— "Vaan ei," — ajatteli Morosov, — "hän ei ole Serebrjani! Tämä on joku opritshnikki, joku tsaarin uusi lemmityinen. Hänestä ei ole mitään kummaa bojarin loukkaaminen. Vaan vaimo sitten, myrkyllinen käärme! Enkö minä häntä ole rakastanut! Enkö ole häntä hoitanut kuin omaa tytärtäni! Ja eikö hän vapaasta tahdostansa ruvennut vaimokseni? Eikö hän kiittänytkin vielä siitä minua, petollinen? Eikö vannonut uskollisuutta minulle? Ei, älä luota, Drushina Andreitsh, naisen uskollisuuteen! Naisen uskollisuus — suuri huone, tamminen ovi, ja salvat rautaiset! Drushina Andreitsh kiirehti antamaan tytölle kunniansa! Sinut, vanhus, luki tulinen sydän mielettömäksi! Sinut petti nuori nainen, käärme; moskovalaiset ilkkuvat sinulle!"'
Näin ajatteli Morosov ja vaipui erillaisiin arvelmiin. Hän tahtoi hyökätä esiin. Mutta ratsastaja saattoi nelistäen ajaa pois, eikä bojari olisi saanut vihiä vihollisestaan. Hän päätti odottaa.
Vaan tänä yönä ei tuuli lakannut lehahtelemasta eikä kuu noussut pilvien alta. Morosov ei tuntenut ratsastajan ääntä eikä kasvoja. Hän eroitti ainoastaan sen, että bojaritar puhui hänen kanssaan kyynelten vallassa.
— Minä rakastan sinua enemmän kuin elämääni, enemmän kuin punasta aurinkoa! Minä en ketään, paitsi sinua, ole rakastanut, enkä rakasta, enkä myöskään tule rakastamaan!
Samassa Jelena meni Morosovin ohitse, huomaamatta häntä. Drushina seurasi hänen jälkeensä vitkalleen.
Seuraavana päivänä ei hän näyttänyt merkkiäkään epäilyksestään. Hän oli vaan yhtä ystävällinen ja hemmotteleva hänelle kuin ennenkin. Vaan silloin, kun Jelena ei huomannut, ei bojari malttanut, vaan rypistellen kulmiansa, katseli uhkaavasti Jelenaa. Hirveätä tuumaa hän ajatteli silloin. Hän mietti, miten keksisi vihollisensa.
Kului neljä päivää. Morosov istui tuvassa tammipöydän ääressä; pöydällä oli kirja auki, purppuravärisine päällyksineen, hopeahakasineen ja koristuksineen. Mutta bojari ei ajatellut lukemista. Hänen katseensa liitelivät kirjailluista selkäniteistä koristettuihin kirjainkiemuroihin, ja mietteensä kulki vaimon huoneesta puutarhan aitaukselle.
Tämän päivän aattona oli Serebrjani palannut slobodasta, ja, lupauksensa mukaan, poikkesi Morosovin luo.
Jelena teeskenteli tänä päivänä kipeyttä, eikä tullut ulos huoneestansa. Morosov ei yhtään muuttanut käytöstänsä Nikita Romanovitshia kohtaan. Vaan, toivottaen onnea hänen onnellisesta palauksestaan ja kestiten ahkerasti arvoisata vierastansa; hän ei lakannut tutkimasta hänen kasvonsa sävyjä ja koetti tavata niissä vilpin merkkejä. Serebrjani oli miettiväinen, vaan suorapuheinen ja avomielinen tapansa mukaan; Morosov ei keksinyt mitään.
Ja mitäpä hän nyt miettikään, istuessaan pöydän ääressä avattu kirja edessään.
Hänen ajatuksensa katkasi palvelija, joka astui sisään; mutta nähdessään Morosovin rypistyneen otsan, hän pysähtyi kunnioittavasti. Morosov loi häneen kysyvän katseen.
— Armollinen herra, — sanoi palvelija, tsaarin tulee väkeä. Kaikkein edellä ruhtinas Afanasi Vjasemski; pian ovat läsnä, — otetaanko vastaan?
Samassa kuului matkarummun ääni, jota edellä kulkeva orja täristi, karkottaakseen kansaa ja puhdistaakseen tietä herrallensa.
— Vjasemskiko tulee minun luokseni? — sanoi Morosov. — Mitä hänellä olisi tekemistä? Vaan ehkä hän meneekin sivutse? Mene portille ja odota! Ja, jos hän poikkee tänne, niin sano hänelle, ettei minun taloni — ole mikään kapakka, enkä minä tunne opritshnikkejä, enkä ja'a heille leipäsuolaani! Mene!
Palvelija vapisi.
— Mitä vielä? — kysyi Morosov.
— Bojari, sinun tahtosi on minun, vaan sitä en voi sanoa Vjasemskille!
— Mene! — huusi Morosov polkien jalkaansa.
— Bojari! — sanoi sisäänjuokseva hovimestari: ruhtinas Vjasemski opritshnikkineen lähestyy meidän portille! Ruhtinas sanoo tulevansa itse tsaarilta.
— Tsaariltako? Hän sanoi sinulle: tsaarilta? Aukaise portti! Pankaa esille kultamalja ynnä leipää ja suolaa! että koko talo ottaisi vastaan tsaarin lähettiläitä.
Sillävälin kuului rummun helinä ja tärinä yhä lähempää. Noin parikymmentä ratsastajaa, Afanasi Ivanovitsh etunenässä, uljaan, tummanruskean oriin seljässä, hopeavaljaissa, ajoi käyden Morosovin talon pihalle.
Ruhtinaan yllä oli valkea atlaksinen viitta. Lyhyeksi leikatun tukan alta näkyi paidan simpukankuorinen koristus. Simpukkakoristeiset kalvoisimet lujaan kiinittivät käsiin viitan hiat, joka huolimattomasti oli vyötettynä vadelmanvärisellä silkkivyöllä, joka molemmissa päissä päättyi kultatupsuun, ja kupeelle oli asetettu kirjavakoristeiset hansikkaat. Samettiset, vadelmanväriset housut ulottuivat keltaisiin sahviani-saappaihin, joiden korossa oli hopeiset kannukset, ja kirjaillut saapasvarret laskeutuivat pohkeiden puolivälillä muutamiin poimuihin. Viitan päälle oli löyhästi heitetty liivi, jonka edustalle oli kiinnitetty kahdenkertainen, timantinvärinen vyö. Ruhtinaan päätä verhosi kullalla kirjailtu lakki, liehuvine timanttisulkineen, joka heilui jokaisista liikkeestä, kimallellen auringon säteissä. Afanasi Ivanovitshin mustat kiharat, esiinpistäen lakin alta, sekaantuivat hänen lyhyeen tuuheaan partaansa. Hienot haituvat ylähuulessa eivät muodostaneet mustaa viivaa, vaan ainoastaan varjon. Vjasemskin vartalo oli korkea ja uljas; hänen kasvonsa olivat nuoren ja iloisen näköiset.
Tämän ajan tavan mukaan taluttivat ratsupalvelijat hänen jäljessään kuutta ratsua täysissä valjaissa; yksi niistä oli pikimusta, toinen voikko, kolmas rautio, ja kolme aivan valkeata. Hevosten päässä liehui kirjavia sulkia; niiden seljässä komeili petojen taljoja tai loistavia peitteitä, joita oli kalliisti kullalla kirjailtu, ja kaikki kuusi helisi kulkeissaan hopeisine rumpuineen tai halaistuine kultaomenineen, joita oli yhdistetty sopusoinnuksi, ja jotka riippuivat molemmin puolin otsasiteitä pitkinä ryhminä.
