Hän luuli myös olevansa Jeannea paljon etevämpi. Tämä pöyhkeän vaatelias maalaisnainen, joka ei väärällä ylpeydelläänkään osannut salata ahneuttaan, näytti hänestä olevan helppo valloittaa, ja haluttavaksi tuon naisen teki kaiketi kauneus, äly tai jokin muu yllyttävä viehätys, joka paljon enemmän vaikuttaa yltäkyllin nauttineisiin kuin kokemattomiin miehiin. Tällä kertaa kardinaali, joka muuten sai helpommin selville muiden ajatukset, kuin salli omiensa tulla ilmi, kenties erehtyi, mutta se johtui siitä, ettei Jeanne, niin kaunis kuin olikin, herättänyt hänessä epäluuloja.
Ja juuri tästä koitui niin etevän miehen tappio. Hän ei ainoastaan heittäytynyt heikommaksi kuin oli, vaan rupesi kääpiöksi. Maria Teresian ja Jeanne de la Motten välillä oli niin suuri ero, ettei tämänkaltainen Rohan viitsinyt taistella. Ja kun taistelu kerran oli alkanut, varoi Jeanne, joka tunsi näennäisen heikommuutensa, ilmaisemasta todellista etevämmyyttään. Hän oli yhä olevinaan maalaiskeimailija, tekeytyi typeräksi ja piti siten levossa vastustajaansa, joka luotti voimaansa ja siis heikosti hyökkäsi.
Kardinaali oli kreivittäressä yllättänyt kaikki ne tunteet, joita tämä ei voinut pidättää näkymästä, ja luuli hänen siis olevan lahjasta hyvinkin ihastunut. Ihastus olikin suuri, sillä lahja oli sekä toiveita että pyyteitäkin suurempi. Mutta kardinaalilta jäi huomaamatta, että hän itse oli liian vähäpätöinen tyydyttämään Jeannen kaltaisen naisen kunnianhimoa ja ylpeyttä, tässä kun ihastuksen haihduttivat yhä uudet, edellisten sijalle välittömästi tulleet halut.
"Kun siis olette allekirjoittanut sopimuksen minun kanssani", sanoi kardinaali, kaataen kreivittärelle kyprolaisviiniä pieneen, kultatähdillä koristettuun kristallipikariin, "niin älkää enää olko minulle nyreissänne, kreivitär!"
"Minä nyreissäni! En suinkaan."
"Otatte siis minut täällä joskus vastaan ilman kovin suurta vastenmielisyyttä?"
"Koskaan en voisi olla niin kiittämätön, että unohtaisin teidän olevan täällä kotonanne, monseigneur."
"Kotonani! Hassutusta!"
"Ei, ei, vaan kotonanne, ihan kotonanne."
"Jos väitätte vastaan, niin varokaa!"
"No mitä sitten tapahtuu?"
"Panen teille toiset ehdot."
"Saatte itse olla varuillanne."
"Mistä?"
"Kaikesta."
"Sanokaa."
"Olenhan kotonani."
"Ja…"
"Ja jos huomaan ehtonne kohtuuttomiksi, kutsun palvelijat apuun."
Kardinaali alkoi nauraa.
"Siinä näette", sanoi Jeanne.
"En näe niin mitään", vastasi kardinaali.
"Kyllä te näette, että teitte minusta pilaa!"
"Kuinka niin?"
"Naurattehan…"
"Kyllä se tuntuu olevan nyt paikallaan."
"Juuri niin, paikallaan, sillä jos kutsuisin väkeäni, ei kukaan tottelisi."
"Kyllä tottelisivat, vaikka piru veisi!"
"Hyi, monseigneur!"
"Mitä olen tehnyt?"
"Kirositte, monseigneur."
"Täällä en enää ole kardinaali. Nyt olen teidän luonanne, se on: oikein hauskalla päällä."
Ja hän purskahti taas nauramaan.
"Varmaankin hän on erinomainen mies", ajatteli kreivitär.
"Asiasta toiseen", sanoi kardinaali äkkiä, ikäänkuin olisi mieleen johtunut jokin kaukainen ajatus, "mitä te viimeksi oikein kerroitte kahdesta hyväntekeväisyysnaisesta, joistakin saksalaisista?"
"Niistäkö, joilta minun luokseni jäi se muotokuvalipas?" kysyiJeanne, joka nyt, nähtyään kuningattaren, oli varuillaan.
"Juuri niistä, joilla oli muotokuva."
"Monseigneur", vastasi rouva de la Motte katsellen kardinaalia, "lyön vaikka vetoa, että te tunnette heidät yhtä hyvin kuin minä ja paremminkin."
"Minäkö? Nyt te, kreivitär, teette minulle vääryyttä. Ettekö näkynyt haluavan saada tietää, keitä he ovat?"
"Tietysti, ja tottahan on luonnollista, että tekee mieli tuntea hyväntekijänsä."
"No, jos tietäisin heidän nimensä, niin olisin jo ilmoittanut teille."
"Herra kardinaali, sanon vieläkin, että te tunnette ne naiset."
"En."
"Jos yhä kiellätte, niin sanon teitä valehtelijaksi."
"Silloin kostan herjauksen."
"Saanko kysyä, kuinka?"
"Syleilemällä teitä."
"Kuulkaapa, herra lähettiläs Wienin hovissa ja keisarinna Maria Teresian hyvä ystävä, minusta tuntuu, että jos muotokuva on vähänkin näköinen, teidän olisi siinä pitänyt nähdä ystävänne kuva."
"Mitä sanotte? Vai olisiko se todella ollut Maria Teresian kuva?"
"Koettakaa olla olevinanne tietämätön, herra valtiomies!"
"Olkoon sitten. Mutta jos se olikin Maria Teresian kuva ja jos olisinkin sen tuntenut, minne me siitä pääsemme?"
"Kun olitte tuntenut Maria Teresian muotokuvan, on teissä varmaankin herännyt jokin arvelu, keitä ne naiset lienevät, joiden hallussa on semmoinen kuva."
"Mutta miksi te vaaditte, että minun pitää se tietää?" kysyi kardinaali jokseenkin levotonna.
"No siksi, ettei ole tavallista nähdä äidin kuvaa, sillä huomatkaa tarkoin, se muotokuva on äidin eikä keisarinnan, kenenkään muun kuin…"
"Jatkakaa."
"Kuin tyttären käsissä."
"Kuningattaren!" huudahti Ludvig de Rohan, saaden äänensä niin luontevan hämmästyneeksi, että se eksytti Jeannea. "Olisiko hänen majesteettinsa käynyt teidän luonanne?"
"Ettekö todella aavistanut, että se oli hän?"
"Taivaan nimessä, en vähääkään", vastasi kardinaali täysin viattomalla äänenpainolla. "Unkarissa on tavallista, että hallitsijan muotokuvat kulkevat suvusta sukuun. Niinpä esimerkiksi, vaikken minä ole Maria Teresian poika tai tytär tai edes sukulainen, on minullakin hänen muotokuvansa taskussani."
"Teilläkö, monseigneur?"
"Kas tässä", sanoi kardinaali kylmästi ja veti taskustaan nuuskarasian, jota näytti hämmästyneelle Jeannelle.
"Tästä näette", lisäsi hän, "että kun minulla on tämä muotokuva, vaikkei minulla ole, kuten jo sanoin, kunniaa kuulua keisarilliseen perheeseen, niin on joku saattanut sen unohtaa luoksenne, silti olematta Itävallan hallitsijasuvun jäsen."
Jeanne oli vaiti. Hänellä oli hyvät taipumukset valtioviisauteen, mutta ei vielä käytännöllistä kokemusta.
"Teidän mielestänne siis", jatkoi prinssi Ludvig, "luonanne käynyt nainen on kuningatar Marie Antoinette?"
"Niin, ja hänen mukanaan oli toinen nainen."
"Polignacin herttuatar?"
"En tiedä."
"Lamballen prinsessa?"
"Se oli nuori, hyvin kaunis ja vakavan näköinen."
"Kenties neiti de Taverney?"
"Mahdollisesti, mutta minä en tunne häntä."
"Jos hänen majesteettinsa on käynyt luonanne, voitte olla varma, että kuningatar teitä suosii. Se on aimo askel onneanne kohti."
