Kello kahdeksan tienoissa samaisen sunnuntaipäivän iltana melkoinen ryhmä miehiä ja naisia sulki melkein kokonaan Valois-kadun ja Lyseokujan kulmauksen, keräytyneenä katulaulajan ympärille, joka ihmeellisen näppärästi säesti esityksiään yhtaikaa polviensa helisyttämillä metallilautasilla takomalla ja käsiä baskilaistamburiiniin.
Tällöin muuan muskettisoturi ja kaksi husaaria laskeutui Palais-Royalin takaportaita ja eteni muutamia askelia kujalle päin. Mutta nähdessään väkijoukon melkein ehkäisevän heiltä pääsyn edessäpäin nämä kolme sotilashenkilöä pysähtyivät ja näkyivät neuvottelevan. Harkinnasta oli nähtävästi tuloksena, että oli parempi valita toinen tie, sillä muskettisoturi antoi esimerkin, lähtien Cour-des-Fontainesin laitaa myöten ja kääntyen Rue des Bons-Enfantsille. Astellen reippaasti, vaikka olikin pyylevä, hän pian saapui numero 22:een; hänen lähestyessään katuovi avautui kuin taikavoimalla ja sulkeutui hänen ja husaarien jälkeen.
Heti kun he olivat ryhtyneet pikku kierrokseensa, poistui soittajan ryhmästä nuori harmaapukuinen ja samanväriseen viittaan verhoutunut mies, jonka leveälierinen hattu oli painettu silmille. Itsekseen hyräillen "Hirtettyjen" sävelmää hän nopeasti käveli Lyseokujaan ja saapui sen vastakkaiseen päähän parahiksi näkemään noiden kolmen hienon kuljeksijan pääsyn vastamainittuun taloon.
Hän vilkaisi silloin ympärilleen, ja kun katua kunnallishallituksen anteliaisuuden ansiosta valaisi tai oikeammin oli tarkoitettu valaisemaan pitkin sen pituutta kolme lyhtyä, antoi yksi niistä hänelle mahdollisuuden saada näkyviinsä tuollaisen vantteran, nokinaamaisen kelpo sydenpolttajan, jonka Greuze on tauluissaan vakiinnuttanut tyypiksi. Mies nojaili erääseen Hôtel de la Roche-Guyonin portinpielen kiveen, jolle oli laskenut säkkinsä. Tuokion hän epäröi lähestyä sydenpolttajaa, mutta kun tämä oli vuorostaan hyräillyt "Hirtettyjen" sävelmällä saman loppukerron kuin äsken viittamies, tuntui toinen saavan varmuutta ja asteli suoraan hänen luoksensa.
— No, kapteeni, virkkoi viittamies, — näittekö heidät?
— Niin kuin näen teidät, eversti: muskettisoturin ja kaksi husaaria. En kylläkään tuntenut heitä, mutta kun muskettisoturi peitteli kasvojaan nenäliinalla, niin otaksuin hänet regentiksi.
— Se hän oli, ja husaarit olivat Simiane ja Ravanne.
— Ahaa, oppilaani! virkkoi kapteeni. — On hauskaa tavata hänet jälleen. Hän on hyvä lapsukainen.
— Joka tapauksessa pitäkää huoli, kapteeni, että hän ei tunne teitä.
— Minuako tuntisi! Vain itse paholainen voisi tuntea minut tässä asussa. Teidän pikemmin pitäisi hiukan harkita omaa varoitustanne, chevalier. Teillä on onneton hienon herran sävy, joka ei lainkaan sovellu pukuunne. Mutta se sikseen. Nyt he ovat loukussa, ja heitä ei saa antaa pujahtaa tiehensä. Ovatko miehemme saaneet tiedon?
— Turkanen, kapteeni, enhän tunne teidän miehiänne sen paremmin kuin he tuntevat minua. Läksin ryhmästä laulellen kertoa, joka on tunnussanamme. Ovatko he kuulleet ja käsittäneet, sitä en osaa sanoa.
— Olkaa huoletta, eversti, kyllä ne veitikat kuulevat ja ymmärtävät vähästäkin.
Tosiaankin oli viittamiehen poistuttua ryhmästä ilmennyt kummallista liikehtimistä noiden yksinomaan joutilailta ohikulkijoilta näyttävien kuuntelijain keskuudessa. Vaikka virsi ei ollut vielä loppunut eikä kolehdin keräys alkanut, hajaantui seurakunta. Miehiä läksi piiristä yksitellen tai parittain. Salaisia viittausmerkkejä toisilleen vaihtaen jotkut astelivat ylös Valois-katua, toiset Cour des Fontainesille ja viimeiset itse Palais-Royalin puolelle, kukin suunnaltaan saartamaan Rue des Bons-Enfantsia, joka tuntui olevan heidän sovitun kohtauksensa keskus.
Tästä menettelystä — jonka päämäärä on helposti ymmärrettävissä — oli tuloksena, että laulajan yleisöksi jäi vain tusina vaimoihmisiä, joitakuita lapsia ja muuan neljänkymmenen vaiheilla oleva kelpo porvari. Nähdessään ropoja alettavan koota tämäkin läksi vuorostaan paikalta, näköjään syvästi halveksien kaikkia uusia renkutuksia ja hyräillen hampaittensa välitse vanhaa paimenlaulua. Se tuntui hänestä olevan suuresti niiden vallattomien laulelmien yläpuolella, joita ajan huono maku oli toimittanut muotiin.
Kelpo porvarimme oli kyllä huomaavinaan, että useatkin hänen sivuuttamansa miehet tekivät hänelle joitakin merkkejä. Mutta kun hän ei kuulunut mihinkään salaseuraan eikä vapaamuurareihin, hän jatkoi matkaansa hyräillen yhä lempisävelmäänsä:
Anna mun mennä, — jalkani, lennä
leikkihin Metsolan impien kanssa!
Ja asteltuaan Saint-Honoré-katua Deux-Sergentsin puomille asti hän poikkesi Rue du Coqin kulmauksesta ja katosi.
Jokseenkin samalla hetkellä viittamies, joka oli ensimmäisenä poistunut kuulijain ryhmästä hyräillen:
— Neljäkolmatta, neljäkolmatta, neljäkolmatta! ja ilmestyi näkyviin Palais-Royalin kujaa portaiden juurella ja lähestyen laulajaa virkkoi tälle:
— Veljeni, vaimoni on sairaana, ja musiikkisi estää häntä nukkumasta.Ellei sinulla ole erityistä syytä oleskeluusi tässä, niin menehänPalais-Royalin torille, tässä pikku-écu muuttosi korvaukseksi.
— Kiitoksia, monseigneur, vastasi katulaulaja arvioiden tuntemattomanyhteiskunnallista asemaa hänen osoittamansa anteliaisuuden mukaan.— Minä siirryn heti. Eikö teillä ole mitään toimitettavaaMouffetard-kadun puolella?
— Ei.
— Olisin vain hoitanut asianne kaupanpäällisiksi.
Mies meni menojaan, ja koska hän oli kokoontumisen aihe, katosivat kaikki jäljelläolevat samalla kertaa.
Palais-Royalin kello löi silloin yhdeksän. Nuori viittamies veti vyötärystaskustaan kellon, jonka timanttikoristelu oli hänen yksinkertaisen asunsa vastakohtana, ja havaitessaan sen edistäneen kymmenen minuuttia hän pani sen täsmällisesti oikeaan, sitten Cour des Fontainesin kautta kiertäen Rue des Bons-Enfantsille.
Tullessaan numero 24:n kohdalle hän tapasi siellä sydenpolttajan.
— Entä laulaja? tiedusti tämä.
— Lähtenyt.
— Hyvä!
— Entä vaunut? kysyi vuorostaan viittamies.
— Valmiina Baillif-kadun kulmassa.
— Pidittekö huolen siitä, että pyörät ja hevosten kaviot käärittiin riepuihin?
— Kyllä.
— Hyvä juttu! Siispä odottakaamme, sanoi viittamies.
— Odottakaamme, vahvisti kapteeni.
Oltiin ääneti. Kului tunti, jonka aikana muutamia viivästyneitä kulkijoita yhä pitemmin väliajoin kiirehti autioituvaa katua pitkin. Harvat ikkunatkin, jotka vielä olivat valaistut, pimenivät yksitellen, ja lopulta pimeys täysin verhosi jo kauan tavoittelemansa alueen, kun sen tarvitsi taistella vain kahta katulyhtyä vastaan, joista toinen oli vastapäätä Pyhän Klaran kappelia ja toinen Baillif-kadun kulmassa.
Jälleen kului tunti. Kaupunginvartio kuului menevän Valois-katua myöten, ja sitten tuli kujanteen vartija sulkemaan portin.
— Hyvä, jupisi viittamies. — Nyt saamme olla häiritsemättä.
— Kunhan hän vain jättää rakastelemisensa ennen päivänkoittoa, murahti sydenpolttaja.
— Jos hän olisi yksin, niin voisi pelätä hänen yöpyvän. Mutta eihän ole luultavaa, että rouva de Sabran pitäisi luonansa kaikki kolme.
— Hm! Hän voi luovuttaa kamarinsa yhdelle ja jättää toiset kaksi uinailemaan pöydän alla.
— Hitto, olette oikeassa, kapteeni; en ollut ajatellut sitä. Oletteko muuten noudattanut kaikkia varokeinoja?
— Varmasti.
— Miehenne uskovat, että kysymyksessä on pelkästään vedonlyönti?
— Ainakin ovat uskovinaan, enempää ei heiltä voi pyytää.
— On siis menettely selvillä, kapteeni. Te ja miehenne olette päissänne, te tönäisette minua, minä tuiskahdan regentin ja sen väliin, jolle hän on antanut käsivartensa, ja erotan heidät. Te kaappaatte hänet, vaiennatte suukapulalla, ja vihellys toimittaa paikalle vaunut sillaikaa kun Simianea ja Ravannea pidellään pistooli kurkulla.
— Mutta, tiedusti sydenpolttaja alentaen äänensä, — jos hän ehtii huutamaan nimeään?
