Hän käsitti, ett'ei voinut välttää kidutusta, joka oli yhtä julma kuin mestaus ja tavallisesti loppui sillä; hän käsitti, ett'ei hänellä enään ollut mitään jälellä ja sillä vakuutuksella palasi hänen päättäväisyytensä.
Hän nousi seisoalleen, ojensi suoraksi vartalonsa, pisti kätensä vyöhön, katsoi röyhkeästi pilkaten Iivanaan.
— Armollinen hallitsija! — hän sanoi, pudistellen päätänsä, suoristaakseen sotkeutuneita kutriansa: — armollinen hallitsija, lähden sinun käskystäsi piinaan ja kuolemaan. Anna minun sanoa sinulle viimeinen kiitos kaikesta sinun suosiostasi! En mitään pahaa ajatellut sinua vastaan, mutta synnit ovat minulla sinun kanssasi yhteiset! Kun vievät minut mestattavaksi, kerron joka ainoan niistä kansalle! Mutta sinä, isä abboti, kuule nyt minun tunnustukseni! —
Opritshnikit ja itse Aleksej Basmanov eivät antaneet hänen jatkaa. He veivät hänet kammiosta pihalle ja Maljuta, asetettuaan hänet sidottuna hevosen selkään, vei hänet heti slobodaan.
— Sinä näet, isä, — Iivana lausui abbotille, — minkälaisilla sekä ilmeisillä että salaisilla vihollisilla minä olen ympäröitty! Rukoile Jumalaa minun, ansaitsemattoman, edestä, että Hän antaisi hyvän lopun minun aikeilleni, että Hän siunaisi minua, suurta syntistä, puhdistamaan pois petoksen juuren!
Tsaari nousi seisoalleen ja, ristittyänsä pyhäin kuvien edessä, astui abbotin eteen siunattavaksi.
Abboti ja koko veljeskunta saattoivat hänet vavisten muurin ulkopuolelle, jossa tsaarin tallirengit odottivat komeasti satuloittuine hevosineen, ja vielä kauvan sen jälkeen, kun tomupilvi oli peittänyt tsaarin soturineen, eikä enään kuulunut hevosten kavioiden kopsetta, seisoivat munkit vielä, silmät alas luotuina, eivätkä uskaltaneet kohottaa päätänsä.
XXXIV Luku.
Narrin kaapu.
Samana aamuna tuli Morosovin luo, joka tsaarin tahdosta oli jäänyt slobodaan, kaksi hovimestaria pyytämään häntä tsaarin päivälliselle.
Kun Drushina Andrejevitsh tuli hoviin, olivat kaikki salit jo opritshnikkejä täynnä, pöydät katetut, palvelijat komeissa puvuissa valmistivat makupaloja.
Bojari, katsoen ympärilleen, huomasi, että paitsi häntä ei ollut ainoatakaan maalaisbojaria, ja luuli tsaarin osoittavan hänelle erinomaisen kunnian.
Kas, jo soivat hovin kellot, torvet toitottivat, ja IivanaVasiljevitsh, suosiollisella, ystävällisellä katseella astui saliin,Tshudovan luostarin arkimandriitan Levkin, Vasili Grasnoin, AleksejBasmanovin, Boris Godunovin ja Maljuta Skuratovin seuraamana.
Kumarruksiin vastattuaan istautui hän lautasensa ääreen ja kaikki sijoittuivat paikoilleen pöydän ympärille virka-arvonsa mukaan. Yksi tyhjä paikka jäi vain Godunovia alempana.
— Istu, bojari Drushina! — sanoi tsaari suosiollisesti, osoittaen tyhjää paikkaa.
Morosovin kasvot kävivät tummanpunaisiksi.
— Hallitsija, — hän vastasi, — samaten kun Morosov on tehnyt kaiken ikänsä, samaten hän tekee kuolemaansa asti. Liian vanha olen, hallitsija, ottamaan uusia tapoja. Aja minut jälleen maanpakolaisuuteen, aja minut pois kasvoisi edestä, — mutta alemmaksi Godunovia en istu!
Kaikki katsoivat hämmästyksissään toisiinsa. Mutta tsaari nähtävästi odotti tuota vastausta. Hänen kasvonsa jäivät levollisiksi.
— Boris; — hän lausui Godunovilie, — on kohta kaksi vuotta, kun tuommoisesta vastauksesta annoin bojari Drushinan sinun valtaasi. Mutta näyttää jo olevan aika muuttaa tapaani. Varmaan ei ole meidän maalaisia, vaan maalaisten meitä käskeminen! Luultavasti en minä ole isäntä omassa pirtissänikään! Tulee minun, kurjan, koota kampsuni ja paeta palvelijaparkoineni jonnekin kauvemmaksi; Ajavat he minut pois täältäkin kurjan maankulkijan, niinkuin he ajoivat Moskovasta.
— Hallitsija, — Godunov sanoi nöyrästi, haluten pelastaa Morosovin, — ei meidän, vaan sinun on paikat määrääminen. Vanhukset hyvin pitävät vanhoista tavoista, ja älä sinä vihastu bojariin, että hän muistaa järjestystä. Jos sallit, hallitsija, istahdun minä Morosovia alemmaksi, sinun pöytäsi ääressä ovat kaikki paikat hyviä!
Hän teki liikkeen, aikoen nousta istuimeltaan, mutta Iivana pidätti hänet katseellaan.
— Bojari on tosin vanha, — hän lausui kylmäverisesti ja hänen itsensä hillitsemisensä tuon suoran vastahakoisuuden suhteen täytti kaikki läsnäolevaiset odotuksella. Kaikki aavistivat, että jotain eriskummallista on tulossa, mutta eivät arvanneet, millä lailla tsaarin viha ilmestyy, jonka tuloa ennusti keveä liike hänen kasvoissaan, muistuttaen kaukaisen ilmavalon värähtämistä.
Kaikkein rinnat olivat pakahtua ikäänkuin lähenevän myrskyn edellä.
— Niin, — Iivana jatkoi levollisesti, — bojari on nuorempi ikävuosiansa. Kovin hän rakastaa laskea leikkiä. Minä myös rakastan laskea leikkiä ja valtioasioista sekä rukouksesta vapaana aikana rakastan huvitella. Mutta siitä päivästä saakka, kun narrini Nogatjev kuoli, ei ole ketään, joka minua huvittaisi. Drushinalle, näen minä, on se ammatti mielenmukainen; ja koska minä lupasin osoittaa hänelle suosiotani, niin määrään hänen ensimmäiseksi narrikseni. Tuokaa tänne Nogatjevin kaapu ja pukekaa se bojarin ylle.
Väreet tsaarin kasvoilla kävivät vilkkaammiksi, mutta hänen äänensä oli levollinen, kuten ennenkin.
Morosov seisoi, kuin jos ukkosen nuoli olisi häneen iskenyt. Hänen tummanpunaiset kasvonsa vaalenivat, veri tulvaili sydämeen, silmät säihkyivät, mutta kulmakarvansa ensin lähenivät toisiaan, vaan sitten yhtyivät niin uhkaavasti, että Iivana Vasiljevitshinkin lähellä hänen muotonsa näytti hirmuiselta. Hän ei vielä uskonut korviansa, hän epäili, josko tsaari todellakin aikoo julkisesti häväistä hänet, Morosovin, vanhan bojarin, jonka palvelukset ja muinainen kunnia oli kaikille jo aikoja sitten tunnetut? Hän seisoi ääneti, luoden Iivanaan liikumattoman, kysyvän katseen, ikäänkuin odottaen, että hän ottaisi sanansa takaisin. Mutta Vasili Grasnoi nousi tsaarin viittauksesta ylös pöydästä ja läheni Drushina Andrejevitshiä pitäen käsissään kirjavaa kauhtanaa, joka oli puoleksi kultakankainen, puoleksi sarkainen, monin paikoin parsittu, kulkusilla ja kelloilla peitetty.
— Pue yllesi, bojari! Grasnoi sanoi: suuri hallitsija lahjoittaa sinulle tämän kauhtanan edesmenneen narrinsa Nogatjevin jälkeen!
— Pois! — Morosov huudahti, työntäen pois Grasnoin: — älä rohkene kajota bojari Morosoviin, jonka esi-isiä sinun esi-isäsi ovat palvelleet koirain vartijoina ja orjina!
Ja, kääntyen Iivanaan, lausui hän harmista vapisevalla äänellä:
— Hallitsija, ota sanasi takaisin! Käske surmata minut! Henkeni yli on sinulla valta, mutta kunniani yli ei ole kenelläkään valtaa!
Iivana Vasiljevitsh katsoi opritshnikkeihin.
— Tottahan puhuin, sanoessani, että Drushinaa miellyttää leikin lasku.Kuulitteko? Minulla ei ole valtaa lahjoittaa hänelle kauhtanaa!
— Hallitsija, — Morosov jatkoi, — Herran Jumalan nimessä rukoilen sinua: ota sanasi takaisin! Sinä et vielä ollut syntynyt, kun jo sinun isä-vainajasi palkitsi minua! Kun jo minä Habari Simskin kanssa löin tshuvashit ja tsheremissit Sviagilla, kun ruhtinaitten Odojefskin ja Mstislavskin kanssa ajoin pois Okasta Krimin perintöruhtinaan ja torjuin tatarien hyökkäykset Moskovasta! Paljon haavoja minä sain, paljon verta vuodatin sinun isäsi palveluksessa sekä sinun, hallitsija! En säästänyt päätäni sodassa enkä bojarien neuvostossa, väitin sinun ala-ikäisenä ollessasi sinun ja sinun äitisi puolesta Shuiskin ja Belskin kanssa! Kunniani vain minä säästin enkä kenenkään, koko elämässäni antanut sitä tahrata! Sinäkö nyt häpäiset harmaita hiuksiani? Sinäkö pilkkaat isäsi palvelijaa? Käske mestata minut, hallitsija, käske minun panna pääni mestauspölkylle, ja minä menen yhtä iloisena kärsimään, kuin ennen menin taisteluun!
