täällä hämärässä korkeitten mäntyjen ja vakavien ihmisten keskuudessa.
Ja minä muistan, mitenkä kaikkein kasvot näyttivät sulavan yksiksi suuriksi, surullisiksi kasvoiksi. Nämät uudet kasvot näyttivät katselevan itsepintaisesti ja miettivästi, puhua eivät ne voineet, vaan ajattelivat rohkeasti, ja sen sadassa silmässä paloi, — sen näin minä, — sammumaton tuli kuten minunkin sielussani.
Mutta sitten alkoivat nuo omituiset kasvot pitää tarkasti silmällä minun ajatuksiani, ja vasta kauvan aikaa myöhemmin olen minä ymmärtänyt, että kansan tahto, kun se on keskitettynä yhteen ainoaan ajatukseen, herättää lain puolustajissa huolenpidon tunteen kansasta ja hän alkaa myös pelätä kansaa. Ja vaikka tämä ajatus ei olisikaan vielä tullut kansanomaiseksi ja vaikka se tuntuisikin vielä aivan mahdottomalta, on se kuitenkin herättänyt epäilyksen hedelmiä sielussa vihattujen lakien järkähtämättömyyteen, — ja tästä johtuu lainoppineitten pelko! He näkevät nimittäin tuon jyrkästi kysyvän ilmeen; he näkevät sen, — että kansa täällä maan päällä kulkee hiljaisena ja mykkänä, — ja tuntevat jo näkymättömiä säteitä sen ajatuksista, ymmärtävät, että hiljaisten ajatusten salainen tuli muuttaa tuhaksi heidän lakinsa ja että on mahdollista — mahdollista — uusi laki!
He tuntevat tämän, kuten varkaat nukkuvan isännän pelottavan hengityksen yöllä hänen taloaan puhdistaissaan, ja he tietävät, että jos kansan silmät kerran aukenevat, niin kääntyy elämä hyväksi.
Ei, Jumalaa ei ole ihmisillä niin kauvan kuin he elävät erillään ja vihassa. Ja miksi ravittu ihminen sitten pitäisikään elävää Jumalaa? Ravittu etsii ainoastaan puolustusta siihen, että hänen vatsansa on täysi, vaikka ihmiset yleensä elävät nälässä.
Mutta naurettava ja surullinen on hänen elämänsä, yksinäinen ja joka taholta ympäröitty kauhuilla.
Kerran huomaan minä, että eräs ukko seuraa minua silmillään. Hän on harmaa, pieni ja puhdas kuin luu. Silmänsä ovat kätkeytyneet syvälle päähän aivan kuin pelkäisivät jotakin, hän on kuiva, mutta väkevä kuin pukki, ja nopea jaloiltaan. Aina hän painautuu lähelle ihmisiä, aina sekaantuu kansan joukkoihin, — katselee ihmisten kasvoihin kuin etsisi tuttua. Hänen haluttaa kysyä minulta jotakin, vaan ei tohdi, ja minua alkoi säälittää hänen ujoutensa.
Minä menen Lubniin, istuvan Atanasiuksen kuvan luokse, ja hän lisää vauhtiaan valkealla kepillään sekä kulkee pian minun jälissäni.
Minä kysyn:
— Oletko jo kauvan ollut pyhiinvaelluksilla, ukkoseni?
Hän ilostuu, nyökäyttää päätään ja nauraa hihittää:
— Yhdeksän vuotta, rakkaani, yhdeksän vuotta.
— No, oletko sinä tehnyt suurenkin synnin?
— Missä on määrätty synnin suuruus ja paino? Ainoastaan Jumala tuntee minun syntini.
— Mutta olethan sinä kuitenkin jotakin tehnyt?
Minä nauran, ja hänkin hymyilee.
— No, enpä juuri mitään. Olen elänyt, kuten muutkin. Minä olen siperialainen, kotoisin läheltä Tobolskia, olin nuorena ajurina, vaan aloin sitten pitää majataloa ja … kapakkaa … oikein myymälä oli minulla…
— Ja ryöstit jonkun, mitä?
