"Jahka minä kysyn mammalta".
Kohta ilmestyikin Fred ovelle ja tiedusti:
"Mamma, emmekö me saa appelsiiniviipaleita ja niihin sokerijauhoja päälle!"
"Voi sinua Fred, enhän minä taas voi käskeä Bridgetiä pois muusta työstä. Syökää nyt vaan appelsiininne sinänsä."
"Mutta minä en tahdo tarjota niitä vieraille kokonaisina. Ryvettäisivät kaikki sormensa ja hienot vaatteensa myös."
"Vieraittesi pitää olla hieman varovaisia, hyvä poika. Minä en todellakaan voi keskeyttää Bridgetin työtä enkä omaani."
"No anna sitten Berthan ja minun ne leikellä; kyllä me sen osaamme yhtä hyvin kuin kukaan muu."
"Hyvä on, voittehan koettaa," myönsi mamma. "Katsokaa, ettette leikkaa sormianne."
"Kyllä, kyllä", sanoi Fred, syöksi kiireesti tiehensä ja jysähti suoraa päätä Berthaa vasten, joka oli juuri tulossa mamman luo.
Kaksoiset jäljittelivät toisiaan huolellisesti, melkein joka asiassa, mutta se epäsointu, joka syntyi heidän poratessaan yht'aikaa, osotti hyvinkin, että heidän vielä oli jotakin opittava. Kun he nyt parkuivat, kiirehti mamma hätään ja näki, että Fredin nenästä vuoti verta ja Berthalla oli huuli rikki ja samoin veressä.
"Bertha on — puu-huu — semmoinen ilkeä tollikko — huu — töytää kuin hullu toista vasten", ruikutti Fred päästäen verisen nenän hyppysistään ja pyyhkien silmiään, jolloin hänen naamansa tuhriintui melkein kauheammaksi kuin minkään villipäällikön, kun tämä on maalattu täyteen sotakuntoon.
"Itse sinä olet vanha tollikko", huusi Bertha, kasvot kyynelten vallassa. "Sinähän siinä —"
"Hiljaa, lapset", komensi mamma. "Olihan se vaan tapaturma. Kumpaakaan ei voi moittia, paitsi jollet juuri sinä, Bertha, tehnyt väärin, kun läksit tänne yläkertaan. Miksi sinä jätit vieraat yksin?"
"Minä tulin sen vuoksi, että jos meidän pitää syödä hedelmiä, niin minun mielestäni pitäisi olla myös hedelmäpyyhkimet."
"Ette te saa olla niin pikkumaisen tarkkoja, lapsi hyvä", selitti mamma. "Eihän teillä nyt ole mitään juhlallista atriaa, vaan ainoastaan jonkinlainen pikkunen voileipäpöytä, näetkös."
"Vaikka vaan, mutta me olemme sittenkin olevinamme oikein suurilla päivällisillä. Kun ensi kerran tarjottiin voileipää, niin se oli soppaa, ja sitten oli kalaa ja sitten — —"
"Älä siitä välitä", keskeytti mamma. "Pitäkää hyvänänne, mitä teille on annettu ja sanokaa, että ruokaliinat ovat hedelmäpyyhkimiä."
"Sehän on mahdotonta, kun sellaisten pitää olla kirjavia", väitti Bertha, "ja Ellie sanoo, että — —" Berthan selitys keskeytyi tähän, kun mamma kostealla pyyhinliinalla joutui hänen suunsa kohdalle pestessään kyyneliä pois tyttärensä kasvoilta. Sitten Fredillä, joka oli muokannut omaa naamaansa pesukaapin ääressä, oli näkyvissä veritäplä kauluksessa, jonka sijaan mamma käski hänen ottamaan toisen puhtaan. Tosin Fred napisi tätä vaivaa vastaan koko lailla, mutta täytyihän se kestää. Nyt mamma pääsi taas työhönsä. Vihdoin, kymmenkunnan minuutin perästä, Fred oli kunnossa ja laskeutui takaisin alakertaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti sieltä mamman korviin kiivasta torumista Fredin puolelta. Sitten seurasi tämä tuima väittely:
"Sinulla ei ollut siihen mitään asiaa."
"Oli kyllä."
"Eikä ollut."
"Oli sittenkin."
"Ei ollut, kuuletkos."
"Mokomakin ilkeä — —"
Näin pitkälle oli mielipiteiden vaihto jo ehtinyt, kun mamma pääsi portaille ja huusi ankarimmalla äänellään:
"Lapset, lakatkaa heti riitelemästä. Mitähän teistä nyt pikku ystävännekin ajattelevat?"
Fred syöksi esille alakerran eteiseen, käänsi kasvonsa ylöspäin mammaa kohti ja selitti:
"Bertha on käynyt täällä leikkelemässä appelsiinit — minunkin osani ja kaikki."
"No mitä sinä nyt vaadit minun tekemään — vai pitääkö minun ne panna taas kokoon?"
Fred loi katseensa maahan ja mutisi: "En minä sitä."
"Mene siis takaisin vieraiden luo ja koeta olla hyvällä päällä."
Fred palasi toisten seuraan ja mamma entiselle paikalleen. Nyt ei enää ollut jäljellä kuin yksi ainoa pikku sukka. Tosin se oli jätettykin viimeiseksi, se kun oli kaikkein pahimmin hajalla, mutta mamma tunsi, että voitto oli melkein varma, ja hänen sydämensä nautti nyt sellaista riemua, jonka vertaista hänellä ei ollut pariin viikkoon ollut; silloin hän näet oli saanut valmiiksi Berthan puvun, josta oli riittänyt ikävää puuhaa niin äärettömän kauvan. Mutta vielä ei ollut loppu käsissä, sillä Fredin ääni kaikui taas portaita pitkin yläkertaan:
"Mamma, missä on jauhosokeria?"
"Maljassa."
"Mutta maljahan on tyhjä."
