Et sä poika surra saa, kun henttus' on pintapukki. Hei sun hei, mun hevosein, sun henttus' on pintapukki.
Se on sorja varreltaankuin kankahan sahatukki,Hei, sun hei, mun hevosein,kuin kankahan sahatukki.
Repsikka se sillallaantaas tukkia sahaan vääntää,hei, sun hei, mun hevosein,taas tukkia sahaan vääntää.
Aina pintapukkihinse palavat silmät kääntää;hei, sun hei, mun hevosein,ne palavat silmät kääntää.
Laulavan tukkiajurin ääni tupsahti lumiseen metsään. Hevonen astui jalasta jalkaa märkänä ja takkuisena. Keli oli pehmeä, tie pahaksi ajettu ja reessä korkea röykkä komeita tukkeja. Laulajan vieressä kuormalla istui toinenkin mies piippuaan imien ja hymähdellen.
— On sitä siinä pintapukkia Almassa!
— Helkutti, jos minäkin saisin sellaisen muijan, että sillä olisi aina suu simassa, silmät hymyssä, ääni livertäisi ja laulaisi ja pää olisi hiukan kallellaan kuin linnulla, eikä se Alma, helkutti vieköön, silti mikään lintu ole. Mennäppä sinne kopsasemaan, niin kyllä näpilleen saa. Heittää se hyvänkin miehen, niin että töppöset töyssää, kehui laulaja.
— Heittää kylläkin, vakuutti toinen ja heilahutti itsensä mukavampaan asentoon kuormalla.
— Mikäs on heittäissä, kun on yhtä leveät hartiat kuin sinullai.
— Ohoh, sentään!
— Tota, oletkos koettanut voimiasi…?
— Käykös kateeksi?
Hevonen pysähtyi ja laulaja riipaisi ohjaksista, maiskutti suuta, huusi ja sadatteli. Eihän siinä mikään auttanut, miesten piti ulottaa roikkuvat koipensa hirsiltä maahan asti ja kangilla vääntää kuorma irti vajoksista ja ohjasten perillä innostuttaa valakka nopeasti astumaan. Metsikkö loppui ja aukealla, viettävällä rinteellä näkyi pieni, tilapäisesti kyhätty saha. Pitkin jyrkähkön rinteen niskaa kulki talvinen tukkitie ja sitä myöten lähti valakka nytkin pukinhyppyä nelistämään nähtyään tien päässä lautakojun, jossa se vainusi hyvänhajuisia heiniä ja vettä.
Toinen mies loikkasi reestä käänteessä:
— Kiitos kyydistä!
— Entä laulusta?
Toinen noitui.
Hirret irrotettiin köysistä ja vieritettiin yksitellen jyrkkää, jäistä rinnettä alas, suoraan sahasillan eteen. Vieriessään kovalla iljanteella ne kimmahtelivat, ja kun jykevältä kiveltä sattui hyppäys jäiselle pohjalle, kumahti niiden terveestä sydämestä pahaa aavistava ulvahdus.
Toinen mies pujottelihe hirsiläjien, lautatapulien ja pintakasojen sivutse sahaan ja astui repsikkasillalleen. Muu väki oli myöskin palannut päivällislomalta ja sahassa alkoi jyrisevä pörinä.
Siellä hän nyt, repsikka, seisoi sillallaan odottamassa, kun miehet alhaalla sitoivat ketjuihin keltakuorisia, sileäpintaisia nuoria puita. Ne lusahtivat tiiviisti toinen toistensa lomiin tarkkaan järjestykseen kuin sotilaat riveihin. Repsikka kääntyi ja tarttui veiviinsä. Jo nostivat soreat puut tyvensä sillalle ja kohosivat rautaketju kaulallaan reippaasti repsikan jalkain juureen. Sahaan hulmahti metsäinen, raikas tuoksu vastakaadettujen elonnesteistä.
Ne olivat nuoria puita.
Sahuri iski niihin puoshakansa, vieritti pyörille ja sovitti sahaan.Niiden hetki oli lyönyt.
Taas repsikka heitti ketjut viettävään uomaan siltaa alas.
Vanhat, jykevät metsän urhot sidottiin nyt vuorostaan. Ne kääntyivät hitaasti kankien avulla läjään ja nostivat mahtavat, ryhmyiset tyvensä juhlallisesti sillalle. Huumaava pihkan tuoksu oli niiden tuliaistervehdys.
Niidenkin hetki oli tullut. Maa alla jymisi, sahan ahnaat hampaat pureutuivat terveeseen, elonnesteestä kosteaan ytimeen. Syntyi ryske, jyminä, raskas raataminen, taistelu metsän urhojen kera. Ihmisen nerokkailla hirmuisilla aseilla ne silvottiin, lajiteltiin ja työnnettiin ulos maailmaan hyödyn kahlehdituiksi orjiksi.
Se oli metsän lempilasten kohtalo.
Repsikka tarttui uudestaan veiviinsä ja nostatti ketjuilla puita sillalleen. Taipuessaan hän käänsi kasvonsa alas ja silmät sattuivat kuin tottumuksesta nuoreen naiseen pintalavitsan ääressä.
Nainen oli pintapukki, erotti tottuneella silmällään ja varmoilla käsien käänteillä kelvottomat laudanhylyt ja työnsi kelvolliset ahneisiin teriin ja puretti niistä kaarnaiset syrjät.
Terien huimaava vauhti kahlehti hänet ja pakotti noudattamaan tasaista, erehtymätöntä säännöllisyyttä liikkeissä.
Hänellä oli pieni pää, kädet ja hartiat kuin miehellä, lanteet lujat ja kapeat, jalat jäntehikkäät kuin maahan isketyt puut. Hänen olentonsa majesteettinen voima oli vuosien kuluessa kehittynyt ruumistuneeksi koneeksi.
Kasvojen samea väri oli kuin huntu, jonka lävitse hymyili luontainen hyvyys ja neitseellinen puhtaus. Uneliaat silmät tähystivät maailmaa kuin olisi se ollut kaukana usvan peitossa.
Sielu uinaili. Hän oli vain pintapukki.
Repsikka oli iskenyt silmänsä häneen. Sen jokainen tiesi tässä sahayhteiskunnassa, missä sahurista pinnankantajaan ja sahajauhoinluojaan saakka kaikkien etu riippui kunkin yksityisen kunnosta, ja jokainen tukki tarvitsi kaikkia sahalaisia, ennenkuin se tipahutti pennin tai osan pennistä työssä rähjääntyneisiin taskuihin.
Kukaan ei olisi antanut häntä repsikalle.
Miksikäs ei? Olihan mies komea, toisinaan hiukan tuittupäinen, mutta pohjaltaan hyväsydäminen.
Niin, miksikä ei?
Eivät he voineet sitä selvin sanoin kuvata, aavistivat vain jotain vajautta.
— Hakekoon repsikka jonkun muun muijakseen. Alma on meidän pintapukkimme, ajatteli ensimäinen sahuri, vaikkei hän siitä sahalaisille mitään sanonut.
Mutta repsikka oli ajatuksissaan pitänyt jo kauan Almaa omanaan ja usein pitkällä, tulisella silmäyksellä herättänyt eloa hänen uneliaille kasvoilleen. Silloin aina painui sameaihoisiin poskiin somat kuopat, povessa hytkähti ja Alma liversi laulua hiljaa, varovasti, upottaen sen sahan pärinään. Mutta kone surisi surkeasti ja vaati ahnaasti ruokaa.
Ja nuo toiset, eiväthän ne suoneetkaan.
Mutta taaskin iskivät pyytelevät silmät. Sen Alma tunsi katsomattakin. Veret pulpahtivat kasvoihin, polttivat kuumina jäsenissä ja polvet notkahtelivat.
Keväinen tuuli huuhtaisi sahan lävitse. Se sammutti hehkun, mutta jätti kolottavan ikävöimisen. Alma katsoi salavihkaa sillalle, ja siellä hän seisoi, — oli komea ja suora kuin honka. Ei muut sellaisia olleet. Eivät olleet ja siksi kai kadehtivat. Kadehtikoot! Taas tuli viileä, leikkisä tuulenpuuska ja tukkiajurin laulu sen kintereillä:
Et sä poika surra saa, kun henttus' on pintapukki. Hei, sun hei, mun hevosein, sun henttus' on pintapukki.
Alma vilkaisi sillalle. Hänen repsikkansa nauroi täyttä kurkkua ja muut hymyilivät, ja sahat ne vasta rähäkkää pitivät.
Mikäs siinä auttoi. Kun sunnuntaina oli tanssit, ei Alma enää jaksanut vastustaa. Hymykuopat leikkivät ainaisesti sameilla poskilla ja raikas suu oli hiukan avoinna. Huimassa valssissa, hämärässä huoneessa repsikka rohkeasti riisti viimeisenkin epäyssanan hänen huuliltaan. Se yö oli heidän hääyönsä ja vihkiminen tuli sitte kun ennätti.
Sahassa ei mitään muutosta tapahtunut. Repsikan ja pintapukin välit olivat nyt selvät: ei vaihdettu tulisia silmäyksiä, eikä heidän naurunsa herättänyt enää toverien kateutta taikka uteliaisuutta. He olivat mies ja vaimo ja sitäpaitsi repsikka ja pintapukki.
Aikoinansa Alma sai pienen pintapukin ja jäi sahasta pois muutamiksi päiviksi.
— No, niin olet luto kuin tyhjäksi kolistettu jauhosäkki, sanoi hänelle sahuri.
