— Kuinka?
— Pappi on tehnyt ilmiannon Verhoturiin.
Minä istahdin maahan ja sanoin:
— No, sittenhän minun täytyykin lähteä.
Mutta pelko pidätti minua.
— Joku juoksee tänne, — sanoi Ivan hiljaa.
Minä katson alas — ja näen jonkun ryömivän vuorta ylös. Taivas oli pilvessä, kuu oli pimenemässä ja katosi silloin tällöin tykkönään pilviin, jolloin koko maa ympärilläni näytti liikkuvan, ja tämä äänetön liikkuminen se lisäsi yhä enemmän pelkoani ja kauhuani. Minä alan olla alas, kuin varjojen purot, jotka virtaavat maata pitkin, ja matkalla peittyvät rikkaruohot ja minun sieluni mustilla käärinliinoilla. Jonkun pää näkyy liikkuvan pensaitten takana, se liikkuu kuin pallo siellä oksain välissä.
Ivan viheltää hiljaa ja sanoo:
— Se on — Kostja.
Minä tunnen Kostjan, — hän on viidentoista vuotias poikanen, sinisilmäinen, vaaleatukkainen ja heikkorakenteinen. Kaksi vuotta sitten lopetti hän koulunkäynnin, ja nyt valmistaa Mihaila häntä apulaisekseen, siis myöskin opettajaksi.
Minä ymmärrän, mitä nyt alan ajatella, minä koetan nimittäin asiaan kuulumattomilla ajatuksilla peittää häpeätäni ja pelkoani.
Kostja hyppää luokseni, hengittää raskaasti ja sanoo:
— He ovat tulleet. Ja sinua he heti kysyivät, munkki! No… Ukko Pjotr kirjoitti tämän kirjeen ja käski minun johtaa sinua Lobanovskin erakkojen luokse. Mennään nyt!
Minä nousin seisomaan ja sanon Ivanille:
— Jää hyvästi, veliseni, tervehdi kaikkia ja pyydä heiltä minun puolestani anteeksi!
Mutta Kostja tyrkkää minua ja komentaa ankaralla äänellä:
— Lähde menemään! Ketä hän sitten tervehtisi? Kaikki pannaan varmasti koppiin kuin kanat kauppapaikoissa!
Ja me lähdimme. Kostja kulki edellä ja kertoili hiljaan, mitä hän siellä alhaalla oli nähnyt, minä astelin hänen jälissään ja joka puolelta vedetään minua vaatteen liepeestä ja hihasta ja tuntuu siltä kuin joku kysyisi:
— Minne te menette? Sinä olet eksyttänyt ihmiset, ja nyt menet itse pois!
Minä ajattelen ääneen, aivan kuin olisin yksinäni:
— Tämä merkitsee siis sitä, että ihmiset saavat kärsiä minun tähteni…
Mutta poika vastaa:
— Ei sinun tähtesi, vaan totuuden tähden. Vai olisitko sinä totuus? Oi, miten itserakas olet!
Hänen puheensa ovat huvittavia, mutta itse on hän nuori ja tuntuu ikäänkuin ärsyttävän minua. Minua haluttaa ruveta koettamaan pestä itseäni puhtaaksi hänen edessään, ja siitä syystä minä nyt otan esiin ajatuksiani kuin kerjäläinen leivänpaloja repustaan.
— Niin, kyllä minä sen itsekin näen, että minussa asuu suuri vääryys…
Mutta hän murisi minulle leikaten kuin omatunto jokaista minun sanaani:
— Tokkohan se niin suuri on. Kaikki sinussa on muka suurempaa kuin muissa!
— Ne ovat vaan sanoja, — ajattelen minä.
— Ei sinua, Kostin, suotta sanottu kellotapuliksi, — puhuu hän sitten. — Sinä et ole sellainen kellotapuli, josta oikeaan aikaan soitetaan päiväjumalanpalvelukseen, vaan sellainen, joka soi itsekseen siitä syystä että se on rakennettu kallelleen ja kellot ovat huonosti kiinnitetyt…
Hän vaikeni sitten ja ilmoitti:
— Minä en rakasta sinua, munkki, sinä olet niin vieras…
— Mitenkä?
— En tiedä… Mutta sinä et ole venäläinen, vai kuinka? Sinä olet paha…
Toisellaisessa tilaisuudessa olisin minä suuttunut häneen, mutta nyt — olen ääneti. Ja äkkiä tunnen voimaini vähenevän, ja minä väsyn aivan loppuun asti.
Ympärilläni on metsäinen yö. Puitten oksilta tippuu kosteaa pimeyttä, enkä voi eroittaa, mikä on metsää, mikä yötä. Silloin tällöin tulevat kuun säteet ylhäältä esiin, tunkeutuvat pimeyden sydänjuuriin — ja katoavat sitten taas… On hiljaista. Varvut vaan taittuvat jalkaini alla ja kuivat neulaset kahisevat.
Poika ei pelännyt sanoa totuutta. Kaikki tämän suunnan ihmiset Ionaasta asti eivät kuleta pelkoa mukanaan. Toisilla on paljon kiukkua, — toisilla taas paljon iloa; mutta useimmat ovat tuollaisia hiljaisia ja rauhallisia ihmisiä jotka ikäänkuin häpeävät näyttää hyvyyttään.
Mutta Kostja astelee edelläni polkua pitkin ja hänen valkea päänsä viittaa minulle tietä. Minä muistan Varfolomei-pojan elämän, Aleksein ja muut… Ja minun ajatukseni hyppivät kuin kurppa suolla mättäältä mättäälle.
Sitten kysyn minä pojalta:
— Oletko sinä lukenut pyhimysten elämäkertoja?
— Pienenä — luin. Äiti pakoitti. Entä sitten?
— Miellyttävätkö ne Jumalan miehet sinua?
— En tiedä… Panteleimon — miellyttää, Jegor myöskin. Hän tappeli käärmeen kanssa. Minä en tiedä, — mitä iloa siitä on ihmisille, että heillä on kymmenittäin noita pyhimyksiä?
Kostja kasvaa minun silmissäni.
— Jos, — jatkaa hän, — tsaarin tai rikkaan miehen tytär uskoisi Kristukseen, niin saisi hän siitä vaan kärsimistä, sillä ei tsaari eikä rikas mies tulisi siitä vähääkään paremmaksi ihmisiä kohtaan. Mutta näissä elämäkerroissa ei sanotakaan, että tsaarit, nuo kiduttajat, olisivat parantaneet tapojaan.