Ukko pelästyi.
— Minkätähden… Siitä synnistä pelasti minut Jumala … mitä sinä!
— Minä vaan laskin leikkiä. Kun minä näen pienen miehen, niin ajattelen aina — mitenkä tuokin on jaksanut tehdä suuren synnin!
Ukko hymähti ja pudisti sitten päätään.
— Eikö sielu ole kaikilla yhtä kallis, — puhuu hän, — ja yhtäläisesti ainakin perkele niitä rakastaa? Mutta sano sinä nyt minulle, mitä sinä kuolemasta ajattelet? Yöpaikassa sinä puhuit vaan elämästä — elämästä —, vaan millainen ja missä on kuolema?
— Tuolla, ukkoseni, — jossakin!
Hän uhkaa minua sormellaan, hyvin leikillisesti, ja sanoo:
— Niinpä se on! Se on aina — tuolla jossakin!
— Mitenkä niin?
— Niinpä — vaan!
Ja sitten nousi hän varpailleen ja puhui melkein kuiskaten minun korvaani.
— Se — kuolema on kaikkivoipa! Itse Jeesus Kristuskaan ei voinut sitä välttää. Ota, sanoi hän, pois minulta tämä kalkki, mutta taivaallinen Isä, hänen oma Isänsä — ei ottanut, ei voinut ottaa! On kirjoitettu: kuolema tulee — ja aurinkokin kuolee. Niin!
Ukkoni puheli aivan kuin puro, joka vuorelta virtaa:
— Kaikki tuntevat sen, ja ihminen on syntymästään asti kuin syvyyden yläpuolelle pantu rima; se tulee, pyyhkäsee kerran siivellään — eikä ihmistä ole enään missään! Oi, Herra Jumala! "Sinun voimallasi rakennetaan maailma", — mutta miten se rakennetaan, kun kuolema on ylin kaikkia muita? Sinäkin uskot järkeesi, paljon olet kirjoja lukenut, mutta elät vaan niin kauvan kuin kuolema tahtoo.
Hän nauraa ja hänen silmissään näkyy — kyyneleitä.
Mitä minä sanoisin hänelle selitykseksi? Minä en ollut milloinkaan ajatellut kuolemaa, eikä minulla nytkään ollut siihen aikaa.
Mutta hän hyppii, katselee minua kasvoihin vaalenneilla silmillään, hänen partansa vapisee, vasemman kätensä kätkee hän poveensa, ja katselee yhä aivan kuin odottaisi, että kuolema hyökkäisi äkkiä esille pensaan takaa, tarttuisi hänen käteensä ja veisi helvettiin. Ja minäkin aloin ihmetellen katsella häntä.
Meidän ympärillämme — kuohuu elämä: maa on peitetty smaragdin värisellä ruoholla, leivoset laulavat ja kaikki kasvaa aurinkoa kohden erivärisillä kukitetuilla ilohuudoilla.
— Mitenkä sinä, ukkoseni, olet tullut sellaisiin ajatuksiin? — kysyn minä matkakumppaniltani. — Oletko ollut kovin kipeänä?
— En, — vastaa hän, — olen elänyt rauhallisesti ja tyytyväisenä neljänkymmenen seitsemän vuotiaaksi! Mutta sitten kuoli vaimoni, ja miniäni hirtti itsensä, — molemmat he menivät pois samana vuonna.
— Mutta etköhän sinä itse ajanut miniääsi hirteen?