Drushina Andrejevitshin ilmestyessä, Vjasemski ja kaikki opritshnikit astuivat alas hevosen seljästä.
Morosov kulki kulta-astioineen vitkalleen häntä vastaan, ja hänen perässään seurasi ystäviä, ja bojarin palvelijoita ja orjia.
— Ruhtinas, — sanoi Morosov, — sinut on tsaari lähettänyt luokseni. Minä riennän sinua ja väkeäsi vastaanottamaan leipäsuolalla! — Ja bojarin mustanharmaat hiukset valuivat silmille, niin syvään hän kumarsi.
— Bojari, — vastasi Vjasemski, — suuri hallitsija käski minun sanomaan sinulle hänen tsaarillisen päätöksensä: — Bojari Drushina. Koko Venäjän tsaari ja suuriruhtinas Ivan Vasiljevitsh ottaa pois vihansa sinusta ja päästää sinut tsaarin pannasta; on armollinen ja antaa anteeksi kaikki sinun vikasi; ole sinä, bojari, Drushina Andrejevitsh, niinkuin ennenkin suuren ruhtinaan armossa ja palvele vast'edeskin häntä, ja pidä arvosi niinkuin ennenkin!
Lopetettuaan puheensa, Vjasemski asetti toisen kätensä vyölleen ja silitteli toisella partaansa, otti ylpeän ryhdin ja, luotuaan Morosoviin kotkansilmänsä, odotti vastausta.
Puheen alussa lankesi Morosov polvilleen. Sen jälkeen palvelijat nostivat hänet jälleen ylös. Hän oli valkea kasvoiltansa.
— Siunatkoon Pyhä Kolmiyhteys ja moskovalaiset ihmeidentekijät meidän suurta hallitsijaamme! — hän lausui vapisevalla äänellä, — ja jatkakoon hänen päiviänsä armollinen ja laupias Jumala vielä pitkiksi ajoiksi. En sinua, ruhtinas, odottanut, vaan sinä tulit luokseni tsaarin lähettiläänä — käy sisään huoneeseeni. Tulkaa, herrat opritshnikit! Pyydän, tehkää hyvin! Vaan minä menen ensin toimittamaan kiitosrukoukseni, ja tulen sitten teidän kanssanne juhlimaan myöhään yöhön asti.
Opritshnikit menivät sisälle.
Morosov kutsui orjan luoksensa.
— Istu hevosen selkään ja mene Serebrjanin luo, viemään terveisiä ja sano, että minä pyydän häntä tulemaan kestille tänä päivänä, sillä tsaari on osottanut minulle suuren armon ja ottanut minusta vihansa pois!
Annettuaan tämän käskyn ja saatettuaan vieraansa huoneihin, Morosov palasi pihan poikki kotikirkkoon; hänen edellään menivät ystävät, palvelijat ja hänen jäljessään suuri joukko orjia. Kotiin jäi ainoastaan hovimestari ja palvelijoita, niin paljon, kuin opritshnikit tarvitsivat.
Tuotiin esiin erilaisia välipaloja ja juomia, mutta päivällinen odotti vielä.
Pian tuli Serebrjani, hänkin ystäväin ja orjainsa saattamana, sillä, jos siihen aikaan bojari ratsasti arvokkaissa asioissa yksin, tahi vähälukuisen seuran kanssa, niin sitä pidettiin häpeänä.
Pöytä oli jo isossa tuvassa katettuna: palvelijat seisoivat paikoillaan; kaikki odottivat isäntää.
Drushina Andrejevitsh, toimitettuaan kiitosrukouksensa, astui sisään, puettuna hyvään vaatteukseen, kullalla kirjailtuun kauhtanaan, pitäen kädessään sopulinnahkasta lakkia. Hänen mustanharmaa tukkansa oli tasaiseksi kammattu ja partansa siistitty. Hän kumarsi vieraille ja vieraat samoin hänelle; sitten istuttiin pöytään.
Komeat pidot alkoivat, maljat ja kolpakot helähtelivät, ja paitsi näiden ääntä helähteli vielä toinenkin, joka ei sointunut yhteen iloisten pitojen kanssa. Opritshnikkien levättien alla kalisivat näkymättömät aseet.
Mutta Morosov ei kuullut tuota turmiota tuottavaa ääntä. Muut mietteet olivat hänet vallanneet. Sisällinen ääni oli sanonut Morosoville, että hänen yöllinen loukkaajansa on kestissä hänen kanssansa samassa pöydässä, ja bojari mietti keinoa sitä ilmisaadaksensa. Tämän keinon hän luuli luotettavaksi.
Jo oli monta maljaa kallistettu; he joivat tsaarin onneksi ja tsaarittaren, ja koko tsaarin huoneen kunniaksi; juotiinpa metropoliitankin ja koko Venäjän papiston kunniaksi, sitten Vjasemskin ja Serebrjanin sekä suopean isännän, vihdoinpa jokaisen vieraan malja erittäin. Kun oli kaikkien terveydeksi juotu, nousi Vjasemski ja esitti nuoren bojarittaren maljan. Sitäpä Morosov odottikin.
— Rakkaat vieraat, — hän sanoi, — sopimatonta on ilman emäntää juoda hänen maljaansa! Menkää, — hän sanoi, kääntyen palvelijain puoleen, — noutamaan bojaritar; kestitköön hän omin käsin rakkaita vieraita!
— Oikein, oikein! — melusivat vieraat: ilman emäntää ei ole hunajakaan makeata.
Hetken perästä ilmaantui Jelena puettuna kalliisen sarafaaniin,[18] kahden neitsyeen saattamana; hänellä oli kädessään kultainen tarjotin, jolla oli yksi ainoa malja. Vieraat nousivat ylös. Hovimestari täytti maljan. Jelena kosketti siihen huulillansa ja alkoi kantaa sitä ympäri sekä tarjota vieraille, kumartaen jokaiselle, tavan mukaan, aina vyötäisiin asti. Aina sitä myöten kuin vieraat sen tyhjensivät, täytti hovimestari sen uudestaan.
Kun Jelena oli kaikille tarjonnut, niin Morosov, joka oli tarkasti pitänyt silmällä häntä, kääntyi vieraitten puoleen.
— Rakkaat vieraat, — hän sanoi, nyt minä pyydän, vanhan venäläisen tavan mukaan, teitä kunnioittamaan minun huonettani, älkääkä moittiko minun isännyyttäni; pyydän teitä, rakkaat vieraat, älkää halveksiko suudella minun vaimoani! Seisahdu Dmitrijevna avaralle tilalle ja anna kaikkien vuoron perään suudella itseäsi.
Vieraat kiittivät isäntää. Jelena astui vavisten uunin viereen ja loi maahan silmäyksensä.
— Ruhtinas, ala sinä! — sanoi Morosov Vjasemskille.
— Ei, ei, tavan mukaan! — huudahtivat vieraat: — suudelkoon isäntä ensin emäntää! Seurattakoon tapaa, joka isiltä on peritty!