Ja oltuaan hetken vaiti alkoi hän taas:
— Minä en myöskään ymmärrä, mihin Kristuksen kärsimykset olivat tarpeellisia. Hän tuli voittamaan surua, mutta kävi…
Hän ajatteli ja jatkoi:
— Ei käynyt mitenkään!
Minun halutti syleillä häntä; minä säälin Kostjaa, säälin Kristusta ja säälin kaikkia ihmisiä, jotka jäivät sinne kylään, koko ihmiskuntaa. Ja itseänikin! Missä on minun paikkani? Minne minä menisin?
Lyhyen kesäyön pimeys haihtuu, hiljainen valkeus virtaa puroina männyn oksien läpitse…
— Etkö sinä ole väsynyt, Kostja?
— Minäkö? — kysyy poika reippaasti. — En. Minä kävelen mielelläni yöllä, sillä silloin on kuin kulkisi ennen näkemättömässä seudussa. Minä — rakastan satuja.
Päivän koittaessa panimme me maata.
Kostja hääräsi ja puuhasi unissaan ja minä taas olin kulkevinani ajatuksissani kuin tattarilaiskerjäläinen kulkee talvella kirkon ympärillä. Ulkona on — kylmä ja kolea, vaan kirkossa lämmin, mutta Muhammed ei salli hänen sittenkään mennä kirkkoon.
Aamuksi olin minä saanut asiani valmiiksi mietityksi, ja kun poika heräsi, sanoin minä hänelle:
— Anna anteeksi, että olen näin kauvan pitänyt sinua luonani. En minä lähdekään erakkojen asunnolle, en tahdo piiloutua.
Hän katsoi vakavasti minuun ja sanoi:
— Sinä olet jo piiloutunut.
Ja sitten heilutti hän oksaa ja sanoi minuun katsomatta:
— No, jää hyvästi sitten, kultaseni!
Minäkin nyökäytin päätäni:
— Jää hyvästi!
Minä lähdin. Kun vielä katsoin taakseni, näin hänen seisovan puitten keskessä ja seuraavan minua silmillään.
— Hei! — huutaa hän vielä. — Jää hyvästi!
Ja minun tuli niin hyvä olla siitä syystä, että hän lausui jäähyväisensä lempeämmällä äänellä.
Minä kulin monta päivää sairaana ikävästä. Minun sielussani oli kuin hiljainen tulipalo, ja minun ajatukseni olivat milloin varjona etupuolellani milloin taas laahustivat myrkyllisenä savuna jälessäni. Häpesinkö minä, vai oliko minulla joku muu samanlainen tunne, sitä en voi nyt sanoa. Mutta ajatus vaan syntyi ja kääriytyi minun ympärilleni kuin yölepakko.
— Heillä ei ole Jumalaa eivätkä he Jumalaa rakennakaan…
Mutta raskaampi ja ajatuksia hankalampi oli minusta, mikäli muistan, jonkunlainen jylhä hiljaisuus, laiska ja syvä rauha, ja tämän rauhan sokeassa syvyydessä ui raskaasti ja vaikeasti sanattomat ajatukseni, jotka olivat kuin pelokkaat kalat, jotka lekuttivat vaan eivät jaksaneet tulla sielun syvyydestä valoon ja pinnalle.
Omasta itsestäni sain kovin vähän ravintoa, ja kuin unen näköä muistan minä niitä ihmisiä, joita kohtasin.
Olin joutunut jonnekin lähelle Omskia, kylän markkinoille, ja siellä vasta heräsin.
Sokea mies istuu pölyn seassa tien vieressä ja vetelee laulua, ja hänen saattajansa on polvillaan hänen vieressään ja rytkyttää harmonikkaa. Sokea ukko katsoo tyhjillä silmäkuopillaan kohden taivasta ja laulaa kauvaksi kuuluvalla värähtelevällä äänellään vanhaa kansanlaulua:
— Luona tsaarin Ivanin Vasiljevitshenko…
Ja harmonikka säestää kovalla äänellä:
— U—u—u…
Minä laskeuduin maahan sokean viereen, hän ojentaa kätensä minua kohden, pitää sitä koholla jonkun aikaa, vetää sitten pois, mutta ei keskeytä lauluaan, vaan jatkaa:
— Ja muinoin eli Jermak täällä, Timofein poika…
— A—a—a… — säestää harmonikka, ja laulajan ympärille kokoontuu vähitellen vakavaa väkeä, joka tarkasti ja pää alaspäin kuuntelee vanhaa laulua.
Kuiva ja lämmin tuuli puhalteli minun päälleni, minä näen väkijoukon uteliaat silmäykset, ja joku jo kysyikin:
— Eikö tämä mies laulakaan?
— Kyllä hän sitten; — odottakaa!
Minä olin usein kuullut rosvolauluja, vaan en ole tiennyt, kenenkä sanoista ne ovat liitetyt yhteen, kenen henki niissä on, vaan nyt sen ymmärsin: laulu kertoi minulle muinaiskansan elämästä:
— Pienen palveluksesi tähden annan minä sinulle, ihminen, suuren synnin anteeksi.
Kansa katseli minua yhä uteliaammin ja poltti siten sieluani.
Vihdoin lopetti ukko laulunsa, ja minä aloin pitää puhetta:
— Oikeauskoiset! Laulusta te kuulitte, että on elänyt rosvo, joka on loukannut kansaa ja ryöstänyt sitä… Vaan vihdoin alkoi omatunto soimata häntä, ja hän lähti pelastamaan sieluaan. Hän tahtoi nyt palvella kansaa rajuilla voimillaan ja — hän palveli…
Ihmiset kokoontuivat minun ympärilleni ilmaisten sillä, että puheeni oli herättänyt heidän huomiotaan ja tämä lisää puheeni voimaa, antaa sille sointua ja kauneutta, ja minä unohdin tykkönään, millä tavalla minun olisi pitänyt puhua. Minä tunnen ainoastaan, että kiinnyn yhä enemmän maahan ja ihmisiin; he kohottavat minua ylöspäin ja ikäänkuin sanoivat äänettömästi:
— Puhu! Puhu koko totuus sellaisena kuin sinä sen näet.