— En, — vastaa hän, — sen teki hän irstaisuutensa tähden. Minä en koskenut häneen, en! Mutta jos elin yhdessä hänen kanssaan — niin onhan se leskimiehelle anteeksi annettavaa: en minä ole mikään pappi, eikä hän — ollut minulle vieras! Ja jo vaimoni eläessä sain minä olla kuin leskimies. Hän oli sairaana neljä vuotta, eikä päässyt uunilta alaskaan. Kun hän sitten kuoli — tein minä ristinmerkin … ja olin — Jumalan kiitos — taas vapaa! Vielä kerran aijoin minä mennä naimisiin, mutta sitten tulin ajatelleeksi, — että elänhän hyvästi, olen tyytyväinen kaikkeen ja pian pitänee kuolla. Mutta minkätähden? Minä hämmästyin! Annoin kaikki pojalleni — jos lähdin kulkemaan! Ja nyt minä kulkiessani ajattelen itsekseni, että olen matkalla hautaani kohden, — kirjavana välähtelee elämä ja koettaa se ikäänkuin sivultapäin viekotella minua pois hautausmaalta. Kuitenkin — no, saman tekevää!
Minä kysyn häneltä:
— Onko sinun raskas olla, ukkoseni?
— Oi, rakkaani, niin kauhea — etten voi sitä kertoakaan! Päivisin koetan oleskella ihmisten seurassa, — annan ihmisten ympäri piirittää itseni, sillä kuolema on — sokea, ehkä se ei sitten näekään minua tai erehtyy ja ottaa jonkun toisen! Mutta öisin, kun en voi olla suuressa ihmisjoukossa, on kauheata maata unettomana! Silloin tuntuu siltä — kuin ilmassa liikkuisi musta käsi, joka tavoittelee minun rintaani, etsii — missä minä olen. Se leikkii minun sydämelläni kuin kissa hiiren kanssa, ja sydämeni pelkää ja vapisee … oi! Jos nostan päätäni ja katson ympärilleni, näen ihmisten lepäävän kaikkialla, mutta nousevatko he enään milloinkaan, se on — tietämätöntä. Ja väliin vie kuolema ihan tukkukaupalla. Meidän kylässä kokonainen perhe — mies, vaimo ja kaksi tytärtä — kuolivat saunassa häkään!
Hänen huulensa vavahtelevat, hän on hymyilevinään, mutta silmistä tippuvatkin kyynelet.
— Ja jos sitten kuolisikin yht'äkkiä kuin — unessa, — mutta kun ensin tulee sairaus ja sitten alkaa ruumis vähitellen riutua!
Hänen otsansa meni ryppyihin ja hänen kasvonsa vetäytyivät kurttuihin, niin että hän tuli homeen näköiseksi. Sitten hän juoksi ja hyppeli, tuli sammui hänen silmistään ja hiljalleen sopersi hän — ei minulle eikä itselleenkään — seuraavat sanat:
— Herra Jumala! Anna minun elää vaikka sääskenä täällä maan päällä! Elä tapa minua, Herra! Anna minun olla vaikka luteena tai pienenä hämähäkkinä!
— Sääli sinua, — ajattelen minä.
Ja levähdyspaikoissa hän taas lähestyi ihmisiä, — vaikeni ja alkoi uudestaan puhella isännästään — kuolemasta. Hän sanoo hyvin vakuuttavasti ihmisille: te kuolette, katoatte pois päivänä, jota ette edeltäpäin tiedä, tuntina, jota ette myöskään tunne, — ehkä jo kolmen virstan päässä täältä ukkonen tappaa teidät.
Toisille tuottaa hän tuskan, — toiset suuttuvat, haukkuvat häntä, mutta eräs nuori nainen huomautti:
— Niinpä se on, kyllä kuolema on varma!
Ja hän lausui tuon niin ilkeällä äänellä, että se herätti minunkin huomiotani, ja kuolemaa ennustava ukko jäi aivan äänettömäksi.
