Pitkällinen pakinoiminen on mieluisana etuna niillä, joilla ei enää ole varsinaista sanottavaa toisilleen. Sen onnen jälkeen, että saa olla vaiti tai huudahduksilla ilmaista halunsa, lienee suurin se, että saa puhua paljon tarkoittamatta mitään.
Kun oli kulunut pari tuntia kardinaalin vaunujen poistumisesta, olivat hän ja kreivitär ehtineet yllämainitulle kannalle. Kreivitär oli suostunut, kardinaali oli voittanut, mutta sittenkin jälkimäinen oli orja, edellinen valtias. Kaksi miestä pettää toisiaan kädenlyönnillä; mies ja nainen pettävät toisiaan suudellen. Mutta tässä molemmat pettävät toisiaan vain siksi, että kumpikin tahtoi joutua petetyksi. Kummallakin oli päämääränsä, jota varten oli tarpeen läheinen suhde. Kumpikin oli siis päässyt tahtonsa perille.
Kardinaali ei enää huolinutkaan salata maltittomuuttaan, teki vain lyhyen matkan päästäkseen puhelussa taas käsiksi Versaillesiin ja niihin suosionosoituksiin, joita tulisi kuningattaren uudelle suosikille, ja sanoi:
"Hän on jalomielinen eikä säästele mitään tahtoessaan auttaa niitä, joita rakastaa. Hänessä on harvinainen äly osata antaa pikkuisen monelle tuttavalle, ja paljon muutamalle ystävälle."
"Luuletteko siis, että kuningatar on rikas?" kysyi rouva de la Motte.
"Hän osaa yhdellä sanalla, liikkeellä, hymyllä loihtia esiin varoja. Yksikään ministeri, paitsi ehkä Turgot, ei ole rohjennut kuningattarelta kieltää, mitä hän on pyytänyt."
"Vai niin, mutta minä tiedän, että hän on vähemmän rikas, kuin luulette, kuningatar parka tai pikemmin naisparka!"
"Kuinka niin?" kysyi kardinaali.
"Onko se rikas, jonka täytyy olla jotakin vailla?"
"Mitä vailla? Kertokaa, rakas Jeanne."
"Voi taivas, kerron vain, mitä näin, en enempää enkä vähempää."
"Mitä ihmettä se on?"
"Ajatelkaapa, se kuningatar raukka on saanut kestää kaksi sietämätöntä tuskaa?"
"Kertokaa, hyvä kreivitär!"
"Tiedättekö, rakas prinssi, mitä on naisellinen halu?"
"En, mutta soisin teidän selittävän."
"No kuulkaa, kuningatar haluaa, mutta ei voi haluaan tyydyttää."
"Haluaa… ketä?"
"Ei, vaan jotakin."
"No mitä?"
"Timanttista kaulanauhaa."
"Vai niin! Nyt ymmärrän. Tarkoitatte Böhmer ja Bossangen timantteja?"
"Juuri niitä."
"Vanha juttu, kreivitär."
"Vanha tai uusi, mutta eikö se vie kuningatarta epätoivoon, ettei voi saada, mitä pelkkä suosikki oli vähällä saada? Jos kuningas Ludvig XV olisi elänyt pari viikkoa lisää, olisi Jeanne Vaubernier saanut, mitä Marie-Antoinette ei saa."
"Kuulkaapa, hyvä kreivitär, nyt erehdytte; kuningatar olisi jo monasti voinut saada nuo timantit, mutta ei ole huolinut."
"Joutavia!"
"Vakuutan, että kuningas on hänelle niitä tarjonnut, mutta hän ei ole tahtonut niitä ottaa vastaan kuninkaan omasta kädestä."
Ja kardinaali kertoi jutun sotalaivasta. Jeanne kuunteli hartaasti ja sanoi kardinaalin lopetettua:
"Entä sitten?"
"Kuinka niin… sitten?"
"Mitä se todistaa?"
"Ettei hän huolinut, luullakseni."
Jeanne kohautti hartioitaan.
"Te tunnette naiset, hovin, kuninkaat, mutta eksytte uskomaan tuommoista vastausta!"
"Oli miten oli, minä totean, että hän kieltäytyi."
"Rakas prinssi, se osoittaa vain, että kuningattaren teki mieli lausua jotakin suurenmoista, kansanmielistä, ja sen hän lausuikin."
"Vai sillä tapaa te luotatte kuninkaallisiin hyveisiin!" sanoi kardinaali. "Voi sitä epäluuloa! Pyhä Tuomaskin oli teidän rinnallanne uskovainen."
"Epäilevä tai uskovainen, mutta yhden asian voin teille vakuuttaa."
"No, minkä?"
"Sen, että heti kun kuningatar oli kaulanauhan hylännyt, häneen tuli hurja halu se saada."
"Tuo on vain mielikuvitusta, rakkaani. Ensiksikin saatte olla varma, siitä, että kuningattarella on vikojensa ohella muuan erinomainen ansio."
"Mikä se on?"
"Hän on tasapuolinen! Hän ei erityisesti välitä kullasta, hopeasta tai jalokivistä. Hän osaa käsitellä kivennäisiä niiden arvon mukaan. Hänestä voi kukka vyössä olla saman arvoinen kuin timantti korvassa."
"Sitä vastaan en kiistä, mutta tällä kertaa väitän yhä, että hän haluaa panna monta timanttia kaulaansa."
"Koettakaa todistaa, kreivitär."
"Se on perin helppoa; näinhän kaulanauhan tänään."
"Tekö?"
"Minä juuri; enkä vain nähnyt, vaan hypistelin."
"Missä?"
"Versaillesissa tietysti."
"Versaillesissa?"
"Niin, kun jalokivikauppiaat tulivat houkuttamaan kuningatarta viimeisen kerran."
"Ja kaunis se on?"
"Ihmeen kaunis."
"Varmaankin te tosinaisena ymmärrätte, että sitä kaulanauhaa voi niin ajatella."
"Minusta sitä ajatellessa menettää ruokahalunsa ja unensa."
"Voi kun ei minulla ole laivaa tarjottavana kuninkaalle!"
"Laivaa?"
"Niin, siitä hyvästä hän antaisi minulle tuon koristeen, ja sitten voisitte taas syödä ja nukkua."
"Laskette pilaa?"
"En ollenkaan."
"No sitten voisin sanoa teille jotakin, mistä aikalailla hämmästytte."
"Sanokaa vain."
"Minä en siitä kaulanauhasta huolisi."
"Sitä parempi, kreivitär, sillä minä en voisikaan sitä teille antaa."
"Ette te eikä kukaan, sen pahempi, ja sen juuri kuningatar tietää, ja siksi hän sitä haluaa."
"Mutta sanoinhan, että kuningas sitä tarjosi hänelle."
Jeanne teki kiivaan, melkein sopimattoman liikkeen.
"Ja minä sanon teille", sanoi hän, "että naiselle ovat tuollaiset lahjat silloin mieluisempia, kun antajana ei ole se, joka pakottaa hänet ottamaan vastaan."
Kardinaali katseli Jeannea tarkkaavammin.
"Nyt en oikein ymmärrä", sanoi hän.
"Sitä parempi; annetaan olla. Ja mitä tuosta koristeesta välitättekään, kun emme voi sitä saada?"
"Jos minä olisin kuningas ja te kuningatar, pakottaisin teidät kyllä ottamaan vastaan."
"Vaikkette olekaan kuningas, pakottakaa kuningatar se ottamaan! Silloin näette, tuleeko hänen tuosta pakotuksesta niin paha mieli, kuin luulette."
Kardinaali tutki Jeannen ilmettä vielä kerran.
"Oletteko todella varma, ettei tässä ole erehdystä? Että kuningattarella on se halu?"
"Ihan hurja. Kuulkaapa, hyvä prinssi, ettekö ole joskus sanonut vai olenko kuullut sanottavan, ettei teidän tulisi paha mieli, jos joutuisitte ministeriksi?"
"Hyvinkin mahdollista, että olen niin puhunut, kreivitär."
"Hyvä. Pannaan vetoa, rakas prinssi…"
"Mistä?"
"Siitä, että kuningatar tekisi ministeriksi sen miehen, joka osaisi tuon kaulanauhan toimittaa viikon päästä hänen pöydälleen."
"Mitä te sanotte?"
"Sanonpa vain, mitä ajattelen… Vai pitäisikö ajatella hiljaa?"
"Ei suinkaan."