Tietysti tuli poliisimieskin paikalle, ja huutaa: "hajaantukaa!" Hän kysyy, mitä täällä huudettiin ja vaatii passia nähdäkseen. Kansa sulaa ympärilläni kuin pilvi auringon edessä. Poliisi tahtoo tietää, mitä minä puhuin, ja muutamat vastaavat:
— Jumalasta hän puhui…
— Niinpä niin, ja vielä muutakin…
— Enimmän kuitenkin Jumalasta.
Mutta eräs mustapartainen mies seisoo syrjässä kärryjen luona, katselee herkeämättä minuun ja hymyilee. Poliisimies tarttuu kuitenkin minua kiinni kauluksesta, minun haluttaa hieman pudistella häntä, mutta näen, kuinka ihmiset syrjästä katselevat minua ja ikäänkuin kysyvät puoliääneen:
— No, mitä sinä nyt sanot?
Ja heidän epäuskonsa saa minut kalpenemaan.
Mutta pian minä kuitenkin toinnuin, poistin poliisin käden ja sanon:
— Tahdotko tietää, mitä minä sanoin?
Ja minä aloin uudestaan puhua tästä nurinkurisesta elämästä, — uudestaan kokoontuu markkinaväki suuriin joukkoihin, poliisimies häipyy heidän joukkoonsa ja on tukehtumaisillaan. Minä muistan Kostjan ja tehtaan lapset, tunnen itseni ylpeäksi ja suuresti iloiseksi, — uudestaan olen minä väkevä ja kuin unissani… Poliisimies viheltää, kansan joukon kasvot värähtelevät, silmät palavat ja ihmiset keinuvat kuin kuumain aaltojen harjalla, tuuppivat minua, ja minä olen keveä heidän keskessään. Joku tarttuu kiinni olkapäähäni ja kuiskaa korvaani:
— Mene nyt, mene!
Ja minua tuupitaan ja tuupitaan… Pian tulen jonkinlaiseen pihaan, mustapartainen mies on rinnallani ja hänen kanssaan on nuori lakiton mies. Mustapartainen sanoo:
— Mene aidan ylitse!
Minä menen, sitten toisen ylitse, ja minulla on hauskaa ja hyvä mieli.
— Ahaa, — ajattelen, — mitä miehiä tekin lienette?
— Nopeasti toveri, nopeasti!
Kulkiessani kysyn häneltä:
— Mitä miehiä — te olette?
— Sellaisia vaan! — vastaa hän.
Lakiton nuori mies seuraa meidän kintereillämme ja on ääneti. Me kuljimme yli ryytimaitten ja tulimme laaksoon, jonka pohjalla virtasi puro ja pensaitten välissä kulki tie. Mustapartainen tarttui käteeni, katsoi silmiini, nauroi ja sanoi:
— No, hauskaa matkaa! Fedjuk saa seurata sinua, kunnes pääset hyvälle tielle. Lähde nyt!
Mutta nuori mies sanoo hänelle:
— Ja lähde sinäkin hyvin pian…
Mustapartainen kumarsi, lähti nousemaan ylöspäin, vaan minä lähdinFedjukin kanssa seuraamaan puroa.
— Mikä mies hän oli? — kysyn minä.
— Karkoitettu, seppä. Myöskin politiikan vuoksi.
— Kyllä minä sellaisia tunnen!
Minun on hauska olla. Vaan hän — on ääneti.
Minä katsahdin saattajaani. Hänen kasvonsa ovat pyöreät, ja nenänsä nykerä, aivankuin kivestä veistetyt, ja hänen harmaat silmänsä ovat ulkona päästä. Hän puhuu kolealla äänellä, kävelee äänettömästi, aivankuin kuuntelisi tai aivan kuin joku uusi voima pidättelisi häntä. Käsiään pitää hän selän takana kuin entinen appeni.
— Oletko sinä itse — täältä kotoisin.
— Olen papin päivätyöläinen.
— Missä sinun lakkisi sitten on?
Hän koetteli päätään, katsahti minuun ja kysyi:
— Mihinkä sinä sitä sitten tarvitsisit?
— Ilta tulee kylmäksi…
Hän oli hetken vaiti ja sanoi sitten aivankuin vastenmielisesti:
— Piru vieköön lakin, — kunhan vaan pää on jälellä!
Laakso tuli yhä syvemmäksi, puro lorisi yhä äänekkäämmin, ja ilta tulee esiin pensaistosta.
Minun sieluni ei ymmärtänyt kaikkea, mitä oli tapahtunut, mutta minun oli kuitenkin hauska olla ja minun halutti puhella saattajani kanssa.
— Yksikö karkoitettu teillä vaan on, — kysyn minä.
Silloin tuo nuori mies tuli heti avomieliseksi aivankuin olisi turkkinsa avannut, ja alkoi puhua hiljalleen ja kolealla äänellä:
— Neljä. Eräs herra Moskovasta ja kolme työmiestä Donilta. Kaksi on rauhallista, juovatpa vielä viinaakin, vaan herra ja tuo Ratkoff puhelevat keskenään. Salaisesti tietysti! Mutta kansalle eivät he vielä ole puhuneet. Heitä on paljon. Ja toisia on heidän ympärillään. Minun nimeni on Mitkoff, Feodor. Olen jo viidettä vuotta täällä. Tällä ajalla on heitä ollut täällä yksitoista. Ja Oleshinissa — kahdeksan, Shikovissa — kolme…
Hän luettelee pitkälti karkoitettujen nimiä, ja kertoilee heistä, tulee aina kuudennelle kymmenelle, lopettaa sitten ja — ajattelee, mutta alkaa uudelleen puhua liikutellen sormiaan.
— Muutamia talonpoikiakin on heidän joukossaan. Ja kaikilla heillä on yksi ja sama mielipide: tällainen elämä ei kelpaa. Täällä on liian ahdasta. Kun minä en ollut kuullut tuota, niin silloin elin — rauhassa. Vaan nyt — näen, että en ole kasvanut pituudeltani, mutta sittenkin saan taivuttaa pääni, ja tämä merkitsee todellakin sitä, että täällä on ahdasta.
Hän oli hyvin kömpelö seuramies, ja venytteli joka sanaansa kuin olisi kiskonut niitä jalkainsa alta. Hän kulkee minun edelläni, ei katsahdakaan minuun, vaan kulkee siinä vaan vahvana ja leveähartiaisena. Minä kysyn häneltä:
— Osaatko lukea?