Koko tien Lubniin oli hän puhellut minulle kuolemasta ja totta puhuen olin minä jo alkanut kyllästyä siihen! Minä näin paljon sellaisia, jotka pakenivat kuolemaa ja olivat sokkosilla sen kanssa. Nuortenkin joukossa on sellaisia, jotka pelko on masentanut — ja nämät ovat inhottavampia kuin ukot — ja kaikki nämät ovat luonnollisesti Jumalan kieltäjiä. Heidän sielunsa on sisältä musta kuin uunin piippu, ja pelko viheltelee aina siellä — vieläpä kauniillakin ilmalla. Heillä on samanlaiset mielipiteet kuin vanhoilla pyhiinvaeltajillakin, he kulkevat täällä maan päällä tietämättä, minne menevät, halveksivat kaikkea eloisaa, muistavat Jumalan nimen, mutta heissä ei ole rakkautta Häneen eivätkä he jaksa tahtoa mitään. Ainoastaan yhden tempun he tuntevat: he koettavat istuttaa pelkonsa ihmisiin, jotta ihmiset ottaisivat heidät vastaan, hellisivät heitä köyhiä.
Ja he lähestyvät ihmisiä ei siitä syystä, että haluaisivat maistaa hunajaa, vaan voidakseen tartuttaa toisenkin sieluun oman mädännäisyytensä haisevaa myrkkyä. He ovat itserakkaita ja hävyttömyyteen asti ylpeitä köyhyydessään. He ovat niitten köyhäin vetelyksien kaltaisia, jotka istuvat kirkkosaattueitten aikana teitten varsilla, paljastavat ihmisten nähtäväksi haavansa ja mätähaavansa sekä muut vikansa, jotta ihmisissä heräisi sääli ja he saisivat vaskikopeekan.
He kulkevat, koettavat kylvää kaikkialle hämmästystä, huokailevat ja haluavat kuulla vastahuokauksia, mutta heidän ympärillään kohoaa mahtava valli, jonka muodostavat nöyrät Jumalan etsijät, ja inhimillinen suru leimuaa monessa eri värissä.
Ja kas tässäkin oli nuori nainen, joka muistutti ukolle hänen hupsuuttaan. Mutta nyt on hän ääneti, kiristelee hampaitaan; hänen kasvonsa ovat päivän paahtamat ja hänen silmistään säihkyy vihan terävä tuli. Jos kysyt häneltä jotakin, vastaa hän röyhkeästi aivan kuin tunkisi puukkoa ihmisen sisään.
— Elä sinä, rakkaani, huuda, vaan kerro minulle surusi, — sanon minä.— Ehkä sinun tulee sitten keveämpi olla!
— Mitä te tahdotte minusta?
— En minä mitään tahdo. Elä pelkää!
Mutta hän tulistui taas:
— En minä pelkääkään, vaan minusta tuntuu niin vastenmieliseltä!
— Minkätähden minä tunnun sinusta vastenmieliseltä?
— Minkätähden sitten lähentelette. Minä tapan kaikki ihmiset.
Ja sitten alkoi hän sättiä kaikkia, — vanhoja, nuoria ja naisiakin.
— En minä sinua tarvitse, — vaan sinun suruasi. Minä tahdon tuntea kaikki surut, joita ihmisillä on.
Hän katseli minua syrjäsilmin ja vastasi:
— Menkää muitten luokse. Kaikki he ovat köyhiä, ja olkoot myös kirotut.
— Minkätähden kirotut?
— Minä tahdon niin.
Hän näytti minusta aivan riivatulta.
— Kenenkä puolesta sinäkin rukoilet? — sanon minä hänelle.
Hymy levisi äkkiä hänen koko kasvoilleen, hän muuttui hiljaisemmaksi ja alkoi sitten puhella — tarkoittamatta kuitenkaan, että puhuisi minulle.
— Viime keväänä meni mieheni Dnjeprille puita uittamaan ja hävisi sinne. Ehkä hän hukkui, ehkä — löysi toisen naisen, kuka sen tietää. Appeni ja anoppini ovat köyhiä ja häijyjä ihmisiä. Minulla on kaksi lasta — poika ja tyttö, — ja millä minä heitä ruokkisin? Minä olisin tehnyt työtä, olisin musertanut vaikka pääkalloni, mutta sellaista työtä ei ollut, jota nainen olisi voinut tehdä. Appeni haukkuu, "sinä olet lapsinesi tässä kuin kivi meidän kaulassamme, sinä syöt meidät putipuhtaiksi, kelvoton!" Ja anoppini puhelee: "sinähän olet vielä nuori, lähde luostareihin, munkit ovat ahneita naisille, ja ansaitset paljon rahaa." Minä en jaksanut katsella lapsiani nälkää näkevinä, — ja lähdin! Vai olisiko minun pitänyt hukuttaa heidät, mitä? No, minä siis lähdin!