"Sen uskon minäkin, monseigneur."
"Suokaa kysyä erästä asiaa: oliko hänen majesteettinsa antelias?"
"Hän antoi minulle sata louisdoria."
"Kah! Hänen majesteettinsa ei ole rikas, varsinkaan nykyään."
"Kiitollisuuteni täytyy olla sitä suurempi."
"Osoittiko hän teille erityistä myötätuntoa?"
"Kyllä, aivan ilmeisesti."
"Kaikki on siis hyvällä alulla", sanoi kardinaali miettiväisenä, ja unohtaen suojatin, ajatellen vain suojelijaa. "Teidän tarvitsee toimittaa enää vain yksi asia."
"Mikä se on?"
"Hankkia pääsy Versaillesiin."
Kreivitär hymyili.
"Niin, älkäämme sitä itseltämme salatko, kreivitär, siinä se pulma vasta tulee."
Kreivitär hymyili uudestaan, mutta merkitsevämmin kuin ensi kerralla.Kardinaali veti myös suunsa hymyyn ja sanoi!
"Tosiaankin te maalaiset olette kaikesta niin varmat ettekä osaa epäillä. Kun olette nähneet Versaillesissa ristikkoporttien aukenevan ja ihmisten kulkevan portaita ylös, niin kuvittelette, että kuka tahansa voi astua noista porteista ja nousta noita portaita. Oletteko nähnyt kaikki ne pronssimarmori- ja lyijyhirviöt, jotka koristavat Versaillesin puistoja ja penkereitä?"
"Olen kyllä, monseigneur."
"Siellä on sadottain siivekkäitä hevosia, kimairoja, gorgoneja, peikkoja ja muita kammottavia petoja. Mutta kuvitelkaa, että ruhtinasten ja heidän hyvien tekojensa välillä on eläviä petoja, kymmentä vertaa häijympiä kuin ne tekaistut, joita olette nähnyt puutarhan kukkien ja ohikulkijain välillä."
"Teidän korkea-arvoisuutenne auttanee minua pääsemään noiden hirviöiden välitse, jos ne sulkisivat minulta tien."
"Kyllä koetan, mutta vaikeaksi se arvatenkin käy. Ja pankaa mieleenne, jos mainitsette nimeni, jos paljastatte taikakeinonne, ei se parin käynnin jälkeen teitä enää auttaisi vähääkään."
"Onneksi", sanoi kreivitär, "minulla on siinä kohden apuna kuningattaren välitön suojelus, ja jos Versaillesiin joudun, pääsen sinne oikealla avaimella."
"Mikä avain se on, kreivitär?"
"Se on minun salaisuuteni, herra kardinaali… Ei, sanoin väärin; jos se olisi vain minun salaisuuteni, ilmoittaisin teille, koska en tahdo mitään salata niin herttaiselta suojelijaltani."
"On siis jokin este, kreivitär?"
"Valitettavasti, monseigneur, en voi sitä ilmaista. Kun se ei ole minun salaisuuteni, niin olen vaiti. Tyytykää vain siihen tietoon, että…"
"Että mitä?"
"Että huomenna menen Versaillesin, että minut otetaan vastaan ja kaikesta päättäen oikein suosiollisesti, monseigneur."
Kardinaali katseli nuorta naista, jonka itsevarmuus tuntui hänestä olevan illallisen ensi höyryjen vaikutusta.
"Sittenpä nähdään, kreivitär", sanoi hän nauraen, "pääsettekö sisään."
"Oletteko ehkä niin utelias, että panette jonkun minua vaanimaan?"
"Varmasti."
"Sittenkään en peruuta sanojani."
"Olkaa huomisesta alkaen varuillanne. Huomatkaa vielä, että teidän on kunnia-asia päästä Versaillesiin."
"Niin, arkihuoneisiin, monseigneur."
"Vakuutan teille, kreivitär, että minun nähdäkseni olette elävä arvoitus."
"Joku niistä pikku hirviöistä, joita on Versaillesin puistossa?"
"Kaiketi pidätte minua miehenä, jolla on makua?"
"Luonnollisesti."
"No niin, kun näette minut tässä jalkainne juuressa pitelemässä ja suutelemassa kättänne, niin ette voine enää uskoa, että kosken huulillani käpälää tai kädelläni suomuista kalanpyrstöä."
"Pyydän teitä, monseigneur, muistamaan", sanoi Jeanne kylmästi, "etten ole mikään ompelijatar tai oopperatyttö; että olen oma itseni, kun elän erilläni miehestäni, ja että, kun pidän itseäni minkä tahansa miehen vertaisena tässä valtakunnassa, voin sitten, kun mieleni niin tekee, vapaasti ja omasta halusta suoda rakkauteni sille miehelle, joka on osannut minua miellyttää. Pitäkää minua siis hiukan arvossa, niin osoitatte samalla arvonantoa sille aatelille, johon molemmat kuulumme."
Kardinaali nousi.
"Vai niin", sanoi hän, "tahdotteko siis, että rakastaisin teitä täydellä todella?"
"Sitä en sano, herra kardinaali, mutta omasta puolestani tahdon teitä rakastaa. Uskokaa, että kun se hetki tulee, jos se tulee, niin aavistatte sen helposti. Ja ellette huomaisi, niin huomautan teille, sillä pidän itseäni kyllin nuorena ja siedettävänä, jottei tarvitse hävetä, vaikka astuisinkin ensi askeleen. Kunniallinen mies ei hylkää minua."
"Kreivitär", sanoi kardinaali, "vakuutan teille, että jos asia riippuu vain minusta, niin tulette minua rakastamaan."
"Saadaan nähdä."
"Onhan teissä jo ystävyyttä minua kohtaan!"
"Enemmänkin."
"Todella? Silloin olemme jo puolitiessä."
"Älkäämme mitatko matkaa sylikaupalla, vaan astukaamme."
"Te olette sellainen nainen, jota ihailisin, jos…"
Ja hän huokasi.
"Jota ihailisitte… jos…" sanoi Jeanne hämmästyen.
"Jos sallisitte", riensi kardinaali vastaamaan.
"Kenties sen sallinkin sitten, kun onni on hymyillyt minulle niin kauan, että jäätte liian hätäisesti lankeamatta jalkaini juureen ja liian aikaisin suutelematta käsiäni."
"Mitä tarkoitatte?"
"Sitä, kun olen yläpuolella avustustanne, siiloin ette enää luule, että jonkin edun vuoksi toivon teidän käyvän luonani, silloin ajattelette minusta parempaa, se on voittoni eikä teillekään, monseigneur, tappioksi."
Hän nousi nyt taas, sillä hän oli istuutunut paremmin esittääkseen siveellisiä periaatteitaan.
"Siinä tapauksessa", sanoi kardinaali, "kiedotte minut mahdottomuuksiin."
"Kuinka niin?"
"Estätte minua mielistelemästä teitä."
"En ollenkaan. Eikö naista mielistellä muulla tapaa kun polvistumalla ja sormia hypistelemällä?"
"No aletaan kiireesti, kreivitär. Mitä siis sallitte?"
"Kaikki, mikä sopii minun makuuni ja velvollisuuksiini."
"Vai niin! Tehän panette kaksi niin epämääräistä rajaa kuin suinkin."
"Teiltä oli väärin minut keskeyttää, monseigneur, kun aioin juuri lisätä kolmannen."
"Hyvä Jumala, minkä?"
"Oikkuni."
"Nyt olen hukassa."
"Peräydytte?"
Tällä hetkellä kardinaali noudatti vähemmän sisällistä vakaumustaan kuin uhittelevan lumoojattaren viehätystä.
"En", sanoi hän, "minä en peräydy."
"Ette pelkää velvollisuuksiani?"
"Enkä makuanne tai oikkujanne."
"Voitteko todistaa?"
"Puhukaa."
"Aion mennä tänä iltana oopperanaamiaisiin."
"Se on oma asianne, kreivitär. Olettehan vapaa kuin taivaan lintu, enkä ymmärrä, mikä teitä estäisi sinne menemästä."
"Malttakaa. Kuulitte vain puolet siitä, mitä tahdon. Toinen puoli on se, että teidänkin pitää tulla sinne."