— Olen osannut, mutta olen unohtanut. Nyt olen alkanut opetella lukutaitoa alusta. Ei se mitään, kyllä minä voin oppia. Kun on pakko, niin kyllä sitä voi… Jospa herrat vaan puhelisivat ahtaasta elämästämme, niin hyvä olisi, mutta piru vieköön heidät, heillä on aina toisellainen usko. Mutta jos meidän oma veljemme, köyhä työmies, alkaa soimata elämää, niin hän on oikeassa! Ja näin on tultu siihen, että yksinkertainen mies näkee kauvemmaksi kuin herra. Tämä taas merkitsee sitä, että yleinen, ihmisellinen elämä on alkanut. Niin he sanovat: yleinen, ihmisellinen. Ja minäkin olen — ihminen. Minunkin tieni kulkee yhdessä heidän kanssaan. Niin minä ajattelen…
Minä kuuntelen häntä ja ajattelen itsekseni:
— Opi nyt, Matvei!…
Ja sitten sanon hänelle:
— Ei siinä paljon ajattelemista olekaan? Kaikki tuo on Jumalan työtä!
Hän pysähtyi, iski seipäänsä maahan, niin että minä tulin tuupanneeksi häntä selkään, — kääntyi minuun ja kysyy ankarasti:
— Mitä? Jumalanko? No, niin minäkin ajattelen. Onhan sanottu, — että meidän pitää kunnioittaa isäämme. Ja hallitusvaltakin on Jumalasta, niinkuin sanottu on. Ihmeitten kautta on tämä vahvistettu. Ja tämä merkitsee, että jos vanha laki muutetaan — niin silloinkin pitää tapahtuman ihmeitä. Mutta missä ne ihmeet ovat? Uusia lakeja meillä on — vaan ei ihmeitä. Ei ainoatakaan. Siinä suhteessa on kaikki ennallaan. Nishnissä löydettiin pyhäinjäännös — ja tapahtui ihmeitä. Sanotaan, että ei siinä mitään ihmettä ole, ja Serafinien parta oli harmaa, vaan kansalle näytetään — ruskeata. Mutta kysymys ei olekaan parrasta, vaan ihmeistä. Onko ihmeitä sitten ollut? On! Mutta nuo eivät tunnusta ihmeitä, vaan lukevat ihmeet petokseksi. Tai sanovat, — että usko saa näkemään ihmeitä. Jos asia on siten, niin haluttaisi minun antaa heille selkään, että eivät vaan erehtyisi uskoon.
Ja taas pysähtyy hän — ja hänen ympärillään nousee yö maasta. Jyrkemmäksi tulee polku, nopeammin juoksee puro, ja hiljalleen heiluvat lepattavat pensaat.
Ja hiljalleen sanon minä saattajalleni:
— Mene, veljeni!
Hän lähti taas liikkeelle. Mutta pimeässä ei hän edes langennut, vaan minä tulin aina tuupanneeksi häntä selkään.
Hän vierii alaspäin kuin kivi, ja hiljaisuudessa kaikuvat hänen raskaat sanansa:
— Kun minä uskon — niin silloin on sabatti! Minä en ole armelias minäkään! Veljeni oli sotaväessä ja — hirtettiin; sisareni palveli Birskissä — ja nyt on hänellä vääräsäärinen poika. Hän on jo neljän vuotias, mutta ei kävele vieläkään. Tyttö oli langennut nimittäin, kun häntä liiaksi paljon hyväiltiin. Minne hän nyt joutuu? Isänsä on — juoppo, ja vanhin veli on ottanut kaiken maan…
Me kulemme mutkikasta polkua synkässä pimeydessä. Puro erkanee väliin meistä ja painautuu syvyyteen, väliin se taas lirisee meidän jalkaimme vieressä. Ja päittemme päällä lentävät äänettöminä yön linnut, — ja niitten yläpuolella ovat tähdet. Minä haluan kulkea nopeammin, vaan saattajani ei kiirehdi. Hän murisee ehtimiseen itsekseen aivankuin olisi laskenut ajatuksiaan ja punninnut niitten painoa.
— Tuo musta, Ratkoff, on hyvä mies. Hän elää jo uuden lain mukaan. Aina on hän — loukatun puolella. Urjadnik löi minua kepillä — ja hän iski heti urjadnikan maahan. Siitä hyvästä sai hän istua viisitoista päivää. Silloin tulimme ensi kerran tutuiksikin. Kun hän pääsi vankilasta, kysyin minä häneltä: "mitenkä sinä voit sillä tavalla käyttäytyä päällystöä vastaan?" Ja hän sanoi minulle heti oman lakinsa. Minä lähdin nyt papin luokse. Pappi sanoi: "ahaa, sellaisiako ajatuksia sinä nyt olet häneltä saanut!" Ratkoff vietiin kaupunkiin ja pantiin siellä taas vankilaan. Nyt sai hän istua kolme kuukautta ja minä vaan — kaksitoista päivää. Minulta kysyttiin: "mitä hän puhui?" "Ei mitään!" "Mitä hän opetti?" "Ei hän mitään opettanut!" En minäkään ole konna. Ratkoff palasi vihdoin. Minä sanon hänelle: "anna minulle anteeksi, minä olin konna." Hän vaan — hymyilee. "Loruja", — sanoi hän!
Saattajani vaikeni ja jatkoi sitten hiljaan, uudellaisella äänenpainolla:
— Hänen mielestään on kaikki lorua! Kun hän yskii verta — on se lorua!Kun hänellä ei ole, mitä syödä — on sekin lorua!
Äkkiä kirosi hän ruokottomasti, kääntyi minuun päin ja sanoo käheällä äänellä läpi hampaittensa:
— Minä ymmärrän kaikki! Veljeni kuoli — sellaista sattuu aina sotaväessä. Sisareni kohtalo — ei myöskään ole harvinainen. Mutta minkätähden kiusataan vereen asti tuota miestä, sitä en voi ymmärtää. Minä menen kuin koira, minne tahansa hän käskee minun mennä. Hän kutsuu minua "maaksi"… Niin "maaksi" hän minua kutsuu, — ja nauraa. Ja minuun sattuu kuin puukon pisto se, että häntä aina kiusataan!