Hän puhuu kuin unissa, hampaittensa välistä, melkein kuulumattomasti, mutta hänen silmistään näkyy suuri suru.
— Poikani on jo neljän vuotias. Hänen nimensä on Osip, ja tyttäreni on Ganka. Minä löin heitä, kun he pyysivät leipää, — niin minä löin! Ja kun olin kokonaisen kuukauden kulkenut luostarista luostariin, niin olin ansainnut neljä ruplaa. Munkit ovat — ahnaita. Mutta kunniallisella työllä — olisin enemmän ansainnut! Oi niitä perkeleitä, perkeleitä! Millaisella vedellä nyt pesen itseni puhtaaksi taas?
Minun täytyi jotain puhua hänelle ja minä sanoin:
— Lastesi tähden — antaa Jumala sinulle anteeksi!
Mutta silloin hän tulistui.
— Mitä minä siitä? En minä ole mitään pahaa tehnyt Jumalalle! Ellei hän tahdo antaa anteeksi — olkoon ilman. Annan silloin itse itselleni anteeksi! Jos joudun helvettiin, — niin ei siellä sen pahempi ole kuin täälläkään! Eikä sinne ainakaan lapsia päästetä minun kanssani!
— Äh, — ajattelen minä, — turhaan minä olen repinyt hänen haavojaan.
Mutta hän ei voi enää olla puhumattakaan.
— Ei Häntä ole, Jumalaa nimittäin, ollenkaan köyhille ihmisille! Kun me olimme Seljoni Klinin tuolla puolen, Amur-joen varrella, — niin kuulustelimme rukouksia, rukoilimme itsekin apua ja itkimme, — mutta auttoiko Hän meitä! Siellä olimme kolme vuotta, ja ne, jotka eivät kuolleet kuumeesen, palasivat tyhjinä takaisin. Ja isäni kuoli siellä, äitini jalka joutui paluumatkalla pyörän alle ja taittui, ja molemmat veljeni katosivat Siperiaan…
Ja hänen kasvonsa muuttuivat kovaksi kuin kivi. Vaikka hän olikin yrmeä, oli hän kuitenkin vakava, kaunis, tummasilmäinen ja tuuheahiuksinen. Koko yön aamuun asti puhelin minä hänen kanssaan istuen pienessä metsässä rautatien vahtikopin takana, ja minä näen, että — koko hänen sydämensä oli tulessa, eikä hän voinut edes itkeä. Ainoastaan silloin, kun hän muisti lapsuutensa aikoja, tuli hymy vasten hänen tahtoaan pari kertaa hänen huulilleen, ja hänen katseensa muuttui lempeämmäksi.
Hänen puhuessaan ajattelen minä:
— Kylläpä tuo nainen vielä iskee jotakin puukolla tai tappaa jonkun! Tai tulee hänestä ankaran haureellinen nainen, — joka ei enään voi palata takaisin tieltään!
— Minä en näe Jumalaa enkä rakasta ihmisiä! — puhuu hän. — Millaisia sellaiset ihmiset ovat, jotka eivät voi auttaa toisiaan. Ihmiset! Väkevälle ovat he — lampaita, heikolle taas — susia! Mutta sudetkin elävät laumoissa, vaan ihmiset — ovat kaikki toinen toisensa vihamiehiä! Oi, paljon olen minä nähnyt ja näen yhä, mutta minua haluttaisi hukkua yhdessä kaikkein kanssa! Tänne maailmaan synnytetään lapsia, mutta ei voida kasvattaa heitä hyvin — onko se oikein? Ja minä kun pieksinkin omia lapsiani, kun he pyysivät leipää, niin minä pieksin heitä!