"Minäkö naamiohuveihin… oho, kreivitär!"
Ja kardinaali teki liikkeen, joka olisi tavallisella ihmisellä ollut mitätön, mutta tämänluontoisen Rohanin tekemäksi oli koko ponnahdus.
"Kas noin, te jo haluatte minua miellyttää!" sanoi kreivitär.
"Kardinaali ei käy naamiohuveissa; se olisi samaa kuin jos ehdottaisin teille, että menisitte… tupakkahuoneeseen."
"Ei suinkaan kardinaali myöskään tanssi?"
"Eipä juuri."
"Mistä ihmeestä minä olen lukenut, että kardinaali Richelieu kerran tanssi sarabandia?"
"Niin, Anna Itävaltalaisen edessä", tuli prinssi myöntäneeksi.
"Kuningattaren edessä, se on totta", toisti Jeanne katsellen häntä tiukasti. "Ehkä tekin tanssisitte kuningattaren mieliksi…"
Prinssi ei voinut olla punastumatta, niin taitava ja väkevä kuin olikin. Ilkamoitseva nainen lienee joko säälinyt hänen nolouttaan tai huomannut itselleen edullisemmaksi, ettei sitä pitkitetä, koska riensi lisäämään:
"Enkö loukkaantuisi, kun kuultuani teiltä niin monta vakuutusta, näen teidän pitävän itseäni vähemmässä arvossa kuin kuningatarta, silloin, jos teidän pitäisi dominon ja naamion kätkemänä osoittaa minulle kohteliaisuutta, josta olisin iäti kiitollinen, ja astua sielussani sellainen jättiläisaskel, jota ei mitattaisi sillä tapaa kuin äsken oli puhe?"
Onnellisena siitä, että oli päässyt niin vähällä, ja varsinkin siitä, että Jeannen viekkaus salli hänen aina päästä voitolle jokaisen ajattelemattoman purkauksen jälkeen, tarttui kardinaali nopeasti kreivittären käteen, puristi sitä ja sanoi:
"Teidän tähtenne alistun mahdottomaankin."
"Kiitos, monseigneur. Sellaisen uhrauksen tehnyt mies on minulle hyvin arvokas ystävä. Mutta nyt, kun olette raskaaseen työhön suostunut, lasken teidät siitä vapaaksi."
"Ei suinkaan; työpalkkansa on ansainnut vain se, joka myös on työn suorittanut. Seuraan teitä, kreivitär, mutta dominopuvussa."
"Ajetaan Saint-Denisin kadulle, joka on lähellä oopperaa; siellä menen naamioituna erääseen myymälään ja ostan teille dominon ja naamion, jotka sitten panette vaunuissa päällenne."
"Tiedättekö, kreivitär, se on sukkela tuuma!"
"Oi, monseigneur, te olette minulle niin hyvä, että todellakin joudun hämille… Mutta nyt johtuu mieleeni, ehkä teidän korkea-arvoisuutenne voisi Rohanin hotellista löytää dominon, joka olisi paremmin mieleenne kuin se, minkä minä ostan."
"Nyt te, kreivitär, olette sietämättömän häijy. Jos menen naamiohuveihin, niin saatte olla varma eräästä asiasta…"
"Mistä, monseigneur?"
"Että minusta tuntuu olo siellä yhtä oudolta kuin teistä, jos sattuisitte joskus syömään illallista kahden kesken muun miehen kuin omanne kanssa."
Jeanne tunsi, ettei siihen ollut mitään vastattavaa; hän vain kiitti.
Talon pikku portille saapuivat vaunut, joissa ei ollut vaakunaa, ottivat huostaansa karkulaisparin ja kiitivät täyttä ravia bulevardille päin.
Ooppera, tämä Pariisin huvitemppeli, oli palanut kesäkuussa vuonna 1781. Sen raunioihin oli hukkunut parikymmentä ihmistä, ja kun tällainen onnettomuus sattui jo toisen kerran kahdeksantoista vuoden kuluessa, oli oopperan siihenastista paikkaa, Palais-Royalea, pidetty pariisilaisten huvituksille tuhoisana. Kuninkaallisella käskyllä olikin ooppera siirretty toiseen kaupunginosaan, joka ei ollut niin keskustassa.
Tämä suunnaton rykelmä puuta ja kangasta, pahvia ja maalauksia herätti naapureissa aina pahoja ennakkoluuloja. Eheänä ja kunnossa ooppera sytytti rahamiesten ja ylhäisön sydämet ja järkähdytti arvonimiä ja omaisuuksia, mutta kun se itse syttyi, saattoi se tuhota koko korttelin, ehkäpä koko kaupunginkin; se riippui vain tuulenpuuskasta.
Uudeksi paikaksi valittiin Porte-Saint-Martin. Kuningas oli huolissaan siitä, että hänen hyvä Pariisinsa joutui niin kauan olemaan ilman oopperaa, ja kävi alakuloiseksi, kuten hänen tapansa oli, jos viljantuonti viivästyi taikka leivänhinta nousi yli seitsemän soun neljältä naulalta.
Sieti nähdä vanhaa ylimystöä ja nuorta virkamiehistöä, sotilaita ja rahamaailmaa, kuinka tämä iltatyhjyys oli ne kaikki vienyt kuin tolalta pois; sieti myös nähdä oopperan kuuluisuuksia, hulluttelijasta ensi laulajattareen asti, harhailemassa ilman kattoa päänsä päällä.
Lohdutukseksi kuninkaalle ja hieman myös kuningattarelle esitettiin heidän majesteeteilleen muuan arkkitehti Lenoir, joka lupasi vallan ihmeitä.
Tämä kelpo mies levitti nähtäviksi uusia piirustuksia, joissa kiertokulku oli niin mainiosti suunniteltu, ettei tulipalonkaan sattuessa kukaan tukehtuisi käytävissä. Hän ehdotti kahdeksan ovea pakeneville, ja lisäksi oli ensi kerroksessa viisi suurta akkunaa niin matalalla, että arimmatkin voisivat niistä loikata bulevardille, pelkäämättä muuta kuin niukahdusta.
Sen kauniin salongin sijaan, jonka oli suunnitellut Moreau ja jossa oli Durameauxin maalauksia, esitti Lenoir rakennusta, jonka kuuden yhdeksättä jalan mittainen julkisivu olisi bulevardille päin; ja siinä kahdeksan naisenmuotoista pilaria tukipylväiden varassa kolmen sisäänkäytävän muodostamiseksi; kahdeksan pilaria nojasi kivijalkaan, ja niiden päiden yläpuolella oli matalia korkokuvia; vielä oli parveke kolmine akkunineen, nämä koristettuina alikaarilla.
Näyttämön aukeama oli 36 jalan suuruinen, katsomo 72 jalkaa syvä ja 84 leveä seinästä toiseen. Lisäksi oli lämpiöitä, joita koristettaisiin kuvastimilla, yksinkertaiseen, ylevään tyyliin.
Koko katsomon leveydeltä, orkesterin alle, suunnitteli Lenoir kahdentoista jalan alalle tavattoman isoa vesisäiliötä ja kahta pumppulaitosta, joiden miehistöksi otettaisiin kaksikymmentä miestä Ranskan kaartista. Lopuksi, lupaustensa kukkuraksi, Lenoir pyysi vain seitsemänkymmentäviisi päivää ja yhtä monta yötä, ei tuntiakaan enempää tai vähempää, jättääkseen oopperan ihan valmiina yleisölle.
Tämä viimeinen ehto tuntui ilmeiseltä kerskaukselta ja alussa sille naurettiin aika lailla, mutta kuningas laati laskelmat yhdessä herra Lenoirin kanssa ja suostui kaikkeen.
Lenoir ryhtyi työhön ja piti sanansa. Salonki valmistui sovitussa ajassa.