Alma naurahti. Hymykuopat olivat matalammat ludoissa poskissa, luut tuntuvammat ruumiissa ja silmien sini haalea.
Lämmittäjä asui perheineen samassa rakennuksessa kuin Alma, ja hän tuli vaimoineen lapsen kummiksi.
— Tää pikku pintapukki on syönyt äitinsä lihavuuden eikä jaksa sentään lihoa, sanoi konemies katsellessaan Alman heikkoa perillistä.
— Mikäs siihen oikein on syynä, kun äiti on kuin puolet pienestä talosta eikä isäkään huonohenkinen, sanoi eräs ristiäisvieraista.
Alma piteli kömpelösti pienokaista, hasasi kapalon ja veti suurilla sormillaan nauhat umpisolmuun. Lämmittäjän vaimo katseli säälien häntä ja otti vauvan hoitoonsa. Se lakkasi huutamasta kuin naulaan.
— Kas, kas kun tietää, koska oikea mamma pitelee, naureskeli konemies.
Alman kasvoilla asui äidillinen hellyys, ja innokkaana hän auttoi naapurivaimoa lapsen kapaloimisessa.
Eräänä aamuna repsikka sai mennä yksin työhön.
— Alma on huimaus taudissa, ei jaksa nousta, selitti repsikka.
— Mistä se nyt tuli? kysyi sahuri.
— Ei ole nukuttu siitä saakka, kun tyttö tuli. Se huutaa aina.
Miehet kynsäisivät korvallistaan ja sahassa oltiin alakuloisia. Terät viuhuivat äreinä ja vihaisina ja väki murjotti.
— Sanoinhan minä sitä, ajatteli sahuri ja lämmittäjä, vaikka eiväthän ne kumpikaan mitään sanoneet nyt enempää kuin ennenkään.
Pikkunen pintapukki kuoli ja aikaa voittaen Alman hymykuopat syventyivät, silmiin tuli jälleen hyväntahtoinen uneliaisuus ja viehätyksen harso varjosti kasvoja. Repsikan katseet paloivat kuin ennen kosinta-aikana.
Alma ei välittänyt.
— Alma on viisas, ajatteli sahuri, ja koko sahan väki seurasi taas uteliaana kahden rakastavaisen ottelua.
— Kyllä susi lampaan syö, kun kerran pakinoille pääsee, sanoi konemies rehevälle vaimolleen kotona, kun tuli puhe naapurien keskinäisistä väleistä.
— Alma ei ole oikein viisas, kuiskasi vaimo.
— Älä höpötä, morahti mies.
— Eihän tuo osaa hoitaa lasta, pitelee kuin puunukkea, ja sitä se nyt suree, että se tyttö kuoli sentähden. Niin ettei hän nyt enää uskalla toista.
— Sinä kyllä uskallat, vai mitä? Mies pukkasi vaimoaan kylkeen ja molemmat nauroivat.
— En minä olekaan pintapukki, sanoi vaimo ja kietoi lapsen pehmoisiin vaippoihin ja laski vaunuun. Siellä se jorisi pitkät jutut, tarttui isän harallisiin sormiin: pää nousi ja suu hapuili mahtavaa peukaloa. Isä hymähteli ja äiti vastaili loruihin.
Alma ja hänen miehensä istuivat pöydässä vastakkain, kastoivat vuoroon leipäänsä sianlihakastikkeeseen vadissa. Alman valkoiset hampaat purivat ahnaasti lihaa, jota hän piti hyppysissään suunsa edessä.
Mies käytti linkkuveistä apunaan ja pureskeli yrmissään sitkeätä lihaa. Katse lensi vähä väliä vaimoon. Syötyään hän lähti uunin luo tupakoimaan.
Korjattuaan ruuat pois ja siistittyään hiukan huonetta, veti Alma kuin ohimennen piirongin laatikon auki ja piteli pieniä vaatteita. Ne olivat tyttövainaan. Hän häpesi miestään, ei tahtonut vetää niitä näkyviin levitelläkseen ja silitelläkseen sylissään, niinkuin mieli teki, vaan järjesteli pinosta pinoon piilossa. Vähitellen hän vaipui muistoihin, unohti miehensä ja onnellinen ilme kasvoillaan vaipui polvilleen laatikon eteen. Kastelakin vaaleanpunainen vuori hohti somasti harson läpi ja valkoinen kastekolttu oli kuin pilveä. Täytyi painaa sitä poskelle. Hän hiukan vavahti. Se oli untuinen kuin tyttövainaan iho. Suun ympärillä värähteli ja kyynel putosi koltunpoimuihin.
Mies tuli luo, nosti syliinsä.
— Ainako sinä vielä…?
Alma pyyhki kyyneliään ja työnsi miehen luotaan.
— Mikä sinua riivaa! huusi mies suuttuneena. Enkö minä muka ole kyllin hyvä sinulle?
Alma katsoi häneen suurin silmin. Tuli sääli itseä, miestä, ja nyt tulvivat kyyneleet, ja suuri ruumis hytkyi nyyhkytyksestä.
— Tämä nyt on riivattua! Etkö saa sanaa suustasi?
— En osannut sitä pidellä. Ja tahtoisin osata.
— Sitäkö sinä jullutat kuin paha vunukka? ja mies nauroi täyttä kurkkua.
Alma pyyhki kyyneleensä, katsoi pitkään mieheensä.
— Niin se on, kun on elääkseen, niin elää, kun on kuollakseen, niin kuolee, ei siinä pitelemiset auta, sanoi mies.
Alma huokasi.
Lämmittäjä oli oikeassa, kyllä susi söi lampaan, kun pakinoille pääsi. Kun vuoden kuluttua saha muutettiin toiseen paikkaan, oli Almalla reipas, pieni repsikka. Sitä hän hoiteli kuin silmäteräänsä, ajatteli aina ja riensi juoksujalassa työstä kotiin, heräsi yöllä käden käännähdykseen, iloitsi sen pienimmästäkin eleestä ja teetti sille komeita vaatteita. Hän oikein tuhlasi ansioitaan. Työnsäkin olisi hän tahtonut jättää, mutta silloin nosti mies äläkän.
— Senkö vekaran nojalla sinä laiskottelisit? sanoi hän.
Se puri, eikä Alma sen koommin puhunut työn jättämisestä.
Hän laihtui ja vanheni.
Mitä siitä, kun raato kestää, sanoi hän ja ajatteli poikaansa.
Lämmittäjälle oli myöskin perhettä karttunut. Nuorin ryömi lattialla ja kaksi isompaa kykeni jo keskenään tappelemaan, nuijimaan rikki, mitä eteen sattui ja vahvasti syömään.
— Kelpaisihan meidän, jos sinäkin jonkun markan kotiin toisit, sanoi konemies vaimolleen. Mutta se hänen olisi pitänyt jättää sanomatta.
— Vai kelpaisi, kelpaisi! Sitäkös sinä rötköttelisit ja kukkona röystäilisit ja muijaas näyttelisit kun ulkomaan otusta! Ehkä pintapukiksi, vai? Niinkei kotona olisi kylliksi peuhua. On kuin sotaa joka päivä. Olkoon sotaa, eihän sitte vunukat muitten jaloissa ryömi ja paaperra, niinkuin tuo Alman poika. Ja sano minun sanoneeni, että vielä kerran tuonne lampeen molskahtaa, kun sen kaitsijankin panevat pois. Vai vielä markkoja!…
Ukko tukki korvansa ja livisti pakoon.
Alman poika kehittyi jykeväksi miehen aluksi, puhui harvaan ja painavasti, oli suuri äitiinsä ja tuima isäänsä, jupisi ja leikki itsekseen toisten melutessa. Nyt hän oli neljän vanha ja repsikka sanoi:
— Tarvitaan ne rahat muuannekin kuin piikain ruokkimiseen. Matti saa olla yksin.
Ja niin sai Matti kyllikseen jupista ja leikkiä itsekseen ja loppua matkaa itkeä ja huutaa suljetun oven takana. Kukaan ei kuullut eikä välittänyt kuulla. Hän oli yhteisen sopimuksen mukaan vankina kymmenen tuntia päivässä isän ja äidin ollessa työssä.
Nyt oli kesä ja Matti istui akkunalla, litisti nenänsä lässäksi lasiin ja hypisteli hakoja. — Pau! — puolisko lensi auki ja Matti hämmästyi.
Akkuna oli matalalla ja Matin jalat tottuneet kiipeämään; hän pujahti ulos ja tallusteli läheiseen metsään.
Vanhemmat tulivat päivälliselle kotiin ja Alma etsi poikaa.
— Eihän poika mikään nuppineula ole, kun katsot kaikki kolot, sängynpohjat ja seinänrakosetkin. Kai se on mennyt akkunasta ulos ja metsään, sanoi isä suu täynnä ruokaa.
Alma juoksi ulos, kyseli naapureilta — ei kukaan tiennyt mitään. Hän hätääntyi ja huuteli, riensi paljain päin metsään, huhuili ja huuteli. Kaikkialla oli hiljaista, pikku linnutkin herkesivät laulamasta paetessaan tuskaisen äidin tieltä. Hän tavotti pakottavaa rintaansa ja juoksi. Oksat kapsasivat tukkaa, risut raapivat paljaita sääriä. Hän poikkesi poluilta, nousi kallioille ja huhuili: Missä poika, Relu-Matti, äidin kulta, tule kotiin!
Kaiku vastasi: Kotiin!