Mutta aamulla vetäytyi hän pois minun luotani, — lähti myymään ruumistaan munkeille, — ja lausui lähtiessään:
— Entä sinä sitten, — yhdessä me olemme maanneet tämän yön ja sinä olet vahvempi minua, niin miksikä et käyttänyt hyväksesi lihaa, jota olisit ilmaiseksi saanut? Voi sinua!
Se oli kuin korvapuusti minulle.
Minä sanonkin hänelle:
— Suotta sinä nyt minua loukkasit.
Hän katsoi maahan ja sanoi sitten:
— Minua haluttaa loukata ihmisiä, syyttömiäkin! Mutta sinähän olet vielä nuori, vaan kokonaan kuivettunut, ja sinulla näkyy jo olevan harmaitakin hiuksia. — Minä ymmärrän, että sinullakin on ollut suruja… Mutta mitä välitän minä siitä! En sääli ketään! Jää hyvästi!
Hän lähti.
Niinä kuutena vuotena, joina minä olin pyhiinvaeltajana, näin minä paljon ihmisiä, jotka suru oli tehnyt ilkeiksi. Heissä asui sammumaton viha kaikkeen eivätkä he voineet nähdä mitään muuta kuin pahaa. He näkevät pahaa ja lämmittelevät itseään sen höyryssä kuin saunassa; he juovat sappea kuin juopot viiniä, nauravat ja riemuitsevat.
— Meidän sääntönämme on: kaikkialla pahaa, kaikkialla onnettomuutta, eikä ihmisellä ole paikkaa onnettomuuksien ulkopuolella!
He lankeavat villiin epätoivoon ja sen vimmassa he haukkuvat ja moittivat maata aivan kuin haluten kostoa siitä, että ovat syntyneet maasta ja että heidän, heikkoutensa orjain täytyy viimeiseen päiväänsä asti voimattomina madella maailman teitä.
He kohottavat surunsa Jumalan vertaiseksi, palvelevat sitten sitä, eivätkä tahdo nähdä mitään muuta kuin mätähaavoja, eivätkä kuulla muuta kuin epätoivon huokauksia.
Heitä tulee sääli, sillä he ovat kuin mielettömät, mutta he herättävät myös vastenmielisyyttä, kun näkee, että he ovat valmiit sylkemään sappeaan kaikkein kasvoille, ja saastuttaisivatpa syljellään vielä auringonkin, — jos voisivat.
Toiset taas, jotka suru on saanut valtaansa, alistuvat nöyrästi, ovat ääneti, pieniä ja mukautuvia, mutta he eivät voi suojella itseään ja ovat väkevän kädessä kuin savi, jolla tämä peittää halkeimia vanhan linnoituksensa seinällä.
Monet kasvot ja puheet ovat jääneet muistiini, monet kyyneleet on minun edessäni itketty ja useat kerrat olen minä jäänyt kuuroksi epätoivon kauhealle naurulle; kaikki myrskyt olen koetellut ja sadoista joista olen vettä juonut. Ja useat kerrat minä itsekin vuodatin katkeria kyyneleitä.
Elämä esiintyi minulle hirveänä hourailuna ja unena, peloittavain puheitten lumimyrskynä, palavain kyynelten sateena, epätoivon väsymättöminä huutoina, koko maan sairaalloisina suonenvetoina, maan, joka sairastaa siitä syystä, että minun järkeni ja sydämeni ei voi sitä käsittää.
Ja sieluni huokailee:
— Ei niin!
Sameina virtaavat surun lähteet pitkin kaikkia maailman teitä, ja suureksi kauhukseni näen minä että tässä kaaoksessa ei ole paikkaa Jumalalle; Hänen voimansa ei esiinny missään eikä missään voi jalkojaan lepuuttaa. Surun ja pelon, pahuuden ja epätoivon, ahneuden ja hävyttömyyden madot kalvavat elämää, joka vihdoin muuttuu tomuksi, ja ihmiset murskautuvat ollessaan erillään voimattomassa yksinäisyydessään.
