Tigellinuksella, Kajus Petroniuksen kadehtijalla ja kilpailijalla taidetuomarina ja juhlanjärjestäjänä, oli jo kauan sitten ollut etusija Neron suosiossa ja oli hän saattanut keisarilliset huvitukset toiseen ajanjaksoon. Hienostuneet orgiat olivat väistyneet helvetillisen hekumakultin tieltä, joka ei pysytellyt suljettujen ovien takana, vaan uhrasi kaikkien nähden ja kutsui kaikki uhrijuhlaan. Se oli Tigellinus, joka pani toimeen nuo hurjat yöjuhlat Tiberillä ja Agrippinan lammella, joissa tuhansien soihtujen valossa kiihoitetut ja valloilleen päästetyt himot viskasivat kaiken ikäiset, jokaisen säädyn ja sukupuolen toisensa helmoihin. Se oli Tigellinus, joka järjesti tuon häpeällisen hääjuhlan, jossa keisari, puettuna morsiusharsoon, vihittiin erääseen nuorukaiseen, Pytagorakseen, ja "missä saatiin nähdä kaikki, minkä yö muutoin, naiseenkin yhtyessä, peittää pimeyteen". Ja luultavasti se oli sama Tigellinus, joka ylinnä valvoi ja johti niitä juhlia, joita nyt vietettiin Janikuluksen alapuolella Neron sirkuksessa ja puutarhoissa, missä tuomitut kristityt, neulottuina tervattuihin säkkeihin ja paaluihin ripustettuina, olivat soihtuina. Hän oli kyllä huolehtinut siitä, että palaneen ihmislihan käry häviäisi suitsutusastioitten liekkeihin, jotka levittivät arapialaisten sulotuoksujen hajua. Sellaisia asioita olivat roomalaiset tottuneet pitämään tärkeinä.
* * * * *
Palo antoi keisarille toivotun tilaisuuden toteuttaa suurenmoisia rakennussuunnitelmia. Rooma kohosi entistään kauniimpana. Talojen korkeutta vähennettiin, avonaisia pihoja tehtiin, ja pitkin leveitä katuja, jotka leikkasivat toisiaan suorakulmaisesta, oli molemmin puolin katettuja pilarikäytäviä. Ja nyt hän saattoi myöskin toteuttaa houreensa keisarilinnasta, jonka veroista ei maailma milloinkaan ollut nähnyt. Palatsi nousi uskomattoman nopeasti — uskomattoman, kun muistaa, että kaiken pienimpiä yksityiskohtia myöten tuli todistaa cesarista rikkautta ja helleenistä makua ja osoittaa mitä huolellisinta työtä. Tacitus, joka poikavuosinaan lienee nähnytkultaisen linnan("domus aurea"), sanoo, että "sen jalokiviä ja kultaa ei ihailtu niin paljon, sillä sellainen oli siihen aikaan tavallista ja halpaa ylellisyyttä, vaan niittyjä ja lampia ja niitä suunnattomia aloja ja maisemia, jotka aukenivat metsikköjen välistä". Niityillä oli laitumella oivallisten kotieläinten laumat; lehdoissa lauleli upean kirjavia lintuja ja kuljeskeli mitä erilaisimpia kesyjä petoja. Kultaiset laivat ja rakennukset, jotka esittivät kaupunkeja, kuvastelivat suurimmassa lammessa. Palatsin edustalla, ulkonevalla etupihalla, jonka kolmikertainen pilarikäytävä oli tuhannen jalan pituinen, oli kullan- ja hopeansekaiseen pronssiin valettu kuva Nero-Apollosta, 120 jalkaa korkea, kreikkalaisen Zenodoroksen teos, joka oli aikakauden suurin kuvanveistäjä ja Pliniuksen mukaan tuon jo silloin kuolevan pronssiinvalamistaidon mestari. Ne linnan seinäpinnat, joissa ei ollut mitä upeampia freskoja ja stukkatureja, olivat kullalla, jalokivillä ja helmillä kirjailtuja, lattiat kallisarvoisimmalla mosaiikilla, jota tuskin voi kuvitellakaan mielessään muistamatta, että erään Vesuviuksen rinteellä olevan maaseutukaupungin porvaristalosta on voitu löytää sellainen lattiamosaiiki kuin Aleksanterintaistelu. Ruokasalien katot olivat katetut norsunluulevyillä, joiden aukeamista sulotuoksujen vihma levisi vieraitten yli. Suurin ruokasali oli ympyränmuotoinen, jonka katto — luultavasti tähtikuvioilla koristettu — liikkui öin päivin yhtä rinnan taivaanlaen kanssa. Linnan kylpylaitokset varustettiin johdoilla, jotka toivat osaksi merivettä, osaksi vettä Rooman ja Tivolin välillä olevista rikkilähteistä. "Nyt alan vihdoinkin ihmisiksi asua", lausui Nero linnaa vihittäessä.
Tuo suunnaton rakennus oli kuin kaupunki itsessään. Se vanhojen, uudelleen rakennettujen keisaripalatsien ryhmä, joka peitti Palatinus vuoren, muodosti kultaisen linnan toisen sivustan. Yli sen notkokohopaikan, jota nimitetään Veliaksi, ja joka Rooman torin etelälaidasta ulkonee Palatinuksesta, oli linna rakennettu Esquilinusvuorelle ja käsitti siellä useampia kortteleita. Esquilinuksen ja Coeliuksen välinen laakso lankesi myöskin sen alueelle. Tavallinen sisäänkäytävä — tai oikeammin: läpikäytävä — oli sillä kohdalla, mihin sittemmin Tituksen riemuportti pystytettiin.
Tuskin valtaistuimelle päässeinä kiirehtivät Flaviukset tuhoamaan tätä ihmetyötä. Se oli Rooman ihanimman osan raastamista, raakuutta, jota ei edes viha Neroa kohtaan olisi antanut anteeksi, ellei tekoa olisi tehty imartelevaksi huomaavaisuudeksi kansaa kohtaan. Roomalaiset olivat valittaneet, että Nero tahtoi tehdä maailmankaupungin yksin vain omaksi asunnokseen; he saattoivat nyt sanoa, että Flaviukset olivat pyhittäneet kultaisen talon maan qviriitien huvituksille. Yli sen suuren lammen, joka oli kantanut Neron välkkyviä laivoja, rakennettiin amfiteatteri, jota sittemmin nimitettiin Kolosseumiksi, ja jonka muurit vieläkin hämmästyttävät maailmaa. Sen osan palatsin päätypuolesta, joka oli Coeliusta kohti, kätki Titus erään ulkonevan, useampia kerroksia korkean, mahtavien holvien tukeman rakennuksen taakse. Palatsin muut osat, joita ei revitty perustuksia myöten, peitettiin mullalla ja saivat olla niiden suurenmoisten termien pohjana, jotka Titus lahjoitti roomalaisille. Kuinka nämä olisivat voineet valittaa kultaisen linnan hävitystä, kun he ylellisten kylpyjen nautinnoista vaelsivat amfiteatterin hermoja tärisyttäviin leikkeihin ja niistä takaisin termien pylväskäytäviin, juodakseen ja keskustellakseen niiden varjossa, kuvapatsaiden, solisevien suihkukaivojen ja tuoksuvien ruusujen keskellä Suburran ihanuuksista.
Neron jättiläispatsas sai jonkun aikaa olla paikoillaan, mutta se ei esittänyt enää Neroa, vaan auringonjumalaa. Kun Hadrianus rakennutti kultaisen linnan etupihan raunioille Venus- ja Rooma-temppelinsä, veti jättiläispatsaan sellaisenaan 24 elefanttia sille paikalle mainitun temppelin ja amfiteatterin väliin, missä nyt näkee jätteen sen jalustasta. Kommodus antoi häveliäästi kuvalle omat säännölliset, mutta yksinkertaiset ja tuhmat kasvonpiirteensä. Ei tiedetä, milloinka Zenodoroksen patsas hävitettiin; mutta luultavasti se tapahtui aikakaudella, joka antoi vähemmän arvoa taideteokselle kuin kullan- ja hopeansekaiselle pronssille.
Flaviuksien ei kuitenkaan onnistunut jälkimaailmalta kokonaan tuhota Neron palatsia. Termien alaisia jätteitä on etsitty ja löydettykin, ja kun uudemman ajan suurin taiteilija astui alas kultaisen talon nyt maanalaisiin käytäviin, sai hän sieltä vaikutuksia, jotka loivat uuden käänteen dekoratsioonimaalauksen historiaan. Se oli Rafael, joka Giovanni da Udinen seuraamana teki tämän löytöretken. He näkivät silloin rikkaammassa väriloistossa sen, mitä siellä vieläkin voi nähdä, vaikka yhä enemmän kosteuden vioittamana ja oppaan tulisoihdun mustaamana: dekoratsiooneja, joihin tyhjentymätön mielikuvitus oli leikkien tuhlannut rikkauksiaan, ja kun he jälleen nousivat päivänvaloon, toivat he hengessään mukanaan suunnitelmat niihin seinämaalauksiin, jotka Rafael sitten piirsi ja Giovanni da Udine valmisti Vatikaanin Damaskuspihaa kiertäviin kaarikäytäviin — taideteoksen, joka enemmän kuin mikään muu renessansin luomista osoittaa, että se suoranaisesti yhtyy antiikiin.
Se sisäänkäytävä, jonka kautta Rafael raivasi itselleen tien Neron käytäviin, täyttyi pian jälleen soralla, ja taru syntyi, yhtä perusteeton kuin arvotonkin tuolle jalolle taiteilijalle, että tämä itse oli antanut tukkia aukon estääkseen toisien tekemästä samoja tutkimuksia. Vasta vuonna 1812 päästiin jälleen niiden kaivamisten kautta, jotka Napoleon toimeenpani, kultaisen linnan yhteen osaan. Suurempi jälelläoleva osa vartoo vielä lapiota.
Pimeys käytävissä, joihin valo tuli ylhäältä, on tavalliselle matkustajalle vaikea este maalausten tutkimisessa. Eräässä käytävässä näkee kotkia siivet levällään ja nokassa julilaista ruhtinashuonetta esittäviä ympyräkuvia. Holvissa löytyvien maalauksien joukossa on maisemia, tauluja jumaluustarustosta, kuten Venus ihaillen poikansa kauneutta, ja myytillis-historiallisia, kuten Faustulus paimen naarassuden kasvattipoikien edessä.
Tituksen kylpylaitoksen toisella puolen, Esquilinus vuorella ovat niin sanotut Sette Sale't, holvit, jotka alkujaan olivat kultaisen linnan kylpylaitosten vesisäiliöitä ja palvelivat sittemmin termejä samassa tarkoituksessa. Eräästä Sette Salen ja noiden termien välillä olevasta maanalaisesta kammiosta, eikä siitä käytävästä, jonka opas mainitsee, löydettiin vuonna 1506 Laokoonryhmä.
