"Totta vie! Mitä kuninkuus on? Kruunu, eikä siihen kajota, hornan nimessä! Mitä on kuningatar? Nainen, niin juuri, nainen, ja siihen kajotaan."
"Kajoatteko häneen?" huudahti Filip punastuen suuttumuksesta ja ylenkatseesta ja liitti näihin sanoihin niin ylpeän liikkeen, ettei yksikään nainen olisi voinut häntä katsella rakastamatta eikä yksikään kuningatar ihailematta.
"Sinä et sitä usko, tietysti et. No hyvä, —" sanoi ukko matalalla, ilkeällä äänellä, hymähtäen riettaasti, "kysy herra de Coignylta, kysy herra de Lauzunilta, kysy herra de Vaudreuililta."
"Vaiti, vaiti, isä!" huudahti Filip kumeasti, "taikka, kun en näistä kolmesta herjauksesta voi teitä kolmasti lävistää miekallani, niin lävistän itseni, sen vannon, ja armotta, heti paikalla!"
Taverney peräytyi askeleen, käännähti ympäri niin kevyesti kuinRichelieu kolmikymmenvuotiaana, ravisti puuhkaansa ja sanoi:
"Jaa, jaa, elukat ovat tyhmiä: hevonen on aasi, kotka on hanhi, kukko on kuohilas. Hyvästi, sinusta on ollut huvia! Luulin olevani esi-isä, jokin Kassander, mutta nyt minussa ilmeneekin jokin Valerus, Adonis, Apollo. Hyvästi!"
Ja taas hän pyörähti kantapäillään.
Filip oli käynyt synkäksi; hän pysäytti ukon puolikäännöksessä.
"Ettehän ole tarkoittanut, mitä puhutte, isäni?" sanoi hän. "Sillä jalosukuisen aatelismiehen, kuten teidän, on mahdotonta uskottaa tuollaisia parjauksia, joiden alkuunpanijat eivät ole vain naisen ja kuningattaren, vaan samalla kuningasvallan vihollisia."
"Vielä hän epäilee, pahkahupsu!" ivasi Taverney.
"Oletteko puhunut totta, niinkuin puhuisitte Jumalan edessä?"
"Olen kun olenkin."
"Jumalan edessä, jota lähestytte joka päivä!"
Nuori mies oli itse jatkanut niin ylenkatseellisesti keskeyttämäänsä puhelua; tämän edun huomasi parooni ja astui taas likemmäksi.
"Luulisin", sanoi hän, "että minussa on hiukan aatelismiestä, herra poikani, ja etten valehtele… aina."
Tämä "aina" tuntui vähän naurettavalta, mutta Filip ei nauranut.
"Te siis arvelette", sanoi Filip, "että kuningattarella on ollut rakastajia?"
"Mokomakin uutinen!"
"Ne, jotka nimititte?"
"Ja muita… mistä minä tiedän? Kysy kaupungilta ja hovilta. Täytyy olla Amerikasta tullut, ellei tiedä, mitä puhutaan."
"Ja kutka puhuvat, monsieur? Kurjat häväistyskirjailijat?"
"Ahaa! Vai pidätkö minua uutistenlevittäjänä?"
"En, ja sehän juuri on onnetonta, että teidän kaltaisenne toistavat sellaisia häväistyksiä, jotka muuten häipyisivät kuin epäterveelliset huurut pimittämästä ihaninta aurinkoa. Juuri te ja muut ylimykset, kun kertaatte näitä huhuja, annatte niille kauhean sitkeyden. Voi, isäni, älkää Herran tähden enää puhuko semmoisia asioita!"
"Puhun sittenkin."
"Ja miksi niin teette?" huudahti nuori mies jalkaa polkien.
"Siksi", vastasi ukko, takertui poikansa käsivarteen ja katseli häntä hymyillen kuin paholainen, "että saisin sinut uskomaan olleeni oikeassa, kun sanoin: Filip, kuningatar kääntyy; kuningatar etsii; kuningatar ikävöi; riennä, riennä, kuningatar odottaa!"
"Taivaan nimessä", huudahti nuori mies peittäen kasvonsa käsillään, "vaietkaa, isä, muuten teette minut hulluksi!"
"Todellakaan en sinua ymmärrä, Filip", sanoi ukko. "Onko rakastuminen rikollista? Sehän todistaa, että ihmisellä on sydän. Eikö tämän naisen silmistä, äänestä, käytöksestä näy mitä hänellä on sydämessä? Hän rakastaa, kuuletko? Mutta sinä olet filosofi, puritaani, kveekari, Amerikan ihminen, sinä et rakasta. Jätä hänet siis katselemaan, käännähtelemään, odottelemaan, loukkaa häntä, ylenkatso, hylkää, sinä Filip, nimittäin:Josef de Taverney!"
Ja nähtyään, mitä nämä julman ivallisesti korostetut sanat vaikuttivat, riensi pieni ukko tiehensä kuin kiusaaja annettuaan ensi neuvon rikokseen.
Filip jäi yksin paisunein sydämin, kuohahtelevin miettein; ei huomannut sitäkään, että oli jo puolen tuntia seissyt kuin naulattuna yhteen paikkaan, että kuningatar oli lopettanut kierroksensa ja nyt palasi katsahtaen häneen, kunnes kuningatar ohitse kulkiessaan huusi saattueensa keskeltä:
"Nyt lienette jo kyllin levännyt, herra de Taverney? Tulkaa siis, ei täällä kukaan muu niin kuninkaallisesti osaa kuljettaa kuningatarta. Antakaa tilaa, herrat!"
Filip riensi hänen luokseen sokeana, hurjana, huumaantuneena.
Laskiessaan kätensä reen selkämykseen hän tunsi liekehtivänsä; kuningatar oli veltosti nojautunut taaksepäin; nuoren miehen sormet olivat hipaisseet Marie-Antoinetten hiuksia.
Vastoin hovitapaa oli salaisuus uskollisesti säilynyt Ludvig XVI:n ja Artoisin kreivin kesken. Kukaan ei tiennyt, mihin aikaan ja miten herra de Suffren saapuisi.
Kuningas oli illaksi kutsunut peliseurueen. Kello seitsemän hän astui sisään perheensä prinssien ja prinsessojen kanssa. Kuningas tuli taluttaen kuninkaallista prinsessaa, joka oli vasta seitsenvuotias. Seura oli lukuisa ja loistava.
Sillä välin, kun kaikki järjestyivät paikoilleen, lähestyi Artoisin kreivi hiljaa kuningatarta ja kuiskasi:
"Katsokaapa hieman ympärillenne. Mitä näette?"
Kuningatar silmäili joka taholle, tarkasteli tiheitä kohtia, tutki tyhjät välit, mutta ei huomannut muuta kuin kaikkialla ystäviä, kaikkialla palvelijoita ja heidän joukossaan Andréen ja hänen veljensä.
"Täällä näkyy hyvin miellyttäviä kasvoja", vastasi hän.
"Älkää katselko, keitä meillä on, kälyni, vaan kuka meiltä puuttuu."
"Ahaa, se on kun onkin totta!"
Artoisin kreivi alkoi nauraa.
"Vielä poissa", jatkoi kuningatar. "Voi, pitääkö hänen aina minua karttaa?"
"Ei", sanoi Artoisin kreivi. "Kuje vain venyy.Monsieuron mennyt tulliportille odottamaan herra de Suffrenia."
"Mutta sitten en ymmärrä, miksi nauratte, lanko!"
"Vai ette sitä ymmärrä!"
"En ollenkaan; josMonsieuron tulliportilla vastaanottamassa herra de Suffrenia, on hän ollut meitä sukkelampi, siinä kaikki, sillä hän saa ensimmäisenä julkisesti onnitella vierastamme."
"Kas niin, rakas käly", vastasi prinssi yhä nauraen, "te vähäksytte meidän valtioviisauttamme. Hän on kyllä mennyt Fontainebleaun tulliportille tapaamaan sankariamme, se on totta, mutta meidän puolestamme on joku odottamassa samaa sankaria Villejuifin kievarissa."
"Todellako?"
"Niin että", jatkoi Artoisin kreivi,"Monsieursaa yksin värjötellä tullipuominsa ääressä, kun taas kuninkaan määräyksestä herra de Suffren kiertää Pariisin ja saapuu suoraan Versaillesiin, jossa häntä odotamme."
"Mainiosti keksitty!"
"Ei ainakaan huonosti, ja siitä olenkin itseeni tyytyväinen. Ruvetkaa nyt pelaamaan, kälyni!"
Tällä hetkellä oli pelisalissa vähintään sata ylhäisintä henkilöä:Condén prinssi, Penthièvren ja Trémouillen herttuat, prinsessat.
Kuningas yksin huomasi, että Artoisin kreivi nauratti kuningatarta, ja ollakseen edes jotenkin mukana heidän salajuonessaan hän loi heihin hyvin merkitsevän katseen.
Uutinen komentaja de Suffrenin tulosta, kuten jo sanoimme, ei ollut päässyt leviämään, mutta ei oltu kuitenkaan voitu ehkäistä, että kaikkien mielissä pyöri jokin aavistus; että jokin salaisuus paljastuisi; että jotakin uutta tapahtuisi. Jokin outo harrastus valtasi tämän ylhäisen maailman, jossa pieninkin tapahtuma käy kohta tärkeäksi, kun hallitsija on paheksuen rypistänyt kulmakarvojaan tai hyväksyen hymyillyt.