Mutta yleisö, joka ei koskaan tyydy tai rauhoitu, rupesi miettimään, että uusi salonki oli rakennettu hirsistä ja että se vain tällä keinoin saatiin kiireesti valmiiksi, mutta että kiireellisyys oli myös syynä sen hataruuteen ja että uusi ooppera ei ollut kyllin vankka. Tähän teatteriin, jota oli niin ikävöity ja uteliain silmin katseltu, kun se kohosi hirsi hirreltä, tähän muistomerkkiin, jonka kasvamista koko Pariisi oli iltaisin tullut silmäilemään, jo ennakolta valiten siinä itselleen paikan, ei kukaan tahtonut tulla sitten, kun se oli valmis. Rohkeimmat, hullut, tilasivat kyllä liput ensi-iltaan, jolloin esitettäisiinAdèle de Ponthieu, Piccinin säveltämä, mutta tekivät samalla testamenttinsa. Arkkitehti oli tästä perin huolissaan ja turvautui kuninkaaseen, joka antoi hänelle hyvän neuvon.
"Kaikki Ranskan pelkurit", sanoi kuningas, "ovat sitä väkeä, joka jaksaa maksaa; he antaisivat teidän saada kymmenen tuhannen livren vuositulot ja tukehduttaa itsensä tungoksessa, mutta eivät mene siihen alle. Älkää siis heistä välittäkö, vaan kutsukaa rohkeita, jotka eivät maksa. Kuningatar on minulle lahjoittanut dauphinin, ja koko kaupunki riemuitsee. Kuuluttakaa, että poikani syntymän juhlimiseksi ooppera avataan ilmaisella näytännöllä, ja ellei kaksi ja puoli tuhatta yhteen ahdettua ihmistä, arviolta noin kolmen tuhannen naulan paino, riitä koettelemaan rakenteen vahvuutta, niin pyytäkää niitä vekkuleita hieman jyhkimään; kuten tiedätte, herra Lenoir, lisääntyy paino viidenkertaiseksi pudotessaan neljän tuuman korkeudesta. Nuo puolikolmatta tuhatta uskaliasta ihmistä merkitsevät viidentoista tuhannen naulan painoa, jos annatte meidän tanssia; pankaa siis näytännön jälkeen toimeen tanssiaiset."
"Kiitän neuvosta, sire", sanoi arkkitehti.
"Mutta ensin tuumikaa, se on aika paino."
"Sire, omasta työstäni olen varma ja menen itsekin tanssiaisiin."
"Ja minä", sanoi kuningas, "lupaan saapua toiseen näytäntöön."
Arkkitehti seurasi kuninkaan neuvoa.Adèle de Ponthieunäyteltiin kolmelle tuhannelle plebeijille, jotka taputtivat käsiään paremmin kuin ylimykset.
Tämä alhaiso tahtoi mielellään tanssia näytännön jälkeen ja huvitella oikein kyllikseen, ja niin sen paino kävi ihan kymmenkertaiseksi. Mutta rakennus ei siitä tärähtänytkään.
Jos olisi tarvinnut onnettomuutta pelätä, olisi siihen ollut enemmän syytä seuraavina iltoina, sillä ylhäiset pelkurit täyttivät salongin ahdinkoon asti, juuri sen salin, jonne kolme vuotta sen avaamisen jälkeen kardinaali de Rohan ja rouva de la Motte saapuivat naamiohuveihin.
Tällainen johdanto piti antaa lukijoillemme, ja nyt palatkaamme tapaamaan kertomuksemme henkilöitä.
Naamiaiset olivat parhaassa vauhdissa, kun kardinaali de Rohan ja rouva de la Motte pujahtivat sinne salavihkaa, ainakin kardinaali, tuhansien erilaisten dominoiden ja naamioiden sekaan. Pian he katosivat joukkoon, niinkuin pienet poreet, joita rannalta voi nähdä, häipyvät suuriin ja kiitävät virran mukana näkymättömiin.
Kaksi dominoa, jotka kokivat pysyä yhdessä mikäli oli mahdollista tässä sekamelskassa, teki yhteisin voimin vastarintaa, jotteivät joutuisi virran valtaan, mutta huomatessaan yrityksensä turhaksi he päättivät hakea suojaa kuningattaren aition alta, missä tungos ei ollut niin ankara ja seinä lisäksi antoi tukea. Toinen näistä dominoista oli musta, toinen valkea; edellinen pitkä, jälkimäinen keskikokoinen. Toinen oli mies, toinen nainen; edellinen viuhtoi käsivarsillaan, jälkimäinen käänteli päätään.
Nämä dominot näkyivät vilkkaasti keskustelevan. Kuunnelkaamme.
"Sittenkin sinä, Oliva, vartoot jotakuta", toisti pitempi. "Kaulasi ei enää ole mikään kaula, vaan tuuliviirin sarana, ja pääsi kieppuu jokaista uutta ihmistä kohti."
"Entä sitten?"
"Mitä? Entäkö sitten?"
"Niin, mitä kummaa siinä on, että käännän päätäni? Sitähän varten olen tänne tullutkin!"
"Mutta jos käännät toisilta pään pyörälle…"
"Kuuleppa, mitä varten oopperassa käydään?"
"Syitä on tuhansia."
"Niin kyllä, miehillä, mutta naisilla on vain yksi ainoa."
"Mikä?"
"Juuri se, jonka mainitsit: kääntää niin monta päätä pyörälle kuin suinkin. Itse olet tuonut minut oopperanaamiaisiin, nyt olen täällä, alistu kohtaloosi."
"Neiti Oliva!"
"Älä rupea hoilaamaan. Tiedät kyllä, ettei se minua pelota, ja varsinkin saat karttaa lausumasta nimeäni. Naamiohuveissa on kaikkein sopimattominta kutsua henkilöä nimeltä."
Musta domino teki vihaisen liikkeen, joka kuitenkin hyvin jyrkästi keskeytyi, kun paikalle saapui sininen domino, jokseenkin kookas ja turpea, ryhdiltään uljas.
"Kas niin, monsieur", sanoi tulija, "antakaa rouvan huvitella mielensä mukaan. Hitto vie, ei meillä joka päivä ole puolipaasto eikä edes joka puolipaastona olla oopperanaamiaisissa."
"Älkää sekaantuko siihen, mikä ei teitä koske", vastasi musta domino töykeästi.
"Voisitte kerta kaikkiaan muistaa", sanoi sininen domino, "ettei haittaa olla hieman kohtelias."
"Kun en teitä tunne", väitti musta domino, "niin mitä hittoa varten teitä kursailisin?"
"Ette tunne, olkoon niin; mutta…"
"Mutta mitä?"
"Mutta minä tunnen teidät, herra Beausire."
Musta domino, niin kerkeä mainitsemaan toisten nimiä, vavahti kuullessaan omansa, mikäli saattoi päättää silkkisen huppukauluksen aaltoilemisesta.
"Älkää pelätkö, herra Beausire", jatkoi naamio, "minä en ole se, miksi minua luulette."
"Menkää hornaan! Miksi muka luulen! Ettekö te nimien arvaaja siihen tyydy, vaan pyritte toisten ajatuksiakin arvaamaan?"
"Miksi en?"
"No, koettakaa arvata, mitä ajattelen. En ole ikinä nähnyt taikuria, niin että olisi hauska kerrankin tavata joku sitä lajia."
"Mitä minulta vaaditte, se on niin helppoa, etten sillä ansaitse sitä arvoa, jonka näytte myöntävän kovin vähästä."
"Antakaas kuulla."
"Ei, keksikää jotakin vaikeampaa."
"Se riittää. Arvatkaa."
"Jos todella tahdotte, niin…"
"Sitä juuri tahdon."
"No niin. Luulitte minua herra de Crosnen asiamieheksi."
"Herra de Crosnen?"
"Niin, ettehän tunne kuin yhden sennimisen, hitto vie, poliisiministerin."
"Monsieur."
"Hiljaa, hyvä herra; näyttää melkein siltä, että haette miekkaa sivultanne."
"Sitä juuri hain."
"Lempo soikoon, siinä on sotaisa luonne! Mutta tyyntykää, miekan jätitte kotiin, ja siinä teitte vallan oikein. Puhutaan nyt muusta. Tahdotteko olla niin hyvä, että sallitte minun tarjota käsivarteni rouvalle?"
"Minun naiselleni?"
"Niin, tälle rouvalle. Ellen erehdy, on se tavallista naamiohuveissa, taikka sitten olen täällä ihan muukalainen."
"Kaiketi se käy laatuun, jos naisen kavaljeeri suostuu."
"Joskus riittää sekin, että nainen suostuu."
"Haluatteko kauankin pitää häntä seurassanne?"
