— "Sovitusta! Anteeksi-antamusta! Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia omaisiani — jotka jätin — unhoittaen ensimmäisen, kalliimman velvollisuuteni!"
— "Hyvä Jumala, anna anteeksi!…"
Vavahdus kävi läpi hänen ruumiinsa, silmänluomet sulkeutuivat ja pää painui alas pielukselle.
Rouva Rossiter nousi ja painoi suutelon miehensä kylmälle otsalle. Nyt oli kunnianhimoiselle taideniekalle se hetki lyönyt, josta hän niin kauan oli uneksinut, jonka saavuttamiseksi oli uhrannut oman sekä omaistensa onnen. "Sielun lento" — se oli nyt tosi-asia!
Rossiter oli nyt kylmänä. Ijankaikkinen tuomari oli täyttänyt rangaistuksensa. Hän oli pitänyt parempana katkaista Rossiterin elämänlangan kuin jälleen yhdistää häntä vaimoon, joka ei enää olisi voinut häntä kunnioittaa, joskin oli hänelle anteeksi antanut.
* * * * *
"Evening Bulletin" nimisessä Chicagon sanomalehdessä oli 28 p. marraskuuta 1871 kuolinkertomus, josta painatamme tähän seuraavan:
"Kaarle Rossiter on kuollut. Tänä aamuna kello viisi veti hän viimeisen hengähdyksensä. Suru hänen suuren taulunsa hukkumisesta, kärsimiset ja puutokset, joita hän tuon suuren tulipalon jälkeen oli saanut kärsiä, kaikki nämät yhdessä jouduttivat hänen lähtöänsä täältä. Mahdotonta on sanoin selittää sitä kaksinkertaista vahinkoa, minkä uuden-aikaiselle taiteelle on tehnyt tämän mainion maalarin kuolema, ja hänen suurimman, täydellisimmän — voisimme melkein sanoa ainoan — teoksensa hukkuminen. Muita pienempiä taulujansa, jotka ovat yksityisillä omistajilla tai kesken-tekoisia, on taideniekka itse pitänyt vaan koetuksina. Muutama viikko sitten toivottiin vielä 'Sielun lennonkin' olevan taide-akademiasta pelastettujen taulujen joukossa, mutta nyt on saatu se katkera tieto, että tämä mainio mestariteos on joutunut riehuvan tulen uhriksi. Keskellä tuota yleistä häiriötä 8 p:nä marraskuuta katosi tämä kuuluisa maalari ja kaikki koetukset löytää hänet jälleen olivat turhat. Kun tuo äsken perustettu apurahasto oli perustettu, löydettiin hän vihdoin, mutta ystäväin hyväntekeväisyys ja osanotto tulivat lilan myöhään kuolevaiselle. Koko Euroopassa, ja erittäinkin Romassa, vastaan-otetaan varmaankin tieto taideniekan kuolemasta ja hänen teoksensa hukkumisesta suurella surulla. Uskallammepa sanoa että sitä pidetään katkerimpana muistona Chicagon tulipalosta".
Maalari vainaja haudattiin hiljaisuudessa ja ilman mitään komeutta, vaimo ja lapset vaan rukoilivat hänen haudallaan. Näinä yleisen hädän aikoina ei pidetty mitään komeita hautajaisia.
Ei ollut ankara tuli säästänyt mrs Bassetia ja hänen miestänsäkään. Viimemainitun kauppahuone oli nimittäin sekin hukkunut kauheaan tulimereen, joka tuhosi lähes koko Chicagon. Mutta mr Basset oli aina ollut erittäin varovainen. Hän oli vakuuttanut omaisuutensa sekä New-York'in että Baltimoren palovakuutus-yhtiössä; ja hänen vahinkonsa siis ei ollut suuri. Mutta hänen vaimonsa tuli tämän onnettoman tapauksen moninaisten liikutusten perästä niin huonoksi ja heikko-hermoiseksi, että hänen täytyi seurata lääkärinsä neuvoa ja lähteä talveksi S:t Augustine nimiseen, terveelliseen paikkaan Floridan niemellä.
Mrs Basset pyysi mieheltään saada ottaa mukaansa rouva Rossiterin ja hänen lapsensa. Hän pelkäsi saavansa kieltävän vastauksen ja hämmästyi olkeen kun mies vastasi:
— "Tuota juuri, armaiseni, olen minä aikonut sulle ehdoittaa. Sepä oiva ajatus! Koko maailma puhuu mainiosta Rossiterista, ja minua onnitellaan siitä, että hän niin kauan oli palvellut minulla. 'Mr Basset', sanoi minulle eilen muuan meidän mahtavimpia rahamiehiämme, 'teidän nimenne tulee Rossiterin nimen mukana taidehistoriaan'. Minulla on muutoin eräs tuuma, josta sinä, jos se onnistuu, saat kuulla enemmin, kävellessäsi S:t Augustinen oransi-lehdoissa ja kun etelän lempeä ilman-ala on tehnyt sinut terveeksi".
Rouva Rossiter ei saattanut olla vastaan-ottamatta mrs Bassetin ystävällistä tarjousta.
Seuraavana vuonna, helmikuussa, istuivat mrs Basset ja hänen ystävänsä eräänä päivänä sievän huvilan kuistilla S:t Augustinessä ja puhelivat pian tapahtuvasta kotimatkastaan Chicagoon. Siinä heidän puhellessaan sai edellinen lennätinsanoman mieheltään, joka sisälsi seuraavat sanat:
"Mrs Bassetille S:t Auguttinessä,
"Baldivia Street N:o —. Ensi sunnuntaina tulen noutamaan sinua ja ystävääsi kotiin. Ne yksityiset henkilöt, joilla on mainion Rossiter-vainajan tekemiä kuvia, ovat suosiollisesti sallineet minun asettaa ne näytteille Bostonissa. Näyttely on tuottanut leskelle puhdasta tuloa kolmetuhatta dollaria. Toivon samoin käyvän New-Yorkissa ja Filadelfiassakin. Onnittele rouva Rossiteria! Oma miehesi."
Mr Bassetin harras halu saada oman nimensä yhdistykseen Rossiterin kuuluisan nimen kanssa oli tämän kaiken matkaan saanut!
Rouva Rossiterilla on nykyjään pieni sievä huvila Michigan-järven rannalla. Hänellä on kylläksi varoja pitääkseen huolta lastensa kunnollisesta kasvatuksesta. Joskin Rossiter eläissään, anteeksi-antamattomalla käytöksellänsä, oli syvästi haavoittanut vaimonsa sydäntä, niin oli nyt, hänen kuolemansa jälkeen syy tähän onnettomaan seikkaan, nimittäin hänen hyvät taidelahjansa, hankkineet leskelle suruttomat päivät. Hänen poikansa Frank piirustaa oivallisesti ja toivoo, kuten isänsäkin, tulevansa kuuluisaksi, ei kumminkaan perheensä onnea uhraamalla, vaan isän viimeisen siunauksen kautta.
Kirj.
J. H. Riehl
Suomennos. [Lydia Hällfors]
Helsingissä,Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.Uuden Suomettaren kustantama.
Herran vuonna 850 oli monenkaltainen surkeus Saksan maalla. Normannilaiset raivosivat ryöstäen ja murhaten pohjoisrannoilla; samoin tekivät Sorbit Thüringenillä ja Hessenissä. Kauhea nälkä tuli lisäksi koko maahan. Täysi oli siis kurjuuden malja.
Niiltä seuduin, missä rauha oli hallinnut, arvattiin noin joka kolmas mies nälkään kuolleeksi; vaan miten oli laita vihollisen hävittämillä tienoilla, sitä ei kukaan tiedä. Historia on unhoituksen suohon upottanut tämän viheliäisyyden muistot. Tämä sota oli, näet, täydellinen hävitys-sota; senvuoksi tallasi vihollinen kaikki istutukset ja turmeli tou'ot, ja siten nekin vähät viljat, jotka Jumalan laupeus oli säästänyt, hävitettiin ihmisten armottomuuden kautta.
Tätä kovaa aikaa olivat tulen merkit taivaalla yön aikana jo edeltäkäsin ennustaneet. Pilvi nousi pohjoisesta ja toinen idästä; alinomaa sinkoillen leimahtavia salamoita vasten toisiansa hyökkäsivät ne vastatusten keskitaivaalla ja sykertyivät toisiinsa ikäänkuin kaksi taistelevaa sotajoukkoa. Vaan kaikkein ihmisten sydän vapisi, ja koiratkin sanotaan sillä kertaa ulisseen surkeammin ja linnut laulaneen surullisemmin kuin muulloin.