Ja taas kirosi hän vikkelästi kuin juopunut munkki.
Rotko aukeni, sen seinät levisivät ja yhtyivät lakeuteen.
— No, jää nyt hyvästi! — sanoi saattajani.
Vielä neuvoi hän tien Omskiin, kääntyi sitten, lähti takasin ja häipyi pian pimeyteen. Hänellä ei ollut lakkia.
Kun hänen raskaat askeleensa olivat lakanneet kuulumasta pimeydessä, istahdan minä enkä tahdo mennä etäämmäksi.
Yö lepäsi maan päällä ja nukkui tuoreena ja raittiina kuin voi leivän päällä. Taivaalla ei näkynyt tähtiä eikä kuuta, ei ainoatakaan tulta ollut ympäristössä, mutta minun oli lämmin olla ja sieluni oli valoisa. Minun mielessäni kajahtelevat menneitten aikain raskaat puheet, ja tuo mennyt aika on mielestäni kuin kello, joka on kauvan maannut maassa, on tykkänään maan peitossa ja ruosteen syömä, mutta joka nyt soi uudelleen vaikkakin kumealla äänellä.
Edessäni on seisovinaan kylän väki kuunnellen tarkasti ja vakavana minun puhettani, sitten muuttuvat muutamain kasvot huolekkaan näköisiksi, ja minua koetetaan sysätä syrjään, pois pääleikistä.
— Kas niin! — ajattelen minä ihmetellen, ja minusta tuntuu vaikealta uskoa, että tuo kaikki on totta.
Ja taas minä ajattelen:
— Tuo nuori saattajani hakee ihmeitä, — mutta hän on itse ihme, koska on voinut säilyttää elämän kauheuksissakin rakkauden ihmisiä kohtaan! Ja se kansan joukko, joka minua myös kuuntelee, — on ihme, sillä se ei ole tullut kuuroksi eikä sokeaksi, vaikka sitä on pitkät ajat koetettu tehdä sekä kuuroksi että sokeaksi. Ja suurin ihme on — Mihaila toveriensa kanssa.
Ajatukseni juoksevat vapaasti ja rauhallisesti, ja se tuntuu minusta tavattomalta ja odottamattomalta. Tarkastelen itseäni varovasti, etsin hiljaan sydäntäni — tahdon löytää siitä rauhattomuutta ja tyhmiä vastaväitteitä. Ja minä hymyilen tässä äänettömässä pimeydessä ja pelkään liikkumista, jotta en särkisi sitä tuntematonta iloa, jota sydämeni on täysi. Minä uskon ja en usko tuohon sielun ihmeelliseen täyteläisyyteen, jota odottamatta löysin itsessäni.
Tuntui siltä kuin valkea lintu, joka aikoja sitten on syntynyt, olisi uinunut sieluni hämäryydessä, vaikka minä en heti sitä tuntenut enkä tietänyt. Mutta äkkiä tulin koskeneeksi lintuun, se herää, laulaa hiljalleen aamun kunniaksi — sen keveät siivet värähtelevät sydämessäni, laulu paisuu tuliseksi ja sulattaa epäuskoni jään kiitollisuuden kyyneleiksi. Ja minun haluttaa puhua jotakin, nousta seisomaan, kävellä ja laulaa laulun, ja jos olisin kohdannut ihmisen, olisin syleillyt häntä.
Minä olen näkevinäni Ionan valoisat kasvot, Mihailan lempeät silmät ja Kostjan ankaran hymyilyn. Kaikki ovat tuttuja, lempeitä ja uusia ihmisiä, jotka ovat tunkeutuneet sydämeeni, levinneet sinne ja tuottavat minulle — suloista tuskaa.
Sillä tavalla minä ennen rakastin pääsiäisaamuna ihmisiä, ja nytkin istun, vavahtelen ja ajattelen:
— Herra Jumala, etköhän Sinä olekin nyt läsnä? Etkö Sinä ole tämä kauneuksien kauneus, minun iloni ja onneni?
Ympärilläni on — pimeys ja pimeydessä olen näkevinäni uskovaisten valoisat kasvot; hiljaisuus myös vallitsee kaikkialla, ainoastaan sydämeni laulaa sanatonta lauluaan.
Käsilläni silittelen minä maata, taputtelen sitä kämmenilläni aivankuin se olisi minun hevoseni ja tuntisi hyväilyn.
En voi istua, nousen ylös ja lähden kävelemään — yössä muistellen Kostjan sanoja ja nähden edessäni hänen silmiensä lapsellisen ankaruuden. — Niin minä kävelin ilosta juopuneena, kävelin myöhään syksyyn asti pitkin maailmaa ja kokosin uusia ja runsaita antimia sielulleni.
Omskin rautatienasemalla näin minä siirtolaisia, talonpoikia. Suuren alan maata peittivät he jo ruumiillaankin, ja suuri työvoima oli siinä edessäni. Minä kuljin heidän keskessään kuunnellen heidän pehmeää murrettaan ja kysyn vihdoin:
— Ettekö te pelkää lähteä niin etäälle?
Eräs heistä, joka oli harmaa ja työn koukistama, vastasi:
— Kun vaan on maata jalkain alla, — niin silloin ei ole mikään kaukana. Mutta maan päällä on, hyvä mies, kovin ahdasta sille, jonka täytyy työstään elää; ahdasta on, ah!
Ennen olivat surun ja kurjuuden ilmaukset laskeutuneet kuin tuhka sydämelleni, mutta nyt sytyttivät ne kuin tulikipuna sen palamaan, sillä jokainen suru — oli nyt minun suruni ja kansan vapauden puute ahdisti minuakin.
Ihmisillä ei ole paikkaa eikä aikaa henkisesti kasvaakseen — ja tämä on surullista, tämä on vaarallista sille, joka on päässyt pitemmälle, sillä hän jää yksin etunenään, ihmiset eivät häntä näe, eivät voi vahvistaa voimiaan, ja tuo yksinäinen kuihtuu hyödyttömästi toiveittensa tulessa.