"No mene Bridgetille sanomaan, että se pitää taas täyttää."
"Kyllä minä jo kävin keittiössä, mutta Bridget on poissa."
"Saat ottaa muuta sokeria. Ei siellä kukaan huomaa eroa."
"Mamma", kuiskasi nyt Fred, kuitenkin niin kovaa, että hänen vieraansa olisivat kuulleet, jollei ovi olisi sattunut olemaan kiinni, "onko sinun mielestäsi kaunista kohdella vieraita sillä tapaa?"
Mamman ei auttanut muu kuin jättää sukka ja mennä alakertaan. Siellä hän tapasi Fredin pitelemässä sokerimaljaa sylissään. Hän talutti pojan keittiöön, kaasi maljaan jauhosokeria ja riensi takaisin työhönsä. Himmu oli sillä välin ruvennut kuvittelemaan, että hänet oli hyljätty, ja valitteli surkeasti. Mamma nosti epätoivoisen vauvan rintaansa vasten ja puheli:
"Vai karkasi paha mamma ihan pois pikkusen Himmu-enkelin luota! Onpa se oikein kauhea mamma — pitäisi hakata tuhansiksi kappaleiksi — juuri niin."
Kukaan ei voi käsittää, kuinka nämä hyvin valikoidut sanat lohduttivat Himmua. Pikku olento lakkasi heti itkemästä ja näytti niin onnelliselta, että mamma suuteli häntä moneen kertaan. Sitten sukeutui heidän kesken niin miellyttävä keskustelu, ettei siitä kai olisi tullut lainkaan loppua, ellei paikalle olisi äkkiä ilmestynyt Bertha.
"Bertha!" huudahti mamma; "mene heti paikalla takaisin!"
Bertha purskahti itkemään.
"Voi voi", huokaili mamma; "mikä nyt taas on?"
"Tietääkös mamma, siellä oli kuusi palaa kakkua, ja kun jokainen sai yhden, niin yksi jäi, ja Fred tahtoo nyt leikata sen kahtia ja antaa puolet Adolfille ja toisen puolen Ellielle. Mutta minun mielestäni se pitää leikata viiteen osaan, paitsi jos sinä voit antaa meille neljä palaa lisää. Ainakin täytyy kaikkien saada yhtä paljon.".
"No leikatkaa viiteen osaan — ei, vaan tehdään niinkuin Fred ehdotti. Sinun pitäisi hävetä, kun riitelet mokomasta pikkuasiasta. Kuules: parasta on sinun tuoda se kakunpala tänne, niin että Himmukin saa osansa kemuista."
Silloin Berthan kyyneleet tulvivat virtanaan, ja hänen mielensä joutui niin ankaraan liikutukseen, että hän nyyhkytti ihan ääneen lähtiessään hiljaa kompuroimaan alakertaan. Mamma nousi tuoliltaan, kiirehti perästä, tarttui Berthan olkapäähän, talutti takaisin ja sulki oven.
"Kuuleppas nyt, tyttäreni", sanoi mamma, "jollet kohta hillitse itkuasi, niin sinun täytyy mennä sänkyyn suoraa päätä ja pysyä siellä aamuun asti."
Bertha tukahutti nyyhkytyksensä; hieroi rystysillään poskia ja silmiä uutterasti ja tyyntyi lopulta sen verran, että sai sanotuksi:
"Se olimeidänkakkumme ja minusta tuntuu, että se pitäisi jakaa tasan."
"Bertha!" kovisti taas mamma, polkien vihastuneena; "niinhän sinä puhut, kuin et ikinä olisi nähnyt tai maistanut kakkua. Kuinka sinä kehtaat olla niin ahne ja tuhma?"
Bertha alkoi uudestaan itkeä, sillä hän oli hellämielinen pikku tyttö, johon moite tai kiitos koski syvästi.
"Lakkaa nyt kerrankin", sanoi mamma, "taikka mene nukkumaan. Sinun täytyy heti päättää, kumpi on paremmin mieleesi."
Bertha ponnisteli voimainsa takaa. Hän saikin itkun loppumaan, nieli nyyhkytyksensä, kuivasi kasvonsa pyyhinliinalla ja lähti alakertaan sen näköisenä, joka on joutunut kovin pahasti ruusutaudin valtaan ja toivottomana alistuu kohtaloonsa.
Mamma oli näöltään myöskin hieman tulehtunut ottaessaan taas käsiinsä vihoviimeisen sukan. Sen vuoksi Himmun kesti hyvän aikaa rimpuilla ja ruikutella, ennenkuin mamma edes ulkonaisesti sai takaisin entisen tyyneytensä. Vihdoin häneltä kiusallakin valmistui tuo sukka, joka viimeisen neljännestunnin kuluessa oli hänestä käynyt suorastaan inhottavaksi. Mamman sydän täyttyi taas riemulla, kun hän liitti viimeisen teoksensa ja sen toverin pariksi ja samoin järjesteli muutkin sukat yhteen, pistäen ne sitten asianomaisiin laatikkoihin, ensin kuitenkin ylpeänä silmäiltyään koko läjää.
Sitten hänen mieleensä johtui, että olisi hauskaa mennä Himmun kanssa ruokahuoneeseen ja antaa lapsille loppukestitykseksi vähän viikunoita ja pähkinöitä. Hän laskeutui siis alakertaan, vieläpä paraiksi, sillä seura oli jo noussut pöydästä ja hääräsi nyt villinä läjänä lattialla jonkinlaisessa leikissä, jota vain lapset osaavat pitää arvossa. Ainakaan ei mamma nähnyt siinä mitään hauskuutta, vaan ryhtyi erottelemaan lapsia toisistaan hajalle. Sitä paitsi innostutti häntä tässä puuhassa melkoisen kova kirkuna Adolfin puolelta, joka oli sekä kasan pohjalta että kasvoiltaan niin musta, että kuristumisen vaara oli hänessä hyvinkin ilmeinen. Lopulta lapsikasa saatiin purkaantumaan yksityisosiinsa, ja Adolf kömpi pystyyn. Mutta sittenkään ei tämän vieraan pojan kasvoihin tullut läheskään heleää väriä. Ja kun mamma otti huomioonsa hänen tukkansa, joka oli pelkkiä pikimustia, erinomaisen tiheitä sykkyröitä, kävi hänelle "kauhean selväksi", ettei Adolfia äsken ollutkaan mikään kuristumisen vaara uhannut, vaan että Adolfin, esi-isät olivat ihan varmaan tulleet Afrikan aurinkoisesta ilmanalasta, arvatenkin vasten tahtoansa, ja yhä säilyttäneet alkuperäisen sukuvärinsä täydessä voimassaan.
