The Project Gutenberg eBook ofRouva Mayburnin kaksoisetThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Rouva Mayburnin kaksoisetAuthor: John HabbertonTranslator: Werner AnttilaRelease date: May 29, 2021 [eBook #65467]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ROUVA MAYBURNIN KAKSOISET ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Rouva Mayburnin kaksoisetAuthor: John HabbertonTranslator: Werner AnttilaRelease date: May 29, 2021 [eBook #65467]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tuula Temonen
Title: Rouva Mayburnin kaksoiset
Author: John HabbertonTranslator: Werner Anttila
Author: John Habberton
Translator: Werner Anttila
Release date: May 29, 2021 [eBook #65467]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ROUVA MAYBURNIN KAKSOISET ***
Kirj.
Englannista suomentanut
Werner Anttila
Kansan Novellikirjasto. 4
Elämäkerrallisella katsauksella varustettu
Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1907
John Habberton oli niitä "omatekoisia miehiä", joita erityisesti Amerikassa nousee elämän alimmalta portaalta kuuluisuuteen ja kunniaan. Hän syntyi Brooklynissa 1842, joutui kahdeksanvuotiaana läntisimpään silloisista asutetuista valtioista, Illinoisiin, missä sai kansakoulukasvatuksen. Seitsemäntoista vanhana hän sieltä ilmestyi New Yorkiin, avosilmin, toimihaluisena, mieli uusien olojen vaikutelmia täynnä käydäkseen taisteluun elämästä. Uransa hän alotti latojanoppilaana Harper and Brothersin suuressa kustannusliikkeessä ja sai myöhemmin siirtyä heidän tilipuolelleen. Mutta samassa syttyi Yhdysvaltain verinen kansalaissota, ja Habberton läksi vapaaehtoisena riveihin 1862. Hän yleni ensimäisen luutnantin arvoon ja palveli koko sodan ajan. Seuraavat seitsemän vuotta jälleen työskenneltyään entisten isäntäinsä liikkeessä hän kolmenkymmenen vuoden ijässä perusti oman kirjakaupan, jolla kuudessa kuukaudessa joutui loistavaan vararikkoon.
Nyt alkoi Habbertonin elämässä uusi kausi; joka johti hänet oikealle alalleen. Hän alkoi kirjotella kaunokirjallisiin aikakauslehtiin pikku kuvauksia Lännen elämästä. Ne eivät erityisempää huomiota herättäneet, eikä nuoren perheen toimeentuloa myöskään suuresti turvannut "Christian Union" lehden kirjallisuusosaston toimittajan vähäpätöinen paikka. Neljän vuoden ponnistukset ja pettymykset saivat hänen täydentämään kirjallisia tietojaan, tarkkaamaan päteviä esikuvia ja niiden mukaan syventämään tyyliään. Varsinkin tutki hän Englannin kahdeksannentoista vuosisadan suuria kertojia, sittemmin (1876-78) toimittaen kolmiosaisen kokoelmankin Addisonin ja Steelen aikakauden kirjotelmia.
Onnellisena hetkenä tuli Habberton ottaneeksi aiheen lapsimaailmasta. Se oli pieni kertoelma nimeltä "Helen's Babies, by their latest victim" (Helenan pienokaiset, kuvannut heidän viimeinen uhrinsa). Käsikirjotuksen kohtalo oli alussa masentava. Yksi kustantaja hylkäsi sen liian lyhykäisenä eri kirjaksi, toinen katsoi sen kovin lapselliseksi luettavaksi aikuisille, kolmas näki siinä pahoja opetuksia lapsille. Se saatiin vihdoin ilmestymään Bostonissa 1876. Menestys oli kerrassaan tavaton. Kahdessatoista vuodessa myytiin sitä Yhdysvalloissa 250,000 kappaletta, Englannissa 11 painosta, englantilaisissa siirtomaissa useampia, jota paitsi se käännettiin lukuisille vieraille kielille. Tämän kirjan kertoo tekijä syntyneen yrityksestä yhden ainoan päivän hommissaan merkitä muistiin poikaparin tekoset, jonka tekijä puoleksi omistaa. Se oli kirja kaikille lapsimaailman rakastajille; sen sydämellinen huumori virkisti etenkin lasten vanhempia heidän raskaan, mutta rakkaan taakkansa kantamisessa.
Habberton oli nyt kuuluisuus, jonka suosiosta kustantajat kilpailivat. Jo samana vuonna ilmestyi häneltä — luultavastakin kirjotuspöydän laatikossa maanneina — Lännen elämää käsittelevät novellit "The Barton Experiment" (Barton-koe) ja "The Jericho Road" (Jerikon tie), ja sitte aivan lyhyessä ajassa sarja samanlaisia: "The Scripture Club of Valley Rest" (Lepolaakson raamattuklubi), "Some Folks" (Ihmisiä, kertomuskokoelma), "The Crew of Sam Weller" (Sam Wellerin miehistö), "Canoing in Kanuckia" (Kanootilla Kanuckiassa) yhteistyönä Charles L. Nortonin kanssa ja "Who was Paul Grayson?" (Kuka oli P. G.). Tekijänsä nimi saavutti niille menekkiä, etenkin vuonna 1886 ilmestynyt "Brueton's Bayou"; muita ovat "The Bowsham Puzzle" (Bowsham-arvotus), "One Tramp" (Kulkuri). Mutta Habbertonin voimat eivät riittäneet vaativampiin tehtäviin, eikä hänellä miehuus-ikään ehdittyään ollut enää niin suurta kannustintakaan: kirjailijatoiminta oli jäänyt hänellä enemmän sivutyöksi, "Helenan pienokaisten" jo vuonna 1877 hankittua hänelle mahtavan "New York Heraldin" toimituksessa paikan, jossa hän äskettäin sattuneeseen kuolemaansa asti pysyi. Amerikalaisten kirjailijain tapaan hän sentään koetti näyttämöäkin — ensimäinen näytelmä, "Deacon Crankett", ilmestyi 1880 — mutta amerikalaisesta näytelmäkirjallisuudesta ei kannata puhua.
Habbertonin maine maansa rajojen ulkopuolella perustuu yksinomaan hänen lapsijuttuihinsa. Omasta perheestään saamilla aiheilla hän niissä tarjoaa viehkeän herttaista luettavaa kodeille. Vuonna 1877 ilmestyi "Other People's Children" (Muiden ihmisten lapsia), 1877-80 "Grown-up Babies" (Aikuisia lapsia), "My Mother-in-law" (Anoppini), "Little Guzzy" (Pikku G.), "The Worst Boy in Town" (Kaupungin pahin poika) ja se teos, joka nyt tässä tarjotaan suomalaiselle yleisölle — "Just One Day" (Yksi päivä vain) eli kuten seuraavan painoksen nimenä oli "Mrs. Mayburn's Twins" (Rouva Mayburnin kaksoiset). Kuvausten välitön todellisuus, hieno sielullinen terävyys, leppoisa leikillisyys, jonka pohjalla huokuu vakavuutta ja kaihoa, ovat ne kohottaneet parhaimpain joukkoon alallaan. Joskin "Helenan pienokaiset" on Habbertonin teoksista kuuluisin, on "Rouva Mayburnin kaksoiset" epäilemättä arvokkain. Temmeltävässä lapsiparvessa ahertavan äidin ilojen ja surujen lämpimän myötätuntoiseen kuvaamiseen liittyy terve opetus, joka saa mielestään mallikelpoisenkin perheen-isän hieman ajattelevalle päälle. Habberton ei ihannoitse inhimillisiä heikkouksia, eikä suurentele varjopuolia, mutta hänen elämänkäsityksensä on miehen, joka olemassaolon taistelusta löytää kodissa ainaisen viihdyttävän turvapaikan.
Suomeksi löytyy Habbertonin teoksista ennestään "Helenan pienokaiset" (Hj. Hagelbergin kustantamana Tampereella 1887). Tekijän nimeä ei suomennoksessa mainita.
V. Hämeen-Anttila.
Prr-r-r-r—huiss-ss-s-ting-ä-ling-ä-ling-ä-ling-ä-ling — —
Tällainen oli se viiden minuutin pituiseksi venyvä huomautus, joka eräänä aamuna kello seitsemän tuli herättäjäkellosta herra ja rouva Mayburnille. Eikä tämä ollut ensimäinen muistutus, minkä rouva Mayburn oli kuullut siitä lähtien, kun kahdeksan tuntia takaperin pani maata, sillä huoneessa oli muitakin yöllisiä ääniä kuin tuon pikku kellon naksutusta ja muitakin osottimia kuin ne, jotka kellon taululla kiertelivät. Siellä oli vauva Mayburn, muuten nimeltään "Himmu", mikä oli väännös hänen osakseen joutuneesta pilanimestä "Hirmuinen". Tämä oli puhunut jo pari-kolme kertaa, ja vaikkei hänen kielenkäyttönsä ollutkaan virheetöntä, ymmärsi hänen äitinsä kuitenkin, että vauva joka kerta tahtoi pullaa ja maitoa. Viime vaatimus oli lausuttu juuri päivän koittaessa, ja kun Himmu oli kunnon tyttönen, siis piti valosta enemmän kuin pimeästä, niin hän päätti jäädä hereille. Siinä kohden ei ollut mitään väärää; onhan kullakin oikeus oman makunsa nojalla määrätä, minä hetkinä hänen on pysyttävä valveilla. Mutta Himmu ei tyytynyt pelkkään valvomiseen; hän tahtoi nousta ja päästä askaroimaan. Vaan kun hän oli vasta kymmenen kuukauden ikäinen, ei hän kyennyt muiden avutta nousemaan eikä paikaltaan liikkumaan. Totta puhuaksemme hän kyllä koetti parastaan; sätki minkä jaksoi, sysi peitettä niin kauvas kuin lyhyillä kätösillään ulottui ja potki vielä edemmä. Sitten hän esitti asiansa papan hatulle, joka riippui tuolin kulmalla parin-kolmen jalan päässä hänen kehdostaan. Tosin hän olisi voinut jo ennakolta tietää, ettei hatun sisässä ollut päätä ja että siis keskustelu sen kanssa oli kerrassaan mahdotonta, mutta vauvojen ei voi odottaa kaikkea tietävän. Hän siis huomautteli jonkun aikaa ja sitten koko lailla torui hattua, kun tämä yhä oli ääneti. Siihenkään ei hattu vastannut. Hatut sietävät torumista yhtä tyynesti kuin hyvästi kasvatetut ihmiset, mutta heidän vaitiolostaan ei toruja ota vähääkään leppyäkseen. Niinpä Himmukin lopuksi päästi äkäisen kirkunan, joka kyllä olisi lennättänyt puheena olevan hatun korkealle ilmaan, ellei siltä, kuten jo sanottiin, olisi puuttunut päätä, josta se olisi päässyt lentoon. Mutta mamman tyynyllä lepäsi muuan pää, jonka korvaan vauvan kirkuna osui, ja samalla tämä pää lennähti pystyyn. Sen huomatessaan Himmu sanoi: "Mom-maa!" niin ärtyneellä äänellä, että mammasta tuntui tarpeelliselta osottaa hänelle hieman myötätuntoa. Kun se oli toimitettu, kääri hän Himmun taas peitteisiin ja tuuditti kehtoa hiljaa. Tämä oli niin Himmun mieleen, että hän makasi ihan ääneti, ja sill'aikaa mamman silmät hitaasti menivät umpeen ja takaisin unten maailmaan hakemaan sen unen jatkoa, joka niiltä oli sinne jäänyt viisi minuuttia takaperin. Sitten mamman käsi hiljaa heltisi kehdon laidasta ja pujahti takaisin makuupeitteen alle, eikä hän eikä vauva huomannut koko tapausta, ennenkuin heilahdusliikkeen yhä ilmeisempi raukeaminen herätti vauvassa epäluuloa. Himmussa taas, kuten muissakin vilpittömissä henkilöissä, oli ääretön kammo petosta vastaan, ja älytessään, ettei häntä enää tuuditettukaan, hän tunsi joutuneensa julmasti petetyksi. Sen johdosta hän lausui epäluulonsa, pettymyksensä, suuttumuksensa arvoaan kohdanneesta loukkauksesta ja yleisen paheksumisensa yhdellä ainoalla sanalla:
"Äää!"