Rheinin ja Tonavan rannoille ilmaantui vääriä prophetoita, jotka Antikristuksen edelläkävijäin tavoin saarnasivat että viimeiset ajat olivat käsissä. Mutta useat maalliset virkamiehet hoitivat virkansa niin omavaltaisesti ja jumalattomasti, kuin ei heidän hallituksellensa, eikä elämällensä, eikä maailmalle ikänä olisi voinut loppua tulla ja ikäänkuin ei korkeimman Tuomarin istuin milloinkaan asetettaisi korkeammalle kaikkia kuninkaan-istuimia koko maan päällä.
Edellisinä vuosina oli vapaa mies Fuldan maalta — hänen nimensä on joutunut unohduksiin — antanut perityn maatilansa aatelisen maan-isännän haltuun, sen kautta tullaksensa tämän suojiin olematta hänen palveluksessansa, ja itselleen sekä lapsilleen säilyttääksensä sen tilan asumis-oikeuden, joka oli ollut yksistään hänen esi-isäinsä oma.
Mutta kovan ajan alussa kuoli maan-isäntä, hänen sukunsa hävisi, ja toinen herra sai hänen hovinsa ja kartanonsa ja niiden muassa myöskin mainitun miehen talon. Uusi isäntä tahtoi kohta tehdä orjaksensa tuon vanhan miehen, joka maansa pois antamisella jo oli osaksi menettänyt vapautensa, eikä tämä vääryyttä kärsivä, yleisen hämmingin ja hädän tähden, voinut saada mitään suojaa mahtavan herran väkivaltaa vastaan. Silloin hän epätoivon rohkeudella päätti mieluummin kärsiä kurjuutta kuin ruveta orjaksi. Hänessä asui vielä muinaisten Germaanien uljuus ja uhkamielisyys ja monesti ajatteli hän ylenkatseella nykyistä aikaa, jolloin sotaisat uroot olivat yhä harvenemassa ja niiden sijaan karttui nöyriä munkkeja ja rauhallisia talonpoikia. Hänen isänsä isä oli vielä nähnyt entisten jumalain palvelusta pyhissä lehdoissa. Mitkä jumalat olivat siis paremmat, vanhat tahi uudet? Vanhain jumalain kanssa oli entinen, hyvä aikakin kadonnut. Ja ikäänkuin rangaistukseksi tuli nyt pitkät murheen vuodet ja uusi kristin-uskon jumala ei voinut eikä kukaties tahtonutkaan auttaa kansaansa tästä vaivasta. Näin ajatteli Fuldan mies. Hän päätti auttaa itseänsä esi-isien tavoin, oman nyrkkinsä nojalla, huolimatta oliko Jumala hänen apunansa tahi ei.
Sen vuoksi hän eräänä yönä vyötti miekkansa vyötärelleen ja lähti pakoon talostansa, joka ei enää ollut hänen omansa, samassa paeten uuden herransa väkivaltaa. Hän ei ottanut mukaansa muuta kuin kalliimmat aarteensa, nim. vaimonsa, lapsensa ja miekkansa. Ja koska nyt oli sydäntalvi oli heillä lämpöiset pedon taljat viittana vaatteiden yllä. Mutta tällä köyhällä ajalla ei heillä ollut mukanansa evästä, ei rahaa eikä kalliita kaluja.
He aikoivat kulkea Main-virran alkujuoksua kohti ja sieltä tunkeuta yli rajan Thüringen'in ja Sachsen'in maahan. Tämä oli rohkea yritys, sillä heidän matkansa johti hävitetyn, nälkään nääntyvän maakunnan poikki ja nyt oli vuoden viimeiset, lyhyet ja kolkot päivät käsissä. Mutta pakolaiset olivatkin lujaa väkeä, joihin ei ilmat paljon pystyneet; heillä oli jäntevät jäsenet ja nälkään tottunut vatsa.
Tähän aikaanhan sekin tapahtui että kuningas Ludwik Saksalaiselta Flammersheimin kohdalla katkesi kaksi kylkiluuta ja hän matkusti kuitenkin terveen tavoin eteenpäin, eikä päästänyt huokaustakaan huuliltansa, vaikka katkenneet kylkiluut kuuluivat rosahtelevan hänen liikkuessaan. Vasta keskusteltuansa Kaarle veljensä kanssa Lotharin valtakunnan jakamisesta ja saatuansa oman osansa määrätyksi, lähti hän Aachen'iin, jouto-aikana parantamaan vammaansa.
Olipa silloin jäykät ajat, jäykät kansat ja jäykät kuninkaat, jotka eivät paljon pitäneet väliä vaikka muutama valtakunta hajosi tahi muutamat kylkiluut katkesivat.
Nyt oli uuden vuoden aatto ja kolmas päivä siitä kuu Fuldan mies vaimoneen, lapsineen pakeni kodistansa. Lapsi oli kolmannella ja sai vielä elatuksensa äidin rinnasta; näin kasvatti tämä voimaton sukukunta voimakkaita sikiöitänsä. Olihan tuo väkevä Hermelkin ollut äidin rinnalla seitsemän vuotta. — Vuorotellen mies ja vaimo kantoivat lasta ja käärivät sen huolellisesti lämpöisiin turkiksiin.
Päivä oli hirveän kylmä. Vielä kylmempi oli ilta. Matkustajat olivat eksyneet Röhn'in metsä-vuoristoon. Ensimäisenä päivänä olivat he saaneet vähäisen syötävää eräältä armeliaalta talonpojalta, joka itse oli nälkään nääntymäisillään. Nälkäisinä olivat he jo eilis-iltana laskeneet levolle metsän lumi-nietokselle.
Aamulla mies vielä reippaasti alkoi matkansa hyvillä mielin; sillä joka lähtee orjuudesta vapauteen, se ei huomaakaan matkan vaivoja. Äänetönnä, vaimon lujalla kärsivällisyydellä, kulki kumppali hänen rinnallansa, nukkuva lapsi sylissä. Mutta päivällisen aikaan eksyivät he kokonaan vuoren rotkoihin; ilta läheni, vaan ei mistäänpäin näkynyt pirtin savua nousevan. Ainoastaan metsän-otusten ja petojen jälkiä oli lumessa ristin rastin, mutta koko päivän kuluessa ei yksikään ihmisen jälki ollut matkamiesten mieltä virkistyttämässä. Yhä useammin heräsi lapsi, itki yhä katkerammin ja pyysi lapsen kielellänsä ruokaa, sillä äidillä ei enää ollut hänelle kylliksi antaa.
Silloin maailma vähän väliä rupesi mustenemaan miehen silmissä ja hänen rohkeutensa oli kerrassaan tyhjiin raukenemaisillaan. Tätä kesti kuitenkin vaan silmänräpäys — taas hän nosti päänsä pystyyn ja katseli uhkamielisenä eteenpäin äärettömään erämaahan ja kevein askelin kulki hän polutonta uraansa, nähtävästi iloisena ikäänkuin härmäiset puut olisivat olleet hiirenkorvalla, ja kuin kalliolta alas syöksevä, sumupeittoinen puro olisi ollut virvoittava lähteen silmä suvella.
Pohjoismaiden jättiläispoikaa — joksi esi-isämme nimittivät talven — muisti mies seuraavana kolkkona hetkenä; hänestä oli ikäänkuin tuo julma jättiläinen, kuolon kalpea serkku, olisi tulossa tappamaan häntä ja hänen vaimoansa ja lastansa. Hänen päätänsä pyörrytti ja pakkanen väristytti koko hänen ruumistansa.
Valju vaimo oli kristityn martyyrin kaltainen, joka vietiin tuolle hirmuhaltijalle uhrattavaksi. Mutta vaikka hän oli menehtyä ruumiin vaivoista ja sielun tuskasta, kauhistutti häntä kuitenkin yli kaiken hänen miehensä kasvot. Kun yö joutui ja laskevan auringon viimeiset, lumeen heijastavat, sameriat säteet olivat sammumaisillaan, muuttui miehen jäykkä muoto hirvittäväksi. Hänen sielussansa näkyi raivoavan ankara taistelu. Silmänsä tuijoittivat oudosti, hän purekseli vavahtelevia huuliansa ja, ikäänkuin ulkonaisella voimalla kukistaaksensa sisällistä vihollistaan, tarttui hän tuon tuostakin miekkansa ponteen. Härmäiset hiukset ja parta tekivät hänen kasvonsa kamalan juhlalliseksi. Sammuvan ilta-ruskon ja vuorten takaa nousevan punertavan kuun kaksois-valossa näytti mies muinaisen pakanuuden papilta, joka taistellen jumalien vihaa vastaan valmistautuu tässä salon temppelissä heille tuottamaan vaaditun sovitus-uhrin.