Myöhemmin, jo parinkin tunnin perästä, mamma häpesi perinpohjin sitä säikähdystään ja äkillistä suuttumustaan, jonka tämä huomio hänessä vaikutti. Kun hän näet jälleen oli ehtinyt tyyntyä, tajusi hän täydellisesti, ettei Adolfin sukuperä estänyt häntä olemasta kerrassaan säädyllinen poika, jolla oli viehättävämpi käytöstapa kuin kummallakaan hänen omista lapsistaan, viattomat, rehelliset lapsenkasvot ja niin suloinen ääni kuin itse soitanto. Mutta sillä hetkellä, kun hän ensiksi sai nähdä Adolfin edessään, hän likisti kyynärpään kohdalta Fredin takinhihan peukalonsa ja etusormensa väliin ja siirtyi vierashuoneeseen niin vakavin askelin, että pakosta mukana seuraava Fred pelästyneenä ei saanut edes kysytyksi, mikä oli syynä tähän mielenosotukseen. Ovi paukahti kiinni heidän jäljestään. Fred tapasi itsensä lennätettynä tuolille istumaan jollakin nopealla tempulla, josta hän ei oikein ennättänyt päästä selvillekään, ja sitten hän näki mammansa seisovan edessään säihkyvin silmin ja sormi pystyssä ja kuuli:
"Kuinka sinä uskalsit semmoista?"
"Mimmoista semmoista?" kysyi Fred, kiireesti muistellen viimeisimpiä pahoja tekojaan, joita ei ehkä vielä oltu saatu ilmi tai joita hän ei vielä ollut rohjennut tunnustaa.
"Vai mimmoista?" matki mamma niin kovaa ja tuimasti, että Fred väkisinkin vapisi. Sitten mamma harppoi huoneessa edestakaisin kädet selän takana, sen näköisenä, että Fred sitten illalla, maata mennessä, kertoi Berthalle mamman näyttäneen ihan kamalalta.
"Vai mimmoista?" toisti taas mamma, ennenkuin Fred oli tointunut ensi pelästyksestään. Ja yhä siinä kävellessään mamma kuvitteli, kuinka Ellie tietysti kertoisi mammalleen, että Mayburnin lapset kutsuvat kotiinsa neekeripoikia, ja kun Millstonit muutenkin olivat herkkiä juoruamaan, niin Ellien mamma rientäisi puhumaan tästä kaikille tutuilleen ja varmaankin lähtisi oikein vartavasten levittämään tätä uutista tuoreena, ja siitä tulisi kauhea juttu. Vaan yhden asian mamma tiesi varmasti: hän ei ikinä enää voisi pitää päätään pystyssä omien tuttaviensa edessä, ja hän päätti sanoa miehelleen, heti kun tämä tulisi kotiin, että nyt täytyy viipymättä mennä uutta asuntoa hakemaan Brooklynista tai Jersey Citystä tai jostakin muusta esikaupungista, jossa heitä ei tunnettu.
Sillä välin Fred alkoi taas rohkaista mieltään, koska mamma oli vaiti eikä hän kuolemakseenkaan voinut muistaa tehneensä mitään erikoisen pahaa. Fredistä rupesi tuntumaan, että hänellä oli oikeus jo loukkaantua, ja hän siis tiedusti:
"Mamma, mikäs ihme nyt oikein on hätänä?"
"Mikäkö hätänä!" jankkasi mamma, äkkiä pysähtyen ja vihaisesti silmäten Frediä. "Se tässä on hätänä, se poika — se — se —" Mamma jaksoi kuitenkin sen verran hillitä sisuaan, että muisti kuuluvansa sellaiseen sukuun, joka kannatti neekeriorjuuden poistamista, ja siksi hän päätti vastauksensa lisäämällä vain: "se Adolf."
"En minä hänessä näe mitään vikaa", virkkoi Fred. "Mitässinänäet?"
"Hänen värinsä", tokaisi mamma.
"Sinähän olet aina sanonut, että tumma iho miellyttää sinua niin kovasti", huomautti tähän Fred, "eikä semmoinen puhe ole minusta ollenkaan hauskaa, kun näet, että me omat lapsesi olemme kaikki näin vaaleita."
"Tummuuttakin on monta eri astetta", viittasi mamma. Fred heittäytyi jurottamaan huuli lerpallaan ja kuului mutisevan, että poikien pitäisi jollakin keinoin päästä tietämään, mikä oikeastaan on mammojen mieleen.
"Sinä sanoit, että hän asuu lähellä suuren puistokadun kulmaa", alkoi taas mamma, vähäksi aikaa keskeyttäen levottoman käyntinsä.
"Niin asuukin", myönsi Fred, "ja komeimman tallin päällä, mitä koskaan olen nähnyt. Aijai, kuinka pulskalla mustalla hevosparilla hänen pappansa saa ajaa ja istua silloin niin korkealla — — se se on jotakin!"
Mamman kulku alkoi uudestaan, vieläpä melkoista nopeammin askelin kuin ennen. Vähän aikaa oltiin nyt ääneti, ja sitten Fred kysyi arasti:
"Eikö sinun mielestäsi hänen tukkansa ole niin erinomaisen kauniisti kiharassa?"