Kun ei mitään kuulunut, ei näkynyt, katsoi hän joka pensaan juureen, vilkaisi viidakkoihin, käänteli katajain latvat ja antoi havujen vitsoa kasvojaan, aina huhuillen: tule kulta kotiin, äidin Relu-Matti!
Kaiku vastasi: Matti!
Päivä paistoi päälakea, häikäisevä valo pakotti silmiä ja kuivaa kurkkua kirveli. Mutta hän nieli ja nieli, painoi pakottavaa sydäntä ja juoksi metsää ristiin rastiin. — Tuossa on somat kivet, ehkä kulta on siinä leikkinyt! Ei ole, on kivet koloissansa. Mutta tuolla käpyjä maassa, ehkä niitä on lehminä pitänyt! Ei ole, ovat hajalla sammalten seassa. Tuolla on puro, ehkä on siinä jalkaa pitänyt ja sulkua kyhännyt! Mutta puro oli syvällä ja tie vapaa.
Ehkä on minne mättäälle nukahtanut. Taas hän vilkaisi ja kaulaakurotti joka mättäälle ja puun juurelle, aholle ja aidan vierelle.Aina hän huhuili: tule kotiin, äidin Relu-Matti! Ja kaiku vastasi:Matti!
Juna vihelsi lähellä. Hän hätkähti. — Niinkö lähellä kotia hän oli — ja lähellä rautatietä! Taas hän kurkkasi ja näki keltaisen hietavallin, aivan matalan. Sydäntä hiukaisi ja silmissä pimeni.
Hän tuli tajuihinsa kuullessaan oman naurunsa.
— Olen hupsu, poika on ehkä kotona! Samassa hän kuuli tutun äänen huutavan:
— Alma, tule kotiin! Se oli hänen miehensä.
Alman tuli hyvä olla ja uusin voimin hän juoksujalassa kiirehti ääntä kohti. Oli jo hämärä.— Olen ollut kauvan metsässä, ajatteli hän.
Mies seisoi aholla ja huuteli.
— Onko Matti kotona? huusi Alma kaukaa.
— On, on! vastasi mies samaan tapaan huutamalla.
— On, on! vasaroi Alman kolottavassa päässä.
Kun hän tuli miehen luo, oli pää aivan tyhjä, ei vasaroinut: on, on.Mutta hän näki. Mies oli kalpea ja kasvot vanhat, hartiat kasassa.
— Onko Matti kotona? kysyi hän huohottaen.
— On, mutta on tapahtunut onnettomuus.
— Kuollutko? kirkaisi Alma ja tarttui lujasti miehen käsivarteen.
— Älä hätäänny, sanoi mies masennetun tavalla.
Nyt Alma ymmärsi, ei kysynyt, eikä puhunut.
Matti makasi isän ja äidin valkopeitteisellä sängyllä. Silmät olivat raollaan, punottavat huulet auki kuin nukkuneella, pienet nyrkit rinnalla, paljaat palleroiset jalat hiukan savessa, puhtoisella liivillä oli vähän verta oikealla olalla. Hän lepäsi rennosti, — uinahtanut lapsi.
— Relu-Matti, Relu-Matti, sopersi Alma. Äidin lastaan janoova hellyys mahtui näihin sanoihin. Hän ei kysynyt, oliko lapsi kuollut vai elossa. Se oli hänen Relu-Mattinsa, ja hän laittoi kylvyn, haki hienointa, mitä löysi Matin liinavaatteista — ne olivat hienoja. Mutta hän ei suudellut palleroista, silitteli vaan ja katseli.
Oli tuotu pöytä ja katettu valkoliinalla ja koristettu kukilla.
Kun Alma laski siihen Relu-Mattinsa, niin hän suuteli. Silloin kävi kylmät väreet hänen ruumiissaan ja hän vapisi niin, että mies ja muut huoneessa sen näkivät.
Sinä kesänä ei kukaan kuullut hänen sanaa sanovan. Pään nyökkäys oli hänen myöntymisesä ja pään ravistus hänen kieltonsa. Ei hän kysynyt, kuinka onnettomuus oli sattunut. Se kerrottiin hänelle.
Poika oli leikkinyt radalla kiskojen lähellä hiekassa istuallaan. Rata teki sillä kohdalla kaarroksen eikä kuljettaja nähnyt lasta ennenkuin jo oli myöhäistä. Hän oli saanut kolauksen ohimoonsa ja viskautunut hiukan syrjään.
Pätkiä oli Almasta päivät ja vielä pitempiä yöt. Miehen läheisyys vaivasi häntä ja huoneen toiseen nurkkaan hän laittoi oman vuoteen. Se oli viileä ja väljä ja unettomuuden lohdutus. Siinä viihtyi, ja ajatukset soutivat väljempiä vesiä, ei noita ahtaita, toisinaan katkeria ja kuumia.
Miksi pojankin piti kuolla? Oliko hän ainaisesti tuomittu olemaan lapsetta?
Sahanterät ratisivat nyt enemmän kuin ennen ja kaappaussaha hurahutti kolosta noustessaan nälkäisen ja ahnaan äänen. Alma sitä pelkäsi — hui, oliko hän noiduttu vai miten, aina tuli mieleen ajatus, — voisihan se sekunnissa katkaista jalan, käden, — kaulan. Tuohon aukon päälle vain sovittaisi ja…
Hän ei uskaltanut katsoa sinne päinkään, huojui vaan oman työnsä tahdissa, mutta ajatukset…
Syksymmällä hän toisinaan ratkesi hurjasti haastamaan konemiehen vaimolle. Ryöppynä se juttu pärskyi kuin vesi koskessa padon auettua.
— Sano, luuletko, etten minä saa pitää yhtään lasta? — Hän puristi naapurin vaimon käsivartta suurella, luisella kädellään ja outo hehku paloi silmissä ja poskilla heleä puna. Koko laihtunut, suuri ruumis hytki innosta saada kuulla, mitä toinen ajatteli.
— Jestas, olisiko se niin herkkua? Kiitä Jumalaa, ettei sinulla ole lapsia ja että ne ovat korjussa.
Alma päästi hänen kätensä ja tuijotti tyhjään.
— Kyllä minä kerran tahdon lapsen, oikein oman, niin oman ettei kellään ole siihen sanomista. Minä itse hoidan, ruokin ja neulon sille vaatteet. Minä en osta paitustakaan, en lappuakaan.
Alma veti laatikosta kaikki pikkuvaatteet, somat ja siistit. Niiden suoriksi taivutetut poimut puhuivat hellien käsien silityksestä. Armotta hän heitti ne tuolille, josta ne lojuivat lattialle.
— Minä neulon itse, laitan kaikki uutta, ei kukaan muu saa niihin koskea. Saa nähdä, eikö lapseni sitten elä. Ja ensin minä säästän joka pennin, syön puolelleen vatsani, käyn vanhoissa vaatteissa ja illoin, aamuin, sunnuntaisin neulon.
— Ei noita vanhoja tarvitsisi hyljätä ennenkuin näät, pystytkö uusia tekemään, sanoi naapurin vaimo epäilevänä katsellen Alman menoa. Hän oli ollut aina Alman neuvonantaja ja neulonut kaikki pikkuvaatteet hänelle. Nekin, jotka lattialle heitettiin, ja nyt hän oli loukkautunut.
Alma lusahti kasaan ja istui tuolille, josta vaatteet olivat pudonneet, otti ne käteensä ja hypisteli, järjesteli, tarkasti joka pistosta, käännettä ja neulosta. Tämän jälkeen oli Alma taas viikkokausia vaiti. Jotakin hän sunnuntaisin ja iltasin touhusi lukitun oven takana, sen naapurin vaimo huomasi, mutta hän oli Almaa pitänyt hiukan höperönä viime aikoina ja ahkerasti sitä uskoaan muille jakanut, joten Alma sai olla rauhassa.
Eräänä iltana Alma vei hänet huoneeseensa, avasi ylälaatikon ja näytti pientä vaatepinoa. Siinä oli pikku nuttu Alman vanhasta hameesta.
— Hm! Naapurin vaimo hymähti. — Olet sovittanut vasemman olkaneuloksen kainalon alle ja sivuneulos on täällä olassa. Se on vino koko nuttu, näetkös?
Alma häpeili hiukan ja otti arasti pienen nutun käteensä, laski sen varovasti tuolille ja veti pinon alta uuden vaatekappaleen, näytti sitä voitonvarmana hyväksymistä odottaen.
Mutta naapurin vaimo ei sanonut enää mitään, käänteli vain vaatepinoa ja mutisti suuta, katsoi Almaan ja kysyi ihmeissään:
— Mitäs sun miehesi sanoo, kun olet pilstonnut hyvät vaatteet ja haaskannut kaikki? Ei nää nutut kenenkään ylle sovi.
Sen koommin ei Alma näyttänyt neulomisiaan, osti salaa halpaa vaatetta, neuloi ja neuloi, säästeli ja raatoi.
Mitä ahkerampi hän oli, sitä lievemmin koneet sahassa kolisivat ja rämisivät. Tuli keväät, kesät ja syksyt — vuodet vierivät. Alman kasvoilla asui aina vaan toivokas ilme: — Kohta, kohta olen vapaa, olen kyllin rikas ja silloin se tulee, ja minä saan itse vaalia sitä!