"Sitäpaitsi ei se koske teitä, mitä sanoin. Onhan selvää, ettei teidän tee mieli tuhlata puoltatoista miljoonaa kuningattaren oikun vuoksi; se olisikin liian kallis hinta salkusta, jonka saatte ilmankin ja joka on teille annettava. Saatte siis pitää loruna sen, mitä sanoin. Minä olen kuin papukaija; minut on huikaistu auringolla, ja nyt hoen yhtä mittaa, että on lämmin. Ah, monseigneur, yhden päivän hovisuosio on kova koetus maalaisnaiselle! Ennenkuin niihin säteisiin vei suoraan katsoa, täytyy olla kotka, niinkuin te olette."
Kardinaali vaipui haaveisiin.
"Mutta kuulkaahan", sanoi Jeanne, "nyt te arvostelette minua niin pahasti, pidätte minua niin halpana ja mitättömänä, ettette suvaitse edes puhua minulle!"
"Johan nyt!"
"Kuningatarta olen arvostellut itseni mukaan."
"Kreivitär!"
"Kuinka muuten! Luulin hänen haluavan timantteja, koska hän huokasi niitä katsellessaan, niin minä luulin, koska hänen sijassaan olisin myös halunnut; suokaa anteeksi heikkouteni."
"Te olette ihailtava nainen; teissä on uskomattomalla tavalla yhdistettynä sydämen heikkoutta, kuten sanoitte, ja järjen voimaa. Muutamina hetkinä olette niin vähän nainen, että kauhistun; toisina taas niin ihastuttavan runsaasti, että kiitän siitä taivasta ja itseänne."
Ja kohtelias kardinaali pani mielistelynsä loppuun pisteen suudelmalla.
"Kas niin", sanoi hän, "älkäämme niistä asioista enää puhuko."
"Olkoon", mutisi Jeanne, ajatellen: "Eiköhän kala sittenkin ole tarttunut koukkuun?"
Mutta vaikka kardinaali juuri oli tahtonut jättää asian sikseen, sanoi hän hetkisen kuluttua.
"Ja teistä se jalokiviseppä, joka tuli uudestaan kauppaamaan, oliBöhmer?"
"Niin, Bossangen kanssa", vastasi rouva de la Motte viattomasti.
"Bossange… Malttakaa", sanoi kardinaali kuin muistellen. "Bossange, eikö se ole hänen yhtiökumppaninsa?"
"On, pitkä ja laiha mies."
"Juuri niin. Ja niiden liike on…"
"Jossakin Ferrailin tai Ecolen rantakadun varrella, en tiedä oikein missä, mutta ainakin se on likellä Pont-Neufiä."
"Oikein, Pont-Neufin lähellä; siellähän minä olenkin nähnyt heidän nimensä erään portin yläpuolella, kun olen ajanut ohitse."
"Ahaa", tuumi Jeanne, "koukku tunkee yhä syvemmälle."
Jeanne olikin oikeassa: koukku oli tarttunut hyvin syvälle.
Niinpä kun kardinaali seuraavana aamuna lähti pienestä Saint-Antoinen esikaupungin talosta, ajoi hän suoraan Böhmerin luo. Hän aikoi esiintyä tuntematonna, mutta Böhmer ja Bossange olivat hovihankkijoita ja osasivat jo heti alussa puhutella häntä monseigneuriksi.
"Vai niin, vai monseigneuriksi te sanotte", huomautti kardinaali, "mutta kun tunnette minut, niin pitäkää edes huolta, etteivät muut tunne."
"Monseigneur saa olla huoleti. Odotamme monseigneurin määräyksiä."
"Tulin ostamaan sen timanttisen kaulanauhan, jota näytitte kuningattarelle."
"Olemme aivan onnettomia, mutta monseigneur on myöhästynyt."
"Kuinka niin?"
"Se on myyty."
"Mahdotonta, koska eilen uudestaan tarjositte sitä hänen majesteetilleen."
"Joka uudestaan sen hylkäsi, ja senvuoksi edellinen kauppa pysyy."
"Kenenkä kanssa se kauppa on tehty?" kysyi kardinaali.
"Se on salaisuus, monseigneur."
"Olette liian salaperäinen, herra Böhmer", sanoi kardinaali ja nousi.
"Mutta, monseigneur…"
"Arvelin, monsieur", keskeytti kardinaali, "että Ranskan hovin jalokivien hankkija mielellään myisi nämä kauniit timantit ranskalaiselle; teistä on portugalilainen parempi… kullakin on makunsa, herra Böhmer."
"Monseigneur siis tietää kaikki!" huudahti jalokivikauppias.
"Mitä kummaa siinä olisi?"
"Jos monseigneur sen tietää, on sen voinut ilmoittaa vain kuningatar."
"Entä jos niin olisikin laita?" sanoi kardinaali kumoamatta oletusta, joka mielisteli hänen itserakkauttaan.
"Se muuttaa asiaa melkoisesti, monseigneur."
"Selittäkää tarkemmin."
"Salliiko monseigneur minun puhua aivan vapaasti?"
"Tietysti."
"No sitten voin sanoa, että kuningatar haluaa tätä koristetta."
"Oletteko varma?"
"Täydellisesti."
"Miksi hän ei sitä osta?"
"Hän kieltäytyi silloin, kun kuningas sitä tarjosi, ja jos hän muuttaisi mieltään, kun on saanut niin paljon ylistystä, olisi se samaa kuin esiintyä oikullisena."
"Kuningattareen ei ulotu se, mitä sanotaan."
"Totta kyllä, jos hänestä jotakin sanoo kansa tai vaikkapa hoviväki, mutta kun itse kuningas sanoo…"
"Mutta tiedättehän, että kuningas on tahtonut lahjoittaa kuningattarelle kaulanauhan."
"Aivan oikein, mutta hän kiirehti myös kiittämään kuningatarta lahjan hylkäämisestä."
"No, mitä herra Böhmer siitä päättää?"
"Että kuningatar mielellään tahtoisi kaulanauhan, mutta ei esiintyisi ostajana."
"Vai niin, mutta te erehdytte; asian laita ei ole sinnepäinkään."
"Sepä ikävää, monseigneur, sillä vain se olisi ollut pätevä syy purkaa kauppamme Portugalin lähettilään kanssa."
Kardinaali harkitsi. Niin ovela kuin onkin valtiomiesten valtioviisaus, on kauppiasten kuitenkin vielä ovelampi… Ensiksikin valtiomies hieroo sopimusta useimmiten sellaisista arvoista, joita hänellä ei ole; kauppiaalla on kynsiinsä puristettuna se esine, joka kiihottaa halua: jos sen häneltä ostaa ja kalliisti maksaa, pitää hän itseään melkein rosvottuna. Nähdessään olevansa tämän miehen vallassa kardinaali sanoi:
"Olettakaapa, monsieur, että kuningatar haluaa kaulanauhaanne…"
"Se muuttaa asian, monseigneur. Kaikki kaupat voin purkaa, jos on annettava etuoikeus kuningattarelle."
"Mikä sen hinta on?"
"Viisitoista sataa tuhatta livreä."
"Millaisiksi tahdotte maksuehdot?"
"Portugal lupasi heti osan käteisellä, ja minun piti itse viedä kaulanauha Lissaboniin, ja siellä saisin loput."
"Se maksutapa ei käy meidän kesken päinsä, mutta osamaksun saatte heti, jos se on kohtuullinen."
"Sata tuhatta."
"Ne voin hankkia. Entä muu osa?"
"Teidän korkea-arvoisuutenne halunnee aikaa?" sanoi Böhmer. "Teidän korkea-arvoisuutenne takuulla se kyllä sopii. Mutta viivytys on toisaalta tappioksi. Sillä huomatkaa, monseigneur: näin suuressa kaupassa numerot paisuvat ihan itsestään. Viidentoista sadan tuhannen korko on jo viiden prosentin mukaan seitsemänkymmentä viisi tuhatta, mutta sellainen korko veisi kauppiaan häviöön; täytyy olla vähintään kymmenen prosenttia."
"Siitä karttuisi tuon laskun mukaan sataviisikymmentä tuhatta livreä lisää."
"Aivan niin, monseigneur."
"Olettakaamme, herra Böhmer, että myytte kaulanauhan kuudentoista sadan tuhannen livren hinnasta ja siitä viisitoista sataa tuhatta jaetaan kolmeksi eräksi, jotka lankeavat vuoden kuluessa. Sopiiko?"
"Monseigneur, silloin me häviämme viisikymmentä tuhatta livreä."
"Sitä en usko. Jos saisitte huomenna käteenne viisitoista sataa tuhatta livreä, joutuisitte pulaan; eihän jalokivikauppias osta sen hintaista maatilaa."
"Meitä on kaksi, yhtiömieheni ja minä."
"Sitä en kiellä, mutta sama se, teidän on sittenkin mukavampi joka kolmennesvuoden päästä nostaa viisisataa tuhatta eli kumpikin kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä."