Neron muista rakennussuunnitelmista ei tullut mitään. Niihin kuului Korinton kannaksen kaivaminen, jonka työn hän itse aloitti taidematkallaan Hellaassa ensimäisellä lapionpistolla. Toista suunnitelmaa — ulottaa Rooman muurit mereen saakka ja puhdistaa Tiber, niin että suuret laivat olisivat voineet laskea maihin Aventinuksen alapuolelle — ei ennätetty alkaa, eivätkä siihen flavilaiset jälkeläisetkään ryhtyneet, jotka tahtoivat painaa unhoon kaiken, mikä koski Neroa, paitsi hänen rikoksensa.
* * * * *
Kun ne summat, jotka menivät Neron rakennusyrityksiin ja ylelliseen hovielämään, olivat kyllin suuret tyhjentämään Rooman valtakunnankin aarrekammiot, ryhdyttiin niitä täyttämään jälleen mitä epähurskaimmilla keinoilla. Kansan rakkaus nuorta keisaria kohtaan oli vuosi vuodelta vähentynyt, tyytymättömyys ja harmi kohonnut vuosi vuodelta, ja aika näytti tulleen, jolloin ne, jotka tahtoivat nähdä hurjan orgian päättyvän, saattoivat toivoa hyökkäykselleen menestystä. Ne, jotka vihasivat Cesaria, tekivät sen eri syistä ja kuuluivat erilaisiin piireihin, mutta löysivät toisensa ja saattoivat yhtyä yhteistoimintaan. Itse näytti keisari päättäneen yleisen mielentilan sen ihastuksen mukaan, jolla kansa Roomassa ja Italian muissa kaupungeissa ympäröi häntä, ja sen innon mukaan, jolla ylhäiset riensivät hyväksymään ja matkimaan kaikkea, mihin hän ryhtyi. Mutta Tigellinus näki hiukan pintaa syvemmälle ja oli kauan vaatinut, että keisari, turvatakseen itseään ja ystäviään, ottaisi käytäntöön sen ilmiannoille perustuvan hirmujärjestelmän, joka oli ylläpitänyt edellisiä hallituksia. Aina vuodesta 61 alkaen, josta saakka Tacitus laskee Neron olleen Tigellinuksen vallassa, oli tämä punaisen-epikurolainen pretoriaanipäällikkö koettanut saada etenkin stoalaisia epäluulon alaisiksi ja aina toistanut, että heidän filosofiansa "antaa ihmisille ylpeyden, joka tekee heidät rauhattomiksi ja kunnianhimoisiksi." Näiden epäluulojen ensimäisiksi uhreiksi joutui kaksi korkeasukuista roomalaista: Sulla ja Rubellius Plautus. Vallitsevaa ajansuuntaa ei mikään voi paremmin kuvata kuin ne syyt, joilla Tigellinus puolusti Plautuksen raivaamista tieltä: hän on ottanut meidän tasavaltalaiset isämme esikuvakseen, hän on omaksunut stoalaisen filosofian, hän on rikas eikä antaudu kuitenkaan yksityisen elämän huvituksiin, hän välittää valtiosta ja harrastaa yleisiä asioita! Sullan surmasi Massiliassa salamurhaaja. Plautus, joka silloin oleskeli Aasiassa, oli eräältä vapautetulta orjalta, jonka oli onnistunut päästä perille ennen Neron lähettilästä, saanut tietää, että hänen pyövelinsä olivat odotettavissa. Keskustelu filosoofien Ceraunuksen ja Musoniuksen kanssa vahvisti hänen päätöksensä, jonka mukaan hän mieluummin alistui tyrannin tahtoon kuin etsi pelastuksensa kapinasta. Kun sotamiehet, joiden tehtävänä oli toimeenpanna kuolemantuomio, astuivat hänen taloonsa, näkivät he hänet riisuutuneena ja tekevän voimisteluliikkeitä. Hänen päänsä hakattiin poikki ja lähetettiin Roomaan. — Kaksi vuotta myöhemmin surmasi eräs Augustuksen jälkeläinen, Torquatus Silanus itsensä, mieluummin kuin odotti varrottua ilmiantoa valtiopetoksellisista salahankkeista.
Sellaisia oli epäilemättä tekeillä. Mutta Neron hallituksen vihollisilla ei ollut miestä, joka olisi voitu asettaa etunenään. He sopivat lopulta Kajus Kalpurnius Pisosta. Vaikkakin Piso oli nerokas, synnyltään ylhäinen, rikas ja seurustelutavaltaan miellyttävä, ei hän kuitenkaan ollut se, jonka vastustajaryhmän parhaimmat ainekset saattoivat ihastuksella nostaa kilvelle. Häneltä puuttui, sanoo Tacitus, siveellistä vakavuutta. Epikurolainen oli hänkin, ja vanhatroomalaiset huomauttivat, että hän, samoinkuin Nero, oli häväissyt itsensä näyttelijätaidolla. — Salaliittoon otti osaa muutamia Rooman parhaista miehistä, muutamia myöskin sen kaikkein huonommista. Kun muutamilla oli päämaalina isänmaan pelastus, niin toisilla oli yksityisen kaunan tyydyttäminen. Niinpä halpamielisellä hekumoitsijalla Klaudius Seneciolla, joka oli kuulunut Neron lähimpään ystäväpiiriin ja vielä seurusteli hovissa, sekä Quintianuksella, jota keisari oli ärsyttänyt eräällä pilkkalaululla. Nämä tahtoivat saada toisen miehen, eivät toista järjestelmää valtaistuimelle, ja he saivat enemmistön puolelleen. Vähemmistö, johon kuului useita Burruksen ankaran koulun käyneitä henkivartioston upseereja, olisi toivonut, että itse järjestelmä muuttuisi ja joku stoalainen saisi diadeemin: joko nuori, yleisen mielipiteen suuresti kunnioittama filosoofi Lucius Silanus tai kaikkine vikoineen arvossa pidetty vanha Seneka. "Häpeä" — lausui eräs salaliittolaisista, kaartintribuni Subrius Flavus — "on sama, jos sitransoittaja raivataan tieltä ja traagillinen näyttelijä tulee sijaan." Flavus oli ehdottanut Senekaa keisariksi.
Antiikin käsityskannan mukaan oli tyranninmurha urotyö, ei rikos. Käsityskanta oli muodostunut helleeniläisissä vapaavaltioissa, missä kansalainen, joka oli polkenut lakia, oli joutunut lainsuojattomaksi eikä hänen surmaamisestaan ollut rangaistusta. Roomassa ei nyttemmin voitu sovelluttaa tätä käsityskantaa, sillä keisarin valta oli laillisella pohjalla. Mutta ihmeellistä on, että Rooman historiassa nähdään vielä kauan myöhemmin eri tilaisuuksissa ilmenevän tunteen siitä, että keisarikunta oli oikeudenloukkaus, jolle ei aika milloinkaan voinut antaa kantavuutta; vielä miespolvien kuluessa tiesi halvinkin legioonasotamies, joka taisteli valtakunnan rajoilla, että valtiomahti oikeuden mukaan oli etsittävä siitä epämääräisestä käsitteestä, jota nimitettiinRooman senaatiksijakansaksi. Salaliittolaisilla oli sitäpaitsi valittavana vain keisarinmurha tai sisällinen sota, ja hehän saattoivat teeskennellä syyksi cesarista oppia "raison d'État'sta", valitessaan edellisen sekä varmempana että vahingottomampana. Ja niin sovittiin lopullisesti päivästä ja paikasta. Nero surmattaisiin sirkuksessa Ceresjuhlaa vietettäessä. Erään liittoutuneista tuli jonkun tekosyyn nojalla lähestyä keisaria, heittäytyä rukoilevana hänen jalkainsa juureen, tarttua hänen sääriinsä, kaataa hänet maahan ja pidättää häntä, kunnes hänen seurueeseensa kuuluvat liittoutuneet upseerit olivat ennättäneet syöstä esiin ja surmata hänet miekoillaan. Kun Nerolla, huolimatta kaikista irstailuista, oli suunnattomat ruumiinvoimat — ihmeteltiin sitä, että hän kreikkalaisissa leikeissä ei ollut esiintynyt painijana ja nyrkkitaistelijanakin — tarjoutui voimistaan kuuluisa konsuli Lateranus ensimäiseksi hyökkääjäksi. Sillä aikaa tuli Pison Cereksen temppelin luona, joka ei ollut kaukana sirkuksesta, odottaa Fenius Rufusta — pretoriaanipäällikköä, joka hoiti virkaa sillä aikaa kuin Tigellinus, hänen kanssaveljensä arvossa, johti hovin huvituksia — jotta tämä olisi seurannut häntä pretoriaanileiriin, missä hän olisi ottanut vastaan henkivartiajoukkojen kunnianosoituksen.
Mutta melkein viime hetkellä ilmiantoi eräs vapautettu orja suunnitelman. Ensimäisten joukossa, jotka hänen ilmiantonsa perustalla laahattiin kuulusteluun, oli eräs nainen, Epikaris. Hirveimmät kidutukset, joita kesti kaksi päivää ja aina kuolemaan saakka, eivät voineet puristaa häneltä sanaakaan salaisuudesta. Miehet sitävastoin eivät kestäneet pyövelin kidutuskoneiden näkemistä: he tunnustivat rikoksensa ja ilmaisivat monta liittoutunutta. Kauimmin salattiin kahden yllämainitun pretoriaaniupseerin nimet: Fenius Rufuksen ja Subrius Flavuksen, mikä lisäsi näiden molempien turmaa, sillä Rufus valittiin Neron kanssa johtamaan tutkimusta, ja Flavus oli virkansa puolesta määrätty olemaan läsnä. Syytetyt ehkä toivoivat vielä, että Rufus ja Flavus tekisivät hyökkäyksen. Ja Flavus oli mies tekemään sen. Käsi miekankahvassa kysyi hän viittaamalla päämieheltään, eikö hän paljastaisi miekkaansa ja pistäisi kuoliaaksi Cesarin; mutta Rufus antoi kieltävän merkin. Se ankara tapa, jolla Rufus piti tutkintoa, ärsytti liittoutuneet ilmiantamaan hänet: hänet otettiin kiinni tuomioistuimelta ja eräs sotamies sitoi hänet. Flavuskin mainittiin ja hän tunnusti. Kun Nero kysyi, kuinka Flavus oli voinut unhoittaa uskollisuudenvalansa, vastasi tämä: "Minä vihasin sinua, ja kuitenkaan sinulla ei ollut yhtään uskollisempaa sotilasta, niin kauan kuin ansaitsit rakkautta… minä aloin vihata sinua, kun sinusta tuli äitisi ja puolisosi surmaaja, kun sinusta tuli ajuri, ilvehtijä ja murhapolttaja." Kun Flavus mestauspaikalla näki haudan, joka oli kätkevä hänet, ja huomasi, että se ei ollut niin syvä ja avara kuin laki määräsi, huomautti hän: "ei edes tässäkään noudateta sotasääntöjä", ja kun pyöveli kehoitti hänen rohkeasti kurottamaan kaulansa, sanoi hän: "kunpa sinä voisit iskeä yhtä rohkeasti!"