— Olkoon niin, sanoi Morosov, ja astuen vaimonsa luokse hän ensin kumartui hänen eteensä. Kun he suutelivat, hehkuivat Jelenan huulet kuin tuli; sitävastoin Drushina Andrejevitshin huulet olivat jääkylmät.
Morosovin jälkeen oli Vjasemskin vuoro.
Morosov alkoi tarkastella.
Afanasi Ivanovitshin silmät loistivat kuin liekki, mutta Jelenan kasvot eivät värähtäneetkään. Hän ei peljännyt miehensä ja Serebrjanin läsnäollessa röyhkeätä ruhtinasta.
"Ei, hän ei ole se!" Morosov ajatteli.
Vjasemski kumartui maahan ja suuteli Jelenaa; mutta kun hänen suutelunsa kesti kauvemmin, kuin oli tarpeen, niin Jelena kääntyi pois nähtävästi harmistuneena.
"Ei, hän ei ole se!" Morosov toisti itsekseen.
Vjasemskin jälkeen seurasi vuorotellen jotkut opritshnikit. He kumarsivat syvään, tavan mukaan, ja suutelivat Jelenaa; mutta Drushina Andrejevits ei voinut mitään lukea hänen kasvoiltaan, paitsi rauhattomuutta. Muutaman kerran värähtelivät hänen pitkät silmäripsensä, ja katseesta päättäen hän etsi jotakuta vieraiden joukosta.
"Hän on täällä," ajatteli Morosov.
Äkkiä valtasi kauhu Jelenan. Hänen silmänsä kohtasivat miehensä katseen, ja naissydämen vaistosta hän arvasi miehensä mietteet.
Tämän rasittavan ja tuijottavan katseen aikana, katsoi hän mahdottomaksi suudella Serebrjania ja olla tässä silmänräpäyksessä vakava. Kaikki seikat heidän kohtauksistaan puutarhan aidan luona, ensimmäiseen Serebrjanin tuloon asti, elävästi kuvastuivat hänelle. Hänen nykyinen tilansa ja häntä odottava suutelu tuntuivat hänestä Jumalan rangaistukselta rikollisen kohtauksen tähden, tuon rikoksellisen suutelon tähden. Väristyttävä kylmyys virtasi pitkin hänen jäseniänsä.
— Minä voin pahoin … — supisi hän: — päästä minut, DrushinaAndrejitsh…
— Pisäty, Jelena, — Morosov sanoi rauhallisesti, — odota, sinä et nyt voi lähteä pois; tätä ei ole nähty eikä kuultu; täytyyhän toimituksen lopettaa!
Ja hän loi vaimoonsa läpitunkevan, tutkivan katseen.
— Jalat ei kestä allani! … — lausui Jelena.
— Mitä? — sanoi Morosov, ikäänkuin ei olis kuullut: — sait häkää? mikä kumma!
— Pyydän teitä, ruhtinaat, käykää vaan esiin, älkää kuunnelko vaimoa!Hän on vielä lapsi; hän on liian kaino; hänestä on tämä tapa outoa.Siitä syystä on hän muka sairas! Käykää esiin, rakkaat vieraat, pyydänteitä!
"Missä on Serebrjani?" Drushina Andrejevitsh ajatteli, etsien häntä vieraiden joukosta silmillään.
Ruhtinas Nikita Romanitsh seisoi syrjässä. Häneltä ei jäänyt huomaamatta se tavaton tarkkuus, jolla Morosov seurasi puolisoansa ja jokaista hänen luoksensa mennyttä vierasta. Hän luki Jelenan kasvoista kauhun ja rauhattomuuden. Nikita Romanitsh, aina päättäväinen, kun vaan omatuntonsa ei mistään soimannut, nyt ei tiennyt, mitä piti tehdä. Hän pelkäsi, että, jos menisi suutelemaan Jelenaa, hän enentäisi hänen hämmästystänsä; hän pelkäsi herättävänsä hänen miehensä epäluuloa, jos jäisi muita jäljelle. Jospa hän edes yhden ainoa sanan voisi sanoa Jelenalle kahden kesken, niin ehkä hän rohkaistuisi ja kenties saisi kadotetun voimansa takaisin; mutta vieraat ympäröivät Jelenaa, isäntä ei päästänyt silmiään hänestä; täytyihän sitä jotakin päättää.
Serebrjani lähestyi Jelenaa ja kumarsi hänelle, mutta ei tiennyt pitikö katsoa häntä silmiin vai olla katsomatta. Tämä epäröiminen antoi ilmi ruhtinaan.
Omasta puolestaan ei Jelena kestänyt kiusaavaa tutkintoa, johon Morosov hänet saattoi.
Jelena ei pettänyt miestään kevytmielisyydestä, ei turmeltuneen sydämmen kiihotuksesta. Hän petti hänet sentähden, että hän itse oli pettynyt, ajatellessaan voivansa rakastaa Drushina Andrejevitshia. Kun hän yöllä puutarhan aidan luona vakuutti Serebrjanille rakkauttansa, niin hänen sanansa tunkeutuivat hänen huuliltaan hänen tahtomattansa; hän ei teeskennellyt sanoillansa, ja jos hän olisi silloin nähnyt miehensä takanaan, niin hän olisi tunnustanut kaikki hänelle puhtaasta sydämestä. Mutta hänen mielikuvituksensa oli vilkas, ja luonteensa arka. Yöllisen kohtauksensa jälkeen Serebrjanin kanssa ei lakannut omatunto häntä kalvamasta. Sen lisäksi tuli vielä kuolettava levottomuus Nikita Romanovitshin kohtalosta. Hänen sydäntänsä kalvoivat vastustamattomat tunteet; hän tahtoi heittäytyä miehensä jalkoihin ja pyytää häneltä anteeksi; mutta hän pelkäsi hänen vihaansa, hän pelkäsi Nikita Romanovitshin puolesta.
Tämä taistelu, nämä kiusaukset, pelko, jonka hänelle tuotti hyvänluontoinen ja viekasteleva, mutta kaikessa, joka koski hänen kunniaansa, taipumaton miehensä, kaikki se uuvutti musertavasti hänen ruumiilliset voimansa. Kun Serebrjanin huulet koskettivat hänen huuliansa, vapisi hän kuin vilutautinen, hänen jalkansa horjuivat, ja huulet äänsivät:
— Pyhä Neitsyt, auta minua!
Morosov tarttui Jelenaan.
— Oh! — hän sanoi: — semmoista se naisen terveys! Kun hiemankin saa häkää, niin jalat eivät kestä. Vaan ei mitään, kyllä se menee! Käykää esille vaan, hyvät vieraat!
Morosovin ääni ja käytös eivät ensinkään muuttuneet. Hän oli yhtä rauhallinen, yhtä kohtelias ja ystävällinen.
Serebrjani jäi kahden vaiheelle: huomasiko hän todellakin salaisuuden?
Kun toimitus loppui, ja Jelena, neitseiden saattamana poistui huoneeseensa, niin vieraat Morosovin kehoituksesta jälleen istuivat pöytään.
Drushina Andrejitsh vaati kaikkia ja kestitsi entisellä mielevyydellään eikä unhottanut vähintäkään tilaisuutta, joka niinä aikoina tuotti vieraanvaraisen nimen. Jo oli myöhäinen. Viinit alkoivat saattaa veren vähän tulisempaan liikkeeseen, ja salaviittauksia rupesi kuulumaan opritshnikkien joukosta.