"Monseigneur unohtaa, että nämä timantit eivät ole meidän. Jospa ne olisivat omiamme, olisimme niin rikkaita, ettei tarvitsisi huolehtia maksutavasta tai rahojen sijoittamisesta."
"Kenenkä ne siis ovat?"
"Kenties kymmenenkin saamamiehen; olemme ostaneet timantit vähin erin. Yhdestä olemme velkaa Hampuriin, yhdestä Neapeliin, toisesta Buenos-Ayresiin ja parista Moskovaan. Saamamiehemme odottavat kaulanauhan myymistä saadakseen maksun. Mahdollinen voitto on vain meidän omamme, mutta valitettavasti olemme siitä asti, kun tämä kovan onnen kaulanauha on ollut myytävänä, siis jo parin vuoden aikana menettäneet korkoja kaksisataa tuhatta livreä. Siitä arvaatte, jääkö meille voittoa."
Kardinaali keskeytti Böhmerin selitykset sanoen:
"Niin, niin, mutta minä en ole sitä kaulanauhaa vielä nähnyt."
"Se on totta, monseigneur. Tässä se on."
Ja ottaen huomioon tavalliset varokeinonsa Böhmer näytti kallisarvoista koristetta.
"Ihana se on!" huudahti kardinaali, hellästi hypistellen solkia, joiden hän arvasi koskeneen kuningattaren kaulaa.
Tarpeeksi katseltuaan ja ihailtuaan hän sanoi:
"Pidetään kauppa siis päätettynä?"
"Hyvä on, monseigneur, ja nyt menen suoraa päätä lähetystöön peruuttamaan sopimuksen."
"En olisi luullut, että jokin Portugalin lähettiläs nyt olisiPariisissa."
"On kyllä, monseigneur; täällä on herra de Souza, toistaiseksi salaa."
"Tekemässä tätä kauppaa?" sanoi kardinaali nauraen.
"Niin, monseigneur."
"Souza parka! Kyllä minä hänet tunnen." Ja hänen hilpeytensä yltyi.Böhmer katsoi olevan paikallaan yhtyä ostajansa iloisuuteen.Molemmat nauroivat hyvän aikaa tuon kaulanauhan johdosta Portugalinkustannuksella.
Kun kardinaali oli lähdössä, pysäytti hänet Böhmer kysyen:
"Suvaitseeko monseigneur mainita, kuinka tämä kauppa lähemmin järjestetään?"
"Niin yksinkertaisesti kuin suinkin."
"Monseigneurin hovimestarin kautta?"
"Ei, vaan minä toimitan kaikki itse."
"Ja milloin?"
"Huomenna."
"Sovitut sata tuhatta?"
"Tuon tänne huomenna."
"Hyvä, monseigneur. Ja vekselit?"
"Laaditaan täällä huomenna."
"Kaikki on parhain päin, monseigneur."
"Ja koska osaatte olla vaiti, herra Böhmer, niin pankaa hyvin mieleenne, että teillä nyt on muuan kaikkein tärkeimpiä salaisuuksia."
"Monseigneur, sen kyllä arvaan ja koetan niin toimia, että ansaitsen luottamusta teiltä ja myös hänen majesteetiltaan kuningattarelta", lisäsi hän taitavasti.
Kardinaali punastui ja lähti ulos hämmentyneenä, mutta onnellisena kuten ainakin se, joka intohimon puuskassa tuhlaa kaikkensa.
Seuraavana päivänä Böhmer suuntasi kulkunsa syvämietteisen näköisenäPortugalin lähetystöön, mukanaan yhtiömiehensä Bossange.
Samaan aikaan oli lähetystön ensimmäinen ylisihteeri, herra Beausire ottamassa vastaan tilejä ensimmäiseltä viralliselta sihteeriltä, herra Ducorneaulta, ja lähettiläs don Manuel y Souza selitti paraikaa uutta toiminta-suunnitelmaa yhtiömiehelleen, kamaripalvelijalle. Böhmerin viime käynnin jälkeen oli täällä Jussienne-kadun hotellissa tapahtunut monta muutosta. Kuten jo on mainittu, oli kaksilla postivaunuilla saapunut henkilökunta sijoittunut tarpeen mukaan eri paikkoihin ja toimiin, kuten uuden lähettilään talous vaati. Jakamalla keskenään eri tehtävät, joita he hoitivat erinomaisen hyvin, ja niitä vaihtamalla saivat osakkaat mainion tilaisuuden itse valvoa etujaan, mikä on omansa lisäämään rohkeutta pulmallisessa yrityksessä. Ihastuneena näiden palvelijain älykkäisyydestä Ducorneau ihaili myös lähettilästä, joka oli niin vapaa kansallisesta itserakkaudesta, että otti palvelukseensa pelkkiä ranskalaisia, ensimmäisestä sihteeristä kolmanteen kamaripalvelijaan asti. Juuri tämän seikan hän ottikin puheeksi Beausiren kanssa, esittäessään tälle tilejä, ja ylisti lähettilään näkökantaa.
"Souzat, nähkääs", selitti Beausire, "eivät ole niitä piintyneitä portugalilaisia, jotka pitävät kiinni neljännentoista vuosisadan elintavoista ja joita vielä tavataan maaseudullamme paljonkin. Ei, vaan he ovat maailmalla liikkuvaa ylimystöä, miljoonamiehiä, jotka voisivat jossakin ottaa kuninkuuden, jos tahtoisivat."
"Mutta se ei ole juolahtanut heidän mieleensä", sanoi Ducorneau sukkelasti.
"Mitä etua siitä olisi? Kun on joku miljoona ynnä ruhtinaallinen nimi, eikö silloin ole kuninkaan vertainen?"
"Tuopa on perin filosofista oppia", sanoi Ducorneau hämmästyneenä. "En olisi odottanut, että diplomaatin suusta saisin kuulla sellaista tasa-arvoisuuden teoriaa."
"Me olemme poikkeus", vastasi Beausire hieman harmissaan, kun ei muistanut virka-asemaansa. "Olematta Voltairen kannattaja tai Rousseaun lailla armenialainen voi tuntea filosofisen maailman ja luonnolliset teoriat olosuhteiden ja voimien erilaisuudesta."
"Tiedättekö", sanoi virallinen sihteeri innostuneena, "se on onni, että Portugal on niin pieni valtio!"
"Miksi niin?"
"Siksi, että kun johdossa on sellaisia miehiä, se valtio pian laajenee."
"Nyt imartelette, hyvä sihteeri. Ei, me puhumme vain filosofista politiikkaa. Se on näennäisesti ihanaa, mutta epäkäytännöllistä. Jätetään se sikseen. Kassassa on siis, sanotte, sata kahdeksan tuhatta livreä?"
"Niin juuri, sata kahdeksan tuhatta."
"Eikä ollenkaan velkaa?"
"Ei pienintäkään."
"Se on mallikelpoista. Olkaa niin hyvä ja antakaa minulle tiliote."
"Tässä on. Mutta milloin on esittely hovissa, herra sihteeri? Voin teille sanoa, että tätä kysymystä koko korttelissa pohditaan uteliaasti, selitellään puolelta ja toiselta ja ollaan melkein levottomia."
"Kas, kas!"
"Niin, ja tavantakaa nähdään hotellin ympärillä maleksimassa väkeä, joka varmaan soisi portin olevan lasia."
"Väkeä…" toisti Beausire. "Tämän korttelin väkeä?"
"Ja muitakin. Kun herra lähettiläällä on salainen tehtävä, niin huomaatte kaiketi, että poliisissa on herännyt halu päästä sen perille."
"Samaa olen kyllä ajatellut", sanoi Beausire aika lailla hädissään.
"Katsokaapa, herra sihteeri", jatkoi Ducorneau, taluttaen Beausiren ristikkoakkunan ääreen, joka aukeni erään lisärakennuksen typistettyä kulmaa kohti. "Näettekö kadulla tuon miehen, jolla on likaisenruskea päällystakki?"
"Näen kyllä."
"Kuinka hän tähystelee, vai mitä?"
"Tosiaankin. Kukahan tuo mies lienee?"
"Mistä minä tiedän… Ehkä herra de Crosnen asiamiehiä."
"Luultavasti."
"Meidän kesken sanoen, ei herra de Crosne ole hallitusmiehenä herra de Sartinesin vertainen. Tunsitteko herra de Sartinesin?"
"En, monsieur, en."
"Hän olisi jo aikoja ottanut selville, mitä hommia teillä on. Tosin olette ryhtynyt varokeinoihin…"
Nyt soi kello.
"Herra lähettiläs soittaa", sanoi Beausire innokkaasti, alettuaan jo pitää keskustelua kiusallisena.