Piso ennätti ennen kuolemantuomiota ja leikkasi poikki suonensa. Lateranus surmattiin orjien mestauspaikalla. Kaupunki täyttyi ruumiista; syyttömät saivat surmansa syyllisten kanssa. Cesarin epikurolaisuus sai nyt sopivan tilaisuuden tehdä stoalaisuuden vahingottomaksi, vaikkakaan ei voitu todistaa muuta, kuin että yksi ainoa stoalainen, runoilija Lukanus, oli ottanut osaa salaliittoon. Heihin kuului kourallinen miehiä, Stoan roomalaisia ystäviä; mutta vapauden muistoja vaalittiin heidän keskuudessaan, eikä ajan hylkiöistä kehnoinkaan voinut kieltää, että nämä miehet muodostivat roomalaismaailman ytimen ja olivat paremman tulevaisuuden ainoana ankkuripohjana. Ensimäinen isku oli kohdistettu Senekaan; Poppea ja Tigellinus johtivat tässä Neron kättä. Senekan vaimo tahtoi kuolla yhdessä miehensä kanssa, ja nuo iäkkäät puolisot aukaisivat yht'aikaa suonensa. Kun veri valui liian hitaasti, otti Seneka myrkkyä, ja kun tämäkään ei vaikuttanut, astui hän kylpyyn ja kuoli sen höyryyn. Hänen viimeiset sanansa ylistivät Jupiter vapauttajaa. Hänen vaimonsa elämä pelastettiin vastoin tämän tahtoa.
Senekan viimeiset sanat johtavat ajattelemaan muutamia rivejä eräässä hänen kirjoituksessaan: "Niin, kiitos olkoon kuoleman, ei syntyminen ole mikään rangaistus; sen avulla minä voin onnettomuuden uhatessa pysyä levollisena ja itsenäisenä. Minulla on tuki olemassa. Ei ole vaikeata palvella, kun herraansa kyllästyneenä voi yhdellä ainoalla askeleella saavuttaa vapauden."
Jos nämä rivit tiesivät hänen omaa kohtaloansa, niin löytyy toisia, jotka ennustivat Neron. "Jumala koettelee, vartuttaa ja karkaisee sitä, jota hän rakastaa. Mutta veltot, jotka näyttävät olevan hänen lemmikkejään ja joita hänen kätensä näyttää suojelevan onnettomuuksilta, hän säästää tuleville vastuksille."
Senekan aika tunsi hyvin hänen vikansa; kun Subrius Flavus nimitti häntä siitä huolimatta tahrattomaksi mieheksi, niin hän käytti ajan mittaa ja vertasi Senekaa muihin. Hänen sielunsa virheitä kuvasi ja liioitteli kerran itse Forumin puhujalavalta eräs Rooman taitavimmista panettelijoista. Mutta se kunnioitus, jonka hänen aikalaisensa antoivat hänelle sitä kernaammin, mitä parempia itse olivat, painakoon jälkimaailman vaakalaudalla enemmän kuin rahan-alttiin asianajajan herjaukset ja Kassius Dion yhtä vihamieliset kuin arvostelua vailla olevat hyökkäykset. Filosoofi meidän aikamme merkityksessä hän ei ollut: siihen häneltä puuttui logiikan terävyyttä, vaikkakin hän inhimillisen tutkimuksen tulevaisuudesta on lausunut hämmästyttäviä aavistuksia. Hän oli maailmanmies ja valtiomies ja tahtoi olla stoalainen elämäntaiteilija. Jokainen mies, jonka katse oli tähdätty korkeampaan päämaaliin sellaisena aikana kuin Senekan oli, ja joka kehoitti nuoria pyrkimään siihen, ansaitsee jo senvuoksi meidän kunnioituksemme, eikä ole kadottanut myötätuntoamme siksi, että hän taistelussa hengen ja lihan välillä maksoi, kuten kaikki, veron heikkoudelle.
Museoissa on monta antiikista rintakuvaa, joille on annettu Senekan nimi, useimmille, ehkä kaikille, väärin. Epäjärjestyksessä oleva, otsalla riippuva tukka ja himmeä katse on niiden kaikkien tunnusmerkkinä, niin erilaisia kuin ne muutoin ovatkin. Ne, jotka ovat antaneet nimen näille kuville, näyttävät vain ajatelleen stoalaista filosoofia ja sekoittaneet hänet kyynilliseen. Seneka oli nuorena ollessaan kaunis mies ja naisten suosikki; hänen ulkomuotonsa vanhempina päivinä kerrotaan olleen hienon ja arvokkaan.
Lukanus oli ollut Neron nuoruudenystävä. Miten keisarin herttainen ulkokuori oli häikäissyt runoilijaa, sen näemme tämän Pharsalia runosta, missä tekijän ihailu ruhtinasta kohtaan taistelee hänen tasavalta-ihastuksensa kanssa. Mutta myöhemmin ystävien väli kävi kylmäksi. Troican tekijä kadehti Pharsalian tekijää, ja kateuteen yhtyivät epäluulot tasavaltalaista ja stoalaista kohtaan. Oikeuden edessä valtasi Lukanuksen hetkeksi arkuus ja hän ilmiantoi oman äitinsä ja monta ystävää salaliittoon osallisina. Hän katui tätä hetkeä. Kun veri virtasi hänen avatuista suonistaan ja hän tunsi jalkojensa kylmenevän, alkoi hän laulaa lauluaan "kuolevasta soturista" ja kuoli laulu huulillaan.
Kolmas stoalainen, vanha sotapäällikkö ja lainoppinut Kassius Longinus, ajettiin maanpakoon senvuoksi, että hänellä esi-isiensä kuvien joukossa oli Kassiuksenkin, Julius Cesarin surmaajan kuva. Hänen nuori, tavoiltaan puhdas oppilaansa, Lucius Silanus, jonka muutamat liittoutuneista olivat tahtoneet tehdä keisariksi, tuomittiin maanpakoon, mutta Neron lähettiläät surmasivat hänet Kampaniassa. Heidän johtajansa kehoitti Silanusta aukaisemaan suonensa; mutta tämä sanoi, että "hän ei tahtonut riistää murhaajilta näiden kunniakasta tehtävää" ja ryhtyi aseettomana taisteluun sotamiesten kanssa, jotka lävistivät hänet miekoillaan. — Maanpakoon ajettiin myöskin stoalaiset Musonius Rufus ja Helvidius Priskus sekä useita filosoofeja. Musonius oli siihen aikaan Stoan ensimäinen mies. Makedonialainen Stobeus on kokoelmissaan säilyttänyt yhden hänen ajatelmistaan: "jos vaivannäöllä teet hyvää, niin vaivannäkö on katoava, hyvä pysyvä; jos huvia tuntien teet pahaa, niin paha on pysyvä, mutta huvi katoava".
Itse hyveellekin, kuten Tacitus sanoo — Trasea Petukselle tuli vuoro kuolla. Hän oli hovin pahin silmätikku; sekä etäisissä leireissä että Roomassa luettiin valtionlehteä, jotta olisi nähty, mitä Traseaeiollut tehnyt, mihin senaatin päätöksiin häneiollut ottanut osaa: senmukaan tuomittiin niiden arvo. [Lähempiä tietoja tästä lehdestä saa lukija Albert Lysanderin Rooman kirjallisuuden historiasta, joka vahinko kyllä on jäänyt keskeneräiseksi.] Tämä oli epähurskas tapa lukea tätä hurskasta lehteä, mutta syy ei ollut sen, vaan Trasean. Senlisäksi tuli toinen rikos, jonka hoviepikurolaiset olivat keksineet, nimittäin se, että "Trasean ja hänen ystäviensä jäykän ja synkän olennon tarkoituksena oli moittia Neroa ja tämän ystäviä kevytmielisyydestä". Keisarille kerrottiin myöskin, että kansa teki vertauksen: Katon suhde Cesariin on sama kuin Trasean suhde Neroon. Kun Petus sai kuolemantuomion, oli hänen luonaan useita Rooman ylhäisiä miehiä ja naisia koolla; itse hän keskusteli filosoofi Demetriuksen kanssa sielun kuolemattomuudesta. Hän otti levollisesti jäähyväiset surevalta ystäväpiiriltä ja aukaisi suonensa. Kun veri alkoi valua, sanoi hän kvestorille, joka oli tuonut kuolemantuomion: "Katso, nuorukainen, ja suokoot jumalat, että se, minkä näet, ei olisi sinulle enne! Mutta sinä olet syntynyt aikana, jolloin voi olla hyödyllistä karaista sieluaan mielenlujuuden näkemisellä." Hän kääntyi senjälkeen Demetriuksen puoleen, joka oli jäänyt jälelle, ja jatkoi tämän kanssa keskeytynyttä keskustelua ihmisen katoamattomuustoiveitten perusteista.
Kahta vuotta myöhemmin, Neron oleskellessa Kreikassa, valitsi Tigellinus keisarin kunniakkaan sotapäällikön, Domitius Korbulon, uhriksi. "Se on minulle oikein", sanoi Korbulo ja syöksyi miekkaansa. — Kaunis rintakuva Kapitoliumin museossa säilyttää tämän sankarin piirteitä jälkimaailmalle.
Niin kävivät stoalaiset kuolemaan. Kajus Petronius, Neron entinen helmaystävä, piti huolta siitä, että saatiin inhottava irvikuva heidän erostaan elämästä. Tigellinus oli mitä löyhimmillä perusteilla syyttänyt häntä osallisuudesta Pison salaliittoon. Neron koko entinen ihailu Petroniusta kohtaan oli nyt siirtynyt, sen hän tiesi, hovin uuteen juhlainjärjestäjään. Tigellinus oli kaikkivaltias; keisarilla, jonka sielu ei voinut olla intohimoisen rakkauden tai sokean ystävyyden sidettä vailla, oli tapana sanoa: "En voi elää ilman Tigellinusta, eikä Tigellinus ilman minua." Petronius päätti senvuoksi olla odottamatta oikeudenkäynnin tulosta. Hän kutsui ystävänsä juhlaan, aukaisi suonensa ja sitoi ne monta kertaa, jatkaakseen iloista seurustelua, jossa maljan ääressä laulettiin kevytmielisiä lauluja ja kerrottiin Rooman ylhäisen maailman uusimmista rakkausseikkailuista. Palvelijoiltaan hän otti jäähyväiset antamalla osittain lahjoja, osittain selkäsaunoja. Sitten hän teki testamenttinsa ja luetteli siinä Neron kaikki rikokset ja paheet. Sittenkuin hän oli sulkenut sen ja pitänyt huolta, että se tuli lähetetyksi keisarille, astui hän pöydän iloihin ja niistä kuolinvuoteelle.