— Ruhtinas, — sanoi yksi heistä, kumartuen Vjasemskin puoleen, — aika on ryhtyä käsiksi!
— Vaiti! — vastasi Vjasemski sopottaen: — ukko kuulee!
— Kun kuuli, niin kuuli, ei se mitään! — opritshnikki sanoi äänekkäästi juopuneen itsepäisyydellä.
— Vaiti! — toisti Vjasemski.
— Minä sanon, ruhtinas, että on aika! Jumal'auta nyt on aika! Minä annan merkin!
Ja opritshnikki liikahti noustaksensa. Vaan Vjasemski painoi hänet voimakkaalla käsivarrella istumaan.
— Ole alallasi! — hän sanoi sille korvaan: — muuten työnnän tuon puukon kurkkuusi!
— Ohoh, vai sinä vielä uhkailetkin! — huusi opritshnikki, nousten istuimeltaan. — Millainen sinä olet! Minä sanoin, ett'ei sinuun voi luottaa! Sinä et olekaan meidän veljiämme! Kylläpä tiedän, että te, ruhtinaat ja bojarit, meidän onnemme riistätte! Mutta odota, katsokaamme kenen ottaa: Ota ulos viittasi alta aseesi! Pistä esiin miekkasi! Saamme nähdä, kenen ottaa!
Nämät sanat hän lausui sekanaisesti yleisessä äänekkäässä melussa; mutta Serebrjani selvitti kumminkin niistä muutamia, niin että ne herättivät huomiota hänessä. Morosov ei kuullut niitä. Ainoastaan sen hän huomasi, että vierasten kesken syntyi riitaa.
— Arvoisat vieraat! — hän sanoi, nousten pöydästä: — ulkona on jo pimeä yö! Eiköhän ole aika mennä levolle? Kaikille on pehmeät patjat ja untuvatyynyt valmiina!
Opritshnikit nousivat, kiittivät isäntää; kumarsivat ja menivät heitä varten kartanolle valmistettuihin makuusuojiin.
Serebrjani aikoi myöskin mennä.
Morosov tarttui häntä käteen, pidättäen häntä.
— Ruhtinas, — hän sanoi kuiskuttaen, — odota minua täällä!
Pidätettyänsä Serebrjanin, Drushina Andrejitsh meni puolisonsa luokse.
XVI Luku.
Ryöstö.
Päivällisen aikana tapahtui talon ympärillä jotakin tavatonta.
Hämärän tullessa alkoi yhä uusia opritshnikkejä ilmaantua puutarha-aidan ja aitauksen, joka ympäröi koko taloa, vierille ja viimein itse pihaan.
Morosovin väki ei kääntänyt siihen huomiotansa.
Kun yö tuli, oli koko talo joka taholta opritshnikkien ympäröimänä.
Vjasemskin palvelija tuli ulos ruokahuoneesta, mennäkseen muka hevosta juottamaan. Mutta menemättäkään hevosten luo, katsahti taakseen, silmäili kaikille tahoille, meni portille ja vihelsi, jotain merkillistä mielessä. Joku ryömi hänen luoksensa.
— Oletteko kaikki? — kysyi palvelija.
— Olemme, — vastasi tuo.
— Montako teitä on?
— Viisikymmentä.
— Hyvä, odottakaa merkkiä.
— Pianko? Odottaminen tuskastuttaa.
— Siitä sanoo ruhtinas. Mutta kuules, Homjak, ruhtinas ei käske polttamaan eikä raastamaan taloa!
— Ei käske! Onko hän minun herrani, — onko?
— Nähtävästi, koska Grigori Lukjanitsh käski sinut olemaan tänään hänen käskynsä alla.
— Olen kyllä hänen komennettavanansa, vaan en Morosovin. Minä autan ruhtinasta viemään bojaritarta, vaan sitten älköön kukaan enää käskekö minua!
— Katsos, Homjak, ruhtinas ei tee pilaa!
— Mitä sitte! sanoi Homjak ilkeästi hymyillen. — Ruhtinas on ruhtinas, ja minä olen minä. Kun minua haluttaa kuljeskella, kellä on minun kanssani tekemistä?
Samalla aikaa kuin tämä keskustelu tapahtui portilla, meni Morosov, pidätettyään Serebrjanin, Jelenan puolelle.
Bojaritar ei levännyt vielä. Hänen päässään ei ollut enää kokoshnikkia. Tuuhea, puoleksi hajallaan oleva tukkansa valui hänen valkeille olkapäilleen. Jelena oli valmistunut riisuutuakseen, vaan nojattuaan päänsä käsivarttansa vastaan, hän oli vaipunut mietteisiin. Hänen aatteensa liitelivät menneissä. Hänen mieleensä johtui, miten hän ensiksi tutustui Serebrjanin kanssa, toiveensa, pelkonsa, ja Morosovin esitys ja annettu lupauksensa. Selvästi hän muisti, kuinka hän pääsiäisenä ennen häitänsä, orpojen tavan mukaan, meni äitinsä haudalle, asettaen ristin alle maljan, johon oli pantu punaisia munia, ajatuksissaan suuteli äitiänsä ja pyysi siunausta rakkauteensa ja yhdistykseensä Morosovin kanssa.
Hän luuli siihen aikaan voivansa masentaa ensi lempensä, hän luuli tulevansa onnelliseksi Morosovin suojassa; vaan nyt… Jelena muisti suuteluhetken ja häntä väristytti. Bojari tuli sisään hänen huomaamattansa ja seisahti kynnykselle. Hänen katseensa oli jäykkä ja surullinen. Vähän aikaa hän katseli vaieten Jelenaa. Hän oli niin nuori, niin kokematon, ja niin tottumaton vilpistelemään, että Morosov vasten tahtoaan tunsi sääliä.
— Jelena! — hän sanoi; — miksi sinä hämmennyit!
— Minä voin pahoin … Jelena kuiskasi.
— Vai niin. Et ruumiisi puolesta, vaan sielusi. Sinun sairautesi oli sielussasi. Sinä turmelet sydämmesi, Jelena.
Bojaritar vavahti.
— Kun tänä aamuna, — Morosov jatkoi, — Vjasemski opritshnikkineen tuli meidän taloon, luin vihkimäluvun. Tiedätkö sinä mitä sanotaan siinä luvussa petollisista vaimoista.
— Voi Jumalani! — virkkoi Jelena.
— Minä luin, — Morosov pitkitti, — aviorikosta koskevaa rangaistusta…
— Jumalani: — rukoili bojaritar: — ole armollinen, Drushina Andrejitsh, sääli minua! Minä en ole niin syyllinen, kuin luulet … minä en ole pettänyt sinua…
Morosov rypisti uhkaavasti kulmiansa.
— Älä valhettele, Jelena. Älä juonittele. Älä enennä syntiäsi viekkaalla puheella. Sinä et ole minua pettänyt, vaikka petosta on jo lyhyt uskollisuus, vaan sinä et ole koskaan ollut minulle uskollinen…
— Sääli minua, Drushina Andrejitsh!
— Sinä et ole koskaan ollut minulle uskollinen! Kun meidät vihittiin, kun sinä suuresti tehden vääryyttä, suutelit minun ristiäni, rakastit sinä toista… Niin, sinä rakastit toista, jatkoi hän, korottaen ääntänsä.