Matkustajat saapuivat näin eräälle kunnaalle, jolla mustat basalti-patsaat kohosivat lumesta. Kalliolohkareen alle, jonka patsaat kohotessaan olivat nostaneet katoksen tapaiseksi ilmaan, pääsivät he uupuneina tuulen suojaan, löysivät lumettoman paikan ja kyliksi kuivia risuja, joista tehtiin lämmittävä valkea. Tässä he päättivät olla yötä, mutta kalvava nälkä esti heitä nukkumasta: lapsikin parkui yhä useammin ja haikeammin.
Miehellä ei ollut yhtään rauhaa; hän ei voinut istua eikä maata; väliin nojaten kivipatsaasen katseli hän leimuavia liekkejä, tahi käveli edes takaisin käsivarret ristissä. Heiluvasta hiilloksesta nosti hän silmänsä talvista tähti-taivasta kohti ja puhui vaimolle: "Muinais-aikojen jättiläiset ja uroot tuolla tähtinä loistavat. Ennen he katselivat meitä mielisuosin. Katsos kuinka he nyt noin tylysti tuikkivat, yhtä armotonna kuin itse kylmäsydämminen talvi. Kun isämme vielä uskoivat jumaloihin ja uhrasivat heille, astuivat nämät apua tuottaen alas maan päälle. Teidän pappinne ovat poistaneet vanhat jumalat sieluistamme; jumalat palasivat taivaasen ja kurjuus jäi ihmisten osaksi".
Vaimo vastasi nöyrästi, mutta uskon lujalla luottamuksella: "Yksi ainoa Jumala on astunut alas maan päälle ja ihmisenä kärsinyt ihmisten tähden. Silloin jumaluus täytti koko maan, niin ettei toista jumalaa täällä tarvita".
Mies vaikeni. Aivan läheltä kuului nälkäisten susien ulvonta. Tämä yölaulu ei säikäyttänyt heikkoa vaimoa; mutta kun hän taasen katsahti miehensä silmiin, silloin hän säikähti, sillä tämän silmät olivat suden silmiä julmemmat.
Ja mies jatkoi puhettansa näin: "Kun kova onni isiämme kohtasi, muistivat he rikoksiansa ja uhrasivat sovitus-uhrin. Kuta suurempi rikos ja jota kovempi hätä, sitä kalliimpi lahja oli sovitus-uhriksi annettava.
"Ovathan laulajat — salaa munkeilta — meille laulaneet kuinka tuo hyvä pohjoismaiden kuningas Domaldi pantiin uhri-alttarille, missä hänen oma kansansa uhrasi hänen, parhaan miehensä, jumalille, saadaksensa heitä huojentamaan nälän hätää. Ja kun uhriveitsi lopetti kuninkaan hengen, poistui nälkäkin maasta".
Noin puhui mies palavin sudensilmin ja intohimojensa vallassa pieksi hän ilmaa miekallansa. Vaan nyt ei vaimo vastannut mitään.
Olivatpa ihmiset hurjamieliset ja heidän tunteensa hillitsemättömät siihen aikaan, jolloin kuningaskin, vaikka hänen kylkiluunsa olivat murretut, vielä oli kylliksi voimakas murentamaan koko suuren valtakunnan.
Uudelleen ja yhä tuimemmasti puhui mies: "Et kuullut, akka, mitä toispäivänä kertoi meille tuo talonpoika, joka viimeksi antoi meille ruokaa. Kuuntele siis nyt! Arkkipiispa Rhaban jakelee jokapäivä Winkel'in linnassa ruokaa sadoille nälkäisille, jotka tänä kovana aikana kokoontuvat sinne kaikilta haaroilta. Hiljakkoin tapahtui että myöskin melkein nälkään nääntynyt vaimo pieni poika sylissä tuli sinne. Vaan kun hän astui kynnyksen yli vaipui hän heikkoudesta maahan ja heitti henkensä. Mutta lapsi oli äitinsä rinnalla ja koetti saada siitä elatusta, ikäänkuin äiti olisi vielä elänyt. Tätä nähdessään sumeentuivat tylymmätkin miehet. Näin kukistui juuri ja vesa säästyi. Olisihan äidin pitänyt jättää lapsensa, voidaksensa itse jäädä henkiin miehensä ja muiden lastensa turvaksi".
Silloin vaimo taas puhkesi puhumaan: "Ei!" huusi hän ja nousi jalona seisomaan. "Autuas on se äiti, joka näin antoi henkensä lapsensa edestä! Taivaasen noustessaan näki hänen sielunsa pojan, joka pelastettuna vielä imi kuollutta rintaa! Sekö äiti heitti henkensä heikkouteen? Oi, niin ei käynyt! Ilon kyllyydestä hänen rintansa halkesi, kun hän nyt kuolemaan asti väsyneenä näki lapsensa pelastetuksi. Riemun hekumaan hän raukesi".
Mies vaipui pitkään äänettömyyteen. Hänen täytyi peittää kasvonsa ja kääntää ne pois vaimosta, joka istui valkean ääressä, rauhallisesti katsellen uneksivaa lasta.
Vihdoin hän taasen tointui. Pitkin askelin käveli hän edestakaisin hiiltyvän nuotion edessä ja entistä tuimemmin tuijoittivat hänen silmänsä.
"Nyt lienemme lähellä sitä hetkeä, jolloin vanha vuosi kättelee uutta", huusi hän. "Papit, kun lukevat vuosia, sanovat: 'Herran vuonna'; — mutta tämän surkean, kovan, jumalilta kirotun vuoden lopussa sopii paremmin sanoa: 'paholaisen vuonna'".
"Ja kuitenkin", vastasi vaimo lempeästi, "on se yksi vuosi, jona Jumala syntyi ihmiseksi, tuottanut niin runsaan siunauksen kaikille vuosille sen jälkeen, että Herran syntymän perästä kovinkin vuosi saa olla 'Herran vuosi'".
Mies otti lapsen äidin sylistä. "Hetki on kallis! Vuoden viimeisenä hetkenä saa tiedon tulevista asioista, kun vyöttää miekan vyötäreille, nousee kotituvan katolle ja kääntää kasvot itäänpäin. Yhtä vaan mielin tänään tietää: elämmekö huomispäivän yli vai ei! Onhan tämä kallio katoksineen ainoa kotimme. Suo minun siis muinaistavan mukaan lapsen kanssa astua katolle. Ja sill'aikaa kun minä siellä tiedustelen tulevaisuutta, ajattele sinä tässä sitä sovittavaa uhri-kuolemaa, johon pohjoiskansa saattoi paraan miehensä, Domaldi kuninkaan, poistaaksensa nälän maasta!"
Nyt vaimo huusi epätoivon tuskissa: "Kuuntele ensin, kun kerron sinulle toisesta uhraamisesta! Kuule miten kävi, kun Jehova käski Abrahamin uhrata hänen kalliin tavaransa, Isak poikansa!"
Vaan mies ei häntä enää kuullut. Hän riensi lapsineen ylös paasi-katokselle ja katosi näkyvistä pensaston taakse.
Vaimo aikoi lähteä miehensä perään, äidin sydän ajoi häntä suojelemaan lastansa. Vaan kun hän nousi istualtaan, tuli vasta ilmi kuinka heikoksi nälkä oli hänet tehnyt; hän vaipui tainnoksissa maahan.
Äkkiä lapsen itku herätti äidin elämään jälleen. Hän nosti päätänsä ja kuunteli. Aivan läheltä puiden takaa kuului taistelun jytinä. Sitä seurasi äänetön hiljaisuus.
Silloin äiti tointui; voimiansa ponnistamalla juoksi hän viidakkoon mistä lapsen ääni oli kuulunut. Ja hänen edessänsä seisoi siellä mies, säihkyvin silmin, miekka kädessä. Kirkkaassa kuutamossa näkyi verta miekasta tippuvan ja miehen kasvot ja käsivarsi olivat veressä. "Lapseni!" kiljaisi äiti. "Missä on lapseni?"