* * * * *
Mitä salaliitot Roomassa eivät olleet saaneet aikaan, sen tekivät kapinat maakunnissa. Julius Vindex, Gallian maaherra, oli ensimäinen, joka kohotti kapinalipun; sitten Galba Espanjassa ja Rufus pohjois-Germaniassa. Sanoma Vindexin luopumisesta tuotiin Nerolle tämän katsellessa erästä voimisteluleikkiä Napolissa, eikä se tuntunut tekevän häneen mitään vaikutusta. Hänen ajatuksensa askartelivat niinä päivinä niin vilkkaasti eräässä uudessa keksinnössä musiikin alalla, vesiuruissa, että hän kerran keskellä yötä kutsui muutamia senaattoreja luokseen, jotta ei aina aamuun saakka olisi salannut heiltä sitä uutista, että oli keksinyt tavan, millä antaa uruille vahvemman ja kirkkaamman äänen. Vasta uudistettujen kehoitusten jälkeen hän palasi Roomaan. Uudet sanomat lännestä ja pohjoisesta aukaisivat vihdoinkin hänen silmänsä näkemään vaaran suuruuden. Ja nyt vaihtelivat hänen sielussaan hetkittäin tuskan ja hänen tavallisen kevytmielisyytensä tunteet. Milloin hänen piti käydä uskollisten italialaisten joukkojensa kanssa kapinallisia vastaan; milloin hänen mielikuvituksensa ilvehtien loihti hänen sieluunsa, että hän yksin ja aseettomana kävisi kapinallisia legioonia vastaan, jotka Cesarin nähdessään laskisivat aseensa ja antaisivat hänelle jälleen rakkautensa; milloin hän ajatteli elää yksityishenkilönä taiteellaan kaipaamatta kadotettua valtaa. Lopulta hän päätti lähteä liikkeelle mukanaan ne sotavoimat, jotka olivat hänen käytettävinään. Varustukset tehtiin kaikessa kiireessä, ei kuitenkaan niin nopeasti, että niitä kuvapatsaita ja maalauksia ja soittokoneita, jotka hän otti myötänsä kaikille matkoille, ei olisi nytkin voitu ottaa mukaan. Mutta hän ei huomannut ympäristönsä sileistä kasvoista, senaattorien alamaisesta olennosta eikä sotamiesten silmistä, että kaikki pitivät häntä jo hukkaan joutuneena. Galban lähettiläät olivat lupauksilla ja rahoilla sahanneet poikki hänen asemansa viimeisenkin tuen. Keisarillinen näyttelijä oli katoava kuin laskuluukun kautta Hadekseen. Hän herää tai herätetään eräänä myrskyisenä yönä, eikä löydä ketään läheisyydestään. Palvelijat poissa, palvelus poissa, hovimiesten huoneet tyhjinä, ei ainoatakaan vartiaa palatsin ympärillä. Käy ukkonen ja sataa. Hän kiirehtii takaisin makuuhuoneeseensa ja etsii myrkkyrasiaansa, mutta sitä ei löydy. Viimein näyttäytyy muutamia varjoja. Sporus, hovivirkamiehet Epafroditus ja Faon ja vielä eräs neljäs, jonka nimeä ei mainita. He ilmoittavat, minkä Nero jo on arvannut: että pretoriaanit Tigellinuksen johtamina ja germaanialainen henkivartiosto ovat luopuneet hänestä. Hän tahtoo silloin lähettää noutamaan gladiaattori Spekulusta kuollakseen hyvin tähdätystä miekanpistosta; mutta nuo neljä uskollista tempaavat hänet mukaansa, heittävät kauhtanan hänen ylleen, sitovat liinan hänen silmilleen ja nostavat hänet hevosen selkään. Ratsastajat karauttavat niiden katujen halki, jotka johtavat Nomentanuksen portille. Portin oikealla puolella oli muurilla ympäröity pretoriaanileiri, nykyinen Campo Militare. Sieltä kuuluu myrskyn halki huutoja ja riemua. Kapinan ystävät senaattorien joukossa ovat kiirehtineet sinne, julistaneet Neron isänmaan viholliseksi ja kehoittaneet sotilaita huutamaan Galban keisariksi. Muutamat yökulkijat, jotka tulivat pakenevia vastaan, huomauttivat: "nuo ajavat takaa Neroa". "Mitä uutta kaupungista?" kysyvät toiset, joita he tapaavat portin ulkopuolella. Keisarin hevonen säikkyy maantien vieressä makaavan ruumiin hajua; liina putoaa Neron kasvoilta, ja salaman valossa eräs erotettu pretoriaani tuntee hänet ja tervehtää häntä nimeltä. Vanhat kirjailijat lisäävät, ehkäpä tehdäkseen asian vaikuttavammaksi, että sattui maanjäristys, joka lisäsi yön kauheutta.
Vajaan ruotsalaisen neljännespeninkulman päässä kaupungista, pyhän vuoren toisella puolen, nykyisillä Tenuta Serpentanan mailla, oli Faonin huvila, pakolaisten päämäärä. He poikkesivat maantieltä oikealle eräälle syrjätielle, joka rämeisen, ruokojen ja pensaiden peittämän tantereen yli johti maakartanon takapuolelle. Pensaikossa he laskeusivat satulasta ja päästivät hevoset vapaiksi. Välttääkseen orjien huomiota, päätettiin tunkeutua huvilaan murtamalla aukon puutarhamuuriin. Muuria murrettaessa kätkeytyi keisari erään lammen kaislikkoon ja virvoitti itseään mutaisella vedellä. Faon oli näyttänyt hänelle toisen piilopaikan, jonka vielä voi tuntea Suetoniuksen kuvauksesta: holvinmuotoisen kolon, joka johtaa soranottopaikkaan, mutta Nero oli kieltäytynyt "elävänä laskeutumasta hautaan". Huvilan puutarhassa odotettiin nyt tuskallisesti, mitä lähinnä seuraavat tunnit toivat mukanaan. On selvää, että Faon ja Epafroditus, ottaessaan keisarin mukaansa uskoivat muutoksen hänen edukseen mahdolliseksi. Lähettiläs toisensa jälkeen lähetettiin kaupunkiin kuulemaan, mitä siellä tapahtui. He palasivat tuoden mukanaan yhä pahempia uutisia.
Erilaiset kuvaukset Neron viimeisistä hetkistä kumoavat toisensa niissä kohdin, joissa ne tahtovat syyttää häntä pelkuruudesta. Hän ei osoittanut kuolemanpelkoa, mutta nähdessään kaiken menetetyksi, suututti häntä se, että oli niin kauan antanut toivon pettää itseään. Kuitenkin — ajatus siitä, että hänen ruumistansa runneltaisiin, kauhistutti tätä mielikuvitusten ihmistä. Useampia kertojahan pyysi ympärillä olevien pitämään huolta siitä, että kukaan ei tekisi väkivaltaa hänen kuolleelle ruumiilleen. Useampia kertoja hän valitti myöskin sitä, että maailma menetti nyt suuren taiteilijan. ["Qualis artifex morior!"]
Itse määräsi hän, että hauta oli kaivettava, ja otti siihen mitan ruumiinpituudestaan. Hän katseli, kuinka hauta luotiin auki ja pyysi innokkaasti muutamia marmorisiruja asetettavaksi sen ympärille. Tätä tehdessä saapui sanoma, että ratsumiehiä lähestyi, jotka etsivät Neroa. Kohta kuultiin heidän karauttavan huvilan portille johtavaa tietä. Nojaten Epafrodituksen käsivarteen vei hän silloin tikarin kurkkuunsa. Hän kykeni vielä tällä hetkellä näkemään kohtalonsa sellaisena kuin näyttämöllä näytellessään murhenäytelmän viimeistä kohtausta, ja hänellä oli kylliksi mielenmalttia lausuakseen Homeroksen säkeen:
Korvissa kaikuvi vauhkojen ratsujen kavioiden kapse.
Sitten hän työnsi tikarin kaulaansa.
Nero eli vielä ratsastajien tunkeutuessa huvilaan. Eräs centuriooni, joka näki hänet pitkällään ja vertavuotavana maassa, riensi painamaan vaippansa hänen haavaansa, tukkiakseen verenvuodon. "Liian myöhään!" sanoi kuoleva, ja lisäsi liikutettuna: "tämä on uskollisuutta". Ne olivat hänen viimeiset sanansa.
Hänen rukouksensa kuolleen ruumiinsa puolesta kuultiin, ja hänelle suotiin myöskin arvokas hautaus. Neron molemmat imettäjät ja hänen ensimäinen rakastajattarensa Akte, jotka saivat riemuhuutojen juuri Galballe kaikuessa osoittaa suruaan, laskivat hänen uurnansa Domitiusten sukuhautaan Puutarhakukkulan rinteelle.
* * * * *
Galban hallitus ei kestänyt seitsemää kuukautta, ja kun Oto oli hänen ruumiinsa yli raivannut itselleen tien valtaistuimelle, oli jo sellainen muutos tapahtunut roomalaisten mielialassa, että joukko, tahtoessaan lausua uuden ruhtinaan tervetulleeksi, nimitti häntä Neroksi. Oto itsekin lienee pannut Neron nimen itäisiin maakuntiin meneviin kirjelmiinsä, missä Neroa aina oli rakastettu. Neron patsaita pystytettiin jälleen toreille ja julkisiin rakennuksiin. Vielä kaksikymmentä vuotta Neron kuoleman jälkeen saattoi seikkailija, joka sanoi olevansa Lucius Domitius Ahenobarbus, saada kannatusta idän kansojen keskuudessa; vain vaivalla saatiin parttilaiset luovuttamaan hänet.
Tätä kiintymystä niin rikollisen ja moitittavan keisarin muistoon tuskin voidaan selittää, kuten on tahdottu tehdä, joukkojen kiitollisuudella siitä huolenpidosta, jolla hän oli huolehtinut leivästä ja näytelmistä. Viljanjakamiset olivat yhtä runsaat ja vielä säännöllisemmät hänen edeltäjäinsä ja jälkeläistensä aikana. Ja mitä julkisiin huvituksiin tuli, piti joukko hänen esteetisiä hankkeitaan, hänen laulu- ja sitransoittokilpailujaan, hänen kreikkalaisia näytelmiään ja voimisteluleikkejään huonona korvauksena niistä verisistä gladiaattoritaisteluista, jotka hän oli lakkauttanut. Kansa muisti, uskon minä, tuon elämäniloisen ja kauniin nuorukaisen, jolla oli ollut niin lupaavat taipumukset, eikä unohtanut hänen hallituksensa ensimäisiä ja onnellisia vuosia noiden myöhempien, niin synkkien ja onnettomien vuoksi. Ja se kai tunsi olevansa osallinen hänen vikoihinsa ja rikoksiinsa, niin osallinen kuin on mahdollista olla heittämättä yksityisen edesvastuuta sen historian syntipukin niskoille, jota nimitetään "Ajaksi".