Tätä sanaa ei tavata parhaimmissakaan sanakirjoissa, emmekä siis tiedä, mitä se merkitsee. Ehkä mamma tiesi, mutta ei sattunut sitä aivan tarkoin kuulemaan, sillä äkkiä hän herkesi hakemasta kadonnutta untaan, kohottautui kyynärpäänsä nojaan ja selitti Himmulle, että tämä oli pikkunen paha tyttö ja sietäisi saada "läpsiä". Vauva ei tiennyt, mitä "läpsi" on, mutta siitä äänensävystä, jolla äiti sitä uhkasi, hän kutakuinkin tajusi sen olevan jotakin kerrassaan kauheaa. Se taas koski hänen tunteisiinsa yhä pahemmin, ja hän sanoi uudelleen: "Ää!" toistaen tätä monta kertaa, ikäänkuin estääkseen äitiä millään ehdolla erehtymästä siihen nähden, mitä hän tarkotti. Silloin äiti näkyikin ymmärtävän Himmun sanan, sillä hänen äänensä sävy muuttui, ja hän puhui niin hellästi kuin suinkin osasi:
"Ss-ss—. eihän Himmu kultu saa läpsiä — ei, ei — ss-ss — ei läpsiä! Oliko mamma paha omalle pikku Himmulle? Oli, mamma itte on vanha Himmu — ss-ss — semmoinen mamma, oikein paha omalle tuutuvauvalle! Ja nyt Himmu taas panee simmät kiinni ja nukkuu — ei herätä pappa rukkaa — pappa niin väsynyt — ss-ss!"
Samalla mamma jälleen peitti Himmun, kumartui hänen kasvojensa ylitse ja suuteli häntä, ja Himmu näki mamman katseista, että hänen epäluulonsa oli varmasti perätön eikä mitään tahallista petosta oltu harjotettu. Näin saatiin luottamus taas entiselleen, kehto alkoi jälleen kiikkua, ja Himmu pisti peukalon suuhunsa, kuten hänen oli tapana aina kun hän oli hyvällä tuulella. Sillä välin mamma yritti uudestaan nukahtaa nähtyään herättäjäkellosta, että seitsemään oli vielä melkein kolme neljännestuntia aikaa. Nyt hän ei enää erityisesti hakenut keskeytyneen unennäkönsä jatkoa.
Himmu vaipui uneen itsekin, vaikkei ollut vähimmässäkään määrässä tätä aikonut salliessaan Nukkumatin vaan pikkuruikkusen koskettaa silmäluomia. Kauvanko hän olisi nukkunut, on mahdoton sanoa, sillä nukkumisessa tämä tyttönen piti kovasti puoliaan. Mutta tänä aamuna muuan nälkäinen kärpänen oli lähtenyt suurusta tavottamaan ja laskeutunut juuri Himmun huulille, osottautuen siten makuaistiltaan hyvin hienoksi, sillä Himmun huulet olivat makeinta, mitä maailmassa voi olla, vieläpä niiden makeus oli sitä erikoista lajia, että mitä enemmän niitä maisteli, sitä enemmän teki mieli. Himmu ei olisi välittänyt tuosta anteeksi annettavasta näpistelystä, sillä hänellä oli makeutta loppumaton varasto, mutta kun kärpänen kerran kääntyi huolimattomammin kuin varkaan sopii, pyyhkäisi sen siipi Himmun huulta ja kutitti häntä niin, että hän heräsi, ja silloin Himmu havaitsi, että kehto oli hiljaa ja mamma hiljaa ja hän itsekin hiljaa! Tästä hän lausui koko joukon sanoja niin äreästi kuin näin nuorella iällä suinkin osataan. Mamma ei ollut kuulevinaan, mutta kun pappa unenhorroksista murahti: "Kyll' on kiusaa!" vieläpä ihan parin-kolmen jalan päässä hänen korvastaan, ponnahti mamma niin äkkiä pystyyn, että pappa mutisten lisäsi olevan tarpeetonta koko taloa mullistaa.
Tällä kertaa Himmu päätti olla varuillaan. Hän selitti asianlaidan omalla tavallaan ja sitten kääntyi niinpäin, että sai pitää mammaa tarkasti silmällä. Mamma kiikutti kehtoa jonkun aikaa, mutta heti kun hän hellitti kätensä kehdosta, nuhteli häntä Himmu aika ankarasti. Silloin mamma yritti työnsä ohella ummistaa silmänsä, mutta tätäkään vapautta Himmu ei hyväksynyt, ja siksi mamma ne taas aukaisi ja sai tervehdykseksi niin kovan riemukikatuksen, ettei oikein tiennyt, eikö Himmun oikkuihin suostuminen ollut torkkumista pahempi, mikäli isän rauhasta välitettiin. Sitten Himmu viritti pikkusen aamulaulun — sanattoman, vaikkei sävel ollut Mendelsohn'in —, vaan mamma koetti häntä vaientaa sanomalla: "Sh-sh-sh!" Siitä Himmu rupesi itkemään, ja silloin mamma silitteli hänen poskeaan, ja Himmu pisti suuhunsa mamman sormen ja muokkasi sitä herttaisilla, terävillä pikku hampaillaan niin, että mamman oli pakko hammasta purren puristaa huulensa lujasti yhteen. Sitten mamma veti kätensä irti, mutta silloinpa Himmulta pääsi vasta äläkkä — ja papalta aika murina! Kiusaantunut pikku Himmu rukka ojensi hentoja kätösiään kehdon suojaristikon lävitse ja tavotteli mennyttä kättä niin rukoilevasti, ettei mamma voinut sitä kestää. Hän siis nosti Himmun kehdosta omaan vuoteeseensa ja syliinsä, ja juuri silloin kello löi puoli.
Seuraava puoli tuntia kului Himmu tyttöseltä hyvin ahkerassa puuhassa. Ensin hänen oli kiitollisena katseltava mammaa pari-kolme minuuttia, jolla aikaa mamma pääsi siihen uskoon, ettei sillä ollut lainkaan väliä, kuinka usein ja kuinka varhain hänet aamulla herätettiin. Vieläpä teki melkein mieli päästää Himmu papaltakin riistämään unta, jota hän kuitenkin niin kovin tarvitsi, sillä miksi ei papalle annettaisi tilaisuutta nähdä, millainen enkeli todellakin oli Himmu, hänen oma tyttärensä? Kun Himmu oli esiintynyt kiitollisena niin pitkälti kuin katsoi soveliaaksi, alkoi hän kysellä ja tehdä kokeita. Hän kaiveli mamman silmäluomet auki, kun ne kiitollisuuden ihastuksesta hetkeksikään menivät umpeen; hän sai mamman otsalta kiedotuksi kolme hiusta pikku hyppysiinsä ja huomasi niiden katkeamatta tai heltiämättä kestävän kovintakin pingotusta, mitä Himmu kykeni aikaansaamaan. Mamma yritti tätä koetta lopettaa, mutta vauva pani niin jyrkästi vastaan, että mamman täytyi parhaansa mukaan kestää, päästäen kasvonsa vääntelemään moneen mutkaan, mikä taas suunnattomasti riemastutti Himmua, tämä kun oli ihan varma, että tuommoista toimitettiin hänen erikoiseksi huvikseen. Hän nauroikin niin sydämensä pohjasta, että mamma taas oli huolissaan papan rauhasta, ja siksi hän syleili Himmua ihan rintaansa vasten ja suuteli hänen untuvaista, kellertävää pääkköstään. Mutta tämä kohtelu ei ollenkaan miellyttänyt nuorta neitosta; suutelot ja hyväilyt olivat kyllä koko hyviä silloin, kun hän oli väsyksissä tai tarvitsi lohdutusta, mutta varhain aamulla, kun yö oli nukuttu terveessä unessa, ne olivat sopimattomia. Niinpä kun mamma juuri oli hyvin hellästi puristamassa Himmua, keskeytti hänet äkkiä puoleksi tukahtunut äännähdys, joka kuului jokseenkin tällaiselta:
"Jää-ää-aa-oo-uh!"