"Ei, ei ollenkaan!" vastasi mamma tavattoman vakavasti. Sitten hän seisahtui, siirsi Fredin viereen tuolin ja puhui:
"Kuuleppas nyt, hyvä poika, tosin en voi sanoa, että olisit tehnyt mitään pahaa, mutta sittenkin olet hyvin ikävästi erehtynyt. Sinä et saa enää koskaan tuoda Adolfia tänne. Minun on hyvin paha mieli, että kutsuit hänet meille tänään."
"Minkä tähden?"
"Sitä et vielä käsitä, mutta sinun pitää uskoa minua ja totella. Mutta jos koettaisimme — ei, ei se sovi!"
Mamman mieleen oli juolahtanut käskeä Fred pyytämään Ellieltä, että tämä pitäisi teekutsuja suurena salaisuutena, josta ei kukaan saisi puhua, mutta muistaessaan, miten vuotavia ne säiliöt ovat, joihin lasten salaisuudet lasketaan, luopui hän aikeestaan ja päätti niin pian kuin suinkin käydä Ellien äidin ja monen muun rouvan luona ja ennakolta katkaista jutulta kärjen kertomalla kaikki, mitä oli tapahtunut, lystillisenä esimerkkinä lasten tietämättömyydestä. Tämä suunnitelma lohdutti häntä siihen määrään, että hän suuteli Frediä ja palasi hänen kanssaan ruokahuoneeseen sanomaan vieraille jäähyväiset. Adolfilla oli todellakin hyvin miellyttävät kasvot, niin että mamma lauhtui heti kun hänet näki. Vieläpä hän pisti pojan taskuun appelsiineja kahdelle sisarelle, jotka hänellä oli kotona, kuten mammalle mainittiin. Nähdessään sitten, että kello kävi jo kuudetta, hän osasi toimittaa vieraat lähtemään niin, ettei kukaan huomannut mamman heitä jouduttavan matkalle. Kun Adolf tarjoutui saattamaan Ellie neitosta kotiin, ilahutti tämä seikka mammaa niin suuresti, että hänen olisi tehnyt mieli seurata heitä nähdäkseen, kuinka Ellien vanhempien tuttavat katselisivat noita kahta tavatessaan heidät ulkona.
Hymyillen seistessään ovella ja silmäillessään pikku parin menoa hän kuuli erään äänen, joka muistutti hänelle, että Himmu oli jätetty istumaan ruokahuoneen laattialle. Hän siis kiirehti takaisin vauvansa luo ja tapasi yritteliään pienokaisen kovin pahasti lapsentuolin kimpussa, jonka hän oli jotenkin saanut kumoon. Himmun lohduttamisessa ei ollut paljoakaan vaivaa, ja sitten mamma lensi yläkertaan, mukanaan pikku neitonen, riisui ja ruokki hänet ja huolimatta tuhansista äidillisistä mieliteoista, joiden vuoksi hän joutui vihaamaan Freindhoffia entistä pahemmin, hän pani Himmun nukkumaan ja sievisteli ulkoasuaan voidakseen ottaa miehensä vieraan vastaan. Vaan keskellä pukeutumisensa kaikenlaisia kiusoja hän kauhukseen muisti, ettei hänen miehensä vaatimaa olutta ja Limburgin juustoa vielä oltukaan hankittu. Bridget siis kutsuttiin — harmikseen tietysti — illallispuuhistaan ja käskettiin kiireimmiten ostamaan mokomat herkut. Mutta Bridget vuorostaan komensi Fredin suorittamaan tämän taloudellisen toimen. Pojan muisti teki kuitenkin sen ilkeän kepposen, että hän toi "Limburgin" asemesta "Brie" juustoa, sillä hän ei muistanut saamastaan ohjeestaan muuta kuin että ostettavan juuston piti olla "itse paholaisen moskaa, joka haisee niin pahalta, ettei koko maailmassa ole semmoista." Kun Fred siis unhotti nimen, niin hän pyysi jotakin sellaista juustoa, joka haisisi kaikkein pahimmalta.
Sill'aikaa kun Bridget pahaa peläten odotteli Fredin tuloa, hääräili mamma onnellisen tietämättömänä koko asiasta. Hän otti kantaakseen rakkauden ristiä panemalla ylleen kauneimmat vaatteensa, ja vihdoin kuullessaan ulko-oven paukahtavan ja miehen äänen alhaalla kaikuvan: "Täällä ollaan, käpyseni!" laskeutui mamma joutuisasti portaita alas niin enkelillisen marttyyrin kaltaisena, kuin ikinä on polttoroviota lähestynyt. Hän astui vierashuoneeseen huulillaan sellainen hymy, joka olisi tyydyttänyt hänen parhaankin ystävänsä, vaan nyt se oli varattu juuri sitä miestä varten, joka saisi koko illaksi ryöstää häneltä hänen puolisonsa. Mutta Freindhoffin tunnusmerkkejä, ulkonevia silmälaseja, kuluneita vaatteita ja kömpelöä hahmoa ei näkynyt leveässä vierastuolissa, jonne hänen miehensä ne aina sijotti. Edemmä silmäillessään mamma tapasi takimmaisessa huoneessa miehensä, joka istui riippuvan lampun alla kovin masentuneen näköisenä.
"Hän ei päässytkään", sanoi herra Mayburn vastaukseksi vaimonsa kysyvään katseeseen; "sai sähkökutsun Philadelphiaan jossakin ammattiasiassa."