Joukon, kuten hovinkin, juhlaministeri Neron myöhemmillä päivillä, Tigellinus, oli ja pysyi kansan vihan esineenä. Se näki tässä miehessä Neron pahan hengen ja huusi hänen kuolemaansa. Galba oli suojellut kavaltajaa; Oto ei voinut tai ei tahtonut sitä. Kun Tigellinus näki sen kohtalon, joka uhkasi häntä, pani hän toimeen irstaat juhlat ja leikkasi orgian kestäessä kurkkunsa poikki partaveitsellä.
* * * * *
Neron ulkonäöstä poika- ja nuoruusvuosina on ylempänä puhuttu. Niistä monista kuvista, joita on olemassa hänen miehuusvuosiltaan, lienee Kapitoliumin museossa oleva paras. Eloisa pää on hiukan sivulle kääntynyt — sama asento, jota Karakalla sittemmin matki — ja silmät ovat alas luotuina, ikäänkuin Cesar jumalien pöydästä heittäisi taiteentuntijan katseen maahan ja näkisi siellä jotakin, joka herättää hymyn hänen herkutteleville huulilleen. Kasvonpiirteitten epikurolaista ilmettä lisää täyteläinen, ei kuitenkaan Vitelliuksen lailla paisuva kaksinkertainen leuka, jonka alta nousee poskia kohti kapea, hyvin hoidettu partakiehkura.
Vatikaanissa on pieni patsas, joka esittää Neroa sitransoittajana. Se on hätäisesti valmistettu teos, mutta se itseensätyytyväisyys, jolla laulaja suorittaa esitystään, on saatu onnistuneesti esille, ja silmät ilmaisevat sitä kaukonäköisyyttä, josta Plinius puhuu, ja jota ehkä Suetoniuskin tarkoittaa sanalla "hebetior". Saman ilmeen katseessa, mutta siihen yhtyneenä jotakin tuskallista ja huonotuulista, huomaa Louvren tunnetussa rintakuvassa, jonka sädediadeemin ympäröimä otsa on matala ja posket ulkonevat. Se on niin sanottu karaktääripää, jolla myöhempi taiteilija on pikemmin tarkoittanut kuvata keisaria sellaiseksi kuin jälkimaailma on kuvitellut hänet, eikä sellaiseksi kuin hän oli. Sama huomautus koskee toista niistä kahdesta Nero-patsaasta, jotka ovat Firenzessä. Eräs karrikatyyriprofiili, jonka ehkä joku vahdissa oleva pretoriaani on huvikseen kaivertanut, löydettiin muutama vuosi sitten eräältä Palatinuksen muurilta. Profiili on kaikesta liioittelustaan huolimatta sattuvasti Neron näköinen.
Suetonius sanoo, että hänen kasvonpiirteensä olivat enemmän kauniit kuin miellyttävät. Hänen hiuksensa olivat, kuten kaikkien Domitiusten, vaaleanruskeat, hänen silmänsä harmaansiniset. Hän oli keskikokoinen ja lihomiseen hyvin taipuva. Näytelmätilaisuuksissa — kun hän nimittäin istui katselijain joukossa eikä itse esiintynyt — käytti hän tahkottua smaragdia silmälasina. Tämä "lornetti", ainoa mikä tunnetaan antiikin ajoilta, on antanut uudemmalle optiikalle paljon miettimisen ja väittelyn aihetta. Kirjeissään kreikkalaisten ja roomalaisten kivenhiomistaidosta on Lessing omistanut muutamia rivejä tälle aineelle.
"Johanneksen Ilmestyskirjasta" löydämme kaiun niistä tunteista, jotka Rooman kristittyjen hirveä vainoaminen herätti heidän uskokunnassaan. Suuri Babylon, kaupunki seitsemällä vuorella, on epäilemättä Rooma, ja harvat ovat kai ne historiallisesti asioita tarkastelevat, jotka vielä epäilevät sitä, että peto, "jonka luku on ihmisen luku, nimittäin 666", on Nero. Jos kirjoitetaan Cesar Nero heprealaisilla kirjaimilla ja lasketaan yhteen niiden lukuarvo, niin saadaan tulokseksi 666. Ennustukset Antikristuksesta lienevät jossakin yhteydessä Suetoniuksen kertomien ennustuksien kanssa siitä, että Nero, jos hän menettäisi Rooman valtikan, perustaisi Jerusalemin kuningaskunnan tai suuremman itämaisen vallan, valloittaisipa lopulta jälleen maailmanvaltaistuimenkin. Keskiajankin tarut kertovat hänestä. Sanotaan, että kummitukset ja perkeleet oleskelivat Neron haudan ympärillä Monte Pinciolla ja peloittivat roomalaisia, kunnes onnistuttiin ankaralla manauksella karkoittamaan ne. Mutta haudalle kasvoi aikojen kuluessa suunnattoman suuri saksanpähkinäpuu, jossa joukko korppeja piti hirvittävää melua. Arvattiin, että ne olivat noita poismanatuita demooneja, ja arvaamista vahvisti se huomio, että puun latva yöllä muuttui basalttikuvuksi. Paavi Paskal II (1099-1118) oli suuresti huolissaan melun johdosta eikä tiennyt mitään apua siihen, ennenkuin madonna ilmestyi hänelle ja antoi sen yksinkertaisen neuvon, että puu oli hakattava poikki ja poltettava. Kiitollisena tästä neuvosta ja totellen madonnan viittausta rakennutti hän silloin tämän kunniaksi Neron haudan ylle ensimäisen Santa Maria del Popolon kirkon. — Todellinen munkkimielikuva!
* * * * *
Roomalainen keisariaika on kaikista varjopuolistaan huolimatta viehättävä. Meidän sivistyksemme, niin roomalaisesta eroava kuin se onneksi oikeastaan onkin, on kuitenkin niin paljon sukua sille, että me helpommin voimme ymmärtää Juliusten, Flaviusten ja Antoninusten aikakauden ihmisiä ja tuntea paremmin heidän tunteitaan kuin niiden, jotka ovat eläneet tuhannen vuotta lähempänä meitä. Valtioelämän kuihtuminen cesarismin aikana teki tilaa rikkaammalle elämälle sosiaalisella alalla. Milloinkaan ei kai mikään aikakausi ennen meidän päiviämme ole tehnyt niin monta koetta tällä alalla ja tehnyt sitä niin riippumatta juurtuneista käsityksistä. Ne kaksi pääsuuntaa, jotka käyvät alituista taistelua niin historian kuin yksityistenkin povessa, ja joita silloin nimitettiin stoalaisuudeksi ja epikurolaisuudeksi, mutta jotka esiintyvät kaikkina aikoina eri nimisinä ja eri vivahteisina, filosoofisessa ja teoloogisessa asussa — eivät ole kai milloinkaan esiintyneet niin selväpiirteisinä toistensa rinnalla ja toisiaan vastaan kuin cesarisessa Roomassa, eikä missään kai tarjoudu rikkaampaa alaa moraalipataloogisille kokeille kuin siellä. Epikurolaisuus ja stoalaisuus saivat molemmat tilaisuuden, käsissään maailman ohjakset, koetella edellytyksiään ja sovelluttaa johtopäätöksiään. Lihan evankeliumi ja kaiken siveellisyyden hylkäävä taide teki sen Neron aikana; stoalaisuus Antoninien.
Ehkä muutamista lukijoistani tuntuu, että olen kuvannut Neron liian valoisasti. Se kai johtunee siitä, että ottamatta lukuun puhtaasti yksilöllistä, jonka hyvin voi tuntea, mutta ei suoranaisesti kuvata, koska kuvauksen esineeltä puuttuu vertailukohtia ja kielenä sanoja siihen — lukuunottamatta tätä en ole voinut löytää Neron luonteesta muita aineksia kuin niitä, joita löytää tuhansista kaltaisistamme. Ne ovat siellä, ja ne vaikuttavat enemmän tai vähemmän vahingollisesti, koska se siveellinen ilmakehä, jossa ne ovat, estää niiden kehittämästä tuhoamisvoimaansa. Tahdon heikkous ja nautinnonhalu ovat sangen tavallisia ilmiöitä; kauneudentunto ilmenee myöskin elämässä ympärillämme, vaikkakin suhteellisesti heikommassa määrässä kuin kreikkalais-italialaisten kansojen keskuudessa, ja se on oikeutettu ja onnea tuottava valta siellä, missä se toimii yhdessä siveellisten voimien kanssa. Mutta missä asian laita ei ole niin — missä se yksinvaltiaasti esiintyy ihmisessä, joka on saanut vallan toimia mielensä mukaan, ja ympäristössä, jonka voitto on tämän ihmisen heikkouksien hyväkseen käyttäminen, ja aikana, jolloin taide on alennettu aistillisten nautintojen palvelijaksi ja ilma on täynnä itsekkäitä oppeja, jotka omaksutaan ihastuksella, koska ne lupaavat vapautusta taikauskon orjuudesta — siellä voivat nämä ainekset, räjähdysaineitten lailla, joihin sytyttävä isku on sattunut, puhjeta vulkaaniseksi hävitykseksi. Kaligulan ja Domitianuksen kaltaiset olennot ovat ihmiskunnan kunniaksi harvinaisia ja ovat ne kai useimmiten vankiloissa tai hourujenhuoneissa; mutta Nerojain pettolöytynee useampia kuin aavistetaan. Ja tämä on ehkä se oppi, mikä voidaan saada tästä kuvasta.
Rooman muurien sisäpuolella oli samana päivänä sellaisia miehiä kuin Sofonius Tigellinus, Nero, Seneka, Trasea Petus ja Paavali tarsolainen, inhimillisen luonteen vivahteluja hekkuman saatanallisesta palvelijasta aina orjantappurakruunun ihanteen palvelijaan saakka. He ovat samana hetkenä saattaneet polkea Forumin kivitystä. Ja kun hoviepikurolaiset, jotka tekivät kauneuden yhtä riippumattomaksi siveydestä kuin myöhempi aika tahtoi tehdä uskonnon järjestä, viettivät hurjia juhliaan Palatinuksella, vaelsi sen ajan Ghettossa köyhä teltantekijä Kilikiasta, armeliaasti katsoen näitä lihan orgioita, siksi, että hän tunsi sen vallan omissa jäsenissään, ja syventyen lunastuksen syvään salaisuuteen: synnin hävittämiseen ja eksyneitten ihmisten palaamiseen todellisen kauneudenihanteen, luomisen esikoisen, henkisen ruumiin yhteyteen.
