Seisottiin.
— Mikä hätänä? kysyi Sirma kuiskaten. — Ettekö tunne savun hajua? Luulen, ettei kota olekaan viimekeväisessä paikassa. On parasta, että päästämme porot valjaista ja sidomme kiinni. Lähdemme sitten hiipimään eteenpäin.
Sanottu ja tehty. Porot riisuttiin ja sidottiin kiinni. Maunu lähti varovaisesti etenemään rutoa pitkin toisten seuratessa perässä.
Maunu asteli verkalleen ja taivutteli koivunoksia syrjään. Aivan äänettömästi oli mahdotonta liikkua, sillä joka askeleella sohahti riittainen hanki jalan upotessa siihen polvea myöten. Papin ja suntion oli parempi kulkea, kun saivat astua valmiisiin jalanjälkiin. Parinkymmenen askeleen perästä Maunu pysähtyi ja viittasi puiden välistä häämöttävää mustaa esinettä. Siinä oli kota aivan rudon laidassa, tuskin parin sadan askeleen päässä miehistä. Säkeniä sinkoili reppanasta, ja sisällä palava tuli valaisi selvästi mustuneet seipäät, jotka ristiinrastiin pistivät savureijästä ulos. Kodasta kuului hiljaista puheen sorinaa. Siellä siis valvottiin vielä.
* * * * *
Paulus-Jouni loikoili puoleksi istuallaan kodan perällä kädet pään taakse pistettyinä ja haasteli Aslak Omman kanssa, joka istui soikealla "kiisalla"[28] lähellä oviaukkoa. Molempien leukapielessä savusi piippunysä, jota he ahkeraan imeskelivät. Toisella puolen kotaa istui Inka, pää painuneena kaaripuuta vasten. Silmät olivat kiinni ja tasainen hengitys ilmoitti hänen nukkuvan. Tulenliekki valaisi hänen terveitä, kukkeita kasvojaan, ja povi aaltoili rauhallisesti. Kädessä ollut puolitekoinen poronnahkakinnas, jota hän äsken oli neulonut, oli luisunut maahan. Hänen vieressään porontaljalla nukkui noin kolmivuotias poika. Toisen kengän paula oli auennut, ja punainen hiippalakki oli painunut syvään pikku miehen kasvoille. Aslak lisäsi puita nuotioon. Hän asetti jäätyneitä koivukapaleita varovasti toistensa päälle ja katsoi, että latvapuolet tulivat oviaukkoa kohti. Epähuomiossa joutui kuitenkin yksi kappaleista päinvastaiseen asentoon, tyvi oveen päin. Jouni huomasi sen ja lausui:
— Korjaapas nuotiota.
Aslak silmäsi tulta ja huomasi erehdyksensä. Nopeasti hän käänsi puun toista tietä, tyvipuolen kodan perää, posjoa, kohti ja virkahti naurahtaen, katsahtaen nukkuvaan vaimoonsa:
— Olipa siinä tulla vahinko!
Oltiin hetkinen vaiti ja vedeltiin savuja. Aslak mietti, tulisikohan todella mitään, jos panisi puun väärinpäin nuotioon, vai ei… Sanoivat vanhat tulevan… ihan varmaan… Sanoivat lapsen syntyvän väärinpäin, jalat edellä…
— Onkohan tuohon mitään taikaa, jos panisikin koivupökkylän toista tietä tuleen? kysäisi hän kääntyen lynkäpäisillään Jounin puoleen.
— Onkoko? — Jouni kohottautui istumaan ja rupesi täyttämään uudelleen piippuaan. — On ihan varmaan! Minä olen kuullut monta tapausta, jolloin lapsi on tullut väärinpäin maailmaan. Riha-Pietin vaimo esimerkiksi hakkasi kerran Sarakan puita[29] ja pani tahallaan koivukapaleen väärinpäin nuotioon. Mies korjasi sen heti, mutta eukko oli kiukkuinen luonteeltaan ja käänsi vängälläkin puun… "Katsotaanpas, ukkoseni, tuleeko siitä mitään", sanoi hän sisuissaan… Ja mitekäs kävi?
Vaikka Pieti korjasikin puun paikalleen, niin onnettomuus tuli. Parin päivän päästä vaimo synnytti ja poika tuli väärinpäin, jalat edellä… Ja siinä vääntyi lapsen käsi niin, että on tänäkin päivänä vielä vaivainen.
Vasemmalla kädellä ajaa Pietin-Lassi, niinkuin tiedät, oikealla ei voi tehdä mitään…
— Siitäkö tuo tuli, että äiti pani puun väärinpäin tuleen?
— Siitä. Hän teki sen tahallaan, ja Sarakka ei sitä kärsinyt.Erehdyksen hän kyllä antaa anteeksi, mutta teepäs tahallaan.
Aslakin täytyi myöntää, ettei sitä sopinut tahallaan tehdä.
— Eivät ne haltiat suvaitse tottelemattomuutta, jatkoi Jouni heittäytyen entiseen asentoonsa. — Minä olen itse saanut sellaisen kalliisti kerran maksaa. Tulin markkinoilta Lyngenistä muutamana talvena ja väsynyt kun olin, päätin yöpyä lähelle Kalmuskursua. En jaksanut kauemmas, vaikka olisin kuinka ponnistanut. Tein tulen ja laskin porot hihna kaulassa syömään, kun paikalla oli hyvä jäkälikkö. Siinä odotellessani keiton kiehumista torkahdin hetkeksi, ja arvaapas, miten kävi…? Eteeni ilmestyi pieni, vanha mies, punainen lakki päässä ja poikkinainen peskipuukko kädessä. Se oli staalo. "Siirry pois tästä!" sanoi se. "Tämä on meidän asuinpaikkamme." Heräsin ja katselin ympärilleni. Porot söivät rauhallisina vähän matkan päässä. Niitä ei näyttänyt häiritsevän. Kun keitto juuri oli kiehumassa, ajattelin, etten viitsi siirtyä ennen syöntiä. Luin vain muutaman varaussanan ja pyysin haltioilta ruokarauhaa. Mutta mitäs tapahtui?… Odotellessani lihan kypsymistä, nukahdin uudelleen, ja heti ilmestyi sama äijä kuin ensi kerrallakin. Katsoen minuun syvässä palavilla silmillään hän sanoi puukkoaan heilutellen: "Vai niin! Sinä et näy tottelevankaan ensimmäistä käskyä. Katsopas, mitenkä nyt käy!" Heräsin samassa ja näin, kuinka porot laukkasivat virmapäisinä suoraan Kalmuskursua kohti… Läksin perään hiihtämään, mutta niiden vauhti oli niin hurja, etten nähnyt kuin vilauksen… Tulin kursun reunalle ja näin, että ainakin kaksi härkää oli syöksynyt alas…. Läksin hakemaan toisia, ja koko yön hiihdettyäni löysin ne aamulla noin kolmen peninkulman päästä muutamalta vuomaita. Niistä oli kaksi poissa ja minä tiesin, — missä ne olivat: ne oli staalo korjannut saaliikseen. Palasin nuotiopaikalleni takaisin, ja se oli näky, joka kohtasi minua: Pata oli viskattu monen syllän päähän. Se maata keuvotti kyljellään, ja keitto oli hävinnyt kuin ilmaan. Kuormat olivat kumollaan, yksi siellä toinen täällä. — Se oli staalon kosto.