— Voi Jumala, voi Jumalani! — nyyhki Jelena, peittäen kasvot käsiinsä.
— Dmitrijevna! Kuule Dmitrijevna! Mikset sanonut minulle, että rakastit häntä?
Jelena itki eikä vastannut sanaakaan.
— Kun minä näin sinut kirkossa, sinut turvattoman orvon, silloin kuin sinut tahdottiin pakottaa Vjasemskille, päätin minä pelastaa sinut hävyttömästä miehestä, vaan minä halusin sinun lupaustasi, ett'et saattaisi minun harmaita karvojani häpeään. Miksi annoit minulle lupauksesi? Mikset tunnustanut kaikkea? Sanoillasi olit sinä minun luonani, vaan ajatuksesi ja sydämmesi oli toisen tykönä! Jospa olisin tietänyt sinun lemmestäsi, enkö olisi sinua suojannut? Minä olisin sinua säilyttänyt jossakin tuntemattomassa seudussa, kaukana Moskovasta, taikka vienyt sinut luostariin, enkä mitenkään olisi sinua pakottanut kanssani naimisiin! Parempi olisi ollut luopua maailmasta, kuin joutua tämmöiseen häpeään. Miksi et jättänyt maailmaa? Miksi puolustit itseäsi minun nimeni arvolla, ikäänkuin kiviseinällä, ja sitten häpäisit minua rakastajasi kanssa? Te ajattelitte: Morosov on heikko, meidän on helppo vetää häntä nenästä!
— Ei, herrani, — nyyhkytteli Jelena ja heittäytyi polvilleen: — koskaan en ole semmoista ajatellut! Sitä ei ole koskaan minun mielessäni ollut! Hän olikin silloin Litvassa.
Kuullessaan:hän, Morosovin silmät säkenöivät, mutta hän maltti mielensä ja hymyili kolkosti.
— Niin. Te ette tulleet silloin tutuksi vaan myöhemmin, kun hän palasi. Te tutustelitte öisin puutarha-aidan luona, samana iltana, kuin minä otin hänet vastaan ja kohtelin kuin omaa poikaani. Sano minulle, Jelena: näinköhän te todellakin luulitte, etten minä arvaa teidän mieltänne, että minä annan pettää itseäni, enkä ymmärrä rangaista uskotonta vaimoa, ja minun kunniani solvaisijaa, hänen viettelijäänsä? Näinköhän luuli tuo maitoparta, että hänen rietas tekonsa menee sinä hyvänään? Vai eikö hän ole lukenut, mitä Leviittain kirjassa on kirjoitettu: että se, joka harjoittaa avioliiton rikkomista naidun vaimon kanssa, ynnä hänen rikostoverinsa pitää tapettaman!
Jelena katsahti kauhistuen miestänsä. Hänen silmistään välähti kylmä päättäväisyys.
— Drushina Andrejitsh! hän sanoi arasti: — mitä tahdot tehdä?
Bojari otti povestaan pitkän pistoolin.
— Mitä teet? huudahti bojaritar ja astui taaksepäin.
Morosov hymyili kolkosti.
— Älä pelkää itsesi puolesta! — hän sanoi kylmästi: — sinua en tapa.Ota kynttilä, ja astu edelläni.
Hän tarkasti pistoolia ja meni ovelle. Jelena ei liikahtanut paikaltaan. Morosov katsahti taakseen.
— Näytä minulle valkeata! — toisti hän käskeväisesti.
Samassa kuului pihalla melua.
Useampia ääniä puhui yht'aikaa. Morosovin palvelijat kutsuivat toisiansa. Bojari alkoi kuunnella. Melu eneni. Joukko miehiä kuului tunkeutuvan huoneihin. Kuului laukaus.
Jelenan mieleen johtui, että Serebrjani tulee tapetuksi Morosovin tahdosta. Epätoivo tuotti hänelle voimia.
— Bojari! — hän huudahti, hänen katseensa leimusi: — minut, minut tapa! Minä yksin olen syypää.
Mutta Morosov ei kääntänyt huomiota hänen sanoihinsa. Hän kuunteli, kallistaen päätänsä ja hänen kasvonsa ilmaisivat ihmetystä.
— Tapa minut! — pyysi Jelena epätoivoisena: — minä en tahdo, minä en voi elää hänen jälkeensä! Tapa minut! Minä petin sinut, minä häpäisin sinua! Tapa minut!
Morosov katseli Jelenaa, ja jos kuka olisi hänet sinä hetkenä nähnyt, niin ei hän olisi voinut päättää, säälikö vai harmi hänen kasvoistaan kuvastui.
— Drusbina Andrejitsh! — kaikui alhaalla ääni: — petos! kavallus!Opritshnikit tunkeutuvat vaimosi luokse, varo, Drushina Andrejitsh!
Se oli Serebrjanin ääni. Tunnettuaan sen, Jelena selittämättömässä ilossa heittäytyi ovelle. Morosov työnsi vaimonsa pois, lukitsi oven ja pani sen hakaan.
Kiireisiä askelia kuului portailta, sitten miekkain kalinaa ja kirouksia, pauhua, suurta huutoa ja ryskettä.
Ovi tärähteli lyönneistä.
— Bojari! — huudahti Vjasemski: — avaa, ettei koko taloasi käännetä nurin!
— En luule sitä, ruhtinas! — vastasi Morosov arvokkaasti. Ei ole Venäjällä vielä nähty sitä, että vieras häpäisee isäntäänsä, niin että väkivallalla tunkeutuisi hänen vaimonsa huoneesen. Väkevää oli minun meteni; se pani sinun pääsi pyörälle, ruhtinas; mene levolle; huomenna unohdat kaikki. Minä vaan en unohda, että sinä olet minun vieraani.
— Aukase! — ruhtinas toisti, kolistaen ovea.
— Afanasi Ivanitsh! muista kuka olet! Muista, ettet ole rosvo, vaan ruhtinas ja bojari!
— Minä olen — opritshnikki! kuuletko bojari, minä olen opritshnikki!Ei minulla ole kunniantuntoa! Minä olen rakastunut vaimoosi, —kuuletko, bojari! Minä en pelkää hävytöntä tekoa; poltan vaikka kokoMoskovan, saadakseni Jelenan!
Äkkiä tuli tupa valkoiseksi. Morosov huomasi, että palvelusväen asuntojen katot leimusivat liekeistä. Samassa ovi, joka oli yhä saanut kovia iskuja, kaatui ryskäten maahan, ja Vjasemski ilmaantui kynnykselle tulenliekin valaisemana, taittunut miekka kädessä.
Hänen valkonen atlaksinen viittansa oli rikkirevitty; pitkin sitä juoksi verta. Hyvin huomasi, ettei hän taistelutta ollut huoneesen päässyt.
Morosov ampui suoraan Vjasemskin päätä kohden, vaan käsi petti bojarin: luoti lensi oven pihtipieleen; ruhtinas hyökkäsi Morosoviin käsiksi.
Kauan ei heidän tappelunsa kestänyt.
Miekanperästä saadusta iskusta kaatui Morosov. Vjasemski kiirehti bojarittaren luokse. Mutta heti kun hänen veriset kouransa tarttuivat Jelenan vaatteihin, huudahti tämä epätoivossa ja meni tainnuksiin. Ruhtinas tempasi hänet käsivarsilleen ja riensi alas rappusia myöten, laasten porraslautoja hänen hajanaisella kassallaan.