— Jos hän huutaa nimeään? kertasi viittamies. Sitten hän lisäsi vielä hiljemmin kuin kysyjä oli puhunut:
— Salaliitossa ei kelpaa puolinaisuus. Jos nousee hälyä, niin tappakaa hänet.
— Hitto! sanoi sydenpolttaja. — Koettakaamme saada häneltä suu kiinni ajoissa.
Ja kun viittamies ei vastannut, vallitsi taas täydellinen hiljaisuus.
Kului vielä neljännestunti ilman minkäänlaista uutta kehitystä.
Sitten kolmeen keski-ikkunaan ilmestyi huoneen perältä kajastava valo.
— Ahaa, siinäpä jotakin uutta! virkkoivat viittamies ja sydenpolttaja yhtaikaa.
Samalla hetkellä kuului miehen askelia Saint-Honoré-kadun puolelta. Tulija ilmeisesti aikoi kävellä Rue des Bons-Enfantsia pitkin päästä päähän. Sydenpolttaja murisi karmivaa sadatusta, hampaitaan kiristellen.
Mies lähestyi yhä. Mutta kenties häntä riitti säikyttämään pelkkä pimeys tai hän näki siinä pimeydessä jotakin epäilyttävää liikkuvan, koska hän nyt alkoi ilmeisesti osoittaa jotakin epäröimistä. Pyhä Klaran kappelin kohdalta hän turvautuikin jänishousujen vanhaan juoneen, jolla he koettavat uskotella, että heitä ei pelota. Hän alkoi laulaa. Mutta sitä mukaa kuin hän eteni, kävi ääni vapisevammaksi ja vaikka laulun viattomuus kuvasti rauhaisaa sydäntä, oli hänen pelkonsa kujanteen suun lähellä jo niin suuri, että hän alkoi yskähdellä. Sehän, kuten tunnettua, on säikyn asteikossa seuraava askelma hyräilystä ylöspäin.
Kun ympärillä kuitenkin kaikki oli hiljaisena, hän rauhoittui niukan ja aloitti äänellä, jonka hän oli virittänyt parempaan sopusointuun nykyisen asemansa kuin sanojen sisällön kanssa:
Anna mun mennä, — jalkani…
Mutta hän pysähtyi yhtäkkiä sekä laulussaan että kävelyssään. Sekä ääni että raajat tuntuivat yhtäkkiä pettävän, ja hän jäi hievahtamattomaksi ja hisahtamattomaksi, kun salongin ikkunoista tunkeutuva valo paljasti hänelle kaksi ajoportin syvennyksessä seisoskelevaa miestä. Kovaksi onneksi lähestyi ikkunaa juuri sillä hetkellä varjo. Sydenpolttaja näki, että parkaisu voisi tuhota koko suunnittelun, ja hän oli syöksähtämäisillään vaeltajan kimppuun, mutta viittamies pidätti hänet.
— Kapteeni, hän supatti, — älkää tehkö pahaa tälle miehelle. Sitten lähestyen miestä: — Menkää, hyvä mies, mutta joutuin, älkääkä katsoko taaksenne.
Hyräilijä ei odottanut toista käskyä, vaan patikoitsi edelleen niin kiireesti kuin lyhyet koivet ja hänen koko ruumiinsa vallannut vavistus sallivat, ja muutaman sekunnin kuluttua hän hävisi Hôtel de Toulousen puutarhan kulman taakse.
— Olipa aikakin, mutisi sydenpolttaja, — ikkuna avataan.
Molemmat miehet painautuivat varjoon niin syvälle kuin pääsivät.
Samassa olikin ikkuna avautunut ja toinen husaari astunut ulokkeelle.
— No niin, virkkoi huoneesta ääni, josta sydenpolttaja ja viittamies tunsivat regentin, — millainen ilma siellä on, Simiane?
— Kas, taitaa sataa lunta, vastasi Simiane.
— Mitä! Taitaako sataa lunta?
— Tai vettä, mistä sitä aina tietää, jatkoi Simiane.
— Senkin möllikkö, sanoi Ravanne, — etkö voi erottaa, mitä sataa? ja hänkin pistäytyi ulokkeelle.
— Lopultakaan, arveli Simiane, — en ole oikein varma, sataako mitään.
— Hän on sikahumalassa, huomautti regentti.
— Minäkö, ähmistyi Simiane, kun hänen ryyppääjäkuntoaan halvennettiin, — minäkö sikahumalassa! Tulkaahan tänne, monseigneur. Tulkaa, tulkaa.
Vaikka kutsu esitettiin omituiseen tapaan, ilmestyi regenttikin nauraen saattolaistensa pariin. Hänen ryhdistään oli muuten helppo nähdä, että hän oli itsekin humalassa.
— Vai niin, sikahumalassa! jankkasi Simiane ojentaen prinssille kätensä. — Sikahumalassa! No, tuohon käteen, lyön kanssanne vetoa sadasta louisdorista, että te ette tee mitä minä teen, vaikka olettekin Ranskan regentti.
— Kuulettehan, monseigneur, lausui naisen ääni sisältä, — se on haaste.
— Ja sellaisena minä otan sen vastaan. Olkoon menneeksi sata louisdoria.
— Minä otan osalleni puolet sen puolella, joka tahtoo, esitti Ravanne.
— Lyö vetoa markiisittaren kanssa, sanoi Simiane. — Minä en ota osakumppania panokseeni.
— En minäkään, kieltäytyi regentti.
— Markiisitar, huusi Ravanne, — viisikymmentä louisdoria yhtä suudelmaa vastaan!
— Kysykää Philippeltä, salliiko hän minun mennä mukaan.
— Menkää vain, menkää, kehotti regentti. — Teille tarjotaan hyvä kauppa, markiisitar, ja te ette voi olla voittamatta. Kas niin, oletko valmis, Simiane?
— Olen valmis. Otatteko seurataksenne minua?
— Mihin hyvänsä. Mitä aiot tehdä?
— Katsokaa.
— Mihin hittoon pyritkään?
— Lähden Palais-Royaliin.
— Millä tavoin?
— Kattoja myöten.
Ja Simiane tarttui tuollaiseen viuhkamaiseen rautakoristeeseen, jonka mainitsimme erottaneen salin ikkunat makuuhuoneen ikkunoista, ja alkoi kavuta kuin apina, joka kiipeää köyttä myöten tavoittamaan kolikkoa kolmannesta kerroksesta.
— Monseigneur, huudahti rouva de Sabran syöksähtäen ulokkeelle ja tarttuen prinssin käsivarteen, — toivon totisesti, että te ette lähde hänen perässään.
— Enkö lähtisi? sanoi regentti vapautuen markiisittaresta. — Ettekö tiedä periaatteenani olevan, että minä pystyn siihen, mihinkä joku toinenkin? Nouskoon hän kuuhun, niin piru minut periköön, ellen minä saavu kolkuttamaan ovelle samaan aikaan kuin hänkin! Löitkö sinä vetoa minun puolestani, Ravanne?
— Löin, prinssi, vastasi nuori mies nauraen täyttä kurkkua.
— No, nappaa suudelmasi — olet voittanut.
Ja regentti tarttui vuorostaan rautatankoihin, kiiveten tavoittamaan ketterää, pitkää ja hoikkaa Simianea, joka pääsi pengermälle tuossa tuokiossa.
— Mutta toivoakseni ainakin te jäätte, Ravanne? sanoi markiisitar.
— Vain ehtiäkseni periä panoksenne, vastasi nuori mies maiskauttaen suudelman markiisittaren sievälle, raikkaalle poskelle. — Ja nyt hyvästi, rouva markiisitar, — olen monseigneurin paashi, joten käsittänette, että minun tulee pysyä mukana.
Ja Ravanne kiirehti vuorostaan samaa tietä, jolle hänen kumppaninsa olivat laittautuneet.
Sydenpolttajalta ja viittamieheltä pääsi hämmästyksen huudahdus, joka kertautui pitkin katua ikään kuin jokaisella portilla olisi ollut kaikunsa.
— Hei, mitä se oli? äännähti Simiane, joka pengermälle päässeenä oli vapaampi huomioitsemaan kuin kiipeejät.
— Siinä näet, juoppo! sanoi regentti tarraten toisella kädellään pengermän reunukseen. — Siellä on kaupunginvartio, ja sinä toimitat meidät putkaan, mutta sinne jätänkin sinut virumaan!
Tuon kuullessaan vaanijat vaikenivat, toivoen että herttua ja hänen kumppaninsa eivät jatkaisi hupsutteluaan pitemmälle, vaan laskeutuisivat alas ja sitten lähtisivät talosta tavallista tietä.
— Kas niin, tässä olen! henkäisi regentti nousten seisomaan pengermällä. — Joko sait kyliäsi, Simiane?
— En suinkaan, monseigneur, en suinkaan, vakuutti Simiane, ja hän kumartui supattamaan Ravannen korvaan: — Ei se ole kaupunginvartio, — ei näy ainoatakaan pistintä, ei ainoatakaan nahkatakkia.
— Mitä nyt? kysyi regentti.
— Ei mitään, vastasi Simiane tehden merkin Ravannelle, — paitsi että minä jatkan nousuani ja tällä kertaa pyydän teitä seuraamaan minua, monseigneur.
Niin sanoen hän tarjosi kätensä regentille ja alkoi kontata katon vierua ylös, vetäen häntä perässään, Ravannen työnnellessä jälkivartiona.
Tuo näky ei enää suonut sijaa pakolaisten aikeiden epäilemiselle. Sydenpolttaja karjaisi sadatuksen, ja viittamieheltä pääsi raivostuksen huudahdus. Samalla hetkellä Simiane kietaisi käsivartensa savutorven ympäri.
— Heh, heh, sanoi regentti istuutuessaan hajareisin katonharjalle ja katsellessaan kadulle, missä salongin auki jääneistä ikkunoista tulviva valo paljasti kymmenkunnan miehen kiihkeän liikehtimisen. — Mitä tuo on? Pikku salavehjekö? Kas, kas, voisi luulla heidän tahtovan kiivetä tänne. He ovat vimmoissaan. Tekisi mieleni kysyä heiltä, miten voisin heitä palvella.