Minä puhun noille talonpojille, kun osaan heidän ihanaa murrettansa:
— Vuosisadat kulkee kansa maan päällä sinne ja tänne, hakee sellaista paikkaa, jossa se voisi vapaasti antautua oikean elämän viettämiseen, ja vuosisadat kulette tekin, maan lailliset isännät. Minkätähden? Kuka ei anna kansalle paikkaa, kansalle, joka on maan valtias, kuka on erottanut kansan, poistanut sen valtaistuimeltaan, kuka ajaa sitä seudusta toiseen, tuota kansaa, joka on luonut kaikki työt mutta myöskin kauniin puutarhan, jossa kaikki maailman ihanuudet kasvavat?
Ihmisten katseet syttyvät, heidän silmistään loistaa heräävä ihmishenki, ja minunkin näköpiirini muuttui suureksi ja laveaksi. Minä näen kysymyksiä ihmisten kasvoilla, ja vastaan heti niihin, minä näen epäluuloa, ja — taistelen sitä vastaan. Voimaa saan minä niistä sydämistä, jotka ovat aukaistut eteeni, ja sillä voimalla yhdistän minä heidät kaikki yhdeksi ainoaksi sydämeksi.
Jos sinä ihmisille puhuessasi satut koskettamaan sellaisia, joka on vaikkapa vaan salassakin jokaisen todellisen ihmisen sydämessä, niin silloin pulppuaa kuulijan silmistä valoisa voima, joka yhdistyy sinuun ja kohottaa sinut kaikkein yläpuolelle. Vaan elä ajattelekaan, että oma tahtosi on kohottanut sinua. Sillä kaikki sisälliset hengen voimasi ovat yhteistoimintansa kautta ryhtyneet ottamaan vastaan sitä suurta voimaa, joka sillä hetkellä virtaa ihmisistä. Ja kun ihmiset hajaantuvat, hajaantuu heidän henkensäkin, ja sinä olet taas — muitten ihmisten kaltainen.
Ja niin aloin minä nöyränä evankeliumini saarnaamisen, kutsuin ihmisiä uuteen toimeen uuden elämän nimessä, vaan en vielä tuntenut itsekään uutta Jumalaani.
Eräänä juhlapäivänä puhuin minä Slatoustin torilla, taas sekaantui poliisi asiaan, minut vangittiin, vaan kansa — kätki minut.
Siellä tutustuin minä myös suurihenkisten ihmisten kanssa. Yksi heistä oli Jasha Vladikin, hengellisestä koulusta tullut ylioppilas, joka nyt on varma ystäväni ja tulee koko ikänsä pysymään sellaisena. Jumalaan ei hän usko, mutta rakastaa kyyneliin asti kirkkomusiikkia. Harmoonilla soittaa hän virsiä ja itkee, tuo hellä ystäväni.
Minä kysyn hymyillen häneltä:
— Minkätähden sinä itket, kerettiläinen, ateisti?
Hän huutaa minulle käsiään heilutellen:
— Ilosta, niitten suurten ihanuuksien esimausta, jotka luodaan. Sillä — jos tällaisessa tyhjässä ja likaisessa elämässä on yksityisten vähäisillä voimilla luotu näin paljon suurta ihanuutta, — niin mitä sitten luodaankaan, kun koko henkisesti vapautunut maailma ilmaisee suuren sielunsa tulta virsissä ja musiikissa?
Ja nyt alkaa hän puhella tulevaisuudesta, joka on hänelle häikäisevän kirkas, ja ihmettelee itsekin näkyjään. Monille olen minä suosittanut tätä ystävääni samoin kuin Mihailaakin.
Minä näin kymmenittäin ihailtavia ihmisiä — he lähettivät minua toistensa luokse kaupungista kaupunkiin — ja minä kulen kuin tulisten viittain johtamana, — ja saman uskon liekki polttaa heitä kaikkia. Mahdotonta on luetella, missä suhteessa kaikki erosivat toisistaan, mahdotonta myös olla lausumatta iloaan, kun näki kaikkien noiden henkisen yhtenäisyyden.
Suuri on Venäjän kansa, ja sanomattoman ihanaa sen elämä!
Kasaanin kuvernementissa sain minä viimeisen iskun sydämeeni, sen iskun, joka saattoi loppuun temppelin rakentamisen.
Tämä tapahtui Srednioseron luostarin luona, kun ihmeitä tekevää Jumalan Äidin kuvaa kuletettiin juhlasaatossa. Sinä päivänä odotettiin nimittäin kuvan palaavan takaisin luostariin kaupungista, ja päivä oli — juhlapäivä.
Minä seisoin järven rannalla olevalla mäellä ja katselen. Kaikkialla oli kansaa, ja mustina aaltoina virtaili tuo kansa kohden luostarin portteja, iski sen muureja vastaan ja pysähtyi siihen. Aurinko laskee, ja sen säteet ovat näin syksyllä kirkkaan punaiset. Kellot värähtelevät kuin linnut, jotka laulunsa jälkeen valmistautuvat lentoon, ja kaikkialla värjäävät auringon säteet ihmisten paljastuneet päät punasiksi kuin kaksinkertaiset unikukat.
Luostarin porttien luona odotetaan — ihmeitä. Pienillä rattailla makaa liikkumattomana nuori tyttö. Hänen kasvonsa ovat jähmettyneen näköiset kuin valkea vaha, hänen harmaat silmänsä puoliummessa, ja hänen elämänsä ilmenee ainoastaan silmäripsien hiljaisissa värähdyksissä.
Hänen vieressään on isänsä, suuri mies, kaljupäinen, harmaapartainen sekä suurinenäinen, ja hänen äitinsä, joka oli täyteläinen ja pyöreä. Ja tyttö kohotti silmäkarvojaan, avasi silmänsä selälleen, katsoo eteenpäin, liikuttelee sormiaan ja tuntuu siltä kuin hän äkkiä kiljaseisi läpitunkevasti ja kärsimystä ilmaisevalla äänellä.
Ihmiset lähestyvät, katsovat sairasta kasvoihin, mutta hänen isänsä puhuu kohtuullisen kovalla äänellä ja partansa keikkuu:
— Säälikää, oikeauskoiset, rukoilkaa onnettoman puolesta, joka jo neljättä vuotta elää ilman käsiä ja ilman jalkoja. Pyytäkää apua Jumalan Äidiltä, Herramme maksaa teille pyhistä rukouksestanne; auttakaa isää ja äitiä voittamaan surunsa.