"Voi sinua mies parkaa, mikä pettymys nyt tuli!" huudahti rouva Mayburn laskeutuen miehensä syliin ja kietoen kätensä hänen kaulaansa. Hän oli todellakin pahoillaan, kun hänen miestään oli kohdannut tämmöinen ikävyys — aivan varmaan pahoillaan, mutta jos hänen herransa ja käskijänsä olisi nähnyt ne kasvot, jotka lepäsivät hänen olkapäällään, niin häneen olisi jäänyt ainainen epäilys vaimon kyvystä tuntea osanottoa toisen murheeseen. Äkillisestä onnestaan hämillään mamman täytyi nyt hymyillä, niin että tuntui mahdottomalta salata totuutta, vaikka kätkikin kasvonsa. Hänen miehensä yritti kääntää hänen päätään näkyviin saadakseen häntä suudella, mutta mamman oli johdonmukaisuuden vuoksi pakko vastustella. Mamman sydän sykki niin rajusti, että olisi luullut hänen miehensä varmaankin sen kuulevan ja rupeavan sen vilpittömyyttä epäilemään. Vaikka mamma ponnisti voimainsa takaa, ei hän mitenkään saanut sydäntään tyyntymään. Huone tuntui lämpöisemmältä, valoisammalta, kauniimmalta kuin milloinkaan ennen, ja mamman oli melkein mahdotonta pysyä hypähtämättä seisaalle ja riemusta huutamatta. Mutta hän tahtoi olla miehelleen uskollinen, välittämättä omista tunteistaan. Siten hän lopulta sai hymyn vaihdettua juhlallisuudeksi ja suuteli miehensä vakavia kasvoja moneen kertaan niin hellästi ja osanottavasti, että hänen hyväilynsä saaja katseli häntä tarkkaavasti ja virkkoi hyvin liikutettuna:
"Niinkö sinä, kultuseni, todella pidät minusta?"
"Niin, niin, Will!" huudahti mamma melkein itkien. Mutta hän malttoi mieltään ja sanoi häntä hupsuksi miekkoseksi, ja silloin illalliskello soi. Ja kun he nyt nousivat, kiersi mamma käsivartensa miehensä vartalon ympärille, hyräili polkansäveltä ja pyöritti häntä ympäri huonetta, niin että toinen aluksi hämmästyi, vaan pian suuresti riemastui.
"Mikäs sinuun oikeastaan on tullut tänä iltana, pikku tyttöseni?" kysyi pappa, kun vihdoin pääsi vapaaksi ja oltiin menossa ruokapöytään.
"Ei mitään", vastasi mamma, urheasti salaten asian oikean laidan. "Minun vaan tekee mieli saada sinut unhottamaan harmisi, ja minusta on aina niin hauskaa, kun voin vähänkin sinua lohdutella ikävässäsi."
"Sinä olet enkeli, Florence", lausui siihen pappa.
Tällöin pappa oli kuin huomaamattansa ottanut vaimonsa käsivarren kainaloonsa ja saattoi häntä nyt mitä kohteliaimmin tuolille pöydän päähän, vieläpä hänet siihen istuttaessaan kumarsikin, mitä ei ollut mamman osaksi tullut moneen vuoteen. Ainoastaan yksi lapsista oli saapuvilla pöydässä, mutta mamma ei kaivannut toisia, eikä pappakaan huomannut, että nyt oli vähemmän lautasia täytettävänä kuin tavallisesti. Muuten ei tämä ollut ainoa merkillisyys: keskustelu kääntyi muihin asioihin kuin talousmenoihin, astioiden rikkomiseen ja lapsille yhä hankittaviin uusiin vaatteisiin. Pappa joutui kertomaan jotakin, mitä oli tänään kuullut hauskalta tutulta, ja vaikkei se mammasta tuntunut erikoisen huvittavalta, niin katsellessaan miehensä melkein hillitöntä riemastusta hän itsekin nauroi kauvan ja sydämellisesti. Sitten papan mieleen muistui toinen hyvä juttu, ja mamma nauroi sitä yhdessä hänen kanssaan, sillä se oli todellakin hyvin hauska. Lopulta pappaan vaikutti hänen vaimonsa riemuisa näkö ja olo niin valtavasti, että hän laski kädestään veitsen ja huudahti, ääni ja katse hellyyttä täynnä:
"Nyt minä kerrankin uskon saaneeni oman pikku eukkoseni takaisin — sen vaimon, joka minulla oli monta vuotta sitten."
Mamman ilomieli hävisi heti, ja sen sijalle tuli aluksi jotakin suuttumuksen tapaista. Tämän hän kuitenkin kohta masensi, mutta yhtä helppoa ei ollut päästä eroon siitä, mikä uhkasi rikkoa hänen äänensä, kun hän vastasi:
".Et sinä, Will, koskaan ole vaimoasi menettänyt; hän on aina ollut täällä — jospa hänen miehensä vain olisi häntä etsinyt kuten monta vuotta sitten."
Pappa näytti hämmästyneeltä ja sitten pahastuneelta. Eikö hän muka ollut kaikkina näinä vuosina odotellen katsellut vaimoaan? Aina kotiin tullessaan ikävöinyt nähdäkseen hänet hymyssä suin ja hyvällä päällä? Eikö hän melkein aina ollut tässä odotuksessa pettynyt? Eikö hänen vaimonsa melkein aina ollut muissa ajatuksissa tai hiljaa tai milt'ei näkymättömissä? Eikö hän näyttänyt melkein riemuitsevan, kun pääsi tekemään semmoista, mikä vei hänet pois miehensä luota? Oliko hän viime vuosina useinkaan kyennyt sanoillaan syvemmin vaikuttamaan vaimonsa mieleen, ellei ainakin kahdesti toistanut? Olihan hän niin monen monta kertaa jutellessaan semmoista, mikä suuresti kiinnitti hänen mieltään, saanut nähdä vaimonsa katseista, ettei tämä häntä lainkaan kuunnellut, ja samoin hänen toimistaan, kuinka hän oli paljoa tarkkaavaisempi valvomaan, että joku lapsista pitäisi ruokaliinaa leukansa alla ruokapöydässä, että joku toinen pysyisi hankaamatta sukkiaan polvista hajalle lattiata vasten ja että Bridget panisi leipätaikinan nousemaan ihan määrähetkenä ja asianomaisessa paikassa, ja taivas ties mitä kaikkea muuta! Mamma ei ikinä saisi tietää, kuinka syvästi hän oli pahottanut miehensä mieltä, mutta kun tuolla tapaa nuhdeltiin, ei sitä voitu aivan vaieten kestää, ja sen vuoksi pappa sanoi:
"Kultuseni, onko tuo mielestäsi oikein ystävällistä puhetta? Enhän minä koskaan ole lakannut sinua etsimästä."