Ajatuksissaan hän laati kaikki valmiiksi monet kymmenet kerrat. Uuden kätkyenkin hän osti ja piti ullakolla, ettei kukaan sitä näkisi. Siinä oli korea musta- ja punakukillinen peite, liinat pikkutyynyjen päällä ja soma olkinen patja. Pieniä vaatekappaleita tuli yhä uusia ja kaikenlaisia. Alma ei itsekään tajunnut, kuinka hän nyt olikin viehättynyt niitä neulomaan, mutta kerran alettuaan ei ollut helppo luopua. Rahoja karttui myöskin säästöön ja Alman — ikä karttui samalla. Voimat eivät vain varttuneet eikä sitä palleroista kuulunut.
On elokuun loppupuoli, ruiskykäät häviävät sänkisiltä keltasaroilta, illat pimenevät. Mutta aamusin hohtaa ilma kirkkaana, kuulakkana, äänet kuuluvat kuin tyhjässä pitkien matkojen takaa järven etäisiltä rannoilta. On helppo hengittää, kevyt astua ja pakko lauluun hyrähtää. Ja senhän vuoksi pääskysetkin visertänevät, sipittävät selät suorina aidanseipäillä istuessaan, ja varpuset yrittävät matkia, mutta sinne se niiden tiukkuminen jää lepistön siimekseen. Eiväthän pääskyset suotta liene suuren maailman laulajia.
Tänä kesänä on heillä hyvä syy laulaa. Olemme niitä suojelleet: ei ole kissa kertaakaan uskaltanut nousta nurkalle pesää kohti kiipeemään, eivät ole varpusetkaan tupanneet niiltä asuntoa ryöstämään, ja nyt ovat pääskyspojat jo suuria, lentää lepattavat; pian, pian alkaa pitkä matka etelään.
Kaipaus, kuluneen kesän kaipaus, valtaa mieleni astuessani alas rantaan uimahuoneelle.
Ei ole minulla maailmassa niin mieluista paikkaa kuin uimahuoneeni. Niin, sanon uimahuoneeni, sillä se on minun, ja se on vielä ainoa rakennus, jota voin sanoa omakseni, olen sen aineet ostanut, osaksi teettänyt ja paljon siihen itse tehnyt.
Aurinko kun paistaa sen avoimesta ovesta ja pehmoinen tuulahdus hulmahtaa ulapalta, huuhtelee paljasta ihoa, painaa intoisat rantalaineet hypähtämään portaille, lipomaan jalkoja, silloin on somaa liukua hopeanheleään, viileään veteen, huuhtoa pois yön makea uneliaisuus, saada aaltojen huoleton iloisuus!
Rannalla odottaa punavalkoinen veneeni, jolla soudan salmen poikki. Niemen koivikossa torpan kukko laulaa, karjan kellot kalkkaa, emäntä huhuilee, ajaa karjaansa metsään. Soudan lähemmäksi rantaa, kallioisen mäen laitaan. Sieltä puro mutkitellen puikkelehtii, soluu alas rannan ruohikkoon ja valuu hiljaa järveen.
Vesi lipoo veneen kylkiä ja airot mulskahtelevat. On kuin rauhan juhla ja luonnossa kuitenkin kaikki vireässä työssä, salaperäistä sihinää rannan heinässä, niemen puissa linnun liverrystä…
Silloin kiljahtaa selällä — pienen laivapillin ääni halkaisee ilman ja vihlaisee kuin kimeä epäsointu keskellä sointujen pianissimoa. Vereni kuohahtaa, käteni puristuvat airoihin.
Aivoissani polttaa kummat ajatukset ja sieluni silmiin nousee tuskaisia elämän kuvia.
Niinpä niin, elämä ei olekaan rauhan juhlaa selvällä selällä punavalkoisessa veneessä. Elämä on polttavien kivipolkujen astumista kapeilla kaduilla, elämä on Minotauruksen nälän tyydyttämistä ihmisverellä, nuorison verellä. Elämä rakentaa tiilivuoria toinen toistansa suurempia, jotka kilvan kätkevät auringon valon ihmisiltä ja näännyttävät elämänhalun ja näivettävät elämänvoiman. Elämä on yksityisen ja yleisen orjuutta, sitoo taakan hartioille ja istuttaa kahleissa soutupenkille kuin muinoin kaleeriorjat!
Ja nuo pienet, keltaiset kullanmurut, ne vilahtavat houkuttelevina silmissämme ja huutavat: ota kiinni! meillä yksin on taikavoimaa päästää kahleista, keventää taakkaa!
Ja hapuillessamme tarttuu joku muru sormiin tai vierivät ne ilkkuen tiehensä.
Kaleeriorjain kahleiden liikkuva rengas, tuo kimakkaääninen sointujen sortaja lähenee hiljalleen rantaa ja minun täytyy heittää punavalkoinen veneeni rannalle ja astua pieneen laivaan ja seurata väsyneitä, haukottelevia konttorineitejä, myyjättäriä, numeroherroja, kaupustelevia ja ostelevia ihmisiä kuumaan kaupunkiin.
Ne kullanmurut vilkkuvat vinhemmin tiilimuurien vaiheilla.
Istun siis huoneessani laitakaupungilla ja haudon mielessäni inkvisitsioonitemppuja piinatakseni oppilasparkojani, joiden pitää väkirynnäköllä päntätä päähänsä tietoja, jotka eivät sinne mahdu, vaan pulpahtavat ulos kuin liiat herneet täydestä pullosta. Minä tahdon aineessani uhrini, oppilaitteni pitää oppia minun ainettani, sillä muutoin väistyvät kullanmurut ja… Eihän niitä liiaksi ole minun sormiini tarttunut, kuitenkin sen verran, että toisinaan voin laskea airot lepäämään ja oikoa jäseniäni tai niinkuin nyt venyä leposohvalla ja lukea uusinta romaania.
Kirjani tuntuu olevan väre rakkaustarujen meressä, seuraan hymyillen sen pehmeitä, lapsellisia haaveita ja hyräilen tyytyväisenä kuin…
Mitä se oli?
— Äiti, et saa lyödä, et saa lyödä! kuului valittava ääni aitani kellarikerroksesta, tai suoraan sanoen kellarista. Ääni, lapsen valittava ääni kuului selvästi, sillä laitakaupungin holvaukset ovat toisinaan kovin ohuita.
Kuuntelen, ei kuulu enempää. Alan taas seurata kirjan hunnutettua tunteiden leikkiä.
Silloin jokin alhaalla kolahtaa ja kolausta seuraa innokas itku. Heitän kirjani. On aivan sietämätöntä kuulla lapsen porua ja valitusta. Äiti sättii, vaatii vaikenemaan ja väliin tönäsee, antaakseen sanoilleen tehokkaamman vaikutuksen.
Itku muuttui vähitellen heikommaksi, mutta samalla kipeämmäksi; se on jo nikkomista ja epäselvää uikutusta. Sitä säestävät äidin askareet siellä alhaalla ja minun sydämeni levottomat lyönnit heidän päänsä päällä. Heiltä kuuluu kaikki tuskallisen tarkasti.
Mitä hän sille lapselle tekeekään? Piinaa kuoliaaksi, lyö sairasta lasta! Lieneekö omakaan, on kai tuollainen hoidokki, otettu kymmenestä markasta kuussa vaalittavaksi, tai oikeammin — piinattavaksi! Onhan sellaista nähty!
Vereni alkoi kiehua. Loukattu ihmisyystunto nosti päätään, syytin yhteiskuntaa ja talon isäntää, joka sellaista talossaan sallii.
Lapsi itki yhä. Tukin korvani pumpulilla, kävelin, lauloin. Turhaa vaivaa. Kirjaani en voinut innostua.
Oppilaani tulivat ja hetkeksi unohdin naapurit allani, mutta pian he menivät, ja minä päätin ottaa selvän asiasta.
Muutama askel pihan pintaa alempana, pitkän, pimeän käytävän päässä hapuilin ovea, löysin avaimen ja kiersin sitä, hiljaa ovelle koputettuani vedin sen auki, astuin kynnykselle. Vastaani lemahti ummehtunut kellari-ilma ja uunin luota iski nuorekkaan vaimon katse minuun kummastuneena, kysyvänä.
Lattialla leikki lapsi, noin kuuden vanha. Niin hän oli kuin kuopassa kasvanut perunan itu, pitkä, hontelo ja valkoinen. Silmät elivät omassa taivaansinessään, suurina ja miettivinä minua tähystäen. Näöstä päättäen nuo kaksi olivat ilmeisesti äiti ja lapsi. Kaduin ajatuksiani heistä ja ymmärsin olevani tungetteleva. Eihän minulla ollut oikeutta sekaantua noiden kahden väleihin.
Onko poikanne kipeä? kysyin.
Kyllä se taitaa olla, kun on niin äreä, sanoi vaimo.
Te näytätte itsekin sairaalta. Eiköhän tämä huone ole epäterveellinen?
Vaimon hienosta hymystä näin, että olin puhunut hänen mielestään lapsellisuuksia.
Tuo poikahan se on ollut niin levoton yöt ja päivät, sanoi hän silmäten lasta. Siinä katseessa ei ollut lempeyttä eikä äidin silmän hyväilyä. Se oli vain tuollainen omistava silmäys, uupuvan kärsivällisyyden viittaus kuihtuvaan lapseen. Hän huokasi ja kasvoille ilmestyi hetkeksi pureva huoli tai harmi; hermostuneet liikkeet ja sanat kapinoivat sallimusta vastaan.
Ettekö voisi viedä häntä maalle? kysyin.
Hän katsoi minuun suurin silmin ja hiukan niskaansa nykäisten:
Miksen voisi!
No, mutta viekää! huusin voitonvarmana.