Kuningas, jonka tapana oli pelata vain yhden écun [entinen kultaraha, arvoltaan 6 livreä; nykyään se merkitsee 3 frangia. —Suom.] panoksella, rajoittaakseen prinssien ja hoviherrain peliä, ei huomannut panneensa taskustaan pöydälle kaikki kultarahat. Kuningatar, näytellen osaansa mainiosti, puhui politiikkaa ja eksytti seuran huomiota, ollen kovin innostuvinaan peliinsä.
Filip, joka sai ottaa osaa tähän peliin ja istui vastapäätä sisartaan, nautti yhtaikaa kaikilla aisteillaan tästä tavattomasta, huumaavasta suosiosta, jolla häntä odottamatta hyväiltiin.
Vastoin tahtoaankin hän muisteli isänsä sanoja. Hän kysyi itseltään, eikö hänen isänsä, joka oli nähnyt kolme tai neljä suosikkivaltaa, saattaisi tarkoin tuntea aikojen ja tapojen historiaa; eikö tämä puritaanisuus, joka läheni jumaloimista, ollut niitä naurettavaisuuksia, joita hän oli mukanaan tuonut kaukaisista maista.
Tuo kuningatar, niin runollinen, niin kaunis, niin herttainen — eikö hän olisikaan muuta kuin erinomainen kiemailija, jonka mieli teki liittää muistoihinsa yksi intohimo lisää, niinkuin hyönteistutkija kiinnittää laatikkonsa pohjaan jonkin perhosen välittämättä siitä, mitä itikka-parka kärsii sydän neulan lävistämänä.
Eikä kuningatar sittenkään ollut tavallinen nainen, jokapäiväinen luonne. Hänen luomansa katse merkitsi jotakin, hänellä kun aina oli selvillä joka silmäyksensä kantavuus.
"Coigny, Vaudreuil", toisti Filip, "ovat rakastaneet kuningatarta ja saaneet vastarakkautta. Voi, miksi tämä parjaus on niin kaamea, miksi ei ainoakaan valonsäde pujahda tähän syvään hornaan, jota sanotaan naisen sydämeksi, ja joka kuningattaren sydämenä on vieläkin syvempi?"
Ja kylliksi pyöriteltyään mielessään näitä kahta nimeä Filip katseli herroja Coignyta ja Vaudreulia, jotka olivat sattumalta joutuneet vierekkäin pöydän päähän ja istuivat siellä katsellen aivan toisaalle kuin missä kuningatar oli, kylmäkiskoisina, melkeinpä huolimattomina.
Silloin Filip tuumi itsekseen olevan mahdotonta, että nuo kaksi miestä olivat rakastaneet ja nyt pysyivät noin tyyninä, että he olivat saaneet rakkautta ja nyt olivat noin huolimattomia. Oi, jos kuningatar rakastaisi häntä, hullaantuisi hän onnesta; jos kuningatar rakkautensa unohtaisi, surmaisi hän itsensä epätoivosta.
Ja herroista de Coignysta ja Vaudreuilista Filip käänsi silmänsä kuningattareen. Yhä haaveissaan hän tiedusti tältä niin puhtaalta otsalta, niin käskevältä suulta, niin majesteettiselta katseelta; hän pyysi tämän naisen kaikkia suloja paljastamaan kuningattaren salaisuuden.
Ei, ei, pelkkää parjausta kaikki nuo epämääräiset huhut, jotka alkoivat liikkua kansassa ja joille vain hovin harrastukset, vihat tai juonet soivat vähänkään tukea.
Näin pitkälle oli Filip päässyt mietteissään, kun henkivartijain salissa kello löi neljännestä vaille kahdeksan. Samassa kuultiin vilkasta hälinää.
Mainitusta salista kuului hätäisiä askelia. Pyssynperät jysähtivät kivilattialle. Äänten tohina tunkeutui raollaan olevasta ovesta ja herätti kuninkaan huomiota, niin että hän paremmin kuullakseen käänsi päätään taaksepäin. Sitten hän antoi merkin kuningattarelle, joka käsitti sen ja kohta lopetti pelin. Kaikki pelaajat ottivat talteen edessään olevat rahat ja odottivat kuningattaren päätöstä. Kuningatar siirtyi suureen vastaanottosaliin, jonne kuningas oli jo ehtinyt mennä.
Kuningatarta lähestyi meriministeri de Castriesin ajutantti ja kuiskasi hänelle jotakin.
"Hyvä", vastasi kuningas, "menkää!" Sitten hän sanoi kuningattarelle:"Kaikki käy hyvin."
Jokainen loi naapuriinsa kysyvän silmäyksen; nuo sanat "kaikki käy hyvin" antoivat kaikille paljon ajattelemista. Äkkiä astui saliin marski de Castries ja kysyi äänekkäästi: "Suvaitseeko teidän majesteettinne ottaa vastaan komentaja de Suffrenin, joka saapuu Toulonista?"
Kun tämä nimi lausuttiin kovalla, riemastuneella, voitollisella äänellä, herätti se seurassa kuvaamattoman hälinän.
"Kyllä, monsieur", vastasi kuningas, "hyvin mielelläni."
Herra de Castries poistui. Melkein kaikki syöksyivät nyt ovelle päin, josta ministeri juuri oli mennyt.
Ei tarvita montakaan sanaa selittääksemme, miksi Ranska oli näin myötätuntoinen herra de Suffrenille, miksi kuningas, kuningatar ja kuninkaalliset prinssit pitivät niin tärkeänä saada ensimmäisinä häntä tervehtiä. Suffren on aitoranskalainen nimi, niinkuin Turenne, Catinat, Jean-Bart.
Siitä saakka, kun sodittiin Englannin kanssa, tai oikeammin viimeisestä taistelukaudesta rauhantekoon asti oli komentaja de Suffren suorittanut seitsemän meritaistelua ilman ainoatakaan tappiota; hän oli vallannut Trinquemalen ja Gondelourin, turvannut ranskalaisten alusmaat, puhdistanut meren ja opettanut intialaiselle ruhtinaalle Hyder-Alille, että Ranska on Euroopan valloista etevin. Meriammattinsa ohella hän oli osoittanut taitavan ja rehellisen välittäjän valtioviisautta, soturin urhoollisuutta ja taktiikkaa, älykkään hallitusmiehen kykyä. Rohkeana, uupumatonna, ylpeänä, kun asia koski Ranskan lipun kunniaa, hän oli väsyttänyt englantilaisia maalla ja merellä niin, etteivät nämä kopeat merimiehet uskaltaneet kehittää voittonsa alkua loppuun tai karata Suffrenin kimppuun, kun jalopeura näytti hampaitaan.
Taistelun jälkeen, jossa hän oli pannut henkensä alttiiksi yhtä uljaasti kuin mikä tahansa matruusi, hänet oli nähty inhimillisenä, jalomielisenä, sääliväisenä. Komentaja de Suffrenissa Ranska taas tapasi oikean meriurhon perikuvan, jollainen oli Jean-Bartin ja Duguay-Trouinin ajoista jäänyt hieman unohduksiin.
Emme yritäkään kuvata sitä hälinää ja ihastusta, jonka hänen tulonsaVersaillesiin herätti tähän juhlaan kutsutuissa ylimyksissä.
Suffren oli kuudenkuudetta ikäinen mies, pyylevä ja tanakka, katseissa tulta, liikkeissä ylevyyttä ja luontevuutta. Ketteränä, vaikka oli lihava, arvokkaana, vaikka oli vilkasliikkeinen, hän piti ylväästi pystyssä tukkaansa eli oikeammin harjaansa; kun hän oli tottunut selviämään kaikista pulmista, oli hän nytkin matkavaunuissa saanut vaihdetuksi pukua ja käherretyksi hiuksensa.
Hänen yllään oli sininen, kullalla kirjailtu takki, punaiset liivit, siniset housut; kaulaansa hän oli jättänyt sotilaskauluksen, jota vasten hänen mahtava leukansa pullistui tavattoman ison pään arvokkaana liitteenä.
Hänen astuessaan henkivartijain saliin oli joku kuiskannut pari sanaa herra de Castriesille, joka maltitonna käveli edestakaisin, ja silloin tämä oli huutanut:
"Herra de Suffren, hyvät herrat!"
Henkivartijat tarttuivat heti musketteihinsa ja asettuivat itsestään riviin, ikäänkuin olisi tullut Ranskan kuningas, ja komentajan sivuutettua heidät he järjestyivät hänen taakseen, säännöllisesti neljä vierekkäin, ikäänkuin hänen seurueekseen. Herra de Suffren puristi ministerin kättä ja tahtoi häntä syleillä, mutta toinen torjui sävyisästi sanoen:
"Ei, ei, herra, en tahdo eräältä itseäni arvokkaammalta riistää onnea saada ensimmäisenä teitä syleillä."
Ja sitten hän vei herra de Suffrenin Ludvig XVI:n luo.
"Herra komentaja!" huudahti kuningas säteillen, nähdessään hänet; "tervetuloa Versaillesiin! Tuotte tänne kunniaa, tuotte kaikkea, mitä sankarit voivat maan päällä aikalaisilleen antaa; jälkimaailmasta en puhu, se on teidän omanne. Syleilkää minua, herra komentaja!"