* * * * *
Eräässä Kapitoliumin museon salissa nähdään suunnattoman suuri patsas, joka esittää erästä Rooman keisaria. "Mutta sehän on Kristus, jolla orjantappurakruunun sijasta on diadeemi", kuulin kerran erään naisen huudahtavan. Hän lausui tässä sen, mitä moni lienee tuntenut tätä kuvaa katsellessaan. Sielun aateli ja hyvyys säteilevät näistä kasvoista: ne hymyilevät meitä vastaan, ja kuitenkin tahtoo näyttää siltä kuin tuo hymyilevä olisi mitannut inhimillisen tuskan syvyyden. Mutta ei ainakaan pintapuolisesti katsottuna hänen elämänsä osoita mitään vaellusta Golgatalle. Tämän miehen henkinen majesteetti ei kätkeytynyt orjan muotoon, ja jos purppuraviitta milloinkaan on sulkenut sisäänsä sisällistä sopusointua ja elämäniloa, niin oli se hänen, sillä hänen ratansa oli kauttaaltaan levollinen ja onnellinen, ja… sielun rauha oli viimeinen sana, joka kuultiin hänen huuliltaan. Mutta taiteilija, joka muovasi hänen kuvansa, lienee tiennyt, mitä äänettömiä kärsimyksiä tuotti epärehellisenä aikana olla rehellinen mies, henkisen pelkuruuden aikana olla henkisesti rohkea mies, olla ruhtinas, kun on ihanteellisia päämaaleja, ja pyrkiä vanhurskauteen ympäristössä, jonka itsekkäät tarkoitukset odottavat epähurskaudelta edistymistään.
Sen kuvan läheisyydessä, joka esittää Antoninus Piuksen piirteitä, nähdään marmorihahmossa kaunis mietiskelevä pojanpää ja sen vieressä suurempi patsas, joka näyttää, kuinka vuodet ja surut poistaessaan nuoruuden kauneuden, voivat lahjoittaa toisen katoamattomamman. Nämä molemmat taideteokset esittävät Markus Aureliusta, joka seurasi Antoninusta cesarin valtaistuimelle.
Se taulu, jonka keisariajan Rooma muodostaa, tarjoaa yli neljän vuosisadan kehysten sisällä harvoja välivaloja. Se muistuttaa maalausta, jonka mestari, tottuneena Italian ilmaan, vain säästäväisesti käyttää ylimenovärejä, himmeitä valoja ja puolivarjoja. Valo ja pimeys taistelevat siinä melkein taukoamatta keskenään, ja eri värit rajoittavat toisiaan vähentymättömän selkeästi ja varmasti. Rooman cesaristen aikakirjojen ensimäiset vuosisadat esiintyvät joko räikeissä luomavarjoissa tai säteilevässä valossa. Niiden aikojen miehet ja naiset tekevät samoin. Kaikkien luonne kuvastuu jyrkkänä. Kaikki ovat määränneet kantansa, valon tai pimeyden.
Ei senvuoksi, että siihen aikaan ei olisi ollut joukottain ihmisiä kuten nytkin, jotka pelosta tai periaatteitten puutteesta olisivat tahtoneet olla ulkopuolella taistelua; mutta siksi, että ei kukaan huomatussa asemassa oleva voinut tehdä sitä. Kun nämä lukemattomat arat tai vakaumusta vailla olevat ihmiset olivat kuulleet ylhäältä ratkaisevan sanan ja siten saaneet tietää, kuinka oli puhuttava ja toimittava, jotta pysyisi vallan ja armon suojassa, niin heidän joukostaan kohotettiin pahin rääkynä miehiä kohtaan, joilla oli omatunto, ja voimakkaimmat ihastushuudot kaikuivat, kun pyövelin miekka oli katkaissut rehellisen miehen pään.
Comme il fautopinioonilla — kaikki mitä keisari sanoi ja teki, oli "comme il faut" — oli hirvittävä valta siihen henkiseen roskaväkeen, joka etsi hetken varmuutta ja tulevaisuuden mahdollisuuksiaan esiintymällä sen kätyrinä. Se roskaväki kihisi hovin vastaanottohuoneissa ja senaattorien saleissa, toreilla ja pylväskäytävissä, se osasi keskustelukäytöstavan ja osoitti epäilynalaiset. Jos huomattiin ajatuksen varjokin, jonka "hyvä käytöstapa" oli julistanut pannaan, silloin kävi hälinä kautta kätyririvien yhteiskunnan vaarasta ja Jupiterin häpäisemisestä. Se että harvoin puuttui epäilynalaisia, on paras todistus siitä, että aika ei ollut kokonaan mädäntynyt.
Mutta keisari on kuolevainen ja valtaistuin voi tulla vapaaksi, eikä jälkeläistä tiedetä. Kun sellaista sattuu, tapahtuucomme il fautopinioonissa äkillinen muutos. Tuo niljainen hirviö, joka paisui ja laajeni, kunnes se oli karkoittanut kaiken kunnon ja kunnian julkisesta elämästä ja kaiken rehellisyyden ja luottamuksen seurustelupiireistä; se vetäytyy silloin aivan hiljaa mahdollisimman pieneen kokoon salaisimpaan soppeen, odottaakseen siellä huomiota herättämättä seuraavaa houkutussanaa.
Toissapäivänä oli Domitianus maailman hallitsija. Minne ikinä Roomassa meni, tapasi hänen nimellisiään riemuportteja, hopeapatsaita ja kultapatsaita, joilla oli hänen kasvonpiirteensä. Näistä ei oltu voitu saada kylliksi. Rooman vanhan muistorikkaan torin tila oli pieni; muttacomme il fautopiniooni oli laskenut ja todistanut, että siellä kuitenkin oli tilaa kaikkein tärkeimmän ja oikeutetuimman kunniapatsaan pystyttämiselle: kuva Domitianuksesta hevosen selässä, ratsastajapatsas, jonka suunnattomassa suuruudessa tulisi voittaa kaikki sellaiset patsaat maailmassa. Ja taideteos saatiin aikaan ja paljastettiin riemulla.
Toissapäivänä vielä paistoi syyskuunaurinko kullatun imperaattorikuvan otsalle. Toissapäivänä vielä ylistettiin kaikissa ylhäisissä päivällispöydissä Falernon ääressä keisarin viisautta, joka oli antanut lain raskaan käden langeta stoalaisten filosoofien yli, näiden kiihoittajien, jotka kuvailemalla mahdottomia yhteiskuntaihanteita olivat levittäneet vaarallisia käsityksiä kansan keskuuteen ja huutamalla hyvettä ja itsenäisyyttä olivat panneet nuorten hulluttelijain päät pyörälle ja vietelleet heidät ihailemaan murhamies Brutusta, hyveilveilijä Katoa, korupuhuja Senekaa.
Mutta eilen oli tapahtunut jotakin. Domitianusta ei ollut enää. Ken olisi aavistanut sitä? Itse hovimiehet hänen ympärillään… Parthenius, hänen uskottunsa… ehkä keisarinnakin… He ovat tehneet sen pelastaakseen itsensä kuolemasta… Kyllin: hänet oli surmattu ja hän makasi verilätäkössä sänkykamarissaan.
Comme il fautopiniooni oli eilen aamulla mykistynyt. Päivemmällä alkoi se jälleen saada ääntä, mutta sen ääni oli matala. Ihmiset, jotka vuosikausia olivat hautoneet kätkettyä vihaa ja käyneet siitä mielipuolisiksi, olivat, sanoman saapuessa tapahtumasta, heittäneet kaiken varovaisuuden ja alkaneet raastaa Domitianuksen riemuportteja ja patsaita. Eikä kukaan estänyt heitä. Ehkä olisi senvuoksi hyödyllisintä yhtyä riemuun tyrannin kuoleman johdosta. Mutta ehkä on hyödyllisempää säästää muutamia tunteja ilohuutoja.
Senaatti on valinnut Nervan keisariksi. Vanhan Coccejus Nervan, josta oli tehty se huomio, että hän vaikeni, kun juhlatilaisuuksissa purettiin närkästystä stoalaisia lavertelijoita ja roskaväen ystäviä kohtaan. Ajatteleppa, jos stoalaisilla nyt olisi toiveita? Täytyy olla valmistunut sellaisen mahdollisuuden varalle. Comme-il-faut-opinioonin jäsenet muistavat, että heillä itsekullakin on palatseissaan ja huviloissaan pieniä hyvin lukituita piilopaikkoja taideteoksille, joita ei aina voida näyttää. Siellä on muun muassa patsaita Zenosta, stoalaisen filosofian perustajasta, Kleanteksesta, Athenodoruksesta ja Katosta, Kornutuksesta ja Musonius Rufuksesta. Esille ne nyt ja sellaisille paikoille, että ne pistävät jokaisen vieraan silmään! Odotahan vielä kuitenkin hiukan! Mitä sanovat kaartinsotilaat? Kerrotaan levottomuudesta pretoriaanileirissä. Ehkäpä sotamiehillä onkin toinen keisariehdokas, saman kaltainen ja suuntainen kuin Domitianus! Paras panna Zeno ja Kornutus jälleen lukkojen taakse. Nyt vaeltavat pretoriaanit uhkaavin joukoin Palatinuksen kukkulalle. Onko Nerva hukassa? Ei, kaartilaiset ovat hyväksyneet senaatin vaalin, mutta sillä ehdolla, että sotamiehille ystävällisen Domitianuksen murhaaja jätetään heidän käsiinsä. Kuitenkaan ei olla vielä varmoja siitä, ettei käännettä tapahdu. Ennenkuin tehdään päätös, täytyy kuulustella niiden comme-il-faut-opinioonin jäsenten mielipidettä, jotka samalla ovat suurimman tunnustuksen saavuttaneita pelkureja ja viekastelijoita, ja joilla on herkin vainu, niiden, jotka eivät milloinkaan kiirehdi eivätkä myös lyö laimin oikeata hetkeä.
Ne ovat nyt puhuneet. Ne ovat suun täydeltä pilkanneet ja kironneet Domitianusta ja hurskaasti kiittäneet korkeampia valtoja siitä, että despooti sai ansaitun palkkansa. Ne lausuilevat nyt tekoinnolla Musonius Rufuksen kauniita mietelauseita ja toistavat, melkein kyyneleet silmissä, Virgiliuksen säettä:
Kato, kätkeä ken voi nimesi, taikka sun, Kossus?