Koirat, jotka tähän saakka olivat maanneet hiljaa, kuono etukäpäläin varassa, nostivat äkkiä päätään kuin jotakin vainuten.
Jouni silmäsi niitä ja kuulosti:
— Mikäs koiria vaivaa? Tuntuu kuin vainuaisivat jotakin, sanoi hän katsahtaen hiukan levottomana Aslakkiin. — Olin kuulevinani ahkion ratinaa vuomaita päin…
Aslak pistäysi ulos ja palasi tuokion kuluttua.
— En minä kuullut enkä nähnyt mitään, sanoi hän silmäten kysyvästiJounia.
— Taisin sitten erehtyä… Tuli vain mieleeni, että olen liian lähellä kirkkoa, ja siksi kai tuntui, kuin olisi joku ollut ajamassa tänne päin…
Tuli taas hiljaisuus. Miehet polttelivat piippujaan ja mietiskelivät.Jostakin etäältä kuului tunturipöllön huuto.
— Niin, sinustahan on ollut kumma kuulutus kirkossa, virkkoi Aslak havahtuen mietteistään ja lisäten puita nuotioon.
— Mikä kuulutus?
Aslak katseli Jounia hämmästyksissään.
— Etkö ole kuullut? No, sehän ihme! Vouti oli luvannut sinusta 150 markan palkinnon sille, joka tuo sinut kirkolle… joko elävänä tahi kuolleena…
— Onko se totta?
— Niin sanotaan… En minä ole ollut kirkossa, mutta Rasmus Hurri kertoi. Sanoi omin korvin kuulleensa.
Jouni oli aivan tyrmistynyt. Hänelle selvisi yht'äkkiä se omituinen vastaanotto, joka oli tullut hänen osakseen Suonttavaarassa. Hän oli iltahämärissä ajanut taloon, riisunut poronsa ja yrittänyt sisään. Mutta ovi oli pantu säppiin aivan hänen nenänsä edessä. Hän oli kolkuttanut aikansa, mutta kukaan ei ollut tullut avaamaan. Hän oli päätellyt, ettei nimismies ollut kotona, ja että emäntä pelosta ei uskaltanut laskea häntä sisään. Hän oli sitä kovin ihmetellyt, mutta nyt selvisi koko asia. Hän oli henkipatto, jonka kanssa nimismies ei tahtonut enää olla missään tekemisissä. Entisen ystävyyden vuoksi ei ollut kuitenkaan ruvennut häntä vangitsemaan. Oli antanut mennä menojaan. Sillä että nimismies oli ollut kotona, siitä hän nyt oli varma. Hän oli sitten ajanut kirkolle ja päättänyt lähteä katsomaan, oliko Aslak Omma vielä vanhassa kevätpaikassaan, ja niin hän oli tullut tänne.
Hän katsoi Aslakkia, joka poltteli piippuaan ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Vanha viha heräsi luopiota kohtaan, jota sitten Passevaaran juhlien ei ollut näkynyt yhteisillä uhripaikoilla. Tiesi vaikka olisi Aslak ollut liitossa papin kanssa ja miettisi parhaillaan, miten voisi tälle toimittaa sanan hänen täällä olostaan.
— Vai semmoista kuuluu, sanoi hän synkästi. — Sitten olen totisesti liian lähellä kirkkoa! Ei auta muu kuin lähteä ajamaan.
— Tokkopa sentään on tarvis, virkkoi Aslak hitaasti. — Täällähän kyllä olet turvassa. — Eihän sinua kukaan nähnyt kirkolla?
— En luulisi…
— No sitten ei ole hätää. Ole tässä yötä ja lähde aamulla varhain.
Jounin epäluulo vahvistui. Aslak koetti viivyttää häntä. Tiesi vaikka olisi ainakin joku nähnyt hänet kirkolla, ja veisi sanan papille, joka tuossa tuokiossa olisi täällä.
— Vai 150 markkaa! Vähänarvoisenapa pitävät minua, sanoi hän ivallisesti. — Ei sinulla, Aslak, taitaisi olla halua ansaita palkintoa?
Aslak katsoi häntä hämillään ja punastui:
— Mitä tarkoitat?
— No, että sinunhan sopisi ansaita tuo summa. Saisihan sillä parikymmentä vasikkaa, enemmänkin. Voithan ottaa minut nyt kiinni… tahi ampua… tuossahan on pyssy nurkassa… Eikös se ollut "elävänä tahi kuolleena"?
— Ettäkö minä haluaisin saada sinun päärahasi? Älä nyt puhu joutavia, Jouni! En minä vielä niin huono mies ole, että pettäisin vanhan toverini!
— Niinkö on?
— Niin on! Usko jos tahdot! — Vai että minä sinun päärahojasi…?Bärgalak! Niin huonona miehenäkö pidät?
Aslak oli suuttunut ja hänen kätensä vapisi, kun hän risukappaleella otti nuotiosta tulta piippuunsa.
— No kun et, niin et… Sehän on hyvä. Ajattelin vain, että kun olet hyvä ystävä papin kanssa… niin.
— En ole paremmin ystävä kuin vihamieskään. Olen vain päättänyt, etten sekaannut hänen asioihinsa. Mutta vaikka niinkin, niin saat minun puolestani rauhassa olla… Minä en tule sinua ilmiantamaan.
— No, hyvä, hyvä! Jouni nauroi katkerasti.
Samassa rupesivat koirat taas murisemaan. Ne karkasivat pystyyn ja syöksivät haukkuen ulos. Inka heräsi ja hieroi unisia silmiään. Jounin valtasivat pahat aavistukset. Hän hyökkäsi ovelle ja pääsi parahiksi ulos nähdäkseen seisovansa vastatusten papin rengin, Maunun kanssa. Pappi ja suntio juoksivat jälempänä raskaasti huohottaen.
Jouni arvasi paikalla miesten aikeet. Hän silmäsi sinnepäin, missä hänen poronsa oli, mutta nähtyään sen olevain liian etäällä hän huomasi pakonsa mahdottomaksi. Hehkuvin silmin ja kasvot raivosta vääntyneinä hän tapaili pitkää puukkoaan, mutta ennen kuin hän ehti sen vetää esiin, oli Maunu jo hyökännyt hänen kimppuunsa, ja vimmattu, epätoivoinen painiskelu syntyi miesten kesken.
Aslak pisti päänsä oviaukosta, mutta vetäisi sen heti takaisin, nähtyään mitä ulkopuolella tapahtui.