Silloin mammalta jäi puristus kesken ja samaten ihastuksen hurmaus; mutta sittenkin Himmu oli kerrassaan suloinen tyllerö, jonka mieliksi mamma näytteli kaikenlaisia elkeitä kasvoillaan ja käsillään, vieläpä pani sormien avulla toimeen uuden kurkistusleikin. Vaan Himmusta alkoi jo tuntua, että hänen oli aika nousta eikä enää sopinut milloin mitenkin levätä; hän siis kurotti toisen palleroisen kätensä mamman pään taakse, ja tarttui toisella mamman korvaan ja yritti kohota istualle. Hän olisi kai päässytkin, sillä mamma suostui astuinlaudaksi, vivuksi tai miksi tahansa, mistä olisi apua hänen lapsilleen. Mutta Himmun pikku kyntöset olivat kuin terävät piikit, ja kun ne kaikki yht'aikaa nipistivät mamman korvalehteä, teki se niin kipeätä, ettei mamma itsekään voinut olla uikuttamatta koettaessaan päästä eroon pikku kätösestä. Silloin mielipiteet törmäsivät vastakkain, ja väkevämpänä sai mamma voiton. Himmu julisti omalla vilkkaalla tavallaan, ettei se ollut rehellistä peliä, ja rupesi itkemään eikä ottanut tyyntyäkseen. Silloin mamma nousi istumaan tuudittaen häntä sylissään edestakaisin. Nyt Himmu keksi papan takaraivon ja alkoi sitä tavotella ja oli vähällä päästä siihen käsiksi, kunnes mamma kerkisi hieman siirtymään. Sitten Himmu rimpuili ja käänteli päätään yhä sinne päin, mistä sai nähdä tuon haluamansa saaliin. Mamma nousi nyt hiljaa vuoteesta aikoen hakea lemmikilleen jonkin leikkikalun, mutta piironkia lähestyessään Himmu äkkäsi kupin, josta häntä viimeksi oli ruokittu. Heti hän kurkotti sitä kohti ja puhui yhtä ja toista kovassa kiireessä, joka aiheutui tositarkotuksesta. Kupissa oli vielä pullaa ja maitoa, ja mamma pelkäsi sen jo ehtineen hapata; mutta huomattuaan, ettei niin ollutkaan käynyt, hän antoi sen vauvalle, taas istuutuen vuoteen laidalle häntä ruokkimaan. Huoneessa liikkuminen oli vilustuttanut mammaa, niin että pääsy takaisin vuoteen lämpöön oli ihanaa, mutta vauva tunsi niin vahvistuneensa kevyestä suuruksestaan, että vaati hypittämistä. Mamma siis hypitti häntä ylös alas, kunnes häneltä kädet niin uupuivat, että niillä tuskin olisi jaksanut höyhennukkeakaan kohottaa. Sitten hän oikaisihe levätäkseen edes pikku hetken, vaan silloinpa kello teki sen huomautuksen, jolla kertomuksemme alkaa, ja mamman olisi tehnyt mieli tietää, kaukanako kuolemasta hän olisi illalla maata mennessä, kun jo nyt tunsi olevansa melkein kuollut.
Mutta mammalla oli niin paljon puuhaa, ettei joutanut kauvaa mietiskelemään. Kolme muuta lasta oli herätettävä ja niistä yksi, noin kolmen vanha Burnie, puettava, kun taas kaksoiset, Fred ja Bertha, jotka kyllä osasivat itse pukeutua, eivät koskaan päässeet valmiiksi, ellei heitä yhtä mittaa yllytetty, niin että heistä oli enemmän vaivaa kuin jos olisi pannut vaatteet heidän ylleen. Sitten oli käytävä keittiössä, sillä Mayburnin ainokainen palvelija ei välittänyt kellosta niin paljoa kuin olisi pitänyt, ja ellei suurus ollut valmiina täsmälleen kello kahdeksan, ei pappa ehtisi toimeensa kello yhdeksäksi. Mamma pukeutui siis kiireesti; sillä välin pappa haukotteli ja huomautti:
"Pitihän se vauva tänä aamuna ihan hirmuista metakkaa!"
"Pitihän se", sanoi mamma.
"Kah", sanoi pappa, "vai kuulit sen sinäkin?"
Mamma ei vastannut sanaakaan; hän vaan katseli pappaa, ja tämä katseli häntä ja näki, kuinka väsyneiltä mamman silmät näyttivät jo näin varhain aamulla. Nyt pappa sanoi itseään aika naudaksi, joka ei mitään huomaa, ja mainitsi haluavansa päästä niin pitkälle, että jaksaisi kustantaa mammalle lapsenhoitajan. Sitten hän suuteli mamman silmiä, jotka tuntuivat siitä virkistyvän koko lailla, sillä ne näyttivät kirkkaammilta, kun pappa paria minuuttia myöhemmin hiljakseen siirtyi ruokahuoneeseen lukemaan aamulehteään. Sillä välin mamma antoi Himmulle korpun saadakseen häneltä huulet työhön ja kielen pysymään hiljaa ja riensi viereiseen huoneeseen toimittamaan Fredin ja Berthan hereille ja pukemaan nuorempaa poikaansa eli "pojua", joksi häntä tavallisesti sanottiin. Hän tapasi Berthan sikeässä unessa, mutta tämän kaksoisveli Fred istui, toisessa jalassa sukka ja sylissä housut, lukemassa kirjaa "Villit eläimet", samalla väristen koko ruumiillaan.
"Poika kulta", sanoi mamma ja ravisti Berthaa hereille; "pane heti pois se kirja ja vaatteet yllesi. Kuinka sinä noin istut riisuttuna lukemassa, kun on niin kylmä?"
"Jaha, mamma", sanoi Fred; "minä vaan näin hirveätä unta karhusta, ja minun teki pieleni katsoa kirjasta, mitä lajia se oli. Kyllä minä ihan heti saan siitä selvän ja sitten panen päälleni."
Mitä Berthaan tuli, niin hän oli täysin valveilla heti, kun mamma häneen kajosi, ja sitten mamma astui kolmivuotiaansa vuoteen ääreen ja näki kaksi suurta ruskeaa silmää, jotka näyttivät kovin vakavilta vaan muuttuivat aika vallattomiksi huomatessaan, kuka niitä katseli.
"Kuinkas mamman poju tänä aamuna jaksaa?" kysyi mamma laskien kätensä hänen poskilleen ja suudellen häntä.
"Bobboker hyvä olla", vastasi siihen poju. Hän ei ollut vielä kertaakaan lukenut omaa nimeään perheluettelosta, joka oli paksuun raamattuun piirretty, tuskinpa hän oli kuullutkaan siksi itseään nimitettävän. Eipä häntä siis voi moittia siitä, että hän itse valikoitsi nimensä. Ja vaikkei Bobboker olekaan niin soinnukas nimi kuin joku muu eikä niin lyhytkään ja vaikkei kukaan tiennyt sen merkitystä eikä sen omistaja itsekään suostunut mainitsemaan, mistä oli sen saanut, ei hän itseään koskaan muuksi sanonut. Yleensä hän puhui itsestään kuin vieraasta henkilöstä.
"Mitä mamma tekee omalle pojulleen?" kysyi mamma.
"Ottaa 'ylii, ottaa Bobboker 'ylii", kuului vastaus, ja mamma ottikin pojan syliinsä ja valmistautui häntä pukemaan, kun samalla huomasi, että Berthalla oli kirja kädessä ja yhä vielä yöpaita yllään.
"Bertha! Ala pukea — heti!" sanoi mamma.
"Lukeehan Fred", sanoi Bertha sen näköisenä, joka aikoo poistaa jonkin väärinkäsityksen. Sillä ellei toinen kaksoinen saanut tehdä mitä ikinä toinenkin, niin edellinen tunsi kärsivänsä tukalaa sortoa.
"Älä siitä välitä", sanoi mamma. "Lakatkaa lukemasta — kumpikin — heti paikalla!"
Fred pani pois kirjansa; Bertha sulki omansa, vaan piti siitä kovasti kiinni, ja samalla hänen silmänsä tulivat kyyneliä täyteen.
"Mitä sinä nyt itket, tyttöseni?" kysyi äiti.
"Fred luki kauvemmin kuin minä", nyyhkytti Bertha.
"Väärin oli Fredin ruveta ollenkaan lukemaan, ennenkuin oli pukenut ylleen tai syönyt suurusta. Pyyhi nyt silmäsi kuiviksi ja pane päällesi. Tiedäthän, kuinka se piinaa pappaa, jos joku tulee suurukselle liian myöhään."
Bertha kuivasi silmiään hitaasti, mutta ilmeisesti tunsi olevansa marttyyri, tosin ei sellainen, joka tyytyy kohtaloonsa, sillä äkkiä Fred valitti:
"Mamma, Bertha irvistelee minulle niin kauheasti."
"Bertha, mikäs sinua nyt vaivaa?" kysyi mamma.
"Niin, mutta hän luki kauvemmin kuin minä," sanoi Bertha, ja samalla hänen kyyneleensä lähtivät taas virtaamaan.
"Älä hyvä tyttö ole tuhma", sanoi mamma. "Onhan hullua ja ihan väärinkin haluta jotakin sopimatonta vain sen vuoksi, että veljesi teki samaa. Ei nyt muuta kuin silmät kirkkaiksi ja vaatteet ylle! Katsoppas nyt, kaikki ne minuutit, jotka kulutat itkemiseen, menevät sinulta hukkaan, etkä koskaan saa niitä takaisin."
"Kyllä sinä Bertha saat suuret kasat uusia", lohdutti Fred.
"Aina sinä sittenkin teet minulle kiusaa, niin etten saa koskaan rauhaa", vastasi Bertha.
"Sinä olet oikein ilkeä tollikko", huomautti Fred.
"Jää-jää-jää", härnäsi Bertha näyttäen hyvin rumalla tavalla hampaitaan.
"Lapset — lapset!" huusi mamma jalkaa polkien, "olkaa nyt hiljaa!Fred, vie vaatteesi minun huoneeseeni ja pane siellä yksin päällesi.Jos kumpikaan myöhästyy suurukselta, niin saa vaan voileipää."
Fred kahmasi vaatteensa hyvin äkeissään ja poistui viereiseen huoneeseen. Silloin mamma kuuli hennon äänen sanovan:
"Bobboker tarttee kans oma hoone panna vaatteet päälle."
"Ei mammalla ole huoneita lisää", sanoi rouva Mayburn.
"Anna Bobboker ys hoone", sanoi Bobboker.
"Eihän minulla ole yhtään", vastasi mamma.
"Anna nyt, mamma."
"Mammalla ei ole, etkös sinä kuule?"
"Bobboker tarttee vaan ys hoone."
"Ei minulla ole yhtään."
"Mamma antaa nyt Bobboker."
"Kuinka minä voin antaa, kun minulla ei ole?"
"Antaa nyt pian."
"Älä ole tuhma poju."
"Bobboker tarttee toinen hoone."
"Sinä — et — saa!" sanoi nyt mamma niin pontevasti, että Bobboker katsahti hänen silmiinsä perin hämmästyneenä. Silloin hänen mieleensä johtui, että mamma tarkotti täyttä totta, ja tuskinpa mamma voi kuvitella minkään pikku pojan osaavan ruveta häijymmäksi kuin Bobboker parin seuraavan minuutin kuluessa. Hän huusi, kiljui, vikisi, ulvoi ja porasi, ja kun mamma koetti häntä tyynnyttää, niin poju murisi vastaan kuin kaikkein äkäisin koiranpentu. Lopuksi hänet voitettiin sillä lupauksella, että suuruksella annetaan sokeripala, ja mamma kääntyi katsomaan, miten pitkälle Bertha jo oli ehtinyt. Mutta Berthaa ei näkynyt; sen sijaan Fred puolivalmiiksi puettuna kuhnaili pitkin huonetta jotakin hakien.
"Mitä sinä tahdot, poika? Mitä varten sinä taas olet täällä? Ja missä sisaresi on?" kysyi rouva Mayburn.