— Pilailu nyt sikseen, monseigneur, touhusi Simiane, — ja pötkikäämme koreasti pakoon.
— Kiertäkää Saint-Honoré-kadun kautta! huusi viittamies. — Juoskaa, juoskaa!
— Meidän kimppuumme he tosiaan pyrkivät, Simiane, huomautti regentti, — nyt rientäen toisellekin puolelle. Peräytykäämme, peräytykäämme!
— Mistä johtuneekaan, puheli viittamies vetäen vyöstään pistoolin ja tähdäten regenttiä, — että minä en häntä keikauta tuolta kuin kuvalintua.
— Tuhat tulimmaista! noitui sydenpolttaja tarttuen hänen käteensä. —Te toimitatte meidät teilattaviksi.
— Mutta mitä tehdä?
— Odottaa, että he tipahtavat itsellään ja taittavat niskansa; jos Kaitselmus on oikeamielinen, niin se toimittaa meille sen pikku yllätyksen.
— Oh, nyt johtuu mieleeni, Roquefinette —!
— Soh, välttäkääpäs nimien käyttelyä, jos suvaitsette, eversti.
— Olette oikeassa; anteeksi.
— Mitäs tuosta, mitä luulitte keksivänne?
— Tänne, tänne! luikkasi miekkamies syöksähtäen käytävään, — Murretaan portti, niin saamme heidät napatuksi toisella puolella, kun he hyppäävät alas.
Joukon jäljelläoleva osa seurasi häntä. Viisi tai kuusi oli lähtenyt kaartamaan Saint-Honoré-kadun kautta.
— No, noh, monseigneur, ei ole hetkeäkään hukattavana, hoputti Simiane. — Täytyy luisua pyllyllään; se ei ole arvokasta, mutta se on turvallista.
— Olen kuulevinani heidän röykyttävän porttikäytävässä, sanoi regentti. — Mitä sinä ajattelet asiasta, Ravanne?
— Minä en ajattele, monseigneur, vaan alan laskettaa mäkeä.
Kaikki kolme luisuivat nopsasti katon vierua pitkin pengermälle.
— Tätä kautta, tätä kautta, kutsui naisen ääni ullakkoikkunasta juuri kun Simiane jo oli soluttautumassa pengermän reunan yli, liukuakseen alas rautakaiteita myöten.
— Ah, tekö siellä, markiisitar! sanoi regentti. — Te olette totisesti neuvokas nainen.
— Hypätkää tänne ja jouduttautukaa sitten alas.
Pakolaiset hyppäsivät pengermältä kamariin.
— Jäättekö mieluummin tänne? kysyi rouva de Sabran.
— Niin, minä käynkin noutamassa Canillacin ja hänen patrullinsa, tarjoutui Ravanne.
— Ei, ei, päätti regentti. — Noin vimmatusti rehkiessään, markiisitar, he murtautuisivat taloonne ja kohtelisivat teitä niin kuin väkirynnäköllä vallattua kaupunkia. Ei, parempi on kiirehtiä Palais-Royaliin.
He riensivät alas portaita, Ravanne etunenässä, ja avasivat puutarhaan johtavan oven. Silloin he selvästi kuulivat hätyyttäjiensä kaikin voimin mojauttelevan rautaista ristikkoporttia.
— Takokaa, takokaa, hyvät ystävät, puheli regentti juosten huolettomasti ja keveästi kuin nuori mies puutarhan perälle. — Se on vankkaa teko ja tuottaa teille työtä.
— Joutuin, monseigneur! huusi Simiane, joka oli pitkänä miehenä pudottautunut kiveyksen reunalta Valois-kadun puolelle, riiputtuaan käsiensä varassa. — Tuolla kadun päässä toiset jo tulevat. Laskekaa jalkanne olalleni, kas noin; toinen… nyt laskeutukaa syliini. Olette pelastettu. Jumalan kiitos!
— Miekka käteen, miekka käteen, Ravanne, ja rynnätkäämme noita hylkiöitä vastaan! sanoi regentti.
— Taivaan nimessä, monseigneur, suostutteli Simiane vetäen häntä takinhihasta. — Seuratkaa meitä. — Tuhannen pentelettä, kai minäkin urholllisuutta tunnen, mutta taisteleminen olisi nyt hulluutta. Apuun, Ravanne, apuun!
Ja kohotellen herttuaa kainaloista molemmat nuoret miehet kiidättivät hänet lähimmästä aina avoinna pidetystä portista Palais-Royaliin juuri sillä hetkellä kun Valois-katua pitkin juoksevat miehet olivat vain parinkymmenen askeleen päässä heistä ja markiisittaren talon portti lennähti auki toisen osaston ponnistuksista. Yhdistynyt joukko heittäytyi ristikkoporttia vastaan, jonka pakenijat olivat hädin ehtineet lukita takanaan.
— Hyvät herrat, lausui silloin regentti tervehtien käden heilautuksella, kun hänen hattunsa oli lennähtänyt jonnekin, — päänne takia toivon, että tämä kaikki on vain hulluttelua, sillä te ahdistatte väkevämpäänne. Varokaa huomenna poliisipäällikköä! Sillävälin — hyvää yötä!
Kolminkertainen naurunremahdus lopullisesti kivetytti kaksi salaliittolaistamme, jotka seisoivat ristikkoa vasten painautuneina, hengästyneiden miestensä edessä.
— Sen miehen täytyy olla liitossa saatanan kanssa! huudahti d'Harmental.
— Olemme hävinneet vedon, veikkoset, ilmoitti Roquefinette miehilleen, jotka odottivat hänen määräyksiään. — Mutta me emme hyvästele vielä. Tämä uusitaan. Mitä luvattuun palkkioon tulee, niin olette jo saaneet puolet ja huomenna maksetaan toinen puoli vanhassa paikassa. Näkemiin.
Kaikkien apulaisten hajaannuttua johtajat jäivät kahden kesken.
— No niin, eversti? virkahti Roquefinette ja katseli d'Harmentalia suoraan silmiin.
— Kas, minulla on hyvä halu esittää teille eräs pyyntö, kapteeni, vastasi d'Harmental.
— Mikä sitten? kysyi Roquefinette.
— Että seuraatte minua johonkin syrjäiseen paikkaan ja ammutte pääni mäsäksi. Siten tämä viheliäinen pääni saa rangaistuksensa eikä silti tule tunnetuksi.
— Ja miksi niin?
— Miksikö? Siksi että tällaisessa työssä epäonnistunut on aina tomppeli. Mitä nyt voin sanoa herttuattarelle?
— Mitä, ihmetteli Roquefinette, — se Peukalois-Liisako teitä hätäännyttää? Jospa hitto vieköön olettekin julmetun herkkäluontoinen, eversti! Miksi ihmeessä ei hänen ontuva miehensä itse hoida asioitaan? Olisipa tehnyt mieleni nähdä tuo tekosievä valtiattarenne ja hänen kaksi kardinaaliaan ja kolme tai neljä markiisiaan yrittämässä kiipeillä täällä muureja myöten kuin sisiliskot. Sen sijaan, että he parhaillaan tutisevat pelosta jossakin Arsenalin sopessa, me olemme toki jääneet taistelutantereen herroiksi. Kuulkaahan, eversti, mitä teille sanoo vanha kettu. Hyvältä salaliittolaiselta vaaditaan erityisestikin miehuutta, ja sitä teillä on, mutta myös kärsivällisyyttä, jota teiltä puuttuu. Jumaliste, jos minulla olisi omaan laskuuni suoritettavana tällainen urakka, niin vakuutanpa teille, että minä ajaisin sen perille, ja jos jonakin päivän tahdotte siirtää sen minulle… Sitä sopii tuumiskella.
— Mutta mitä te minun sijassani sanoisitte madame du Mainelle? tiukkasi eversti.
— Mitäkö sanoisin! Näin minä hänelle lausuisin: 'Armollinen prinsessa, regentin on täytynyt saada vihiä poliisiltaan, sillä hän ei lähtenytkään liikkeelle niin kuin luulimme, ja me näimme ainoastaan hänen elostelijoitaan, jotka juoksivat pakoon.' Silloin Cellamaren ruhtinas virkkaa teille: 'Rakas d'Harmental, meillä ei ole muuta turvaa kuin teidät' ja rouva herttuatar huoahtaa: 'Kaikki ei ole hukassa, koska kunnon d'Harmental on jäljellä', Kreivi de Laval puristaa kättänne, yrittäen hänkin sopertaa teille kohteliaisuutta, jonka jättää kesken, kun hänen kielensä ei ole kerkeä varsinkaan imarteluun leukapielen murskaannuttua. Kardinaali de Polignac tekee ristinmerkkejä; Alberoni noituu niin että laupias Luoja vapisee, ja kaiken kaikkiaan, ensimmäinen yritys tasaantuu siten, ja oman arvonne tunto jää loukkaantumattomaksi. Te palaatte ullakkokamarinne kätköön ettekä pistä nokkaanne ulos moneen päivään, ellette tahdo joutua hirteen. Silloin tällöin minä poikkean sinne vieraisille. Te suotte minulle edelleenkin osuutta Espanjan anteliaisuudesta, koska minulle on tärkeätä elää mukavasti, pysyäkseni reippaalla tuulella, ja sopivan tilaisuuden taas tarjoutuessa me toimitamme sanan niille kelpo miehille, jotka äsken lähetimme matkoihinsa, ja otamme hyvityksemme.
— Niin, sitenhän tietenkin toinen tekisi, myönsi d'Harmental. — Mutta minä — minkäpä sille mahtaa, kapteeni, minulla on tyhmiä aatteita: en osaa valehdella.
— Ken ei osaa valehdella, hän ei pysty toimimaan kunnollisesti, väitti kapteeni. — Mutta mitä näenkään tuolla? Kaupunginvartion pistimet! Herranen aika, tunnen sen hyvin siitä, että se aina saapuu neljännestunnin myöhästyneenä. Meidän täytyy sentään erota. Hyvästi, eversti! Tuossa teidän tienne, jatkoi kapteeni viitaten Palais-Royalin kujalle, — ja minä menen tätä kautta, — hän lisäsi heilauttaen kättään Rue Neve-des-Petits-Champsille päin. — On vain oltava tyynenä, kävelkää pikku askelin, jotta ei epäillä, että teidän pitäisi pistää juoksuksi. Käsi puuskassa tällä tavoin, ja laulellen 'Muori Gaudichonia'.