"Voi, hyvä herra Beausire, nyt olette liian utelias; ehkä vain kymmenen minuuttia, ehkä puoli tuntia taikka kerrassaan koko yön."
"Tämä on suoraa pilkantekoa."
"Suostutteko vai ette? Annatteko rouvan minun huostaani…"
"En."
"No, no, älkää nyt olko olevinanne häijy!"
"Mikä estäisi?"
"Se, ettei tarvitsisi ottaa yhtä naamiota lisää, kun teillä jo on naamio."
"Mitä ihmettä tarkoitatte?"
"Nyt te olette suuttuvinanne, vaikka äsken olitte niin leppyisä."
"Missä?"
"Dauphine-kadulla."
"Dauphine-kadulla!" huudahti Beausire hämmentyneenä.
Oliva alkoi hohottaa.
"Vaiti sinä, nainen!" ärjäisi musta domino hammasta purren. Sitten hän kääntyi siniseen dominoon päin.
"Minä en ymmärrä vähääkään, mitä puhutte, monsieur. Härnäilkää vain, mutta rehellisesti, jos osaatte."
"Minusta tuntuu, ettei mikään ole niin rehellistä kuin puhua totta, vai mitä arvelee neiti Oliva?"
"Tunnetteko te minutkin?" ihmetteli tämä.
"Mainitsihan herra Beausire äsken nimenne."
"Niin, tehän sanoitte puhuvanne totta", sanoi Beausire palaten keskustelun aiheeseen. "Mikä se totuus on?"
"Se on se, että juuri kun olitte tappaa tämän naisparan, kuten mielenne teki tunti sitten, esti teidät siitä parinkymmenen louisdorin helinä."
"Jo riittää, monsieur."
"Sama se; suokaa siis minulle naisenne käsivarsi, koska teille jo riittää."
"Ohho", mutisi Beausire, "kyllä huomaan, että te molemmat…"
"Että minä ja rouva…"
"Että te vedätte yhtä köyttä."
"Vakuutan, ettei niin ole asian laita."
"Kuinka voi semmoista väittää?" huudahti Oliva.
"Ja muuten…", lisäsi sininen domino.
"Mitä muuten?"
"Jos olisimmekin yksissä tuumin, niin olisi siitä teille vain etua."
"Kuinka niin? Minulle etua!"
"Ihan varmaan."
"Sen, joka väittää, täytyy myös todistaa", huomautti Beausire uhmaavasti.
"Mielelläni."
"Olenpa todella utelias…"
"Minun on siis näytettävä toteen, että läsnäolonne täällä on itsellenne yhtä vahingollinen kuin poissaolonne olisi hyödyllinen."
"Hyödyllinen minulle?"
"Juuri itsellenne."
"Millä tapaa, jos saan kysyä?"
"Onhan arvoisa herra erään akatemian jäsen, vai mitä?"
"Minäkö?"
"Älkää julmistuko, ei tässä ole puheena Ranskan akatemia."
"Akatemia… akatemia…" mutisi Olivan kavaljeeri.
"Niin, Pot-de-Fer-kadulla, maakerroksessa, eikö juuri niin, herraBeausire?"
"Hiljaa!"
"Joutavia!"
"Hiljaa, sanon minä. Kylläpä te olette harmillinen!"
"Ei ole syytä sanoa!"
"Miksi ei?"
"Siksi, että te ette itsekään sitä usko, Mutta palatkaamme siihen akatemia-asiaan."
"Mitä oikein tarkoitatte?"
Sininen domino veti esille kellonsa, joka oli jalokivillä koristettu ja johon Beausiren silmäterät kiintyivät kuin kaksi liekehtivää mykiötä.
"No, sanokaa nyt!" hätäili jälkimäinen.
"Neljännestunnin päästä, herra Beausire, teidän akatemiassanne Pot-de-Fer-kadun varrella aletaan neuvotella pikku suunnitelmasta, jonka mukaan tulee kahden miljoonan voitto kahdelletoista varsinaiselle osakkeelle, ja niihinhän tekin kuulutte, herra Beausire."
"Ja kaiketi tekin, ellette…"
"Sanokaa vain!"
"Ellette ole poliisiurkkija."
"Olin tosiaankin luullut teitä, herra Beausire, järkeväksi mieheksi, mutta nyt huomaan ikäväkseni, että olettekin vain pölkkypää. Jos kuuluisin poliisiin, olisin kai jo parikymmentä kertaa voinut teidät siepata kiinni kolttosista, jotka ovat vähemmän kunniakkaita kuin tuo kahden miljoonan yritys, jota ruvetaan akatemiassa pohtimaan jonkun minuutin kuluttua."
Beausire mietti hetkisen.
"Hitto minut periköön, mutta oikeassa te olette!" sanoi hän. Mutta sitten hän muutti mieltään ja sanoi:
"Ahaa, monsieur, te kai lähettäisitte minut Pot-de-Fer-kadulle."
"Juuri sinne teidät lähetän."
"Hyvin ymmärrän, miksi."
"No sanokaa."
"Toimittaaksenne minut siellä kiikkiin. Mutta niin pöhkö en ole."
"Taas olitte tyhmä!"
"Monsieur!"
"Niinkuin sanoin. Sillä jos pystyn toimittamaan, mitä luulette, jos minulla on vielä suurempi kyky arvata, mitä akatemiassanne on tekeillä, miksi minun tarvitsisi tulla teiltä pyytämään, että saisin seurustella naisenne kanssa? Voisinhan vangituttaa teidät heti, ja niin olisimme teistä erossa, tämä rouva ja minä; mutta minulla on semmoinen periaate, että hiljaa hyvää tulee."
"Kuulkaapa!" huudahti äkkiä Beausire, hellittäen Olivan käden, "te juuri istuitte tämän naisen sohvalla pari tuntia sitten. No, vastatkaa!"
"Oikeastaan se onkin yhdentekevää", selitti nyt Beausire. "Teidän perusteenne ovat pätevät, enkä muusta välitä. Sanoin: pätevät, mutta piti sanoa: erinomaiset. Tarjotkaa siis käsivartenne tälle naiselle, mutta jos houkutatte kelpo miehen satimeen, niin punastukaa!"
Sininen domino alkoi nauraa kuullessaan Beausiren niin keveästi antavan itselleen kelpo miehen arvon, taputti häntä olalle ja sanoi:
"Nukkukaa rauhassa; lähettäessäni teidät sinne lahjoitan teille ainakin sata tuhatta livreä, sillä jollette menisi akatemiaan tänä iltana, jäisitte te, yhtiökumppanienne tavan mukaan, jaon ulkopuolelle, kun sitä vastoin, jos menette…"
"Hyvä, hyvä, mennään, kävi miten kävi", mutisi Beausire.
Ja hän kumarsi pyörähtäen ja katosi. Sininen domino tarttui nytOlivan käsivarteen.
"Nyt on meidän vuoromme", sanoi tämä. "Annoin teidän härnätä Beausire parkaa mielenne mukaan, mutta sanon jo ennakolta, että minua on vaikeampi nolata, minä kun jo tunnen teidät. Jos siis tahdotte, että jatketaan, niin keksikää jotakin hauskaa, muuten…"
"En tiedä mitään hauskempaa kuin teidän oma historianne, hyvä neiti Nicole", vastasi sininen domino, hiljaa puristaen seuralaisensa pyöreätä käsivartta.
Olivalta oli päässyt tukahtunut huudahdus, kuullessaan tuon nimen, jonka naamio oli kuiskannut hänen korvaansa, mutta hän tointui pian, kuten ainakin henkilö, jota ei voi yllätyksellä vallata.
"Hyväinen aika, mitä te sillä nimellä tarkoitatte?" kysyi hän. "Nicole… pitäisikö sen olla minun nimeni? Jos sitä tarkoitatte, niin teette haaksirikon jo sataman suulla, ihan ensi karia vasten. Ei minun nimeni ole Nicole."