Herra de Suffren oli notkistanut polvea, mutta kuningas sydämellisesti, että koko seurassa kulki riemun kohina. Arvonanto majesteettia kohtaan esti kuitenkin puhkeamasta hyvä-huutoihin.
Kuningas kääntyi kuningattareen päin.
"Madame", sanoi hän, "tässä on herra de Suffren, Trinquemalen jaCondelourin voittaja, englantilaisten naapuriemme kauhu, minunJean-Bartini!"
"Monsieur", sanoi kuningatar, "minun asiani ei ole pitää teille ylistyspuhetta, mutta tietäkää, että jokainen Ranskan kunniaksi ampumanne kanuunanlaukaus on sydäntäni sykähdyttänyt ihailulla ja kiitollisuudella teitä kohtaan."
Tuskin oli kuningatar puhunut, kun Artoisin kreivi läheni mukanaan poikansa, Angoulêmen herttua.
"Poikani", sanoi hän, "tuossa näet sankarin. Katsele tai kasti, sillä sellainen on harvinaisuus."
"Monseigneur", vastasi pikku prinssi isälleen, "äsken luin Plutarkoksessa suurista miehistä, mutta en nähnyt heitä. Kiitos, että näytitte de Suffrenin!"
Ympärillä olevien sorinasta saattoi lapsi käsittää lausuneensa sanoja, jotka jäisivät muistiin.
Sitten kuningas tarttui herra de Suffrenin käsivarteen ja aikoi viedä hänet työhuoneeseensa saadakseen maantieteilijänä puhella hänen kanssaan matkoista ja sotaretken vaiheista. Mutta herra de Suffren esteli kunnioittavasti.
"Sire", sanoi hän, "koska teidän majesteettinne katsoo hyväksi minulle osoittaa niin suurta kunniaa, niin suvainnette, että…"
"Pyydättekö jotakin, herra de Suffren?"
"Sire, eräs upseerini on niin ilmeisesti rikkonut sotakuria vastaan, että mielestäni vain teidän majesteettinne voi asiassa tuomita."
"Kah, herra de Suffren", sanoi kuningas, "toivoin ensi pyyntönne koskevan jotakin suosionosoitusta eikä rangaistusta."
"Sire, minulla oli kunnia sanoa, että teidän majesteettinne on itse päättävä, mitä on tehtävä."
"Kuuntelen."
"Viimeisessä taistelussa se upseeri, jota tarkoitan, palveliSévère-laivalla."
"Sillä, joka laski lippunsa", huomautti kuningas rypistäen kulmakarvojaan.
"Sire, sen kapteeni oli todellakin laskenut lippunsa", myönsi herra de Suffren kumartaen, "ja englantilainen amiraali, sir Hughes, oli jo lähettänyt veneen ottamaan kaapatun laivan haltuunsa, mutta kun Sévèren luutnantti, joka valvoi välikannen pattereita, oli huomannut ammunnan lakanneen ja itsekin saanut käskyn lopettaa kanuuniensa tulen, kiirehti hän ylös kannelle ja näki siellä lipun lasketuksi ja kapteenin valmiina antautumaan. Pyydän teidän majesteettianne suomaan anteeksi, mutta silloin hänessä kuohahti ranskalainen veri. Hän tarttui lippuun, johon hänen kätensä ulottui, sieppasi vasaran ja käskien taas aloittaa tulen ryhtyi naulaamaan lippua kiinni viirin alle. Juuri tämä seikka pelasti Sévèren teidän majesteetillenne."
"Kaunis temppu!" sanoi kuningas.
"Uljas teko!" huudahti kuningatar.
"Niin, sire, niin, madame; mutta raskas rikkomus kuria vastaan. Käskyn oli antanut kapteeni, luutnantin oli toteltava. Pyydän siis armoa tälle upseerille, sire, sitäkin hartaammin, kun hän on sisarenpoikani."
"Sisarenpoikanne!" ihmetteli kuningas, "ettekä ole hänestä puhunut minulle!"
"En, en kuninkaalle; mutta minulla on ollut kunnia antaa siitä selostus meriministerille pyytäen, ettei hän mitään mainitsisi teidän majesteetillenne, ennenkuin toimittaisin syylliselle armahduksen."
"Myönnetään, myönnetään", huudahti kuningas, "ja lupaan jo ennakolta suojella jokaista kurinrikkojaa, joka osaa sillä tavoin kostaa Ranskan lipun ja kuninkaan kunnian puolesta. Teidän olisi pitänyt, herra komentaja, esittää se upseeri minulle."
"Hän on täällä", vastasi herra de Suffren, "ja koska teidän majesteettinne sallii…"
Herra de Suffren kääntyi ja sanoi:
"Tulkaa lähemmäksi, herra de Charny."
Kuningatar säpsähti. Tämä nimi herätti hänen mielessään niin tuoreen muiston, ettei se ollut vielä häipynyt.
Herra de Suffrenin ympärille ryhmittyneistä henkilöistä astui nyt esille nuori upseeri kuninkaan nähtäväksi.
Kuningatar puolestaan oli liikahtanut mennäkseen nuorta miestä vastaan, hän kun oli niin ihastunut mainitusta sankarityöstä. Mutta kuultuaan nimen ja nähdessään sen merisotilaan, jonka herra de Suffren esitti kuninkaalle, kuningatar kalpeni ja hiljaa äännähti.
Myöskin neiti de Taverney kalpeni ja katseli kuningatarta huolestuneena.
Mitä tulee herra de Charnyhin, ei hän huomannut mitään, ei katsellut ympärilleen, eikä hänen kasvoissaan näkynyt muuta kuin kunnioituksen tunnetta; hän kumarsi kuninkaalle, joka tarjosi hänelle kätensä suudeltavaksi, ja peräytyi sitten, ujona ja hämillään uteliaista silmäyksistä, upseerien piiriin, jotka onnittelivat häntä äänekkäästi ja olivat hänet tukehuttaa ystävyytensä osoituksilla.
Nyt oltiin hetken aikaa vaiti, ja sillä välin olisi voitu nähdä kuningas ilosta säteilevänä, kuningatar hymyilevänä kahden vaiheella, herra de Charnyn katseet maahan luotuina ja Filip, jolta kuningattaren mielenliikutus ei ollut jäänyt huomaamatta, levottomana vaanien.
"Kas niin", sanoi vihdoin kuningas, "tulkaapa nyt, herra de Suffren, vähän juttelemaan; minun tekee niin mieli kuulla teidän kertovan ja näyttää teille, kuinka paljon olen teitä ajatellut."
"Sire, sellainen runsaus hyvyyttä…"
"Saatte nähdä karttani, herra komentaja; saatte nähdä, että huolenpitoni on edeltäpäin ottanut lukuun tai aavistanut sotaretkenne joka vaiheen. Menkää nyt!"
Astuttuaan sitten muutaman askeleen taluttaen herra de Suffrenia hän kääntyi äkkiä kuningattareen päin.
"Nyt muistan, madame", sanoi hän; "kuten tiedätte, minulla on rakennettavana satakanuunainen sotalaiva. Mitä sen nimeen tulee, olen nyt muuttanut mieltäni. Mitähän jos sen nimen asemesta, jota ensin suunnittelimme, madame, antaisimme uudelle laivalle nimen…"
Marie-Antoinette oli jo hieman tointunut ja käsitti heti kuninkaan ajatuksen.
"Niin, niin", sanoi hän, "me annamme sille nimen 'Suffren', ja minä rupean herra komentajan kanssa kummiksi."
Tähän asti pidätetyt suosionhuudot purkautuivat nyt valtavina:"Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar!"
"Ja eläköönSuffren!" lisäsi kuningas erinomaisen hienotunteisesti, sillä kukaan ei tohtinut kuninkaan läsnäollessa huutaa: Eläköön herra de Suffren! kun sitävastoin hovisäännön tyystimmätkin noudattajat saattoivat huutaa: Eläköön hänen majesteettinsa laiva!
"Eläköön Suffren!" [periytynyt nimenä Ranskan sotalaivastossa tähän päivään asti.Suom.] toisti seura siis innostuneena.
Kuningas kiitti nyökkäyksellä, kun hänet oli niin ymmärretty, ja vei komentajan huoneisiinsa.
Heti kun kuningas oli poistunut, ryhmittyivät kaikki salissa olevat prinssit ja prinsessat kuningattaren ympärille. Herra de Suffren oli sisarenpojalleen viitannut odottamaan, ja kumarruksella ilmaisten tottelevansa oli tämä jäänyt upseerien joukkoon.
Kuningatar, joka oli Andréen kanssa vaihtanut monta merkitsevää silmäystä, ei enää tuskin ollenkaan päästänyt nuorta miestä näkyvistään ja ajatteli joka kerta, kun häneen katsahti:
"Se on hän, siitä ei epäilystä."
Siihen neiti de Taverney vastasi ilmeellä, jonka piti kuningattaresta hälventää kaikki epäilykset, koska se merkitsi:
"Voi, Jumalani, niin se on, madame, hän se on!"
Kuten jo sanottu, pani Filip merkille, että kuningattaren mieli oli johonkin kiintynyt, ja vaikkei hän tiennyt sen syytä, oli hänellä hämärä aavistus. Rakastava ei koskaan erehdy niistä vaikutelmista, mitä rakastetussa herää. Hän siis aavisti, että kuningattaren oli yllättänyt jokin merkillinen, salaperäinen tapahtuma, josta ei kellään muulla syrjäisellä ollut tietoa kuin Andréella.