"Sen kyllä uskon, hyvä mies", vastasi mamma siirtyen pahastuneen miehensä viereen, "mutta jos sinun tekee kovasti mielesi tavata joku, niin eikö sinustakin tunnu olevan parasta mennä sinne, missä hän on?"
Pappa silmäili häntä ihmetellen ja kysyi:
"No enkö minä aina ole tullut tänne, missä sinäkin olet? Missä sinut muualla tapaisi kuin kotona?"
"Löydät minut sieltä, missä harrastukseni ovat. Sinä olet ensimäiseni, rakkaimpani, mutta minulla on neljä muuta rakasta, jotka toisin kuin sinä ovat todellakin avuttomia. Minun on pidettävä kodista huolta, eikä sen kaikkea työtä jaksa koskaan suorittaa. Lapset ja koti ovat sinun omiasi samoin kuin minunkin; miksi et tule niiden luo, kun minua kaipaat?"
Välähdys jostakin sellaisesta, mitä pappa ei ollut tähän asti keksinyt, tuli nyt hänen sisällisen katseensa osaksi; mutta mamma ei puhunut sanaakaan lisää, ja pappa, jonka rakkaus oli yhtä suuri kuin hänen tietämättömyytensä ja niin herkkä, kuin minkään hyvän miehen rakkaus, mieluimmin antamaan kuin saamaan, rupesi nyt lohduttamaan vaimoaan niin hellästi kuin suinkin osasi. Vihdoin kuivattuaan hänen kyyneleensä ja nähdessään hänen kasvojensa jo yrittävän hymyilläkin pappa sanoi:
"Kyllä minä koetan katsoa, osaanko täst'edes olla viisaampi. Älä nyt enää, kultaseni, siitä välitä. Pidetään kahdenkesken oikein hauska ilta!" Mamma oli liukunut lattialle ja laskenut päänsä lepäämään miehensä polvella. Pappa silitteli hiuksia, jotka olivat mamman otsalla sekaisin; mamma ei näyttänyt aikovan koskaan nousta lattialta eikä pappa tuntunut sitä mammalta toivovankaan, mutta juuri silloin syöksähti huoneeseen Fred ja tiedusti:
"Eikö täällä enää koskaan aiota antaa ruokaa, tekisi mieli tietää?"
"Sinun olisi pitänyt tulla silloin kun kello soi, ymmärrätkös", vastasi pappa tuimasti.
"En minä mitään kelloa kuullut", selitti Fred kohta.
"No missä sinä olit?"
"Ulkona."
Kun pappa ei tiennyt, mitä nyt piti sanoa, niin hän pysyi ääneti. Sitten osui Berthakin ruokahuoneeseen. Hän oli viipynyt leikkipaikassa ullakolla eikä tietysti mitään soittoa kuullut. Pappa ja mamma erkanivat nyt toisistaan vasten tahtoaan ja täyttivät lastensa lautaset ja kupit. Sitten pappa saattoi mammaa vierashuoneeseen mitä hellimmän kohteliaasti ja pyysi häntä laulamaan erään laulun, jota ei ollut vuosikausiin kuullut eikä maininnut. Mamma lauloi sen mainiosti; hän hämmästyi itsekin taidostaan. Sitten hän lauloi toisen, vieläpä kolmannenkin, kaikki erityisestä pyynnöstä ja kaikki loistavasti. Pappa alkoi jo tuumia, ettei näin mainiota iltaa ollut ikinä ollut, mutta äkkiä hän pani merkille, että mamman ajatukset olivat menossa muualle. Hän oli juuri aikeissa lempeästi kiinnittää vaimonsa huomiota tähän seikkaan, kun mamma samassa huudahti:
"Ja nyt, mies kulta, minun pitää panna Bobboker ja Himmu nukkumaan."
Pappa teki vasten tahtoaankin kärsimättömän liikkeen, mutta virkkoi hellästi:
"Soisin, ettei sinun tarvitsisi mennä pois minun luotani."
"Olisikohan sinun mahdotonta tulla mukaani?" kysyi mamma hymyillen.
"Mitä vielä!" ihmetteli pappa. "Pitäähän se pikkuväki lakkaamatonta meteliä heti kun alat niitä riisua, ihan siihen asti, kunnes niiltä silmät vihdoin painuvat umpeen! Millä tapaa minä siinä pääsisin sanaakaan puhumaan sinun kanssasi?"
Mamma ajatteli, että jos pappa olisi hän ja hän olisi pappa, niin hänestä olisi ihanaa saada edes istua siellä, missä toinen tekisi työtään, vaikka meteli olisi kuinka kova tahansa. Mutta hän ei sanonut huoneesta lähtiessään muuta kuin:
"Vai niin."
Pappa nousi tuoliltaan, astui epäröiden pari askelta sinne päin, minne hänen vaimonsa oli mennyt, pysähtyi, kääntyi ja alkoi mieli apeana kävellä huoneessa edestakaisin.