Kaikki olivat ääneti, liikutettuina Morosovin voimakkaasta puheesta: mutta yleisen äänettömyyden kesken kuului Iivanan ääni:
— Kylläksi lörpötelty! hän lausui julmasti, muuttuen pilkkaamisesta ilmi vihaan: — sinun tyhmät puheesi, ukko, todistavat, että sinusta tulee hyvä narri! Pue yllesi narrin kaapu!
— Te, — tsaari jatkoi, kääntyen opritshnikkeihin, — auttakaa häntä; hän on tottunut, että häntä palvellaan. Jos Morosov olisi totellut, tahi, langeten tsaarin jalkoihin, olisi pyytänyt nöyrästi armoa, ehkäpä Iivana Vasiljevitsh olisi leppynyt. Mutta Morosovin ulkomuoto oli liian päättäväinen; jopa hänen pyynnössäänkin kuului ylpeys, ja sitä Iivana ei voinut kärsiä. Hän tunsi leppymätöntä vihaa kaikkia vahvaluonteisia vastaan, ja yksi syistä, jonka tähden hän käänsi sydämensä pois Vjasemskista, itsekään sitä havaitsematta, oli ruhtinaan itsenäinen luonne.
Silmänräpäyksessä opritshnikit tempasivat Morosovin päällystakin pois ja vetivät hänen yllensä kauhtanan kelloineen.
Iivanan viimmeisten sanain jälkeen ei Morosov enään vastustanut. Hän antoi pukea itsensä ja katsoi ääneti, miten opritshnikit nauraen oikaisivat ja nyhtivät hänen päällensä kauhtanaa. Hänen ajatuksensa tunkeutuivat hänen sydämensä syvimpään; hän mietti itsekseen.
— Mutta lakin unohditte! — Grasnoi sanoi, painaen Morosovin päähän kirjavan lakin, ja, astuttuaan taaksepäin, kumarsi hän hänelle maahan asti.
— Drushina Andreitsh! — hän sanoi, — kumarramme, sinua tervehtäen uuteen virkaasi! — Huvita meitä, kuten Nogatjev vainajakin huvitti!
Silloin Morosov nosti päänsä ja loi katseen kokoontuneihin.
— Hyvä! — hän virkkoi lujasti ja vakavasti: — otan vastaan tsaarin armon! Bojari Morosov ei sopinut istumaan Godunovin rinnalle; mutta tsaarin narrin sopii istua tsaarin pöytään Grasnojen ja Basmanovien kanssa. Väistykää vartijat! sijaa uudelle huvittajalle! Laskekaa esiin narri ja kuunnelkaa kaikki, miten hän huvittaa Iivana Vasiljevitshiä.
Morosov teki käskevän liikkeen, ja opritshnikit vastenmielisestikin väistyivät.
Helistäen kelloilla, bojari astui pöydän luo ja istahti penkille, Iivanan vastapäätä, niin ylevällä arvokkaisuudella, ikäänkuin hänellä olisi ollut narrin kaapun asemesta tsaarin mantteli yllänsä.
— Miten minä sinua huvittaisin? — hän sanoi, asettaen kyynärpäänsä pöydälle ja katsoen suoraan Iivana Vasiljevitshin silmiin. — Liian oppinut olet huvituksissa, ei millään voi sinua hämmästyttää! Minkämoisia leikkejä eikö ole laskettu Venäjällä, siitä saakka, kun sinä hallitset! Huvittelit sinä alaikäisenä ollessasi, ajamalla hevosella ihmisten päälle kaduilla; huvittelit käskiessäsi koirain vartijain leikata ruhtinas Shuiskin metsästyksellä ollessa; huvittelit, kun Pskovista tulivat lähettiläät valittamaan sinulle sinun sijaisestasi, mutta sinä käskit kuumalla tervalla polttaa heidän partojansa.
Opritshnikit aikoivat hypähtää paikoiltansa ja hyökätä Morosovin päälle; tsaari pidätti heitä merkillä.
— Mutta, — Morosov jatkoi, — tuo kaikki oli vain lapsen leikkiä; kohta se sinua ikävystytti. Sinä aloit sulkea luostariin mainioita miehiä, mutta heidän vaimojaan ja tyttäriään sinä häpäisit. Ja sekin ikävystytti sinut. Silloin sinä aloit valita parhaimpia palvelijoitasi ja kiduttaa heitä. Tuo teko kävi hupaisemmaksi, mutta ei kauvan. Eihän vaan ole kylläksi pilkata kansaa ja bojareja. Annapas kun käymme Kristuksen kirkkoa pilkkaamaan. Kas niin, kokositpa kaikenlaista kapakkaväkeä, kaikenlaisia saastaisia roistoja, pu'it niitä munkin pukuun ja itsekin pukeuduit munkiksi, ja rupesitte te päivällä ihmisiä tappamaan, vaan yöllä kafismia[33] laulamaan. Sinä itse, verellä tahrattuna, soitit ja lauloit ja vähällä ett'et pitänyt koko messua. Tuo oli kaikkein hauskempi huvitus, jommoista ei kukaan muu, kuin sinä, olisi voinut keksiä.
— Mitä vielä sanon sinulle, hallitsija? Miten vielä sinua oikein huvitan? Mutta sen vielä sanon: sillä aikaa kun sinä opritshnikkinesi hyppelet naamiopuvussa, soitat aamumessuun ja juovut verestä, sillä aikaa astuu sinua vastaan lännestä Sigismundo, ahdistaa sinut pohjoisesta saksalaiset ja tshudit, mutta etelästä ja idästä nousee khaani. Tulvaa tatarilauma Moskovan yli, eikä löydy sotapäälliköitä, jotka puolustaisivat Herran pyhää paikkaa! Leimuavat Jumalan temppelit pyhine jäännöksineen, alkavat taas Batijevin ajat. Ja sinä, koko Venäjän tsaari, kumarrut khaanin jalkain juureen ja, polvistuen, suutelet hänen jalustimiansa!
Morosov vaikeni.
Ei kukaan katkaissut hänen puhettansa; kaikki tuskin voivat hengittää. Tsaari kuunteli, eteenpäin nojautuneena, kalpeana, palavilla silmillä, vaahto suun ympärillä. Suonenvedon tapaisesti puristi hän nojatuolin puitteita ja nähtävästi peläten kadottaa ainoatakaan Morosovin sanaa ja kätki jokaisen niistä mieleensä, maksaaksensa jokaisesta eri piinalla.
Kaikki opritshnikit olivat kalpeat; ei kukaan uskaltanut katsahtaa tsaariin. Godunov loi silmänsä alas eikä uskaltanut hengittääkään, peljäten kääntävänsä huomion itseensä. Yksin Maljutakin oli hämillänsä.
Yht'äkkiä sieppasi Grasnoi veitsen, juoksi Iivanan luo ja lausui, osoittaen Morosoviin:
— Suo, hallitsija, sulkea hänen suunsa!
— Älä tee sitä! — tsaari virkkoi melkein kuiskaten ja mielenliikutuksesta tukehtumaisillaan: — anna hänen armonsa puhua loppuun!
Morosov katsoi ylpeästi ympärilleen.
— Tahdotko vielä kuulla leikkipuhetta, hallitsija? Minä sinua huvitan! — Jäi sinulle vielä entisistä uskollisista palvelijoistasi yksi jälelle, vanhaa bojarisukua; häntä sinä et vielä mestannut, siitäkö syystä, että pelkäsit Jumalan vihaa, vai siitäkö, ett'et vielä keksinyt hänelle sopivaa mestausta. Hän eleli kaukana sinusta, maanpaossa, ja olisit sinä hänet voinut unohtaa; mutta sinä, hallitsija, et ketään unohda! Lähetit sinä hänen luoksensa kirottusi Vjasemskin, polttamaan hänen kartanonsa ja ryöstämään hänen vaimonsa. Koska hän tuli sinulta pyytämään tuomiota Vjasemskin yli, käskit sinä heidät taistella huviksesi, luullen Vjasemskin surmaavan vanhan palvelijasi. Mutta Jumala ei tahtonut hänen kuolemaansa, vaan näytti hänen viattomuutensa.
— Mitä sinä silloin teit, hallitsija? Silloin, — Morosov jatkoi ja hänen äänensä vapisi, ja kellot hänen kaapussansa värähtivät, — silloin sinusta näytti vähältä sinun palvelijasi loukkaus ja sinä päätit häväistä hänet ennen ei vielä tunnetulla häväistyksellä!
— Silloin, — Morosov huusi, nousten seisoalleen, — silloin sinä, hallitsija, annoit pukea bojari Morosovin narrin kaapuun ja käskit hänet, joka oli pelastanut Tulan ja Moskovan, huvittaa sinua ynnä sinun saastaisia kerjäläisiäsi.
Julma oli vanhan sotapäällikön muoto opritshnikkien kesken. Hänen narrimaisen pukunsa vaikutus hävisi. Tiheiden kulmakarvojen alta iski tulta. Valkea partansa valui rinnallensa, joka muinoin oli vastaanottanut monta vihollisten iskua, mutta nyt oli kirjavana heleänvärisistä parsintilkuista; mutta hänen harmistuneissa kasvoissansa oli niin paljon arvokkaisuutta, niin paljon ylevyyttä, että Iivana Vasiljevitsh häneen verraten näytti vain vähäpätöiseltä.
— Hallitsija, — Morosov jatkoi ääntänsä korottaen — uusi narri on sinun edessäsi. Kuule hänen viimeistä leikkipuhettansa! Niin kauvan, kun sinä elät, ovat kansan huulet pelvosta suljetut; mutta kun loppuu sinun petollinen hallituksesi, maailmaan vaan jää muisto sinun töistäsi ja nimesi kulkee vaan polvesta polveen ikuisella kirouksella, siksi kun tulee Herran viimeinen tuomiopäivä! Ja silloin kaikki sadat ja tuhannet sinun murhaamasi, kaikki joukot miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia, kaikki, jotka sinä hukutit ja piinasit, kaikki tulevat Herran eteen, valittaen suuresti sinun, heidän piinaajansa, ylitse! Samana hirmuisena päivänä tulen minäkin ijankaikkisen tuomarin eteen, tulen tässä samassa puvussa ja vaadin takaisin kunniani, jonka otit minulta pois maan päällä! Ja ei ole silloin sinua kanssasi kurjia palvelijoitasi, sulkemassa valittavaisten suita, vaan tuomari kuulee heidät, ja sinä heitetään ijankaikkiseen tuleen, joka perkeleelle ja hänen enkeleillensä on valmistettu!