Kuningatar oli todellakin menettänyt tasapainonsa ja hakenut turvaa viuhkansa takaa, vaikka juuri hänen tapansa oli saattaa muut hämille.
Nuori mies kyseli itseltään, mihin päättyisi tuo kuningattaren mielentila, ja koetti tutkia herrojen Coignyn ja Vaudreuilin piirteitä saadakseen selville, oliko näillä ehkä osaa tähän salaisuuteen, mutta huomasi näiden, muusta välittämättä, keskustelevan Hagan kreivin kanssa, joka oli tullut Versaillesiin tervehdyskäynnille.
Silloin astui saliin muuan henkilö, yllä majesteettinen kardinaalinpuku, upseerien ja pappien seurassa.
Kuningatar huomasi, että se oli prinssi-kardinaali Ludvig de Rohan, ja käänsi kasvonsa poispäin huolimatta edes salata tyytymättömyytensä ilmettä. Pappiylimys astui koko seuran halki, ketään tervehtimättä, suoraan kuningattaren eteen ja kumarsi tälle pikemmin maailmanmiehenä, joka tervehtii naista, kuin alamaisena, joka tervehtii kuningatarta. Sitten hän lausui varsin imartelevan kohteliaisuuden hänen majesteetilleen, joka tuskin päätään käänsi, mutisten vain pari jääkylmää seurustelusanaa. Tästä päästyään kuningatar jatkoi keskusteluaan Lamballen prinsessan ja Polignacin herttuattaren kanssa.
Prinssi Ludvig ei näkynyt panneen merkille kuningattaren kylmää vastaanottoa. Hän suoritti loppuun tervehdyksensä, peräytyi ilman hätäilyä ja siirtyi niin viehättävästi, kuin täydellisen hovimiehen on tapana, kuninkaan tätien luo, joiden kanssa hän puheli kauan, saaden heiltä, hovissa vallitsevan vastakohtaisuuden nojalla, yhtä suopean kohtelun kuin kuningattaren oli ollut töykeä.
Kardinaali de Rohan oli mies paraissa voimissaan, muodoltaan arvokas, jolla oli ylevä ryhti; kasvoissa ilmeni älyä ja lempeyttä; suu oli hieno ja ilmaisi varovaisuutta; kädet olivat erinomaisen kauniit. Hänen hieman kalju otsansa oli merkkinä nautinnoista tai opinnoista; tällä miehellä oli todellakin molempia.
Hän oli hyvin suosittu niiden naisten kesken, joita miellytti äitelyydestä ja hälinästä vapaa liehittely. Yleisesti tunnettiin hänen suurenmoiset elämäntapansa, ja vaikka hänellä oli kuusitoista sataa tuhatta livreä tuloja, oli hän saanut itselleen uskotelluksi olevansa köyhä.
Kuningas piti hänestä hänen oppineisuutensa vuoksi; kuningatar taas vihasi häntä.
Tämän vihan syitä ei ole koskaan perinpohjin tunnettu, mutta sitä voi selittää kahdella tapaa.
Ensiksikin oli prinssi Ludvig ollessaan lähettiläänä Wienissä muka kirjoittanut kuningas Ludvig XV:lle Maria Teresiasta ivallisia kirjeitä, joita Marie-Antoinette ei voinut antaa tälle valtiomiehelle anteeksi. Lisäksi, ja tämä on inhimillisempää ja luultavampaa, lähettiläs oli muka sen johdosta, että nuori arkkiherttuatar joutui dauphinin puolisoksi, kirjoittanut kirjeen myös kuningas Ludvig XV:lle, jonka kerrottiin lukeneen sen julki illallisilla rouva Dubarryn luona, ja siinä lienee lähettiläs loukkaavasti maininnut eräitä yksityisasioita nuoresta prinsessasta, joka siihen aikaan oli hyvin laiha.
Nämä hyökkäykset kuuluivat pahasti loukanneen Marie-Antoinettea, joka ei voinut julkisesti tunnustaa olevansa niiden uhri ja joka oli vannonut ennemmin tai myöhemmin rankaisevansa syyllistä. Kaiken tämän takana oli tietysti myös poliittista vehkeilyä. Wienin lähettilään toimi oli herra de Rohanin hyväksi riistetty herra de Breteuililta.
Tämä oli ollut liian heikko avoimesti vastustamaan prinssiä ja silloin turvautunut siihen, mitä valtiomiesten kesken sanotaan näppäryydeksi. Hän oli hankkinut lähettiläänä toimivan kardinaalin kirjeitä jäljennöksinä, jopa alkuperäisinäkin, ja alentaen tämän valtiomiehen todellisia ansioita sillä pienellä vihamielisyydellä, jota hän osoitti Itävallan keisariperheelle, oli herra de Breteuil saanut dauphinesta liittolaisen, joka hartaasti tahtoi kerran kukistaa Rohanin prinssin.
Tämä viha kyti salaa hovissa ja teki siellä kardinaalin aseman kiusalliseksi. Aina kun hän tapasi kuningattaren, oli hänen kestettävä jääkylmä vastaanotto, josta olemme edellä koettaneet antaa käsityksen.
Mutta ylenkatseesta välittämättä joko sen vuoksi, että hän todella oli voimakas luonne, tai siksi, että vastustamaton tunne pakotti hänet antamaan viholliselleen kaikki anteeksi, ei Ludvig de Rohan jättänyt käyttämättä mitään tilaisuutta lähestyäkseen Marie-Antoinettea, eikä häneltä puuttunutkaan keinoja, hän kun oli ylimmäinen hovisaarnaajaa. Koskaan hän ei ollut valittanut tai asiasta kellekään puhunut. Pieni ystäväpiiri, jonka huomattavin jäsen oli saksalainen upseeri, parooni von Planta, hänen uskottunsa, lohdutti häntä kuninkaallisista nolauksista, elleivät hovinaiset, jotka ankaruudessaan kardinaalia kohtaan eivät kaikki olleet kuningattaren tapaisia, jo olleet saaneet aikaan tätä onnellista vaikutusta.
Kardinaali oli liukunut kuin varjo sen hymyilevän kuvan poikki, joka leikki kuningattaren mielessä. Niinpä kun häiritsijä oli poistunut, kirkastui taas heti Marie-Antoinetten otsa. "Tiedättekö", sanoi hän Lamballen prinsessalle, "että tuon nuoren upseerin, herra komentajan sisarenpojan urotyö on mainioimpia, mitä tässä sodassa on suoritettu? Mikä hänen nimensä onkaan?"
"Herra de Charny, luulemma", vastasi prinsessa.
"Niinkö se oli, neiti de Taverney?" kysyi kuningatar vielä Andréelta.
"Charny, niin, teidän korkeutenne", vastasi Andrée.
"Herra de Charnyn", jatkoi kuningatar, "pitäisi meille itsellemme kertoa tuosta tempusta kaikkine yksityiskohtineen. Hakekaapa hänet tänne. Eikö hän vielä ole täällä?"
Muuan upseeri riensi täyttämään kuningattaren käskyä. Samassa tämä katsahti ympärilleen, huomasi Filipin ja sanoi maltittomasti, kuten hänen tapansa oli:
"Herra de Taverney, menkää katsomaan."
Filip punastui; kenties hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt jo ennakolta täyttää hallitsijattarensa toivomus. Hän lähti siis etsimään perin onnellista upseeria, jota hän ei ollutkaan näkyvistään päästänyt esittelystä saakka. Etsintä oli siis hyvin helppo. Kohta astuikin esille herra de Charny kuningattaren molempien lähettien välissä. Hoviseura leveni, suoden hänelle tilaa, ja nyt kuningatar sai häntä katsella tarkkaavammin kuin edellisenä iltana.
Hän oli nuori, seitsemän- tai kahdeksankolmatta ikäinen mies, suora ja solakka vartaloltaan, leveäharteinen, moitteettoman ryhdikäs. Hänen älykkäisiin ja samalla lempeisiin kasvoihinsa tuli erityisen tarmon piirre joka kerta, kun hän laajensi suuria, sinisiä, syväkatseisia silmiään.
Merkillistä kyllä, vaikka hän oli äsken palannut sotaretkeltä Intiasta, oli hän yhtä vaaleaihoinen kuin Filip oli tumma; hänen jäntevää, siropiirteistä kaulaansa reunusti kaulaliina, jonka valkeus ei ollut niin helakka kuin ihon.
Lähestyessään ryhmää, jonka keskessä oli kuningatar, hän ei vielä ollut mitenkään ilmaissut tuntevansa neiti de Taverneytä tai kuningatarta. Upseerien ympäröimänä, jotka häneltä kyselivät ja joille hän kohteliaasti vastaili, hän näytti unohtaneen kuninkaan, joka oli häntä äsken puhutellut, samoin kuin kuningattaren, joka oli häntä katsellut. Tämä säädyllisyys, tämä pidättyväisyys oli omansa kiinnittämään häneen vielä enemmän kuningattaren huomiota, tämä kun oli niin arkatuntoinen kaikessa, mikä koski hyvää käytöstä.
Herra de Charnyn ansio ei ollut vain siinä, että hän oli muilta salannut hämmästyksensä tavatessaan eilisiltaisen tuntemattoman naisen, jota oli ajurinvaunuissa saattanut, vaan ritarillisuuden huippuna oli, jos mahdollista, jättää tämä nainen siihen luuloon, että hän yhä oli tuntematon.