Ja d'Harmentalin palatessa kujalle kapteeni eteni Valois-katua pitkin yhtä tasaisesti kuin vartiokin, josta hän oli sata askelta edellä, ja lauleskeli niin huolettomasti kuin ei olisi mitään tapahtunut:
Pitäkäämme vainkin puolemme, kyll' Espanja häätää huolemme, sen dublonit ovat kirkasta kultaa, kosolti korvaten Ranskan multaa.
Chevalier poikkesi Rue des Bons-Enfantsille, joka oli sillä välin käynyt yhtä hiljaiseksi kuin se oli ollut meluisa kymmenen minuuttia aikaisemmin, ja Baillif-kadun kulmassa hän näki vaunut, jotka olivat hänen ohjeittensa mukaisesti pysyneet paikallaan. Ovi oli odottavasti avoinna, astuinlaudan ääressä seisoi lakeija, ja ajopukilla istui kuski.
— Arsenaaliin, käski chevalier.
— Se on turhaa, lausui ääni, joka säpsähdytti d'Harmentalia. — Minä tiedän, kuinka kaikki kävi, koska olin katsojana, ja ilmoitan asianomaisille. Vierailu olisi tällä hetkellä vaarallinen kaikille.
— Kas, tekö, abbé! sanoi d'Harmental yrittäen tuntea Brigaudia liverissä, johon hän oli laittautunut. — No, teettekin minulle todellisen palveluksen, käyttämällä suunvuoroa minun sijastani. En tiedä mitä kummaa sanoisinkaan!
— Kun taasen minä sanon, vakuutti Brigaud, — että te olette urhea ja altis aatelismies ja että jos Ranskassa olisi vain kymmenenkin teidänlaistanne, kaikki olisi pian valmista. Mutta me emme ole tässä kohteliaisuuksia vaihtamassa. Nouskaa pian vaunuihin. Minne viemme teidät?
— Ei tarvitse, esteli d'Harmental. — Voin hyvinkin kävellä.
— Nouskaa, se on varmempaa.
D'Harmental istuutui vaunuihin, ja palvelijaksikin sonnustautuneenaBrigaud kursailemattomasti asettui hänen viereensä.
— Rue du Gros-Chenetin ja Cléry-kadun kulmaan, käski abbé.
Pitkälliseen odotteluun kyllästynyt kuski nykäisi hevoset heti liikkeelle. Määräpaikassa vaunut pysähtyivät, chevalier astui alas, harppaili Rue du Gros-Chenetille ja katosi pian Rue du Temps-Perdun kulman taakse.
Vaunut vierivät joutuisasti edelleen bulevardille päin, ilman vähäisintäkään ääntä, niin kuin maakamaraa koskettamattomat aavemaiset ajoneuvot.
Aiomme puhua kunnon porvarista, jonka ensiksi näimme poistuvan Valois-kadun väkijoukosta ja suuntaavan askeleensa Deux Sergentsin puomille päin silloin kun ulkoilmataiteilija ryhtyi keräämään ropoja ja sitten odottamattomalla hetkellä osuvan viivästyneenä mittelemään Rue des Bons-Enfantsia.
Kunnon porvarimme oli viiden jalan ja yhden tuuman mittainen pätykkä, tanakkatekoinen ja iän edistyessä pyöristyvä. Tyynet kasvot olivat sitä tyyppiä, jolla kaikki näyttä samanväriseltä — tukka, kulmakarvat, silmät ja iho — niin että kymmenen askeleen päässä ei erota mitään erikoista juonnetta. Yrittäessään lukea tuosta taulusta jotakin omituista ja merkityksellistä kohtaloa olisi intomielisinkin fysionomi varmasti pysähtynyt siirryttyään suurista harmaansinistä silmistä matalaan otsaan ja typeränsekaisesti raollaan olevista huulista kaksoisleuan pulleihin laskoksiin. Hän olisi silloin oivaltanut, että hänellä oli tarkasteltavanaan yksilö, jolle kaikki kuohunta on tuntematon, jonka tuoreutta sekä hyvät että huonot intohimot ovat pitäneet kunniassa.
Kaitselmus ei milloinkaan huolla asioita puolinaisesti ja oli merkinnyt alkuteokselle, kuvaavaksi nimeksi Jean Buvat. Ne kylläkin, jotka olivat saaneet havaita kelpo miehen hengenlahjojen äärimmäisen vajavuuden ja hänen sydämensä oivat ominaisuudet, yleensä jättivät silleen kastetoimituksessa annetun osan nimestä ja mainitsivat häntä pelkästään Buvatina.
Varhaisimmista vuosistaan asti pikku Buvat osoitti suurta vastenmielisyyttä kaikenkaltaiseen opiskeluun, mutta aivan erikoista luontumusta kaunokirjoitukseen. Äiti oli saanut hänelle vapaaoppilaan paikan Oratorion hengelliseen opistoon. Joka aamu hän toi sinne teemansa ja muut harjoitustehtävänsä virheitä vilisevinä, mutta niin sievästi, säännöllisesti ja siististi kirjoitettuina, että sitä oli ilo katsella. Tuloksena oli, että pikku Buvatille päivittäin annettiin patukkaa laiskasta tajuamisesta ja vuosittain palkinto parhaasta käsialasta. Hänen täytettyään viisitoista vuotta saiEpitome sacra,[82] jota hän oli päntännyt jo viisi lukuvuotta, opiskeluohjelmassa seuraajakseenEpitome Graecan,[83] mutta jo ensimmäisistä käännöksistä älysivät opettajat, että siinä oli yritetty liiallista hyppäystä ja päättivät, että hänelle sai kuudenneksikin vuodeksi riittää vainEpitome sacra.
Niin lauhkealta kuin hän ulkonaisesti näyttikin, piili nuoren Buvatin sielun sopukassa jonkinlaista kunnianhimoakin. Hän tuli illalla kotiin itkusuin, valitti kärsineensä vääryyttä ja ilmaisi tuskaannuksessaan seikan, jota oli siihen asti varonut tunnustamasta. Koulussa oli kymmenvuotiaitakin lapsia päästetty hänen edelleen. Suulas leskimatami Buvat oli joka aamu nähnyt poikansa tallustavan kouluun kauniisti riimustelluin kotitehtävin, joten niissä ei toki voinut olla moitteen sijaa, ja juoksi seuraavana aamuna sättimään kelpo luostariveljiä pahanpäiväisesti. Nämä vastasivat, että hänen poikansa oli hyvä lapsi, jolla oli harras mieli Jumalaa kohtaan ja nuhteeton käyttäytyminen toverien parissa. Mutta samalla hän oli niin kamalan kovakallonen, että he neuvoivat tekemään hänestä kirjoitusmestarin, kehittämään sitä ainoata lahjaa, jonka kitsas luonto näytti hänelle suoneen.
Matami Buvat käsitti pian siten saavansa pojastaan tuottoa, ja kotiin tullessaan hän heti ilmoitti opiskelijalle uuden tulevaisuuden suunnitelman. Nuori Buvat ei siinä aluksi nähnyt muuta kuin pelastumisen päivittäisestä raipasta ja patukasta, jotka eivät hänen mielestään korvanneet jokavuotista vasikannahkakansiin sidottua palkintoa. Niin ollen hän ilon innostuksessa yhtyi äidin kantaan, lupasi viimeistään puolen vuoden kuluttua olla pääkaupungin näppärin kirjoitusmestari, ja samana päivänä hän ryhtyi työhönsä, ostaen vähäisillä säästöillään neliteräisen kynäveitsen, kimpun hanhensulkia ja kaksi uutta kirjoitusvihkoa.
Ystävälliset luostariveljet eivät olleet erehtyneet nuoren Buvatin oikeasta kutsumuksesta. Kaunokirjoitus oli hänellä melkein piirtämiseen ulottuva taito. Kuuden kuukauden kuluttua hän Tuhannen ja yhden yön apinan tavoin kirjoitti kuudenlaista käsialaa ja jäljensi viivoilla kaikenmuotoisia ihmisten, puiden ja eläinten ääripiirteitä. Vuodessa hän pääsi niin varmalle tasolle, että katsoi voivansa lähettää liikkeelle harjoitusohjelmansa.
Hän uurasti tämän laatimisessa kolme kuukautta, käyttäen öitäkin apuna, niin että näkö oli tärveltyä. Mutta kohtuullista on myös sanoa, että siinä valmistui todellisen mestaruuden näyte: se ei ollut pelkästään koristeellinen julistus, vaan suorastaan taulu, joka varjostuksin ja hiusviivoin esitti maailman luomista, jaettuna osastoiksi jokseenkin siihen tapaan kuin Balaelin "Kirkastus". Edenille omistetussa yläosassa iankaikkinen Isä veti Eevaa nukkuvan Aatamin kyljestä, ympärillään niitä eläimiä, jotka ylväydessä lähenevät ihmistä, kuten leijona, hevonen ja koira. Alhaalla levisi meri, jonka syvyyksissä nähtiin mitä kummallisimpien kalojen uiskentelevan. Pinnalla taasen kellui uhkea kolmikantinen laiva. Kumpaisellakin sivulla kaksi lintujen laulupuuta yhdisti latvoillaan hipomansa taivaan juurtensa kiinnikekohtana olevaan maakamaraan, ja kaikkien näiden kauniiden aiheiden kehystämästä keskitilasta pisti silmään mitä täydellisimmin vaakasuorina riveinä kuudella eri käsialakuosilla tekstattu sanahellittämättömästi.
Tällä kertaa taiteilija ei pettynyt odotuksessaan.
Taulujuliste teki luonnollisen tehonsa. Viikon kuluessa nuori herraBuvat sai viisi poika- ja kaksi tyttöoppilasta.