Morosov vaikeni ja, heitettyään ylenkatseellisen silmäyksen tsaarin lemmikkeihin, käänsi hän heille selkänsä ja lähti hitaasti astuen pois.
Ei kukaan ajatellutkaan pidättää häntä. Ylevänä astui hän pöytärivien välitse, ja kun hänen kelloinsa helinä vaikeni, tointuivat opritshnikit hämmästyksestään, mutta Maljuta, nousten seisoalleen, sanoi Iivana Vasiljevitshille:
— Käsketkö heti lopettaa hänet, vaiko viedä vankeuteen?
— Vankeuteen, — äänsi Iivana, vetäen henkeään. — Säästäkää hänet! Ruokkikaa häntä! Häntä ei saa kiduttaa, ettei hän kuolisi ennen, kun on aika; sinä vastaat päälläsi hänestä.
Iltasella oli tsaarilla erityinen neuvottelu Maljutan kanssa.
Kolitshevit, jotka jo kauvan sitten istuivat vankeudessa Maljutan kiduttamina, tunnustivat osaksi petoksensa, ja olivat heitä vastaan Iivanan mielestä todistaneet ystävänsä ja orjansa, jotka, kidutusta kestämättä, myöntyivät kaikkeen.
Paljon muita ihmisiä oli tähän asiaan sekoitettu. Tsaarin käskystä kiinni otetut ja julmasti piinatut, mikä Moskovassa, mikä slobodassa, nimittivät he taas vuorostansa paljon nimiä, ja kidutettujen luku kasvoi päivä päivältä ja nousi vihdoin kolmeen sataan henkeen.
Iivana Vasiljevitsh, joka piti paljon ulkomaisten hallitsijain mielipiteistä, päätti odottaa Moskovassa silloin olevain litvalaisten lähettiläiden poislähtöä ja tehdä tuomituille yhtenä ja samana päivänä yhteinen mestaus! Mutta tehdäksensä sen vaikutuksen julmemmaksi ja että se peljästyttäisi kapinoitsijoita tulevaksi aikaa, piti tuon mestauksen tapahtua Moskovassa, koko kansan nähden.
Samana päivänä päätti tsaari mestauttaa Vjasemskin ja Basmanovin. Mylläri, ollen noita, tuomittiin roviolla poltettavaksi, mutta Korshunille, joka rohkeni tunkeutua tsaarin makuuhuoneesen ja joka yhä vielä säästettiin juhlalliseen tilapäähän, Iivana valmisti erinomaisia, vielä tuntemattomia kipuja. Samaa kohtelua hän valmisti Morosoville.
Tuon yhteisen mestauksen eriseikoista keskusteli tsaari aina myöhään yöhön asti, ja kukot jo lauloivat kaksi kertaa, kun hän laski Maljutan pois ja meni rukoushuoneeseensa.
XXXV Luku.
Mestaus.
Litvalaisten lähettiläiden pois lähdettyä juhlallisen mestauspäivän aattona, näkivät Moskovan asukkaat kauhulla valmistukset siihen.
Suurella kauppapaikalla, "Kiinalais-kaupungin" sisäpuolella, oli pystytetty paljon hirsipuita. Niiden keskellä seisoi muutamia lautatelineitä lavoineen. Vähän kauempana riippui patsaiden välipuulla hirmuisen iso, rautainen kattila. Telineitten toisella puolella törrötti yksinäinen patsas, siihen kiinnitettyne ketjuineen, ja patsaan ympäri työmiehet latoivat puita rovioksi. Eriskummallisia, monenlaatuisia koneita näkyi hirsipuitten välissä ja herättivät kansajoukossa kauheita aavistuksia, joista sydäntä jo edeltäpäin särki.
Vähitellen lähtivät kaikki kauppatorille kaupittelemaan tulleet pois pelvosta. Ei vain tori, mutta myös sitä ympäröivät kadut tyhjentyivät. Asukkaat sulkeutuivat huoneisiinsa ja puhuivat kuiskaten tulevasta tapahtumisesta. Huhu hirmuisista valmistuksista kulki ympäri koko Moskovan, ja joka paikassa hallitsi äänettömyys. Myymälät suljettiin, ei ketään näkynyt kaduilla ja ainoastaan vähän väliä ajoivat niitä pitkin kuriirit, käskyillä lähetetyt Arbatista, jossa Iivana oli sijoittunut huvilassaan. "Kiinalaisessa kaupungissa" ei kuulunut muuta, kuin kirvesmiesten kirveitten kolina ja työtä määräävien opritshnikkien puhe.
Yön tultua hiljeni nekin äänet, ja kuu, kohoten Kiinalais-kaupungin terävähuippuisten muurien yli, valaisi tyhjän toripaikan, joka oli täynnä seipäitä ja hirsipuita. Ei ainoatakaan valkeaa näkynyt akkunoissa; kaikki akkuna-luukut olivat suljetut, ainoastaan siellä, täällä loisteli himmeästi lamppu kirkkojen ulkopuolella olevien pyhäin kuvien edessä. Mutta ei kukaan maannut sinä yönä; kaikki rukoilivat, aamua odottaissa.
Vihdoin tuli tuo kohtalolta määrätty aamu ja ilmassa kuului kaarneitten ja naakkojen kirkuminen, jotka, aavistaen veren lähestyvän, lensivät joka paikasta Kiinalais-kaupunkiin, liitelivät joukottain torin yllä ja peittivät mustina rivinä kirkkojen ristejä, talojen kattojen harjat ja huiput ja hirsipuutkin.
Äänettömyyttä keskeytti bunbenien ja tulumpaasien[34] äänet, jotka verkalleen lähenivät toripaikkaa. Näkyi joukko ratsastavia opritshnikkia, viisi rivissä. Heidän edellänsä ajoi rummunlyöjät, ajaakseensa pois kansaa ja puhdistaakseen tien tsaarille; mutta turhaan he huiskuttivat bunbeniansa ja löivät tulumpaasiansa: ei missään näkynyt elävää henkeäkään.
Opritshnikkien jälessä ajoi itse tsaari Iivana Vasiljevitsh, ratsastaen, juhlapuvussa, kultaisella viineillä selkänsä takana. Hänen kypärinsä laki oli koristetta Deisusomilla, se on: emallista tehdyllä Vapahtajan, Neitsyt Marian, Johannes Kastajan ja muitten pyhien kuvilla. Tshepraki hänen allansa loisti kalliista kivistä, ja hänen sinisen-mustalla hevosensa kaulalla heilui nauhan asemesta koiran pää.
Tsaarin rinnalla ratsasti tsarevitsh Iivana ja heidän jäljessään likimmäiset hovimiehet, kolme rivissä. Niiden jälestä astui noin kolmesataa kuolemaan tuomittua henkilöä. Kahleella sidottuina, kidutuksista nääntyneinä, he tuskia taisivat liikuttaa jalkojansa heitä ajavien opritshnikkien pakoittamina. Monilukuinen hevosväki lopetti saaton.
Kun saatto oli ajanut kiinalais-kaupunkiin, ja koko sotajoukko kiirehtien asettunut hirsipuitten ympärille, Iivana, astumatta alas hevosensa selästä, katsahti ympärilleen ja näki ihmeekseen, ett'ei koko paikalla ollut ainoatakaan katsojaa.
— Ajakaa esiin kansaa! — hän sanoi opritshnikeille. — Älköön kukaan peljätkö! Ilmoittakaa Moskovan kansalle, että tsaari mestauttaa pahantekijänsä, mutta viattomille hän lupaa armon.
Heti alkoi paikka täyttyä väellä, akkuna-luukut avautuivat, akkunoissa näkyi vaaleita, peljästyneitä kasvoja.
Sillä aikaa kattilan alle tehty rovio alkoi leimuta ja lavoille nousivat mestaajat.
Iivana käski tuoda esiin tuomittujen seasta muutamia vähemmin syyllisiä.
— Miehet! — hän sanoi heille lujasti ja selvästi, että kaikki torilla olevat voivat kuulla; — te ystävyydellänne ja vierasvaraisuudellanne minun pettäjiäni kohtaan ansaitsisitte samanlaisen mestauksen kuin hekin, mutta minä sääliväisyydestä, murehtien teidän sielunne kadotuksesta, armahdan teitä ja lahjoitan teille elämän, että te katumuksella parantaisitte virheenne ja rukoilisitte minun, ansaitsemattoman, edestä.
Tsaarin viittauksesta vietiin armoitetut erilleen.
— Moskovan asukkaat: — Iivana silloin sanoi: — te näette nyt mestauksen ja kidutuksen; minä rankaisen pahantekijät, jotka tahtoivat antaa valtakunnan vihollisille! Kyyneleitä vuodattaen annan heidän ruumiinsa piinaan, sillä minä olen Jumalan asettama tuomari tuomitsemaan kansaani! Eikä ole vääryyttä minun tuomiossani, sillä, niinkuin Abraham, nostaessaan veitsen poikansa yli, minäkin annan kaikkein likeisimpiäni uhriksi! Tulkoon heidän verensä minun vihollisteni yli!
Silloin tuomittujen joukosta ensiksi tuotiin esiin bojari DrushinaAndrejevitsh Morosov.
Iivana, ensimäisessä vihan vimmassa, olisi antanut hänet kaikkein hirmuisimpaan piinaan; mutta luonteensa käsittämättömän vaihtelevaisuuden taikka ehkäpä moskovalaisten yleisen rakkauden tähden bojariin, hän mestauspäivän aattona muutti päätöksensä ja tuomitsi hänet vähemmän hirmuiseen kuolemaan.