Maunun ja Jounin painiskelu oli yltynyt hurjaksi otteluksi, jossa kumpikin jännitti viimeiset voimansa. Lumi tuprusi heidän ympärillään, ja miesten läähättävä hengitys huurusi raikkaassa ilmassa. Maunu oli ilmeisesti voimakkaampi, sillä hetken kuluttua hän paiskasi puuskuttavan Jounin siljoon, niin että jysähti.
— Aslak, ota pyssy ja ammu! huusi Jouni, teutaroiden Maunun alla tämän painaessa häntä rinnuksista tantereeseen. Mutta Aslak pysyi siivosti kodassa eikä näyttäytynyt.
— Tänne hihna! karjaisi Maunu pidätellen rimpuilevaa Jounia allaan.
— Mene apuun, suntio, että saadaan sidotuksi! huusi Sirma suntiolle, joka kalpeana oli seurannut taistelun kulkua. Suntio juoksi hätääntyneenä paikalle ja ojensi hihnan.
— Sinullako se olikin? sanoi Maunu läähättäen. — Nyt tämä peijakas pääsee! jatkoi hän rynnistellen maassa makaavan Jounin kanssa, joka yritti tempautua irti hänen otteestaan. — Ole koreasti siinä, tahi lyön hampaat kurkkuperääsi! Etkö tottele, vietävä! Tuosta saat!… Vai puremaan aiot…!
Maunu iski nyrkillä Jounia suulle. Kirkas, punainen veri purskahti hangelle, ja Jouni hellitti hampaansa Maunun kädestä, johon oli pureutunut kiinni.
— Pidä päästä kiinni, sillä aikaa kun minä sidon kädet! huusi Maunu suntiolle. — Se vietävä puree kuin ahma.
Suntio totteli kehoitusta, ja pian oli Jouni saatu köysiin. Hän makasi avutonna kyljellään, suu vaahdossa ja silmät verestäen. Huuli oli turvonnut Maunun lyönnistä, ja veri tippui hiljalleen suusta, värjäten lumen punaiseksi. Hänen rintaansa paisutti suunnaton raivo, joka uhkasi aivan tukehduttaa hänet.
Aslak Omma oli tällä välin kömpinyt kodastaan ja katseli ihmetellen maassa makaavaa Jounia. Hänestä tuntui koko tapaus pahalta unelta. Hän oli aivan ymmällä. Sen hän tajusi, että Jouni oli nyt hukassa. Hämmästys ja pelko, johon sekaantui epämääräistä säälintunnetta, täytti hänen mielensä.
— Siit! ärjäisi hän koirille, jotka haukkuivat yhteen ääneen ja kiersivät miehiä tapaillen kiinni peskin helmuksista.
— Olisit äsken usuttanut ne noiden kirottujen päälle, jotka hyökkäsivät kimppuuni kuin salakavalat hukat! sähisi Jouni sylkäisten pitkän verisyljen hangelle. — Mutta eihän sinussa ole miestä! Raukka olet, suuri raukka, joka et todella ansaitse muuta kuin virsikirjan käteesi pyssyn ja suopungin asemesta! Senpävuoksi syököön hukka laumasi ja polttakoon tuli kotasi, sinä katala luopio, joka olet hylännyt isäisi uskon ja heittäytynyt papin orjaksi! Ole kirottu, sinä ja sinun jälkeläisesi!
— Pidäpäs nyt suusi koreasti kiinni! Sinä olet nyt meidän vallassamme, lausui Sirma kuivasti.
— Teidän vallassanne! huusi Jouni hammasta purren. — Muista pappi, etten koskaan jää sinun valtaasi! Sinä et ole saapa sitä nautintoa, että näkisit Paulus-Jounin lähtevän viimeiselle matkalleen, et sinä ilmoisna ikinä…!
Hän kiristeli hampaitaan, niin että leukapielet rutisivat.
— Kuulehan kerskuria! Nostakaa, miehet, rekeen herja, jotta pääsemme lähtemään.
Suntio ja Maunu kävivät Jouniin käsiksi ja retuuttivat hänet rekeen, jonka edellinen oli noutanut paikalle. Siihen sidottiin sitten mies seljälleen, tiukkaan ja tukevasti, jottei pääsisi pakenemaan.
Lähdettiin paluumatkalle.
Suntio talutti poroa, jonka reessä Jouni makasi. Sirma ja Maunu astuivat perässä. Rudon toisessa laidassa valjastettiin sinne jätetyt porot, ja lähdettiin ajamaan äskeistä jälkeä takaisin. Maunu ajoi nytkin edellä ja viimeisenä Sirma. Hänen ja suntion välissä kulki Paulus-Jouni, Lapin kuuluisa tietäjä matkalla esivallan eteen.
Oliko nyt viimeinkin pappi päässyt voitolle?
Tätä kysymystä mietti Jouni maatessaan sidottuna reessä ja katsellessaan puiden latvoja, joissa viriävä aamutuuli hiljaa suhisi. Tässä taistelivat keskenään vanha ja uusi usko, jotka kumpikin vaativat ihmisten sydämiä omikseen. Vanha usko oli isiltä peritty. He olivat opettaneet kannuksen käytön, he olivat neuvoneet taiat ja arpomiset. Jouni ei voinut käsittää, mitä pahaa vanhassa uskossa oli, varsinkin kun lappalaiset mielellään ottivat uudenkin opetuksen vastaan. Hehän kastattivat lapsensa, niinkuin esivalta käski. Ja vaikka kaste kotona pestiinkin pois, niin mitä se pappiin kuului, kun taivuttiin hänenkin kasteelleen tulemaan? He maksoivat verot kuninkaan voudille, suorittivat kymmenykset kahdelle jopa kolmellekin papille yht'aikaa ja kävivät kirkossa suurina juhlina, maksoivat sakot ja istuivat jalkapuussa. Miksi he eivät sitten saaneet kotona seidoille uhrata ja kannusta rauhassa viljellä? Sitä ei Jouni voinut käsittää. Uusi usko oli tullut Lappiin kuninkaan voudin ja pirkkalaisten mukana ja ruvennut vaatimaan rajatonta valtaa lappalaisten yli. Ristinjumala ei tahtonut elää sovinnossa Suurjunkkarin eikä seitojen kanssa, vaan vainosi niitä armotta. Sen olivat jalkapuut ja mustat penkit, sen ripit ja sakot, sen vankila ja polttorovio… Ja suuren vallan se olikin jo saavuttanut lappalaisten keskellä, vaikka sen valta Jounin mielestä perustuikin itsekkyyteen ja vääryyteen…
Sirma mietti samoja kysymyksiä.
Miksi oli pakanuuden voima niin suuri, että täytyi tällaisiin keinoihin ryhtyä sen tukahduttamiseksi: saada vaikenemaan sen tukipylväät, tietäjät? Siihen oli vaikea vastata. Mutta yksi asia hänelle oli selvä: Jumalan voima oli vielä suurempi ja se murskasi maahan noituuden ja poltti poroksi velhot ja poppamiehet. Niin oli myös käyvä suuren noidan, Paulus-Jounin. Hän oli matkaava alas eikä ikinä palajava!