"En minä tiedä, missä se on, mutta minä haen toista kenkääni. Kai se putosi minulta tänne, kun korjasin vaatteeni", selitti Fred.
"Hae nyt pian, Frediseni, ole oikein hyvä poika! Minä tahtoisin sinun sitte auttamaan pojua valmiiksi sill'aikaa kun käyn katsomassa, saako Bridget siellä suurusta toimeen."
"Sama se, mutta minun tekisi mieleni tietää, kuka minun kenkäni on ottanut. Kyllä minä uskon, että Bertha on sen piilottanut, kun se on niin paha. Enhän minä voi ilman kenkiä olla. Bobboker, onko poju ottanut Fred veikon kengän?"
"Emminä", sanoi Bobboker.
"Sinun täytyy tietää."
"Soh-soh", sanoi mamma. "Pane jalkaasi tohvelit — pyhäkengät — mitä tahansa, vaan joudu. Ellei suurus ole ajoissa valmis, niin pappa on niin hirveästi harmissaan. Mitä ihmettä sinä hommaat?"
"Kenkääni minä haen, johan sen sanoin", vastasi Fred hyvin äreänä ja penkoi saamattomasti lankarullia, sormustimia, saksia y.m. mamman ompelukorista.
"Oletko koskaan löytänyt kenkiä ompelukoristani ja luuletko, että tuommoisten pikku kalujen alle mahtuisikaan kenkää?"
"Vaikkei, mutta" — alotti Fred, vaan kun hän ei mitenkään osannut puolustaa hajamielisyyttään, peräytyi hän takaisin sitä huonetta kohti, jossa oli ollut pukeutumassa. Äkkiä hän kompastui ja parkaisi; katsahtaessaan, mikä hänen jalkaansa oli tarttunut, hän näki kadoksissa olleen kengän lojumassa juuri sillä kohtaa, mihin hän sen oli viisi minuuttia takaperin pudottanut. Fred oli siitä niin häpeissään, että tunsi sisällistä tarvetta tehdä jotakin tavatonta, ja niin hän vähääkään aikomatta joutui hyvin pian pukeutuneeksi. Sillä välin Bobboker oli saatu melkein valmiiksi, ja jättäen hänet Fredin huostaan mamma kiirehti keittiöön päin.
Täällä olivat Bridgetin hommat kohtalaisen hyvällä kannalla. Tosin häneltä oli unohtunut sen kotlettilihan noutaminen, joka vain kivenheiton päässä oli teurastajalla luvattu pitää valmiina Mayburnille kello seitsemäksi, mutta sen sijaan hän oli leikannut kappaleen liikkiötä ja pannut sen paistumaan. Vaan kun palvelustyttö sitten huomasi puuttuvan munia, kiirehti hän niitä hakemaan ruokakaupasta, ja hänen poissa ollessaan oli paisti alkanut kärventyä. Juuri silloin mamma ehti keittiöön sitä pelastamaan. Jälkeenpäin, suuruspöydässä, pappa kuitenkin pääsi sanomaan, että inhottavinta, mitä hän ainakin tiesi, oli sellainen ruoka, jossa oli hiukankaan palaneen makua. Mutta yksi asia oli, johon mamma ei ikinä tahtonut ryhtyä, vaikkapa pitäisi kieli katkaista ollakseen siitä vaiti, ja se oli palvelijoista valitteleminen miehelleen. Sen vuoksi hän nytkin sanoi vaan, että oli kovin ilkeätä, mutta kukaan ei osannut niin täsmälleen mitata sitä kuumuutta, mitä paistuminen tarvitsi.
Päästyään siitä selville, että suurus joutuisi pöydälle ajoissa, mamma riensi taas yläkertaan katsomaan, että lapset kerkiäisivät valmiiksi laskeutumaan ruokahuoneeseen silloin, kun kellolla helistettäisiin. Ylhäällä hän tapasi Berthan pujahtamassa esille vierashuoneesta.
"Mitä sinä olit tekemässä siinä huoneessa, tyttö?"
"Pukemassa — oikein eri huoneessa ihan yksin; niinhän Fredkin sai."
Mamman teki mieli sanoa jotakin, mutta hänen omassa huoneessaan kuului pari-kolme ihmistä sanovan yht'aikaa niin paljon, että hänen täytyi kiirehtiä katsomaan, mikä siellä oli hätänä. Avattuaan oven hän näki Bobbokerin makaavan lattialla hurjasti huutaen, kun taas Himmu porasi Fredin sylissä niin kovaa, että selvästi osotti voivansa kilpailla minkä tahansa kolmivuotiaan pojan kanssa, ja Fred kiikkui tuimaa vauhtia edestakaisin keinutuolissa ja hoilasi jotakin laulua.
"Soh, soh, mitäs ihmettä tämä on?" huusi mamma rientäen Bobbokerin avuksi.
"Mom-mom-mom-mom", selitti Himmu.
"No kun vauva huusi tuolla toisessa huoneessa", sanoi Fred, "niin minä laskin Bobbokerin tuohon sohvalle ja menin ottamaan vauvan ja — —".
"Ja paha 'ovva pökki Bobbokeri maaha ja maa pökki Bobbokeri ottaa ja nenää," lisäsi Bobboker veljensä selontekoon. "Ja Feddi otti Himmu 'ylii ja pitää vaan Himmu hyvä, ja Bobboker niin paha yssin olla". Nyt Bobboker aikoi jatkaa poruaan, mutta mamma nosti hänet syliinsä ja sai hänet pian tyyntymään.
"Fred hyvä", sanoi hän sitten, "sinä pidät vauvaa niin pahassa asennossa. Katso nyt, jalat ja pää on väännetty melkein kiinni toisiinsa. Tottahan semmoisesta jo huutaakin."
"Mokomakin!" huudahti Fred. "Kyllä se vaan saa olla mielissään, jos edes jollakin tapaa pidetään. Minä olen ihan kuolla, kun on täytynyt sitä tässä kiikuttaa ja laulaa tuntimääriä!"
"Vai tuntuu sinusta, poika parka, aika niin pitkältä?" sanoi mamma, jonka onnistui sijottaa vauva toiselle käsivarrelleen ja pitää Bobbokeria toisella. "Siltä se minustakin toisinaan tuntuu, kun kaikki yht'aikaa huutavat ja jotakin tarvitsevat. Vaan pese nyt kasvosi ja kampaa tukkasi, ennenkuin kello soi — kuulitkos, nyt jo soitetaan!"
Fred syöksyi pesukaapille, ja mamma pani vauvan sohvalle ja rupesi harjaamaan Bobbokerin hiuksia. Mutta harja ei oikein kelvannut suorittamaan, mitä nyt tarkotettiin, sillä Bobbokerilla oli pitkä ja paksu tukka, ja mamma yritti siis kammalla. Mutta silloin heltisi vanuneista hiuksista iso tukko ja Bobbokerin suusta korvia vihlova parahdus.
"Mamma pian panee Bobbokeri pää kiinni!" porasi pikku mies.
"Ai ai, tekikö paha mamma kipeää omalle kultupojulleen?" sanoi mamma pannen kamman pois kädestään ja lasta hyväillen. "Soh, soh, ei mamma enää kampaa, ollaan taas hiljaa!" Samalla mamma koetti käsin levitellä pahimpia takkuja pitkin päätä ja sitten märällä harjalla kiinnittää niistä kutakin kohdalleen.
"No eukkoseni, etkö sinä jo ala valmistua?" kaikui miehekäs ääni jostakin alhaalta.
"Ihan paikalla, mies kulta", vastasi mamma. "Juokseppa, Fred, ja käskeBridget heti tänne vauvaa pitämään."
"Vaan kun minä en mistään löydä kaulusliinaani."
Mamma laski Bobbokerin lattialle, sieppasi lipaston laatikosta nauhan, solmi sen Fredin kaulaan ja sysäsi häntä ovelle päin; sitten hän kaappasi Bobbokerin syliinsä ja riensi rappusia alas. Siellä pappa jo istui paikallaan pöydän alapäässä ja huomautti:
"Nyt ollaan taas myöhästytty kymmenen minuuttia. Kuuleppas, pikku emäntä, minusta ei olisi haitaksi, jos otettaisiin ajasta vaaria."
Mamman silmäys osui kahvikannun kanteen, mutta tämä ei siitä sulanut — niin erinomaisen kestävää metallia se oli. Heti kun mamma ja kolme lasta olivat istuutuneet, luki pappa aamusiunauksen, mutta siitä mamma ei tajunnut melkein mitään, sillä hän joutui sill'aikaa silmät ummessa muistelemaan, että hänen oma tukkansa oli vielä siivoomatta ja että hän oli unhottanut kieltää Bridgetiä taas sysäämästä pikku sänkyä, ennenkuin oli pantu paikalleen se kehrä, joka sen yhdestä jalasta oli lähtenyt irti, sillä muuten se viiltäisi maton puhki. Pappa pääsi hartaudenharjotuksen loppuun, ennenkuin mamma ehti kaikin puolin harkita, oliko vai eikö ollut sälyhuoneessa sellaista tilkaa, jolla voisi paikata sängynjalan repimän läven, mutta Bobboker kiinnitti hänen huomiotaan taas nykyisyyteen kiskomalla häntä hihasta ja sanomalla:
"Mamma, tallikki on nyt jo katteltu loppu!"
Siihen pappa nauroi ja sanoi:
"Tällä kertaa minä otan kahvini vaikka suoraa päätä".
Mamma kaatoi joutuin kaksi kuppia kahvia ja otti toisesta pienen kulauksen, sillä hänestä tuntui siltä, kuin olisi vähällä haljeta, ellei kiireimmiten saisi jotakin nielläkseen. Sitten hän täytti kolme pikku lautasta kaurapuurolla, kaatoi siihen maitoa, ripotti päälle sokerijauhoja, antoi kullekin vielä täyden maitokupin, muistutti Frediä sitomaan ruokaliinan kaulaansa, tarjoili miehelleen lähimpiä ruokia ja oli juuri leikkaamassa itselleen suupalaa liikkiön jäännöksestä, jonka hänen miehensä oli hänelle ojentanut, kun Fredin lautanen jo saapui takaisin hakemaan lisää puuroa, Berthan lautanen ilmestyi heti perässä ja sitten Bobboker muistutti sokeripalasta, joka hänelle oli luvattu. Toinen kuppi kahvia herra Mayburnille vei aikaa minuutin tai pari; Berthalle piti leikata liharuoka valmiiksi, sillä hän oli kerrassaan kömpelö pitelemään veistä ja kahvelia, mutta lopulta mamma sittenkin sai tuon suupalan syödyksi ja ryhtyi voileivän tekoon. Silloin Bobboker huomautti:
"Mamma pitää nyt 'ööttää Bobboker".