Sysäten reippaasti oven auki hän työnsi sen molemmilla puoliskoilla edemmäksi kaksi kumppaniaan, jotka olivat, toisella kynä korvan takana, toisella luuta kädessä, edellinen jonakin kirjurina, jälkimäinen siivojana, pitkäksyneet herrain puhelua ja halunneet ottaa siihen osaa, vaikkapa vain kuunnellen. Beausire arvasi, että toverit epäilivät häntä, ja päätti olla entistä valppaampi. Nyt hän kiirehti lähettilään luo, ensin salavihkaa puristettuaan kummankin ystävänsä ja osaveikkonsa kättä.
Don Manuel y Souza oli tavallista vähemmän keltainen, toisin sanoen punaisempi. Hänellä oli juuri ollut "päällysmiehen", kamaripalvelijansa, kanssa kiusallinen selittely, joka ei edes ollut vielä päättynyt. Beausiren saapuessa olivat molemmat kukot repimässä toisiltaan viimeisiä höyheniä.
"Kuulkaapa, herra Beausire", sanoi päällysmies, "sovittakaa riitamme."
"Mistä on puhe?" kysyi sihteeri arvokkaasti kuin tuomari, iskettyään ensin silmää lähettiläälle, luonnolliselle liittolaiselleen.
"Kuten tiedätte", sanoi kamaripalvelija, "pitäisi Böhmerin tänään tulla päättämään se kaulanauhan kauppa."
"Sen tiedän."
"Ja hänelle aiotaan maksaa sata tuhatta livreä."
"Senkin tiedän."
"Nuo sata tuhatta ovat yhtiön omia, eikö niin?"
"Kuka sitä kieltäisi?"
"Kuuletteko, herra Beausiren mukaan minä olen oikeassa!" riemuitsi päällysmies kääntyen don Manueliin päin.
"Malttakaa hiukan", sanoi portugalilainen rauhoittaen häntä kädenliikkeellä.
"Myönsin vain sen, että kassassa olevat sata tuhatta livreä kuuluvat yhtiöllemme."
"Sitä minäkin väitän enkä muuta. Mutta senvuoksi ei sovikaan pitää kassaa juuri siinä huoneessa, joka on herra lähettilään makuukamarin vieressä."
"Miksi ei sovi?" kysyi Beausire.
"Ja herra lähettilään pitää", jatkoi päällysmies, "antaa jokaiselle meistä oma kassanavain."
"Ei suinkaan", sanoi portugalilainen.
"Selittäkää syynne!"
"Niin, selittäkää", toisti Beausire.
"Minua epäillään", vastasi portugalilainen silitellen äsken ajeltua leukaansa. "Miksi en siis minä epäilisi toisia? Jos minua syytetään aikeesta varastaa yhtiöltä, niin luulisin olevani oikeutettu epäilemään, että yhtiö aikoo varastaa minulta. Me olemme toistemme vertaisia."
"Myönnetään", vastasi kamaripalvelija, "mutta juuri siksi meillä on samat oikeudet."
"Vai niin, hyvä herra! Jos aiotte sillä tapaa sovittaa tasa-arvoisuutta, olisi pitänyt myös päättää, että kukin on vuorostaan lähettiläänä. Asia olisi yleisön silmissä tosin käynyt vähemmän todenmukaiseksi, mutta yhtiömiehet olisivat rauhoittuneet. Ja sehän lienee pääasia, vai mitä?"
"Ja ensiksi", keskeytti Beausire, "on huomattava, että te, herra päällysmies, ette nyt esiinny hyvän toverin tavalla. Onhan hänen ylhäisyydellään don Manuelilla se kiistämätön etuoikeus, mikä kuuluu keksijälle."
"Niinpä juuri", yhtyi siihen lähettiläs, "ja siitä etuoikeudesta kuuluu toinen puoli herra Beausirelle."
"Mitä vielä! Kun asia on pantu alulle, ei sovi enää puhua etuoikeuksista", väitti päällysmies.
"Vaikka niinkin, mutta voidaan puhua menettelytavoista", sanoiBeausire.
"En minä ole ainoa, joka teen muistutuksen", mutisi päällysmies hieman nolona. "Kaikki toverit ajattelevat samoin."
"Ja siinä he ovat väärässä", vastasi portugalilainen.
"Väärässä ovat", vahvisti Beausire.
Päällysmies kohotti päätään.
"Itse olin väärässä", sanoi hän suuttuneena, "kun vetosin herraBeausireen. Sihteeri vetää tietysti yhtä köyttä lähettilään kanssa."
"Herra päällysmies", vastasi Beausire ihmeen rauhallisesti, "te olette sellainen lurjus, jolta leikkaisin korvat, jos teillä ne olisi vielä tallella, mutta niitä on jo silvottu liian monta kertaa."
"Mikä on tarkoitus?" sanoi päällysmies suoristaen itsensä.
"Täällä ollaan kaikessa rauhassa lähettilään huoneessa, ja asia voidaan suorittaa muiden avutta. Te olette minua loukannut väittäen, että minulla on salajuoni don Manuelin kanssa."
"Ja samalla loukkasitte minua", sanoi portugalilainen kylmästi, rientäen Beausirea tukemaan.
"Nyt on kysymys, annatteko hyvitystä, herra päällysmies."
"No en minä sanojani peruuta", sanoi kamaripalvelija röyhkeästi.
"Siltä näyttää", vastasi Beausire, "mutta siksi saattekin selkäänne, päällysmies."
"Auttakaa!" huusi tämä, johon jo tarttui Olivan rakastaja, portugalilaisen samalla kiristäessä kurkusta.
Mutta juuri kun molemmat johtomiehet aikoivat panna tuomionsa täytäntöön, ilmoitti heille soittokello alikerrasta, että oli tullut vieras.
"Päästetään irti", ehdotti don Manuel.
"Ja suorittakoon tehtäviään", sanoi Beausire.
"Toverit saavat tämän tietää", uhkasi päällysmies järjestäen pukuaan.
"Sanokaa vain, sanokaa mitä tahansa; me kyllä osaamme vastata."
"Herra Böhmer!" huusi alhaalta portinvartija.
"No se ratkaisee asian, rakas päällysmies", sanoi Beausire, tuupaten vastustajaansa niskaan.
"Eikä tarvitse enää kiistellä sadasta tuhannesta livrestä, ne kun katoavat herra Böhmerin mukana. Kas niin, olkaapas nyt oikein kauniisti toimessanne!"
Kamaripalvelija poistui nuristen ja tekeytyi taas nöyrän näköiseksi saattaakseen säädyllisesti herra hovihankkijaa lähettilään luo. Jäätyään kahden, ennenkuin Böhmer tuli, ehtivät Beausire ja portugalilainen iskeä toisilleen silmää yhtä merkitsevästi kuin äsken.
Huoneeseen astui Böhmer, Bossangen seuraamana, kummankin kasvoissa jokin nöyryyden ja saamattomuuden ilme, josta lähetystön tarkkanäköiset henkilöt eivät voineet erehtyä. Sillaikaa kun he istuutuivat Beausiren tarjoamille tuoleille, jatkoi tämä tarkasteluaan ja tähysti don Manuelin katseita ollakseen hänen kanssaan sopusoinnussa. Don Manuel pysyi ylhäisenä ja virallisena. Böhmer, jolle kuului alote, käytti ensi puheenvuoroa tässä pulmallisessa tilaisuudessa. Hän selitti, että varsin painavat valtiolliset syyt estivät häntä jatkamasta jo aloitettua sopimuksen hierontaa.
Kun tämä oli tulkittu portugalinkielelle, pääsi don Manuelilta huudahdus; Beausire ei lausunut muuta kuin: hm!
Böhmer joutui yhä enemmän hämilleen. Don Manuel huomautti hänelle, että kauppa oli jo tehty ja alkumaksu valmiina.
Mutta Böhmer oli itsepintainen. Lähettiläs vastasi, yhä tietysti Beausiren ollessa tulkkina, että hänen hallituksensa jo tiesi tai aivan kohta saisi tietää kaupan olevan päätetyn; että sen purkaminen oli miltei häväistys hänen portugalilaiselle majesteetilleen. Böhmer puolestaan selitti ottaneensa kyllä lukuun nämä ikävät seuraukset, mutta katsovansa sittenkin mahdottomaksi pysyä ensi aikeessaan.
Beausire ei myöskään suostunut purkamaan kauppaa, vaan sanoi Böhmerille vasten silmiä, että tuollainen perääntyminen sopi vain epärehelliselle kauppiaalle, sanansa syöjälle. Silloin Bossange rupesi puolustamaan kauppasäätyä, jota oli hänen ja yhtiömiehen persoonassa loukattu. Mutta hän ei ollut kaunopuheinen; Beausire tukki häneltä suun tällä huomautuksella:
"Te olette tavannut ostajan, joka maksaa enemmän."