Portilla odottivat hevoset. Hypättyään satulaan, alkoi ruhtinas kiitää puolikuolleen bojarittaren kera, ja hänen jäljessään, kalistellen aseitaan, ajoivat hänen palvelijansa.
Kauhistus oli ylimmillään Morosovin talossa. Liekki ahmi kaikki palvelusväen asunnot. Miespalvelijat huusivat, kaatuen rosvojen lyönneistä. Naispalvelijat juoksentelivat voivotellen sinne tänne. Homjakin kumppanit ryöstivät taloa, juoksivat kartanolle ja viskasivat yhteen läjään kalliit huonekalut, rahat ja komeat puvut.
Kartanolla, hopea- ja kultakasan äärellä, seisoi Homjak puettuna punaiseen viittaan, hämmentäen äänellään melun, huudon ja ryskeen.
— Hei, hauskaa! — hän puhui, hykerrellen käsiään: — nyt on kestit, oivat kestit!
-~ Homjak! — huusi muuan opritshnikeista: — talon palvelijat veivätMorosovin pois jokea pitkin. Täytyykö ottaa kiinni, vai mitä?
— Menköön hiiteen! Ei hänestä nyt! Kuulkaa! Tulkaa kaikki tänne kartanolle, muuten tukehdumme!
— Homjak! — sanoi taasen eräs toinen: — mitä käsket tekemäänSerebrjanille?
— Ei saa koskea sormellakaan häneen! Asettakaa hänelle tarkkoja vartioita. Me viemme hänen armonsa kunniallisesti slobodaan. Näitteköhän, kuinka hän hutki ruhtinas Afanasi Ivanovitshia? Kuinka hän meidän miekkojamme muserteli!
— Nähtiin, kyllä nähtiin!
— Ja te saatte siitä suudella ristiä hallitsijan edessä?
— Saamme, niin saamme! Kaikki me saamme suudella ristiä!
— No, katsokaa, ettei kukaan uskalla loukata häntä; ja kun tulemme kotiin, niin kyllä Grigori Lukjanitsh muistaa saamansa korvapuustin, ja minä — ruoskan iskut!
Kauan melusivat ja ryöstivät vielä opritshnikit, ja kun viimein lähtivät, raskaan saaliinsa hevosten selkiin sälytettyään, niin kauan heidän poismentyään näkyi vielä tulen liekkejä siinä, missä ammoisista ajoista Drushina Andrejevitshin talo oli seisonut, ja ohitse virtaava Moskovan joki leikki tulen loisteessa kuin sulava kulta.
XVII Luku.
Veren manaus.
Kun lähellä asuvat olivat saaneet tietää opritshnikkien hyökkäyksen ja nähdessään liekit Morosovin talossa, niin he kiiruhtivat sulkemaan porttejansa ja sammuttamaan tulta.
— Herra Jumala! — huokailivat ristien silmiänsä ne, joiden ohitse Vjasemski palvelijoineen ratsasti: — Herra armahda meitä! päästä vaarasta!
Ja tuskin oli hevosten kavioin kopse ja rautapaitain helinä tauvonnut tyhjillä teillä, kun asukkaat puhelivat: — Jumalan kiitos, vaara on ohitse!— ja taas ristivät silmiään.
Sillä välin ruhtinas yhä ajoi nelistäen ja jätti jo kauvaksi taaksensa palvelijansa. Hän arveli vielä ennen aamunkoittoa ennättävänsä kylään, jossa saisi vaihtaa hevosta, sitten viedäkseen Jelenan rjasanilaiselle tilukselleen. Mutta ruhtinas ei ollut ratsastanut vielä viittä virstaa, kuin hän eksyi tieltä.
Nyt hän myöskin tunsi, että haavat, joita hän innoissaan ei ollut huomannut vaarallisiksi, tuottivat hänelle tuskallisen kivun.
— Bojaritar, hän sanoi, pidättäen ratsuansa, — orjani ovat jääneet jäljelle … täytyy odottaa!
Jelenakin alkoi vähän tointua. Avattuaan silmänsä, hän huomasi ensin kaukaisen loisteen, sitten hän alkoi eroittaa metsää ja maantietä, sitten hän huomasi olevansa ratsun selässä ja että häntä pitivät väkevät käsivarret. Vähitellen hän alkoi muistaa päivän tapauksia, samassa tunsi Vjasemskin, ja kauhun huuto pääsi häneltä.
— Bojaritar, — Afanasi Ivanovitsh sanoi tylysti hymyillen, — olenko minä sinusta hirveä? Kirootko sinä minua? Älä kiroo minun, Jelena Dmitrijevna! Kiroo kohtaloasi! Turhaan sinä tahdoit välttää minua. Ei kukaan voi paeta kohtaloansa, eikä väistää sallimusta. Näyttää siltä, kuin jo ijäisyydessä olisi päätetty, että sinun pitää kuulua minulle.
— Ruhtinas! — kuiskasi Jelena, vavisten kauhusta: — ellei sinulla ole omaatuntoa, niin muista bojarikunniaasi, muista edes hävetä…
— Minulla ei ole kunnian- eikä hävyntuntoa! Kaikki, kaikki annoin sinun tähtesi, Jelena Dmitrijevna!
— Ruhtinas, muista Jumalan tuomiota, älä paaduta sydäntäsi!
— Myöhään, bojaritar! Sen olen paaduttanut jo. — Vai luuletko, että se, joka niin palkitsee vierasvaraisuuden kuin minä, voisi vielä muuttaa mielensä? Ei, bojaritar. Tänä yönä olen kaiken sen kadottanut ijäksi. Eilen oli vielä aikaa; tänään ei ole enää minulla anteeksisaamisen toivoakaan kurjuudestani! Enkä minä haluakaan paratiisin autuutta ilman sinua, Jelena Dmitrijevna.
Vjasemski heikkeni yhä enemmän. Hän tunsi voimattomuutensa, vaan koetti, vaikka turhaan, ponnistella sitä vastaan. Kipu alkoi hänen ymmärrystänsä hämmentää.
— Jelena, — hän sanoi, — minun vereni vuotaa kuiviin, orjani ovat etäällä, apua ei ole saatavissa; saattaa tapahtua, että minun pian täytyy lähteä ijäiseen tuleen … rakasta minua, rakasta edes hetkinen … etten aivan ilman sieluani saatanalle antaisi!… Jelena, — hän jatkoi, kooten viimeiset voimansa, — rakasta minua, sinä sydämeni ryöstäjä, sinä sieluni turmelija!…
Ruhtinas tahtoi painaa hänet veristä rintaansa vasten, mutta hänen voimansa pettivät, ohjakset putosivat hänen käsistään, hän alkoi horjua ja putosi maahan. Jelena piteli hevosen harjasta kiinni. Kuulematta ratsastajaa läksi hevonen nelistämään. Jelena yritti sitä pysäyttää, vaan ratsu kääntyi sivullepäin ja kiiti metsään, vieden mukanaan bojarittaren.