Charnyn katse, joka yhä pysyi luonnollisena ja ilmaisi hienotunteista arkuutta, ei siis kohonnut, ennenkuin kuningatar häntä puhutteli.
"Herra de Charny", lausui kuningatar, "nämä naiset haluavat, ja heidän halunsa onkin luonnollinen, koska minä itsekin haluan samaa, kuulla seikkaperäisen kertomuksen siitä, mitä laivallanne tapahtui. Olkaa siis niin hyvä ja kertokaa."
"Madame", vastasi nuori merisotilas toisten ollessa ihan ääneti, "saan teidän majesteetiltanne anoa, en kainouden, vaan kohtuuden vuoksi, että minut vapautetaan sitä kertomasta. Sillä sen, mitä tein Sévèren luutnanttina, aikoi kymmenen toveriani tehdä samalla hetkellä; minä toimitin sen ensiksi, siinä koko ansioni. Mahdottomalta tuntuu antaa tapaukselle niin suurta arvoa, että se sopisi kerrottavaksi teidän majesteetillenne, ja teidän suuri sydämenne, varsinkin kuninkaallinen sydämenne, on sen käsittävä."
"Sévèren entinen päällikkö on kelpo upseeri, mutta menetti sinä päivänä malttinsa. Olette varmaankin kuullut, madame, rohkeimpienkin sanovan, ettei voi olla joka päivä urhoollinen. Hän tarvitsi kymmenen minuuttia tointuakseen; meidän päätöksemme, ettemme antaudu, toimitti hänelle tämän lykkäyksen, ja hän sai taas rohkeutensa. Siitä hetkestä hän oli meistä urhoollisimpia. Juuri senvuoksi pyydän, ettei teidän majesteettinne liioittelisi tuon tekoni ansiota; se olisi lisäaineena musertamaan tätä upseeri-parkaa, joka yhtämittaa katuu hetkellistä unohdustaan."
"Hyvä! hyvä!" sanoi kuningatar liikutettuna ja riemusta säteillen, kuullessaan suosionmutinaa, jota nuoren upseerin ylevät sanat olivat hänen ympärillään herättäneet. "Hyvin puhuttu, herra de Charny! Te olette kunnon mies, ja sellaiseksi teidät jo ennestäänkin tunnen."
Nyt upseeri kohotti päätään, ja kasvoille ilmestyi nuorekas punastus. Hänen katseensa siirtyi kuin kauhistuneena Andréehen. Hän ei tiennyt, mitä oli odotettava tältä luonnolta, joka ylevyydessään oli niin uskalikko.
"Sillä", jatkoi pelkäämätön kuningatar, "teidän on kaikkien hyvä tietää, että herra de Charny, tämä nuori upseeri, vasta äsken maihin astunut, tämä tuntematon, oli meille jo varsin tuttu, ennenkuin hänet tänään esiteltiin, ja että hän ansaitsee ihailua kaikkien naisten puolelta."
Kuningatar näkyi aikovan kertoa jotakin, mistä jokainen saattoi poimia pienen häpeäjutun tai pienen salaisuuden. Kaikki siirtyivät siis kehäksi, kuuntelivat ja olivat melkein hengähtämättä.
"Kuvitelkaa, hyvät naiset", sanoi kuningatar, "että herra de Charny on yhtä avulias naisille kuin säälimätön englantilaisia vastaan. Minulle on hänestä kerrottu muuan juttu, joka on saanut minut pitämään häntä suuressa arvossa."
"Oi, madame!" sammalsi nuori upseeri.
Voi arvata, että kuningattaren sanat ja asianomaisen läsnäolo kiihottivat uteliaisuutta. Kuulijapiiristä kuului yleistä sorinaa. Charnyn otsalle kohosi kylmä hiki, ja hän olisi uhrannut vaikka vuoden elämästään saadakseen vielä olla Intiassa.
"Tapaus oli tällainen", jatkoi kuningatar. "Kaksi naista, jotka tunnen, oli myöhästynyt ja jäänyt väkijoukossa pulaan. He olivat todellisessa vaarassa, suuressa vaarassa. Silloin osui siihen sattumalta tai paremmin onneksi herra de Charny; hän torjui hätyyttäjät ja otti suojelukseensa naiset, joita ei tuntenut ja joiden säätyä hänen oli vaikea arvata, ja saattoi heitä hyvin kauas… luullakseni ihan kymmenen lieuen päähän Pariisista."
"Teidän majesteettinne liioittelee", sanoi nauraen Charny, jota tämä kertomuksen käänne oli rauhoittanut.
"No olkoon sitten viisi lieuetä, ja annetaan asian jäädä siihen", keskeytti Artoisin kreivi, joka äkkiä sekaantui puheeseen.
"Kuten tahdotte, lankoni", myönsi kuningatar. "Mutta kaikkein kauneinta oli, ettei herra de Charny pyrkinyt edes tietämään niiden naisten nimeä, joita oli niin suuresti auttanut, ja että hän jätti heidät määrättyyn paikkaan ja poistui päätään kääntämättä, ja sillä tavoin he pääsivät hänen suojeluksestaan joutumatta kertaakaan kiusalliseen asemaan."
Kuului ihastuksen huutoja: Charnyta onnitteli parikymmentä naista yhtaikaa.
"Eikö se ole kaunista?" sanoi kuningatar. "Pyöreän pöydän ritari ei olisi paremmin menetellyt."
"Se on suurenmoista!" myönnettiin yksimielisesti.
"Herra de Charny", lisäsi kuningatar, "kuninkaalla on nyt varmaankin ajateltavana, kuinka palkitsisi enoanne herra de Suffrenia. Minä puolestani tahtoisin mielelläni tehdä jotakin suuren miehen sisarenpojan hyväksi."
Hän ojensi kätensä herra de Charnylle. Ja sillä välin, kun tämä ilosta kalpeana painoi sille huulensa, piiloutui Filip tuskasta kalpeana salongin leveiden verhojen taakse.
Andrée oli myös kalvennut eikä kuitenkaan aavistanut kaikkea, mitä hänen veljensä kärsi.
Artoisin kreivin ääni katkaisi tämän kohtauksen, joka olisi katselijasta näyttänyt niin omituiselta.
"Ahaa, veljeni Provencen kreivi", sanoi hän kovaa, "tulkaahan tänne, monsieur, teiltä on mennyt hukkaan kaunis näky: herra de Suffrenin vastaanotto. Se oli todellakin hetki, jota ranskalaiset sydämet eivät unohda! Kuinka hemmetissä te, veljeni, löitte sen laimin, vaikka olette tunnetusti niin täsmällinen?"
Vastasaapunut puri huultaan, tervehti kuningatarta hajamielisesti ja vastasi tyhjänpäiväisin sanoin. Sitten hän kuiskasi kaartinkapteenilleen, herra de Favrasille:
"Kuinka sen laita on, että hän jo saapui Versaillesiin?"
"Monseigneur", vastasi tämä, "sitähän minäkin olen miettinyt tunnin aikaa enkä vieläkään käsitä."
Suotuamme nyt lukijaimme osaksi tehdä, osaksi uudistaa tuttavuutta tämän kertomuksen päähenkilöiden kanssa ja vietyämme heidät sekä Artoisin kreivin pikku kortteriin että Versaillesiin Ludvig XVI:n palatsiin aiomme johdattaa heidät taas siihen taloon, jonne Ranskan kuningatar oli astunut tuntematonna, kiiveten neiti Andrée de Taverneyn seurassa neljänteen kerrokseen.
Kohta kun kuningatar oli poistunut, laski rouva de la Motte, kuten jo näimme, riemastuneena yhä uudestaan ne sata louisdoria, jotka olivat hänelle kuin taivaasta pudonneet.
Viisikymmentä kahden louisdorin kultarahaa, kukin arvoltaan kahdeksanviidettä livreä, oli levitettynä vaivaiselle pöydälle, säteillen lampunvalossa, ja näytti ylhäisellä läsnäolollaan nöyryyttävän ullakkohuoneen kaikkea puutteellista kalustusta. Omistusriemun ohella rouva de la Motte ei tuntenut suurempaa nautintoa kuin sitä, että saisi rikkauttaan näyttää, sillä pelkkä omistaminen ei ollut mitään, ellei se muissa herättänyt kateutta. Hänestä oli jo jonkun aikaa ollut kiusallista, että kamarineitsyt oli näkemässä hänen köyhyyttään; nyt hän siis riensi tälle näyttämään uutta onneaan.
Hän kutsui etuhuoneeseen jääneen Clotilden luokseen ja sovitettuaan lampun niin, että valo sattui suoraan kultarahoihin, hän huusi:
"Clotilde!"
Palvelija ilmestyi ovelle.
"Tulkaa tänne katsomaan", lisäsi rouva de la Motte.
"Oo, madame!" huudahti eukko pannen kätensä ristiin ja kurottaen kaulaansa.
"Olitte kai palkastanne levoton?" sanoi kreivitär.
"Hyvä rouva, en minä ole siitä sanaakaan sanonut. Minähän vain kysyin kreivittäreltä, milloin saisin palkkaa, eikä siinä ole mitään kummaa, kun en ole kolmeen kuukauteen mitään saanut."