Jalokivikauppiaat, joiden vahvana puolena ei ollut politiikka ja joilla oli diplomaateista yleensä ja varsinkin portugalilaisista diplomaateista perin suuret ajatukset, punastuivat luullen olevansa paljastettuja. Beausire huomasi osuneensa oikeaan, ja koska asia oli hänestä kovin tärkeä, tässä kun oli tarjolla suunnaton rikkaus, oli hän portugalinkielellä neuvottelevinaan lähettilään kanssa.
"Hyvät herrat", sanoi hän sitten jalokivikauppiaille, "teille on tarjottu parempia ehtoja; sen kyllä käsittää, ja se todistaa vain, että nuo timantit ovat varsin arvokkaita. No niin, hänen portugalilainen majesteettinsa ei pidä kiinni niin halvasta hinnasta, että siitä olisi kunnon kauppiaille vahinkoa. Pitänee tarjota viisikymmentä tuhatta lisää."
Böhmer pudisti päätään kieltävästi.
"Sata tuhatta, sata viisikymmentä tuhatta", jatkoi Beausire, joka oli päättänyt, saadakseen osansa puolestatoista miljoonasta, mutta välttääkseen epäluuloja, tarjota lisähintaa vaikka miljoonaan asti.
Hänen esityksensä huikaisi jalokivikauppiaita, saattaakseen heidät aluksi hämille, mutta neuvoteltuaan keskenään he vastasivat:
"Ei, herra sihteeri, teidän on tarpeetonta meitä houkuttaa. Kauppa on tehty; mahtavampi tahto kuin meidän pakottaa myymään kaulanauhan niin, että se jää omaan maahan. Varmaankin ymmärrätte, ja pyydämme suomaan anteeksi. Emmekä me kieltäytyisi, joten ei ole syytä meitä moittia. Este tulee meitä ja teitäkin mahtavammalta taholta."
Beausire ja don Manuel eivät enää keksineet vastaväitteitä. Päinvastoin he lausuivat jalokivikauppiaille muutamia kohteliaisuuksia ja kokivat olla välinpitämättömän näköisiä. Ja siinä he olivat niin hartaita, etteivät huomanneet kamaripalvelijan kuuntelevan oven takana saadakseen tietää, kuinka se kauppa päätettäisiin, josta hänen täytyi olla syrjässä. Mutta tämä kelpo toveri oli niin kömpelö, että sovittaessaan korvaansa niin likelle kuin suinkin liukastui ja kolahutti päänsä oveen. Siitä hätkähti Beausire ja kiirehti etuhuoneeseen, missä tapasi syyllisen perin säikähtyneenä.
"Mitä sinä, onneton, täällä teet?" huusi Beausire.
"Monsieur", vastasi kamaripalvelija, "olin tuomassa tämänaamuista postia."
"Hyvä", sanoi Beausire. "Saat mennä."
Ja ottaen vastaan kirjeet hän päästi kamaripalvelijan menemään.
Tässä oli viraston koko kirjeenvaihto, kirjeitä Portugalista ja Espanjasta, sisällykseltään enimmäkseen mitättömiä, joiden käsittely oli Ducorneaun jokapäiväistä työtä, mutta kun ne aina ensin toimitettiin Beausirelle ja don Manuelille, olivat nämä päämiehet jo saaneet monta hyödyllistä tietoa lähetystön asioista.
Kuullessaan puhuttavan postista jalokivikauppiaat nousivat seisaalle hyvillä mielin, kun arvasivat nyt voivansa poistua tästä pulmallisesta vastaanotosta. Heille lausuttiinkin jäähyväiset, ja kamaripalvelija sai käskyn saattaa heitä pihalle asti.
Heti kun he kuuluivat astuvan portaita alas, lähestyivät don Manuel ja Beausire toisiaan vaihtaen sellaisia katseita jotka ennustivat pikaista toimintaa.
"Kas niin", sanoi don Manuel, "yritys meni myttyyn."
"Kerrassaan", myönsi Beausire.
"Sata tuhatta livreä, kaksinkertainen varkaus, antaa meille kullekin vähän päälle kahdeksan tuhatta, jos jaetaan tasan."
"Ei se kannata", sanoi Beausire.
"Sitä minäkin."
Ja viitaten sinne päin, missä oli päällysmiehen niin hartaasti ikävöimä kassa, lisäsi don Manuel:
"Ja tuolla kassassa on sata kahdeksan tuhatta."
"Viisikymmentä neljä tuhatta kummallekin."
"Sovittu!" vastasi don Manuel. "Jaetaan."
"Hyvä, mutta päällysmies ei enää jätä meitä rauhaan, hän kun tietää, että kaupasta ei tullut mitään."
"Minä kyllä keksin keinon", vakuutti don Manuel salaperäisen näköisenä.
"Ja minä olen jo keksinyt", sanoi Beausire.
"Millainen se on?"
"Kuulkaapas. Päällysmies tulee kohta takaisin."
"Tietysti."
"Ja vaatii omaa ja toisten osuutta."
"Arvatenkin."
"Ja saamme niskaamme koko lauman."
"Aivan niin."
"Kutsutaan hänet ikäänkuin salaiseen neuvotteluun ja antakaa sitten minun toimia."
"Ahaa, jo luulen aavistavani", sanoi don Manuel. "Menkää häntä vastaan."
"Aioin juuri pyytää teitä menemään."
Kumpikaan ei tahtonut ystäväänsä jättää yksin kassan likelle.Luottamus on sentään ihana asia!
Don Manuel huomautti, että hänen täytyi esiintyä lähettiläänä, joten ei sopinut mennä palvelijaa hakemaan.
"Hänen silmissään ette ole lähettiläs, mutta sama se."
"Te siis menette?"
"Ei tarvita; voihan huutaa akkunasta."
Ja Beausire huusi akkunasta päällysmiestä, joka oli ryhtymäisillään neuvotteluihin portinvartijan kanssa. Kuultuaan kutsun päällysmies heti riensi yläkertaan ja tapasi yrityksen päämiehet kassan viereisessä huoneessa. Beausire puhutteli häntä hymyillen.
"Lyödään vetoa, että minä tiedän, mitä sanoitte portinvartijalle."
"Minäkö?"
"Niin, te kerroitte hänelle, että Böhmerin kanssa ei kaupasta tullut mitään."
"En puhunut sanaakaan."
"Nyt valehtelette."
"Voin vaikka vannoa, etten puhunut."
"Hyvä on, sillä jos olisitte puhunut, olisitte tehnyt aika tyhmyyden ja menettänyt suuren summan rahaa."
"Kuinka niin?" kummeksi päällysmies. "Minkä rahasumman?"
"Kaiketi ymmärrätte, että ainoastaan me kolme tunnemme salaisuuden."
"Aivan niin."
"Ja että sata kahdeksan tuhatta livreä siis on meidän kolmen, kun kaikki muut luulevat, että Böhmer ja Bossange veivät rahat mukanaan."
"Hitto vie!" ihastui päällysmies. "Se on ihan totta!"
"Kolmekymmentä kolme tuhatta kolmesataa kolmekymmentä kolme livreä kuusi souta joka miehelle", sanoi don Manuel.
"Enemmän siitä tulee!" huudahti päällysmies. "Niistä kahdeksasta tuhannesta on vielä suoritettava pikkuinen jakolasku."
"Oikein", myönsi Beausire. "Suostutteko?"
"Suostunko!" hymähti kamaripalvelija ja hykersi käsiään.
"Siitä saatte olla varmat. Se oli miehen puhetta."
"Kyllä, lurjuksen puhetta!" sanoi nyt Beausire jyrisevällä äänellä. "Tiesin jo ennestään, että olette lurjus. Kuulkaa, Manuel, te kun olette väkevä, tarttukaa tuohon veijariin ja näytetään tovereille, mikä hän on miehiään."
"Armahtakaa!" huusi miesparka. "Se oli vain leikkiä."
"Kas niin", jatkoi Beausire, "mars tuonne pimeään kamariin, kunnes ehdimme sinut tuomita."
"Antakaa anteeksi!" pyysi vielä päällysmies.
"Varokaa", sanoi Beausire don Manuelille, joka rutisti kavalaa yhtiömiestä, "ettei Ducorneau kuule!"
"Jollette päästä irti", sanoi päällysmies, "annan ilmi teidät kaikki!"
"Ja minä kuristan sinut!" uhkasi don Manuel vihaisella äänellä ja tyrkkäsi uhrinsa läheiseen pukuhuoneeseen.
"Lähettäkää Ducorneau jälleen asialle", kuiskasi don ManuelBeausirelle.