Kauan he kiitivät pimeässä metsikössä. Alussa Jelena koetti seisauttaa hevosta, vaan pian hänen kätensä heikkoni, ja hän, pitäen hevosen harjasta, heittäytyi Jumalan huomaan. Ratsu kiiti yhä. Oksat repivät Jelenan vaatteita ja pieksivät hänen kasvojaan. Kun hän siinä kiiti pitkin kuun valaisemaa ahoa, niin näytti valkeassa sumussa liitelevän haltijoita, jotka kutsuivat häntä luokseen. Hän kuuli etäältä yksitoikkoisen melun, jonka kaiku kertoi. Metsänhaltijako nauroi, vai mikä mahtoi meluta, mutta ääni tuli yhä kovemmaksi; Jelenan sydän oli menehtyä pelosta, ja hän piti yhä lujemmin kiinni hevosen harjasta. Ihan itsestään ratsu nelisti melua kohden. Sielläpä välähti tuli; oli ikäänkuin hopealta hohtava haamu olisi heiluttanut siipiä… Äkkiä seisahtui ratsu, ja Jelena meni tunnottomaksi.
Hän huomasi äkkiä olevansa pehmeässä ruohikossa. Ympärillään tuoksui suloinen viileys. Ilman täytti puiden tuoksu; melu jatkui yhä, mutta se ei tuntunut ensinkään hirveältä. Se, ikäänkuin vanha laulu, tahtoi viedä Jelenaa suloiseen uneen.
Vaivoin hän aukasi silmänsä. Suuri ratas, jonka vesi pani liikkeesen, kolisten pyöri hänen edessään, ja kauvaksi lentelivät sen ympärillä veden räiskeet. Kuun valossa ne muistuttivat niistä timanteista, joilla tytöt olivat häntä puutarhassa koristelleet sinä päivänä, jolloin Serebrjani oli tullut.
"Näinköhän minä olen puutarhassa kotona?" ajatteli Jelena. — Joko taas olen puistossa? — Tytöt! Pashenka! Dunjasha, missä olette?
Mutta nuoren tytön kasvojen asemasta, nojautui harmaa, ryppynen pääJelenaa kohden; parta, valkea kuin lumi, melkein koski hänen kasvojaan.
— Katsopas, miten Jumala on sinua johdattanut, bojari! sanoi tuntematon vanhus, uteliaasti katsellen Jelenan kasvon piirteitä: — olispa hevonen mennyt hiukan vasemmalle, niin olisit joutunut turmioon. No, onpa hevonenkin tottunut, hän sanoi itsekseen: — paikka on sille vanhastaan tuttu. Jumalan kiitos, se ei ole ensi kertaa myllyllä!
Ukon ilmestyminen pelotti Jelenaa; hän muisti kertomuksia metsänhaltijoista, ja ihmeellisesti vaikuttivat hänessä tuntemattoman rypyt ja valkea parta, vaan hänen äänessään oli jotain hyväsydämmistä; Jelena, muutettuaan äkkiä mielensä, heittäytyi hänen jalkoihinsa.
— Ukko kulta! — hän huudahti: — pelasta minut, kätke minua!
Mylläri arvasi kohta, mistä oli kysymys: hevonen, jolla Jelena oli nelistänyt, oli Vjasemskin. Kaikesta päättäen hän oli Morosovin puoliso, juuri se, jota hän oli yrittänyt loitsimalla saada ruhtinaalle. Hän ei koskaan ollut nähnyt häntä, vaan oli paljon hänestä Vjasemskilta kuullut. Hän ei rakastanut ruhtinasta, pyysi apua, — luultavasti hän pelastuikin ruhtinaan kynsistä tämän omalla hevosella.
Ukko tuumaili hetken kaikkia näitä seikkoja. — Jumala olkoon kanssasi, bojaritar! — hän sanoi: — kuinka voin sinua pelastaa? Väkevä on ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, pitkälle ulottuvat hänen kätensä: hän tappaa minut, vanhuksen.
Jelena katseli kauhistuen mylläriä.
— Sinä tiedät … hän sanoi: — sinä tiedät, ken minä olen?
— Tiedänpä kyllä, sinä olet Jelena Dmitrijevna! Paljon on minulle ijässäni kertonut vesi, ja paljon ovat puut kuiskineet! Tiedän tarpeeksi; ei kaikkia ole sopiva puhua.
— Ukko kulta, jos sinä kaikki tiedät, niin kaiketi tiedät, ettei Vjasemski sinua ahdista, koska hän makaa tiellä haavoitettuna… Häntä en pelkää, ukko kulta, — minä pelkään opritshnikkeja ja ruhtinaan orjia… Pyhän Jumalanäidin tähden, kätke minua, ukkokulta!
— Oh, vai niin! ukko sanoi raskaasti huoaten: — vai makaa AfanaasiIvanovitsh maantiellä. Mutta miekaniskusta ei hän kuole. RuhtinasAfanasi Ivanovitsh nousee, ajaa myllylle ja sanoo: missä onbojarittareni, minun sydämeni kiihko? Ja mitä minä siiloin vastaan?Hänen kanssaan ei sovi juonitella. Hän lyö kappaleiksi!
— Ukkoseni, tuossa on kaulakoristeeni! Ota se! Vielä enemmän annan, jos pelastat minut!
Myllärin silmät säkenöivät. Hän otti simpsukkaisen kaulakoristeen bojarittaren kädestä ja alkoi ihailla sitä kuunvalossa.
— Bojaritar, minun joutseneni, — hän sanoi tyytyväisin katsein: — siunatkoon sinua armias Jumala ja moskovalaiset ihmeidentekijät! Ei minun ole helppo piilottaa sinua ruhtinaan palvelijoilta, jos he äkkiä tulevat tänne! Kuitenkin panen itseni alttiiksi sinun edestäsi, ehkä Jumala on armollinen!
Vielä ei ukko ehtinyt lopettaa puhettaan, kun metsästä kuului kavionkapsetta.
— He tulevat, he tulevat! — kirkasi Jelena. Älä anna minua heille, ukko kulta!
— Hyvä, bojaritar, tule perässäni!
Mylläri vei kiireesti Jelenan myllyyn.
— Kätkeydy tänne säkkien taa, — hän sanoi ja sulki oven hänen jälkeensä ja kiirehti ratsun tykö.
— Voi Jumalani, miten voisin hevosen piilottaa, etteivät arvaisi!
Hän tarttui sen ohjakseen ja vei sen toiselle puolen myllyä, jossa hänellä oli mehiläispatsas, ja sitoi sen kiinni pensaihin kekojen taakse.
Sillä välin kavioin kopse ja ihmisäänet kuuluivat lähemmältä. Mylläri meni puotiinsa, sulkien oven ja sammutti valkean.
Pian ilmestyi Vjasemskin väki kentälle. Kaksi orjista tuli jalkasin, kantaen puiden oksista tehdyssä paarissa, tunnotonta ruhtinasta. Myllyllä he pysähtyivät.
— No, tännekö poikkesimme? — kysyi vanhin ratsumiehistä.
— Tännepäin hevonen on juossut! — sanoi toinen. — Minä näin jäljet!Täällähän tietäjäkin asuu. Tutkikoon hän ruhtinasta!
— Laskekaa maahan hänen armonsa, mutta varovasti! Ettei veri tyrehdy!
— Herra auttakoon, — sanoivat palvelijat: — jo kolmannen kerran ruhtinas huokasee, ja pyörtyy taas! Ellei mylläri seisauta verenjuoksua, niin ei ruhtinas enää nouse ylös; veri vuotaa viimeiseen pisaraan! — Mutta, missä se kirottu noita on? Tuokaa hän joutusammin esiin!