Ja minä kysyn:
— Etköhän sinä, Jumala, olekin — ainoastaan ihmissielun uni ja toivo, jonka ovat luoneet epätoivo ja voimattomuuden synkkä hetki?
Minä näen, että jokaisella on oma Jumalansa eikä kukaan pidä Jumalaansa korkeampana tai kauniimpana palvelijaansa. Tuo on musertaa minut. Sillä ihminen ei näykään etsivän Jumalaa, vaan omain surujensa unhoitusta. Kaikkialta ahdistaa suru ihmistä, ja hän tahtoo paeta itseään, tahtoo välttää omia tekojaan, pelkää osuuttaan elämään ja etsii aina hiljaista nurkkaa, johonka voisi kätkeytyä. Ja ihmisissä näkyykin elämän pelko eikä pyhä ahdistus, joka seuraa Jumalan etsinnästä, heissä ei huomaa iloa Herrassa, vaan huolen siitä, mitenkä voisivat välttää oman surunsa.
Ja minun sieluni huutaa:
— Ei niin!
Kun näet ihmisen, niin näyttää hän olevan vakavissa ajatuksissa, ja hänen silmistään loistaa hyväsydämisyys ja puhtaus… Kun olet kohdannut hänet pari kolme kertaa — niin vakaantuu mielipiteesi yhä hänestä, mutta kun näet hänet neljännen kerran, — niin on hän kiukkuinen tai juovuksissa, ei ole enään nöyrä, vaan hävytön, raaka ja Jumalanpilkkaaja.
Etkä sinä ymmärrä, minkätähden tuo ihminen on langennut, miksi hän on noin muuttunut. Kaikki ovat kuin sokeita ja kompastuvat helposti tiellä; harvoin kuulet elävää ja innostavaa sanaa, vaan liiankin usein puhelevat ihmiset tavan mukaan heille outoja sanoja ymmärtämättä ajatuksen hyötyä tai vahinkoa, joka on kätkettynä noihin sanoihin.
Autuaitten munkkien puheita kootaan, samoin erakkojen ja päämunkkien lausunnoita, niitä jaetaan toisilleen kuin lapset leikeissään jakelevat särkyneen astian palasia. Ja lopulta en minä enään näe ihmisiä, vaan särkyneen elämän kappaleita, — ihmisjäännösten likaista pölyä, jota on maan päällä ja jota tuulet ajelevat kohden kirkkoja.
Lukemattoman suurena joukkona piirittää kansa pyhäinjäännöksiä, ihmeitä tekeviä pyhäinkuvia, kylpee lähteissä — ja etsii kaikkialta unhoitusta.
Mutta minua rasittavat kirkolliset juhlakulut, — ihmeitä tekeviä kuvia lakkasin jo lapsena uskomasta ja luostarissa viettämäni elämä musersi lopullisesti minut. Ja nyt minä näen, mitenkä ihmiset äärettömän pitkänä harmaana matona matelevat teitten pölyssä, mitenkä tuntematon voima ajaa heitä yhä eteenpäin ja mitenkä he pelästyneinä kehoittavat toisiaan:
— Kiirehdi eteenpäin! Eteenpäin!
Mutta heidän yläpuolellaan on pyhimyksen kuva kuin keltanen lintu, se painaa alas heidän päänsä, ja näyttää siltä, että se on liian raskas heidän kannettavakseen.
Ja likaan ja pölyyn, väkijoukon jalkoihin lankeavat vimmastuneet naiset ja vääntelevät itseään kuin kalat. Vaan sitten kuuluu villi kiljahdus — kansanjoukko kulkee heidän vapisevain ruumiittensa ylitse, polkee heitä, potkii ja huutaa Jumalan Äidin kuvalle:
— Iloitse sinä kaikkein autuain!