Tämä ei viivytellyt, vaan kiirehti siihen kamariin, joka oli lähettilään huoneen vieressä, jälkimäisen sulkiessa kamaripalvelijan pimeään komeroon.
Kului minuutti, eikä Beausirea kuulunut. Don Manuelin päähän juolahti muuan aate. Hän tiesi olevansa yksin. Kassa oli kymmenen askeleen päässä. Jos sen avaisi, sieppaisi nuo sata kahdeksan tuhatta livreä, hyppäisi akkunasta ja pujahtaisi saaliineen puutarhan kautta, ei siihen menisi taitavalta varkaalta kuin pari minuuttia. Hän laski, että Beausire tarvitsi saadakseen Ducorneaun lähtemään ja palatakseen yläkertaan ainakin viisi minuuttia.
Hän syöksähti siis ovelle, josta pääsi kassahuoneeseen. Ovi oli pantu salpaan. Mutta don Manuel oli väkevä ja niin taitava, että olisi kellonavaimella aukaissut kaupunginportin.
"Beausire on epäillyt minua", tuumi hän, "kun minulla on yksin avain, ja pannut salvan eteen; se on oikein."
Miekkansa kärjellä hän sai salvan nostetuksi. Silloin hän pääsi kassakirstun ääreen ja kiljahti kamalasti. Kirstu ammotti tyhjänä. Beausire, joka oli hankkinut itselleen toisen avaimen, oli käynyt täällä toisen oven kautta ja kahmaissut kaikki rahat.
Don Manuel juoksi kuin hullu alas portinvartijan luo, jonka tapasi laulamassa. Beausire oli päässyt viisi minuuttia edelle.
Kun portugalilainen oli huudoilla ja vaikerruksilla julistanut koko hotellille, mitä oli tapahtunut, ja saadakseen todistajan päästänyt päällysmiehen vapauteen, näki hän ympärillään vain epäuskoisia ja raivostuneita. Häntä syytettiin salajuonesta Beausiren kanssa, joka muka oli karannut edeltä tallettaen hänelle puolta summaa.
Nyt oli naamiot riisuttu, salaperäisyys poistettu, eikä rehellinen Ducorneau enää käsittänyt, millaisten ihmisten kanssa oli joutunut tekemisiin. Hän oli vähällä pyörtyä nähdessään diplomaattien tekevän valmistuksia hirttääkseen eräässä vajassa don Manuelin, joka ei jaksanut pitää puoliaan.
"Hirteenkö herra de Souza?" huusi sihteeri. "Sehän on majesteettirikos, olkaa varuillanne!"
Silloin päätettiin heittää Ducorneau kellariin, hän kun kiljui liian kovaa. Mutta samassa kuului portilta kolme juhlallista jyskytystä, joista yhtiömiehet hätkähtivät. Kaikki vaikenivat. Taas jyskytettiin kolmesti. Sitten huusi tuima ääni portugalinkielellä:
"Avatkaa! Portugalin lähettilään nimessä!"
"Lähettiläs!" mutisivat veijarit hajaantuen eri tahoille ja paeten sikinsokin halki puutarhan, yli läheisten muurien ja kattojen.
Oikea lähettiläs, joka oli todellakin saapunut, pääsi hotelliinsa vasta poliisin avulla, joka mursi portin suunnattoman ihmisjoukon katsellessa tätä merkillistä ilmiötä. Sitten tarkastettiin kaikki paikat; Ducorneau vangittiin ja vietiin Châteletin vankilaan, jonne hän jäi yöksi.
Näin päättyi Portugalin valelähetystön seikkailu.
Jos lähetystön portinvartija olisi Manuelin käskyä noudattaen juossut Beausiren jäljestä, niin myöntäkäämme, että hänelle olisi siitä tullut aika puuha. Sillä heti kun Beausire oli varkaiden pesästä päässyt, lähti hän niin sanoaksemme lyhyttä neliä Coquillière-kadulle ja sieltä täyttä neliä Saint-Honorén kadulle. Luullen, että toverit yhä ajoivat takaa, hän sekoitti jälkiään luovien puolelta toiselle niillä mutkikkailla, risteilevillä kaduilla, jotka ympäröivät viljahallia. Muutaman minuutin päästä hän oli melkein varma, ettei kukaan ollut voinut häntä seurata; mutta toisestakin asiasta hän oli varma, siitä näet, että hänen voimansa olivat lopussa ja ettei hyvä ajohevonenkaan olisi sen paremmin juossut.
Beausire istuutui viljasäkille Viarmes-kadulla, joka kiertää hallin ympäri, ja oli mitä hartaimmin katselevinaan mediciläistä patsasta, jonka Bachaumont oli ostanut pelastaakseen sen talonpurkajain vasaran alta ja lahjoittaakseen kaupungintaloon. Mutta tosiasia on, ettei Beausire katsellut Filibert Delormen muovailemaa teosta eikä sitä aurinkokelloa, jolla Fingre oli sen koristanut. Hän puuskutti tuskallisesti keuhkojensa perältä asti vinkuvaa ja vuoroin käheää hengitystä kuin nääntyneistä palkeista. Pitkään aikaan hän ei jaksanut täydentää sitä ilmamäärää, mikä hänen täytyi kurkustaan purkaa, jotta taas syntyisi tasapainotila tukehtumisen ja liikaverisyyden välillä. Vihdoin se hänelle onnistui niin syvällä huokauksella, että se olisi kuulunut Viarmes-kadunkin asujanten korviin, elleivät he olisi olleet viljaansa myymässä ja punnitsemassa.
"Ah", tuumi Beausire, "nyt siis on unelmani toteutunut: minä olen rikas."
Ja taas hän henkäisi syvään.
"Nyt minusta voi tulla ihan rehellinen mies; tuntuupa jo melkein, kuin alkaisin lihota."
Tosiasia on, että ellei hän juuri lihonnut, niin ainakin oli pullistunut.
"Minä teen", jatkoi hän äänetöntä yksinpuhelua, "myös Olivasta yhtä rehellisen naisen kuin itse olen rehellinen mies. Hän on kaunis ja vaatimuksissaan hyvin yksinkertainen."
Mies poloinen!
"Hän ei tule hyljeksimään hiljaista elämää maaseudulla, sievällä maatilalla, jota sanomme omaksemme, likellä jotakin pientä kaupunkia, jossa meitä helposti luullaan oikein herrasväeksi."
"Nicole on hyvä; hänessä ei ole kuin kaksi vikaa: laiskuus ja ylpeys."
Ei enempää! Beausire parka! Kaksi kuolemansyntiä!
"Ja kun hankin sen, mitä noihin kahteen vikaan tarvitaan, saan minä, onnenonkija Beausire, täydellisen vaimon."
Tähän hän keskeytti ajatuksensa; hengitys oli taas tasaantunut. Hän pyyhki otsaansa, otti selville, että sata tuhatta livreä oli tallella, ja rupesi sekä ruumiin että sielun puolesta virkistyneenä harkitsemaan asemaansa.
Viarmes-kadulta häntä ei haettaisi, mutta haettaisiin muualta. Lähetystön herrat eivät niinkään hevillä hellittäisi osuuttaan saaliista. He jakaantuisivat eri joukkueiksi ja kävisivät ensin rosvon kotona.
Siinäpä se pulma oli! Hänen kotinsa oli myös Olivan. He varoittaisivat Olivaa, kenties pitelisivät pahoin; kukapa tietää, vaikka olisivat niin julmia, että ottaisivat hänet panttivangiksi.
Mikä estäisi niitä kerjäläisroistoja jo aikoja tietämästä, että Beausire intohimoisesti rakasti neiti Olivaa, ja miksi he, tämän tietäen, eivät käyttäisi hänen intohimoaan hyväkseen? Näiden kahden äärimmäisen vaaran rajalla Beausire oli tulla hulluksi, mutta lopulta voitti rakkaus. Hän ei sietänyt, että kukaan kajoisi hänen rakastettuunsa. Ja niin hän lähti Dauphine-katua kohti.
Hänellä oli muuten rajaton luottamus kulkunsa nopeuteen; kuinka nopsia olivatkaan vainoojat, eivät he voineet hänen edelleen ehtiä. Paremmaksi varmuudeksi hän otti ajurin, jolle näytti kuuden livren rahaa komentaen: Pont-Neufille! Hevoset eivät enää juosseet, ne lensivät.
Ilta oli jo tulossa. Beausire käski ajaa sillan vallikäytävälle, Henrik IV:n patsaan taakse. Siihen aikaan pääsi sinne ajoneuvoillakin; se oli ihmisten yhtymäpaikka, varsin arkipäiväinen, mutta suosittu.