"Luuletteko, että tuosta riittäisi teidänkin palkaksenne?"
"Hyvä Jumala, madame, jos minulla olisi noin paljon, riittäisi sitä eliniäkseni."
Rouva de la Motte katseli eukkoa kohauttaen hartioitaan kuvaamattoman halveksivasti.
"Onneksi", sanoi hän, "jotkut ihmiset muistavat, mikä nimi minulla on, kun toisilta, joiden pitäisi muistaa, se näkyy unohtuvan."
"Ja mihin aiotte käyttää noin paljon rahaa?" kysyi Clotilde.
"Kaikkeen!"
"Ensiksikin, madame, olisi minun mielestäni tärkeintä, että laitetaan keittiö kuntoon, sillä varmaankin te nyt panette toimeen vieraskutsut, kun on rahaa."
"Hiljaa", sanoi rouva de la Motte. "Ovelle koputetaan."
"Rouva erehtyy", vastasi eukko, aina säästäen askeliaan.
"Mutta minä sanon, että koputetaan."
"Eikä mitä, minä voin vakuuttaa…"
"Menkää katsomaan."
"En kuullut mitään."
"Aivan niinkuin äsken. Silloin ette myöskään kuullut. Entä jos ne molemmat naiset olisivat menneet pääsemättä sisään?"
Tämä syy tuntui Clotildesta pätevältä, ja hän meni ovelle.
"Kuuletteko nyt?" kysyi rouva de la Motte.
"Kyllä, te olitte oikeassa", myönsi eukko. "Tullaan, tullaan."
Nyt rouva de la Motte kiireesti pyyhkäisi pöydältä kultarahat käteen ja heitti ne laatikkoon. Ja laatikkoa kiinni lykätessään hän mutisi:
"Muista nyt, sallimus, toimittaa minulle sata louisdoria lisää."
Näihin sanoihin liittyi niin epäilevä ahneuden ilme, että siitä olisi Voltairekin hymyillyt. Sillä välin oli eteisen ovi auennut ja etuhuoneesta kuului miehenaskelia. Vieras ja Clotilde vaihtoivat muutamia sanoja, joita kreivitär ei tarkoin kuullut. Sitten ovi taas suljettiin, askeleet häipyivät rappusille, ja eukko astui sisään tuoden kirjeen.
"Tässä on", sanoi hän antaen kirjeen emännälleen.
Kreivitär tarkasti käsialaa, kuorta ja sinettiä, kohotti sitten päätään ja kysyi:
"Oliko se palvelija?"
"Oli, madame."
"Millainen liveri?"
"Ei hänellä ollut liveriä."
"Siis harmaatakki."
"Niin."
"Tuon vaakunan tunnen", jatkoi rouva de la Motte katsahtaen taas sinettiin.
Sitten hän piti sinettiä lampun likellä ja sanoi:
"Punainen pohja ja siinä yhdeksän kultaista tähtikidettä: kenen vaakuna se on?"
Turhaan muisteltuaan vähän aikaa hän mutisi:
"Katsotaanpa, mitä kirjeessä on."
Ja avattuaan sen varovasti, jottei sinetti vahingoittuisi, hän luki:
"Madame! Se henkilö, jolle olette jättänyt anomuksen, voi käydä luonanne huomenna illalla, jos teidän silloin sopii ottaa vastaan."
"Siinäkö kaikki?"
Kreivitär pinnisti jälleen muistiaan.
"Olen kirjoittanut anomuksia niin monelle", sanoi hän. "Kelle kaikille olenkaan kirjoittanut?… Koko maailmalle. Onko tuo vastauksen lähettäjä mies vai nainen?… Käsiala ei ilmaise mitään… mitätön, perin tavallinen sihteerin käsiala… Entä esitystapa? Suojeleva… tyhjänpäiväinen ja vanhanaikainen."
Sitten hän luki uudestaan:
"Se henkilö, jolle olette jättänyt anomuksen…"
"Tuo puhetapa on tarkoitettu nöyryyttämään. Varmaankin kirjoittaja on nainen."
Ja hän jatkoi:
"… voi käydä luonanne huomenna illalla, jos teidän silloin sopii ottaa vastaan."
"Nainen olisi sanonut: odottaa teitä luokseen. Kirje on siis mieheltä. Mutta tulivathan tänne ne kaksi naista, vaikka olivat ylhäisiä. Eikä mitään allekirjoitusta… Kuka ihmeessä pitää punaista pohjaa ja siinä yhdeksän kultaista tähtikidettä? Kah, olenko ihan hupsu? Sehän on, totta vie, Rohanin suku. Niin, olenhan kirjoittanut herra de Guéménéelle ja herra de Rohanille; toinen heistä ei vastaa, se on luonnollista… Mutta kilpi ei ole jaettu neljään levyyn, kirje on siis kardinaalilta… Ahaa, kardinaali de Rohan, se liehittelijä, se keikailija, se kunnianhimoinen! Hän siis tahtoo käydä rouva de la Motten luona, jos rouva suvaitsee ottaa hänet vastaan!"
"Hyvä? Olkoon hän huoleti, hänelle avataan kyllä ovi… Milloin hän tulee? Niin, huomenna illalla."
Nyt hän alkoi mietiskellä.
"Hyväntekeväinen nainen, joka lahjoittaa sata louisdoria, voidaan ottaa vastaan ullakkokamarissa; hänen voi antaa palella kylmällä kivilattiallani ja piinautua istuimillani, jotka ovat yhtä kovia kuin pyhän Laurentiuksen halstari, tosin ilman tulta. Mutta kirkkoruhtinas, naistenhuoneissa kävijä, sydänten valloittaja! Ei, ei, se köyhyys, jota semmoinen almujenjakaja käy katsomassa, tarvitsee enemmän ylellisyyttä kuin muutamat pohatat."
Sitten hän kääntyi palvelijansa puoleen, joka juuri oli tehnyt hänelle vuoteen, ja sanoi:
"Muistakaa, Clotilde, herättää minut huomenna varhain."
Ja varmaankin siksi, että saisi paremmassa rauhassa ajatella, antoi kreivitär eukolle merkin poistua. Clotilde puhalsi jälleen palamaan ne hiilet, jotka oli piilotettu sitä varten tuhkaan, että asunto tuntuisi sitä kurjemmalta, sulki oven ja katosi makuupaikkaansa, erääseen komeroon.
Jeanne de Valois ei nukkunut, vaan laati pitkin yötä suunnitelmia. Hän teki lyijykynällä muistiinpanoja yölampun valossa; sitten hän, huomispäivästä selvillä, antautui noin kolmen ajoissa aamulla unen valtaan, josta Clotilde, nukuttuaan tuskin enempää kuin emäntänsä, tuli hänet käskyn mukaan herättämään päivän koittaessa.
Kello kahdeksan vaiheilla hän oli jo täysissä pukineissa, joihin kuului hieno silkkihame ja aistikas päähine.
Jalassa sellaiset kengät, jotka sopivat ylhäiselle ja samassa kauniille naiselle, vasemmalla poskella pikkuinen mustama, kirjailtu käsilaukku ranteesta riippumassa, hän lähetti hakemaan käsin vedettäviä kääsejä sieltä, missä tällaisia kulkuneuvoja oli saatavana, eli Pont-aux-Choux-kadulta. Mieluummin hän olisi ottanut kantotuolin, mutta olisi pitänyt hakea liian kaukaa.
Kääsien vetäjänä oli tanakka auvergnelainen, joka käskettiin viemään kreivitär Place Royalen torille, jonka varrella, eteläisen pylväskäytävän alla, hylätyn hotellin pohjakerroksessa, asui muuan mestari Fingret, verhoilija ja koristelija, pitäen myytävänä ja vuokrattavana käytettyjä huonekaluja ja muita taloustarpeita.
Auvergnelainen veti kuljetettavansa ripeästi perille. Jo kymmenen minuutin kuluttua siitä, kun oli kotoaan lähtenyt, saapui kreivitär mestari Fingretin myymälän luo, ja pian hänet tapaamme valikoimassa ja ihailemassa jonkinlaisessa tavarahelvetissä, jota koetamme osapuilleen kuvata.
Ajateltakoon makasiinia, joka on pituudeltaan viisikymmentä jalkaa, leveydeltään kolmekymmentä ja korkeudeltaan seitsemäntoista; seinillä kaikenkuosisia tapetteja Henrik IV:n ja Ludvig XIII:n ajoilta; kattoa ei näy sinne ripustettujen lukemattomien esineiden vuoksi, joiden joukossa huomataan monikaarisia kynttiläjalkoja edelliseltä vuosisadalta, täytettyjä sisiliskoja, kirkkolamppuja ja lentokaloja.
Lattialla kasoittain mattoja, kierrepilarisia ja särmäjalkaisia huonekaluja, tammesta veistettyjä astiakaappeja, Ludvig XV:n aikuisia kuvahyllyjä, joiden jalat olivat kullattuja, damastilla tai sametilla verhottuja sohvia, lepotuoleja, suunnattomia nahkapäällyksisiä nojatuoleja, jollaisista Sully piti, mustapuisia vaatekaappeja, joiden pronssikoristeiset ovilaudat oli veistetty korkokuviksi, Boulen valmistamia, emalji- tai porsliinilevyisiä pöytiä, lautapelejä, pukupöytiä tarpeineen, työkalu- tai kukkalipastoja.