"Kyllä mamman poju osaa itsekin syödä niinkuin oikein suuri mies", uskotteli mamma ja puri voileipää ahkerasti.
"Ei Bobboker 'uur mees, Bobbokerin tekee niin kipeet käteen".
Tämä koski mamman sydämeen liiaksikin, sillä Bobbokerin oikea käsi oli kerran nyrjähtänyt, ja siitä oli pojulle hellitellen niin usein puhuttu, että hän vähitellen osasi käyttää tapaturmaa hyväkseen runsaassa mitassa. Mamma siis otti lusikan ja ruokki pientä veitikkaa, ja tämä hoki nielemästä päästyään vähän väliä; "Mamma kulta", mikä hetkeksi virkisti mammaa paremmin kuin kokonainen ateria. Mutta hän tiesi kuitenkin, että työlään aamun pohjaksi ei voi tyhjän vatsan sijaan panna täyteläistä sydäntä, ja sen vuoksi hän taas yritti saada lautaseltaan jotakin suuhunsa. Siinä kohden hän pääsikin jo niin pitkälle, että ehti syödä pari suupalaa lihaa ja ainokaisen viipaleen paistettua perunaa, kun Bobboker teki vastalauseen ja sanoi:
"Bobbokerin vatta 'anoo: anna oikein pallo rookaa".
Kaikki purskahtivat nauruun, mutta pappa oli jälkeläisensä hyvinvoinnista sen verran huolissaan, että sanoi:
"Kuuleppas, anna sille niin paljon, kuin siihen mahtuu!"
"Kyllä, kyllä!" vastasi mamma niin oudosti, että pappa ihmetellen katsahti häneen, mutta mamma loi silmänsä alaspäin voimatta vähään aikaan nähdä oikeastaan mitään. Sillä välin hänen miehensä oli jo lopettamassa syöntiään; hän lähtisi kotoa jonkun hetken perästä ja pysyisi poissa monta tuntia, hänen oma miehensä — hänen rakkaimpansa —, vaikka he tuskin olivat nähneet toisiaan tänä aamuna, saatikka yhtään sanaa vaihtaneet. Mamman teki mieli sanoa hänelle jotakin tai kuulla hänen jotakin sanovan ennen lähtöään, mutta hänen päänsä oli kaikesta sekamelskasta niin väsynyt, ettei hän keksinyt mitään sanomista — ei, vaikka pitäisi siihen paikkaan kuolla, niin vaikealta se tuntui. Vihdoin hän sittenkin sai kysyttyä:
"Onkos tänä aamuna mitään uutta?"
"Tjaa, eipä juuri — no ei sentään ilmankaan. Eilen oli taas hassunkurinen jupakka pormestarin ja poliisiviranomaisten välillä. Annas kun luen sinulle siitä jonkin pätkän."
Ja pappa luki hyvin leikkisästi tuon asian kulusta parhaan kohtauksen ja nauroi niin sydämellisesti, että mammakin nauroi mukana, kuten ainakin hyvän vaimon on tapana, vaikkei saanut oikein päähänsä, mikä tässä jutussa oli niin hassua tai edes hauskaa.
"Kas niin!" sanoi pappa, pistäen äkkiä sanomalehden taskuunsa ja nousten pöydästä; "ei tässä auta kuluttaa aikaa tyhjään. Täytyy lähteä vaan — hyväst', hyväst'!"
Pappa suuteli kutakin lasta kiireesti, painaen huulensa otsaan, nenään tai tukkaan, mikä tahansa ensiksi kohdalle osui. Mamman osalle hän uhrasi hieman enemmän aikaa, kumartuen hänen puoleensa ja kiertäen toisen kätensä hänen kaulaansa. Mutta suoristuessaan lähtöön hän tunsi, että mamman käsivarsi piti häntä vyötäisiltä niin lujasti kiinni, kuin aikoisi siihen jäädäkin, ja mamman pää nojasi niin hänen rintaansa vasten, kuin sekin tahtoisi paikallaan pysyä.
"Kultuseni", sanoi pappa; "pidätkö sinä minusta pikkusen?"
"Pidänkö sinusta!" huoahti mamma. Sitten hän puristi pappaa vielä lujemmin, ja pappa silitti hänen hiuksiaan, ja Bobboker ilmotti:
"Mamman 'immist tippuu niin pallo vettä".
Kun pappa kumartui katsomaan, miten asian laita oli, näki hän mamman, itkevän. Tosin pappa pian suuteli kyyneleet pois silmistä, mutta niitä tuli lisää, ja hän kysyi:
"Oma kultuvaimoni, mikä sinun nyt on?"
Mamma nieli jotakin, mikä ei ollut ruokaa, ja vastasi:
"Voi, ei mikään — tai onhan sitä paljonkin. Minä niin tahtoisin, että saisimme joskus olla edes vähän aikaa yhdessä".
"Vai se se oli, mutta ollaanhan me joka ilta yhdessä."
"Niin", sanoi mamma. Ei tämä sana sinänsä, vaan se äänensävy, jolla se lausuttiin, sai papan silmäilemään mammaa tutkivasti, hellästi, säälien, epätietoisena ja sitten painamaan hänen päätään lujasti rintaansa vasten. Kumpaakin kesti vain hetkisen; sitten pappa katsahti kelloonsa, suuteli taas vaimoaan, kuiskasi: "Pikkunen äiti raukka!" ja kiirehti pois toimeensa. Tosin hän vielä eteisessä ottaessaan päällystakkinsa ja hattunsa, mutisi hiljaa kuvalleen, jonka näki seinäpeilissä, jotakin siihen suuntaan, että vaimot ovat hieman omituista väkeä.
Tuskin oli pappa poistunut ruokahuoneesta, kun Fred kavahti tuoliltaan, kiirehti mamman luo, halasi ja suuteli häntä niin erinomaisen hellästi, sanomatta sanaakaan; sitten hän pehmoisesti painoi poskeaan mamman poskea vasten, ja mammalla alkoivat taas silmät vuotaa. Mamma siirsi nyt tuoliaan edemmä pöydästä, nosti Fredin syliinsä, vastasi pojan kaikkiin hyväilyihin samalla mitalla ja puhui:
"Mamman lemmikki — mamman ystävä — mamman suuri sydänkäpy!"
"En minä ymmärrä, mitä sinä itket", sanoi Fred päästyään taas henkeään vetämään, "mutta minun tulee sinun tähtesi niin hirveän paha mieli. Onko mamma kipeä?"
"En, hyvä miekkonen, olen vaan väsynyt, niin kovin väsynyt!"
"Mikä sinua niin väsyttää?"
"Voi voi, vauva — ja pikku lapset, jotka eivät viitsi panna päälleen aamulla muuten kuin että mamman täytyy niitä aina vahtia ja torua."
"Vaikka niin, mamma", sanoi Fred suoristaen vartalonsa ja katsoen häntä rehellisesti silmiin, "mutta minä en sittenkään nähnyt sitä kenkää ennenkuin siihen ihan kompastuin."
"Sinä et sitä oikein hakenut, poikani; siksi sinä et löytänytkään. Jos sinä viitsisit oikein tarkasti ajatella sitä, mitä kulloinkin on tehtävä, niin mammalta säästyisi tuhansia kiusoja."
"Kyllä minä panen asiat mieleeni, mutta sitten ne yht'äkkiä haihtuvat jonnekin enkä minä niistä muista hölynpölyä", selitti Fred.
Hyväillessään Frediä ja jutellessaan hänen kanssaan mamma oli tuntenut toista poskeansa suudeltavan ja kaulansa ympärille kiertyvän jonkun käsivarren, joka hänestä ei voinut olla kenenkään muun kuin Berthan, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan niin kauvan kuin näkyi olevan tilaisuutta vaikuttaa jotakin hyvää Fredin luonteeseen. Pojan viime huomautus oli kuitenkin sellainen, ettei mamma osannut heti tyydyttävästi vastata, ja niin mamma katsoi parhaaksi kiertää toisen kätensä Berthan ympärille. Nyt Bertha yritti kiivetä hänen syliinsä, ja mamman onnistui vääntää Fred toiselle polvelleen ja kiskoa Bertha toiselle istumaan. Sill'aikaa Bertha piti tätä temppua tarkasti silmällä, kunnes mielikseen havaitsi olevansa ihan yhtä paljon mamman sylissä kuin Fred. Näin nyt molemmat lapset istuivat siinä kuin kaksiselkäinen puolen sadan kilon painoinen tuoli, joka vaappui niin hontelona, että tarvittiin mamman molemmat kädet sitä koossa pitämään. Tapausten kulku ei muuten jäänyt huomaamatta eräältä muulta perheenjäseneltä, joka huudahti:
"Bobboker tarttee kans mamman 'ylii."
"Hyvät lapset", sanoi mamma, laskien jokseenkin hätäisesti kaksoiset maahan, "mammasta tuntuu siltä, että teidän on nyt mentävä; mamma ei voi pitää kolmea yht'aikaa."
"Bobboker", sanoi Fred huultaan venyttäen, "sinä olet semmoinen härkäpää tarapappa."
"Se tahtoo aina tehdä samaa, mitä näkee jonkun muun tekevän", lisäsiBertha.
"Soh, soh!" hillitsi mamma. "Eikö pikku tyttäreni myös tahdo aina samaa, mitä ikinä Fred tekee? Ja sinä Fred, sinä et saa koskaan nimitellä toisia lapsia rumilla sanoilla. Mamma voisi teille antaa pahempiakin nimiä, jos rupeisi teitä arvostelemaan sen mukaan, mitä teette."
"Mutta eikös mamma muista, että minä olen kaksoinen, vaan Bobboker ei ole", selitti Bertha.
"Sama se", sanoi Fred, kiertäen pöydän ympäri Bobbokerin tuolin ääreen ja halaten pikku veikkoaan molemmin käsin, niin että kaula ja kaikki oli puristuksessa; "tämä on pikkunen ääliö kulta, ei veikko enää tee kiusaa."
"Ääh-ii-ngiäh!" sähisi Bobboker.
"Katsos vaan!" huudahti Fred, kiireesti peräytyen, "siinä sen nyt näkee, kuinka häijy se on, vaikka minä koetan olla sille hyvä."
"Kai sinä raastoit pojua tukasta, kun käsivarrellasi puristit", sanoi mamma.
"Kai kai!" oli Fred myöntävinään; "jokin on aina tekemässä jotakin pikku pojulle."