Asema ei siis enää ole epäselvä. Ja ilmanmuutos yhteiskunnan kukkuloilla näyttää pysyväiseltä, kun Nerva valitsee Ulpius Trajanuksen ottopojaksi ja jälkeläiseksi, miehen, joka on kasvanut aseitten keskellä ja sotilaan vilpittömällä vastaanottavaisuudella kuunnellut stoalaisten saarnoja muinaisroomalaisesta miehuudesta ja alttiudesta yleiselle hyvälle. Tästä lähin, ja niin kauan kuin tätä ilmaa kestää, on siiscomme il fautpysyä vapaana epikurolaisuudesta, joka tähän saakka oli kuulunut "hyvään tapaan"; leimata nautinto-oppi ihmiselle arvottomaksi ja yhteiskunnalle vahingolliseksi, merkitä sen kannattajat hekumoitsijoiksi ja ateisteiksi, jotka älkööt astuko taloon, joka oncomme il faut, lähettää poikansa Zenon oppilaiden kouluihin eikä milloinkaan kyllästyä ihailemaan stoalaista ihannetta, miestä, joka sanoo ilkeälle tyrannille totuuden ja pysyy levollisena maailman pylväitten horjuessa.
Muutos, joka tapahtui Nervan astuessa valtaistuimelle, ei ollut laadultaan hetkellinen. Rooma sai kultakauden, joka kesti yli 80 vuotta. Jos saamme nimittää "maailmaksi" niitä Europan, Aasian ja Afrikan osia, jotka olivat Rooman valtakunnan rajojen sisäpuolella ja olivat osallisia kreikkalais-roomalaisesta sivistyksestä, niin voi sanoa, että maailmaa ei oltu milloinkaan paremmin hallittu eikä se ollut milloinkaan ollut onnellisempi kuin tällä aikakaudella. Vanhemman ja uudemman ajan valtioiden ruhtinasluettelot voivat tuskin näyttää sen vastinetta, joka alkoi Nervalla ja päättyi Markus Aureliukseen. Se että erinomaiset ominaisuudet menevät perintönä isältä pojalle, pojanpojalle ja pojanpojan pojalle, on harvinaista valtaistuinportaiden sekä ylä- että alapuolella. Nervan, Trajanuksen, Hadrianuksen, Antoninus Piuksen, Markus Aureliuksen loistavaa sarjaa ei voi ottaa todistukseksi tästä harvinaisesta ilmiöstä, sillä tässä oli jokainen edeltäjä adopteerannut jälkeläisensä. Vallanperimyksen määräsi valinta, eikä veri. Adoptiivikeisarikunnan ajatus kesti suurenmoisesti kokeensa, mutta siitä oli vähän hyötyä jälkimaailmalle, sillä kestävää laitosta siitä ei milloinkaan voi tulla. Tässä riippui se siitä satunnaisuudesta, että neljällä keisarilla peräkkäin ei ollut miespuolista jälkeläistä. Viidennellä oli poika. Tämän pojan valtaistuimelle nousuun loppui adoptiivikeisarikunta, sekä myöskin roomalaisen maailman kultakausi.
Aina siihen saakka olicomme il fautopinioonin raskaana velvollisuutena ollut nimittää hyvää hyväksi ja huonoa huonoksi. Huvitti kyllä siihenkin aikaan useita kunniallisten miesten ja naisten tahraaminen. Mutta ajattele kuitenkin aikaa, jolloin sellainen ei kuulunut tunnustettuun hyvään tapaan, ja jolloin sitä paitsi uskalsi nimittääun chat un chat et Rollin un fripon!Ajattele edelleen aikaa, jonka keisarilliset hallitsijat olivat kasvatetut tasavaltaisten periaatteitten mukaan! Kun keisari Markus Aurelius merkitsi päiväkirjaansa, mitä hän piti suurimpina hyväntekoina, joita hän oli poikavuosinaan saanut nauttia, niin kiitti hän myös lämpimästi sitä miestä, "joka opetti minut tuntemaan Thraseuksen, Helvidiuksen, Katon, Brutuksen; joka antoi minulle käsityksen siitä, millainen vapaa valtio on, missä on sääntönä kansalaisten luonnollinen tasa-arvoisuus ja samat oikeudet heille kaikille; joka antoi minulle käsityksen hallitsijavallasta, joka ennen kaikkea kunnioittaa kansalaisten vapautta". — Ja kun hän samassa päiväkirjassa rakkaudella kuvasi jaloa kasvatti-isäänsä, niin hän kirjoitti muun muassa: "Minä kiitän jumalia siitä, että kasvatuksestani piti huolta ruhtinas ja isä, joka puhdisti sieluni itserakkaudesta ja ylpeydestä ja näytti minulle, että keisaripalatsissakin voi elää melkein yhtä yksinkertaisesti kuin vaatimaton kansalainen, osoittamatta senvuoksi vähemmän aatelia ja voimaa, kun tulee olla ruhtinas ja käsitellä valtion asioita."
Kokemus näyttää vahvistavan, että kasvatus, joka herättää nuoressa mielessä sellaisia elämänihanteita, voi olla hyödyksi niille, jotka ovat kutsutut valtion peräsimeen. Jos se kasvatus luo tasavaltalaisia valtaistuimelle, niin se on siten luonut ainoan pettämättömän parannuskeinon joukkojen tasavaltalaisuutta vastaan.
Se jyrkkä vastakohta — päivänvalo yön pimeyden vieressä — jonka Antoninien aikakausi muodosti Juliusten ja Flaviusten rinnalla, ei perustunut mihinkään ihmeeseen eikä uudestaluomiseen, vaan ainoastaan siihen, että ne yhteiskunta-ainekset olivat nyt vallalla, jotka ennenkin olivat olleet olemassa ja muodostaneet yhdistävän langan Gracchusten ajan ja keisarikunnan välillä, mutta jotka ennen olivat muodostaneet "epäluulonalaiset", "valtiolle vaaralliset", "jumalattomat", — sillä jumalattomuudestakin heitä oli syytetty, ja sen olivat tehneet epikurolaiset, jotka eivät uskoneet muuhun kuin atoomeihin ja atoomiyhteyksiin ja atoomiyhteys ihmisen määräykseen olla nauttiva eläin! He olivat keisariajalla käyneet niin hurskasnaamaisiksi, nämä epikurolaiset siitä saakka kuin kävi hyväksi tavaksi tehdä vanhoja roomalaisia ja Zenon oppilaita ajometsästyksen esineiksi. He, epikurolaiset, eivät olleet — lukuunottamatta varomatonta Lucretiusta — milloinkaan käyneet roskaväen uskon kimppuun, vaan osoittaneet sitä kohtaan kaikkea valtion turvallisuudelle tarpeellista kunnioitusta, sekä myöntäneet jumalillekin hienomman atoomiyhdistyksen muodossa olevan olemassaolon ja varanneet heille taivaallisen asunnon, missä he häiritsemättömässä iäisessä rauhassa voivat
"juoda kuohuvia maljojansa, katseen kylmän tomuun luoda, jossa kulkee mainen kansa",
jotavastoin stoalaiset tahtoivat ravita kansaa uskontoa hävittävillä aatteilla korkeimmasta olennosta, kaikkialla läsnäolevasta maailmanhengestä, jossa ihmissuvulla olisi orgaaninen yhteytensä, ja yhteiskuntaa tuhoavalla puheella vapaudesta, tasa-arvoisuudesta ja veljeydestä, vieläpä orjankin kutsumuksesta inhimillisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. — Alas nuo korupuhujat, jotka kaikessa hullunkurisuudessaan ovat vaarallisia! se oli ollut sotahuuto Juliusten ja Flaviusten aikana. Noilla vaarallisilla korupuhujilla oli valta Antoninien aikana. Ja ne eivät osoittautuneet lainkaan vaarallisiksi. Eivät edes pahalle, huolimatta kaikista heidän kauniista kokeistaan edistää hyvää.
Kolmekymmentäviisi vuotta oli kulunut Antoninien aikakautta, kun eräs kalpea, kaunis kymmenvuotias poika — hän, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Markus Aureliuksena — sai eräältä opettajaltaan kreikkalaisen kirjan ja kehoituksen lukea se. Kirjan oli kirjoittanut muuan Arrianus ja sisälsi se erään entisen orjan oppeja ja mietelauseita. Tästä orjasta oli myöhemmin vapaana miehenä tullut stoalaisen filosofian opettaja ja hänen nimensä Epiktetos oli käynyt hyvin kuuluisaksi.
Kirja teki syvän vaikutuksen pojan mieleen. Se ei olekaan kummallista. Muuan kristitty erakko, pyhä Nilus, sattui myöskin erään kirjan kautta tutustumaan Epiktetokseen. Luultavasti hän ei tiennyt alkaessaan lukea teosta, että se oli pakanan kirjoittama; mutta hän käytti sitä sitten, sanoi hän, todellisen kristinuskon oppikirjana. Epiktetos on tälläkin vuosisadalla vahvistanut ja lohduttanut erästä jaloa miestä: neekeriorjaa Toussaint l'Ouverturea, Haitin vapaudensankaria, Bonaparten kostonhimon uhria.
Epiktetos oli frygialainen orja, keisari Neron tunnetun suosikin Epafrodituksen oma. Hänen herransa, joka oli kaikkien roskaväkiluonteitten lailla taipuvainen ryömimään ylempiensä edessä ja katkeroittamaan alempiensa elämän, pahoinpiteli häntä kerran mitä väkivaltaisimmalla tavalla. "Jos lyöt minua niin kovaa, niin murskaat ehkä jalkani", sanoi Epiktetos. Konna jatkoi lyömistään ja murskasi hänen toisen jalkansa. "Sanoinhan, että niin kävisi", virkkoi vain kidutettu pyövelilleen. Sittenkuin hän oli vapautettu orjan siteistä, perusti hän koulun ja saavutti maineen stoalaisena tapainopettajana. Hän ei saarnannut kapinaa, vaan kärsivällisyyttä ja alistumista; mutta siinä välinpitämättömyydessä maallista loistoa ja ylhäisyyttä kohtaan, jota hän teroitti mieliin, ja siinä äänettömässä ylenkatseessa, jota hänen esitelmänsä henkivät kaikkea halveksittavaa kohtaan yhteiskunnan kukkuloillakin, piili vaara yhteiskunnan olemusta kohtaan, niin arveltiin, ja Domitianus karkoitti filosoofin Roomasta. Hän eli senjälkeen Nikopoliksessa Epiruksessa. Domitianuksen kuoleman jälkeen hän sai oppilaita kaikista maailman ääristä, ja sittenkuin keisari Hadrianus oli lahjoittanut hänelle ystävyytensä, pidettiin hyvään tapaan kuuluvana ihailla häntä. Hänen kuoltuaan myytiin hänen tavattoman kehnot huonekalunsakin korkeista hinnoista. Hänen huono savilamppunsa huudettiin 3,000 drakmista.