Ruusupuisia tai tammisia sänkyjä, korokkeella tai vuodekatoksella varustettuja; kaikenvärisiä, -kuosisia ja -kankaisia uutimia yhteen sullottuina, sopien tai sopimatta toistensa kanssa yhteen makasiinin puolihämärässä.
Klaveereja, spinettejä, harppuja, egyptiläisiä kanteleita sohvapöydällä; Marlboroughin koira oljilla täytettynä, silmät emaljia.
Lisäksi kaikenlaisia liinavaatteita; samettitakkien viereen ripustettuja hameita; teräksisiä, hopeisia tai helmiäiskahvoja.
Kynttilänjalkoja, esivanhempien muotokuvia, harmaavärisiä maalauksia, kehystettyjä piirroksia, silloin muodissa olevia Vernetin jäljitelmiä — sen Vernetin, jolle kuningatar sanoi niin kohteliaasti ja hienosti:
"Varmaankaan, herra Vernet, ei Ranskassa ole ketään muuta kuin te luomaan sadetta ja poutaa."
Juuri tämmöinen kokoelma viehätti vähävaraisten silmää ja siis myös mielikuvitusta mestari Fingretin myymälässä Place Royalen varrella.
Käytettyihin esineisiin oli kiinnitetty lappu, joka rehellisesti ilmaisi niiden laadun, mutta yhdessä ne ikäänkuin kohottivat toistensa arvoa ja muodostivat paljoa suuremman kokonaisuuden kuin mitä ylimielisinkään ostaja osasi vaatia.
Kun rouva de la Motte pääsi silmäilemään näitä rikkauksia, huomasi hän silloin vasta, mitä häneltä puuttui Saint-Clauden kadun varrella.
Häneltä puuttui salonki, johon olisi mahtunut sohva, nojatuoleja ja lepotuoleja. Ruokasali astiakaappeja, hyllyjä ja tarjoilupöytiä varten. Naistenhuone, jonne olisi pantu persialaiset uutimet, kuvapöytiä ja tulenvarjostimia. Ja lopuksi, vaikka hänellä olisi ollut nuo huoneet, puuttui rahaa, millä kalustaisi uuden asuntonsa.
Mutta Pariisin verhoilijain kanssa on aina ollut helppo sopia, emmekä ole ikinä kuullut kerrottavan, että nuori ja kaunis nainen olisi suotta kääntynyt sellaisen puoleen. Mitä Pariisissa ei voida ostaa, se vuokrataan, ja juuri kalustettujen huoneiden vuokraajat ovatkin laskeneet liikkeelle sananparren: Nähdä on samaa kuin omistaa.
Toivoen vuokraehtojen olevan kohtuullisia ja mittailtuaan rouva de la Motte valikoitsi eräät silkkiverhoiset keltaiset huonekalut, joiden napit olivat kullattuja ja jotka olivat ensi näkemältä häntä miellyttäneet. Hän itse oli tumma.
Mutta nämä kapineet, joita oli kymmenen, eivät mitenkään mahtuisi Saint-Clauden kadun neljänteen kerrokseen. Saadakseen asian kuntoon hänen oli vuokrattava kolmas kerros, jossa oli etuhuone, ruokasali, pieni salonki ja makuukamari.
Tällä tapaa sopi kolmannessa kerroksessa vastaanottaa kardinaalien ja neljännessä hyväntekeväisyysseurojen almut, eli loistoasunnossa almuja niiltä, jotka kerskaten harjoittivat laupeutta, ja kurjassa majassa uhrilahjoja niiltä, jotka ennakkoluuloisina tahtovat auttaa vain todellisesti hädänalaisia.
Näin päätettyään kreivitär loi katseensa makasiinin pimeimpään osastoon, missä säilytettiin arvokkaimpia kalleuksia, kristalleja, kultakoristeita, kuvastimia.
Siellä hän näki oikean pariisilaisen porvarin, jolla oli lakki kädessä ja kärsimätön ilme ja hieman ivallinen hymy kasvoilla ja joka etusormiensa välissä kieputti avainta. Tämä vanhojen huonekalujen arvoisa kaitsija ei ollut kukaan muu kuin herra Fingret, joka apulaisiltaan oli kuullut kauniin naisen saapuneen vetokääseissä.
Pihalla voitiin nähdä samat apulaiset, yllään lyhyet ja tiukat kamlottivaatteet, pohkeiden pilkistäessä esille ahtaista sukista. He olivat paraikaa korjaamassa vanhimmilla kaluilla vähemmän vanhoja eli, toisin sanoen, ratkomassa sohvia, nojatuoleja ja vanhanaikaisia patjoja, ottaakseen niistä ulos jouhet ja höyhenet, joilla täytettiin toisia.
Yksi suki jouhia, sekoitti niihin aika paljon rohtimia ja täytti uuden huonekalun. Toinen pesi vielä käyttökelpoisia nojatuoleja. Kolmas silitti hyvänhajuisella saippualla puhdistettuja kankaita.
Ja näistä vanhoista aineksista kyhättiin niitä viehättäviä käytettyjä huonekaluja, joita rouva de la Motte nyt ihaili.
Kun mestari Fingret huomasi ostajan voivan nähdä apulaisten puuhia ja saada huonekaluista vähemmän suosiollisen käsityksen, kuin hänen etuihinsa soveltui, sulki hän pihalle vievän oven "peläten, että pöly vaivaisi rouvaa"… Tähän sanaan "rouva" hän pysähtyi, Luoden kysyvän silmäyksen.
"Kreivitär de la Motte de Valois", selitti Jeanne kuin sivumennen.
Kuultuaan tämän hyvältä kaikuvan nimen mestari hellitti sormensa, pisti avaimen taskuunsa ja tuli likemmäksi.
"Täällä ei liene mitään sopivaa rouva kreivittärelle. Mutta minulla on uutta, kaunista, komeaa. Kreivittären ei tarvitse pelätä, vaikka Fingretin liike on Place Royalen varrella, ettei täällä muka ole yhtä kauniita huonekaluja kuin hoviverhoilijalla. Jättäkää tuo kaikki sikseen, madame. Olkaa niin hyvä ja tulkaa toiseen varastooni."
Jeanne punastui. Kaikki täällä näkemänsä tuntui kovin kauniilta, niin komealta, ettei hän osannut toivoakaan voivansa sitä ostaa. — Tosin hän oli hyvillään siitä, että mestari Fingret häntä arvosteli niin suosiollisesti, mutta ei voinut olla pelkäämättä, että tämä arvostelu oli liian suopea. Hän oli harmissaan ylpeydestään ja katui, ettei ollut ilmoittanut olevansa vaan tavallinen porvarirouva. Mutta kekseliäs mieli osaa pahastakin pulasta selvitä.
"Ei mitään uutta, monsieur, en minä semmoista halua."
"Kreivitär aikonee ehkä kalustaa muutamia vierashuoneita."
"Oikein arvattu, monsieur, juuri vierashuoneita. Kyllähän te ymmärrätte, että kun pitää semmoisia kalustaa…"
"Tietysti. Suvaitseeko kreivitär valita?" kysyi Fingret, ovelana kuin ainakin pariisilaiskauppias, joka ei suinkaan pyri myymään mieluummin uutta kuin vanhaa, koska kummastakin ansaitsee yhtä paljon.
"Mitä maksaa esimerkiksi tämä pieni huonekalusto, jossa on kullatut napit?"
"Siinä on niin vähän, madame, ei muuta kuin kymmenen huonekalua."
"Huone on keskisuuruinen", huomautti kreivitär.
"Kuten kreivitär näkee, ovat nämät kalut uusia."
"Uusia… käytettäviksi, niin kyllä."
"Myönnetään", sanoi mestari Fingret nauraen, "mutta tuossa kunnossa ne maksavat kahdeksansataa livreä."
Tämä hinta sai kreivittären hätkähtämään. Kuinka kehtaisi tunnustaa, että Valois-suvun jäsen tyytyi käytettyihin huonekaluihin eikä kyennyt niistä suorittamaan kahdeksaasataa livreä?
Hän päätti esiintyä harmistuneena.
"Ei tässä ole puhe siitä, että tuommoisia ostaisin", huudahti hän. "Kuinka te luulette minun haluavan vanhaa rojua omakseni? Minähän tahdon vain vuokrata, ja sitäpaitsi…"
Fingret virnisti, sillä ostajan arvo rupesi hänen silmissään alenemaan. Ei siis saanut myydä uutta eikä vanhaa, vaan ainoastaan vuokrata.
"Haluatteko nuo kultanappiset huonekalut vuodeksi?" kysyi hän.
"Vain kuukaudeksi. Minulle tulee maaseudulta vieras."
"No sitten se on sata livreä kuukaudelta", sanoi mestari Fingret.
"Laskette kai leikkiä, monsieur. Sillä sen laskun mukaan olisivat huonekalut kahdeksan kuukauden päästä minun."
"Myönnän, rouva kreivitär."
"Mutta kuinka te…"
"Jos ostatte, madame, ovat ne teidän eikä enää minun, eikä minun tarvitsisi sitten niitä korjata ja siivota, ja se maksaa rahaa."
Rouva de la Motte harkitsi asiaa.