Minulla on maalla omat huoneet, miesvainaani oli puuseppä ja hän rakensi. Siellä asuu nyt kesällä herroja, mutta ne ovat sieltä jo kai tulleetkin. — Hänen ryhtinsä varmeni näistä huoneista puhuessa.
Miksi ette asu tykkänään maalla, koska teillä on siellä omat huoneetkin?
Hän katsoi minuun ja kääntyi sitten sekottamaan pataansa, kasvoilla jäykkä piirre ja päätä hiukan nykäisten.
Mitähän siellä asuisi, kun ei sentään tarvitse asua. On täällä veli ja sisar, pidän niille ruokaa ja siivoon. Eihän sitä yksinäinen vaimoihminen suuria tarvitsekaan, ja poika se syö kuin kärpänen.
Asuittehan te kaiketi miehenne kanssa maalla niissä huoneissanne?
Asuinhan minä, vaan ellei se olisi niin pian kuollut, niin olisin tahtonut kaupunkiin muuttamaan.
Ettekö viihtynyt?
Voi, voi, jos neiti tietäisi, kuinka minun oli vaikea olla siellä, kun lapsesta saakka olin aina asunut kaupungissa. Neiti näyttää olevan sellainen, että teille voi puhua kuin meikäläisellekin.
Hän katsoi minuun tutunomaisesti ja minä nyökkäsin.
Meidän huoneet olivat metsänrannassa ja edessä suuri vainio, oikein sellaista kartanon lakeaa heinäpeltoa. Siinä kartanossahan se ukkovainaa oli nikkarina ja teki muuallekin töitä. No niin, yksinhän siellä asuttiin, ei ollut perin lähellä naapuriakaan. Ja minäkös pelkäsin ja tukin aina pimeän tullen akkunat ja ovet. Sittenkin hypähdin toisinaan pelosta kiljahtaen, kun tuuli tai muu sää jyskytti ulkona ja sysi rakennusta, ja oli niinkuin jokin olisi pahansuopuuttaan pyrkinyt sisään ja ennustanut pahaa. Miesvainaani kävi sitten hyvin huonoksi ja makasi pitkät ajat.
Niin, kyllähän surut voivat itkeä ilmassa ja samalla hiipiä sydämeen.
Neitikin uskoo sillä tavalla?
Uskon.
Vaimo istui hetken vaiti, katsellen minua avoimilla silmillään epäillen, hiukan arvaillen, tarkotinko, mitä sanoin — tuon saman silmäyksen olen usein kohdannut puhuessani hänen luokkaansa kuuluvan kaupunkilaisen kanssa — ja näytti uskovan sanojani. Hän oli heikko ruumiiltaan, ehkä sairaudesta, ahtaasta elämästä, mutta hänellä oli eloisat piirteet, herkät ilmaisemaan hänen mielialojaan, ja olennossa hempeyttä, tuollaista heikkouden ja kuihtuvaisuuden hempeyttä. Hän jatkoi entistä luottavammin:
Uskooko neiti enteisiin ja sellaisiin, että sanotaan tai annetaan jollain tavalla tietää edeltäpäin?
On sellaistakin minun tietääkseni sattunut! ja uskon minä siihenkin, sanoin hänelle ihmetellen itsekseni, mitä hän oikeestaan tarkotti.
Niin minäkin sitä olen ajatellut, että kyllä toisinaan henget pitävät peliään.
Onko teille jotakin sellaista sattunut?
On. Se oli silloin, kun mieheni kuoli. Sen vainaan viimeisinä aikoina en paljoa nukkunut, mutta kerran sitten vaivuin syvään uneen — se oli kevättalvea — ja heräsin äkkiä siihen, että ovelle lyötiin kovasti. Nousin istualleni, kuuntelin — hetkeen ei kuulunut mitään, mutta sitten tuuli parahti akkunan alla ja inui kuin valittava eläin. Panin maata uudestaan, rauhottuneena, sillä ukkokin näytti nukkuvan. Silloin taas jysäytti ovelle kuin nuijanlyönti. Makasin hiljaa, pelkäsin ja odotin jotakin tapahtuvan ja että taas löisi, vaan ei lyönyt enää, sen sijaan kopisi ja tassutteli ympäri huoneitamme pellon puolella ja metsänrannassa. Nousin ylös ja otin tulta, oli niin tukala ollakseni, että täytyi. Katsoin sitten ukkoa — se oli kuollut!
Vaimo istui pöydän päähän — minä istuin toisessa päässä — ja pyyhki hihallaan leivänmuruja lattialle. Poika piteli äidin toista kättä ja kysyi jännitettynä:
Löikö se isää?
Äiti pyyhkieli silmiänsä eikä vastannut.
Niin että kaihan te, neiti, ymmärrätte, etten minä enää menisi maalle asumaan enkä niihin huoneisiin, sanoi hän aivan muuttuneella äänellä ja katsoi minuun.
Kyllähän sen ymmärrän, mutta eikö ihana, valoisa kesä haihduttaisi kaikkia kauhuja?
Hm, hymähti hän, en minä siellä voisi kuitenkaan elää.
Eläväthän siellä muutkin ihmiset.
Niin, sellaiset, jotka ovat lapsesta saakka tottuneet. Ei minun ruumiini kestänyt ulkotyötä. Ja sitten se yksinäisyys!
Onhan kylissä ihmisiä.
Olihan niitä, vaan ei aivan lähellä. Sehän se juuri oli, ettei asunut ketään saman katon alla, piti mennä ulos ilman ja pimeän käsiin hakemaan ihmisiä. Eihän sitä heikko sillä tavalla uskalla asua. Pelottaa, niin että voisi tulla hulluksi.
Poika yski ja äiti auttoi häntä vuoteelle, peitteli vanhalla takilla ja varotti olemaan alallaan.
Kellari-ilma painosti minua, ohimoissani takoi, käsivarteni painoivat, tunsin pahoinvointia kuin olisin saanut häkää.
Tämä huone on hyvin epäterveellinen, poikanne on varmaan sairas senvuoksi, sanoin astuessani ovelle.
Äidin kasvoilla välähti säikähdys ja hätäinen katse iski poikaan, mutta rauhottuneena hän jälleen hoiteli tulta hellassa, sillä ei hän voinut mitään erityistä pojassa huomata, hiipivä tauti oli vähitellen uhriaan kuluttanut.
Poika tuli vuoteelta, tarttui äitinsä hameeseen ja nojasi siihen luottavaisena, ja äiti silitteli pitkää, vaaleaa tukkaa vedellen sitä sormiensa lomitse.
Minä hätkähdin pojan muotoa, siinä oli jotakin luurankomaista: leveällä otsalla nahka tiukkana paljastaen pienimmätkin syvennykset, nenä terävä ja suora, posket ontot ja pitkät, vaaleat silmäripset. Äidin suun ympärillä oli hienot kärsivällisyysviivat ja hyvä, hellä hymy, kun hän nyt katsoi poikaansa.
Kysyin itseltäni ihmeissäni, miten tuo hempeä, heikkouden sulostama nainen voi lyödä lastaan.
Astuessani auringon valoon kellarista, riipaisi valo silmiäni, ja kun hengitin syvään, vihloi rinnassani, olin huumaantunut ja heikotti. Hetken kuluttua olin kuitenkin entiselläni ja itsekkään tyytyväisyys hiveli tuntoani, ettei minun tarvinnut menehtyä kaupungin Minotauruksen kidassa. Pian riepotin sentään itsekkäisyyttäni ja suunnittelin keinoa, millä saisin vaimon ja lapsen maalle. En päässyt siitä oikein selville, sillä ajatukset kieppuivat yhä vielä kysymyksessä: mitenkä tuo äiti, sellainen lempeä ihminen, lyö lastaan?
Sinä iltana tulin myöhään kotiin ja olin pitkästä kävelystä hyvin väsynyt ja heittäysin vaatteineni sohvalle huokaamaan.
Samassa remahti kellarissa reima hanuri soimaan kitkattavaa valssia ja tanssivien askeleita kuului, akkunani helähtivät ponnekkaimmissa tahdeissa, lattiani johti kaikki äänet korviini ja koko huoneeni noudatti valssin tahtia kuin rumpu orkesteria. Valssia seurasi perhospolkka eikä sen pyöräyksistä eikä sipsuttavasta tahdista tullut loppua ollenkaan.
Hermoni kapinoitsivat ja sisuani kirveli, kun en huoneessani saanut rauhaa yöllä enkä päivällä. Nousin melkein raivoissani sohvalta.
Tarvitseeko tätä kärsiä, menen alas, annan niille kyytiä, haen talon isännän tai poliisin!
Nyt siellä soitettiin valssia ja sen huimaavassa tahdissa juoksin pihalle, hapuilin pimeässä käytävässä ja avasin oven, kukaan ei huomannut tuloani, kaikkien silmät seurasivat tanssivia lattialla.
Huone ei ollut aivan pieni eikä liioin monilla kaluilla täytetty. Lesken ja pojan sänky oli kasattu nurkkaan ja sen korkealla vaateröykkiöllä istui soittaja, äiti pidellen poikaa sylissään ja pari tyttöä. Näin oli tanssiville saatu koko hyvä tila. Tasaisesti keinuen he kiitivät kaikki yhtäänne päät yhdessä, poski poskessa, silmät ummessa yhä ympäri taukoamatta, sieramet ammollaan ja suut auki, kalpeina, kiihkeän koneellisesti. Hanuri valitteli kuin itkevä lapsi, parahti kuin ruoskalla isketty koira, väliin yhtyivät äänet ärsyttäväksi soinnuksi, ja jostakin sen uumenista tuli houkutteleva tai naurava ääni kuin ilkkuvain kiusaajain, kun niiden ilkityö on onnistunut.