"Sano hänelle, ettet sinä sillä aikonut tehdä kipeätä — pidä häntä nyt pikkusen hyvänä", kehotti mamma. Mutta Fred oli jo tipotiessään, ja niin mamman täytyi hänen puolestaan hyvitellä pojun mieltä. Sitten hän taas katsahti lautaseensa, mutta ei näyttänyt erikoisesti ihastuvan siitä, mitä näki. Sillä liikkiön pala oli tarttunut kiinni jäähtyneeseen rasvaan, ja paistettujen perunain viipaleet olivat kurtistuneet kasaan kuin nahkakielekkeet auringon paisteessa. Hän söi kuitenkin voileipänsä loppuun ja maistoi kahvia, mutta tämä oli ennättänyt kylmetä ja saada sellaisen äitelän makeuden, johon muuan laji sokeria on syynä, kun on ollut jonkin aikaa liuonneena. Hän siis kaasi kupillisen uutta kahvia, joi sen kiireesti, otti Bobbokerin ja lähti yläkertaan päästämään Bridgetiä sieltä vapaaksi, ensin muistutettuaan Berthalle, että puolen tunnin päästä hänen ja Fredin piti mennä kouluun.
Omaan huoneeseensa päästyään mamma tapasi vuoteensa siistittynä. Hänestä oli vastenmielistä saattaa siistittyjä vuoteita epäkuntoon, vaan sittenkin hän nyt heittäytyi makuusijalleen pitäen vauvaa vieressään, kun taas Bobboker kapusi sänkyyn toiselta puolen, tarttui toisella kädellä mammaa vyötäisiin, toisella niskaan ja kutitti mammaa hirveästi. Mitä Himmuun tuli, niin hän puolestaan maiskutteli huuliaan ja katseli mammaa hyvin tutkivasti, sitten pisti peukalon suuhunsa, kiskaisi sen taas ulos ja uudestaan maiskutteli.
"Voi kultu, kultu!" huokaili mamma, "nyt minulta, jäi tuomatta vauvalle suurusta. Viitsiikö mamman poju mennä alakertaan ja pyytää Bridgetiltä kupillisen maitoa ja pari korppua vauvalle?"
"Emminä", sanoi Bobboker.
"Mene nyt, poju, mamma on niin väsyksissä!"
"Emminä — Bobboker pitää mamma niin hyvä."
"Saat sitten pitää mammaa hyvänä niin paljon kuin tahdot, kun tulet takaisin."
"Emminä. Poju on niin pikkunen."
"Mene nyt, kultu Bobboker."
"Mamma ei 'aa 'ano 'kultu Bobboker', — Bobboker ikkee niin pallo".
"Itke sinä vaan niin paljon kuin jaksat, kunhan ensin tuot vauvan suuruksen."
"Emminä — poju tarttee pian ikkee."
"No itke nyt oikein ja hae sitten vauvan suurus."
Pikku miekkonen joutui tästä suostumuksesta jokseenkin hämilleen ja katseli mammaa hyvin tiukasti, mutta mamman kasvoissa ei värekään muuttunut. Silloin Bobboker kömpi lattialle ja katosi huoneesta.
Nyt Himmu taas pyysi suurustaan, entistä pontevammin, ja mamma leikki hänen kanssaan parhaansa mukaan saadakseen tyttösen edes hetkeksi unohtamaan aineellisen halunsa. Tämä juoni menestyikin muutamia minuutteja, vaan Himmun sisällinen muistuttaja pakotti hänet keskellä iloista kikatusta ryhtymään taas käsiksi elämän tositoimiin, eikä hän enää sekunniksikaan rauhottunut, kunnes mamma nousi, otti hänet käsivarrelleen istumaan ja laskeutui ruokahuoneeseen. Täällä hän tapasi Bobbokerin korjaamassa eri lautasilta jätteitä ja pistämässä sinne, missä pikku lapset kuvittelevat niiden olevan parhaassa säilössä, ja Bridget oli ahkerassa syömähommassa eikä arvatenkaan tiennyt pojun läsnäolosta mitään. Nyt on huomattava, ettei Bobbokerin ruoansulatus ollut läheskään hyvä, kuten Bridgetillekin oli monta monituista kertaa muistutettu, ja sianliha oli melkein pahinta, mitä hänen vatsaansa voi osua. Sen vuoksi mamma huudahtikin:
"Voi Bridget! Kuinka sinä raskit antaa pojun sulloa suuhunsa tuommoisia kauheita jätteitä! Miksi sinä et pannut häntä tuomaan vauvan suurusta?"
Bridget kavahti kuin syvästä unesta ja alkoi tuiskia:
"Vai sinä pikku kakara — etkös pysy erossa, kuuletko? Vauvan suurustako rouva tahtoo? Mistä minä aavistan, ettei rouva itse sitä vienyt mukanaan?"
"Käskinhän minä pojun sitä pyytää sinulta! Vauva on niin kovasti porannut."
"Ei niin hiventäkään se puhunut siitä asiasta; se tahtoi vaan sokeripalan."
"Ethän vaan lie antanut? Yhden se jo sai."
"Jos rouvalle suoraan puhun, niinkuin asia on, niin poju katseli minua niin hellästi, että annoin sille kaksi."
"Ohho sentään", huokasi mamma ja istuutui vauvaa syöttämään. Mamma oli juuri murentanut pari-kolme korppua maitoon, eikä Himmu ollut useammasti kuin kuudesti tehnyt onnistumattomia yrityksiä päästä kuppiin omin käsin kiinni ja pulpahtaa mamman sylistä maahan ja taittaa kalliin pikku niskansa, kun mamma sattui katsahtamaan kelloon ja huomasi, ettei lasten kouluunmenoon enää ollut muuta kuin niukasti neljännes tuntia, ja sen vuoksi hän huusi: "Bertha!"
Ei mitään vastausta. Sitten hän koetti:
"Freddi!"
Kumpaakin nimeä hän nyt huuteli pari-kolme kertaa, jolloin vauva aina sätkähti pelästyksestä ja pikku suukkosen molemmista pielistä tärskähti maitoa rintalapulle.
"Jahka minä menen ne hakemaan rouvan tykö", sanoi Bridget nousten syömästä.
"Kiitos, hyvä ihminen", sanoi mamma ja palvelijan poistuttua lisäsi itsekseen: "Kyllähän sinä olet muuten mukava, mutta toisinaan sinä kulutat ihan enkelinkin kärsivällisyyden loppuun."
Muutaman minuutin kuluttua Bridget palasi mukanansa Bertha, jonka oli tavannut piaanoa rämpyttämässä.
"Oletko valmis kouluun, tyttöseni? Ja missä veljesi on?"
"En minä tiedä."
"Hae hänet tänne heti. Katsokaa nyt kumpikin, että olette valmiit, ja tulkaa sitten näyttämään itsenne minulle, ennenkuin menette."
Bertha poistui, ja viisi minuuttia myöhemmin Fred ryntäsi ruokahuoneeseen ja tiedusti:
"Mamma, onko sinulla ollut minun aapiseni?"
"Mihin minä sinun aapistasi tarvitsisin, hyvä poika?"
Fred näytti jokseenkin nololta, mutta kärtti yhä vaan, että joku oli sen ottanut.
"Minne sinä sen panit, kun eilen tulit koulusta?" kysyi mamma.
"En minnekkään."
"Mistä olet sitä hakenut?"
"Joka paikasta."
"No missä muut kirjasi ovat?"
"En minä tiedä."
"Tokkohan sinä niitä toitkaan kotiin?"
"Kyllä kai — kun minä läksin koulusta, niin — jaa, taisivat ne sittenkin jäädä sinne."
"Ei siis muuta kuin pian hattu päähän ja päällystakki ylle, ja tule sitte vielä tänne."
Fred häpesi niin, että hän nyt teki kiirettä ja ilmestyi vain muutaman minuutin perästä takaisin, ja Bertha oli hänen mukanaan.
"No suutele meitä nyt hyvästiksi", sanoi Fred ja painoi mamman kasvoja vasten kerrallaan otsansa, nenänsä ja leukansa.
"Vartoo vielä hetkinen", sanoi mamma. "Tuossa on nappi ihan putoomassa takistasi. Juokse pian yläkerrasta noutamaan ompelukorini. Voi, Bertha, kenkiesi kärjet ovat melkein valkeat; tuo tänne heti kiiltomustetta."
Sill'aikaa kun mamma puhui, oli Himmu hyppinyt, sätkinyt ja kiipeillyt oikein täyttä vauhtia, mutta toisten lasten poissa ollessa hän taas pääsi nälkäänsä tyydyttämään, vieläpä pari kertaa hyväilemään mammaa, joka kuitenkin oli niin muissa ajatuksissa, ettei sitä huomannut. Sitten Fred palasi mukanaan ompelukori ja Bertha toi kenkämustetta, ja molemmat kurottivat tuomisiaan mammalle ihan nenän alle. Nyt neulottiin nappi kiinni ilman suurtakaan apua vauvan kätösiltä, jotka nykivät mammaa hijasta, ja Bertha mustasi kenkiensä kärkiä ja sormiensa päitä, niin että hänen täytyi mennä ne pesemään. Mutta Fred karkasi mitään sanomatta kouluun yksinään, kun pelkäsi myöhästyvänsä ja saavansa päiväkirjaansa muistutuksen. Kiireessä häneltä jäi ulko-ovi auki, ja kun Bertha haki häntä ja sattui katsahtamaan ovesta ulos, näki hän Fredin juoksevan jo parin kivenheiton päässä. Bertha siis palasi mammalle valittamaan ja pistämään itkuksi, mutta mamma ei lainkaan hyvitellyt, vaan pyyhkäisi häneltä äkkiä silmät kuiviksi ja hoputti menemään Fredin perässä. Sitten mamma syleili vauvaa ylt'ympäri ja istui vähän aikaa silmät ummessa, yrittäen selvitellä ajatuksiaan, mikä ei suinkaan ollut erikoisen helppoa.
Yhdestä asiasta hän oli aivan varma: ellei hän nyt heti pesisi ja pukisi vauvaansa, niin häneltä jäisi ostoksilla käynti liian myöhään, ja siitä olisi seurauksena päivällisen myöhästyminen, mutta tätä ei pappa voinut mitenkään sietää, sillä hänellä oli niin vähän päivällisaikaa.