Valtioneuvoston sihteeri, seisoen mestauslavan edessä aukasi pitkän paperikäärön ja luki kovalla äänellä:
"Entinen bojari Drushina! Sinä kerskasit tahtovasi saattaa levottomuutta valtiossa, kutsua Krimin khaanin ja litvalaisten kuninkaan Sigismundin ja tehdä monet muut onnettomuudet ja uudistukset Venäjällä. Sinä myös rohkenit pahoilla, pistävillä sanoilla häväistä itse hallitsijaa, koko Venäjän tsaaria ja suuriruhtinasta, ja kehoittaa hänen hyviä palvelijoitaan vastahakoisuuteen. Ansaitsisit sinä kuolemaakin pahempia kipuja; mutta suuri hallitsija, muistaen sinun entisiä urhotöitäsi sydämensä sääliväisyydestä käski sinut eroittaa muista, ja säästäen eri kidutuksia, mestata nopealla kuolemalla, katkaista sinulta kaulan, eikä lukea sinun jäljelle jäänyttä omaisuuttasi hallitsijan talouteen".
Morosov, joka jo oli astunut mestauslavalle, risti itsensä.
— Tunnustan itseni puhtaaksi Jumalan ja ihmisten edessä, — hän vastasi levollisesti, — annan sieluni Herralle Jesukselle Kristukselle, mutta hallitsijalta pyydän ainoan armon: mitä jää minun jälkeeni omaisuutta, jaettakoon kolmeen osaan: ensimmäinen osa Jumalan temppeliin ja messuiksi sieluni pelastukseksi; toinen kerjäläisveljille ja kolmas minun uskollisille palvelijoilleni ja orjilleni, jotka kaikki vapautan ikuisesti. Leskelleni annan anteeksi, ja hänellä on valta mennä naimisiin, kenelle hän tahtoo.
Näin lausuttuansa Morosov vielä kerran risti itsensä ja laski päänsä mestauspölkylle.
Kuului jyrneä isku, Drushina Andrejevitshin pää vieri alas, ja hänen jalosukuinen verensä maalasi mestauslavan punaiseksi.
Hänen jälkeensä opritshnikit, kansan hämmästykseksi, toivat hallitsijan aseenkantajan, ruhtinas Vjasemskin, ylihovimarsalkki Fedor Basmanovin ja hänen isänsä Aleksein, josta Fedor oli todistanut kidutuksessa.
— Moskovan miehet! — Iivana sanoi osoittaen tuomituita: — tässä näette minun ja teidän vihollisia! He, unohtaen, että ovat suudelleet ristiä, ovat minun nimessäni ahdistaneet teitä ja, pelkäämättä Jumalan tuomiota, ryöstäneet teidän omaisuutenne ja hävittäneet kansaa, jota minä asetin heidät suojelemaan. Ja nyt he saavat tekojensa mukaan ansaitun palkinnon!
Vjasemski ja molemmat Basmanovit, muka tsaarin luottamuksen pettäjinä, olivat tuomitut hirmuisiin kipuihin.
Sihteeri syytöksessänsä luki heidän aikomuksensa olleen hukuttaa tsaari loihtimisella, rikollisen yhteytensä valtion vihollisten kanssa ja kansan rasittaminen Iivanan nimessä.
Kun mestaajat, otettuaan Fedor Basmanovin, veivät hänet mestauslavalle, kääntyi hän katsojiin ja huusi kovalla äänellä:
— Oikeauskoinen kansa! Tahdon ennen kuolematani tunnustaa syntini! Tahdon että kaikki ihmiset tietäisivät minun tunnustukseni! Kuulkaa oikeauskoiset…
Mutta Maljuta, joka seisoi hänen takanaan, ei antanut hänen jatkaa. Hän leikkasi häneltä pään taitavalla miekan lyönnillä juuri samassa silmänräpäyksessä, kun Basmanov alkoi tunnustuksensa.
Hänen verinen ruumiinsa kaatui mestauslavalle, mutta päänsä lensi, korvarenkaitten helistessä, tsaarin hevosen jalkoihin, joka hypähti sivulle, korskuen ja peljästyneenä katsoen siihen. Basmanovin viimeinen röyhkeys pelasti hänet häntä odottavasta piinasta.
Hänen isänsä Aleksei ja Vjasemski eivät olleet niin onnelliset. He vietiin Korshun-rosvon kera mestaustelineille, jossa hirmuiset koneet heitä odotti. Samassa vedettiin esiin vanha mylläri roviolle ja sidottiin kiinni patsaasen.
Vjasemski, kidutuksista nääntyneenä, ei voinut seisoa jaloillansa ja mestaajien tukemana hän hurjasti katsoi ympärilleen. Hänen silmissänsä ei huomattu pelkoa eikä katumusta. Nähdessään patsaasen sidotun myllärin ja hänen ympärillänsä kiertelevää savua, muisteli hän hänen viimeisiä sanojaan, koska ukko, hänen miekkansa loihdittuaan, katsoi vesiammeesen; ruhtinas muisti myös näkönsä, kun hän kuun valaisemana yönä, katsoessaan kohisevan pyörän alle, koetti nähdä tulevaisuuttaan, mutta näki vain veden muuttuvan punaiseksi, ikäänkuin veren näköiseksi, ja miten siinä liikkuivat hammasteräiset sahat ja rautaiset pihdit avautuivat ja sulkeutuivat…
Mylläri ei huomannut Vjasemskia. Taipuneena omiin ajatuksiinsa, jupisi hän nenäänsä jotain ja hullun näköisenä hypähteli hän roviolla, helistäen ketjujaan.
— Shikalu! Kikalu! — hän lausui, — lensivät korpit rikkaalle aterialle! Pyörii ratas, pyörähtelee! Mikä oli ylhäällä, se laskeutui alas! Shagadam! Nouse vihuri myllystä, lennä päälle vihollisteni! Kulla! Kulla! Hävitä rovio, sammuta tuli!
Ja ikäänkuin kuuliaisena hänen loihtimiselleen, puhalsi tuuli paikan yli, mutta sen sijaan, että se sammuttaisi rovion, puhalteli se vielä enemmän sen alla olevia puita ja liekki, leimuten kuivien puitten välitse, tarttui mylläriin ja peitti hänet katsojien silmistä.
— Shagadam! Kulla! Kulla! — kuului vielä savupilven läpitse ja ääni hävisi leimuavan rovion ratinaan.
Korshunin ulkomuoto ei ollut tuskin yhtään muuttunut, ei kidutuksesta eikä pitkästä nääntymisestä vankihuoneessa. Hänen vahva luontonsa kesti tutkimisen, mutta katseensa oli muuttunut. Se oli lauhkeampi, silmät näyttivät levollisemmilta.
Siitä samasta yöstä alkaen, kun hänet otettiin kiinni tsaarin makuuhuoneessa ja heitettiin vankilaan, lakkasi hänen omantuntonsa vaivat. Hän otti silloin vastaan häntä odottavan kuoleman, lunastuksena muinoin tehdyistä pahoista töistänsä, ja, leväten märäntyneillä oljilla, hän, ensi kerran, pitkän ajan jälkeen nukkui rauhallisesti.
Sihteeri luki kansan kuullen syytöksen Korshunia vastaan ja häntä odottavan mestauksen.
Korshun, astuttuaan mestauslavalle, kääntyen kirkkoihin risti itsensä ja kumarsi kerta toisensa jälkeen, neljä kertaa maahan asti, kansalle kaikille neljälle suunnalle.
— Suo anteeksi, oikeauskoinen kansa! — hän lausui, — anna anteeksi minulle minun syntini, ryöväykseni, varkauteni ja murhani! Anna anteeksi kaikki, mitä olen sinua vastaan rikkonut! Ansaitsin minä kuoleman tuskan, anna anteeksi rikokseni, oikeauskoinen kansa.
Ja, kääntyen mestaajien puoleen, pujotti hän itse kätensä valmistettuihin renkaisiin.
— Sitokaa! — hän sanoi, pudistaen harmaata, kiherätukkaista päätänsä, eikä sen enempää lisännyt sanaakaan.
Silloin, Iivanan viittauksesta, kääntyi sihteeri muihin tuomittuihin ja luki heille syytöksen hallitsijaa vastaan, aikomuksella antaa Novgorod ja Pskov litvalaiselle kuninkaalle ja rikoksellisista suhteista Turkin sultanin kanssa.
Heitä alettiin viedä, osaksi hirsipuihin, osaksi kattilaan, tahi muihin mestauksen välikappaleihin.
Kansa alkoi ääneen rukoilla.
— Herra, Herra! — kuului ylt'ympäri toria: — armahda heitä, Herra!Ota heti heidän sielunsa!
— Rukoilkaa meidän edestämme, vanhurskaat — huusivat muutamat joukosta: — muistakaa meitä, kun tulette Jumalan valtakuntaan!
Opritshnikit, tukahduttaakseen noita sanoja, alkoivat huutaa:
— Haidaa! Haidaa! Hukkukoot hallitsijan viholliset!
Mutta samassa hetkessä syntyi liike, kaikki kääntyivät samaan suuntaan ja kuului huudahduksia:
— Autuas tulee! Katsokaa, katsokaa! Autuas tulee!
Torin toisessa päässä näkyi noin neljänkymmenen vuotias henkilö, harvapartainen, vaaleakasvoinen, puettu vain palttinaiseen paitaan, Hänen kasvonsa olivat erinomaisen lauhkeat, ja huulensa olivat eriskummallisessa, lapsellisesti herttaisessa hymyssä.
Tuon ihmisen muoto, noitten monien kauhua, pelkoa tai petomaista julmuutta kuvaavien kasvojen keskellä, erosi niistä jyrkästi ja vaikutti erinomaisesti kaikkiin. Kaikki vaikenivat, mestaukset keskeytyivät.
Kaikki tunsivat autuaan, vaan ei kenkään vielä nähnyt hänellä sellaista katsetta, kuin tänään. Vastoin tavallisuutta vapisivat hänen huulensa suonenvedosta, ikäänkuin hänen lauhkeutensa kanssa olisi taistellut joku muu, ennen tuntematon mieliala.
Eteenpäin kumartuneena, helistäen vitjoja ja rautaristejä, joilla hän oli aivan peitetty, kulki autuas hänelle tietä antavan joukon läpi ja astui suoraan Iivanaa kohti.
— Ivashko! Ivashko! — hän huusi jo kaukaa, hypistellen puisia helminauhojaan ja yhä hymyillen: — Ivashko! Minut unohdit!