Hänen silmiinsä syttyi kiihkon tuli, kun kirkko tuli näkyviin. Se oli tosin pieni, mutta sen mahti oli suuri, sillä se oli vanhurskaan Jumalan temppeli keskellä pimeää taikauskon ja pakanuuden maata.
Porot mulkkasivat metsästä kirkkomäkeä rajoittavalle vuomalle. Jounin silmät sattuivat pienen puukirkon ristiin ja hänen sydäntään karvasteli ja vihloi. Risti oli hänelle orjuuden merkki. Risti kertoi menetetystä vapaudesta, merkitsi ehkä ikuisia jäähyväisiä näille tuntureille… Ja samassa hetkessä Jouni tunsi, kuinka paljon hän rakasti tuntureita, ja kuinka raivokkaasti hän vihasi ristiä tuolla tornin huipussa. Hän kirosi sen ja sen edustaman vallan. Hän sadatteli sitä jumalaa, jonka sanottiin tuollaisella ristillä kuolleen. Oh, hän olisi huutanut riemusta, jos tuo ristitorni olisi kaatunut, luhistunut kokoon, mennyt murskaksi! Hän olisi toivonut, että maa olisi sen niellyt. — Mutta torni seisoi järkähtämättömänä, ja risti kuvastui aivan selvästi vaaleaa itätaivasta vasten. Jouni ei saattanut siihen enää katsoa, vaan käänsi päänsä toisaalle ja puri hampaat lujasti yhteen. Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä pappilan päätykamarin ikkunaan, josta pelästyneet kasvat tähystivät häntä. Nuo lempeät silmät ilmaisivat osanottoa ja sääliä.
Jouni tunsi Kaarinan, ja hänen sydänalassaan läikähti omituinen tunne, joka hiljalleen repi rikki hänen kovettuneen vihansa kappale kappaleelta. Eikä hän pannut vastaan sydämessään. Hän salli vihansa sulaa ja tahtoi säilyttää tuon toisen tunteen. Ja kun Maunu ryhtyi päästelemään häntä siteistä, hän painoi silmänsä kiinni, ettei vihamiehen näkeminen häiritseisi sydämessä vellovaa lämpöä ja hellyyttä.
Pohjan taivaalle oli ruvennut kerääntymään mustan- harmaita pilviä. Ne levisivät vähitellen yli koko avaruuden ja peittivät auringon. Ilma jäähtyi tuntuvasti. Lumi, joka aamulla oli ollut nuoskeaa, jäätyi hiljalleen ja narskui jo puolenpäivän aikaan kovana pappilan pihalla puuhailevien miesten askelista.
Erkin Maunu suntion kanssa kiinnitti reslaa liisterekeen, jossa Jounia seuraavana päivänä piti lähdettämän viemään Jukkasjärvelle ja sieltä edelleen alamaahan.
— Luulen, että siitä nousee myrsky illaksi, virkkoi suntio silmäten taivaalle. — Meillä on huomenna menemistä, jos aiomme Sopperoon yöksi. Ei ole leikkiä päästä keväälläkään Sattamasvuoman yli, jos on oikea jumalan ilma. Ja sitten vielä tällainen kallisarvoinen kuorma. Minusta olisi varminta saada kolmas mies kumppaniksi… Arveluttaa vähän, miten käy.
— Sinä tunnut olevan kovin peloissasi, nauroi Maunu, pidellen reslaa kohdallaan, sillä aikaa kun toinen sitä sitoi. — Taidat todella pelätä Jounia?
Tiesi hänet… mutta mielelläni en sille matkalle lähde. Kovin oli vistoa jo tämä kiinniottokin, vastasi suntio, silmäten tupakamarin ikkunaan kuin varoen, ettei hänen puheensa sisälle kuuluisi.
— Ole huoleti! Tässä köllöttää mies kauniisti siihen saakka, kunnes joutuu parempiin käsiin, puheli Maunu. — Kunhan saamme Jounin kunnialla voudin huostaan, niin olemme tehtävämme tehneet. Vouti kyllä matkan jatkamisesta huolen pitää. Kaupunkia pääsee Jouni katsomaan ensimmäisen ja viimeisen kerran. Suntio ei vastannut mitään.
— Mutta mitä sanot, jos hän loihtii manalaiset niskaamme? kysäisi hän tuokion kuluttua.
— Mitä joutavia! Ei taida olla Jounilla enää apua siitä väestä…Hänelle näyttää koittaneen hylätyn osa.
— Älä sano… minä en juuttaaseen luota ollenkaan. Tiesi jo, mitä voimia hänellä on hallussaan. Oudonnäköisenä istuu mies pirtissä… Mutta minulle ei hän ainakaan mitään mahda.
Suntio vetäisi köydenpään solmuun keulatakan ympäri, ja reki oli valmis. Miehet työnsivät sen natan kupeelle.
— Mitä varokeinoja sinulla sitten on? tiedusteli Maunu. Olisipa soma tietää, että voisin varautua minäkin.
Suntio ei ollut oikein selvillä, puhuiko Maunu totta vai leikkiä. Se oli aina sellainen irvihammas.
— Lupaatko, ettet kerro papille, niin sanon? kysyi hän salaperäisenä.
— Olkoon menneeksi!
— Mutta onko varma, ettet kerro?
— No, en, en… Sano pois vaan!
— Tulehan sitten tänne!
Suntio meni navetan taa, ja Maunu seurasi perässä.
— Sehän taitaa ollakin koko temppu! sanoi hän hymyillen, vaikka uteliaisuus loisti silmistä.
— Älähän puhu mitään…! Katsopas tätä!
Suntio oli kaivanut poveltaan linnun sulan, jonka poikkileikattuun päähän oli pistetty pienen pieni korkkitulppa. Sisällä oli kirkasta, hopeankarvaista ainetta.
— Katsopas, puheli suntio ja piteli sulkaa Maunun edessä. — Tässä on korpin sulka, joka on pantu tyvestä poikki, niinkuin näet, ja johon on sisälle tipautettu muutama pisara elohopeaa. Tätä kun pitää povellaan, eivät manalaiset mahda mitään.
Maunu katseli kummissaan taikakapinetta. Uteliaisuus oli saanut täydellisen voiton pilkantekohalusta.
— Jottako tuo sitten auttaa? kysyi hän vakavana.