Uskaltaen pistää päänsä vaunujen ovesta Beausire tähysteli Dauphine-kadulle päin. Hän oli jonkun verran tutustunut poliisin kätyreihin: kymmenen vuotta hän oli elämästään käyttänyt oppiakseen heitä tuntemaan, jotta osaisi tarpeen tullen karttaa. Sillankorvassa Dauphine-kadun puolella hän huomasi kaksi miestä, jonkun matkan päässä toisistaan, kurottamassa kaulojaan mainitulle kadulle päin, ikäänkuin siellä olisi jotakin katseltavaa. Nuo miehet olivat urkkijoita. Eikä ollutkaan harvinaista nähdä urkkijoita Pont-Neufillä, koska silloin oli sananlaskukin, jossa sanottiin, että oli parasta mennä Pont-Neufille, jos teki mieli nähdä pappi, ilotyttö ja valkoinen hevonen; ovathan valkoiset hevoset, pappispuvut ja ilotytöt aina olleet poliisin silmätikkuna.
Beausire ei tuosta ollut kuin harmissaan, hieman pulassa; hän tekeytyi kyttyräselkäiseksi ja ontuvaksi, muuttaakseen käyntitapaansa, ja tunkeutuen väkijoukon halki hän pääsi Dauphine-kadulle. Missään ei näkynyt merkkiä siitä, mitä hän pelkäsi. Ja kaukaa hänelle loisti se talo, jonka akkunoissa usein näyttäytyi kaunis Oliva, hänen elämänsä tähti.
Nyt sen akkunat olivat kiinni; arvatenkin Oliva lepäsi sohvalla lukemassa huonoa romaania, tai nakertelemassa makeisia. Äkkiä Beausire luuli nähneensä vastapäisessä porttikäytävässä poliisikonstaapelin päällysviitan. Ja lisäksi näkyi toinen viranomainen salin akkunassa. Häntä alkoi taas hiottaa, ja kylmä hiki on epäterveellistä. Nyt oli myöhäistä peräytyä: täytyi mennä talon ohitse. Senkin hän uskalsi, hiipi sivutse ja katsahti sinne. Sepä vasta näky! Porttikäytävä täynnä Pariisin kaartilaisia, joiden keskellä näkyi muuan Châteletin mustapukuinen komisario.
Beausiren nopea silmäys keksi kuitenkin heti, että nuo miehet olivat hämillään, ihmeissään ja noloja. Jos kellä on, kuten Beausirella oli, tottumus lukea poliisimiesten kasvoista, niin ei tarvitse kahdesti silmäillä näitä herroja älytäkseen, onko otus päässyt heiltä karkuun. Hän tuumi, että Crosne, saatuaan asioista tiedon miten ja keltä tahansa, oli tahtonut vangita Beausiren, mutta tavannut vain Olivan. Ja siitä tuo nolous! Jos Beausiren asiat olisivat olleet tavallisella kannalla ja ellei hänellä olisi ollut mukanaan sataa tuhatta livreä, olisi hän syössyt keskelle kärkkyjiä ja Nisuksen tavoin huutanut: Tässä minä olen, minä sen tein!
Mutta se ajatus, että nuo miekkoset hypistelisivät sataa tuhatta livreä ja pitelisivät kurkkuaan kuumana koko elinikänsä, että niin rohkeasta ja sukkelasta tempusta, jonka hän, Beausire, oli suorittanut, olisi hyötyä vain poliisin kätyreille, se ajatus pääsi kaikista hänen arveluistaan voitolle ja tukahutti kaikki hänen rakkaushuolensa.
"Järjellisesti puhuen", tuumi hän, "jos annan siepata itseni, siepataan myös sata tuhatta livreä. Se ei auta Olivaa… syöksyn häviöön… todistan hänelle, että rakastan kuin mielipuoli… mutta hänen sietäisi sanoa minulle: sinä olet nauta; piti rakastaa minua vähemmän ja pelastaa minut. Parasta siis on pötkiä tieheni ja panna talteen rahat, joista kaikki hyvä tulee: vapaus, onni ja filosofia."
Näin harkiten Beausire puristi rahoja rintaansa vasten ja lähti juoksemaan Luxembourgin puistoa kohti, sillä jo tunnin aikaa hän oli kulkenut vain vaistomaisesti, ja kun hän oli sadat kerrat ennen hakenut Olivaa Luxembourgista, veivät jalat häntä sinne nytkin. Tämä oli kuitenkin huonosti harkittua, jos kerran oli niin piintynyt järkevyyteen kuin Beausire; sillä poliisi, tuntien varkaiden tavat yhtä hyvin kuin hän tunsi poliisin, hakisivat häntä tietysti Luxembourgin puistosta.
Mutta taivas tai paholainen oli päättänyt, ettei herra de Crosne joutuisi tällä kertaa tekemisiin Beausiren kanssa. Tuskin oli Nicolen rakastaja kääntynyt Saint-Germain-des-Prés-kadun kulmasta, kun oli vähällä joutua komeiden vaunujen alle, joiden hevoset ravasivat uljaasti Dauphine-kadulle päin. Pariisilaisen ketteryytensä avulla, joka on muille eurooppalaisille outo, hänen onnistui juuri paraiksi väistää väliaisaa. Tosin hän ei ehtinyt pelastua ajajan kiroukselta ja piiskansivallukselta, mutta sadan tuhannen livren omistaja ei sellaisista pikkuasioista ole milläänkään, varsinkaan pariisilaiskaartin ollessa ihan kintereillä.
Beausire heittäytyi siis syrjään, mutta samassa hän näki vaunuissa Olivan ja pulskan herran, jotka puhelivat keskenään vilkkaasti. Hänen päästämänsä pieni huudahdus ei vaikuttanut muuta kuin yllytti hevosia. Hän olisi seurannut vaunuja, mutta ne kulkivat Dauphine-kadulle päin, mille ainoalle kadulle Beausire ei nyt halunnut mennä. Ja sitäpaitsi, vaikka vaunuissa istuja näyttikin Olivalta, täytyi sen olla kuvittelua, näköhäiriötä; se ei ollut vain erehdys, vaan samaa kuin nähdä kaksinaisesti, nähdä Oliva kaikkialla. Vielä oli muistettava, ettei Oliva voinut istua vaunuissa, koska poliisi hänet vangitsi Dauphine-kadun varrella.
Beausire-parka poikkesi siveellisesti ja ruumiillisesti tuskaantuneena Fossés-Monsieur-le-Prince-kadulle, joutui Luxembourgiin, kulki jo autioksi käyneen korttelin halki ja löysi tullin takana turvapaikakseen pienen hökkelin, jonka emäntä koki kaikin tavoin olla hänelle mieliksi. Sinne hän asettui, kätki rahat erään lattiakiven alle, sovitti sängynjalan kivelle ja pani maata hikoillen ja kiroillen, mutta väliin taas ylistäen Merkuriusta ja rauhoittaen kuumeista ellotustaan sokeroidulla, kanelinsekaisella viinillä, jollainen juoma sopiikin hikoilevalle ruumiille ja levottomalle sielulle.
Hän oli nyt varma, ettei poliisi häntä löytäisi, ettei kukaan pääsisi hänen rahojaan ryöstämään. Lisäksi hän oli varma siitä, että Nicole ei ollut syypää mihinkään rikokseen ja että syyttömän pitäminen ikuisessa vankeudessa ei enää käynyt päinsä. Lopulta hän varmistui siitäkin, että sadalla tuhannella livrellä voisi vapauttaa Olivan, hänen ainaisen seuralaisensa, jos häntä pidettäisiin vangittuna.
Jäljellä olivat lähetystötoverit; näiden kanssa oli pahempi tehdä tiliä. Mutta Beausire oli ottanut rettelöitä lukuun. Hänen olisi kai parasta jättää heidät Ranskaan ja lähteä Sveitsiin, vapaaseen ja siveelliseen maahan, heti kun Oliva pääsisi vapaaksi.
Mikään niistä tuumista, joita Beausire suunnitteli ryyppiessään kuumennettua viiniä, ei toteutunut; se ei ollut sallittu. Ihminen tulee melkein aina tehneeksi virheen kuvitellessaan näkevänsä, vaikkei näe, ja erehtyy vielä pahemmin luullessaan, ettei ole nähnyt, vaikka todella on nähnyt. Käymme nyt selittämään tätä mietelmää lukijalle.
Jos Beausire olisi luottanut vain silmiinsä, jotka olivat mainiot, eikä antanut silloin sokaistun järkensä puhua, olisi hän säästänyt itseltään monta harmia ja pettymystä. Sillä hän oli todellakin nähnyt Olivan istumassa vaunuissa erään herran vieressä, jota ei ollut ensi silmäyksellä tuntenut, mutta jonka olisi varmasti tuntenut jo toisella silmäyksellä. Oliva oli aamulla tapansa mukaan ollut kävelyllä Luxembourgin puistossa, mutta ei ollut palannut kotiin päivällisille kello kaksi, sillä hän oli joutunut sen merkillisen ystävän seuraan, jonka oli saanut naamiaispäivänä.