Ja mies antoi hänelle lapsen, jota hän oli kantanut vasemmassa kainalossaan, lämpöisen vuodan peitossa. Lapsi oli terve; uudelleen nukkuneena se unessa hymyili. "Me olemme molemmat hyvässä tallessa", sanoi mies värähtävällä äänellä.
Vaimo kyseli mitä tapahtunut oli. Vaan mies pyysi vapisten: "Jatka nyt sitä, mikä äsken jäi keskitiehen; kerro isästä, jonka Jumala oli käskenyt uhrata oma lapsensa".
Ihmetellen kertoi vaimo Isakin uhraamisesta ja päätti kertomuksensa näillä raamatun sanoilla, jotka hän usein oli kuullut Fuldan luostarissa: "Silloin Herran enkeli huusi Abrahamille, sanoen: 'Älä satuta kättäs poikaan, äläkä hänelle mitään tee; sillä nyt minä tiedän, ettäs pelkäät Jumalaa, ja ettet ole säästänyt ainokaista poikaasi minun tähteni'. Niin Abraham nosti silmänsä ja äkkäsi oinaan tuonnempana, sarvista sekaantuneen tiheään pensastoon. Ja Abraham meni, otti sen oinaan ja uhrasi poltto-uhriksi poikansa sijaan".
Vaimon vaiettua puhui mies: "Siis ei tänään ole käynyt kuten Domaldin, vaan kuten Isakin uhrattaessa kävi. Katso, minäkin olin uhrata lapseni, ei Abrahamin mielessä, totellakseni Jumalaa, vaan vihastuneille, vanhoille jumalille sovitus-uhriksi, ja olin myöskin päättänyt, että käyttäisimme lapsemme lihan ravinnoksi ja siten pelastuisimme nälkään nääntymästä! Mutta kun minä hurmoksissa ja hurjapäisenä astuin viidakkoon, näin siellä kaksi sutta, jotka olivat metsäkaurista raatelemassa. Silloin kaikki valkeni silmäini edessä, miekka kädessä ja lapsi vuodan alla kainalossa hyppäsin esiin ja tapoin pedot! Tuossa on metsä-kauris, jonka Jumala lähetti meille, samoin kuin oinaan Abrahamille, uhratun pojan sijaan!"
Ennustajan tavoin huudahti vaimo: "Isakin uhri on ainoastaan esikuvana suuremmasta uhrista. Sillä kun aika oli täytetty, antoi Jumala Poikansa sovitus-uhrin kaikkein ihmisten synneistä. Ja sen todella tapahtuneen uhrin jälkeen sanomme: Herran vuonna!"
"Niin" sanoi mies masentuneena itsekseen; "tämän vuoden viimeinen hetki on osoittanut, että tämäkin vuosi oli Herran vuosi".
Valkean ääressä tyydyttivät molemmat nälkänsä metsäkauriin lihalla.Sitten he vaipuivat suloiseen uneen.
Uuden vuoden aamurusko herätti makaajat. He kiipesivät ylös kallio-katokselle, josta mies eilen illalla turhaan koetti tutkia tulevaisuutta. Ihmeen ihana näkö-ala oli nyt heidän nähtävänä: avara, rikas Main'in laakso hohti päivänpaisteessa, taloja näkyi kaikkialta ja satoja koti-lieden savuja kohosi valkoisena pilvenä kirkasta talvi-taivasta kohden. Tätä nähdessään puolisot suutelivat toisiansa, suutelivat lastansa, lankesivat maahan polvillensa ja rukoilivat Jumalaa. — Mies ei vielä uskaltanut katsoa vaimoansa. Mutta vaimo lempeästi nosti hänen seisomaan ja sanoi: "Unhoittakaamme kulunut vuosi, vaikk'ei se ollutkaan paholaisen vuosi; sillä onhan uusi vuosi vasta muutaman tunnin ikäinen ja kuitenkin se jo on tuottanut niin runsaan siunauksen, että me ilomielin tartumme matkasauvaan. Tänpäiväinen matkamme alkaa samoin kuin eilinenkin loppui:Herran vuonna!"
Tanskaksi kirjoitti J.
Suomeksi käänsi Uppa. [H. E. Wegelius]
Helsingissä,Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.Uuden Suomettaren kustantama.
Mummo nosti leivänpalasen, jonka pikku sisareni oli pudottanut, puhalsi siihen, pyyhki sitä keveästi kädellä ja söi sen.
"Miksi niin teet, mummo? Anna ennen leipäpala linnuille".
Hän katseli ylös lempeillä sinisillä silmillänsä.
"Minä tein niin juuri sen tähden, että se oli pudonnut maahan; tein niin osoittaakseni leivälle kunniaa".
Maria, vanhin sisareni, pudotti työnsä käsistään.
"Eikö teillä aina ole ollut hyviä päiviä, Mummo? Oletteko koskaan kaivannut leipää?"
"Jolla on mitä sinä, Maria, sanot hyviksi päiviksi, hän unohuttaa pian mikä siunaus leipä on. On ollut elämässäni aika, jolloin minä sen unohutin".
"Olisi varmaankin hyödyksi meille saada kuulla se", sanoin minä ja katsoin rukoilevilla silmillä Mummon puoleen.
"Eipä se taida vahingoksikaan olla".
Hän oli hetken ääneti, näytti ikään kuin hän ajatuksissansa muistuttaisi itsellensä jotakin, ennenkuin hän alkoi:
'Suuret maskitanssit oli pidettävät erään ministerin tykönä — kas, siihen aikaan oli ministeri jotakin, sen saatte uskoa, minä olin myöskin kutsuttu ja iloitsin äärettömästi; taisin silloin olla kahdeksantoista vuotta vanha taikka niillä paikoin.
Täti Amalia, isäni serkku, joka piti huolta talosta äitini kuoltua, oli yhtä suuressa hommassa pitojen tähden kuin minäkin. Hän antoi minulle neuvoja vaatteitteni suhteen ja minun piti sekä kävelemän että niiaaman hänen katsoessansa; hänkin oli ennen aikoinansa ollut semmoisissa paikoissa ja ymmärsi näitä asioita.
"Millä minä reunustan päällyshameeni?" kysyin minä.
"Pitseillä tietysti. — Jos vaan jalkani ei olisi niin kipiä, niin menisin itse kanssasi. Valitse nyt hyvin, Maria, äläkä säästele; sitä rahaa, joka pitkistä annetaan, ei tarvitse koskaan katua".
"Minulla on vielä jälellä suuri osa siitä summasta, jonka isä mulle antoi, täti, enkä minä aio säästää".
Isäni seisoi oven suussa; hän oli myös menossa ulos.
"Joutaako reipas tyttöni kävelemään vähäisen minun kanssani?" kysyi hän, nostaen hiukan leukaani ja katsellen minua silmään lempeällä tavallansa.
"En jouda, isä, tiedättehän kuinka mulla on kiire nyt!" vastasin minä ja riensin rappuja alas ja kadulle ulos.
Varmaankin ette voi mielistyä minuhun, lapset! En ollutkaan todella mieleinen silloin.
Oli niin paljo ja monenkaltaisia pitsejä, että oli vähän vaikea tehdä päätöstä; viimein sain käsihini kappaleen, joka oli kaikkia muita parempi.
"No, jos tahdotte niin kallista ostaa, sittenpä kehoitamme teitä ilman epäilemättä näitä ottamaan — katsokaapa vaan, kuinka sievät ne ovat, ja sitten ne kestävät ikuisesti, todellakin ikuisesti. Kun pitsejä ostetaan, ei pidä koskaan säästellä, muuten saapi katua".
Niin ikään oli tätikin sanonut; kun mulla nyt vaan olisi rahaa kylliksi muassani, vähän ujosti kysyin hintaa.
Se oli muka loppupää, luvattiin helpottaa hyvin, jos ottaisin kaikki. Neljäseitsemättä markkaa, se oli todellakin muka koiranhinta, mutta eipä tarvitse niin suurta lukua pitää ahkerien ostajien kanssa. Pitsit pantiin laskoksiin ja pidettiin minun huikeevien silmieni edessä. Minä varistin pöydälle kaikki mitä oli pienessä helmikukkarossani — se oli ollut äitini oma — rahat kalisivat ja kilisivät, vaan eipä siinä ollut kuin yksi kuudetta markkaa.
"Se ei haittaa mitään; mitä jää saa olla toistaiseksi. Nuoret tytöt saavat neularahansa kuukausittain, kyllä me tuon tiedämme; tämäpä on aivan mitätön asia".