"Vai niin!" matki hän. "Hm! Se kuulosti hieman siltä, kuin hän olisi loukkaantunut. Tekisi mieli tietää, mistä hyvästä? Muistellaanpa, mistä me juuri silloin puhelimme? Jaha, minun tulemisestani hänen mukaansa lasten huoneeseen. Ei suinkaan hän siitä voinut loukkaantua, etten minä viitsinyt sinne mennä; tietäähän hän yhtä hyvin kuin minäkin, ettei millään keinoin voida puhua perättäin viittakaan sanaa, kun meidän molemmat nuorimpamme ovat likellä. Vauva keksii aina jotakin syytä parkumiseen sill'aikaa kun sitä riisutaan, eikä Bobboker anna hengen rauhaa sopotukseltaan, jos mamma pikkusenkaan välittää muista lapsista kuin hänestä. Mitä ihmettä hänen mielessään äsken oli? Sen minä sanon, että vaimot kyllä ovat maailman parhaita olentoja, mutta yhtä varmasti myös oikullisimpia."
Mitä kauvemmin pappa harppoi laattiata pitkin ja itsekseen puheli, sitä ikävämmäksi kävi hänen mielialansa. Lopuksi hän pääsi sille kannalle, että ainoa miehekäs menettelytapa olisi ääneti kestää sitä ansaitsematonta kohtelua, joka vaimon puolelta tuli hänen osakseen. Olihan hänen vaimonsa ylevä, vakava, tunteellinen nainen, jonka malttia varmaankin koeteltiin joka päivä kaikenlaisilla kiusoilla, ja jos kohta elämän vastukset toisinaan pääsivät hämmentämään hänen hyvää älyään ja mielialaansa, niin hänen miehessään pitäisi olla kylliksi rakkautta nuo heikkoudet kestämään hellitellen ja valittamatta. Että sellainen velvollisuus joutuisi hänen täytettäväkseen, se ei kuitenkaan korjannut hänen huonoa tuultaan. Hän vaelsi yhtä mittaa pitkin huonetta, hakien helpotusta kirjoista ja kuvistakin, mutta mikään ei auttanut. Sitten hän istuutui piaanotuolille ja kidutti soittokonetta kaikenlaisiin epäsointuihin, kunnes mamma kiirehti taas alakertaan ja hänen viereensä. Papan katseessa oli omituinen sekotus alakuloisuutta ja itsetietoista sankariutta, kun taas mamman kasvot olivat täynnä katuvaa murhetta ja nöyryyttä, jonka kaiken pappa otti vastaan liikuttavan ääneti.
Mutta mamma ei aikonut ruveta onnettomaksi, vaikka mitä tahansa sattuisi. Freindhoffin kynsistä pelastettu ilta oli kuin tulesta temmattu kekäle, siltä ainakin mammasta tuntui; kun hän siis, vaikkei ollut katselevinaankaan, huomasi miehensä puristavan huuliaan yhteen, ikäänkuin niiden taakse yritettäisiin teljetä jotakin erikoista, mikä tietysti sulkisi tien kaikelta muultakin puheelta, siirsi hän kiireesti miehensä viereen ja piaanon eteen tuolin, alkoi soittaa ja samalla laulaa erästä viehkeää lemmenlaulua kerrassaan vastustamattoman hurmaavasti.
Pappa torjui sävelten vaikutusta parin tahdin verran, mutta pian hänen täytyi kääntää kasvonsa poispäin, sillä hänen huulensa heltisivät väkisinkin ja rypyt otsasta silisivät. Hän koetti uskotella itselleen, että vaikutus samoin kuin laulukin kestäisi vain hetkisen, vaan siitä ei ollut apua. Hän tapasi itsensä seisomassa tietämättä oikeastaan, miten oli siihen asentoon joutunut, ja sitten katselemassa hahmoaan pienessä kuvastimessa, joka oli nuottihyllyllä, ja silloin hän pääsi selville, että hän vielä oli sangen nuori ja pirteän näköinen ollakseen marttyyri, jollaiseksi hän äsken oli itseään kuvitellut. Sitten hän käveli — melkeinpä keikaili — huoneen päästä päähän, koko ajan katsellen vaimoaan, ja kun laulun lopussa viimeinenkin sävel oli kuulumattomiin hiljennyt, sai hänen sievä vaimonsa kummallekin poskelleen lämpöisen suudelman, ja kaikki käsitys väärästä kohtelusta oli yhtä etäällä kuin Aatamin aika.
"Italialainen ooppera olisi ihan mahdoton yritys New-Yorkissa, jos kaikki vaimot osaisivat kotona niin laulaa kuin sinä, kultaseni", lausui pappa.
Tosin mamma varmasti tiesi käsittävänsä asian paremmin, mutta ei olisi mistään hinnasta häntä oikaissut, jos miehellä kerta oli tuollainen maku; hän siis vaan sanoi:
"Hyvin hauskaa, että edes joku pitää harrastustani arvossa. Mitä muuta minun sopisi sinulle laulaa?"
Pappa kiskoi esille kellastuneita nuottikirjoja hyllyltä, jolla aikaa mamma muististaan soitti pikkusen valssin.
"Koetappa tuota laulua Faust'ista", pyysi pappa vihdoin sijottaessaan nuottivihon hänen eteensä.
"Hyvä ystävä kulta", sanoi mamma estellen, "enhän minä ole mikään oopperalaulajatar."
"Mamman pitää laulaa 'Nuku, nuku, kullannuppu'", kuului hyvin tunnettu lapsenääni sanovan. Molemmat vanhemmat kääntyivät joutuin sinne päin ja näkivät Bobbokerin seisovan ovella pitkään valkoiseen paitaan puettuna, pää pörrössä ja kasvoissa enkelin ilme.
"Johan nyt jotakin!" huudahti mamma. "Voi sinua pikkusta kultu pojua! Olenko minä todellakin laulanut niin hyvin, että houkutin hänet pois vuoteestaan ja sitten koko matkan tänne alas?"
Mamma hypähti istuimeltaan Bobbokeria kohti, ja pappa kovisti:
"Kuuleppas sinä pikkunen vintiö, jollet nyt paikalla laputa takaisin sänkyysi, niin saat minulta selkääsi niin että tuntuu. Mikä sinut riivasi pystyyn, kun kerran olit nukkumassa?"