Puistossa näet sattui, että juuri kun Oliva oli aikeissa lähteä ja suoritti maksua istumapaikastaan hymyillen kahvilan omistajalle, jonka vieraana hän oli melkein joka päivä, tuli eräästä lehtokujasta esille Cagliostro, kiirehti hänen luokseen ja tarttui käsivarteen. Olivalta pääsi huudahdus.
"Minne te aiotte?" kysyi tulija.
"Tietysti kotiin Dauphine-kadulle."
"Silloin osutte juuri paraiksi, sillä teitä odotetaan", selitti tämä tuntematon herra.
"Odotetaan… minua… mitä se on? Ei minua kukaan odota."
"Varmasti; siellä on noin tusina vierasta."
"Tusina vierasta!" huudahti Oliva nauraen. "Miksei samalla koko pataljoona?"
"Jos sinne vain mahtuisi pataljoona, olisi kai lähetetty."
"Jopa te ihan hämmästytätte!"
"Ja hämmästyttäisin vielä enemmän, jos laskisin teidätDauphine-kadulle."
"Miksi niin?"
"Siksi, että teidät, ystäväiseni, vangittaisiin."
"Vangittaisiin, minut?"
"Aivan niin; ne kaksitoista herraa, jotka teitä odottavat, ovat herra de Crosnen lähettämiä poliisimiehiä."
Oliva värähti; eräät ihmiset kammoavat aina eräitä asioita. Mutta hän rohkaistui, kun oli ehtinyt omaatuntoaan paremmin tarkastaa, ja sanoi:
"En minä ole mitään tehnyt. Miksi minut vangittaisiin?"
"Miksi joku nainen vangitaan? Jonkin juonen, joutavan seikan vuoksi."
"Ei minulla ole juonia."
"Mutta ehkä on ollut."
"Sitä en kiellä."
"No niin, epäilemättä on väärin, jos teidät vangitaan. Mutta kuitenkin sitä yritetään. Aiotteko sittenkin mennä kotiin?"
Oliva epäröi kalpeana ja hämmästyneenä.
"Te leikitte minun kanssani kuin kissa hiiriraukan kanssa", sanoi hän. "Jos jotakin tiedätte, niin sanokaa. Koskeeko se Beausirea?"
Ja tällöin hän loi Cagliostroon rukoilevan katseen.
"Kenties. Minussa on se epäilys, että hänen omatuntonsa ei ole niin puhdas kuin teidän."
"Poika parka!"
"Surkutelkaa häntä, mutta jos hänet on siepattu kiinni, älkää häntä matkiko jäämällä poliisin kynsiin."
"Mitä etua teillä voi olla siitä, että minua varjelette? Miksi te minusta välitätte? Kuulkaapa", lisäsi hän rohkeasti, "ei se ole luonnollista, että semmoinen herra kuin te…"
"Älkää jatkako, sanoisitte tyhmyyden. Aika on muuten täpärällä, sillä kun teitä ei tavata kotona ettekä näy palaavan, voivat vieraanne tulla hakemaan täältä."
"Täältä! Tietävätkö he minun olevan täällä?"
"Mitä ihmettä siinä olisi, kun, minäkin tiesin? Mutta kuulkaa jatkoa. Kun harrastan teidän asioitanne ja etuanne, niin älkää muusta välittäkö. Lähdetään kiireesti Enfer-kadulle; siellä odottavat vaununi. Mitä, vieläkö epäilette?"
"Vielä."
"No tehdään siis jotakin oikein varomatonta, mutta se saa teidät kerta kaikkiaan uskomaan. Ajetaan vaunuissani kotinne ohitse, ja kun saatte nähdä nuo poliisiherrat niin kaukaa, ettei teitä siepata, mutta niin likeltä, että huomaatte, mitä heillä on mielessä, niin osaatte panna arvoa hyvään tarkoitukseeni."
Näin puhuen hän oli saattanut Olivaa ristikkoportille, Enfer-kadun puolelle. Vaunut tulivat likelle, ja he lähtivät yhdessä ajamaan Dauphine-kadulle, missä Beausire heidät vilaukselta näki.
Jos tämä olisi silloin huutanut kovempaa tai seurannut ajoneuvoja, olisi Oliva kaikin mokomin häneen yhtynyt, pelastaakseen vainotun tai pelastuakseen vapaan Beausiren kanssa. Mutta Cagliostro näki miesparan ja käänsi Olivan huomion toisaalle viitaten väkijoukkoon, jota uteliaisuus jo keräsi vahtimiesten ympärille.
Heti kun Oliva näki kotinsa joutuneen poliisin valtaan, heittäytyi hän suojelijansa syliin niin epätoivoisena, että siitä olisi heltynyt kuka tahansa paitsi tämä rautainen mies, joka tyytyi vain puristamaan nuoren naisen kättä ja piilottamaan hänet laskemalla akkunaverhon.
"Pelastakaa minut! Pelastakaa!" hoki sillä välin naisparka.
"Sen lupaan", vastasi toinen.
"Mutta kun sanotte noiden poliisimiesten tietävän kaikki, saavat he minut sittenkin kiinni."
"Ei ollenkaan; sieltä, minne nyt joudutte, ei teitä kukaan keksi. Sillä jos tultiinkin teitä tavoittamaan kotoa, niin ei tulla minun kotiini."
"Huu!" purki Oliva kauhuaan. "Teidän kotiinne… sinnekö nyt mennään?"
"Te olette hupsu", vastasi hänen saattajansa. "Ette näy enää muistavan sopimustamme. Minä en ole teidän rakastajanne enkä tahdokaan olla."
"Tarjootteko siis vankilaa?"
"Jos teistä on poliisivankila parempi, niin saatte mennä."
"Vai niin", sanoi Oliva peloissaan. "Minä jään teidän valtaanne; tehkää minulle, mitä hyväksi näette."
Ja niin Cagliostro vei Olivan Neuve-Saint-Gilles-kadulle, siihen taloon, jossa näimme hänen vastaanottavan Filip de Taverneyn. Sijoitettuaan hänet toiseen kerrokseen, pieneen huoneustoon, kauas palvelijain näkyvistä ja kaikesta silmälläpidosta sanoi Cagliostro:
"Teille täytyy hankkia parempi olo kuin mitä täällä on."
"Parempi olo! Mistä se tulisi?" nyyhkytti Oliva. "Voiko viihtyä ilman vapautta, kun ei saa kaupungilla käydä? Täällä on niin kolkkoa. Ei edes puistoa. Minä ihan kuolen."
Ja hän silmäili akkunasta hätäisesti, epätoivoissaan.
"Oikeassa olette", vastasi hänen suojelijansa. "Mutta minä toimitan, ettei teiltä mitään puutu. Täällä teidän olisi ikävä asua, ja sitäpaitsi väkeni lopulta näkisi teidät ja alkaisi häiritä."
"Tai myisi minut poliisille", lisäsi Oliva.
"Sitä ei tarvitse pelätä, rakas lapsi; minun väkeni myy vain, mitä heiltä ostan. Mutta saadaksenne olla niin rauhassa kuin haluatte, hankin teille toisen asunnon."
Oliva hieman rauhoittui näistä lupauksista. Muuten alkoi tämä uusi koti jo miellyttää, sillä hän huomasi sen mukavaksi ja löysi hauskoja kirjoja. Hänen suojelijansa jätti hänet yksikseen sanoen:
"En tahdo teitä valloittaa nälällä, rakas lapsi. Jos haluatte minua tavata, niin soittakaa; minä tulen heti, jos olen kotona, taikka kohta palattuani, jos sattuisin olemaan poissa."
Sitten hän suuteli Olivan kättä ja poistui.
"Tuokaa minulle kaikin mokomin uutisia Beausiresta", huusi Oliva hänen jälkeensä.
"Kaikin mokomin", vastasi kreivi ja sulki oven jälkeensä.Laskeutuessaan sitten portaita alas Cagliostro mutisi mietteissään:
"Siitä tulee pyhyyden häväistys, jos hänet panen asumaan Saint-Clauden kadun taloon. Mutta kukaan ei saa häntä nähdä eikä siinä talossa näekään. Jos taas jonkun tarvitsee hänet nähdä, niin se henkilö näkee hänet juuri tuossa Saint-Clauden kadun talossa. Tehdään siis vielä tämäkin uhraus! Annetaan sammua viimeisenkin kipinän siitä liekistä, joka muinoin leimusi!"