Mamma siis vei Himmun toiseen kerrokseen, siistiin, lämpöiseen, valoisaan, aurinkoiseen huoneeseensa. Pöydälle sijotettiin pikkunen pesusoikko, jossa oli lämmintä vettä; ja sen lähelle ryhmitettiin saippua, sieni, ihojauhetta, pyyhinliinoja, flanellia, kampa ja harja, ja läheiselle tuolille levitettiin vauvan puhtaita liinavaatteita. Aina kun jokin esine ilmestyi näkyviin ja pantiin paikallensa, kirkaisi Himmu ihastuksesta, sillä pesu ja pukeminen tuntui olevan hänestä melkein yhtä ihanaa kuin syöminen. Kuinka villissä hän olikaan sill'aikaa, kun mamma häneltä riisui vaatteita! Vauva käpersi hyppysensä ihan hurmaantuneena kiinni pikku yöpaidan hijoihin sisäpuolelta, kun sitä kiskottiin hänen yltään. Hän yritti myös itse päästää kenkiä jaloistaan, ja kun mamma häntä rauhottaakseen pisti hänelle käteen toisen kengän, alkoi hän intohimoisesti imeä sen kärkeä. Hän nipisti sukkiaan pikkuruisilla varpaillaan ja sitten potkaisi ne hurjasti menemään; hän rimpuili ja kiemurteli joka taholle, kun paitaa riisuttiin, ja kun vihdoin tämä viimeinen vaatekappale vedettiin hänen yltään pään kautta, joka siten oli hetkeksi jäänyt piiloon, ja mamma pään taas ilmestyessä huudahti: "Tui tui!" purskahti Himmu iloiseen, herttaiseen naurunkikatukseen, joka pani mamman väsyneet kasvot kauttaaltaan hymyilemään, niin että hän oli sata kertaa suloisempi näöltään, kuin se sievä tyttö, jonka hänen miehensä oli nainut kymmenen vuotta takaperin.
Ja sitten kylpy — se se jotakin oli! Ensiksi pestiin Himmun kasvot ja pää. Tästä hän tosin ei erinomaisesti riemastunut, sillä hänen silmiinsä meni vettä, eikä mamma mitenkään sallinut hänen imeä pesusientä, vaikka hän voimainsa takaa sitä tavotteli. Mutta kun pikku kasvot oli pyyhitty kuiviksi ja niin iso kappale Himmun muuta olemusta laskettu veteen kuin pesusoikkoon mahtui, niin sepä vasta oli autuutta! Hän potki, hihkui, roiski, kikatti, reistaili ja riemuitsi kaikilla kielillä mitä osasi. Hän kiemurteli joka puolelle ja tavotteli pesuastian reunaa; hän yritti juoda, vaan horjahti suulleen ja alkoi itkeä, kääntäen kuitenkin heti taas nauruksi, ja virnisti mammalle ja väänteli päätään eri puolille nähdäkseen, oliko kellään muulla näin lystillisiä kujeita. Sitten hän suoritti samat temput uudestaan, tosin hieman muuttuneessa järjestyksessä, mutta ainoankaan kohdan jäämättä pois ohjelmasta. Kerran hän kuitenkin joutui niin haltioihinsa, että hänen sitä osottaaksensa täytyi paiskata päänsä rennosti taaksepäin; mamman käsi oli kyllä varalla takana, mutta pikku selkä oli käynyt vedessä niin liukkaaksi ja ponnahdus oli niin arvaamaton, että Himmu läiskähti selälleen ja pulisi vedessä, ja silloin pikku jalat, kädet, pääkkönen ja pelästynyt huuto pyrkivät kaikki yht'aikaa ilmoille. Mutta mamma pelasti hänet, kuunteli kauhistuneen vauvan selityksiä ja tyynnytti hänen mielensä, niin että hän taas uskalsi mennä leikkimään, kunnes mamman mielestä vauva ei enää saanut kauvempaa viipyä vedessä. Nyt Himmu pantiin makaamaan mamman syliin kuivalle lämpöiselle pyyhinliinalle, peitettiin toisella liinalla ja hellästi puristettiin ja hierottiin ihan kuivaksi, ja sitten hänet puuteroittiin. Näin pitkälle päästyä mamma suuteli häntä niin ylt'ympäri, että vauva näytti pikkuselta kuvapatsaalta, joka oli ollut ruusujen pommitettavana ja saanut niiltä muistoksi lukemattomia heleitä täpliä. Nyt seurasi pukeminen, vaikka se kohtasikin melkoista vastustusta, ja lopuksi vauvan untuvapäätä harjattiin joka puolelta niin, että hennot suortuvat pääsivät vapaasti aaltoilemaan. Vauva huoahti nyt hiljaa, vaipui pehmoisesti mamman syliin ja parin minuutin päästä nukkui sikeätä unta, ja sellaisesta suloisesta pikku suukkosesta kulki vienon vienoja hengähdyksiä, samalla kun vauvasta tuli niin erinomaisen hieno tuoksu! Silloin mamma tunnusti itsensä onnellisimmaksi vaimoksi koko maan päällä eikä käsittänyt, miksi hänen oli tänä aamuna ollut niin raskasta, Mutta äkkiä kello löi puoli kymmenen, ja päivälliseksi hankittava paisti oli vielä teurastajalla!
Kiireesti mamma heitti vaipan ylleen ja pani hatun päähänsä, aikoen lähteä valikoimaan tärkeintä osaa päivälliseen, jonka piti heillä valmistua jo puolipäiväksi. Mutta juuri kun hän oli menossa ulos, muisti hän, ettei ollut tuntikauteen nähnyt Bobbokeria. Kun hän ei ollut myöskään kuullut pojan huutavan — sillä talon väestä jokainen tiesi varmasti kuulevansa, milloin tahansa poju korotti äänensä —, niin hänestä tuntui jokseenkin selvältä, ettei pojua ollut kohdannut mikään mieskohtainen onnettomuus. Mutta Bobbokerin kepposet eivät aina olleet sitä tunteellista lajia, joka sattuu kipeästi ainoastaan niiden tekijään, ja sen vuoksi mamma ryhtyi pikaiseen kotitarkastukseen. Heillä oli keittiöstä toiseen kerrokseen kulkeva nostolaitos ja tämän yhteydessä puhetorvi, jota myöten mamma nyt lähetti Bridgetille kysymyksen, mutta heti vastattiin sieltä, ettei ainakaan keittiössä ollut Bobbokeria. Pian tarkastettiin nyt alikerta ja sitten toisen kerroksen huoneet ja lopuksi ullakko, mutta missään ei näkynyt pahanteon merkkejä eikä pojuakaan. Silloin mammaa alkoi pelottaa; ehkä Bobboker oli pujahtanut ulko-ovesta sillä välin, kun se lasten mennessä kouluun oli avoinna? Tästä epäluulosta mamma joutui suureen tuskaan, sillä Bobbokerilla oli kauniit kellertävät kutrit, jotka olivat aina herättäneet kerjäläisten ja kulkurien huomiota, ja kukaties joku sellainen oli nyt pojan vienyt varkain pois saadakseen leikata häneltä tukan? Ja mitähän ne sitten tehnevät pojulle, kun ovat varastaneet häneltä kultakehyksen? Tokkopa niissä lie senkään vertaa omaatuntoa, että tuovat hänet takaisin? Ehkä ne ovat hänet tavanneet kaukana kotoa, sillä kolmivuotiaat pojat voivat marssia koko vinhaan, kun ei mikään omainen ole niiden mukana. Jos niin on sattunut, mitä sitten on Bobbokerille tehty? Ovatkohan ne antaneet pojun jollekin kauhealle akalle, joka siitä kasvattaa varkaan? Mamma oli vähällä menettää järkensä näissä ajatuksissa ja juoksi yhä huoneesta toiseen, katsoen joka soppeen ja vuoteiden alle ja huudellen:
"Bobboker! Mamman poju!"
Äkkiä hän tapasi eteisessä Bridgetin, jonka koko hahmoa hytkytti jokin lystillinen seikka.
"Tuleekos rouva tänne katsomaan?" sai Bridget sanottua, vaikka niin kovin nauratti.
"Onko poju siellä —onko?" hätäili mamma.
"On niinkin", selitti Bridget ja lähti edeltä alakertaan.
Kun mamma nyt oli arvaamatta päässyt kaikesta tuskastaan, oli hän niin onnellinen, ettei voinut sanaakaan lausua. Sitä vastoin Bridget päästi tuon tuostakin kuuluville eräänlaisia repäiseviä äänenpurkauksia, kunnes ehdittiin keittiökerrokseen. Sitten hän painoi sormen huuliaan vasten ja varpaillaan hiipien saattoi mamman kellariin. Siellä mamma sai yksinäisen kaasuliekin hämärtävässä valossa nähdä pojunsa hiilikasassa, — tahriintuneimman vaan ilmeisesti onnellisimman pikku veitikan, mitä maailmassa voi olla. Nyt ne naurut ja huudahdukset, joita Bridget oli minuutin verran pidätellyt, räjähtivät ilmoille sellaisena huumaavana purkauksena, että Bobboker olisi pelästyneenä ihan varmaan lentänyt ulos pikku nahoistaan, jos se olisi ruumiillisesti käynyt päinsä. Mamma kaappasi hänet syliinsä ja hoki:
"Voi kultu, kultu! Häijy, herttainen, musta pikku nokikolari, etkö sinä tiedä, ettei hiilikasa ole mikään sopiva leikkipaikka mamman omalle suloiselle kultupojalle?"
"Hiilet on nii lysti," sanoi Bobboker, kietoen kätensä mamman kaulan ympäri; "kaikki nii mustii ja 'ileit kun papan 'unnuntaihattu".
Mamma vei lapsen keittiöön, tarkasteli häntä eri puolilta ja huokaili:"Ohhoh sinua!" Sitten hän käski Bridgetin pitää silmällä, ettei pojupääsisi uutta pahaa tekemään, kunnes hän palaisi ostoksilta vaihtamaanBobbokerin pukua ja väriä.
Kotoa lähtiessään rouva Mayburn sovitteli vaippansa taas kohdalleen, sillä hänestä tuntui, että Bobbokerin nostaminen oli saattanut hänen pukunsa kaikin tavoin epäkuntoon. Pian hän sitten tunnusteli salavihkaa nappia, joka hänellä oli edessä ylimmäisenä, kun muuan hänen ohitseen mennyt rouva oli näkynyt sitä niin merkillisesti silmäilevän. Mammasta itsestäänkin tuntui, että nappi oli hieman sivulla, ja sen vuoksi hän pikkusen nykäisi sitä toiselle puolen. Sitten näytti taas siltä, että oli tullut siirrettyä ehkä liiaksikin, sillä seuraava rouva, jonka hän kohtasi, katsoi myös tiukasti tuohon samaan nappiin. Nyt mammaa alkoi koko vaippa jo hermostuttaa; hän tarkasteli nappiriviä etupuolella, ja todella se näyttikin kulkevan hiukkasen vinoon oikealle puolen — taikka ei, paremmin vasemmalle —, ei oikein sinnekään. Hän ei olisi kuolemakseen osannut sanoa, minne päin vinossa se oli, mutta yhdestä asiasta hän ainakin oli varma: mikä tahansa oli syynä, mutta tuollainen tarkasteltavaksi joutuminen oli ihan kauheata! Kuinka toiset rouvat, jotka arvatenkin ovat äitejä ja emäntiä kuten hänkin, kehtaavat noin pikkumaisen tarkasti mokomaa asiaa huomata ja saattaa hänet semmoiseen tuskaan! Jos nyt olisi ollut iltapuoli tai sunnuntai, jolloin hän, kuten muutkin rouvat, koetti esiintyä niin huolellisessa asussa kuin suinkin, niin ei hän välittäisi, vaikka katselisivat miten paljon tahansa; olihan hänellä mielestään jokseenkin yhtä paljon aistia kuin useimmilla muilla.