— Ihan varmaan! Kuulepas, kun menin ensi kerran tapuliin, sen jälkeen kuin olin pelastunut lappalaisten kynsistä, säikähdin niin, että olin siihen paikkaan jäädä Koko tapuli oli täynnä pieniä, hiipiviä olentoja. Niitä istui luukkujen reunalla, kurkisteli kellotelineen takaa ja kiipeili soittohihnaa myöten kuin kärppiä. Joka taholla vain heiluvia jalkoja, tirkisteleviä päitä, sipinää ja supinaa, tissutusta ja tassutusta. Tempaisin luukut auki ja soittaa heläyttelin niin paljon kuin jaksoin. Silloin ne kaikkosivat pois siinä silmänräpäyksessä, mutta heti kun kellon ääni oli vaiennut ja olin saanut tapulin luukut kiinni, ne olivat jälleen entisillä paikoillaan. Ja sama sipinä ja supina alkoi uudelleen. Peljästyin niin, että olin tulla suin päin tapulista alas.
— Tiedätkö, mitä väkeä se oli?
— Luulenpa tietäväni…
— Taisi olla kirkon väkeä?
— Niin oli. Joka sunnuntai uudistui sama kamala meno, ja lopulta en ollut uskaltaa koko tapuliin… Mutta sitten sain muutamalta lapinvaimolta tämän, ja siitä saakka on tapuli ollut hiljainen ja rauhallinen niinkuin ennenkin.
Maunu oli kuunnellut korvat hörössä.
— Vai semmoista! Katsohan veitikoita! sanoi hän ihmeissään.
Niin, mutta sen jälkeen on ollut täysi rauha.
— Niin vain. Taitaa ollakin koko tehokas keino… Mutta minä tiedän myöskin sellaisen, joka auttaa yhtä varmasti.
— Sanohan!
— Lue isä-meidän kolmella eri kielellä, niin eivät hätyytä.
— Mutta jospa ei osaa…?
— Sepä se kyllä… Tuo sulkahoito on silloin parempi.
Miehet lähtivät pirttiin.
Oven suussa istui Paulus-Jouni lattialla samoin kuin edelliselläkin kerralla, mutta nyt vielä lujemmin köytettynä. Miehet istahtivat penkille ja tarkastivat häntä uteliaina.
— Katsohan! kuiskasi suntio kauhuissaan. — Sillähän on silmät nurinpäin päässä!
Maunu säpsähti ja tuijotti Jouniin kalpeana.
Tämä nojasi seinään puoleksi makaavassa asennossa ja näytti katselevan kattoon. Silmät painahtivat tuontuostakin kiinni, mutta revähtivät jälleen auki, paljastaen vain silmävalkuaiset, jotka pyörivät syvissä kuopissaan. Jonkun aikaa räpyttivät silmät kiihkeästi, sitten ne asettuivat taas, jääden tuijottamaan suoraan eteenpäin.
Maunu hiipi vangin luo ja katsoi häntä kasvoihin. Katse oli suunnattu suoraan eteenpäin, mutta ei näyttänyt tarkkaavan mitään määrättyä kohtaa. Se oli sisäänpäin kääntynyt ja omituisen verhottu. Maunu kuljetti kättään Jounin silmien edessä, mutta ne eivät rävähtäneetkään.
Samassa tuli Kaarina pirttiin ja pysähtyi takan luo, seuraten arkanaMaunun puuhia.
— Onko hän sairas? kuiskasi hän hiljaa.
— En minä tiedä, mikä häntä vaivaa. Näyttää aivan tiedottomalta…
— Minä menen herättämään pastorin, sanoi Kaarina ja yritti lähteä, mutta samassa Jounin katse selkeni ja hän suuntasi sen kirkkaana papinvaimoon.
— Kaarina! lausui hän heikosti ja äänessä värisi soimausta, joka vaikutti niin kummallisen herpaisevasti Kaarinaan.
Tämä meni vangin luo ja kysyi hillitysti:
— Onko Jouni sairas?
— En, vastasi hän hiljaa ja katsahti merkitsevästi Maunua ja suntiota, jotka äärimmäisen uteliaina odottivat, mitä hän sanoisi.
Kaarina ymmärsi hänen tarkoituksensa. Jouni ei halunnut puhua toisten läsnäollessa.
Hän meni rukkinsa luo ja istui kehräämään. Tuokion vallitsi huoneessa hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kuin rukin yksitoikkoinen hyrinä. Lopuksi katkaisi suntio vaitiolon ja kysäisi:
— Vieläkö herr' Vuolevi nukkuu?
— Vielä… kovin oli väsynyt…
— Väsyttämäänpä tässä alkaa jo meitäkin, kun on koko yö valvottu.
Tuli taas hiljaisuus.
— Ehkäpä Maunu menee suntion kanssa noutamaan vettä saunaan, sanoi Kaarina hetkisen kuluttua. — Tuolla näkyy olevan kelkka navetan edessä… Olisitte vähän apuna Maaritalle.
Miehet lähtivät, ja Kaarina jäi Jounin kanssa kahden. Hän keskeytti kehräämisen ja astui ovensuuhun. Jouni istui silmät ummessa.
— Mitä Jounilla oli sanottavaa? kysyi hän. Jouni avasi silmänsä ja katsahti ympärilleen.
— Niin, nyt ei ole ketään pirtissä. Voit puhua huoleti. Jouni katsoi papinvaimoon pitkään eikä puhunut tuokioon mitään. Sitten hän kysyi:
— Missä on lupauksesi, Kaarina?
Hänen äänessään värähti tuskallinen, surunvoittoinen sävy.
Kaarina hätääntyi, ja kyyneleet kohosivat silmiin. Jouni syytti häntä vapautensa menettämisestä.
Usko minua, Jouni, puhui hän vakuuttavasti. — En voinut sille mitään. Kaikkeni olen tehnyt… olen pyytänyt ja rukoillut, mutta turhaan. Herra Olaus ei ole se, joka taipuu edes vaimonsa rukouksiin, silloin kun uskoo olevansa oikeassa.
Jouni katsoi häntä pitkään eikä vastannut mitään.
— Huomennako minua lähdetään viemään? kysyi hän vihdoin.
— Niin kai.
— Mihin?
— Alamaahan… luultavasti Hernösandiin…
— Mitä varten?
Kaarina painoi rintaansa ja hengitti raskaasti.
— Voi, älä kysy, Jouni!… Se on niin hirveää. Tiedäthän itsekin…
Samassa palasi Maunu, ja Kaarina pyyhkäisi silmiään vetäytyen rukkinsa luo.
— Siellä tulee kova myrsky, virkkoi Maunu sytyttäen piippunsa. — Jorp'oivi huokaa raskaasti ja se on paha merkki… Saa nähdä, miten huomenna päästään matkaan.
Jouni istui silmät ummessa ja näytti nukkuvan. Mutta se oli vain näennäistä. Hänen ajatuksensa toimivat täydellä tarmolla ja niiden koko voima oli suuntautunut yhtä ainoata asiaa pohtimaan: kuolemaa. Mutta ei häpeällistä kuolemaa kaukana alamaassa, vaan vapaaehtoista eroa elämästä.
— Mihin suntio jäi? kuuli hän Kaarinan kysyvän.
— Maaritaa auttamaan saunan lämmityksessä.