[Neularahaksi sanotaan ne käsirahat, jotka naiset ja tytöt toisinaan saavat erityisiä vaatteukseen kuuluvia tarpeitansa varten. Kääntäjän muist.]
"Mutta saanko vaihettaa ne pois, jos niin tahtoisin?"
Omatuntoni oli levoton, senpätähden panin tämän ehdon. Isäni oli varakas, mutta ei suinkaan rikas, ja vaikka hän oli antelias minua kohtaan, vihasi hän kuitenkin tuhlausta.
"Saatte kyllä, mutta ette varmaankaan niitä vaiheta".
Tytyväisenä otin tuon pienen mytyn; nytpä täti Amalia saa nähdä, että kyllä osaan ostaa pitsejä ilman häntä.
"Hyvää päivää, Maria!"
Kun minä astuin ulos puodista, otti pitkäläntä nuori mies hatun päästänsä, tervehtien minua. Ensin en tuntenut häntä, mutta kohta riensin takaisin ja saavutin hänet. Hän oli kaukaista sukua minun kanssani, mutta hänen äitinsä ja minun olivat olleet ystävyksiä, melkein kuin sisarukset, ja kun äitini eli, he milt'eivät joka päivä olleet yhdessä. Sittenkin kohtasimme toisiamme hyvin usein, mutta viimeisenä vuonna oli meidän keskuutemme ollut ikäänkuin katkaistu. Mistä se oikeastaan tuli? Eihän meidän välillämme ollut mitään riitaa.
"Paavo, enpä tuntenut sinua heti!"
Hän kääntyi ja katseli minua niin kummallisen totisesti, melkein surullisesti. Minä jatkoin:
"Sinä olet kasvanut niin pitkäksi ja muuttunut minun mielestäni. No, tottahan teillä hyvin jaksetaan?"
"Ei ole jaksettu hyvin, Maria"; oli jotakin nuhtelevaista ja arkaa hänen olennossansa, "äitini on ollut sairas koko syksyn ja talven, nyt hän kuitenkin, Jumalan kiitos, voi paremmin".
"Minun käy kovin sääliksi; en ole aavistanutkaan, että täti oli sairas".
"Sinä et ole käynyt meillä, Maria!"
"Etkä sinä meillä".
"Ei, aivan tosi; olemme käyneet kukin omaa tietämme".
Hän joudutti kulkuansa; minun oli vaikea seurata häntä. Voi, kuinka umpimieliseltä hän näytti, ja kuitenkin olimme ennen oikein hyviä ystäviä! Mutta minä kyllä sen ansaitsin; olinhan kokonaan unohuttanut heitä koko tämän ajan. Tuskin rohkenin sanoa mitään; hän oli niin hiljainen ja totinen; minusta tuntui kuin hän olisi tullut paljoa vanhemmaksi ja aivan kasvanut minun ohitse.
"Paavo", aloin kuitenkin taas, "tohdinko seurata sinua kotia äitiäsi tervehtimään?"
"Kiitoksia! On ilahuttava äitiäni saada nähdä sinua. — Alussa äitin oli kovin ikävä sinua ja hän ajatteli päänsä puhki löytääksensä syytä siihen, ett'et käynyt meillä. Nytpä, luulenma, on hän jo poistanut nämät ajatukset mielestänsä".
Tuntui mielestäni, kuin olisin kadottanut jotakin, jota en koskaan voisi saada takaisin. Kasvojeni näky mahtoi hämmästyttää häntä, sillä hän pysähtyi ja sanoi ystävällisemmällä äänellä:
"Parempi myöhään, kuin ei koskaan, Mariaseni; Jumalan kiitos, että äiti on sen verran reipastunut".
He asuivat suuren ja komean huoneen neljännessä kerroksessa. Ne olivat ylishuoneita, mutta ne olivat valoisat ja iloiset ja niissä oli aina yltäkyllin kukkia; täti Tooran ei tarvinnut muuta kuin pistää oksa kukkais-astiaan, niin se alkoi kukoistaa. Kauniita tauluja rippui seinissä, se oli Paavon ammatti, hän osasi piirrustaa, ennenkuin hän tunsi kirjaimiakaan, vakuutti hänen äitinsä.
"Odota vähän, täytyyhän toki ilmoittaa sinua".
Täti Toora istui suuressa keinutuolissa akkunan ääressä ensimmäisen kevätauringon säteiden valaisemana, huopatäkki oli tarkasti kääritty hänen jalkojensa ympäri ja tyynyjä yltympäri. Pienellä pöydällä hänen vieressänsä oli vesilasi, sokuroittuja appelsiini-kuoria teevadissa, ja kaunis maljakko täynnä kukkia. Hänen lempeät kasvonsa näyttivät oikein liikutetulta.
"Mutta, Maria, mistä tämä tuleekaan? — minä olen hyvin kaivannut sinua ja ikävöinnyt sinua. — Olitko aivan unohuttanut minun?"
"Enpä tietänyt, että olit sairas, täti Toora", vastasin minä ja suutelin totisella katumuksella hänen hienoa, laihaa kätöstänsä; "miks'ei Paavo ole sanonut, että olit sairas?"
"Minä käskin hänen sanoa sen teille, mutta hän ei tahtonut", veri kuohahti ylös hänen vaaleihin kasvoihinsa, "Paavo on kummallinen ihminen, hänellä on omat ajatuksensa, joihin ei saa koskea".
Hän ei sanonut muuta, mutta minä arvasin ajatuksen. Heillä oli aivan vähä varaa, mutta meillä yltäkyllin, heidän ei sopinut hakea meitä. Tulin yhä enemmän alakuloiseksi.
"Jospa tietäisit, mitä Paavo on minulle tehnyt", jatkoi hän, "hän on hoitanut minua yöt ja päivät ja hankkinut kaikki, mikä voi virkistää ja voimistaa. — Minkä näköinen hän sinusta oli?"
"Melkein samannäköinen kuin ennenkin".
Se ei ollut totta, mutta hän katseli minua niin tutkivilla ja surullisilla silmillä, ett'en tohtinut totuutta tunnustaa.
"Hän tekee aivan liiaksi ahkerasti työtä. Nyt hänen suuri taulunsa on se, joka kysyy kaikki hänen voimansa, kaikki hänen ajatuksensa ovat siihen työhön kiinnitetyt, mutta paitsi sitä antaa hän opetustuntia siellä ja täällä ja on piirrustus-opettajana muutamassa koulussa. — Ja minuakin hänen täytyy holhoa; usein ajattelen, että se on enemmän, kuin joku ihminen voi kestää. Jos hän toki saisi välistä vähän huvitusta, mutta se ei tule kysymykseenkään. Jos voisit houkutella hänen teidän tykönne tulemaan jonkun illan, — hän oli ennen isäsi mieleinen".
"Se hän vieläkin on, täti Toora; isä pitää Paavoa suuressa arvossa, mutta hänellä on niin paljo ajattelemista; minun olisi pitänyt muistuttaa häntä; se on minun syyni vaan — enpä itse voi ymmärtää, mihinkä aika on mennyt".
Hän taputti minun päätäni ja minä tunsin, että olin menettänyt paljoa enemmän kuin he, kun olin ollut poissa heidän seurastansa ja vetäytynyt pois hänen hellän, äitillisen silmänsä alta.
"Tahtoisin mielelläni jättää hyvästi Paavolle".
"Mene vaan sisään hänen tykönsä, Mariaseni; se ei haittaa, jos häntä häiritään, hän on kumminkin liian ahkera työssänsä".
"Tule sisään!"
Paavo hypähti ylös, kun minä avasin oven; hän asetti itsensä maalausjalkojen eteen, niin ett'en saattanut hänen tauluansa nähdä. Ennen oli hän aina näyttänyt minulle teoksiansa, ja se oli ollut minulle suureksi iloksi; nyt tuntui aivan kuin olisin ulos-suljettu.
"Kuinka äitin laita sinun mielestäsi on?"
"Hyvä, selvästi näkyy, että hän on paranemaan päin. — Mutta itsepä näytät kipeänpuoliselta, Paavo!"
Hän teki malttamattoman liikutuksen, niinkuin tuo asia ei ansaitsisi puhumista.
"Etkö pian tule meillä käymään?"
"Kiitoksia, en käy missään, — en jouda".
"Oi, sinä vaivaat itseäs liian ahkeralla työllä ja se ei käy laatuun".
Hän katseli minua oudolla silmäyksellä, se oli itsepäinen ja myös ylpeä.
"Leipä, Maria!" sanoi hän vaan ja sitten hän avasi oven minulle.