Tämä menestys vain karttui, ja kun matami Buvat oli muutamia vuosia vielä viettänyt huolettomammissa oloissa kuin hänellä oli koskaan ollut, edes miehensä eläessä, sai hän tyydytyksekseen kuolla täysin levollisena poikansa tulevaisuudesta.
Soveliaasti murehdittuaan äidin poismenoa tämä jatkoi elämänsä ladulla, joka oli niin kaavoittunut, että hän saattoi joka ilta odottaa huomiselta vain päättyneen päivän toistumista. Sitten hän ehti kuuden- tai seitsemänkolmatta vuoden ikään, viattoman ja hyveellisen hyväluontoisuutensa ainaisella rauhaisuudella selviytyen ihmiselämän myrskykaudesta.
Niihin aikoihin tämä kelpo mies sai tilaisuuden jalomieliseen tekoon, johon hän ryhtyi vaistomaisesti, hyvän sydämensä säveydessä niin kuin hän kaikessakin toimi. Älykäs mies olisi kenties mennyt sen ohitse näkemättä tai kääntänyt päänsä pois nähdessään.
Buvat oli vaatimattomasti vuokrannut itselleen ullakkokamarin Rue des Ortiesin numero 6:ssa, ja tämän ensimmäisessä kerroksessa asui nuori pariskunta, jonka viehättävän sopusointuista yhdyselämää koko naapuristo ihaili. Mies oli kolmenkymmenenneljän tai -viiden ikäinen, maan eteläosasta — tukka, silmät ja parta mustat, iho ruskea, hampaat kuin helmet. Hän oli nimeltään Albert du Rocher. Isä oli ollut sevenniläispäällikkö[84] ja nähnyt herra de Bavillen vainojen aikana pakolliseksi omaksua perheineen katolisuuden. Puolittain vastustushalusta ja puolittain syystä että nuori mieli hakee nuorta johtajaa oli Albert knaappipalveluksesta suoriuduttuaan liittynyt Chartresin herttuan[85] henkivartioon.
Herttua järjesteli parhaillaan tätä joukkoaan, joka oli edellisellä sotaretkellä kärsinyt pahoja vaurioita Steenkirkin taistelussa, prinssin ensimmäisessä ottelussa. Du Rocher peri paikan la Neuvillelta, joka oli saanut surmansa tuossa voiton ratkaisijaksi koituneessa ja Chartresin herttuan johtamassa kuninkaallisen henkivartion uljaassa hyökkäyksessä.
Talvi oli keskeyttänyt sotaretken, mutta kevään tullen Luxemburgin herttua[86] kutsui ympärilleen kaikki nuo urheat upseerit, jotka siihen aikaan puolivuosittain jakoivat elämänsä sodan ja huvittelun kesken. Chartresin herttua, aina kiihkeänä vetämään miekkansa, jonka Ludvig XIV:n kademielisyys niin useasti toimitti pysymään huotrassa, oli ensimmäisiä ottamassa varteen kutsun. Du Rocher seurasi hänen sotilassaattueensa mukana.
Nyt koitti Neerwindenin[87] suuri päivä. Chartresin herttualla oli henkivartion päällikkyys kuten tavallisesti, ja tapansa mukaan hän hyökkäsi sen etunenässä, mutta niin tulisesti, että hän ryntäilyssään jäi viisi kertaa melkein yksikseen vihollisten keskelle. Viidennellä kerralla hänen vierellään oli vain eräs nuori mies, jota hän tuskin tunsikaan, mutta heidän vaihtamastaan nopeasta silmäyksestä hän huomasi, että siinä oli yksi niitä joihin saattoi luottaa. Niinpä hän ei antautunut, kuten hänelle esitti muuan viholliskorpraali, joka oli hänet tuntenut, vaan lävisti pidättelijältään pistoolinlaukauksella pään.
Samassa kajahti kaksi muuta laukausta. Toinen luoti vei prinssiltä hatun ja toinen litistyi hänen miekkansa kahvaa vasten. Mutta seuraavana hetkenä kumpainenkin ampuja suistui satulasta melkein yhtaikaa, toinen prinssin kumppanin sapeliniskun saaneena ja toinen hänen pistoolinsa surmaamana. Silloin kohdistui yhteislaukaus noihin kahteen mieheen, jotka suorastaan ihmeellisesti jäivät haavoittumatta. Prinssin hevonen vain sortui hänen allaan, saatuaan päähänsä kuolettavan luodin, ja nuori saattolainen hyppäsi heti alas omansa selästä ja tarjosi ratsunsa hänelle. Prinssi esteli, kun tuo palvelus saattoi käydä esittäjälleen kovin kalliiksi. Mutta nuori mies, joka oli kookas ja vanttera, katsoi hetken sopimattomaksi, sieppasi prinssin syliinsä ja toimitti hänet väkisin satulaan.
Sitten ennätti markiisi d'Arcy kevyen ratsuväenosastonsa kanssa paikalle juuri kun prinssi ja hänen kumppaninsa olivat uljuudestaan huolimatta saamaisillaan surmansa tai joutumaisillaan vangeiksi. Kumpainenkin oli yhä säilynyt vammoitta, vaikka prinssin vaatteet oli lävistänyt neljä luotia. Chartresin herttua ojensi nyt kätensä kumppanilleen ja kysyi hänen nimeään, sillä joskin kasvot olivat tutut, oli tämä ollut vasta niin vähän aikaa hänen palveluksessaan, että nimikään ei ollut jäänyt herttuan mieleen. Nuori mies vastasi olevansa Albert du Rocher ja saaneensa hänen saattuessaan tallimestarin paikan, Steenkirkin taistelussa kaatuneen la Neuvillen jälkeen. Kääntyen tulijain puoleen prinssi huomautti: — Hyvät herrat, pelastitte minut joutumasta vangiksi, mutta tässä on se, joka pelasti henkeni.
Sotaretken päättyessä Chartresin herttua nimitti du Rocherin ensimmäiseksi tallimestarikseen ja yhä kiitollisesti kiintyneenä häneen naitti hänet kolme vuotta myöhemmin, ottamalla suoritettavikseen hänen rakastamansa neidon myötäjäiset. Kun prinssi oli siihen aikaan vasta nuori mies, eivät myötäjäiset valitettavasti nousseet suureenkaan summaan, mutta lisähyvitykseksi hän lupasi pitää huolta suojattinsa ylenemisestä upseerinuralla.
Tuo neito oli englantilaista syntyperää. Hänen äitinsä oli saattanut Englannin Henrietteä tämän saapuessa Ranskaan Monsieurin[88] puolisoksi, ja prinsessan kuoltua markiisi d'Effiatin myrkyttämänä hän oli siirtynyt seuranaisenala grand dauphinen[89] palvelukseen. Tämän kuoltua 1690 ei englannitar saarelaisylpeydessään tahtonut jäädä neiti de Choinin[90] seuraan, vaan vetäytyi Saint-Cloudin lähistöltä vuokraamaansa pikku maataloon antautuakseen kokonaan siellä pikku Claricensa kasvattamiseen sen elinkoron varassa, jonka hänellä olile grand dauphininanteliaisuuden myöntämänä. Chartresin herttuan matkoilla Saint-Cloudissa Albert du Rocher tutustui tähän nuoreen tyttöön, jonka kanssa prinssi sitten naitti hänet, vuoden 1697 vaiheilla.
Tämä onnekkaasta sovustaan ihailtu pariskunta asui siis Rue desOrtiesin 6:ssa, talon ensimmäisessä kerroksessa, jonka ullakkokerrastaBuvat oli saanut vaatimattoman asuinhuoneen.
Aviopari oli ensin saanut pojan, jonka opettaminen kirjoitustaitoiseksi uskottiin Buvatille hänen neljännellä vuodellaan. Nuori oppilas ennätti osoittaa erinomaista edistystä, ennen kuin tuhkarokko aavistamattomasti riisti hänet pois. Vanhempien murhe oli rajaton, kuten saattaa käsittää. Buvat otti siihen osaa sitäkin vilpittömämmin, kun hänen oppilaallaan oli ollut niin hyvää luontumusta hänen alallaan.
Tämä heidän tuskaansa kohtaan vieraan taholta ilmenevä myötätunto tuotti sydämellistä seurustelua ja kun kelpo kirjoitusmestari eräänä päivänä valitti taiteilijain epävarmaa tulevaisuutta, tarjoutui Albert du Rocher käyttämään vaikutusvaltaansa paikan saamiseksi hänelle kuninkaallisessa kirjastossa. Buvat hypähti ilosta, ajatellessaan että hänestä voisi vielä tulla virallinen toimihenkilö. Samana päivänä hän piirteli hakemuksen kaikkein kauneimmalla käsialalla. Ylitallimestari liitti siihen lämpimän puoltolauseen, ja kuukauden kuluttua Buvat nimitettiin apulaiseksi kirjaston käsikirjoitusosastolle yhdeksänsadan livren vuosipalkalla.
Uuden yhteiskunnallisen asemansa herättämässä varsin luonnollisessa ylpeydessä Buvat siitä päivästä alkaen jätti oppilaiden hankkimisen ja ryhtyi kyhäilemään nimilappuja. Elämän loppuun asti taattuna on yhdeksänsataa livreä todellinen omaisuus, ja kuninkaallisen avokätisyyden ansiosta alkoi arvoisa kirjoitustaituri viettää ihania päiviä kuitenkin alinomaa vakuutellen hyville naapureilleen, että jos heille tulisi toinen lapsi, ei häntä opettaisi kirjoittamaan kukaan muu kuin Jean Buvat. Nämäkin puolestaan olivat suuresti halukkaita antamaan kirjastovirkailijalle tuon lisätyön. Jumala täytti heidän toivomuksensa. Lopulta vuotta 1702 Clarice sai tyttären.
Koko talossa vallitsi suuri riemu. Buvat ei saanut hetkenkään rauhaa. Hän juoksenteli portaissa, läimäytellen reisiään ja loilotellen lempilauluaan "Anna mun mennä, — jalkani, lennä". Ensimmäistä kertaa nimityksensä jälkeen, josta oli jo kulunut kaksi vuotta hän sinä päivänä saapui toimistohuoneeseensa neljänneksen yli kymmenen eikä täsmälleen kello kymmeneltä. Muuan ylimääräinen kanslia-apulainen, joka luuli hänen kuolleen, oli jo ehättänyt pyytämään hänen paikkaansa.