Sumuisessa huoneessa tuoksui kellarin home, ihmishiki ja nuorison veri. Suljin hiljaa oven ja hiivin pimeää käytävää, ja hanuri parkui ja nauroi, itki ja houkutteli.
Astuin viileässä yössä kadulle ja tunsin sanomatonta avuttomuutta. Yön kaamea salaperäisyys uhkasi käytävillä ja tavotti pitkin, ahnain käsivarsin pimeään syliinsä kivimuurien yhtyneissä rajoissa ja sadat pimeät akkunat murjottivat synkkinä ja sokeina.
Silloin nousi uhka mielessäni, puristin nyrkkiä kuin voimaton vihassaan ja nauroin itsekseni katkerasti: — Houkkio olet, säälit ihmisiä, jotka elämästä riemuitsevat. Kellari on heille riemun paikka. Täytyy olla kellareita, eihän muuten voisi olla yläkertoja. Sinä olet liian lähellä kellareita, muuta yläkerroksiin!
Sokeain yläkerrosten akkunat tuijottivat minuun kaameina ja kylminä.Juosten riensin kotiin ja päätin kestää uhritanssien melun.
Kun hanuri vaikeni, alkoi äänien sekava hälinä ja kaikkein ylinnä kuului sairaan pojan ilokirkunaa. Hän tavaili hullunkurisia sanoja, riehui henkensä edestä, kunnes tuli tukehuttava yskä ja itku. Nuoret nauroivat ja rupattivat kilvan, keksivät yhä uutta viekotusta pojalle, uusia sanoja, uusia temppuja. Poika kirkui ja nauroi, kunnes yskä ja itku hänet nujersivat. Tätä menoa jatkui yhä uudestaan ja uudestaan. Vieraat poistuivat vasta myöhään yöllä, mutta poika itki yhä. Äiti lohdutti, hyväili, viekotteli nukkumaan, torui, muuttui häijyksi ja — löi, hyväili uudestaan, itki itsekin.
Nukuin myöhään, aina keskipäivään saakka; kun heräsin, oli pääni raskas ja jäsenet kolottivat. Kellarista ei kuulunut hiiskahdustakaan.
Vaimo seisoi pihassa akkunani alla sukkaa kutoen ja poika istui seinustalla hiekkaläjässä.
Poikanne oli levoton koko yön, sanoin hänelle avattuani akkunan.
Sellainenhan se on ollut keväästä saakka, sanoi vaimo silmiään irrottamatta kutimesta.
Nyt aloin ymmärtää, miksi tuo äiti löi lastaan. He olivat valvoneet koko kesän!
Teillä oli vieraita myöhään. Lapsi riehaantuu ja väsyy liiaksi.
Ne olivat sisareni ja veljeni tovereita. Kyllä tuo ilman niitäkin valvoo.
Eikö pojan tule kylmä? Tuo hiekka ei ole kuivaa.
Tohtori käskee pitämään ulkona ja istumaan hiekassa.
Kyllähän niin, mutta hiekan pitäisi olla auringossa ja tämä piha on aivan varjossa.
Vaimo huokasi syvään ja silmäluomet värähtelivät. Minun kävi häntä sääli ja päätin koettaa, eikö häntä saisi houkutelluksi maalle "huoneisiinsa". Menin heidän luokseen ulos ja vein pallin mennessäni ja istutin pikku pojan sille.
Kas nyt pikku mies, sinä istut kuin ajuri noin korkealla. Koska te nyt lähdette maalle?
Olisiko siitä apua? Pimeät illat pelottavat, ja eihän siellä saa ruokaakaan, sanoi vaimo katsoen taas epäillen minua, enkö enää muistanut eilistä keskustelua.
No, mutta metsästä saatte marjoja, sieniä, taloista maitoa, jauhoja, kaloja… En ollut tietävinäni eilisestä puheesta.
Voi, vai metsään, sinne en yksin menisi, vaikka tuohon paikkaan katkeaisin. Siellä on aina jokin tavottamassa — takaapäin kaappaamassa, vaikka kuinka itseänsä kääntäisi, niin että ihan juoksujalassa pitää sitä paeta.
Mitä te luulette sen olevan?
Mikä sen tietää, voihan ne olla haltioita, puhutaan niistä kirjoissakin ja nykyajan ihmisetkin niihin uskovat, nyt kun kaikki tulevat uudestaan pakanoiksi.
Eikö kaupungissakin ole haltioita?
Ehei, missä ne olisivat, kun ihmisiä on joka puolella, niin ettei tyhjää soppea juuri ole eikä yön päivän yksinäisyyttä.
Ei yön päivän rauhaa, lisäsin katsoen vaimoon, mutta hän ei näyttänyt käsittävän.
Istuin portaille pojan viereen ja silitin hänen hienoa, pitkää tukkaansa.
Oletko sinä, pikkumies, koskaan ollut metsässä? Poika katsoi ensin minuun, sitten äitiinsä suurin silmin.
Tahtoisitko kuulla, millaista metsässä on?
Siellä on susia! sanoi poika katsellen minua kuin olisin ollut suden liittolainen.
Ei, poikaseni, siellä ei ole ainoatakaan elukkaa, joka tekisi kenellekkään pahaa. Metsässä on pelkkiä ystäviä. Oletko sinä käynyt puistossa?
Onhan se, sanoi äiti, sillä poika mietti sitä, ettei metsässä ollut susia.
Puisto on niin köyhä siellä ei ole kiviä, ei käpyjä, ei puroja, ei kantoja, ei marjoja, voi voi, puisto on tyhjä kuin kerjäläinen, paljas ja alaston, ei se voi mitään antaa. Sitten se on vielä niin ylpeä, ei salli kenenkään koskea kukkiinsa, jos sillä niitä on, ei edes hyväillä tai tunnustaa niiden tuoksua, ei saa astua sen nurmelle, ei puun siimekseen laskeutua lepäämään!
Se on paha puisto! sanoi poika surullisella äänellä.
Arvaas, millainen on metsä? Hän katsoi minuun odottava, melkein janoinen ilme kasvoillaan.
Metsä on suuri, et jaksaisi juosta sitä päästä päähän. Ja siellä on ihmeellisiä olentoja, korkeita puita sikin sokin toistensa rinnalla, edessä, takana, ja niiden juurella pikkupuita ja pensaita. Ja ne suuret puut laulavat korkealla latvassaan niille pikkupuille ja nyökkäävät ystävällisesti päätään ja sanovat: kasvakaa lapset suuriksi kuin me, niin saatte nähdä maailmaa, puhua pilville ja pitää tuulia vierainanne. Ja tiedätkö, mitä siellä pikkupuiden ja pensaiden juurella on?
En, sanoi hän hiljaa, jännittyneenä.
Siellä on sammalta, vihreätä, pehmoista kuin tyyny tai matto. Kun sille painaa päänsä ja on hiljaa, niin kuulee, kuinka linnut laulavat puitten latvoissa ja pensaissa pitkin metsää.
Mitä ne laulaa?
Ne laulavat näin: Tule pikku poika metsään leikkimään! Täällä aurinko sinua lämpimästi syleilee, tuuli hyväilee silkinhienoa tukkaasi, huuhtelee ja jäähdyttelee poskiasi; nurmi on täynnä kukkia, joita saat poimia, ja marjoja, joita saat maistella. Ja katsos, tuossa on pieniä kiviä, laitetaan niistä tarha ja tuolla on käpyjä, niistä saatkin lehmiä, lampaita. Ja kuulehan, kun jalkasi väsyy, niin istu puron reunalle. Purossa on vettä, kirkasta vettä ja se hyppelee kivenkolosta kivenkoloon, töyttää lokerosta lokeroon ja huutaa iloisesti: ota kiinni, ota kiinni, jos saat! Sitten se pujahtaa kannon tai puun tai kiven taakse ja vilkaisee sieltä: tui, tui! ja juoksee taas tiehensä. Sellainen veitikka on puro. Ja kun siinä huuhdot jalkasi, yrität sitä kiinni ottaa ja sen kanssa kilpaa juosta, tulet sinä, pieni poika, yhtä iloiseksi ja reippaaksi kuin se puro.
Mennään metsään! huudahti poika ojentaen hentoja käsiään äidille.Äidin oli vedet silmissä, kun hän katsoi minuun.
Ettekö voisi viedä häntä maalle? pyysin minäkin.
Kyllä, hyvä neiti, kyllä minä vien! sanoi äiti liikutettuna ja itki vaalien lasta hellällä innolla.
Kaupunkiin he jäivät.
Jonkun ajan kuluttua tuli äiti luokseni ja pyysi katsomaan poikaansa.
Tauti on nyt hiukan hellittänyt. Se poika parka on nukahtanut vähä väliä ja söikin tänään hiukan, mutta puhuu aina siitä suuresta metsästä ja purosta ja pyytää teitä tulemaan.
Kyllä minä tulen.
Eihän siinä enää toivoa ollut.
Sanoin sen hänelle.
Auttaisikohan, jos nyt vielä lähtisimme maalle? kysyi äiti hätääntyneenä.
En osannut siihen mitään sanoa, sillä en ollut koskaan nähnyt kuoleman majesteettia kasvoista kasvoihin, mutta jokin hämärä aavistus ja pojan hapuileva katse, hänen läpikuultava, veretön olemuksensa ja peitteellä lepäävät pikku luusormet herättivät minussa etäisyyden aavistuksen.