Hän oli nähtävästi pitkät ajat kulettanut tytärtään luostarista luostariin ja kadottanut kaiken toivonkin tytön paranemisesta. Mutta väsymättä laulaa hän vaan samat sanat, ja tuntuvat ne hänen suustaan kuolleilta. Ihmiset kuuntelevat hänen pyyntöään, tekevät ristinmerkin ja huokaavat, mutta tytön silmäripset väräjävät yhä ilmaisten sisällistä tuskaa.
Ehkä olen minä nähnyt parikymmentä heikkoa tyttöä, kymmeniä riivatuita ja muita onnettomia, ja aina on se käynyt omalle tunnolleni, aina olen minä loukkaantunut heidän tähtensä, — minä olen säälinyt noita raukkoja, joitten ruumiissa ei ole voimaa ja jotka surumielisesti ja turhaan odottavat ihmettä. Mutta sellaisella voimalla kuin nyt en milloinkaan ennen ollut tuntenut sääliä.
Suuri, sanaton valitus oli jähmettynyt tyttären valkeille kasvoille, ja sanoin selittämätön tuska oli vallannut hänen äitinsä. Minun tuli raskas olla, minä läksin pois, vaan en voinut unohtaa tyttöä.
Tuhannet silmät katsovat eteenpäin, ja äkkiä kietoo minut kuin pilvi lämmin ja tiheä sopotus:
— Nyt sitä tuodaan, tuodaan!
Kansa nousee raskaasti ja hitaasti vuorta kohden kuin meren aalto, kultainen lippu liehuu punaisena vaahtona ihmisten päitten päällä hehkuen runsaasti kirkkaita kipunoita, heiluu kuin tulinen lintu valaisten päivän säteillä Jumalan Äidin pyhää kuvaa.
Kansan rinnasta puhkeaa valtava huoahdus — tuhatääninen laulu:
— Rukoile meidän puolestamme Korkean Jumalan Äiti!
Mutta koleat äänet häiritsevät laulua:
— Eteenpäin! Eteenpäin!
Järvi hymyilee valoisan ja sinisen metsän keskessä, punainen aurinko sulaa ja uppoaa metsään, ja iloinen on kellojen vaskinen ääni. Vaan ympärillä on — surkean näköisiä kasvoja, kuuluu hiljaista ja surullista rukousta, silmät hämärtyvät kyynelistä ja kädet värähtelevät ristinmerkkiä tehdessään.
Mutta minä olen yksin. Kaikki tämä on minun mielestäni ilotonta erehdystä, voimattoman epätoivoa ja väsyneen armon odotusta.
Ihmiset lähestyvät. Heidän kasvonsa ovat pölyn peitossa, hiki virtaa puroina heidän poskillaan, he hengittävät raskaasti, katsovat omituisesti aivan kuin eivät näkisi mitään, ja tuuppivat ja tyrkkivät toisiaan. Heitä tulee sääli, säälittää heidän uskonsa voima, joka nyt haihtuu ilmaan.
Kansan liikkeellä ei ole loppua!
Herättävästi, mutta synkästi ja ikäänkuin moittivasti kaikuu ilmassa voimakas huuto:
— Iloitse, Sinä kaikkein autuain, iloitse!
Ja sitten taas:
— Eteenpäin! Eteenpäin!
Tomupilvessä on satoja mustia kasvoja ja tuhansia silmiä aivan kuin tähtiä linnunradassa. Minä näen, että kaikki nuot silmät ovat kuin yhden sielun tulikipunoita, sielun, joka ahnaasti odottaa aavistamatonta iloa.
Ihmiset kulkevat kuin yksi ruumis, nojaten tiukasti toisiinsa, tarttuvat toistensa käteen ja kulkevat kovin nopeasti aivan kuin heidän päämääränsä olisi kovin kaukana, mutta he olisivat kuitenkin päättäneet väsymättä kulkea sen päähän asti.
Outo hämmästys oli saanut valtaansa sieluni, ja kuin salama iski äkkiä muistiini Ionaan merkilliset sanat:
— Kansa rakentaa Jumalan!
Innostus valtasi vihdoin minutkin, minä lähdin kansaa vastaan, hyökkäsin mäeltä alas ja yhdistyin siihen ja lauloin täysin keuhkoin:
— Iloitse sinä siunattu voima, kaikkein voimien joukossa!
Minuun tartuttiin kiinni, minua syleiltiin, minä uin tässä ihmismeressä ja sulin yhteen tulisten hengähdysten kanssa. Ei tuntunut maata jalkaini alla, en tuntenut itseäni enkä ajasta välittänyt, vaan tunsin ainoastaan — ilon, joka oli niin tavaton kuin taivaat. Minä olin palavan uskon tulinen kekäle, olin suuri huomaamattomuudessanikin aivan kuin kaikki muutkin, jotka tämän yleisen riemun aikana ympäröivät minua.
— Eteenpäin!
Ja vastustamattomalla voimalla kulkee kansa eteenpäin, se on valmis tallaamaan jalkainsa alle kaikki aidat ja kuopat, kaikki tyhmyydet ja pimeät pelkonsa.
Minä muistan kuinka kaikki pysähtyivät minua lähelle, syntyi ahdinko, minä jouduin lähelle niitä kärryjä, joilla sairas makasi ja muistan sitten huudot ja vaatimukset:
— Rukoukseen! Rukoukseen!
Nyt syntyi hämminki: kärryjä tuupittiin, tytön pää keikkuu veltosti ja voimattomasti ja hänen katseensa oli pelkoa täynnä. Mutta kymmenien ihmisten silmät katselivat sairasta, sadottain risteili voimia hänen heikontuneen ruumiinsa päällä, jotka kaikki voimat halusivat nähdä sairaan nousevan vuoteeltaan, ja minäkin katselin syvälti tytön silmiin ja tahdoin innokkaasti muitten kanssa, että tyttö nousisi ei itse tähtensä, mutta jonkun muun tähden, jonka suhteen hän on kuin linnun höyhenet — tulipalossa.
Niinkuin sade kastelee virvoittavalla vedellä maata, samoin kasteli kansa voimallaan tytön kuivunutta ruumista, kuiskasi ja huusi hänelle:
— Nouse, rakkaani, nouse! Nosta kätesi eläkä pelkää! Nouse, nouse vaan rohkeasti! Sairas, nouse ylös! Rakkaani! Nosta kätesi!