Pikku Bathilde ei ollut vielä viikon vanha, kun Buvat jo tahtoi saada hänet harjoittelemaan suoria viivoja, sanoen että jonkin taidon perusteelliseksi oppimiseksi on opiskeluun ryhdyttävä pienestä. Oli perin työlästä saada hänet ymmärtämään, että täytyi odottaa ainakin kaksi tai kolme vuotta. Hän alistui, mutta odotellessaan hän valmisti esimerkkejä. Kolmannen vuoden lopulla Clarice toteutti lupauksensa, ja Buvat sai tyytyväisyydekseen sovitella juhlallisesti Bathilden sormien väliin ensimmäisen kynän, jota ne milloinkaan olivat koskeneet.
Päästiin vuoteen 1707, ja Monsieurin kuoleman jälkeen Orleansin herttuaksi tullut entinen Chartresin herttua oli vihdoin saanut päällikkyyden Espanjassa, missä hänen piti viedä lisäjoukkoja Berwickin herttualle.[91] Koko hänen henkivartiolleen annettiin heti määräys valmistautua matkaan maaliskuun 5. päiväksi. Ensimmäisenä tallimestarina Albert välittömästi kuului prinssin saattueeseen. Uutinen, joka olisi muuna aikana suunnattomasti ilahduttanut häntä, oli hänelle tällä hetkellä melkein tuskallinen sillä Claricen terveys alkoi herättää suurta huolestusta ja lääkäri oli tullut maininneeksi keuhkotaudista. Clarice joko tunsi itse olevansa vaarallisessa tilassa tai — mikä on vielä luonnollisempaa — vain pelkäsi miehensä puolesta. Hänen hätääntymisensä purkautui niin epätoivoisena, että Albertkaan ei voinut pidättyä vuodattamasta kyyneliä. Pikku Bathilde ja Buvat itkivät syystä että näkivät itkua.
Tuli maaliskuun 5. päivä, jolloin oli lähdettävä. Tuskassaankin oli Clarice itse pitänyt huolta miehensä varustuksista, joiden piti olla prinssin saattolaisen arvoa vastaavassa kunnossa. Kyyneleisiä kasvoja kirkasti ylpeän ilon välähdys, kun Albert komeassa sotilaspuvussaan istui vauhkon sotaratsunsa selässä. Albertin povi paisui uljaasta itseluottamuksesta. Vaimo surullisesti myhäili hänen tulevaisuudentoivolleen; mutta ollakseen painostamatta hänen mieltään tänä viimeisenä hetkenä hän sulki apeuden sydämeensä, ja vaimentaen pelkonsa, joka koski heitä molempia, hän kehotti miestään reippaasti, ajattelemaan kunniaansa eikä häntä.
Orleansin herttua ja hänen armeijakuntansa vaelsivat Kataloniaan huhtikuun ensimmäisinä päivinä ja etenivät heti pikamarssia Aragonian halki. Saavuttuaan Segorbiaan prinssi kuuli, että Berwickin herttua valmistautui ratkaisevaan taisteluun ja ehtiäkseen ajoissa ottamaan siihen osaa hän lähetti Albertin kuriirinaan ilmoittamaan ylipäällikölle, että Orleansin herttua oli toimittamassa hänen avukseen kymmenentuhatta miestä ja pyytämään, että hän, mikäli saattoi niin järjestää, kävisi taisteluun vasta näiden uusien voimien tullessa perille.
Albert lähti matkaan, mutta huonojen oppaiden harhaannuttamana hän pääsi vuoristossa vain vuorokauden edelle armeijasta ja päätyi ylipäällikön leiriin juuri taistelun jo alkaessa. Albert tiedusti, missä marski itse oli tavattavana, ja hänelle osoitettiin armeijan vasemmalla sivustalla kohoavaa mäkeä, jolta näki koko tasangolle. Siellä ylipäällikkö oli esikuntansa ympäröimänä. Kuriiri kannusti hevosensa suoraan häntä kohti.
Ylitallimestari esittäytyi marskille ja ilmoitti asiansa. Marski viittasi kädellään taistelutantereelle ja käski hänen palata prinssin luo ja kertoa tälle näkemänsä. Mutta Albert oli haistanut ruudinsavua eikä halunnut lähteä tyhjin toimin. Hän pyysi saada jäädä, voidakseen viedä prinssille edes voiton sanoman. Marski suostui siihen. Sillä hetkellä näytti ylipäälliköstä rakuunahyökkäys tarpeelliselta ja hän määräsi erään adjutanttinsa viemään everstille rynnäkkökäskyn. Nuori mies lähti täyttä laukkaa, mutta oli tuskin ehtinyt kolmanneksen matkaa mäeltä rykmentin luo, kun tykinkuula vei häneltä pään. Hän ei ollut vielä suistunut jalustimista du Rocherin siepatessa tilaisuuden ottaa osaa taisteluun. Hän karautti eteenpäin vuorostaan, välitti everstille määräyksen eikä palannutkaan marskin seurueeseen, vaan veti miekkansa ja ryntäsi rykmentin etunenässä.
Tämä hyökkäys oli päivän loistavimpia temppuja ja tunkeutui niin syvälle keisarillisten riveihin, että vihollinen alkoi horjua. Marski oli väkisinkin katseillaan seurannut nuorta upseeria, jonka saattoi tuntea univormustaan. Hän näki Albertin pääsevän vihollisen lipulle asti, ryhtyvän käsikähmään lipunkantajan kanssa ja sitten hetkisen kuluttua, ahdistetun rykmentin ollessa jo pakosalla, palaavan tuomaan voittosaalista hänelle. Marskin eteen päästäessään prinssin kuriiri heitti lipun hänen jalkoihinsa ja avasi suunsa puhuakseen mutta sanojen sijasta hänen huuliltaan tulvahtikin verivirta. Marski näki hänen huojuvan satulassa ja kiirehti tarjoamaan tukeansa, mutta ei ehtinyt auttamaan ennen kuin Albert putosi maahan. Hän oli saanut luodin rintaansa..
Marski hyppäsi ratsailta, mutta urhea nuorukainen oli heittänyt henkensä lipun päälle, jonka oli valloittanut.
Orleansin herttua saapui taistelun jälkeisenä päivänä. Hän suri Albertia niin kuin uljasta miestä ainakin. Mutta olihan tämä saanut sankarikuoleman, kaatunut voiton innossa, kuollut valloittamansa lipun päälle, ja mitä enempää saattoi toivoa ranskalainen, soturi ja aatelismies?
Prinssi tahtoi omakätisesti kirjoittaa leskiparalle. Jos mikään saattoi lohduttaa vaimoa miehen kuolemasta, niin varmaankin tuollainen kirje. Mutta Clarice-rukka ei nähnyt muuta kuin että hänellä ei enää ollut puolisoa eikä Bathildella isää.
Kello neljä Buvat tuli kotiin kirjastosta. Hänelle ilmoitettiin, että rouva du Rocher kaipasi häntä luokseen ja hän riensi heti alas. Vaimoparka ei itkenyt, hän oli musertunut, kyyneleetön, sanaton. Silmät tuijottivat tylsinä kuin mielipuolisella. Buvatin tullessa hän ei edes kääntänyt päätänsä, vaan ojensi häneen päin kirjeen.
Buvat katseli ällistyneesti oikealle ja vasemmalle, käsittääkseen mitä oli tapahtunut. Kun mitään ei ilmennyt, hän kohdisti huomionsa paperiin ja luki ääneen:
"Madame, miehenne on kuollut Ranskan ja minun puolesta. Ranska tai minä emme voi toimittaa häntä teille takaisin. Mutta muistakaa, että jos joskus tarvitsette jotakin, me kumpainenkin olemme teille velkaa.
Sydämellisesti teidän
Philippe d'Orleans."
— Mitä! huudahti Buvat katsoen Clariceen silmät suurina, — herra duRocher…? Mahdotonta!
— Onko isä kuollut? virkkoi pikku Bathilde lähestyen äitiään nurkasta, jossa oli leikkinyt nukella. — Äiti, onko totta, että isä on kuollut?
— Oi, voi, on, rakas lapseni, valitti Clarice saaden samalla kertaa takaisin sekä puheenlahjan että kyyneleet. — Voi, kyllä se on totta, kyllä niin on käynyt! Voi meitä onnettomia!
— Madame, sanoi Buvat, jonka mielikuvitus ei riittänyt erikoisemmin keksimään lohduttelua, — älkää noin antautuko surun valtaan. Se saattaa olla väärä tieto.
— Ettekö näe, että kirje on itseltään Orleansin herttualta, huudahti leski. — Niin, lapseni, isäsi on kuollut. Itke, itke, tyttöni, kenties Jumala nähdessään kyyneleesi on sinulle armollinen.
Niin sanoessaan onneton vaimo yski niin tuskallisesti, että Buvat tunsi omassakin povessaan raatelua. Mutta hän kauhistui vielä pahemmin, kun näki verisen läikän nenäliinassa, jolla sairas oli pyyhkäissyt huuliaan. Silloin hän käsitti, että pikku Bathildea oli kenties uhkaamassa kovempikin kohtalon kolaus kuin häntä nyt oli kohdannut.
Claricen huoneisto oli nyt käynyt hänelle liian suureksi. Kukaan ei sen vuoksi ihmetellyt nähdessään hänen muuttavan asumaan ahtaammin toisessa kerroksessa.
Paitsi murhetta, joka oli turruttanut Claricelta kaikki muut sielunkyvyt, jokaisessa ylevässä sydämessä asustaa jonkunlainen vastenmielisyys anoa edes isänmaalta korvausta sen palveluksessa vuodatetusta verestä. Leski epäröi siis esittäytyä sotaministeriössä saattaakseen voimaan oikeuksiansa. Siitä johtui, että kun hän kolmen kuukauden kuluttua ryhtyi ensimmäisiin toimenpiteisiin, Requenan ja Saragossan valloitussaavutukset olivat jo työntäneet syrjään Almanzan taistelun. Clarice näytti prinssin kirjettä. Ministerin sihteeri vastasi, että hän varmastikin saisi kaikki kuntoon tuollaisen kirjeen nojalla, mutta että sitä varten piti odottaa hänen korkeutensa paluuta. Clarice katseli laihtuneita kasvojaan kuvastimessa ja hymyili surullisesti. — Odottaa! — hän ajatteli. — Niin, se kyllä olisi parempi, mutta Jumala tietää, onko minulla siihen enää aikaa.