"Älä nyt, Will!" torjui mamma ja otti lapsen syliinsä.
"Poju ei tartte 'elkää", huusi Bobboker, ja sitten hän huusi vielä paljon muutakin saatuaan päänsä hyvään turvaan mammansa olkapäätä vasten.
"Minä vien hänet taas makaamaan ja parin minuutin päästä tulen takaisin, mies kulta", sanoi mamma rientäen portaita ylös ja jättäen jälkeensä pitkän sarjan yhä hiljenevää ruikutusta.
Pappa reuhtoi pitkin huonetta siihen tapaan, että huonekalut olisivat pelosta vavisseet, elleivät ne onnekseen olisi turvassa tunteellisuuksilta, jotka ovat ihmiskunta poloiselle ominaisia. Hän valmisteli hirveätä esitystä mielipiteistään lapsiin nähden, mutta äkkiä mamma keskeytti hänen ajatustensa juoksun lennähtämällä huoneeseen, sillä se vauhti, jolla hän taas oli päässyt asianmukaisesti eroon nuoresta häiritsijästä, oli niin hämmästyttävä, että pappaa vihastuneemmankin miehen olisi täytynyt sitä ihailla. Mamma astui sisään niin hymyilevänä kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tämä seikka olisi riittänyt pahentamaan papan mielenkuohua, ellei häneltä aina olisi voima hävinnyt silloin kun hän joutui vaimonsa lempeän hymyn valtaan. Sitten mamma istuutui piaanon ääreen ja tarttui vähääkään vapisematta lauluun, jota häneltä oli äsken pyydetty. Tosin hän tiesi antautuvansa syypääksi mielettömään uhkarohkeuteen, mutta oliko mitään semmoista, mitä hän ei yrittäisi miehensä mieliksi, joka häntä rakasti ja jota hän niin hellästi rakasti? Hän oli lukenut miehistä — sotilaista —, jotka omin neuvoin olivat käyneet kokonaisen joukon tai patterin kimppuun, kun heitä elähytti vain rakkaus omaisiin tai isänmaahan. Eikä tuo laulu "Faust'ista" ollut pelottavampi kuin sotajoukko tai patteri — ei ainakaan paljoa pahempi. Hän siis helähytti piaanossa perusäänen ja sovitteli siihen omaa ääntään. Vaan osuiko hän aivan kohdalleen, sitä hän ei päässyt tarkoin kuuntelemaan, sillä samassa hän kuuli erään huutavan:
"Mamma!"
"Mikä nyt on, Frediseni?"
"Ole vaiti, miekkonen!" ärjäsi pappa syösten ulos portaiden juurelle ja ravistaen nyrkkiään hurjasti perillistään kohti.
"Katsotaan ensin, mitä asiaa hänellä on, Will kulta", ehdotti mamma lähestyen miestään. "Kuule, Fred, miksi sinä et pysy sängyssä?"
"Eikö kukaan aio tulla lukemaan meidän kanssamme iltarukousta?" kysyiFred.
"Voi, voi", huokasi mamma; "sen minä unhotin kiireessäni, kun riensin takaisin sinun luoksesi, Will."
Sitten mamma katsahti pappaan, joka vastaukseksi melkein tuijotti. Mamma olisi suonut miehensä tarjoutuvan lähtemään yläkertaan pitääkseen lastensa kanssa hartautta, mutta pappa häijysti ajatteli, ettei rukouksia olisi saanut ikinä keksiä. Sitten pappa vähitellen, tajusi, kuinka itsekäs hänen tunteensa oli, ja hän hiipi pois vierashuoneeseen itsekseen mutisemaan. Mutta mamma meni hitaasti ja murheellisena yläkertaan poikansa luo, nosti painavan pikku miehen syliinsä ja suuteli häntä koko matkalla eteisestä sänkyyn, jättäen hänen kasvoilleen jotakin, mikä on suuteloita kosteampaa.
Pappa sillä välin ponnisteli jonkun aikaa rajusti itsekseen puolustellessaan suuttumustaan. Tietysti rukoileminen oli sangen hyvä asia, ei hänellä mitään ollut rukousta vastaan, mutta hän toivoi, että lapset olisivat kyllin hartaita ajatellakseen rukouksiaan silloin kun joku sattui olemaan heitä kuuntelemassa eivätkä piinaisi aikaihmisiä tekemään semmoista, mikä oli rukouksen suora vastakohta. Ja jos vaimot pitäisivät huolta talousasioistaan yhtä täsmällisesti kuin heidän miehensä suorittavat omia toimiaan, miten toisenlaista olisikaan aviomiesten onni hänen tietääksensä!
Kun mamma palasi vierashuoneeseen, oli tämä tyhjä. Mutta pappa oli kiireesti töhertänyt lyhyen tiedonannon erään kirjan päällyslehteen ja pistänyt sen piaanon nuottitelineelle. Siitä kävi selville, että hän juuri oli lähtenyt muutamaksi minuutiksi klubiin katsomaan, saisiko sieltä pari tuttua mukaansa kotiin, ja sitten voitaisiin pelata hieman korttia. Kokemuksesta mamma hyvinkin tiesi, mitä tämä merkitsi: hän jäisi yksikseen istumaan lopun iltaa ja ehkä puolen yötäkin. Vaan kenties Himmu heräisi siihen tuskaan, jota hammasten puhkeaminen vauvalle tuotti, ja kaipaisi lohduttelemista; myöskin oli mahdollista, että Bobboker tarvitsisi mammaa, koska runsas illallinen usein häntä ahdisti painajaisen tavoin. Näin mamman ilta ei sittenkään jäisi aivan aution yksinäiseksi.
Tällä tapaa siis mammalla, kuten miljoonilla muillakin äideillä, joilla on rakastavat, vaan ajattelemattomat miehet, koko elämän lanka kutoutuiyhtenä ainoana päivänä aamun, puolipäivän, iltapuolen ja illan halki.