Mieleni masentui. Usein olin juossut keveänä ja iloisena näitä rappuja alas; Paavo silloin tavallisesti huusi jälkeeni "tule pian takaisin, hyvin pian" — sillä me kohtelimme toisiamme melkein kuin veli ja sisar; — ja nyt! mutta se oli kaikki minun syyni ja olipa minulla paljoa muutakin omassa-tunnossani; tunsin että minun tilani oli kehnolla kannalla.
Nuorempi ollessani elin hiljaisesti kotona ja otin vaivakseni olla vähäksi avuksi muille, koetin lapsellisella tavallani seurata äitini jälkiä ja vähässäkään määrässä täyttää hänen sijansa. Mutta viimeisenä aikana oli oma itseni kohonnut kaikkea muuta ylemmäksi ja ajatukseni olivat olleet kiinnitetyt itseheni, ainoastaan itseheni; jouduin tuskaan omasta puolestani.
Siellä nyt kävin kantaen nuot kalliit pitsit! Keveä myttyni oli äkkiä käynyt raskaammaksi, kuin voi sanoa.
"Leipää!" Pieni vapiseva käsi koski kappahani, vaaleat, kuihtuneet lapsenkasvot tuijottivat minuhun: "Leipää!" — kuului melkein kuin kirkuna.
Mitä oli minun tekemistä? — likeisimmässä kadunkulmassa asui leipuri, sinne tuon pienen ryysyisen pojan vedin.
"Antakaat minulle Ranskan-leipä ja hieno ruisleipä, mitä suurimpia teillä on! — Saat aluksi syödä kakkosen, poikanen!"
Avasin kukkaroni, siinä ei ollut penniäkään.
"Minulla, paha kyllä, ei ole rahaa muassa! — tulen sitten maksamaan, eihän tuo haita mitään?"
"Antakaat anteeksi, mutta en tunne teitä, ja täällä kulkee niin paljo ihmisiä; emme koskaan semmoisiin rupea!"
Hän pani leivät takaisin hyllylle ja otti kakkosen, johon lapsi jo oli tarttunut. Tänä kävi poikaa syvään sydämmelle. Silmänvalkoinen tuli niin kummallisesti näkyviin.
"Poika kulta, tahdotko odottaa hetken aikaa täällä? — Lupaatko, ett'et mene mihinkään, ennenkuin palaan?"
Hän lupasi nyreällä katsannolla; selvästi voin nähdä, ett'ei hän enää suuresti luottanut minuhun.
"Saat odottaa oven ulkopuolella", sanoi puotineiti.
Oikein lentämällä lähdin pitsein-kauppiaan tykö.
"Teidän täytyy välttämättä ottaa nämät takaisin! Lupasittehan sen itse; olkaat hyvät ja kiiruhtakaat vähän!"
"Me lupasimme vaihettaa!"
"Mutta enpä tahdo pitsejä ollenkaan; antakaat vaan rahat takaisin, yksi kuudetta markkaa".
He mahtoivat luulla, että minua oli hirveästi toruttu kotona; näin, että keskustelivat yhdessä.
"No, olkoon menneeksi sitten tämän kerran. — Mutta ettekö sittenkin tahdo pitää pitsit? Saatte maksaa niitä kuukausittain pienillä summilla".
Minä kielsin heti tarjouksen, pistin rahat kukkaroon ja riensin pois. Jos hän vaan ei olisi mennyt tiehensä! — ei, siellä hän seisoi aivan hiljaa, silmät puoleksi ummistuneina, kärsivällisesti nojaten muuria vasten. Pienet laihat kasvot selkenivät, kun minä tulin, mutta ei hän vielä ollut likimaillenkaan huoleton.
"Syö aluksi kakkonen!"
Tuskin olin lausunut nämät sanat, kun se jo oli syöty; mitä hänehen tuli, ei kukaan saisi toista kertaa temmata sitä hänen suustansa.
"Montako teitä on kotona?"
"Äiti ja kolme pienokaista, — ei isä!"
Hän tuijotti oudolla katsannolla minuhun.
"Jaksatko kantaa enemmän?"
"Jaksan kyllä kantaa paljo enemmän".
Näytti kuin olisi hän ollut valmis viemään kaikki mitä puodissa oli.
"Minä tulen mukaasi, poikani! — antakaat mulle vielä viisi leipää, semmoisia, jotka maksavat neljäkymmentä penniä; ne minä voin itse kantaa".
Kaksi markkaa ja seitsemän seitsemättä penniä kaikesta. Voi hyväJumala, kuinka leipä ottaa paljoa isompaa tilaa kuin pitsit!
Me lähdimme nyt molemmat käymään eteenpäin mitä jaksoimme. Oli pitkä matka; lapsella oli huonot, puoleksi kuluneet kengät, jotka eivät koskaan olleet sopineet sille. Antura oli irti, kanta kalisi ja kolisi, viimein se putosi, olipa tuo helpoitus, sopi kulkea nopeammin, kun se oli poissa.
"Tässäkö talossa te asutte?"
"Niin, kadun puolella", vastasi hän jollakin ylpeydellä, "niin korkealla, kuin pääsee menemään, mutta täytyy varovasti kulkea, sillä kolmessa kohden puuttuu rappuja. Välistä putoaa joku nurin niskoin niitä alas".
Pienet kasvot irmastelivat naurettavasti, tämä oli kait olevinaan hänen naurunsa.
"Ei ensimmäinen ovi, eikä toinen, vaan kolmas!"
Hän puhui rohkeammasti ja alkoi näyttää iloiselta.
"Mitähän ne sanovat sisällä?"
Musta verho rippui pienen akkunan edessä, kakluunista tuli savua sisään, oli puoleksi pimeä huoneessa; ensimmäisessä tuokiossa en voinut eroittaa mitään.
"Leipää!"
Kolme lapsen-ääntä — yksi niistä hyvin hienosti, melkein huoaten — huusi: "leipää, leipää!" Kuusi pientä kättä kurotettiin veljeä kohtaan.
Pitkäläntäinen vaalea vaimo, joka oli kääritty säkinnäköiseen röijyntapaiseen määräämättömästä väristä, kohosi nyt seisoalle tuolilta, jolla nähtävästi oli istunut nukahtamassa, ja tuijotti minuhun.
"Herra Jumala, mistä tulette, neiti?" kysyi hän.
"Kohtasin poikanne, ja arvasin, että vähä leipää olisi muillenkin makuista. — Se on sievä poikanen".
En tietänyt mitä mun piti sanoa.
"Niitä ei voi pitää paremmassa siivossa", sanoi hän syvällä katsannolla; sitten hän jatkoi, oman ajatuksensa juoksua pitkittäen: "jospa tietäisin, kuinka saisin hänen hautaan".
Mahdoin näyttää hämmästyneeltä, sillä hän havaitsi heti, että tässä selitystä tarvittiin.
"Minä tarkoitin miestäni".
Hän osotti sänkyä, jonka uutimet olivat kiinni vedetyt.
"Onko teillä tämä ainoa huone, tässäkö kaikki makaatte?" kysyin kauhistuen.
"Niin, enkä suinkaan valita, jos vaan saamme jäädä tänne, mutta viisi markkaa kuukaudessa on kovin paljo leskelle".
Viisi markkaa kuukaudessa! — Heidän maksettavansa hyyry koko vuodelta ei tehnyt paljo enempää kuin mitä yhden päällyshameen pitsit maksoivat.
Lapset kurottivat taas pieniä käsiänsä, ja minä ne täytin. Vanhin poika katseli nyt minua turvallisesti, niinkuin vanhaa ystävää katsellaan.
"Teidänkin täytyy välttämättä syödä vähä!"
Koetin tunkea äidille leivän.
"Kiitoksia! Saanko panna sen talteen? Ruoka maistuu puulle suussani, en mahda olla oikein terve. Kun näin valvoo yöt ja päivät, tulee mieli niin oudoksi. — Viimein toivoin vaan, että loppu pian tulisi, sillä en voinut kestää enää! Hän on ollut hyvä aviomies minulle, mutta en voinut kestää! — kun kaikki oli ohitse mennyt", nyt hän itkien osotti sänkyä, "kaduin kuitenkin, että olin semmoisia ajatellut, kyllä kait vielä olisin kestänyt vähäisen aikaa".
"Kysyittekö neuvoa lääkäriltä?"
"Kävi täällä yksi ja kirjoitti jotakin paperille, mutta ei se ensinkään auttanut".