Tästä viivytyksestä oli tuloksena, että Clarice vaihtoi toisesta kerroksesta vuokraamansa asunnon kahteen pieneen kolmannen kerroksen huoneeseen. Kovaonnisella leskellä ei ollut muita varoja kuin miehensä palkka. Herttuan antamat pikku myötäjäiset olivat huvenneet kodin kalustamiseen ja hänen miehensä varusteisiin. Kun uusi asunto oli paljon pienempi kuin edellinen, ei ihmetelty, että Clarice myi liiat huonekalunsa.
Orleansin herttuan odotettiin palaavan loppusyksyllä, ja siihen Clarice perusti asemansa korjautumisen. Mutta vastoin kaikkia sen ajan strategisia tapoja ei armeija asettunutkaan talvileiriin, vaan jatkoi sodankäyntiä. Tuli tiedoksi, että herttua ei vielä palaisikaan, vaan valmistautui piirittämään Léridaa. Mutta vuonna 1647 oli itse suuri Condé epäonnistunut samassa yrityksessä, joten uuden piirityksen, jos se menestyisikin, täytyi olettaa kestävän kauan.
Clarice rohkaisi mielensä muutamiin uusiin toimenpiteisiin virastoissa. Tällä kertaa oli hänen miehensä nimikin jo unohdettu. Hän turvautui jälleen prinssin kirjeeseen. Tämä teki tavallisen tehonsa, mutta hänelle vastattiin samalla, että Orleansin herttua varmasti palaisi Léridan piirityksen päätyttyä, joten piti olla vain kärsivällinen vielä.
Nyt leskiraukka luopui kahdesta kamaristaan ja siirtyi pikku ullakkohuoneeseen vastapäätä Buvatin asuntoa. Hän muutti rahaksi loput huonekalunsa, säilyttäen ainoastaan pöydän, muutamia tuoleja, pikku Bathilden kätkyen ja oman sänkynsä.
Buvat oli nähnyt muutoksien sarjan erityisemmin pohtimatta tätä kaikkea, mutta vaikka hän ei ollut kovinkaan terävä-älyinen, täytyi hänen oivaltaa naapurinsa asema. Järjestystä rakastavana miehenä hän oli tehnyt jonkun verran säästöjä, jotka hän olisi hyvin mielellään luovuttanut Clarice-rouvan käytettäviksi, mutta tämän ylpeys lisääntyi sitä mukaa kuin hänen puutteenalaisuutensakin, joten Buvat-parka ei rohjennut tehdä hänelle sellaista tarjousta. Parikymmentä kertaa hänellä oli lesken luo pistäytyessään mukanaan pikku käärö, joka sisälsi hänen koko omaisuutensa, viisi-, kuusikymmentä louisdoria, mutta aina hän palasi sieltä käärö puolittain vedettynä taskusta, milloinkaan uskaltamatta ottaa sitä kokonaan esille.
Eräänä päivänä kuitenkin sattui, että Buvat ollessaan menossa toimistoonsa kohtasi portaissa talonomistajan, joka oli keräämässä neljännesvuoden vuokria. Tällöin hän tuli ajatelleeksi, että perin säntillisen isännän käynti hänen naapurinsa luona kenties tuottaisi tälle kiusallista hämminkiä summan vähäisyydestä huolimatta. Niinpä hän kutsuikin talonomistajan omaan huoneeseensa ja selitti saaneensa edellisenä päivänä rouva du Rocherinkin vuokrarahat, lunastaakseen yhdellä kertaa molemmat kuitit. Se sopi mainiosti isännälle, joka oli pelännyt lykkäystä juuri tämän vuokralaisen taholta. Hän ei välittänyt, keneltä sai rahat, vaan antoi kuitin ja jatkoi kierrostaan.
On myös sanottava, että Buvat sielunsa yksinkertaisuudessa joutui tästä hyvästä työstään tunnonvaivoihin kuin rikoksesta. Kolmeen tai neljään päivään hän ei uskaltanut poiketa tervehtimään naapuria, joten hän viimein tehdessään sen tapasi yksinäisen lesken aivan suruissaan tästä oletetusta välinpitämättömyydestä. Buvat puolestaan huomasi Claricen niin suuresti muuttuneen näiden muutamien päivien aikana, että hän tuli sieltä päätänsä pudistellen ja silmiään pyyhkien. Kenties ensimmäistä kertaa hän nyt kävi vuoteeseen hyräilemättä:
Anna mun mennä, — jalkani, lennä, jne.
Talven viimeiset päivät kuluivat, ja toivat sanoman Léridan antautumisesta, mutta samalla ilmoitettiin, että nuori ja uupumaton kenraali valmistautui piirittämään Tortosaa. Se oli viimeinen isku Clarice-rukalle. Olihan kevät tulossa ja sen mukana uusi taistelukausi, joka pidättelisi prinssiä armeijassa. Sairaan voimat olivat ehtymässä, ja hänen täytyi jättäytyä vuoteen omaksi.
Claricen asema oli hirveä. Hän ei ollut väärässä, hän tunsi sen kuolettavaksi, eikä hänellä ollut maailmassa ketään lapsensa vaalijaksi. Vaimoparka pelkäsi kuolemaa, ei omasta puolestaan, vaan tyttärensä takia, jolle ei jäisi edes äidin hautakiveä päänalaisekseen. Hänen miehellään oli vain etäisiä sukulaisia, joilta hän ei voinut eikä tahtonut pyytää. Omasta suvustaan hän ei ollut koskaan tiennyt mitään. Sitä paitsi hän käsitti, että jos avusta olisi ollut toivoakin, ei hänellä ollut enää aikaa sen tavoitteluun. Kuolema teki tuloaan.
Eräänä yönä Buvat, joka oli edellisenä iltana jättänyt Claricen kamppailemaan kuumeessa, kuuli hänen voihkivan niin surkeasti, että hän hyppäsi vuoteesta ja pukeutui tarjotakseen apua, mutta ovelle päästyään hän ei rohjennut astua sisälle eikä koputtaa. Clarice itki nyyhkyttäen ja rukoili ääneen. Silloin pikku Bathilde heräsi ja huusi äitiään. Clarice tukahdutti niiskutuksensa, meni ottamaan lapsen kätkyestä, polvistutti hänet vuoteelleen ja pani hänet lausumaan kaikki osaamansa rukoukset, ja näiden lomassa Buvat kuuli sairaan aina huudahtavan haikeasti: Oi, rakas Jumala, rakas Jumala, kuule lapsi-parkaani!
Tämä tuskin kehdosta päässeen pienokaisen ja puolittain haudassa olevan äidin yöllinen kohtaus, heidän kaksistaan turvautuessaan Luojaan ainoana avun antajana, oli yön hiljaisuudessa niin sydäntäsärkevä, että Buvat painui polvilleen ja itsekseen lupasi juhlallisesti, mitä ei rohjennut ääneen lausua. Hän vannoi, että Bathilde ei orponakaan joutuisi hylätyksi. Jumala oli kuullut noiden kahden poloisen vetoomuksen, saaden hänet täyttämään sen.
Seuraavana päivänä Buvat mennessään naapurien luo ensi kerran otti Bathilden syliinsä, painaen leveät rehelliset kasvonsa pienokaisen sametinhienoa poskea vasten ja puhuen hänelle:
— Olehan huoletta, kuulepas, viaton pikku raukka, kyllä maan päällä on vielä hyviä ihmisiä.
Tyttönen kietaisi silloin käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Buvat tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä, ja kun hän oli useasti kuullut huomautettavan, että sairaat käyvät rauhattomiksi, jos heidän nähtensä ilmaistaan liikutusta, veti hän kellon taskustaan ja huomautti:
— Hm, hm! Neljännestä vailla kymmenen; minun täytyy lähteä. Hyvästi, rouva du Rocher.
Portaissa hän kohtasi lääkärin ja kysyi tältä, mitä hän ajatteli potilaan tilasta. Tehden näitä käyntejään pelkästä armeliaisuudesta ja katsoen turhaksi sovitella sanojaan, kun hänelle ei maksettu huomaavaisuudestaan, lääkäri vastasi, että tuskin kuluisi kolmea päivää. Palatessaan kello neljältä Buvat huomasi talossa kohua. Lääkäri oli Claricen luota tullessaan kehottanut toimittamaan potilaalle Herran ehtoollisen. Oli siis käyty ilmoittamassa kirkkoherralle. Tämä oli saapunut, noussut ylös portaita, edellään tiukua kilistävä lukkari, ja valmistelematta astunut sairaan huoneeseen. Clarice oli vastaanottanut hänet niin kuin Vapahtajan, nimittäin kädet ristissä ja silmät taivasta kohti luotuina, mutta hänen saamansa vaikutelma oli ollut kuitenkin järkyttävä.
Buvat kuuli veisuuta ja aavisti, mitä oli tapahtunut. Hän riensi ylös portaita ja näki ylimmällä porrastasanteella ja kamarin ovella tungeksivan kaikki korttelin eukot, jotka olivat sen ajan tapaan seuranneet pyhän sakramentin saattuetta. Kuoleva virui vuoteellaan jo niin valjuna ja jäykkänä, että häntä olisi voinut luulla hautakivenä lepääväksi marmoripatsaaksi, jollei silmistä olisi tuolloin tällöin kierähtänyt kyynel. Hengenmiehet veisasivat vuoteen ääressä ajallisesta elämästä erkanevien rukouksia. Pikku Bathilde oli erotettu äidistään, jotta tämä saisi häiriintymättömästi omistautua viimeiseen hartaudentoimitukseensa, ja hän oli painautunut nurkkaan uskaltamatta huutaa tai itkeä, aivan kauhuissaan tuntemattomien ihmisten paljoudesta ja käsittämättömästä hälystä.