"Ei nykyään, sen kyllä tiedän. Nyt on nimenne Oliva, sillä Nicole tuntui liian maalaiselta. Teissä on kaksi naista: Oliva ja Nicole. Hetken päästä puhukaamme Olivasta, mutta aluksi Nicolesta. Onko se aika unohtunut, jolloin piditte sitä nimeä? En ainakaan uskoisi. Voi, rakas lapsi, se nimi, jota on pitänyt nuorena tyttönä, säilyy ainiaan, vaikkei päälläpäin, niin ainakin sydämen syvyydessä, mikä muu nimi tahansa on sitten täytynyt ottaa, jotta ihmiset unohtaisivat ensimmäisen. Onneton Oliva! Onnellinen Nicole!"
Tällä hetkellä ryntäsi joukko naamioituja kuin hyökyaalto yhteen kietoutunutta paria vastaan, ja Nicolen eli Olivan täytyi melkein tahtomattaan painautua vieläkin likemmäksi saattajaansa.
"Katsokaapa", sanoi tämä, "tuota monikirjavaa laumaa, noita ryhmiä, jotka tungeksivat saadakseen huppukauluksensa suojassa kuiskailla ja ahmia kiemailua ja lemmenpurkauksia; kuinka ne kasaantuvat ja hajoavat, toiset nauraen, toiset sättien. Kaikilla noilla ihmisillä on kenties yhtä monta nimeä kuin teillä, ja moni heistä hämmästyisi, jos kutsuisin heitä nimeltä, jonka luulevat jo unohtuneen."
"Te sanoitte: onneton Oliva!"
"Niin."
"Ette siis usko, että olen onnellinen?"
"Merkillistä olisi, jos voisitte olla onnellinen sellaisen miehen kuin Beausiren kanssa."
Oliva huokaisi.
"Enkä olekaan", sanoi hän.
"Kuitenkin pidätte hänestä!"
"En juuri liiaksi."
"No jollette rakasta, niin jättäkää hänet."
"En."
"Miksi ette?"
"Siksi, että jos jättäisin hänet, niin alkaisin heti ikävöidä."
"Tulisiko häntä ikävä?"
"Tulisi, sitä pelkään."
"Mutta kuinka te kaipaisitte juoppoa, peluria, miestä, joka lyö teitä, hirtehistä, joka kerran vielä teilataan Grève-torilla?"
"Kenties ette ymmärrä, mitä nyt sanon."
"Sanokaa kuitenkin."
"Minä kaipaisin sitä melua, jossa hänen vuokseen elän."
"Se minun olisi pitänyt aavistaa. Sitä se merkitsee, että on nuoruutensa viettänyt hiljaisten ihmisten seurassa."
"Tunnetteko siis nuoruuteni?"
"Täydellisesti."
"Johan nyt, hyvä herra!" sanoi Oliva nauraen ja pudisti päätään uhmaavasti.
"Te siis epäilette?"
"En vain epäile, vaan olen varma."
"Puhutaan siis pikkuisen nuoruudestanne, neiti Nicole."
"Vaikka vain, mutta sanon jo edeltäpäin, etten aio vastata."
"Ei tarvitakaan."
"Minä siis kuuntelen."
"En tahdo mennä niin kauas taaksepäin kuin lapsuuteenne, siihen ikään, jota tavallisesti ei oteta lukuun, vaan aloittakaamme siitä ajasta, jolloin ehditte naimaikään, jolloin havaitsitte, että Jumala oli pannut teihin sydämen, jotta rakastaisitte."
"Rakastaisin ketä?"
"Rakastaisitte Gilbertiä."
Tämä sana, tämä nimi pani välistyksen kiitämään nuoren naisen kaikissa suonissa, ja sininen domino tunsi hänen vapisevan.
"Oi Jumala, kuinka te tiedätte?" voihki hän.
Mutta hän hillitsi itsensä äkkiä ja lennätti naamion lävitse, kuvaamattomassa mielenliikutuksessa, silmäyksen seuralaiseensa, joka pysyi mykkänä. Oliva eli oikeammin Nicole huokasi syvään.
"Ah, monsieur", sanoi hän, enää yrittämättä kamppailla vastaan, "te lausuitte nimen, joka herättää minussa monta muistoa. Tunnetteko tämän Gilbertin?"
"Kyllä, koska puhun teille hänestä."
"Ah!"
"Pulska poika, sen sanon! Te rakastitte häntä?"
"Hän oli kaunis… ei… en minä sitä tarkoita… mutta hän oli minusta kaunis. Hän oli hyvin älykäs ja syntyperältään minun vertaiseni… Mutta ei, sitä ei minun ainakaan sovi sanoa. Vertaiseni… ei ikinä. Niin kauan kuin Gilbert tahtoo, ei yksikään nainen ole hänen vertaisensa."
"Eikö edes…?"
"Eikö edes kuka?"
"Neiti de Ta…"
"Kyllä huomaan, ketä tarkoitatte!" keskeytti Nicole. "Teillä näkyy olevan kaikki tiedossa. Niin, niin, hänen rakkautensa pyrki korkeammalle kuin Nicole parkaan."
"Minä en siitä hiiskukaan, kuten näette."
"Teillä on tiedossa kauheita salaisuuksia, monsieur", sanoi Oliva hykähtäen, "ja nyt…"
Tällöin hän tuijotti tuntemattomaan, kuin olisi tahtonut naamion lävitse lukea toisen ajatuksia.
"Ja nyt tahtoisin tietää, minne hän on joutunut?"
"Mutta sen kai te tiedätte paremmin kuin kukaan muu."
"Hyvä Jumala, minkätähden?"
"Sentähden, että jos hän seurasi teitä Taverneystä Pariisiin, seurasitte te häntä Pariisista Trianoniin."
"Totta kyllä, mutta siitä on jo kymmenen vuotta, eikä nyt ole siitä ajasta puhe. Minä puhun niistä kymmenestä vuodesta, jotka ovat kuluneet sen jälkeen, kun karkasin ja hän hävisi. Kymmenessä vuodessa voi tapahtua niin paljon!"
Sininen domino pysyi yhä vaiti.
"Pyydän teiltä", sanoi Nicole melkein rukoilevalla äänellä, "sanokaa minulle, minne Gilbert on joutunut? Te olette vaiti ja käännätte päänne pois. Kenties tämä muisto vaivaa teitä."
Sininen domino ei oikeastaan ollut kääntänyt päätään poispäin, vaan laskenut sen, ikäänkuin muistot olisivat sitä painaneet.
"Kun Gilbert rakasti neiti de Taverneytä…" sanoi Oliva.
"Nimet hiljempaa", sanoi sininen domino. "Ettekö ole huomannut, etten minäkään niitä lausu?"
"Kun hän oli niin rakastunut", jatkoi Oliva huoaten, "että Trianonin joka puukin tiesi hänen rakkautensa…"
"Silloin kai te ette enää häntä rakastanut?"
"Minäkö? Päinvastoin, enemmän kuin koskaan, ja juuri se rakkaus minut vei turmioon. Minä olen kaunis, ylpeä, ja jos tahdon, myös paatunut. Ennemmin laskisin pääni mestauspölkylle kuin antaisin perään."
"Teillä on sydäntä, Nicole."
"Niin, minulla oli… siihen aikaan", sanoi tämä raskaasti.
"Tämä keskustelu lienee teistä surullista?"
"Ei, päinvastoin, minusta tuntuu hyvältä palata nuoruuteeni. Elämän laita on kuin virtojen, sameimmallakin virralla on puhdas alkulähde. Jatkakaa välittämättä siitä, että rinnastani joskus pääsee huokaus."
"Niin", sanoi sininen domino hieman huojuen, mikä viittasi naamion alla hymyiltävän, "teistä, Gilbertistä ja vielä eräästä kolmannesta tiedän kaikki, mitä itsekin voitte tietää, lapsi parka."
"No sanokaa sitten", pyysi Oliva, "miksi Gilbert pakeni Trianonista, ja jos sen voitte sanoa…"
"Niin uskoisitte minua? Hyvä on, mutta minäpä en sano, ja silloin uskotte vieläkin varmemmin."
"Kuinka niin?"
"Kysyessänne, miksi Gilbert lähti Trianonista, ette tahdo vastaukseni avulla uutta varmuutta siitä, mitä ennestään tiedätte, vaan tahdotte tietoa eräästä asiasta, jota ette tunne."
"Se on totta."