"Eikö täällä ole pappi käynyt?"
"Pappiko? Ei, semmoista ei ole ollut, sillä emme ketään tunne. Mitäpä hyötyä siitä olisi ollutkaan, mieheni oli tainnuksissa kahdeksan viimeistä päivää".
Hän kumartui ja pisti pitkää, hoikkaa oksaa kakluuniin; kolme neljättä osaa siitä pisti ulos aukosta, mutta puheen kestäessä hän sysäsi sitä sisään aina sitä myöten, kuin se suitsuten paloi poroksi. Pieni kasa samallaisia oksia oli laattialla.
"Etkö jaksa syödä, mitä olet saanut, Hannu? No, se oli ensi kerta pitkään aikaan! — Niin, paljo kiitoksia teille, neiti, sillä viimeinen leipäpala syötiin aamulla eikä mulla ole penniäkään. Vähää maitoa pienoiselle tarvitsisimme myös, vaan ei kukaan tahdo antaa meille velaksi enää".
Hän katsoi epävakaisella katsannolla minun puoleeni.
"Juokse maitoa hakemaan, Hannu, täss' on rahaa!"
Tyhjensin kukkaroni horjuvalle, punaiseksi maalatulle pöydälle, pudistin sitä: markkoja ja pennejä kolisi ja pyöri huiskin haiskin.
"Saatte kaikki", sanoin äidille, "suokoon Jumala, että mulla olisi vielä enempää".
Se oli tuhlaavaisesti tehty, sanonevat muutamat hyvin rikkaat ja älykkäät ihmiset, ja niinpä se kyllä taisi ollakin, lapsekkaasti ja ajattelemattomasti, mutta eikö pitsien kauppa sitten ollut vielä hullumpi? — en ole vielä tullut niin viisaaksi, että katuisin, mitä silloin tein.
Äiti tuijotti kummaksuen minuhun, hän ei näyttänyt iloiselta, vaan hämmästyneeltä. Yht'äkkiä kuvautui ikäänkuin joku jalo ajatus hänen kasvoihinsa, joihin suru ja murhe olivat painaneet merkkinsä.
"Neiti kulta", sanoi hän, "saatteko niin tehdä? — eihän se käy laatuun!"
"Se on oma rahani enkä ole koskaan paremmin käyttänyt rahaa", kuului vastaukseni.
"Sitten Jumala teitä siunatkoon, neiti!" Hän kokosi rahat ja peitti ne molemmilla käsillänsä, sanoen:
"Tuskin voin uskoa, että se on muuta kuin unennäkö".
Hannu seurasi minua alas rappuja myöten, hän piti tarkasti vaarilla joka askeleen, viimein hän seisoi katu-ovessa ja heilutti pientä rikkinäistä lakkiansa.
Mikä köyhyys ja kurjuus!
Herra, kiitän sinua, että lähetit minua niiden tykö, kuului sielussani,Herra, kiitän sinua!
Että minun juuri tällä hetkellä suotiin toimittaa tämä pieni hyvä työ, sen katsoin merkiksi, että kaikki oli sovitettu ja että nyt sain rohkealla mielellä alottaa uuden elämän.
"Näytäppäs, mitä olet ostanut".
Täti Amalia pisti päänsä ulos etuhuoneesen, hän ei malttanut odottaa siksi kuin tulin sisään.
"Olen jättänyt koko asian sikseen, täti, en menekään tansseihin".
"Oletko sairas, Maria?"
Hän katseli minua oikein pelästyneenä.
"En ole, mutta se ei mua miellytä enää. — Hyvä täti Toora on ollut kovin kipeä; olin siellä vähän aikaa ja rupesin totisempia asioita ajattelemaan".
"Enpä ole hullumpaa kuullut kun tahdot jäädä kotiin sentähden, että muutama täti on ollut kipeä. Minä vakuutan, ystäväni, että vaikka itsekin en ainoastaan olisi ollut, vaan vielä olisin kipeä, niin kuitenkin kehoittaisin sinua menemään. — Kuinka semmoinen oikku voikaan juolahtaa nuoren tytön päähän?"
"Hyvä serkku", isäni astui esiin, hän puhui vakavasti, milt'ei ankarasti, "minun mielestäni ei sovi tässä kohden puhua oikuista. Meidän vanhojen ihmisten — anna anteeksi, mutta häneen nähden olemme vanhat — tulee olla varovaiset, kun kehoitamme jotakin nuoremmissa tahi koetamme tukehduttaa jotakin heissä, meidän täytyy tehdä kovaa tiliä siitä. Vai on täti Toora ollut kovin kipeä. — Tule sisään minun kamarihini, Maria!"
"Hyvä tyttöni", sanoi isäni ja asetti minut polvellensa, "minua ilahuttaa, että muitten säälimisestä voit olla menemättä semmoiseen juhlaan. — Istuin juuri sinua ajattelemassa ja tein väärin sinua kohtaan sydämmessäni; tuntui minusta, kuin olisivat ajatuksesi tällä viimekuluneella ajalla olleet käännetyt ulospäin, kuin olisit ollut jokseenkin hajamielinen etkä aivan semmoinen kuin ennen. Älä itke, Maria! Sanoohan isäsi, että hän teki väärin sinua kohtaan".
Minä kallistin päätäni isäni povea vasten ja tunnustin olleeni itsekäs, turhamielinen ja kärtteliäs, mutta nyt tahtovani kääntyä ja alottaa uutta elämää.
"Se on oikein", hän pyyhki hiuksiani otsalta ja suuteli sitä, "meidän tulee joka aamu sanoa itseksemme: nyt pitää alkaa alusta taas".
"Saanko viedä viinipullon täti Tooralle? oikein oivallista viiniä, joka voi antaa hänelle voimia taas".
"Hän saa parasta viiniä, kuin mulla on, ei monella ole sen vertaista. Kunpa vaan voisi auttaa heitä muullakin tavalla, mutta tuo Paavo ei päästä ketään luoksensa".
Minä en sanonut mitään, mutta itsekseni ajattelin, että se oli minun syyni, meillä ei enää ollut oikeutta auttaa heitä.
Oli puoleksi pimeä, mutta kuitenkin hiivin sinne yksin, kannoin viinipullon muhvissani. Paavo avasi oven; tuskin hän uskoi silmiänsä.
"Maria! onko se todellakin Maria?"
Outo levottomuuden tunto kävi minuhun, hän seisoi siellä vakavana ja tiedustelevilla silmillä, ei hän edes käskenyt minua tulemaan sisälle.
"Etkö luule, että pieni viinilasi eineellä olisi hyvä tädille? Isäni tahtoisi mielestänsä, että hän voisi tätä juoda; se on vanhaa, oikein hyvää portviiniä".
"Äitini juopi viiniä joka päivä, sen hän jo kauan aikaa on tehnyt. Eilen ostin taas pullon portviiniä hänelle; se on täällä eikä korkkikaan vielä ole otettu auki. — Sano isällesi paljo terveisiä ja kiitoksia, ja kiitoksia itselles kun tulit, mutta hänellä on kyllä, mitä hän tarvitsee".
En tohtinut sanoa sanaakaan, koska pelkäsin, että silloin purskahtaisin itkuun.
"Kiitoksia", sanoi hän vielä ja lisäsi: "enkö minä tule sinua saattamaan, on jo myöhäistä".
"Ei suinkaan; on selvä päivä ulkona".
Minä riensin pois.
Oi, ei ollut kauniisti ja jalosti tehty, että sysäsi pois sitä kättä, jota rakkaudesta ojennettiin. — Paavoko se todellakin oli, minun rakas lapsuuteni ystävä, joka, ylpeänä kuin kuningas, antoi minun tietää, ettei hän tarvitse meitä? Olin rikkonut paljo, mutta tämä oli kumminkin liika kovaa; en voinut unhottaa enkä voittaa närkästystäni.
"Kyllä kait arvaatte, lapset, että pian taas menin ylös köyhiä ystäviäni katsomaan. Kaikki nuo pienet kasvot loistivat ilosta, mutta leivällä, Jumalan kiitos, ei ollut enään niin hyvää menekkiä, kuin ensi kerran".
Äiti joutui taas ompelemaan paitoja kauppamiestä varten; hän tekikin kovasti työtä varhain aamulla alkaen myöhälle iltaa asti. Jos Hannu vaan saisi kulkea sanomalehtiä kauppaamassa, sitten olisi kaikki hyvä; semmoinen se tulevaisuuden toivo oli, johonka perhe katsoi. — Isäni vanhin takki muutettiin kokonaiseksi vaatekerraksi Hannulle.