Kirja, joka sisälsi Epiktetoksen oppeja, teroitti kymmenvuotiaan ehkä jo synnynnäistä sisäisen puhtauden tuntoa. Tämä tunne hallitsi sitten Markus Aureliuksen koko elämää. Hän oli tuskallisen tarkka siitä, että hänen sielunsa nerous liikkuisi lumivalkeiden verhojen sisällä.
Poika luki stoalaisista kirjoituksistaan:
"Terveys, kunnia, halu, rikkaus, sairaus, häpäisy, tuska, köyhyys ovat ulkonaisia etuja tai ulkonaisia vastuksia, joilla tai joita ilman voi saavuttaa täydellisen onnen, sillä sen antaa alistuminen Jumalan tahtoon."
"Kaikki ihmiset ovat jumalallista syntyperää ja senvuoksi samanarvoisia. He ovat kaikki määrätyt olemaan järjellisiä olennoita ja ovat samojen henkisten ja luonnollisten lakien alaisia. Koko ihmiskunta on yksi kansa, koko maailma yksi valtio, jonka hallitsija on Jumala ja jonka hallitusmuoto on iankaikkinen maailmanlaki. Kun olemme päässeet niin pitkälle, että emme milloinkaan napise tätä lakia vastaan, silloin olemme saavuttaneet todellisen vapauden ja järkähtämättömän sielunrauhan, silloin emme ajattele itseämme muutoin kuin koetellaksemme itseämme, ja silloin täytämme ilolla velvollisuutemme ihmiskuntaa ja isänmaata kohtaan, kaikkia veljiämme ja sisariamme kohtaan."
Kuinka usein ovatkin sellaiset sanat olleet "helisevää vaskea ja kiliseviä kulkusia"! Mutta jos niiden arvo senvuoksi alentuisi, niin minkä arvon saisivat silloin vuorisaarnan totuudet?
Kun poika luki isänmaansa aikakirjoja, huomasi hän, että stoalaiset opit olivat todellakin antaneet jotakin elämälle. Kuolevan vapauden viimeisten kouristusten aikana, sen paheitten hirvittävän karnevaalin aikana, joka kulkee Rooman keisarihistorian ensimäisen vuosisadan halki, oli miehiä — ja ne kuuluivat Stoan kouluun —, jotka näyttivät hänelle inhimillisen luonnon aatelin ja muuttumattomasti kuolemaan saakka noudattivat velvollisuudentunnon käskyjä. Elävä esimerkki vaikuttaa enemmän kuin sana. Tuleva keisari oli vasta kaksitoistavuotias, silloinkuin hän lupasi itselleen, että hän koettaisi elää kuten stoalainen filosofia opetti ja niinkuin todelliset stoalaiset olivat eläneet. Elinajaksi sitova lupaus tulee tavallisesti liian aikaisin pojan huulilta. Tällä kertaa se pidettiin. Peljättävä on lupaus, joka velvoittaa kääntymään pois kaikesta maallisesta ilosta ja etsimään vain (käyttääksemme kristillistä lausumatapaa) Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta! Markus Aurelius uskoi, kuten stoalaiset yleensä, että sielunrauha olisi pidetyn lupauksen hedelmä. Niissä kuvissa, joita museoissa on hänestä, on hänen kasvonpiirteissään tuskallisen surumielisyyden leima. Mutta hänen otsansa on päivänpaisteinen. Hyveenpalkkanahän ei ollut vaatinut sitä rauhaa, joka voi sulostuttaa kärsimystä. "Vaatia hyveestä palkkaa", kirjoitti hän kerran, "olisi samaa kuin silmä vaatisi palkkaa siitä, että se näkee, ja jalka siitä, että se käy. Ihmisen tulee tehdä hyvää sisällisestä tarpeesta, kuten viiniköynnös synnyttää rypäleensä vaatimatta korvausta siitä".
Markus Aurelius oli 40 vuotta vanha noustessaan valtaistuimelle. Filosoofi osoittautui kelvolliseksi ruhtinaaksi. Hän paransi lainsäädännön ja oikeudenkäytön, laajensi valtakunnan kulkuneuvoja, edisti tieteitä, lisäsi hyväntekeväisyyslaitoksia, käytti Rooman aseita voitokkaasti sen vihollisia vastaan, antoi senaatille laajennetut oikeudet, oli ankara lahjomista ja mielivaltaista vallankäyttöä kohtaan, ja hänen sanottiin olleen kaikkien sorrettujen turva. Hänen "sanottiin" olleen ja hän tahtoi olla sitä; mutta kuinka paljon vallitsevasta sorrosta tulee ruhtinaan tietoon? Mitä suurempi valta hänellä on, sitä vähemmän hän tavallisesti saa tietää. Ollen varovainen lahjoja antaessaan, jotta ei olisi niillä vahingoittanut, lahjoitti Markus Aurelius kuitenkin hallitsijarahoistaan loput, joita hän ei yksinkertaiseen elintapaansa tarvinnut.
Hän alkoi jokaisen aamun rukouksella ja lopetti päivän itsetutkimuksella.
Ollen tunteellinen, herkkätuntoinen, johon näkemänsä kehnous vaikutti tuskallisesti, täytyi jokaisen päivän, minkä hän eli, tuottaa hänelle piinapenkin tapaista kidutusta. Mutta hän ei tahdo tuntea katkeruuden varjoakaan ihmisiä kohtaan, jotka valmistavat hänelle kärsimyksiä. Hänen kirjoittamistaan itsetutkisteluista huomaa, että hän itsepintaisesti piti heitä vain heikkotahtoisina veljinä, joita oikealle tielle viemään tarvittiin vahvauskoista kättä, ja kun hän tunsi kiusausta tuomitsemaan ankarasti toista, sanoi hän itselleen, että hän itse oli hairahtunut ja tarvitsi anteeksi antoa. Kiittämättömyyttä hän oli usein saanut osakseen; mutta, kirjoittaa hän, ei ole mitään oikeutta vaatia kiitollisuutta; kun sitä saa, niin se on Jumalan lahja. Kiittämättömille täytyy yhä tehdä hyviä töitä; pahansuoville ja vihollisille tulee antaa anteeksi. Hänen ympäristössään ja laajoissa piireissä ulkopuolella kävi kauhunhuudahdus, jota seurasi mitä ankarimpia soimauksia, kun hän armahti kapinoitsijat, jotka olivat tahtoneet riistää häneltä diadeemin. Sehän oli kavaltajien palkitsemista! Keisari vastasi, että hänen kohtalonsa oli Jumalan kädessä; että Rooma voi saada paremman ohjaajan, jos hän itse poistetaan, ja että ei ole mikään taito antaa anteeksi, kun rikos ei ole suuri.
Epiktetoksesta Markus Aurelius eroaa siinä, että hän, edellisen pitäessä ihmistä voimakkaana tekemään itsensä kohtalosta riippumattomaksi, on sitä enemmän vakuutettu hänen heikkoudestaan. Voittaessaan kiusaukset vihaan, kärsimättömyyteen, suruun, levottomuuteen tai toivottomuuteen, jotka tahtoivat vallata hänet, hän uskoi, että ei saanut siihen voimia itseltään, vaan kaiken voiman yliluonnollisesta lähteestä.
On vaikeata uskoa terveeseen toimintakykyyn siinä, missä toivoa puuttuu. Stoan oppilaat olivat säännöllisesti toimintavoimaisia miehiä, jotka tunsivat velvollisuudekseen vaikuttaa yhteiskunnan ja yksityisten hyväksi; mutta he varoittivat tekemästä sitä menestyksen toiveesta. Toive voi pettää; mutta velvollisuus on joka tapauksessa jäljellä. Pysyväistä yhteiskunnan parannusta ei voida saada aikaan ilman yhteiskunnan jäsenten parannusta, ilman heidän mielenlaatunsa ja ajatustapansa muutosta. Mutta kuka kuolevainen uskoo kykenevänsä siihen? Markus Aurelius ei tahtonut kadottaa toivoa siitä, että ainakin pienellä alalla sellainen toiminta oli mahdollinen. Mutta hän näki myöskin toiveista luopuvan mahdollisuuden. "Tee ihmiset paremmiksi, jos voit!" kirjoittaa hän; "ellet, niin muista, että sinulle on annettu kärsivällisyys, jota sinun tulee käyttää heidän hyväkseen. Lukemattomia vuosisatoja ovat kuolemattomat jumalat kärsineet ihmisten mielettömyyksiä, vieläpä tehneet heille runsaasti hyviä töitä. Mutta sinä, jolla on niin lyhyt elämänaika, oletko jo väsynyt, joko kärsivällisyytesi on lopussa, vaikkakin itse olet puutteellinen olento, joka tarvitset Jumalan kärsivällisyyttä? Jos muistat, että meidän kaikkien tulee kohta kuolla, niin sinulle käy helpommaksi rakastaa vihollisiasi. On olemassa vain yksi asia, jolla on todellinen arvo: noudattaa totuutta ja oikeutta ja elää suuttumatta valhettelevain ja väärämielisten ihmisten joukossa".
Markus Aureliuksen jumalanpelko oli epäilykselle altista uskoa. Hänen kirjoittamiensa rivien välistä lukee, että sillä, millä ennen kaikkea oli merkitystä hänelle: elämällä henkisessä puhtaudessa, velvollisuuden täyttämisessä ja rakkaudessa, täytyi olla hänelle pysyvä arvonsa,joskinhänen uskonsa Jumalaan ja ihmissieluun jumalallisesta lähteneenä olisi harhakuva. Hän oli liian rehellinen ummistaakseen silmänsä niiltä mahdollisuuksilta, jotka avautuvat mietiskelevälle mielelle, ja hän oli siveellisesti liian herkkätuntoinen, rakentaakseen sen dogmien ja järjestelmien horjuvalle pohjalle. Hän kieltäytyi, yksinäisessä taistelussaan ihanteen puolesta, siitä mielen lohdutuksesta ja ajatuksen levosta, jonka miellyttävän metafysiikan valitseminen ja siihen perehtyminen antaa. Velvollisuutta ei saanut tehdä metafysiikasta riippuvaksi. Kuinka syvästi hän tästä kieltäytymisestä kärsikin, niin hänen päiväkirjamuistiinpanonsa, hänen teoksensa "Puheluja itseni kanssa" ovat saaneet senkautta yleisinhimillisen arvon. Ne voivat ylentää ja lohduttaa jokaisen mieltä, lahkoon ja kirkkoon katsomatta; ja ne ehkä säilyttävät tulevinakin vuosisatoina paikkansa kirjojen joukossa, joita kannattaa nimittää "sielun lääkkeeksi".