Hän on matkalla, suureen, ihanaan metsään, sanoin.
Vaimo katsoi minuun, hiljalleen tajuten sanani väsyneissä aivoissaan. Sitten hän lysähti istualleen pojan vuoteen viereen ja katseli lasta, joka ei enää hengittänyt.
Kuollut, kuollut! Hän tuuditteli itseään ja nyyhki kyyneletöntä itkua, sairaan, voimattoman äidin tuskaa.
Miksen minä vienyt maalle, voi miksen vienyt? Ehkä se olisi auttanut ja olisihan se auttanut!
Hänen sairaloinen hempeytensä murtui surussa ja hän muuttui teräväluiseksi, jonka kaikki elo oli suurissa, sinisissä silmissä.
Eihän sekään niin varmaa olisi ollut, sanoin lohduttaakseni häntä.
Voi, neiti, eikö se olisi auttanut? kysyi hän kuin helpotusta janoova.
Eihän sitä voi tietää, eihän se olisi tainnut auttaa, sanoin varmemmin.
Tapahtukoon Jumalan tahto, sanoi hän rauhottuen ja heitti valkoisen liinan lapsen kasvoille, meni vanhaa tottumusta totellen hellan luo, teki tulen ja laittoi pataa liedelle, haki hyllyltä ruoka-aineksia, jotka oli aamulla käynyt ostamassa, ja kädet pitelivät kaikkea hapuillen ja silitellen kuin olin hänen nähnyt pitelevän poikaansa. Vähitellen muuttui ilme kasvoissa, elo siirtyi piirteisiin, niissä oli hetkellinen värähtely, ja sitten kyynelhelmet putoilivat suurina ja raskaina kuumalle hellalle. Pian itku yltyi ja puistatti laihaa ruumista. Hän istui pöydän ääreen. Itkekää, se lieventää.
Hautajaisten jälkeen sanoin hänelle: tekisi teille hyvää päästä pois täältä vähäksi aikaa.
En voi mennä, kuka laittaisi ruokaa sisarelleni ja veljelleni, sanoi hän tyynellä tavallaan.
Talven hän laittoi uskollisesti ruokaa, ja keväällä hän tyynesti, kuihtuneena kuin syksyllä lehdet, putosi elämän puusta ja haudattiin maan poveen kaupungin laitaan.
Siellä ei tarvinnut peikkoja pelätä, sillä hänen hiekkaiseen majaansa kuului kaupungin humu, sen kiihkeän sydämen sykkeet. Hän ei ollut siellä yksinkään, hän lepäsi yhteisen, laajan katon alla.
Tänään olen viidentoista vanha, siis iso ihminen. Ja kun vertaan itseäni siihen Mailiin, joka neljä vuotta sitten vietiin kaupunkiin kouluun, niin täytyy nauraa sellaista hupsua raukkaa.
Kaikilla tytöillä on ystäviä, vaan minulla ei ole. En tiedä, onko muilla tytöillä salaisuuksia, sillä kukaan ei ole minulle mitään kertonut, mutta minulla on. Yritin kerran jutella eräälle tytölle — en sano nimeä, se on salaisuus — ajatuksiani, mutta hän kertoi toisille, ja he nauroivat. Tiedän ystävän, jonka suu pysyy kiinni, kun sen vain muistan lukita, ja se ystävä on tämä kirja. Sen valkoisille lehdille tahdon uskoa kaikki, mitä teen, ajattelen ja aion.
Aletaan alusta, minun lukemisestani. Äiti istui rukin edessä, veti aivintutasta suikaleita vähä vähältä, kastoi silloin tällöin hiukan kielellään ja polki rukkia. Pyörä kiersi vallan vimmatusti ja rulla nieli lankaa ahnaasti.
Kuka vieressä istui pienellä jakkaralla? Maili tietysti kirja kädessä.
— Kuule äiti, anna rukin seistä, minä sanon sitten "k"!
Rukki seisoi kuin naulaan. — Kyllähän sinä nyt koosta ylpeilet, mutta paneppas sanoja kasaan, sanoi äiti.
Silloin kaikki kirjaimet hyppäsivät äidin rukin pyörään ja huristivat siinä ympäri yhtenä vilinänä. — Ota selvä meistä!
— Äiti, vienkö kirjan laudan alle?
— Lyhyeenpä se lukeminen päättyi, sanoi äiti. Kirja pistettiin laudan alle, astiakaapin hyllylle, jonka syrjälle on saranoilla ripustettu lauta.
— Arvaa, äiti, onko kukko muninut?
— Empä tiedä, sanoi äiti salaperäisesti hymyillen. Lautaa nostettiin varovasti. — On se muninut sokeria! Kirja pistettiin sille paikalle, mihin kukko oli muninut, lankakerien, sukkakääröjen, tilkkujen, rullien ja niisinippujen joukkoon laudan alle.
Leivinuunissa loimusi tuli ja leivät nousivat laudoilla. Äiti koli uunia ja meni sitten hakemaan mäestä uuninluutahavuja. Sillä aikaa Maili juoksi alas rantaan. Liivihame pois ja paita yli pään, vaatteet kauniisti kasaan nurmelle. Tietysti Arvo oli nähnyt pihasta Mailin juoksevan rantaan ja ennättänyt ennen ja pyöritti hurjasti käsiään propellina vedessä. Arvo on oleminaan mies, vaikkei ole yhtään vanhempi minua.
— Susi tulee! pelotti hän.
— Uhuhuu!
Susi oli lammas, joka pisti päänsä lepiköstä ja huusi: mää!
— Älä syö minun koivuani!
Minun koivuni kasvaa uimarannassa ja silloin se oli yhtä korkea kuin minäkin. Vaatteet kainalossa me juoksimme lammaslauman kintereillä, vasta lähempänä kotia puettiin. Äiti seisoi keskellä pihaa varjostaen kädellä silmiään ja huuteli: — Mailii, tantti on tullut!
— Mikä se sellainen on? kyseli Arvo.
— Voi, voi, kuinka sinä olet mölö. Tietysti se on tantti, kun sanoo olevansa tantti!
— Ai, niin, se ison veljesi rouva. Äiti sanoi, että ne vievät sinut kaupunkiin kouluun.
Sitä en ollut kuullut ja peukaloni kutisi niin kummallisesti. Se tahtoi suuhun.
Äiti oli mennyt sisään ja me jäimme aitan eteen leikkimään ja istuimme pitkälle hirrelle, joka sojottaa kuin mahtava käsivarsi aitan nurkasta ruohostoon. Se oli hyvä hevonen, juna, vene, laiva, isä, äiti, mitä tahansa.
— Ei siellä kaupungissa kuulu olevan oikeata pihaakaan, sanoi Arvo.
— Eikös aittaakaan?
— Eikä aitan portaita.
— Eikä rinteliä.
— Eikä järveä. Äiti sanoi, että ihmiset asuvat kaupungissa toinen toisensa niskassa.
— Nyt narraat.
— Älä viitsi mennä kaupungin kouluun, pyysi Arvo.
— Mailii! huusi äiti.
Tantti istui salissa ja hänellä oli korkea tukka ja kiiltävä silkkipusero ja hän tuoksui hyvältä.
— Sinä haiset hyvältä ja sinulla on silkkiset kädet, sanoin minä.
— O, du lilla sötunge, sanoi tantti.
— Sinä sopotat! Ja siitä hetkestä minä vihasin häntä. Kun toisena päivänä piti lähdettämän, ei siitä mitään tullut, sillä minä osasin huutaa ja harata vastaan.
— Antaa olla vielä kotona, sanoi äiti ja oli tyytyväinen. Pääsin kylän kouluun ja siellä oli kaikki päivät hauskoja.
Kului aikoja, kunnes tantti taas tuli hakemaan, ja silloin täytyi mennä. Olin jo kappaleen toisella kymmenellä. Lähtöpäivänä hiivin yksin rannalle ja istuin koivuni alla. Sen kuori oli jo valkoinen ja oksat niin korkealla, etten niihin oikein ulottunut kädellä. Minun oli niin tukala, tuppasi melkein itkettämään. Kiedoin käteni puun ympärille. Se huojui ja me keinuimme tahdissa. Aallot lipattivat rannassa ja tuuli puhalsi meihin selältä. Linnut visersivät kilvan metsässä. Tietysti he kaikki tiesivät, että minä nyt lähtisin, ja lauloivat juuri minulle. Minä vastasin heille ajatuksissani: — Kyllä minä tulen takaisin ja silloin olen jo suuri, saan pitkän hameen. Katsos, koivu, näin minä sitten kävelen, olen kuin kuningatar, astun juhlallisesti. Ja kuulehan, kun kuiskaan: — sitten tulee "hän" ja silloin sinun pitää olla komea, vaaleanvihreä kuin keväällä ja silloin sinulla on ihana tuoksu. Tiedätkö, kuka on "hän"? Se on prinssi, se niin, kai sinä tiedät?
Koivun latva heilahti, kyllä se ymmärsi.
— Nyt meidän pitää erota, hyvästi, koivu! Älä kerro kellekään, mitä olet kuullut!
Koivu ravisti latvaansa.
Naurattaa, kun ajattelen senaikuisia ajatuksia ja kuvitteluja.