Äkkiä Oliva vavahti ilmeisemmin kuin ennen ja sanoi tarttuen seuralaisensa käsiin tuskaisella puristuksella:
"Voi Jumalani, Jumalani!"
"Mikä nyt tuli?"
Oliva näkyi rauhoittuvan ja karkoittavan sen ajatuksen, joka oli häntä säikähdyttänyt.
"Ei mitään."
"Kyllä se oli jotakin. Aioittehan kysyä."
"Niin, sanokaa suoraan, kuinka nyt on Gilbertin laita?"
"Ettekö ole kuullut kerrottavan, että hän on kuollut?"
"Kyllä, mutta…"
"No niin, hän on kuollut."
"Kuollut?" toisti Nicole epäilevästi.
Sitten hänessä kävi äkillinen täristys, kuten äsken, ja hän lisäsi:
"Olkaa armelias, monsieur, ja tehkää mielikseni!"
"Kuinka usein tahansa, hyvä Nicole."
"Pari tuntia sitten näin teidät kotonani, sillä tehän siellä olitte?"
"Tietysti."
"Silloin ette koettanut itseänne salata."
"En vähääkään; päinvastoin pyrin olemaan niin näkyvissä kuin suinkin."
"Ja minä kun olin niin hupsu, niin hupsu! Niin kauan sain teitä katsella ja olin niin hupsu ja tyhmä, pelkkä nainen, kuten Gilbertin oli tapa sanoa."
"Lakatkaa jo intoilemasta, ei sillä mihinkään pääse."
"Ei, mutta tahdon itseäni rangaista siitä, että katselin teitä niin kauan enkä kuitenkaan nähnyt."
"Tuota en ymmärrä."
"Tiedättekö, mitä teiltä pyydän?"
"En, mutta voittehan sanoa."
"Ottakaa naamio kasvoiltanne."
"Täällä? Mahdotonta."
"Ei teillä se ole esteenä, että pelkäisitte muiden kuin minun näkevän kasvonne, sillä tuolla pylvään takana, parven alla, puolipimeässä ei teitä kukaan näkisi."
"No mikä sitten olisi esteenä?"
"Te pelkäätte, että tunnen teidät."
"Minutko?"
"Ja että rupean huutamaan: se on hän, se on Gilbert!"
"Oikeaan te osasitte, kun sanoitte: niin hupsu, niin hupsu!"
"Ottakaa pois naamionne!"
"Sama se, mutta yhdellä ehdolla…"
"Siihen suostun ennakolta."
"Että jos vuorostani haluan, että te näytätte kasvonne…"
"Niin riisun naamioni. Muuten saatte sen kiskaista irti."
Sininen domino ei pakottanut kauemmin pyytämään. Hän siirtyi puolihämärään paikkaan, jonka nuori nainen oli hänelle näyttänyt, ja otti siellä kasvoiltaan naamion, asettuen vastapäätä Olivaa, joka tuijotti häneen minuutin ajan.
"Voi, voi, ei", sanoi Oliva polkien jalkaa ja puristaen kätensä nyrkkiin, "ette ole Gilbert!"
"Kuka siis olen?"
"Mitä minä siitä, kun ette ole hän!"
"Entä jos olisin ollut Gilbert?" kysyi tuntematon kiinnittäen taas naamion.
"Jos olisitte ollut Gilbert!" toisti nuori nainen intohimoisesti.
"Niin, mitä sitten?"
"Ja jos hän olisi minulle sanonut: Nicole, Nicole, muistuuko mieleeniTaverney-Maison-Rouge? Voi, silloin…"
"Silloin?"
"Ei enää olisi mitään Beausirea."
"Mutta sanoinhan, rakas lapsi, että Gilbert on kuollut."
"Kenties niin onkin parempi", huokasi Oliva. "Varmaankin, sillä hän ei olisi teitä rakastanut, vaikka olettekin kaunis."
"Tarkoitatteko, että Gilbert halveksi minua?"
"En, pikemmin hän pelkäsi."
"Mahdollisesti. Minussa oli jotakin samanlaista kuin hänessä, ja hän tunsi itsensä niin hyvin, että rupesi minua pelkäämään."
"Niinkuin sanoitte, on siis parempi, että hän on kuollut."
"Miksi toistatte minun sanojani? Teidän suussanne ne koskevat minuun kipeästi. Miksi on parempi, että hän on kuollut?"
"Siksi, että teillä nyt, rakas Oliva — huomatkaa, nyt saa Nicole jäädä — että teillä nyt on onnellisen, rikkaan, loistavan tulevaisuuden toiveet!"
"Niinkö luulette?"
"Niin, jos lujasti päätätte tehdä kaiken voitavanne sitä päämäärää varten, jonka teille lupaan."
"Olkaa rauhassa."
"Mutta silloin ei saakaan huokailla, niinkuin äsken teitte."
"Hyvä on. Huokaukseni koskivat Gilbertiä ja kun ei ole kahtaGilbertiä ja Gilbert on kuollut, niin en enää huokaile."
"Gilbert oli nuori, nuoruudenvikoineen ja -ansioineen; nyt sen sijaan…"
"Gilbert ei nyt ole vanhempi kuin kymmenen vuotta sitten."
"Ei ole, tietystikään, koska hän on kuollut."
"Niin, kuollut, kuten sanotte; Gilbertit eivät vanhene, he kuolevat."
"Oi teitä, nuoruus, rohkeus, kauneus!" huudahti tuntematon. "Te ikuiset aiheet rakkauteen, sankaruuteen ja ihailuun! Teidät hukannut hukkaa itse elämän. Nuoruus on paratiisi, taivas kaikki. Mitä Jumala meille sitten antaa, se on vain surkeata korvausta nuoruudesta. Mitä enemmän hän nuoruuden mentyä ihmisille suo, sitä runsaammin hän on luullut täytyvänsä heidän vahinkoaan korvata. Mutta, suuri Jumala, mikään ei korvaa niitä aarteita, joita nuoruus tuhlaten jakeli!"
"Gilbert olisi ajatellut, mitä niin kauniisti lausuitte"; sanoiOliva, "mutta annetaan sen asian jo olla."
"Niin, puhukaamme nyt teistä."
"Puhutaan, mistä vain tahdotte."
"Sanokaa, miksi te karkasitte Beausiren kanssa?"
"Tahdoin päästä pois Trianonista, ja täytyihän minulla olla joku toveri. Minun oli enää mahdotonta jäädä Gilbertin hätävaraksi, sellaiseksi, jota hän halveksi."
"Kymmenen vuotta uskollisuutta ylpeyden vuoksi", sanoi sininen domino, "voi, kuinka kalliiksi se turhamaisuus on teille käynyt."
Oliva alkoi nauraa.
"Tiedän varsin hyvin, mitä nauratte", jatkoi tuntematon vakavasti. "Te nauratte sitä, että asioita hyvin tunteva mies väittää teidän pysyneen uskollisena kymmenen vuotta, vaikkette suinkaan luule joutuneenne syypääksi niin naurettavaan ilmiöön. Jos olisi puhe vain ruumiillisesta uskollisuudesta, niin täytynee minun tietää, mitä siitä on arveltava. Niin, tiedänhän, että olette asustanut Beausiren kanssa Portugalissa pari vuotta, että lähditte sieltä, ilman Beausirea, Intiaan erään fregattikapteenin mukana, joka piilotti teitä kajuutassaan ja unohti teidät maihin Chandernagorissa, juuri silloin kun piti palata Eurooppaan. Tiedän senkin, että saitte tuhlata kaksi miljoonaa rupieta ollessanne erään nabobin luona, joka teidät sulki kolminkertaisen ristikon taakse. Tiedän samoin, että pääsitte sieltäkin hypäten ristikoiden ylitse orjan olkapäiden auttamana. Tiedän vihdoin, että olitte rikas, sillä teillä oli kaksi rannerengasta oikeista helmistä, kaksi timanttia ja kolme suurta rubiinia, kun palasitte Ranskaan, Brestiin, ja siellä kova onnenne toimitti teidät kohta satamassa tapaamaan Beausiren, joka oli pyörtyä tuntiessaan teidät, te kun palasitte niin pronssinvärisenä ja laihtuneena, maanpakolaisrukka!"
"Oi, Jumalani, kuka te olette, kun kaikki tiedätte?" tuskaili Nicole.