Nähtyään hänet, aikoi Iivana kääntää hevosensa ja ajaa toisaalle, mutta heikkomielinen seisoi hänen rinnallansa.
— Kas tässä on autuas! — hän lausui, tarttuen tsaarin hevosen suitsiin: — miksi et käske mestata myös autuasta? Miksi Vasja on muita huonompi?
— Mene Jumalan nimeen! — tsaari sanoi, ottaen kourallisen kultarahoja koristetusta kukkarostaan, joka riippui hänen vyöllänsä: — tuossa on, Vasja, mene, rukoile minun edestäni!
Autuas ojensi ensin molemmat kätensä eteenpäin, mutta vetäsi ne heti pois ja rahat putosivat maahan.
— Ai, ai! Polttaa! — hän huusi, puhaltaen sormiaan ja heiluttaen niitä ilmassa: — Miksi sinä kuumensit rahojasi tulessa? Miksi sinä ne helvetin liekissä kuumensit?
— Mene matkaasi, Iivana maltittomasti virkkoi, — jätä meidät, ei sinun sijasi ole täällä!
— Ei, ei! Täällä on minun sijani marttyyrien kanssa! Anna minullekin marttyyrin kruunu! Miksi minua ylenkatsot? Miksi minua loukkaat? Anna myös minulle semmoinen kruunu, jonka annat muillekin.
— Mene, mene! — Iivana lausui vihastuen.
— En mene! — heikkomielinen lausui itsepintaisesti, tarttuen hevosen valjaisiin, mutta äkkiä hän naurahti ja osoitteli sormellaan Iivanaa. — Katsokaa, katsokaa! — hän huusi: — mitä hänellä on tuossa otsallansa? Mitä sinulla on tuossa, Ivashka? Sinun otsallasi on sarvet! Sinulle on kasvanut pukin sarvet! Ja sinun pääsi on muuttunut koiran pääksi!
Iivanan silmät saihkyivät.
— Pois, hullu! — hän huusi ja temmaten likinnä olevalta opritshnikiltä keihään, töyttäsi hän sillä heikkomielistä.
Kauhun huuto kuului kansassa.
— Älä kajoa häneen! — kuului joukosta, — älä kajoa autuaasen!Sinulla on valta meidän päittemme ylitse, mutta autuaasen älä kajoa!
Mutta heikkomielinen yhä hymyili, puoleksi lapsellisesti, puoleksi heikkomielisesti.
— Kurista minut, tsaari Saul! — hän lausui, vetäen sivulle rinnallansa riippuvat ristit: — pistä tähän suoraan sydämeen! Miksi minä olen noita vanhurskaita huonompi? Lähetä minutkin taivaan valtakuntaan! Vai kadehtitko, ett'et pääse sinne meidän kanssamme, tsaari Saul, tsaari Herodes, tsaari äärimmäinen?
Keihäs vavahti Iivanan kädessä. Vielä silmänräpäys — ja se lentäisi heikkomielisen rintaan, mutta uusi kansan huuto pidätti sen taas ilmassa. Tsaari pidätti itsensä eikä antanut valtaa tahdollensa, mutta myrskyn oli ulos purkautuminen.
Suu vaahdossa, leimuavin silmin, keihäs korkealle kohotettuna, iski hän kannuksensa hevosen kupeihin ja kiiti suoraan tuomittujen joukkoon, niin että säkenet saihkyivät hevosen kengistä, ja iski keihäänsä lähinnä olevaan.
Kun hän palasi paikallensa, laskien maahan keihään verisen pään, olivat opritshnikit jo ehtineet viedä pois heikkomielisen.
Iivana viittasi kädellään, ja mestaajat alkoivat työnsä.
Iivanan kalpeille kasvoille kohousi puna; hänen silmänsä suurenivat, otsallansa nousivat siniset suonet ja sieramensa paisuivat — — —
Kun hän vihdoin kyllästyneenä murhaamiseen käänsi hevosensa ja, ajettuaan ympäri kentän, poistui, itse verellä tahrattuna ja verellä tahratun sotajoukkonsa seuraamana, silloin korpit, jotka olivat istuneet kirkkojen ristillä ja kattojen harjoilla, löivät toinen toisensa perään siivillänsä ja alkoivat laskeutua rikkimuserrettujen ihmisjäsenten läjille ja hirsipuissa riippuvien ruumiitten päälle.
Boris Godunov ei ollut sinä päivänä Iivanan seurassa. Hän oli jo päivää ennen pyytänyt itselleen luvan, saattaakseen litvalaisia lähettiläitä Moskovasta.
Seuraavana päivänä mestauksen jälkeen tori puhdistettiin ja ruumiit vietiin Kremlin hautaan.
Sinne Moskovan kansalaiset jälestäpäin rakensivat muutamia puisia kirkkoja,luitten ja veren päälle, niinkuin vanhat aikakauskirjat mainitsevat.
Kului monet vuodet; hirmuisen mestauksen vaikutus hävisi kansojen muistista, mutta kauvan vielä Kremlin hautaa pitkin seisoivat nuo yksinkertaiset, puiset kirkot, ja sinne rukoilemaan tulleet kuulivat sielumessuja tsaari ja suuriruhtinas Iivana Vasiljevitsh Neljännen käskystä piinattujen ja mestattujen rauhan edestä.
XXXVI Luku.
Palajaminen slobodaan.
Kauhulla peljästettyänsä Moskovan, tahtoi tsaari nyt esiintyä armollisena ja jalomielisenä. Hänen käskystänsä avattiin vankihuoneet ja vangit, jotka eivät enään aavistaneetkaan anteeksiantamusta, vapautettiin kaikki. Muutamille Iivana lähetti lahjoja. Näytti siltä, kun kauvan sitten hänessä syttynyt ja palanut viha olisi puhkeunut ulos viimeisessä mestauksessa ja lentänyt hänen sielustansa niinkuin tulipatsas tultasuitsevasta vuoresta. Hänen järkensä rauhoittui, hän lakkasi etsimästä petosta.
Ei Iivana aina, viatonta verta vuodatettuaan, kuunnellut omantuntonsa soimauksia. Ne riippuivat myöskin muista tapahtumista. Taivaan merkit, äkillinen ukkosen jyrinä, kansan onnettomuudet peljästyttivät hänen arkaa mielikuvitustansa ja pakoittivat hänet joskus julkiseen katumukseen; mutta kun ei ollut merkkejä, ei nälkää, eikä tulipaloja, silloin hänen sisällinen äänensä oli vaiti ja omatuntonsa nukkui. Niin myös nytkin oli Iivanan sieluntila häiritsemätön. Hän tunsi murhiansa tehtyään jonkinmoisen tyydytyksen ja levon, ikäänkuin nälkäinen, joka on saanut kylläksensä ruokaa. Hän enemmän tavan ja määrättyjen sääntöjen mukaan, kun sydämen vaatimuksesta, palatessansa slobodaan, seisahtui muutamiksi päiviksi rukoilemaan Troitskin lavraan.[35]
Pitkin koko tietä heittivät hänen edellänsä ajavat poliisipäälliköt kourittain hopearahoja kerjäläisille, ja lähtiessään lavrasta, hän jätti arkkimandriitalle rikkaan lahjan rukouksia varten hänen terveytensä edestä.
Slobodassa sillä aikaa valmistautui odottamaton tapaus.
Godunov, joka oli edelläpäin lähetetty valmistamaan tsaarille juhlallisen vastaanoton, istui, asiansa toimitettuaan, kotonaan, hirsisessä pirtissään, nojaten käsivarsiaan tammiseen pöytään, tukien kädellänsä päätään. Hän mietti viimeksi kuluneiden päiväin tapahtumisista, mestauksesta, josta hänen oli onnistunut poistua, julman tsaarin kummallisesta luonteesta sekä keinoista, miten säilyttäisi hänen suosionsa, osaa ottamatta opritshninan tekoihin, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että portaitten edessä odottaa ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani.
Tuon nimen kuullessaan Godunov nousi hämmästyneenä penkiltänsä.
Serebrjani oli hallitsijan maanpakolainen, kuolemaan tuomittu. Hän karkasi vankeudesta, ja mikä hyvänsä tekeminen hänen kanssansa voisi maksaa Boris Fedorovitshille pään. Mutta kieltää ruhtinaalta vieraanvaraisuutta, tahi antaa hänet tsaarin valtaan, olisi halpa teko, johon Godunov ei voinut ryhtyä kadottamatta kansan luottamusta, josta hän piti kaikkein enin. Siinä samassa hän muisti tsaarin nyt olevan hyvällä tuulella, ja silmänräpäyksessä hän käsitti, miten tässä oli meneteltävä.
Astumatta ulos portaille Serebrjania vastaanottamaan, käski hän heti saattaa hänet pirttiin. Vieraita ei ollut läsnä ja, kerran päätettyään vastaan ottaa ruhtinaan, Godunov osoittaa hänelle todellista ystävyyttä.
— Terve, ruhtinas, — hän sanoi syleillen Nikita Romanovitshiä, — tervetullut, käy istumaan; miten sinä päätit palata takaisin slobodaan, Nikita Romanitsh? Mutta suo ensin kestittää itseäsi, sinä tietysti olet matkastasi uupunut.
Godunovin käskystä tuotiin pöydälle ruokia ja muutamia viinimaljoja.
— Sano, ruhtinas, — Godunov kysyi huolellisesti, — näkivätkö sinut, kun astuit portaille?
— En tiedä, — Serebrjani vastasi avomielisesti, — ehkä näkivätkin, minä en piileksinyt, suoraan ajoin asuntosi luo! Minä tiedän, ett'et sinä pidä yhtä opritshninan kanssa.
Godunov synkistyi.
— Boris Fedorovitsh, — Serebrjani jatkoi luottavasti, — näehän, minä en ole yksin; minun kanssani tuli pari sataa rosvoa Rjasanin seuduilta.
— Mitä sanot, ruhtinas! — Godunov huudahti.
— He, — Serebrjani jatkoi, — jäivät tulliportin ulkopuolelle. Me kaikin tuomme päämme hallitsijalle! Mestatkoon meidät tahi armahtakoon, miten hän vain suvaitsee!