Kuka tietää, miten kauvan hän olisi jatkanut mielipahansa yllyttämistä yhä katkerammaksi, ellei hän lopulta olisi joutunut kauppatorille. Siellä hän tänään toimitti ostoksensa hyvin nopeasti, vaikka hänen tapansa muuten oli huolellisesti valikoida. Sitten hän poikkesi sokerileipuriin, sillä Bobboker odotti häneltä aina tuomisia, kun hän vähänkään kävi kaupungilla. Mutta se vanha rouva, joka siellä myyskenteli makeisia, näytti myös kiinnittävän huomionsa hänen vaippansa ylimmäiseen nappiin, ja mamman ilkeä hävyntunne kuohahti häneen takaisin kuin karmiva aalto, jota vihan myrsky kiidättää. Vanha rouva kurkotti itseään puotipöydän ylitse ja kuiskasi kahdenkesken:
"Kuulkaas, rouva, teillä on leuvassanne pilkku; jos tahdotte, niin täällä toisessa huoneessa on peili ja pesukaappi."
Mamma pujahti heti oviverhojen taakse. Matkaa puodista peilin luo ei ollut paljoa enempää kuin puoli tusinaa askelta, mutta sillä välin mamma ehti jo kuvitella, mitä kaikkea hänestä olivat ajatelleet ne, jotka olivat hänet nähneet. Vai pilkku? Pikku peilissä hän näki mustan jäljen, joka ulottui posken alapuolelta pitkin leukaa ja kaulaa. Se näytti mammasta hyvinkin kolme jalkaa pitkältä, ja todella sillä olikin pituutta runsaasti kolme tuumaa, kun taas leveys tarkalleen vastasi pikkusta nokista etusormea, jolla Bobboker huomaamatta oli pyyhkäissyt mamman kasvoja päästessään hiilikasalta mamman syliin. Hyi! Mamma otti pyyhinliinan ja saippuaa ja hankasi tuota kauheaa juovaa niin kauvan, että sen sijalle tuli hyvin punainen. Sitten hän lähti puodista niin kiireesti, että tuskin muisti kiittää ja kokonaan unhotti makeiset.
Hänen olisi pitänyt tietää, ettei hänellä ollut juuri mitään syytä pelätä tapaavansa ainoatakaan äskeisistä kiusottaneista rouvista sillä lyhyellä matkalla, mikä hänellä oli astuttavana sokerileipurin myymälästä kotiinsa, mutta oli miten oli, posket hänellä hehkuivat häpeästä ja silmät harmista. Kaiken onnettomuuden lisäksi hänet vielä tapasi kadulla muuan vanhahko keikari, joka aina oli komeasti puettu ja kohtelias, mutta hänelle kerrassaan vastenmielinen. Hänen täytyi nyt pysähtyä, kun tuo herra häntä puhutteli ja imelillä kohteliaisuuksilla ylisti hänen kukoistavaa näköään. Hän pääsi kuitenkin kotiin, ennenkuin mielenpurkaus vei hänestä voiton, mutta ei sekuntiakaan enää ollut varalla. Hän lyyhistyi istumaan eteisestä nousevien portaiden alimmalle askeleelle ja unhotti miehensä ja lapsensa ja ihan Himmunkin ja toivoi, ettei ilmoisna ikinä olisi mennyt naimisiin. Tosin hän myönsi, ettei asiaa nyt enää voitu muuttaa, mutta jos yksikään hänen tyttäristään pyrkisi miehelään, niin hän salpaisi sen lapsen lukkojen taakse, kunnes jokin miljoonamies tulisi kosimaan, eikä tämäkään ennen saisi hänen tytärtään, kuin hän itse olisi nuorelle rouvalle valikoinut ja opettanut palvelijoita niin monta, että kerrankin riittäisi. Muuten Bobboker oli jo tulossa niin vanhaksi, ettei yhtään tarvinnut mennä semmoisiin likapesiin leikkimään, ja kyllä sitä nytkin sieti jo rangaista; niin, parasta oli heti läpsäyttää pojua oikein tuntuvasti, sillä mikäs hänet pakotti sinne hiilikasaan ja sillä tavalla.
* * * * *
Tällöin mamma oli jo noussut seisaalle mennäkseen keittiöön ohjaamaan Bridgetiä päivällisen valmistamisessa. Samassa kun hän avasi oven, kuuli Bobboker hänen tulevan, kääntyi häneen päin, kasvoillaan niin enkelimäinen hymy, ettei sitä hänen nokisuutensa voinut pilata, ja huudahti ihastuneena:
"Mamma tulee!"
Ja mamma — Jumalan kiitos, että rakkaus on niin epäjohdonmukainen! — mamma sieppasi pikku veitikan syliinsä ja suuteli häntä aika lailla, huomaamatta tai välittämättä, pojuunko hänen huulensa koskivat vai nokeen.
Yksi asia oli nyt ainakin varma; ennenkuin Himmu heräisi ja lapset ja hänen miehensä palaisivat, olisi hänellä kokonaista kaksi tuntia käytettävänään käyntipukunsa korjaamiseen, jonka helma oli jo kulunut hyvin rikkinäiseksi ja niin merkillisen itsepäisesti aina pyrki ihmisten silmiin, milloin tahansa hän vierasten läsnäollessa sattui katsahtamaan hameensa laahukseen. Hän siis jätti Bobbokerin Bridgetin haltuun ja kiirehti yläkertaan ja työhön.
Ensin hän ryhtyi ratkomaan helmanauhaa irti neuloksesta ja ehtikin jo koko pitkälle, vaikka tämä työ oli niin kovin ikävää, mutta juuri kello yhdentoista jälkeen Bridget toi hänelle käyntikortin, jossa mamma näki nimen "Rouva Marston Ballamore".
Mamman mieleen tuli yht'äkkiä kaikenlaisia ajatuksia. Hän olisi todellakin suonut, että rouva Marston Ballamoren kaltaiset, jotka olivat rikkaita ja aina moitteettomasti puettuja, tulisivat tervehtimään ainoastaan niinä iltapuolina, jolloin mamma varsinaisesti otti vieraita vastaan ja varmasti oli itsekin hyvin puettuna ja samalla tiesi, että vierashuone oli täydellisesti kunnossa. Mutta nyt, kun vierashuoneessa arvatenkin vallitsi se epäjärjestys, johon hän ja hänen miehensä olivat eilen sen jättäneet, kun olivat koko illan siellä vetelehtineet, — piaano täynnä musiikkirojua, työlamppu toisella puolen nuottitelinettä, alustana sanomalehti! Eikä hänellä ollut mitään parempaa otettavana ylleen kuin jokseenkin yksinkertainen merinohame, sillä hänen sievä aamupukunsa — jossa hän mielestään näyttikin niin sievältä kuin kukaan miten tahansa puettuna — oli saanut toiseen olkapäähänsä tahran, kun toissapäivän aamuna Himmun huulista oli siihen jäänyt raparperisiirappia. Vaan eihän tässä auttanut harmitella; mamma siis pukeutui merinohameeseen, korjasi tukkaansa sen verran kuin parissa minuutissa ehti, pyyhkäisi kostealla pyyhinliinalla sormistaan kaiken nöyhdän ja pölyn, mitä ratkomisesta oli tullut, ja astui vierashuoneeseen pyytämään anteeksi sitä, että näin pitkäksi aikaa oli jättänyt rouva Marston Ballamoren odottamaan.
Mutta vieraan ei ollutkaan sillä välin tarvinnut yksikseen odotella, sillä Bobboker oli uhrautunut häntä huvittamaan. Poju oli seurannut Bridgetiä yläkertaan, kun ovikello soi, ja jaksamatta kulkea niin nopeasti kuin Bridget hän oli päässyt vierashuoneeseen juuri silloin kun palvelija oli mamman huoneessa. Kun mamma tuli paikalle, oli poju parhaansa mukaan pitämässä vieraalle seuraa. Tällöin rouva Ballamore osasi erinomaisen sievästi vaihtaa pojun kanssa kohteliaisuuksia ja samalla kuitenkin pidätellä häntä pääsemästä kiinni pukuunsa tai hansikoittuihin käsiinsä, jotka näyttivät erityisesti miellyttävän Bobbokeria. Mammaakin olisi tämä kaikki suuresti huvittanut, jos hänen esteettiset tunteensa olisivat nyt olleet siinä rauhaisassa tasapainossa, joka on niin tarpeen, jos tahtoo seuraelämän suloja oikein arvostella. Mutta asian ollessa tällä kannalla mamma punastui kovasti, karkotti pikku veitikan aika vauhtia, pani hänen jälkeensä oven kiinni ja tarjosi vieraalleen seikkaperäisiä selityksiä, jolla aikaa Bobboker oven raosta julisti vastalauseitaan niin äänekkäästi kuin jaksoi. Mamma luuli Bridgetin kuulevan, kuinka poju huusi, ja tulevan viemään hänet pois, mutta Bridget oli juuri silloin hakkaamassa muhennosta sitä vuonanreittä varten, jonka mamma oli päivälliseksi ostanut. Ei auttanut muu kuin jättää vieras hetkiseksi yksin ja mennä ruokahuoneeseen puhumaan Bridgetille puhetorven kautta. Sitten mamma palasi rouva Ballamoren luo ja sai kuulla kerrottavan, kuinka vilkas ja älykäs pikku miekkonen Bobboker oli, ja samalla ajatella itsekseen, ettei inhottavista asioista mikään ollut niin vastenmielinen, kuin hienojen rouvien tapa silitellä juuri sitä, mistä he vähimmin pitivät. Pian hän kuitenkin taas pääsi hyvälle tuulelle, kun vanha rouva oli koko olennoltaan niin herttainen ja säädyllinen, ja vietti siten todellakin hauskan neljännestunnin. Mitä rouva Ballamoreen tuli, niin astuessaan vihdoin vaunuihinsa hän vaihtoi sen ilmeen, jota hän kasvoillaan näytti vieraille, toiseen sangen vakavaan, kun hänen mielessään heräsi se toivomus, että hänen omalla naimisissa olevalla tyttärellään olisi niin kukoistava näkö, niin varma luonne ja niin suloiset lapset kuin rouva Mayburnilla. Mutta tästä ei mamma tiennyt mitään, vaan ajatteli ainoastaan, kuinka suotavaa olisi, että hänellä, päästyään rouva Ballamoreen ikään, olisi vain täysikasvuisia lapsia, jotta hänkin voisi esiintyä sellaisena, jonka pukua tai mieltä ei mikään näy pääsevän häiritsemään.