"Nyt hän on aivan herrasväen näköinen", arveli äiti, kun pojalla ensi kerta oli uudet vaatteet päällänsä, ja hän sivelsi kämmenellänsä pojan vedellä kammattua tukkaa; "hänen oma isänsäkään ei tuntisi häntä".
Minun pois panemani vaatteet olivat liika vaaleanväriset ja niin hienoja tahi sieviä, ett'ei niitä voitu käyttää. Ostin sentähden uutta pumpulivaatetta ja rupesin ahkerasti ompelemaan pieniä mekkoja ja hameita. Minä tulin nyt yhtä ahkeraksi, kuin ennen olin ollut laiska, ja aika, joka ennen monta kertaa, jos ei meillä ollut mitään erinomaista toimittamista, oli kovin hitaasti kulunut, alkoi nyt siivillä lentää.
"On oikein hupaista", sanoi isäni, "että nyt tiedetään aina, missä sinua tavataan. Täällä on niin hiljaista talossa aivan kuin äitisi eläessä. — Mutta sinä olet nuori ja nuoruudessa pitää saada vähän huvitellakin välistä, muistakaamme se!"
Täti Amalia ei ollut tytyväinen.
"Rupean tuntemaan itseni tarpeettomaksi", sanoi hän.
Siihen emme mitään virkanneet. Tädillä oli vähä rahaa, niin että hän voi hakea itsellensä kotia missä tahansa. Asia loppuikin niin, että me kaikessa ystävällisyydessä erosimme.
Täti Toora parani päivä päivältä yhä enemmin. Minä kävi hänen tykönänsä välistä, kun tiesin että Paavo oli maalari-akatemiassa. En tahtonut mielelläni tavata Paavoa: olin suuttunut hänehen, pelkäsin häntä, meidän viimeinen kohtaamisemme lepäsi niinkuin pilvi elämäni ylitse.
Joka kerta kuin tulin kadulle kohtasin minä jonkun ihmis-olennon, jossa oli surun tahi köyhyyden merkkejä. Kun silmät kerran ovat avautuneet elämän pimeääkin puolta näkemään, voipi paljon arvata pienistäkin merkeistä, joita ennen on ajattelematta menty sivutse. Voi itsiämme, jos ilon aikana unohdamme, että on muita, jotka kärsivät hätää, sittenpä meidän ihmisrakkautemme on huonolla kannalla!
Muutamana iltana Huhtikuun keskipaikoilla soitettiin kovasti ja kiivaasti porstuan oven kelloa. Palvelusväki oli ulkona, isä nukahti vähän nojatuolissansa; minä menin itse avaamaan. Se oli Paavo, hän näytti oudotta ja hämmästyneeltä.
"Vieläkö sulla on se viini, Maria", kysyi hän kierrättelemättä, "minä mielelläni tahtoisin sen".
"Eihän täti mahda olla kipiämpi?"
"Ei, hän on parempi, paljo parempi! Sinä taidat rakastaa äitiäni, näenmä".
Minä en ymmärtänyt häntä; silmänsä kiilsivät niin kirkkaasti eikä hän näyttänyt ensinkään ylpeältä, päinvastoin, hän seisoi niinkuin rukoilevainen.
"Tuo viini, se on kokonaan poistava sairauden, luulen että se on oleva oikein hyvä äidilleni" Hän tuli askelta likemmäs: "Se oli kovin pahasti tehty, kun en ottanut sitä vastaan, Maria, se oli kovin häijysti, ylpeästi! voitko antaa minulle anteeksi? — Kuinka minä rohkenin äitini huulilta pidättää sen rakkaudenmaljan, jonka tarjosit! — enkä minä sanonut sydämmellistä sanaakaan kiitokseksi siitä kun tulit, enkä saattanut sinua kotiakaan. — Tahdotko sittenkin antaa minulle viinin, Maria?"
Minä menin sanaakaan sanomatta sitä hakemaan; sitten me katsoimme toisihimme.
"Oletko käynyt taidekalujen näyttelyssä?"
"En vielä; — onko taulusi siinä?"
"Se tuli sinne toissa päivänä ja on jo myyty. Sain tietää sen tiima takaperin; riensin heti äitilleni ilmoittamaan asian ja nyt sinun tykösi, kahdeksan sataa markkaa on 'Kalastajani' tuottanut minulle, — taitaisipa sentähden jotakin minusta tulla!"
Hän katseli taas minua, nyt en minä tohtinut häntä katsella.
"Jos —".
Hän ei muuta sanonut enkä minä vastannut sanaakaan, mutta siitä hetkestä asti olin minä hänen morsiamensa, sen me molemmat tunsimme.
Isäni tuli nyt meidän tykömme, hän toivotti sydämmellisesti onneaPaavolle.
"Ennenkuin tiedetään mitään arvata, taidat jo professori olla".
Sitten hän sanoi hänen itsepintaiseksi, jäykkämieliseksi, kopeaksi ryökäleeksi ja viimein hän syleili häntä.
"Tässäkö viini on, Maria?"
"Tahdotko vieläkin pullon, poikani?" — sen sinä saat, jos mulla vaan on. — Ah, se oli hyvä, jopa siellä on, näenmä; tytöntynkä on löytänyt oikeata lajia.
Tästä nyt Paavo havaitsi, ett'en minä ollut turhia lörpötellyt.
Seuraavana aamuna riensin yksin näyttelyyn, minä olin ensimmäinen, jolle sinä päivänä ovi avattiin. Eipä aikaakaan, niin jo sain nähneeksi kalastajan, joka istui ovensa ulkopuolella, päiväpaisteessa lekotteli ja katseli mereen päin. Oliko se hänen tekemänsä? Tosin se oli varsin hyvä taulu, vaan kuitenkin toivoin, ett'ei se olisi hänen. Vielä toinen kalastaja, reppu selässä ja ilkeä nauru huulilla, se ei ainakaan ollut Paavon tekemä, siitä olin vallan vakuutettu. Mutta tämäkö — minä tietysti en huolinut katsoa muuta kuin kalastajia — tämä se mahtoi olla.
Pitkä, salea, ahavoittunut, vapaa, miehuullinen ja urhea seisoi nuori kalastaja valmiina työntämään venehensä vaahtoisiin aaltoihin.
Minä ostin luettelon, aivan oikein, hänen nimensä!
Sinä vuonna taivutin minä isäni tilaamaan pääsölippuja näyttelyyn.
Ja aika kului, hyvin harvoin me tapasimme toisiamme, emmekä puhuneet paljoa keskenämme, mutta luotimme toisihimme. Paavo lähti Italiaan; minä en saanut kirjettä, mutta sentähden aina vähän osan äidin kirjeestä. Vasta silloin kun hän voi tarjota minulle omaa kotia, kääntyi hän isäni puoleen.
Tuo ylistetty nuori taideniekka oli yhtä nöyrä, kuin köyhä nuorukainen oli ollut ylpeä. No, sitä ei minun tarvitse sanoa; jos kenellään on mitään moittimista teidän iso-isäänne vastaan, niin ei se ainakaan ole ylpeydestä.
Nyt on kertomus loppunut, hyvät lapset! Nyt te tiedätte mistä syystä minä olen vähää närkäs vaatteitteni suhteen ja minkätähden minun täytyy oikein kovasti taistella ompelijan kanssa joka kerta kuin uudet vaatteet ovat ommeltavat. Somasta, pitävätä vaatetta, kaunista, pysyvää väriä ja semmoista kuin minun ikäiselleni sopii, sieviin laskoksiin laskettua, sitä minä tahdon. Paavo mielistyy minun pukuhuni. "Vanha akkani, sinä ymmärrät, mitä on somasta", sanoo hän nytkin vielä. — Tarpeettomiin ja kallisarvoisiin reunustuksiin, päivän oikullisen ja vaihtelevaisen mielen mukaan, ei minua haluta rahaani tuhlata. Minä muutan ne aina leiväksi; en voi muuta; tupsuja ja ripsuja, pitsejä ja koristuksia, niitä minä leiväksi teen. Paneppas joku surkea kiiltokalu, joka kätehen mahtuu, suuren korin rinnalle, joka on täynnä terveellistä ravitsevaa leipää, ja johon mahdoton joukko pieniä käsiä on valmis tarttumaan!
En voi olla suutelematta leipää, kun se putoo maahan, sillä minä tunnen sen arvoa.