— Kuulin minä, ruhtinas, kuulin, miten sinä niiden kanssa löit tatarilaiset; mutta tiedätkö sinä, mitä sittemmin tapahtui Moskovassa?
— Tiedän, — Serebrjani vastasi ja synkistyi. — Minä, tullessani tänne, ajattelin: opritshnina on häviämäisillään, mutta täällä ovatkin asiat entistä huonommat. Antakoon Jumala tsaarille anteeksi! Mutta se on sinulle synti, Boris Fedoritsh, että sinä olet vaiti ja vain katselet kaikkea tuota!
— Ah, Nikita Romanitsh, sinä olet, kuten huomaan, yhä se sama! Mitä minä sanoisin tsaarille? Kuuntelisiko hän minua, niinkö?
— Vaikkapa ei kuuntelisikaan, — Serebrjani virkkoi itsepäisesti, — kuitenkin tulisi sinun puhua. Keneltä hän sitten kuulisi totuuden, jos ei sinulta?
— Ja sinä luulet, ettei hän tiedä totuutta? Sinä todellakin luulet hänen uskovan kaikki ne ilmiannot, joiden tähden niin paljon ihmisiä on mestattu?
Tuon sanottuaan Godunov oli vähällä purra kieltänsä, mutta muisti, että hän puhui Serebrjanille, jonka rehelliset kasvot eivät antaneet aihetta epäluuloon petoksesta.
— Ei, hän jatkoi puoliääneen, — syyttä sinä minua soimaat, ruhtinas. Tsaari teloittaa niitä, joita hän vihaa, mutta hänen ylitsensä ei ole kenelläkään valtaa. Kuninkaan sydän on Jumalan kädessä, sanoo Pyhä Raamattu. Morosov koetti olla suora häntä kohtaan; mitä siitä seurasi? Morosov teloitettiin, mutta ei muille tullut sen paremmaksi. Mutta sinä, Nikita Romanitsh, et säästä päätäsi, koska, kuultuasi moskovalaisesta mestauksesta, rohkenit tulla slobodaan?
Morosovin nimen kuullessaan Serebrjani huokasi. Hän rakasti DrushinaAndrejitshiä, vaikka bojari oli ryöstänyt hänen onnensa.
— Mitä, Boris Fedoritsh, — hän vastasi Godunoville, — mitä on tapahtuva, sitä ei voi välttää. Ja, totta sanoen, olen kyllästynyt elämään; ei ole ihana nyt elämä Venäjällä!
— Kuuleppas ruhtinas; sinä et säästä itseäsi: semmoinen on varmaan sinun luonteesi; mutta Jumala sinut suojelee. Vaikka sinä tähän saakka yhä pyrit paulaan, kuitenkin jäit eheäksi. Varmaan et sinä ole hukkuva, et mistään syystä. Jos sinä olisit viikkoa ennemmin palannut, en tiedä, miten sinulle olisi käynyt, mutta nyt on ehkä toivoa; mutta älä kiirehdi Iivana Vasiljevitshin silmiin, anna minun ensin nähdä hänet.
— Kiitos sinulle, Boris Fedoritsh; älä sinä liioin huolehdi minun tähteni; mutta jos voit, niin auta rosvoja pääsemään pulasta. Vaikka he ovatkin huonoa kansaa, ovat he nyt korvanneet rikoksensa.
Godunov katsahti ihmetellen Nikita Romanovitshiin. Hän ei voinut tottua ruhtinaan suoraan luonteesen ja hänen välinpitämättömyytensä omasta elämästänsä näytti Godunovista luonnottomalta.
— Mitä, ruhtinas, — hän kysyi — surustako et tahdo elää.
— Ehkäpä surustakin. Mitä varten nyt on eläminen? Uskotko, Boris Fedoritsh, usein tulee Kurbskin muistooni, ajattelen hänestä ja peljästyn itseäni: näyttää siltä, kun tekisi mieli jättää siltä synnyinmaan ja lähteä Ljahien luo, jos eivät he olisi meidän vihollisiamme.
— Niin juuri, ruhtinas! Nykyiseen aikaan on meillä vain kaksi tietä: joko tehdä niinkuin Kurbski — paeta ainiaksi synnyinmaasta, tahi, kuten minä — jäädä tsaarin luo ja etsiä hänen suosiotansa! Mutta sinä et tee sitä etkä tätä; tsaarin luota et lähde, mutta tsaarin kanssa et pidä yhtä: sillä lailla on mahdotonta, ruhtinas; joko yksi tahi toinen. Jos tahdot jäädä Venäjälle, niin noudata tsaarin tahtoa. Ja jos hän mielistyy sinuun, niin ehkä hän itsekin kääntää mielensä pois opritshninasta. Kas esimerkiksi, jos meitä olisi kaksi hänen luonansa; toinen toistansa auttaisi; tänään minä sanoisin sanasen, huomenna sinä, jotain aina jäisi hänen mieleensä; sanotaanhan, että vesipisara, kun se aina putoaa samaan paikkaan, vihdoin uurtaa kivenkin. Mutta äkkiään et vaikuta mitään.
— Jos hän ei olisi tsaari, — Serebrjani lausui synkästi, — niin kyllä tietäisin, mitä tehdä mutta nyt en ymmärrä mitään; Jumala kieltää olemasta häntä vastaan mutta pitää yhtä hänen kanssansa en voi. Vaikka hän minut repisi palasiksi, niin en sittenkään rupea opritshninan ystäväksi!
— Odota, ruhtinas, älä epäile. Muista, mitä minä sinulle ennen puhuin! Jättäkäämme opritshnikit! Älkäämme vastustako tsaaria! He itse hävittävät toinen toisensa! Kas nyt ei enään ole kolmea etevimpää: ei kumpaakaan Basmanovia eikä Vjasemskia? Odotahan vain, ruhtinas, niin koko opritshnina pureksii itsensä kuoliaaksi!
— Mutta siihen saakka voi mitä tahansa tapahtua! — Serebrjani sanoi.
— Siihen saakka, — Godunov vastasi, joka ei tahtonut äkkiä esiintuoda ajatusta, jonka hän aikoi painaa Serebrjanin mieleen, — siihen saakka, jos tsaari antaa sinulle anteeksi, voit uudelleen mennä tatarilaisia vastaan; se ei estä asiaa.
Serebrjanin ajatuksiin ei kaksi eri asiaa helposti kerrallaan soveltunut, ja toivo lähteä tatarilaisia vastaan ajoi hetkeksi pois hänet valtaavan synkkämielisyyden.
— Niin, — hän sanoi, — tatarien lyöminen onkin vain meillä jälellä! Jos emme odottaisi heitä vieraiksemme, vaan hyökkäytyisimme Krimiin, ja vieläpä kasakkojen kanssa yhdessä, niin ehkäpä Krimin valloittaisimmekin.
Ja hän naurahtikin sitä ajatellessaan.
Godunov alkoi keskustella hänen kanssansa hänen väkivaltaisesta vapauttamisestansa ja Rjasanin tappelusta. Jo alkoi tulla pimeä, mutta he yhä vaan istuivat, keskustellen maljojen ääressä.
Serebrjani vihdoin nousi seisaalleen.
— Jää hyvästi, bojari, — hän sanoi, — kohta on yö käsissä.
— Minne matka, Nikita Romanitsh? Jää minun luokseni yöksi: huomenna tsaari tulee, niin minä ilmoitan sinut.
— En voi, Boris Fedoritsh, minun on aika mennä omieni luo. Pelkään, etteivät he kenenkään kanssa telmisi. Jos tsaari olisi slobodassa, olisimme suoraan tulleet hänen luoksensa katuen ja tulkoon, mitä Jumala suo; mutta näitten rosvojen kanssa et tule toimeen. Vaikka me seisahtuisimme aivan sivulle, aivan metsän lähelle, kuitenkin voi joku joukko hyökkäytyä.
— No, niin jää hyvästi, Nikita Romanitsh! Muista vain, älä tule tsaarin luo, odota siksi, kun lähetän sinua tuomaan!
— Odota, älä mene sen kautta, ruhtinas, — Godunov jatkoi, nähdessään, että Serebrjani aikoi mennä pääkäytävään, ja, tarttuen hänen käteensä, saattoi hänet takaportaille.
— Jää hyvästi, Nikita Romanitsh, — hän taasen virkkoi, syleillenSerebrjania. — Jumala on armollinen, ehkäpä asiasi vielä paranee.
Ja odotettuaan siksi, kun ruhtinas istahti hevosensa selkään ja ajoi ulos takatietä, Godunov palasi pirttiin, hyvin tyytyväisenä, ettei Serebrjani käyttänyt hänen tarjoustansa jäädä hänen taloonsa yöksi.
Seuraavana aamuna tsaari ajoi juhlallisesti slobodaan, ikäänkuin olisi voiton saanut. Opritshnikit seurasivat häntä huutaen: Haidaa! Haidaa! tulliportista aivan palatsiin saakka.
Ainoastaan vanha imettäjänsä, Onufrevna, otti hänet vastaan toruen:
— Sinä peto! — hän lausui, tullen häntä vastaan portailla, — miksi maa vielä kantaa sinua, raateleva peto? Veri haisee sinusta, murhaaja! Kuinka uskalsit sinä mennä pyhän Sergein luo moskovalaisen tekosi jälkeen. Herran ukkosen nuoli sinut tappakoon, sinä kirottu, ja sinun saatanallisen sotajoukkosi.
Mutta tällä kertaa eivät imettäjän nuhteet mitään vaikuttaneet. Ulkona ei ollut ukkosen ilma eikä myrskyä. Aurinko loisti kirkkaasti selkeällä taivaalla ja värit sekä kultamaalaukset välkkyivät heleästi palatsin kirjavilla rakennuksilla ja tornien taidetekoisilla huipuilla. Iivana ei vastannut sanaakaan, vaan meni eukon ohitse sisähuoneisiinsa.
— Odota, odota! — hän jatkoi, katsoen hänen peräänsä ja koputtaen sauvallansa permantoon, iskee Jumalan nuoli sinun teremiisi, polttaa hän sinun koko Jumalattoman slobodasi!