Rukki hyrisi hiljaisessa pirtissä ja lankaa kertyi kerälle. Jounin ajatukset kehräsivät myös vilkkaina ja voimakkaina. Hän oli tehnyt päätöksensä: alamaahan hän ei lähde. Sitä voittoa ei pappi tule saavuttamaan, ei konsanaan! Hän lähtee itse vapaaehtoisesti saivokansan luo. Ennen huomista hän on oleva siellä, onnellisten, vapaiden vainajain parissa. Tuonen hiljaisilla tuntureilla…
Jospa hänellä olisi ollut rumpunsa! Hetkessä hän olisi silloin sinne päässyt, sillä hän oli tottunut loveen lankeamaan. Jo viisivuotiaana hän oli ensi kerran hengessä liikkunut saivokansan keskuudessa. Ja sitten monen monta kertaa sen jälkeen. Tiet hän kyllä tiesi, opas oli keino. Tarkkaan oli Staalo-Oula opettanut, visusti varannut, ja oikein oli neuvonut joka kohdassa. Ei ollut koskaan vastuksia sattunut. Hyvin oli saivokansa vastaanottanut, helposti takaisin laskenut, kun hän oli tietoja hakemassa käynyt. Ja nyt ottavat ilolla. Takaisin hän ei enää tahdokaan… Sinne hän jää isien ja heimonsa luo vapaana henkenä vaeltamaan.
Kun olisi ollut rumpu! Mutta sehän oli turha toivomus. Mistä se nyt tulisi, ja jos tulisikin, niin sitä olisi mahdoton käyttää. Ei olisi papin väki sallinutkaan. Mutta ei ollut rumpua tarviskaan. Löytyi vielä yksi keino ja sitä oli nyt koetettava. Ja se tulisi varmaan onnistumaan, sillä sitä ei papin väki osaisi pitää vaarallisena, paitsi pappi itse — ehkä. Mutta hänhän nukkui… Jospa nukkuisi koko illan!
Löytyi siis keino vielä, sekin Staalo-Oulan opettama. Hän oli sitä koettanut niin monta kertaa, että tiesi taidon tehoavan.
Jos ei ollut rumpua käsillä — niin oli Oula neuvonut — tuli ottaa pytynkansi taikkapa vain ohut laudankappale, jos ei muuta sattunut olemaan, ja takoa sitä voimakkaasti sekä laulaa joku parhaista joiuista. Silloin pääsi henki Saivoon yhtä helposti kuin konsana rummunkin avulla. Ensi kerran hän oli taitoa koettanut muutamana kesänä ollessaan nimismiehellä heinänteossa.
Hän oli ottanut voipytyn kannen, takonut sitä lusikalla voimakkaasti ja joikunut parasta, mitä oli osannut. Hetkinen vain, niin hän oli ollut lovessa ja vaellellut ympäri Saivomaata: milloin oli uiskennellut kalana, milloin lintuna lentänyt, milloin kiemurrellut käärmeenä. Ja suurella ihastuksella oli saivokansa hänet vastaanottanut. Ei ollut mielinyt takaisin laskeakaan — ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt väkivoimalla riistäytyä irti heidän lumoistaan. Lähellä oli jo ollut sinne jäänti, ja hän olisi varmaan jäänytkin, jollei maan päällä olisi ollut avustajaa, joka kutsui hänen henkensä takaisin tuonen tanhuvilta.
Nimismiehen heinämiesten joukossa oli ollut eräs lappalaisvaimo, joka oli ruvennut hiljaa joikumaan, nähdessään hänen ruumiinsa liian kauan liikkumattomana lepäävän. Mutta kovalle oli ottanut sittenkin, ennen kuin henki oli päässyt ruumiiseen palaamaan. Mutta vihdoin oli palannut. Kun hän oli avannut silmänsä, oli avustajavaimo ollut kumartuneena hänen edessään, ja heinämiesten kasvot oli kauhu kalventanut. "Sinä olet suuri noita!" oli vaimo sanonut. "Tuon on vain Staalo-Oula tehnyt ennen sinua."
Kerran hän oli tehnyt saman matkan ohuen laudankappaleen avulla. Mutta sillä kertaa hänellä oli ollut taitavia avustajia useampia. Ilolla oli taaskin Saivossa vastaanotettu, oli kehoitettu jäämään toisten suurten tietäjäin joukkoon, mutta kun hän oli sanonut olevansa vielä tarpeellinen maanpäällisen heimon keskuudessa, missä Ristin-Jeesuksen tietäjä jo taikojaan teki, oli päästetty takaisiin. Ja hyvät tiedot hän oli saanutkin matkaansa, hyvät tiedot, taiat mainiot, joita hän sitten oli monta kertaa käyttänyt heimolaistensa hyväksi… Mutta nyt hän halusi pois. Nyt ei häntä enää kukaan tarvinnut. Silloin vielä, kun hänen onnistui paeta pappilasta, luuli hän olevansa tarpeen. Hän oli pitänyt vapauden saantia merkkinä siitä. Ja hän oli huomannut olleensa oikeassa, sillä yhä runsaammin oli lappalaisia ruvennut viime aikoina yhteisillä uhreilla käymään. Mutta se oli ollutkin vain merkki vanhan uskon lopusta. Nyt hän ymmärsi sen. Ennen häviötään se oli vielä kerran puhjennut kukoistukseensa, niinkuin kaunis iltarusko auringon laskettua vielä julistaa päivän valtaa. Kun hän katseli ympärilleen, oli jo luopioita paljon, ja Ristin-Jeesuksen mahti kasvoi päivä päivältä. Hänen toinen kiinnijoutumisensa oli merkki Saivosta, jossa vanha usko ja isien voimallinen tieto eli täydellisenä. Sinne lähtee hän.
Jouni avasi silmänsä. Palvelustyttö ei ollut pirtissä. Hän oli ainoa, joka voisi vaikeuttaa hänen matkaansa, vaikkakaan ei sitä kokonaan estää. Hän voisi joiullaan kutsua häntä takaisin ja niin tehdä hänen ensimmäiset hetkensä Saivossa vaikeiksi. Mutta ei ollut yhtään luultavaa, että Maarita huomaisi sellaiseen ryhtyä. Eikä uskaltaisikaan.
Kaikki muut seikat, joita Jouni mietti, suosivat vain hänen alettaan. Hiljaisuutta ei tulisi kestämään niin pitkälti kuin oli välttämätöntä, jotta tietäjän henki pääsisi palaamaan. Päinvastoin oli melkein varmaa, että huoneessa syntyisi liikettä ja kolinaa, joka vain auttaisi hengen irtaantumista. Herr' Vuolevi ryntäisi pirttiin ja tarttuisi häneen kiinni, tunnustelisi ja pudistelisi, niinkuin pyörtynyttä ainakin, ja silmänräpäyksessä katkaisisi viimeisenkin siteen hengen ja ruumiin väliltä. Sillä tuskinpa kukaan silloin muistaisi, ettei loveen langennutta tietäjää saanut mennä koskettamaan, jos mieli saada hänet virkoamaan.