Sadat tähdet syttyivät palamaan hänen sielussaan ja ruusunväriset varjot leikkivät hänen kuolleilla kasvoillaan, hänen silmänsä aukenivat vielä suuremmiksi, mutta nyt niissä oli ihmettelyn ja ilon leima, ja hiljaan liikuttaen olkapäitään kohotti hän nöyränä ylöspäin vapisevia käsiään ja ojensi ne kuuliaisena eteenpäin. Hänen suunsa oli auki, ja oli hän kuin linnun poikanen, joka ensi kertaa valmistautuu lentämään pesästään.
Silloin huokasi kansa — aivan kuin vaskinen kello tai pyhä vuori olisi pudonnut kaikella voimallaan sen päälle, — se hätkähti, horjahti ja alkoi huutaa kovalla äänellä:
— Jaloilleen! Auttakaa häntä! Nouse ylös, tyttö jaloillesi! Auttakaa häntä!
Me tartuimme kiinni tyttöön, kohotimme häntä vähän ylöspäin, laskimme sitten maahan, pitelimme hieman kiinni, mutta hän horjuu kuin tähkä tuulessa ja huutaa:
— Rakkaani! Herra Jumala! Oi sinä korkea Jumalan Äiti! Rakkaani, rakkaani!
— Kävele, — huutaa kansa, — kävele!
Minä muistan, mitenkä pölyiset kasvonsa olivat hiessä ja kyynelissä, mutta kyynelvirtainkin läpitse vaikuttaa ihmeitätekevä voima — usko omaan valtaansa, joka luo ihmeitä.
Hiljalleen kulkee meidän välissämme parantunut tyttö, luottavasti nojaa hän ruumiillaan, jossa elämä taas virtaa, kansan ruumiiseen, hymyilee, on valkea kuin kukka ja puhuu:
— Päästäkää minut menemään, minä olen — yksin…!
Hän pysähtyi, horjahteli — mutta käveli taaskin. Hän käveli kuin puukkojen päällä, jotka leikkaavat hänen varpaitaan, mutta hän käveli kuitenkin yksin, pelkäsi ja nauroi kuin pieni lapsi, ja kansakin hänen ympärillään oli iloinen ja hellä kuin lapsi. Hänen ruumiinsa värisi ja vapisi, käsillään kosketti hän eteenpäin tahtoen nojata ilmaan, joka oli kansan voimaa täynnä, mutta joka taholla kannattavat häntä sadat valoisat säteet.
Luostarin portilla lakkasin minä näkemästä häntä ja saan vähän aikaa kootakseni ajatuksiani. Katselen ympärilleni. Kaikkialla näkyy olevan juhla ja juhlanhumua, kuuluu kellojen soitto ja kansan vallaton puhelu, iltarusko palaa kirkkaana taivaalla ja järvi heijasti purppuran punaisena sen valon.
Eräs mies menee ohitseni, hymyilee ja kysyy:
— Näittekö?
Minä syleilin häntä ja suutelin kuin veljeäni, jota en ole pitkiin aikoihin nähnyt, emmekä voineet sanoa toisillemme sanaakaan. Me vaan hymyilimme ja erkanimme ääneti.
… Yöllä istuin minä metsässä järven rannalla ja olen taaskin yksin, mutta nyt olin minä ijäksi ja eroittamattomasti yhdistetty henkeni kautta kansaan, tuohon kansaan, joka teki ihmeitä ja oli maan herra.
Minä istuin ja kuuntelin, mitenkä kaikki se, jota olin nähnyt ja oppinut tuntemaan, kasvoi minussa ja paloi yksinäisenä tulena, joka minusta heijastui maailmaan ja syttyi siellä suureen ja paljon merkitsevään liekkiin, pukeutui ihmetöihin, ja kiihoitti minua nielemään maailman niinkuin maailmakin on niellyt minun.
En keksi sanoja ilmaistakseni tämän yön riemuja, yön, jolloin minä olin yksin pimeydessä, syleilin koko maata rakkaudellani, nousin näkemieni kukkulalle ja näin maailman kuin eläväin voimain lähteen raivokkaana virtaavan kohden yhtymistään, päämäärään, jota minä en voinut saavuttaa.
Mutta ilokseni huomasin minä, että se seikka, että minä en pääse päämääräni perille, merkitsee minulle sitä, että sieluni kasvaa loppumattomasti ja samoin maailman suuret kauneudet, ja loppumattomuudessa on — lukemattoman paljon riemuja ihmissieluani varten.
Aamulla näyttää aurinkokin minulle toisellaiset kasvonsa. Minä näen, mitenkä sen säteet varovasti ja hyväillen tunkeutuivat pimeyteen, sytyttivät sen, paljastivat maan yön peiton alta ja pian heräsi se syksyn kukalliseen ja ylevään loistoon: Siinä oli smaragdin vihreä kenttä ihmisten leikkejä varten ja taisteluja varten vapauden puolesta, pyhä paikka kirkollisia kulkuja ja kauneuden ja oikeuden juhlaa varten.
Minä näin hänet, äitini, tähtien seassa, ja ylpeänä katseli hän valtamerisilmillään etäisyyteen, minä näin hänen kuin astian täynnä kirkkaan punaista, alituisesti kiehuvaa, elävää ihmisverta, ja sitten näin vielä hänen — herransa, kuolemattoman kansan.
Kansa antaa voimaa hänen elämälleen töittensä suuruudella, ja minä rukoilen:
— Sinä olet minun Jumalani ja kaikkein jumalien luoja, joka olet luonut kaikki sielusi kauneudesta.
— Eikä ole maailmassa muuta jumalaa kuin Sinä, sillä sinä olet yksiJumala, ihmeitten luoja!
— Sinä olet minun Jumalani ja kaikkein jumalien luoja, joka olet luonut kaikki sielusi kauneudesta.
— Eikä ole maailmassa muuta jumalaa kuin Sinä, sillä sinä olet yksiJumala, ihmeitten luoja!
— Niin uskon, ja sen tunnustan!
… Ja — siitä syystä palaan minä sinne, jossa ihmiset vapauttavat lähimmäisiään pimeyden ja taikauskon kahleista, kokoovat kansaa yhdeksi, näyttävät sille sen salaperäiset kasvot, auttavat sitä tuntemaan tahtonsa voiman, osoittavat ihmisille ainoan ja oikean tien yhteistoimintaan suuren asian — yleismaailmallisen jumalan luomiseen.