Ja eukko meni huoneesensa hitaasti astuen ja heittäen vihaisia katseita hovilaisiin, jotka väistyivät hänestä taikauskoisella pelolla.
Samana päivänä, päivällisten jälkeen, Godunov, nähdessään tsaarin olevan iloisena ja tyytyväisenä ja, päinvastoin tapaansa, menevän lepäämään, seurasi häntä makuuhuoneesen. Iivana Vasiljevitshin suosio salli hänelle sen oikeuden, erinomattain jos hänellä oli jotain ilmoitettavaa, jota ei jokaisen ollut kuuleminen.
Tsaarin makuuhuoneessa oli kaksi vuodetta: toinen paljaista laudoista, jolla Iivana Vasiljevitsh lepäsi lihan kiduttamiseksi, sielun tuskien ja katumuksen hetkinä; toinen, leveämpi, oli pehmeillä lammasturkeilla, untuva- ja silkkipatjoilla peitetty. Siinä tsaari lepäsi, silloin kun ei mikään häirinnyt hänen ajatuksiansa. Tosin tapahtui tuo harvoin ja viimeksi mainittu makuusija jäi enimmin koskematta.
Oli tarpeen hyvästi tuntea Iivana Vasiljevitshin luonnetta, ettei erehtyisi hänen mieleensä nähden. Ei hän aina omantunnon vaivaamana ollut taipuisa armeliaisuuteen. Hän usein luuli omantunnon vaivansa olevan saatanan kiusauksia, joka koetti viekoittaa hänet pois petoksen hävittämisestä, ja silloin, sydämen lepyttämisen sijaan hän, perkeleen harmiksi, rukouksia rukoillen, tehden ristinmerkkejä, teki vielä enemmän hirmutöitä. Eikä myös aina levollisuus, joka näkyi hänen kasvoillansa, ollut sisällisen rauhan osoitteena. Se oli usein vain peitteenä ja tsaari, lahjoitettu erinomaisella terävällä silmällä ja taidolla arvata muitten ajatuksia, usein petti sitä, kenen kanssa hän puhui ja pelästytti hänet odottamattomalla vihalla, juuri sinä hetkenä, kun tämä oli toivonut armoa.
Mutta Godunov oli tutkinut tsaarin luonteen vähimmätkin seikat ja ymmärsi hänen kasvojensa muille huomaamattomat muutokset.
Odotettuaan siksi, kun tsaari heittäytyi untuvavuoteelleen ja nähdessään hänen kasvoissaan vain väsymyksen, sanoi Boris Fedorovitsh ilman minkäänlaisia valmistuksia:
— Tiedätkö hallitsija, että sinun maanpakolaisesi on löydetty?
— Kuka? — Iivana kysyi haukotellen.
— Nikita Serebrjani, se sama, joka sinun kavaltajaasi, Vjasemskia, löi miekalla ja joka oli vankeuteen suljettu.
— Ahaa! — Iivana sanoi: — varpunen saatiin kiinni. Kuka hänet otti?
— Ei kukaan, hallitsija. Hän itse tuli, ja toi kaikki rosvot mukanaan, jotka hänen kanssansa löivät tatarit Rjasanin luona. He Serebrjanin kanssa toivat sinun tsaarilliselle armollesi katuvaisina päänsä.
— Muistivat! — Iivana sanoi. — Näitkö hänet?
— Näin, hallitsija, hän tuli suoraan minun luokseni, hän luuli sinun armosi olevan slobodassa ja pyysi, että minä puhuisin sinulle hänestä. Minä ajattelin ottaa hänet vangiksi, mutta ehkä Grigori Lukjanitsh olisi sanonut, että minä häntä väijyn. Tiedän, ett'ei Serebrjani mene pois, koska hän itse toi sinulle päänsä.
Godunov puhui suoraan, rehellisin kasvoin, vähääkään hämmästymättä, ikäänkuin hänessä ei olisi ollut viekkauden varjoakaan, eikä vähintäkään sääliä Serebrjania kohtaan. Kun hän, päivä sitä ennen, saattoi hänet takaportaita myöten, ei hän tehnyt sitä salatakseen tsaarilta hänen käyntiänsä (se olisi ollut liian vaarallista), vaan ett'ei kukaan slobodan asukkaista olisi ehtinyt sitä ilmoittaa Iivanalle ja kääntää hänen mieltänsä Godunovia vastaan. Muistutuksen Vjasemskista, esittäen Serebrjania mestatun ruhtinaan vihollisena, oli jo ennakolta Boris Fedorovitsh miettinyt ja valmistanut.
Tsaari haukoitteli vielä kerran, mutta ei vastannut mitään, ja Godunov, tutkien jokaisen piirteen hänen kasvoissansa, ei huomannut hänessä ilmeistä eikä salattua vihaa. Päinvastoin hän huomasi, että tsaaria miellytti Serebrjanin aikomus antautua hänen tahtonsa alaiseksi.
Iivana verta vuodattaessaan ja kaikkia kauhistuttaessaan tahtoi sen ohessa, että häntä pidettäisiin oikeutta rakastavana ja vieläpä armollisenakin. Hänen murhansa olivat aina peitetyt ankaran oikeuden muodolla ja luottamus hänen jalomielisyyteensä sitä enemmän häntä liehakoitsi, koska semmoinen luottamus harvoin tuli esiin. Vähän odotettuaan päätti Godunov vaatia Iivana Vasiljevitshiltä vastauksen.
— Miten käsket, hallitsija, — hän kysyi: — kutsunko GrigoriLukjanitshin luoksesi?
Mutta viimeiset mestaukset olivat kyllästyttäneet Iivanaa; muutamat päät eivät voineet antaa hänelle tyydytystä, eikä herättää hänessä nyt joksikin ajaksi nukkunutta veren himoa.
Hän katsoi tarkasti Godunoviin.
— Luuletko sinä, etten minä voi elää ilman tappamatta? — hän sanoi ankarasti. — On ero pahantekijöillä, jotka hävittävät valtakuntaa ja Nikitalla, joka haavoitti Afonjkan. Mutta rosvoja katson, ken heistä on mestattava, ken armahdettava. Tulkoot he kaikin Nikitan kanssa pääportaitten eteen, pihaan. Kun lähden makuuhuoneestani, niin näen, mitä heidän kanssansa on tekeminen!
Godunov toivotti tsaarille hyvää lepoa ja lähti pois, syvään kumartaen.
Kaikki riippui nyt siitä, millä mielellä Iivana olisi herätessään.
XXXVII Luku.
Anteeksi anto.
Godunovilta tiedon saatuansa tuli Nikita Romanovitsh tsaarin pihaan rosvojensa seuraamana.
Haavoitettuna, repaleissa, mikä nahkatakissa, mikä lammasnahkaturkissa, joku virsuissa tai paljain jaloin, monen pää sidottuna, kaikki lakitta ja aseitta, he seisoivat ääneti, rinnakkain, odottaen tsaarin heräämistä.
Ei se ollut ensi kertaa, kun nuo pojat tulivat slobodaan; he olivat käyneet siellä sekä guslinsoittajina, että kerjäläisinä ja karhua kuljettajina. Muutamat heistä olivat viimeisessä tulipalossa, silloin kun Persten Korshunin kanssa tuli vapauttamaan Serebrjanin. Monta meille jo tuttua oli heidän seassansa, mutta moniaita puuttui. — Puuttui ne, jotka, puollustaessaan Venäjän maata, jäivät Rjasanin kentille, sekä ne, jotka voiton jälkeen, rakastaen kuljeksija-elämän vapautta, eivät tahtoneet tuoda päätänsä tsaarille. Ei ollut siinä Persteniä, ei Mitkaa, ei punatukkaista laulajaa eikä setä Korshunia. Persten, tultuansa viimeksi slobodaan kaksintaistelu-päivänä, hävisi Jumala tiesi minne, Mitka seurasi häntä; Serebrjani oli jo sitä ennen lopettanut laulajan, mutta Korshunin repivät nyt koirat ja korpit Kremlin muurin alla.
Jo kaksi tuutia odottivat nuo urhot, alakuloisina eivätkä aavistaneet, että tsaari katseli heitä pienestä akkunasta, joka oli aivan portaitten yläpuolella ja jonka koristetut tornit peittivät. Ei kukaan heistä puhunut toverinsa eikä Serebrjanin kanssa, joka seisoi sivulla ajatuksiinsa vaipuneena ja huolimatta portailla ja takatiellä seisovista ihmisjoukoista. Uteliaitten seassa oli myöskin tsaarin imettäjä. Hän seisoi portailla, nojaten sauvaansa ja katsoi kaikkia elottomin silmin, odottaen tsaarin ilmestymistä, ehkä sen vuoksi, että hän läsnäolollansa pidättäisi hänet uusista julmuuksista.
Iivana Vasiljevitsh, kylläksensä katsottuaan salaisesta akkunastansa rikoksen alaisia, iloiten ajatellessaan, että he nyt ovat elämän ja kuoleman välillä ja ett'ei heidän sydämensä nyt luultavasti ole keveä, ilmaantui äkkiä portaille muutamien hovimestarien seuraamana.
Nähdessään tsaarin, joka oli puettu kultakankaiseen pukuun, nojaten koristettuun sauvaansa, lankesivat rosvot polvillensa ja painoivat alas päänsä.
Iivana oli vähän aikaa vaiti.
— Terve, rosvot; — hän virkkoi vihdoin, ja heittäen katseenSerebrjaniin, jatkoi: — Mitä varten sinä suvaitsit tulla slobodaan?Ikävöitsetkö vankilaa?
— Hallitsija! — Serebrjani vastasi nöyrästi, — vankilasta en minä itse lähtenyt, vaan rosvot veivät minut, väkivaltaisesti. He myöskin löivät Shirimin mursun,[36] Shahmatin, jonka sinun armosi tietää. Yhdessä me löimme tatarit, yhdessä annamme itsemme sinun tahtosi alaisiksi; mestaa tahi armahda meidät, miten sinun tsaarillinen armosi suvaitsee!
— Siis te tulitte silloin hakemaan hänet slobodasta — Iivana kysyi rosvoilta. — Miten te hänet tunsitte?