"Sata livreä kuukaudelta", tuumi hän itsekseen, "se on paljon; mutta täytyy laskea näin: joko se käy minulle liian kalliiksi, ja silloin jätän kuukauden päästä huonekalut takaisin ja tuo mies pitää minua suuressa arvossa, taikka voin kuukauden kuluttua tilata uuden kaluston. Olinhan aikonut käyttää viisi- tai kuusisataa livreä; ollaan nyt suuremmoisia ja tuhlataan sata écutä."
"Minä otan", sanoi hän ääneen, "tämän kultanappisen salonkia varten ja samanväriset uutimet."
"Hyvä on, madame."
"Entä matot?"
"Ne ovat tässä."
"Mitä teillä on tarjottavana toista huonetta varten?"
"Nämä täytetyt, vihreät penkit, tuo tammikaappi, tuo pöytä, jonka jalat ovat kierteisiä, lisäksi vielä vihreät damastiverhot."
"Hyvä; ja makuukamariin?"
"Suuri, kaunis sänky, mainiot sänkyvaatteet, samettinen vuoteenpeite, kirjailtu ruusun- ja hopeanväriseksi, siniset verhot ja hieman vanhanaikainen, mutta runsaasti kullattu uuninreunuste."
"Ja kuvastinpöytä?"
"Koristettu Mechelnin pitseillä. Katsokaapa, madame. Ja tässä hienosti silailtu ompelupöytä, samanlainen lipasto, kirjailtu sohva vastaavine tuoleineen, komea tulisija, joka on kotoisin rouva Pompadourin makuukamarista, Choisysta."
"Mitä tuo kaikki maksaa?"
"Yhdeltä kuukaudelta?"
"Niin."
"Neljäsataa livreä."
"Monsieur Fingret, älkää vain luulko minua ompelijatytöksi. Minun säätyisiäni ei huikaista vaaterievuilla. Pyydän teitä huomaamaan, että neljäsataa livreä kuussa on neljätuhatta kahdeksansataa livreä vuodessa, ja sillä voisin vuokrata täysin kalustetun talon."
Mestari Fingret raappi korvallistaan.
"Te saatte minut inhoamaan Place Royalea", jatkoi kreivitär.
"Se olisi minulle perin surkeata, madame."
"Näyttäkää se toteen. Kaikesta tuosta kalustosta en maksa kuin sata écutä."
Jeanne lausui nämä sanat niin pontevasti, että verhoilija taas harkitsi tulevaisuutta.
"Olkoon", sanoi hän.
"Ja yhdellä ehdolla."
"Millä ehdolla, madame?"
"Viimeistään kello kolme tänään iltapuolella pitää nuo kaikki olla tuotuna ja järjestettynä siihen huoneustoon, jonka teille osoitan."
"Kello on nyt kymmenen, madame; huomatkaa, juuri lyö kymmenen."
"Tahdotteko vai ette?"
"Minne ne on vietävä, madame?"
"Saint-Clauden kadulle."
"Siis ihan lähelle?"
"Juuri niin."
Nyt verhoilija avasi pihanpuolisen oven ja huusi: "Sylvain! Landry!Remy!"
Heti tuli juosten kolme oppipoikaa ihastuneina, kun saivat keskeyttää työnsä ja pääsivät katsomaan kaunista naista.
"Pojat, nyt kiireesti tänne paarit ja käsirattaat! Remy, sinä viet tuon kultanappisen kaluston. Sylvain ottaa rattaille etuhuoneen kaluston, ja Landry pitää huolta makuukamarista, kun aina olet niin varovainen."
"Tässä on kuusi kahden louisdorin rahaa", sanoi kreivitär, "ja yksi yhden louisdorin."
"Ja tässä on rouvalle takaisin kaksi kuuden livren écutä."
"Joista toinen jää juomarahaksi apulaisillenne, jos asia suoritetaan hyvin", vastasi kreivitär.
Ja ilmoitettuaan osoitteensa hän taas nousi vetokääseihin. Tuntia myöhemmin hän oli vuokrannut kolmannen kerroksen, eikä vielä ollut kulunut kahtakaan tuntia, kun jo kalustettiin salonkia, etuhuonetta ja makuukamaria.
Kuuden livren raha joutui Landryn, Remyn ja Sylvainin omaksi, heiltä kun meni vain kymmenen minuuttia yli määräajan.
Kun asunto näin oli uudistettu, akkunat pesty puhtaiksi ja uuneihin tehty tulta, istuutui Jeanne kuvastinpöytänsä ääreen ja nautti kaksi tuntia onneaan, tuntiessaan jalkainsa alla pehmeän maton ja ympärillään herttaista lämpöä ja hengittäessään ihanaa tuoksua leukoijista, joiden varret kylpivät japanilaisissa maljakoissa ja kukat huoneuston parahultaisessa lämmössä.
Tulta, kukkia, vahakynttilöitä, hyvänhajuisia ruusuja, kaikkea Jeanne käytti sulostuttaakseen paratiisia, jossa otettaisiin vastaan hänen ylhäisyytensä.
Hän piti huolta siitäkin, että makuukamarin ovi oli veikistelevästi raollaan ja salli hieman nähdä punertavaa tulta, ja sen valossa välähtelivät nojatuolin jalat, sänky ja rouva Pompadourin uuninristikko kimairanpäitä esittävine koristeineen, joihin markiisitar oli nojannut siroa jalkaansa.
Tähän ei kuitenkaan rajoittunut Jeannen keikailu. Jos tulen välke kohotti salaperäisen huoneen sisällistä viehkeyttä, jos hyvät tuoksut ilmaisivat naisen, ilmeni itse naisessa kirkkoruhtinaan arvoa vastaavaa syntyperä, kauneus, henkevyys ja aistikkuus.
Pukuunsa Jeanne pani niin erikoista huolta, että poissaoleva puoliso, herra de la Motte, olisi hänet siitä vaatinut tilille. Nainen vastasi tämän huoneuston ja mestari Fingretiltä vuokratun kaluston arvokkaisuutta.
Syötyään vain vähäisen, säilyttääkseen kaiken pirteytensä ja viehättävän kalpeutensa, Jeanne vaipui makuukamarinsa suureen, luonnonkuvilla kirjailtuun nojatuoliin likelle tulisijaa.
Kädessä kirja ja toinen tohveli jakkaralla hän odotti kuunnellen kellon naksutusta ja kaukaista melua ajoneuvoista, jotka harvoin häiritsivät Maraisin aution kaupunginosan hiljaisuutta.
Hän odotti. Kello löi yhdeksän, kymmenen, yksitoista; ketään ei tullut, ei ajaen eikä käyden.
Yksitoista! Sehän kuitenkin on liehittelevien kirkkoruhtinasten oikea hetki, kun ovat etukaupungissa illallisella elvyttäneet laupeuttaan ja päästen vain parillakymmenellä rattaitten pyörähdyksellä Saint-Clauden kadulle iloitsevat saadessaan niin halvalla hinnalla olla lempeitä, auttavaisia ja hurskaita.
Kello löi kolkosti kaksitoista Filles-du-Calvairessa. Ketään ei näkynyt, eikä kuulunut. Kynttilät alkoivat himmetä, jotkut jo valtasivat kuulakkoina silauksina pronssisia pidikkeitään.
Puhalluksilla ylläpidetty tuli oli häipynyt hiillokseksi, sitten tuhaksi, ja molemmissa huoneissa oli afrikalainen lämpö. Vanha palvelijatar, joka oli somistanut itseään, nurisi katuen ottaneensa myssyn pöyhkeine nauhoineen, joiden silmut hänen torkkuessaan etuhuoneessa kynttilän ääressä kumarruksissa joutuivat pahasti liekin suudeltaviksi tai sulaneen vahan tahrattaviksi.
Kello puoliyksi Jeanne nousi raivostuneena nojatuolistaan, jonka oli illan kuluessa ainakin sata kertaa jättänyt avatakseen akkunan ja tuijottaakseen pimeälle kadulle.
Koko kortteli oli hiljainen kuin ennen maailman luomista.
Hän ei huolinut illallisesta, vaan riisuutui Clotilden avulla ja käski tämän poistua, kun kaikki kyselyt tuntuivat kiusallisilta. Ja yksin jäätyään ihanaan vuoteeseensa, silkkiuutimiensa taakse, hän nukkui yhtä huonosti kuin edellisenä yönä, sillä eilen oli hänen huolettomuutensa ollut onnellisempi; se johtui toivosta.
Mutta väännellen, tuskaillen ja napisten kovaa kohtaloaan vastaan Jeanne keksi jotakin kardinaalin puolustukseksi. Ensiksikin sen, että hän oli kardinaali, ylimmäinen hovisaarnaaja, jolla oli tuhansia huolestuttavia asioita, ja siis tärkeämpiä kuin käynti Saint-Clauden kadun talossa. Ja toiseksi: Hän ei tunne Valoisin pikku kreivitärtä, ja tämä puolustus oli Jeannelle hyvin lohdullinen. Toista olisi ollut, jos kardinaali olisi ensi käynnin jälkeen hänet unohtanut.
Tämä perustelu, jonka Jeanne itselleen laati, kaipasi todistusta, pitääkseen paikkansa. Hän ei malttanut, vaan hypähti vuoteestaan valkoisessa yöpuvussaan, sytytti yölampun ja katseli itseään kauan kuvastimesta.
Tarkastuksen jälkeen hän hymyili, puhalsi valon sammuksiin ja pani taas maata. Tuo perustelu oli pätevä.