Viidentoista vanha. Olen jo aikoja sitten oppinut sopottamaan ruotsia, lakannut kaipaamasta naurismaita, hernepeltoja, vattupensaita ja mansikkapientareita koulun läheisyydessä. Mutta valoisaa, vanhaa kansakoulua kotona en voi unohtaa. Siellä oli sentään niin ihanaa, että sydäntä hiipaisi. Toisinaan olen unissani siellä, liidän tuolien ja pöytien päällä kujeillen. Kerran olin piirtävinäni taululle suden. Opettaja huusi: — Makkarahan se on! Heräsin omaan nauruuni.
Kotiin! Tien varrella luen muististani kaikki pysäkit rautatiellä ja laivareitillä, tunnen siellä kaikki maisemat ja asunnot. Lennän ajatuksissani kotiin. Onkohan Putte paljon kasvanut ja vieläköhän Kyttä koiramme ontuu, ja Sinkka kissa, onkohan sillä vielä ikävä sukuaan, joka tykkänään upotettiin. Ja Arvo, voi sitä Arvoa, kuinka se oli ennen mölö poika!
Laivassa kerään kaikki kapineeni, että pääsen sukkelaan astumaan sillalle, kun pysähdytään. Kotirantaa ei vielä näy. Laiva viiltää tyyntä vettä, saa pinnan hiljaa aaltoilemaan ja heiluttaa rannassa metsän kuvastusta ja laittaa kumossa roikkuvat puut, valkoiset koivunrungot, kevään punalehtiset haavat ja lepät kummallisesti kiemurtelemaan. Kivetkin hyppivät ja veteen ulottuva aidanjatko, se vasta lystikäs on. Sen aidaksen päät aukovat suitaan ja nauravat rannan kujeita ja hyppivät pakosta itsekin.
— Tuo ranta on niin soma! sanon lämmittäjälle, joka mättää suuria halkoja pieneen uuniin.
— Höm, sanoo hän, kohauttaa öljyistä lakkiaan, ottaa liinan taskustaan — se lienee joskus ollut punainen, nyt se on tumpura — pyyhkii otsaansa ja kysyy: — Mistä neiti on tulossa?
Pitäisi tuon nyt hölmönkin tietää, että minä tulen koulusta.
Kas, tuolla jo välähti kerran kodin päätyseinä saarien välissä, ja taas! Nyt se näkyy kokonaan — niemen liepeellä kellertävä rakennus, valkoiset akkunalaudat, ympärillä koivuja, haapoja, pari lehmusta ja ison veljen istuttama lehtikuusi. Laivasillan korvassa on valkoinen vene ja sen kokassa nimi Joutsen. Sen kaula kaartuu kuin oikealla joutsenella. Isä sen on veistänyt, sillä isä osaa vaikka mitä, on tehnyt kaikki minun huonekaluni.
Olemme jo kotisalmessa. Tuossa on reimari ja sen lähellä minun koivuni.
— Näettekös tuota kaunista koivua? sanon lämmittäjälle osottaen puuta.
— Tuoko yksinäinen koivu tuolla rannalla?
— Niin.
— Onhan se valkoinen ja vihreä, sanoi hän nauraen.
Tuolla tulee äiti rantaan, äiti raasu. Kiusallinen vesihelmi pujahtaa silmiini. Puuttuisi vielä, että tuo lämmittäjä sen näkisi ja taas ivaisi.
Äiti seisoo sillalla liina päässä, harmahtava arkipuku yllä, toinen käsi varjostaa silmiä, sillä auringon huikaisevat kimmellykset ponnahtavat järven hopeaisesta pinnasta ja iskevät kuin neulasilla tähystäjän silmiin.
Tulee hyvä olla, on turvallista ja lämpöistä kuin pehmoisissa vaipoissa. Kaikki on äidissä peräti tuttua, joka piirre kasvoissa, joka ryppy suun ja silmäin ympärillä. Ei vainenkaan joka ryppy, niitä on tullut uusia. Ja nuo ruskeat kädet, ne liikkuvat aina, pitelevät, hoitelevat, eivät osaa levätä. Ja kun ne tarttuvat minun käteeni, on kosketus lämmin ja luja.
On kuin eilen olisin täältä lähtenyt ja nähnyt unta olleeni taas koko talven kaupungissa koulussa.
— Missä on Kyttä, Putte, Liisa ja isä?
— Isä jäi valjastamaan Liisaa, sanoi äiti, ja me kannamme tavaroita sillalta.
— Älä nyt, äiti, roikota, kyllähän minä itsekkin. Kas, tuolla Kyttä ja Putte. Sekös vasta meteliä! Tuoko on Putte? Sinähän olet iso hevonen. Kas, kas Kyttä, nyt ei Putte enää olekkaan pikku Putte.
— Hau, hau!
Putte seisoo ja muljottaa, lähenee varovasti, arvellen.
— Voi, Putte raukka, muistisi on kovin lyhyt. Tuosta saat sokeria, täytyy kai tehdä uudestaan liitto, vai mitä, sinä lempeäsilmäinen pitkänaama.
Isä tulee Liisalla ja nyt mennään joukolla kotiin. Juoksen edellä pihaan, kuistille, tupaan, isän ja äidin kamariin, saliin, omaan kamariin. Kuljen paikasta paikkaan, tutkin joka vesan, puun, kolon ja kivetkin, en kykene istumaan ennenkuin olen kaikki nähnyt. Kamarini akkuna on auki. Annan koivun lehtien kutittaa niskaani ja taivutan pääni ulos akkunasta. Pienet, pihkaiset lehdet sivelevät leikillisen hellästi ja minua naurattaa, on kuin joku toveri kujeilisi kanssani. Sipaisen oksia käteeni, painan kasvoilleni ja hengitän niiden suloista tuoksua.
Kuistin ylimmälle portaalle nousee pyöreä, karvainen pää: — Miau!
— Sinkka, Sinkka, kissaseni, mirri, mirri, kis, kis. Tule tänne vaaleanharmaani, valkoturpa Miau!
Sinkka astuu arvokkaasti, hiljalleen ja vakavana, vaikka pääskyset kilvan sätättävät sen ympärillä, lentää suhauttavat melkein kissa paran selkää sipaisten. Sinkka pysähtyy, istuu, sirittää silmänsä soikeiksi ja nostelee etukäpäliään ja suvaitsee sanoa: — Miau!
— Voi Sinkka kulta, ajetaan pois nuo hupakot. Tule, tule!
Sinkka hyppää polvelleni, kyyristyy kyljelleen, vetää hännän käpälilleen, pujottaa pään sivulle ja kehrää, sitten se lepää täydellisesti, kiskoen pois kaiken tarmon joka hivenestään.
— Sinkkaseni, onko sinun vielä ikävä veikkojasi ja siskojasi, jotka upotettiin?
Sinkka loikkaa portaalle, vilkaisee minuun, ummistaa silmänsä ja sanoo: — miau, kannattaako tuota, ette te ihmiset siitä kuitenkaan välitä.
— Kyttä vallaton, putiit, nyt Sinkka lähti. Ja sinä kieputat häntääsi ja kärkyt sanaa: ot'kii!
Kyttä haukahtaa ja häärää palaten aina takaisin pää kallellaan.
— No, mitä, mitä, olet sinä hyvä! Mennäänkös metsään?
— Hau, hau, koska tahansa!
— Juostaan kilpaa, kas niin! Äiti, minä menen Kytän kanssa katselemaan, onko mansikan kukkia paljon!
Tiet ovat kaikki nurmisia, aluksi tasaisia ja raivatuita. Kyttä juoksee edellä korvat hörössä, nuuskii ja haukkuu. Alavilla paikoilla on valkeanaan mansikankukkia. Asettelen askeleeni, etten polkisi, ja ajattelen ahnaasti mansikka-aikaa; vasta kolmen, neljän viikon päästä saa. Kyttä haukkuu vimmatusti puun juurella, katsoo väliin minuun ja yltyy uudelleen haukkumaan kuin hengen edestä. En ole tietävinäni. Se katsoo minuun moittivasti: — Tyhmyri, kun et ammu, vaikka otus on puussa!
Kyttä juoksee kieli pitkällä kotiin isää hakemaan. Seuraan tietä yhä syvemmälle metsään, alavaa, puoleksi soista tiheikköä, missä polut haaraantuvat sadalle suunnalle, kiertävät jokaisen tumman kuusen, harmaan haavan ja sammaleisen kiven, työntävät jalkoihin ryhmyisiä juuria, kosteita koloja. Oksa singahtaa ja kapsaisee kasvojani, lehdet hyväilevät poskea. Tuhansissa seiteissä kimaltelee kastehelmiä, ängerväin tuoksu huutaa äänekkäästi ja kainot kukat odottavat siivellistä hedelmöittäjää. Makeat nesteet virtaavat miljoonissa soluissa ja elämän hehku huumaa minuakin. Poveani pakottaa ja minun täytyy huutaa: — Metsä, mitä sinä tahdot minulta, mitä vaadit?
Samassa seison auringossa. Edessäni nousee honkainen rinne, silmäni soutavat sammaleisia kiviä, kellertäviä puunrunkoja. Valo siirtyy puusta puuhun, varjot vaeltavat toisiaan tavotellen kuin leikkivät lapset. Mäen rinne on kuin kirkko, laaja, korkea, yllä ääretön avaruus, jossa aatos vapaana hapuilee ijäisyyttä.
Ummistan silmäni, kuuntelen sointuja ympärilläni ja tunnen oman kaipuuni sulavan niihin. Ja kun jälleen katson rinnettä, hymyilee se minulle kuin vanha ystävä, pyytää astumaan ylemmäksi pehmeille mättäille ja kuiskii korvaani liikuttavia juttuja lemmestä.