— Isä tsaari, — rosvot vastasivat puoliääneen, — hän pelasti atamanimme, kun tahtoivat hirttää hänet Medvedjevkassa. Atamani hänet vei ulos vankilasta.
— Medvedjevkassa! — Iivana lausui ja naurahti. — Se oli luultavasti silloin, kun sinä piiskoilla paukuttelit Homjakia seuroinensa? Kyllä muistan asian. Annoin sinulle anteeksi ensimäisen rikoksesi, mutta sinä olit heitetty vankeuteen meidän tuomiostamme, kun sinä jälleen hyökkäsit minun miesteni kimppuun Morosovin talossa. Mitä sanot siihen?
Serebrjani aikoi vastata, mutta imettäjä keskeytti hänet.
— Riittää jo kyllin luetella hänen rikoksiaan! — hän sanoi vihaisesti Iivanalle. — Sen sijaan että palkitsisit häntä siitä, kun hän löi pakanat ja puollusti Kristuksen kirkkoa, koetat sinä vain löytää hänessä jotain rikosta. — Eikö sinulle riittänyt piinaukset Moskovassa, mokoma susi!
— Vaiti, eukko, — Iivana ankarasti sanoi, — ei akkojen ole minua opettaminen!
Mutta harmistuneena Onufrevnaan, ei hän tahtonut enemmin vihoittaa häntä ja kääntyen pois Serebrjanista, lausui hän yhä vielä polvillaan oleville rosvoille:
— Missä on teidän atamaaninne, hirtettävät? Astukoon hän esiin.
Serebrjani vastasi rosvojen puolesta.
— Ei heidän atamaninsa ole täällä, hallitsija. Hän lähti pois hetiRjasanin tappelun jälkeen. Minä kutsuin häntä, mutta hän ei tullut.
— Ei tullut! — Iivana kertoi: — minä arvaan, että tuo atamani on se sama sokea, joka tuli minun luokseni makuuhuoneesen vanhuksen kanssa. Kuulkaa, roistot! Minä käsken teidän etsimään atamanin ja pistämään hänet seipään päähän!
— Sinut itse, — imettäjä murisi, — pirut toisessa elämässä pistävät seipään päähän!
Mutta tsaari teeskenteli, ettei hän kuullut ja jatkoi, katsoen rosvoihin:
— Mutta teidät, siitä kun te itse antauduitte minun valtaani, teidät minä, olkoon niin, armahdan! Vierittäkää heille viisi tynnyriä simaa, pihalle! No, mitä? Oletko tyytyväinen, vanha narri?
Imettäjä jupisi huulillaan.
— Eläköön tsaari! — rosvot huusivat, — me palvelemme sinua, isä-hallitsija! Ansaitsemme sinun armosi päillämme!
— Antakaa heille, — Iivana jatkoi, — hyvä kauhtana ja grivenik[37] kullekin. Minä annan kirjoittaa teidät opritshninaan. Tahdotteko, hirtettävät, palvella minua opritshnikkeinä?
Muutamat rosvoista joutuivat hämilleen, mutta suurin osa huusi:
— Valmiit olemme palvelemaan sinua, isä, mihin sinun armosi käskee!
— Miten luulet, — Iivana virkkoi tyytyväisen näköisenä Serebrjanille: — kelpaavatko he sotakuntoon?
— Kyllä kelpaavat sotakuntoon, — Nikita Romanovitsh vastasi, — mutta älä käske heitä kirjoittaa opritshninaan!
Tsaari luuli Serebrjanin pitävän rosvot semmoisen kunnian ansaitsemattomina.
— Kun minä ketä armahdan, niin en minä armahda puoleksi, — hän lausui juhlallisesti.
— Mikä armo se onkaan! — pääsi Serebrjanin huulilta.
Iivana katsoi häneen hämmästyneenä.
— He, — Nikita Romanovitsh jatkoi vähän hämillään, — he, hallitsija, ovat tehneet hyvän työn; ilman heitä olisivat tatarit ehkä menneet Rjasaniin.
— Niin miksi siis eivät voisi olla opritshninassa? — Iivana kysyi, lävistäen silmillään Serebrjanin.
— Sentähden, hallitsija, — Serebrjani lausui, turhaan koettaen muodostaa puheensa sopivammaksi, — sentähden hallitsija, että, ehkä he ovatkin huonoa kansaa, niin kuitenkin paremmat, kun sinun rosvosi!
Tuo Serebrjanin odottamaton rohkeus saattoi Iivanan hämilleen. Hän muisti, ett'ei se ollut ensi kerran, kun Nikita Romanovitsh puhui hänelle niin vapaasti ja suoraan. Mutta kuitenkin oli hän, joka jo oli kuolemaan tuomittu, itse vapaaehtoisesti palannut slobodaan ja antautunut tsaarin valtaan. Ei häntä voinut syyttää tottelemattomuudesta, ja tsaari ei tiennyt, mitä vastaisi tuohon liika rohkeaan käytökseen, kun uusi henkilö veti hänen huomionsa puoleensa.
Rosvojen joukkoon pistäytyi huomaamatta muukalainen, kuusikymmen vuotinen mies, siististi puettu, ja koetti, näyttämättä itseään tsaarille, saada Serebrjanin huomion puoleensa. Muutamia kertoja hän jo ojensi kätensä ja koetti ottaa kiinni ruhtinaan helmasta, mutta saamatta sitä, hän lymyi taas rosvojen kesken.
— Mikä rotta tuo on? — tsaari kysyi, osoittaen muukalaista.
Mutta hän oli jo ehtinyt piiloutua joukkoon.
— Väistykää, miehet, — Iivana sanoi, — tuokaa esiin tuo veitikka, joka siellä piiloutuu!
Muutamat opritshnikit hyökkäytyivät joukkoon ja vetivät esiin syyllisen.
— Mikä mies sinä olet? — Iivana kysyi, katsoen häneen ylenkatseellisesti.
— Hän on minun ratsupalvelijani, hallitsija, — kiirehti Serebrjani sanomaan, tunnettuaan vanhan Miheitshin, — hän ei ole tavannut minua siitä saakka…
— Niin, niin, isä tsaari! — Miheitsh vakuutti pelvosta sekä ilosta änkyttäen: — hänen ruhtinaallinen armonsa suvaitsee puhua totta!… Emme ole nähneet toisiamme siitä päivästä saakka, kun ottivat kiinni hänen armonsa! Sallihan, isä tsaari, minun katsella bojariani! Pyhä Jumala, Nikita Romanovitsh! Minä jo luulin, ett'en enään saa nähdä sinua!
— Mitä sinä ai'oit sanoa hänelle? — tsaari kysyi, Miheitshiin yhä epäillen silmäillen, — miksi sinä piilouduit rosvojen taa?
— Pelkäsin, isä hallitsija, Iivana Vasiljevitsh, pelkäsin sinun opritshnikkejäsi! Nuohan ovat, itsehän tiedät, hallitsija, nehän ovat semmoista väkeä…
Ja Miheitsh puri kieleensä.
— Mimmoista väkeä? — Iivana kysyi, koettaen ottaa lauhkean katseen: — puhu, ukko, ujostelematta, minkälaista väkeä minun opritshnikkini ovat?
Miheitsh katsahti tsaariin ja rauhoittui.
— Ja semmoista me Litvan sotaretkeen saakka emme kuuna päivänä nähneetkään! — hän lausui äkkiä, rohkaistuneena tsaarin lauhkeasta näöstä — soimaamatta sanoen, epäillyttävä kansa, susi heidät syököön:
Tsaari katsoi tarkoin Miheitshiin, ihmetellen, että palvelija oli yhtä avomielinen kuin hänen herransa.
— Noh, mitä sinä häneen tuijotat — imettäjä sanoi. — Tahdotko niellä hänet, vai mitä? Eikö hän puhu totta? Onko ennen Venäjällä nähty semmoisia rosvoja?
Miheitsh tuli iloiseksi saatuansa apua.
— Niin, oikein, eukko kulta, — hän sanoi. — Heistä kaikki pahuus on tullutkin Venäjälle! He syyttivät väärin bojariakin! Älä luota heihin, hallitsija, älä luota heihin! Koirain kuonot ovat heillä satulalla, koirain haukunta kielellänsä! Minun herrani palveli sinua uskollisesti, mutta Vjasemski ja Homjak väärin häntä syyttivät! Kas oikein sanoikin tuo eukko-kulta, ettei moisia lihansyöjiä ole ennen nähty Venäjällä!
Ja, katsoen ympärillään oleviin opritshnikkeihin, Miheitsh läheniSerebrjania. — "Vaikka olettekin muka susia, vaan nyt ette syö!"
Tsaari, astuessaan ulos portaille, oli päättänyt antaa anteeksi rosvoille. Hän tahtoi vain pitää heidät vähän aikaa epäilyksessä. Imettäjän soimaukset sattuivat sopimattomasti ja olivat vähällä saattaa Iivanan vihastumaan, mutta onneksi hän sattui olemaan lauhkealla mielellä ja vihastumisen sijaan hän päätti pilkata Onufrevnaa ja alentaa hänen arvoansa hovilaisten silmissä ja siinä samassa laskea leikkiä Serebrjanin ratsupalvelijan kanssa.
— Siis sinua ei miellytä opritshnina? — hän kysyi Miheitshiltä ystävällisellä katseella.
— Ketä se miellyttää, isä hallitsija! — Siitä hetkestä saakka, kun palasimme Litvasta, on siitä tullut kaikki onnettomuus minun bojarini ylitse. Jos niitä ei olisi, Jumala varjelkoon noita nylkijöitä, niin herrani olisi kuten ennenkin kunniassa sinun armosi luona.
Ja Miheitsh katsahti taasen peljäten tsaarin henkivartijoihin, mutta samassa ajatteli itsekseen: "Oh, susi heidät syököön, vaikka pääni menettäisin, mutta puhdistanpa herrani tsaarin edessä!"
— Hyvä palvelija sinulla on: — tsaari sanoi Serebrjanille. — Olkoot minunkin palvelijani yhtä uskolliset minulle! Onko hän jo kauvan ollut sinulla!