Ulkoa kuului pahaa ennustava jyminä, ja Jouni tiesi, mitä se merkitsi: tuntureilla raivosi lumimyrsky. Yhtäkkiä syöksähti savua huoneeseen. Voimakas tuulenpuuska oli pyyhkäissyt savutorvea. Ei kulunut pitkää aikaa, ennen kuin ikkunanruuduissa rupesi vinkumaan ja seinissä ryskämään. Eteisen ovi paukahti rämähtäen kiinni.
— Myrsky tuli kuin tulikin, kuuli Jouni Maunun sanovan. — Katsokaapa, Kaarina-emäntä, minkälaisia ryöppyjä! Tuskin eroittaa saunaa niiden seasta.
Ulkona ryski ja vonkui. Tuntui kuin kohottaisi myrskytuuli pienen pirtin ilmaan. Takka löi savua sisään vähänväliä.
— Taitaa olla parasta sammuttaa tuli, huomautti Maunu.
Kaarina kaasi vettä lieteen, jossa tuli pihisten sammui.
— Tämähän vasta hirmuista! päivitteli hän. — Tällaista myrskyä en muista vielä nähneeni.
— Ei tämä olekaan tavallinen myrsky, sanoi Maunu salaperäisenä. —Tiesi, vaikka olisi koko Manalan väki liikkeellä…
— Ei saa puhua sellaista! torui Kaarina siirtäen rukkinsa nurkkaan.
— No… eipä sitten.
Samassa tuli suntio sisään juoksujalassa.
— Sepä vasta jumalan ilma! sanoi hän puistellen lunta päältään. —Aivan tahtoo viedä miehen matkassaan., Oh, täällähän on savua!
— Pannaanpa ovi auki vähäksi aikaa, sanoi Kaarina ja avasi oven. — Mutta Jouni ei taidakaan tarjeta siinä, Ehkä Maunu suntion kanssa nostaa hänet peremmäs. Hänelle tulee kylmä tuossa ovensuussa.
— Ei tarvitse! sanoi Jouni. — Kyllä tässä tulee toimeen. Olisin kiitollisempi, jos irroittaisitte käsiäni vähän. Ne ovat aivan tunnottomat.
Maunu silmäsi kysyvästi Kaarinaan.
— Päästä! sanoi tämä.
Maunu irroitti köyden. Jounin kämmenet olivat melkein mustat ja ranteissa näkyi syvä, valkoinen juova.
Hän oikoi käsiään saadakseen veren niissä kiertämään. Hänen kalpeat kasvonsa olivat iloiset ja silmät loistivat kirkkaina. Ulkona pauhasi myrsky entistä voimakkaammin. Se valitti nurkissa niin vihlovasti kuin kuolemankielissä oleva ihminen.
Hän kuunteli myrskyn ulvontaa. Se oli tuttu ääni hänelle. Siinä soivat vainajain huudot. Ne huusivat häntä luokseen.
Jouni oli koko ajan pitänyt silmällä kauhaa, joka riippui vesisaavin kyljessä. Siinä olisi hänelle kannus, mutta miten saada se. Samassa iski hänen päähänsä hyvä ajatus ja hän hymyili salaperäisesti.
Kaarina-emäntä meni viereiseen huoneeseen ja silloin huomasi Jouni otollisen hetken tulleen.
— Annapas, Maunu, vähän vettä… kuivaa niin kurkkua. — Tuossahan on kauha saavin kyljessä, pyysi hän nöyrästi.
Maunu ojensi kauhan, ja Jouni joi pitkin, ahnain kulauksin. Hänen kasvonsa kalpenivat omituisesti, silmiin syttyi kaukainen katse, ja rinta huokasi raskaasti.
Kaarina palasi pirttiin.
— Pane jo ovi kiinni! sanoi hän Maunulle.
Jouni käänteli kädessään kauhaa ja katseli sitä tutkivasti.
— Mistä tällaisia saapi? kysyi hän kuin sivumennen naputteli sormellaan kauhan pohjaa.
— Ruijasta se on, vastasi Maunu pitäen silmällä vangin puuhia.
Tämä naputteli kauhaa kuin ajatuksissaan ja käänteli sitä puoleen ja toiseen.
— Mitä merkillistä siitä löydät, kun niin tarkkaan tutkit? kysyi hän hymyillen. — Se ei taida sentään loihtuvälineeksi kelvata?
— Kuka tiesi, jos kelpaisikin, vastasi Jouni kuin leikillään ja katsahti hymähtäen Maunuun.
— No, koetahan!
— Mitä Maunu taas joutavia! torui Kaarina. — Että viitsitkin!
— No, leikki sijansa saakoon… En minä nyt niin totta tarkoittanut.
Sillä välin oli Jouni ruvennut naputtelemaan kauhaa yhä kovemmin. Hänen silmiinsä syttyi kuumeinen kiilto, sieraimet laajenivat ja suupielet värähtelivät. Hän rupesi hiljaisella äänellä laulamaan omituisen surullista säveltä.
Maunu iski suntiolle silmää. Tämä poltteli piippuaan ja näytti hiukan pelokkaalta. Kaarina yritti jo keskeyttää joutavan ilveilyn, kun samassa kaikkien huomio kiintyi laulun sanoihin:
— Mua kutsuu kuollehetnyt Saivomaahan jo.Voiaa…Hengessä äidin nään:hän lypsää porojarannalla järven laajan,min vesi kirkastakuin tunturissa lähteen.Voiaa…
Laulu kaikui surullisena, ja Jounin ääni värisi sisäisestä liikutuksesta. Myrskyn kohina ulkona oli kuin valtava säestys laulun valittavalle sävelelle. Kaikki kuuntelivat henkeään pidätellen. Tämähän ei ollutkaan tavallinen joiku. Sehän muistutti melkein virttä.
— Vierellä rantaäyrään sinisen seisoo kota, ja kullankeltaisna sen nousee savu ilmaan.
Ihmeellistä! Sehän oli merkillinen laulu! Suntio laski piippunsa penkille ja kuunteli hartaana.
Jounin ääni kohosi, sai tummemman soinnun. Hänen kasvonsa kävivät juhlallisen vakaviksi, ja katse tähtäsi kaukaisuuteen.
— Myös taattoni mä nään: joukossa tietäjäin, kasvoillaan totisuus, hän istuu, hiippalakki, laella tunturin. Voiaa… Pilvissä huippu ui, ja alla avartuu kultainen vuoma, laaja, laidoilla jonka huokaa hopeinen koivikko… Voiaa…
Jouni tärisytti kauhan pohjaa yhä tulisemmin, ja hänen äänensä soi täyteläisenä, riemukkaana:
— Myös heimoni mä nään, tuon suuren saamekansan: elävät onnellisna kätkössä tunturin, min yllä asustaa kepeä Tuonen hämy, ja verhoo rinteitä jäkäläpeitto pehmyt… Voiaa!