"Tiedän myös, että Beausire vei teidät mukaansa, sai teidät uskomaan, että hän rakasti teitä, myi kalleutenne ja syöksi teidät kurjuuteen… Tiedän, että rakastatte häntä, ainakin niin sanotte, ja että kun rakkaus on kaiken hyvän lähde, niin teidän pitäisi oleman kaikkein onnellisin nainen."
Oliva laski päänsä, nojasi otsaa käteensä, ja tämän sormien lomitse nähtiin kahden kyyneleen vierivän juoksevina helminä, arvokkaampina kenties kuin mitä rannerenkaissa oli ollut, vaikkei niitä, valitettavasti, kukaan olisi Beausirelta ostanut.
"Ja tämän niin ylpeän ja onnellisen naisen", sanoi hän, "olette täksi illaksi ostanut viidelläkymmenellä louisdorilla."
"Se on liian vähän, madame, sen kyllä tiedän", sanoi tuntematon niin erinomaisen viehättävästi ja kohteliaasti kuin maailmanmiehen tapana aina on, vaikkapa puhuisi alhaisimmalle ilotytölle.
"Ei, ei, siinä on päinvastoin liikaa, monsieur; ja minua on erityisesti kummastuttanut, että minun kaltaiseni nainen vielä on viidenkymmenen louisdorin arvoinen."
"Teidän arvonne on paljon suurempi, ja sen aion näyttää teille toteen. Älkää vastatko mitään, sillä te ette minua nyt ymmärrä; sitäpaitsi…" lisäsi tuntematon ja kurotti itseään hiukan sivulle päin.
"Sitäpaitsi?"
"Niin, sitäpaitsi minun täytyy nyt kiinnittää huomioni aivan toisaalle."
"Ehkä minun siis pitää olla vaiti?"
"Ei, päinvastoin, puhukaa te vain."
"Mistä?"
"Mistä ikinä tahdotte. Puhukaa vaikka kuinka joutavista asioista, ei sillä väliä ole, kunhan vain näyttää siltä, että seurustelemme."
"Tehkää niin, mutta merkillinen mies te olette."
"Antakaa minulle käsivartenne ja kävelkäämme."
Ja he sekaantuivat muiden joukkoon. Oliva piti selkäänsä keikailevasti kenossa ja liikutteli päätään, joka huppukauluksenkin alta näytti sirolta, ja kaulaansa, jonka notkeutta ei dominokaan salannut, niin viehättävästi, että jokainen asiantuntija katseli sitä kateellisesti, sillä oopperanaamiaisissa tänä kevytmielisten urotöiden aikakautena ohikulkija tähysteli naisen käyntiä yhtä uteliaasti kuin nykyään jotkut raviurheilun ystävät seuraavat kauniin hevosen juoksua.
Muutaman minuutin kuluttua Oliva uskalsi tehdä kysymyksen.
"Hiljaa", sanoi tuntematon, "tai pikemmin puhukaa niin paljon kuin tahdotte, mutta älkää pakottako minua vastaamaan. Koettakaa vain teeskennellä ääntänne, pitäkää päätänne pystyssä ja kaapikaa kaulaanne viuhkalla."
Oliva totteli. Tällä hetkellä he sivuuttivat erään ryhmän, joka tuoksusi hajuaineista ja jonka keskellä sirovartaloinen, ryhdiltään notkea ja uljas mies puhui kolmelle kumppanille, ja nämä näkyivät häntä kuuntelevan hyvin kunnioittavasti.
"Kuka tuo nuori mies on?" kysyi Oliva. "Voi kuinka ihana helmen värinen domino!"
"Se on Artoisin kreivi", vastasi hänen saattajansa, "mutta Herran tähden, olkaa vaiti!"
Juuri silloin, kun Oliva hämmästyneenä ylhäisestä nimestä, jonka oli siniseltä dominolta kuullut, väistyi syrjemmälle paremmin nähdäkseen ja noudattaen saamaansa kehoitusta seisoi hyvin suorana, irtautui eräästä meluavasta ja lörpöttävästä parvesta kaksi muuta dominoa siirtyen likelle käytävää, semmoiseen paikkaan, missä ei ollut penkkejä. Täällä oli jonkinlainen turvapaikka, jonne vähä väliä poikkesi sellaisia ryhmiä, jotka oli tungettu keskustasta kehää kohti.
"Nojatkaa selkäänne tätä pilaria vasten, kreivitär", kuiskasi ääni, johon sinisen dominon huomio kiintyi.
Ja melkein samassa raivasi itselleen joukon läpi tien muuan oranssinvärinen kookas domino, jonka rohkeat liikkeet ennemmin olivat toimeliaan asiamiehen kuin kohteliaan hovimiehen merkkinä, ja tuli sanomaan siniselle dominolle:
"Se on hän."
"Hyvä", vastasi tämä ja viittasi keltaista dominoa poistumaan.
"Kuulkaapa ystäväiseni", kuiskasi hän sitten Olivalle, "nyt saamme pikkuisen huvitella."
"Sitähän minäkin, sillä te olette surettanut minua jo kahdesti, ensin riistämällä minulta Beausiren, joka aina saa minut nauramaan, ja sitten puhumalla Gilbertistä, joka on niin monasti saanut minut itkemään."
"No minä korvaan teille sekä Gilbertin että Beausiren", sanoi sininen domino vakavasti.
"Ah!" huokasi Oliva.
"Rakkautta en teiltä pyydä, huomatkaa se; pyydän vain tyytymään elämään sellaisena kuin voin teille toimittaa, se on: tahdon täyttää kaikki oikkunne, kunhan silloin tällöin alistutte minun oikkuuni. Ja juuri nyt on sellainen hetki."
"Selittäkää!"
"Tuo musta domino, jonka tuolla näette, on eräs saksalainen ystäväni."
"Ahaa!"
"Kavala mies, joka kieltäytyi tulemasta naamiaisiin sillä verukkeella, että pää oli kipeä."
"Ja jolle te puolestanne ette luvannut myöskään mennä."
"Aivan niin."
"Hänellä on nainen mukana?"
"Näkyy olevan."
"Kuka se on?"
"En tunne. Mennään likemmäksi. Nyt teeskentelemme, että te olette saksalainen; ette siis saa puhua ranskaa, koska heti kuultaisiin, että olette aito pariisitar."
"Kyllä ymmärrän. Ja te alatte härnätä tuota miestä?"
"Siitä voitte olla varma. Aluksi te saatte häntä osoittaa minulle viuhkallanne."
"Näinkö?"
"Juuri niin, ja sitten kuiskatkaa korvaani."
Oliva totteli niin oppivaisesti ja älykkäästi, että hänen seuralaisensa ihastui.
Musta domino, johon heidän huomionsa oli kohdistunut, seisoi selkä saliin päin ja keskusteli naisensa kanssa. Tämä, jonka silmät välähtelivät naamion takaa, huomasi Olivan liikkeen.
"Kuulkaa, monseigneur", sanoi hän hiljaa, "tuolla kaksi naamiota pitää meitä silmällä."
"Ei hätää mitään, kreivitär; mahdotonta, että kukaan meitä tuntisi. Koska nyt olemme kadotuksen tiellä, niin suokaa minun toistaa teille, ettei kellään ole viehättävämpää vartaloa kuin teillä eikä niin polttavaa katsetta, suokaa minun sanoa…"
"Kaikki, mitä on tapa sanoa naamioituna."
"Ei, kreivitär; kaikki, mitä on tapa sanoa…"
"Älkää jatkako, menisitte kadotukseen… ja lisäksi on se suurempi vaara, että nuo kaksi urkkijaa kuulevat."
"Kaksi urkkijaa!" kummeksi kardinaali.
"Niin, nyt ne tekevät päätöksensä ja tulevat tännepäin."
"Muuttakaa hyvin ääntänne, kreivitär, jos pakotetaan puhumaan."
"Ja te omaanne, monseigneur."
Oliva ja hänen sininen dominonsa lähestyvät todellakin. Jälkimäinen kääntyi kardinaalin puoleen ja sanoi: "Kuuleppa, naamio!"
Ja hän kumarsi päätään sivulle ja kuiskasi jotakin Olivalle, joka vastasi myöntävällä merkillä.