Nähdessään Buvatin lapsonen juoksikin hänen luokseen, ainoan tutun, jonka hän huomasi tässä synkässä joukossa. Kirjastovirkailija otti hänet syliinsä ja meni hänen kanssaan polvistumaan potilaan vuoteen ääreen. Samassa Clarice loi silmänsä alas korkeuksista, varmaankin osoitettuaan taivaalle ainaisen rukouksensa suojelijan lähettämisestä tyttärelleen. Hän näki Bathilden sen ainoan ystävän sylissä, jonka hän maailmassa tunsi. Kuolevien terävällä katseella hän tunkeutui tuon puhtaan ja alttiin sydämen pohjaan asti ja luki siitä nyt sen kaiken, mitä toinen ei ollut rohjennut hänelle lausua, sillä hän kohosi istualleen, ojensi hänelle kätensä huudahtaen kiitollisuudesta ja ilosta, jonka ainoastaan enkelit ymmärsivät, ja niin kuin häneltä olisivat viimeiset elinvoimat ehtyneet tässä äidillisessä innostuksessa hän vaipui tainnuksissa vuoteelle.
Uskonnollisten menojen päätyttyä kirkonmiehet poistuivat ensimmäisinä. Harrasmieliset seurasivat heitä, välinpitämättömät ja uteliaat läksivät viimeisinä. Heihin kuului naisväen enemmistö. Buvat tiedusti heiltä, eikö joku heistä tiennyt tuttavapiirissään hyvää sairaanhoitajatarta. Muuan esittäytyi heti joukosta ja vakuutti kumppaniensa säestämänä, että hänellä oli kaikki vaadittavat ominaisuudet sen kunniakkaan aseman hoitamiseen, mutta juuri tuon täydellisen pätevyytensä takia hänellä oli tapana nostaa viikon palkka etukäteen, koska häntä tarvittiin ympäristössä ahkeraan.
Buvat kysyi viikkopalkan määrää. Vastauksena oli, että hän oli kyllä aina saanut kuusitoista livreä, mutta kun rouvarukka ei näyttänyt kovinkaan varakkaalta, hän tyytyisi kahteentoista. Kelpo mies oli saanut kuukausipalkkansa juuri sinä päivänä, otti taskustaan kaksi écua ja antoi ne hänelle tinkimättä. Sen hän olisi tehnyt kaksinkertaistakin korvausta pyydettäessä, ja tämä odottamaton jalomielisyys aiheuttikin monenmoisia oletuksia, joista muutamat eivät olleet kuolevalle suureksikaan kunniaksi. Onhan hyvä työ siksi harvinainen, että sellaisen esiintyessä nähtäväksi täytyy nöyryytettyjen ihmisten aina etsiä sille saastaisia tai itsekkäitä vaikuttimia.
Clarice oli yhä tiedottomana. Hoitajatar ryhtyi heti toimeensa, hajusuolojen puutteessa tämä tarjosi etikkaa hänen hengitettäväkseen. Buvat vetäytyi huoneeseensa. Pikku Bathildelle oli sanottu, että hänen äitinsä nukkui. Lapsiparka ei vielä tuntenut kuoleman ja unen eroa ja oli käynyt leikkimään nukellaan.
Tunnin kuluttua Buvat palasi katsomaan Claricen vointia. Sairas oli tullut tajuihinsa, mutta vaikka silmät olivat auki, ei hän puhunut enää. Kuitenkin hän vielä tunsi ympäristönsä, koska naapurin nähdessään liitti kätensä ristiin ja alkoi rukoilla. Sitten hän näytti hapuilevan jotakin päänalusensa alta. Mutta sekin ponnistus tuntui olevan liikaa hänen tilassaan, sillä hän painui voihkaisten takaisin pielukselleen hievahtamattomaksi.
Hoitajatar pudisti päätänsä ja lähestyi sairasta sanoen:
— Kyllä päänalusenne on kunnollisesti pöyhitty, rouva kulta, sitä on turhaa kaivella. Buvatiin kääntyen hän lisäsi olkapäitään kohauttaen: — Ne sairaat, ne sairaat, sanokaas muuta, — aina ne kuvittelevat jotakin olevan epäkunnossa! Kuolema, kuolema siten ennehtii, mutta ne eivät tiedä sitä.
Clarice hengähti syvään, mutta jäi liikkumattomaksi. Hoitajatar lähestyi häntä jälleen ja siveli sulankärjellä hänen huuliinsa jotakin keksimäänsä vahvistavaa sekoitusta, johon oli käynyt noutamassa ainekset apteekista. Buvat ei voinut katsella tätä näytelmää. Hän kehotti hoitajatarta pitämään hyvää huolta äidistä ja lapsesta ja poistui.
Seuraavana aamuna potilaan tila oli yhä huonompi. Silmät olivat kyllä auki, mutta hän ei näkynyt tuntevan ketään muuta kuin tyttärensä, joka oli pantu makaamaan hänen viereensä vuoteelle. Äiti oli tarttunut pikku käteen eikä enää tahtonut päästää sitä. Lapsi puolestaan pysyi liikkumattomana ja mykkänä ikään kuin vaistoten, että tämä oli viimeinen äidillinen hyväily. Nähdessään hyvän ystävänsä hän vain virkkoi:
— Hän nukkuu, äiti nukkuu.
Buvatista näytti Clarice silloin liikahtavan, niin kuin hän olisi vielä kuullut ja tuntenut tyttärensä äänen, mutta se saattoi vain olla hermovärähdyskin. Hän kysyi hoitajattarelta, tarvitsiko sairas mitään. Toinen ravisti päätänsä sanoen:
— Mitäs hän! Se olisi vain rahan haaskausta. Kyllä ne apteekit muutenkin kiskovat hyvää voittoa!
Buvatin olisi tehnyt mieli jäädä naapurinsa luo, sillä hän näki, että tällä ei voinut olla enää montakaan hetkeä elettävänä, mutta hänen oli mahdoton ajatellakaan jättäytyä päiväksikään pois toimistostaan, ellei itse ollut kuolemaisillaan. Hän siis saapui sinne tapansa mukaisesti, mutta niin murheissaan ja apeana, ettei kuningas paljoakaan hyötynyt hänen läsnäolostaan. Huomattiinpa sinä päivänä ihmetellen, että Buvat ei odottanutkaan kello neljän lyöntien loppuun ennen kuin päästi auki niiden sinisten irtohihakkeiden nauhat, joilla hän työssään suojeli takkiaan. Hän nousi jo ensimmäisellä kellonlyönnillä, sieppasi hattunsa ja poistui. Ylimääräinen apulainen, joka oli jo ennen mielinyt hänen paikkaansa katseli hänen lähtöänsä; kun hän sitten oli painanut oven kiinni, jupisi tämä tavoittelija siksi kovaa, että johtaja saattoi kuulla:
— Kas vain, se mies ottaa toimensa keveältä kannalta!
Buvatin aavistukset olivat toteutuneet. Asuintaloonsa ehtiessään hän kysyi ovenvartijattarelta, miten rouva du Rocher jaksoi.
— Ah, Jumalan kiitos, kuului vastaus, — se vaimoraukka on onnellinen, hän on päässyt kärsimyksistään.
— Hän on kuollut! huudahti kirjastovirkailija, tuntien sitä väristystä, jota kuolemanviesti aina tuottaa läheiselle.
— Noin kolme neljännestuntia takaperin, ilmoitti portinvartija ja ryhtyi jälleen parsimaan sukkaansa ja varsin hilpeällä sävelmällä hymisemään pikku laulelmaa, jonka oli keskeyttänyt Buvatille vastatakseen.
Buvat nousi hiljalleen portaita, askelman kerrallaan, pysähtyen jokaisessa kerroksessa pyyhkimään otsaansa. Saavuttuaan ylimmälle tasanteelle hän huomasi pakolliseksi nojata seinään, kun jalat pyrkivät pettämään. Ruumiin näkemisessä on jotakin outoa ja juhlallista, joka ei voi olla vaikuttamatta lujaluontoisimpaankin. Siinä hän seisoi mykkänä, liikkumattomana ja epäröivänä, kun oli kuulevinaan pikku Bathilden valittavan äänen. Silloin hän muisti turvattoman pienokaisen, ja se antoi hänelle hiukan rohkeutta. Ovelle päästyään hän kuitenkin vielä seisahtui, mutta silloin hän selvemmin kuuli pikku tytön vaikeroimisen.
— Äiti! huusi lapsi nyyhkytysten keskeyttämällä hennolla äänellään. —Äiti, herää jo, äiti! Kuinka sinä olet niin kylmä?
Sitten lapsi tuli ovelle, koputti pikku kädellään ja huusi:
— Setä, setä, tule! Minä olen ihan yksin, minä pelkään!
Buvat ei voinut ymmärtää, miksi lasta ei ollut korjattu jonnekin heti äidin kuoltua, ja onnettoman pienokaisen herättämä syvä sääli voitti sen kiusallisen tunteen, joka oli hetkiseksi pysähdyttänyt hänet. Hän painoi ovenripaa, mutta ovi olikin lukossa. Samassa hän kuuli ovenvartijattaren kutsuvan häntä. Hän juoksi portaisiin ja tiedusti avainta.
— Kas, sitähän minä juuri! vastasi eukko. — Katsokaas minua hupakkoa, kun ohimennessänne unohdin antaa sitä teille!
Buvat riensi alas kiireimmän kautta.
— Ja miten tämä avain on täällä? hän kysyi.
— Isäntä sen jätti minulle, toimitettuaan huonekalut pois.
— Mitä! Huonekalutko viety! huudahti Buvat.
— No, tietysti hän korjasi huonekalut haltuunsa! Naapurinne ei ollut varoissaan, herra Buvat, ja sopii pitää varmana, että häneltä jäi maksettavia joka taholle. Eihän isäntä halunnut joutua rettelöimään. Vuokra ennen kaikkea, se on kohtuullista! Sitä paitsi, hän ei tarvitse huonekaluja, se rakas rouvaraukka!