Loppusäkeet laulettiin hillitysti, mutta samalla riemuisasta. Niiden sävelessä väreili kokonainen maailma sanoin kuvaamatonta onnen ja vapautuksen tunnetta, ja se muodosti omituisesti tenhoavan vastakohdan ulkona laulavan myrskyn rajulle tohinalle.
Jounin silmät loistivat, ja voimakas puna peitti hänen kasvonsa. Rinta nousi ja laski kuin meren maininki, ja syvä, onnellinen huokaus purkautui kuuluviin.
Mutta yht'äkkiä kasvot kalpenivat, ja katse sai salaperäisen, sisäänpäin kääntyneen ilmeen. Näytti kuin olisi häntä kohdannut äkillinen pyörtymys. Ääni tosin heikkeni, mutta värisi silti ihmeellisen tunteellisena, ja autuaallinen hymy kirkasti laulajan kasvot.
— Kas, silkkikarvaiset käy porot laitumella, ja nuoret paimenet kirmaavat kirkkain kasvoin jälessä Tuonen karjan. Voiaa… Rinteitä tunturin, lempeitä laaksoja nyt kiirii äänten helke, autuitten joikulaulu: Voiaa…!
Viimeinen sävel hukkui melkein kokonaan myrskyn pauhinaan. Jouni huokasi syvään pari kertaa, pää painahti rinnalle, ja kauha solahti kädestä. Ruumista värisytti voimakas puistatus, ja raskaasti korahtaen hän kaatui seinää vasten.
Kaarina hypähti kirkaisten ylös, ja Maunu ja suntio riensivät vangin luo. He olivat molemmat kuin pilvistä pudonneita.
Jouni makasi seinää vasten kalpeana kuin ruumis. Kauniit, nuoret kasvot, joita äsken kirkasti autuas hymy, olivat nyt tuskallisesti vääntyneet. Hän näytti saaneen kouristuskohtauksen, sillä kädet olivat jäykästi nyrkissä, ja hampaat purivat kiristen yhteen.
— Irroittakaa jalkanuorat, että veri pääsee paremmin kiertämään, kehoitti Kaarina nyyhkyttäen.
Maunu tarttui jalkoihin ja yritti ruveta köyttä päästämään, mutta samassa tärisytti Jounin ruumista uusi, voimakas puistatus, ja Maunu tempaisi äkisti kätensä pois.
— Se lankesi loveen, kuiskasi suntio. — Meidän täytyy olla aivan hiljaa, niin hän virkoaa.
Kului hetkinen mitä tuskallisemmassa odotuksessa, jolloin ei kuulunut muuta kuin myrskyn kohina ja tuiskun rapina ikkunaruutuja vasten.
Yht'äkkiä paukahti eteisen ovi, ja Maarita hyökkäsi sisään hengästyneenä ja kauhuissaan.
— Kirkonkello soi!… Myrsky on kiskonut tapulin luukut auki! huusi hän.
Samassa syöksyi herra Olaus pirttiin. Hän oli herännyt myrskyn pauhinaan ja kuullut Maaritan jotakin huutavan.
— Mitä Maarita sanoo? kysyi hän, unisissa silmissään säikähtynyt ilme.
— Tapulin luukut ovat auki… ja kirkonkello soi kuin tulipalossa!
— Suntio, mene panemaan luukut kiinni! komensi herra Olaus, ja samassa hävisivät viimeisetkin unenjäljet. Hän silmäsi ympärilleen ja huomasi miesten kalpeat kasvot ja vaimonsa itkettyneen, hätääntyneen katseen.
— Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän ihmeissään.
Hän katsahti nurkkaan, jossa Jouni istui seinää vasten. Leuka oli painunut rinnalle, ja kädet riippuivat hervottomina.
— Mitä… mitä tämä on…? Mies makaa kuin kuollut!
Hän kumartui vangin puoleen ja tarttui häntä käteen.
— Mitä ihmettä…? Käsi aivan tarmoton! Kuollutko hän on?
Maunu ja suntio selittivät tapauksen.
Kun he olivat lopettaneet, astui herra Olaus kiivaasti muutaman askeleen edestakaisin ja istahti sitten pöydän päähän, jääden raskaasti hengittäen tuijottamaan eteensä.
Huoneessa vallitsi kolkko äänettömyys, jota häiritsi vain naisten tukahutettu nyyhkytys ja ulkoa kuuluva myrskyn kohina.
Herra Olaus nousi hitaasti ja meni Jounin luo. Pitkän aikaa hän katseli kuolleen vastustajansa elottomia piirteitä. Sitten hän kääntyi Maunun puoleen ja virkkoi soinnuttomasti, osoittaen vangin jaloissa olevia nuoria:
— Ota nuo pois…
Hän astui hiljaa ulos, hartiat kumarassa, ja Maunusta näytti, kuin olisi hänen leukansa vapissut.
* * * * *
Kun Maunu ja suntio hetkistä myöhemmin kantoivat Jounin ruumiin ulos, riehui myrsky kauhistuttavalla voimalla. Se ulvoi ja vonkui, valitti ja huusi, ja pihalla kävi sellainen lumiryöppy, ettei eroittanut askeltakaan eteensä. Myrsky loukutti tapulin luukkuja, ja vihurin lomasta kuului silloin tällöin pienen kirkonkellon valittava kiminä.
Viiteselitykset:
[1] Hyvä ystävä.
[2] Porojen kanto-aika.
[3] Terve!
[4] Piti vangittuna.
[5] Tavattiin.
[6] Viinan voittama.
[7] Eväät.
[8] Koristukset.
[9] Hyvää iltaa!
[10] Jumal' antakoon!
[11] Saivo, alkuper. merkitys "pyhä", usein esiintyvä nimitys lappalaisten muinaisuskonnossa. Saivo, Saivomaa = Tuonela. Saivokaste = kaste, jolla noita vihittiin virkaansa.
[12] Tiensä.
[13] Pakanallinen jumalatar, joka avusti synnytyksessä.
[14] Valkeakylkinen poro.
[15] Tosi, oikea.
[16] Kiiruhdamme.
[17] Palas = polku.
[18] Elo = porolauma.
[19] Runo = naarasporo.
[20] Vaadin = naarasporo.
[21] Kero = tunturinlaki.
[22] Kermikkä = toisen vuoden koirasporo.
[23] Vuongeli = kolmannen vuoden naarasporo.
[24] Haltian isän ja vaimon ja pojan nimeen.
[25] Tuulen haltia.
[26] Tuonela.
[27] Paulus-Jouni, suuri noita, lihavasta paistipuolikkaasta antaa huonon neuvon.
[28] Rasian muotoinen arkku.
[29] Kun raskaana oleva lappalaisvaimo särki puita, sanottiin hänen hakkaavan "Sarakan puita", koska tuollainen liike tuli helpottamaan synnytystä, jossa Sarakka avusti.