Opritshnikit alkoivat paukuttaa myllyn ovea. Kauan saivat he odottaa vastausta. Viimein kuului puodista yskiminen; avatusta ikkunan reijästä pisti esiin myllärin pää.
— Kenen Jumala toi tähän aikaan? sanoi vanhus, yskien kovasti, niin että sydän tärähteli.
— Tule ulos, noita, suoriu pikemmin, veri vuotaa kuiviin! Bojari, ruhtinas Vjasemski, on haavoitettu!
— Mikä bojari? — vanhus kysyi, ikäänkuin ei olisi kuullut.
— Voi sinua pöllö! Vielä kysyt: kuka? Lyökää maahan ovet, miehet!
— Älkää toki, ystävät! Minä tulen, miksi särkeä? kyliä tulen!
— Ahaa, kuulitko, pölkkypää!
— Älä suutu isäseni, mylläri sanoi, laahustaen ulos: — pyydän anteeksi, veikkonen, korvani on lukossa, en kuule kerrasta! Eihän se ole synti: kun te aloitte kolistaa ovelle ja seinille, veikkoset, pelästyin ja ajattelin: Herra varjele, näinköhän tulee rosvoja! Tuollahan on niiden murroksia ja luolia, ystäväiseni! Pelko sydämmessä asut metsässä, usein ajatellen, mitä, Jumala armahda, sattuu.
— No, kyllä jo lörpöttelit! Katsopas tänne: veri näet, vuotaa, voitko sitä pidättää?
— Katsotaan, veikkoset! Herra armahda! Kuka on lyönyt häntä? Olispa sattunut puolentuumaa alemmaksi, niin olispa sattunut aivoihin! Jumala varjele häntä! Vaan, mitä tässä? Olkapäähän sattui melkein luuhun asti! Äh, nähtävästi ovela miekkailija — kuka löi hänen armoansa!
— Voiko pidättää verta, ukko?
— Vaikea on, veliseni, vaikea. Miekka on ollut loihdittu!
— Loihdittu? Kuulitteko, miehet? minä sanoin: loihdittu. Kuinka hän muuten olisi voinut haavoittaa seitsemästä kohdasta!
— Niin, niin! — virkkoivat opritshnikit: varmaan loihdittu; miten muuten Serebrjani olisi seitsemästä kohdasta haavoittanut!
Mylläri kuuli ja otti kaikki huomioon.
— Kas, kuinka hurme valuu! — hän pitkitti: — no, miten sen seisattaa? Ellei miekka olisi ollut loihdittu, niin ehkä olisi voinut pysäyttää, vaan nyt… Se ehkä on nytkin kuitenkin mahdollista, vaan minä pelkään. Kun alan lukea loitsuja, niin kieleni kangistuu!
— Kangistuu! — opritshnikki sanoi eräälle palvelijalle: anna tänne kukkaro, jossa on Morosovin kolikoita. — Siinä on sinulle, ukko, kourallinen kultaa. Jos pidätät veren, annan vielä kourallisen; jollet — niin otan sinusta hengen.
— Kiitoksia, isäkulta, kiitoksia! Palkitkoon sinua Jumala ja kaikki pyhät. Mitäs tehdä muuta, veikkoseni, kuin koetetaan, panen vaikka pääni alttiiksi. Poistukaa, veliseni, — se toimi pelkää silmiä!
Opritshnikit poistuivat. Mylläri kurottiihe Vjasemskin yli, sitoi hänen haavansa ja luettuaan "isä meidän," pani hän kätensä ruhtinaan päälle ja alkoi loihtia:
"Ajoi vanha mies, hällä oli hevonen mustanruskea, kilvassa pitkin maanteitä ja etäisissä paikoissa. Sinä hurme-emo, väkevä, väkevä ruumiissa, seisahdu, käänny takaisin. Vanha mies sinua sulkee — suojaan sinua säälii. Kun vettä ei olisi puuttunut hänen ratsultansa, niin ei sinua hurme-emo olisi ollut. Koko maa, yksi perhe, tottele minua! Sanani on voimakas!"
— Lähestykää, isäkullat! — mylläri sanoi, — lähestykää pelotta; veri pisättyi, ruhtinas tulee henkiin; mutta minä voin huonosti … kylläpä tiesin, — kieleni jäykistyy!
Opritshnikit kokoontuivat ruhtinaan ympäri. Kuu valaisi hänen kasvojansa, jotka olivat kalman kalpeat, vaan veri ei enää vuotanut haavoista.
— Tosiaankin on veri seisahtunut! Ukkopas ei häväissytkään itseään!
— Tuoss' on sulle kultaa! sanoi vanhin opritshnikeista. — Vaan tässä ei vielä kaikki. Kuulepas, vanhus. Me tiedämme jäljistä, että tätä tietä on juossut ruhtinaan hevonen, ja ehkäpä oli sen seljässä bojaritarkin. Jos sinä ne näit, niin sano!
Mylläri räpytteli silmiään, ikäänkuin ei mitään olisi ymmärtänyt.
— Näitkö sinä ratsua ja bojaritarta?
Ukko oli kahden vaiheilla, sanoisiko vai ei? Mutta samassa hän mietti näin:
Jos Vjasemski olisi terve, niin peitellä häneltä bojaritarta olisi enemmän kuin vaarallista oli miten hyvänsä. Mutta paraneeko Vjasemski eli ei — Jumala sen tiesi! Vaan Morosov ei jätä hyvää työtä palkitsematta. Eikä Serebrjanikaan anna bojaritarta häväistä, koska niin löylytti ruhtinasta. Eihän, mylläri ajatteli, Vjasemski nyt voi mitään minulle, vaan Serebrjani ja Morosov kumpikin kiittävät minua, jos pelastan bojarittaren.
Tämä poisti hänen epäilyksensä.
— En ole nähnyt näkemällä, enkä kuullut, veikkoseni! — hän sanoi: — enkä tiedä mistä ratsusta, mistä bojarittaresta te puhutte!
— Ellet vaan, ukko, valehtelisi!
— Tulkoon minulle kirous, en tahdo nähdä taivaan valtakuntaa! Lyököön salama minut, jos mitään tiedän hevosesta, tai bojarittaresta!
— Annas pärettä, katsotaan, näkyykö hiekassa jälkiä!
— Ei ansaitse katsoa, — sanoi eräs opritshnikki. — jospa olisikin jälkiä, niin niitähän on omat hevosemme tehneet. Nyt emme mitään näe!
— Olkoon niin, Aukase, ukko, puoti, että ruhtinas viedään sinne!
— Heti, veliseni. Oh minä olen vanha, muuten olisin juossut majataloon ja tuonut teille olutta ja hyviä viiniä!
— Eikö ole kotona?
— Ei, veikkoset. Mitäpä minulla, kehnolla! Ei viiniä, eikä ruokaa, eikä hevosillenne rehuja. Vaan majatalossa, siellä on kaikkia. Siellä on viiniä sellaista, joka kelpaa vaikka tsaarin pöytään. Ahdasta on teillä minun luonani, hyvät herrat, eikä ole mitään suuhunkaan pantavaa; ja tehän olette sotilaita ja olette ilman illallista! Ratsunne nyhtävät ruohoa… Se on vaan paha, että ruoho tässä on sellaista … kun kerran hevonen syö kylläkseen, niin jo alkaa tukehduttua, sellainen se! Horjuu, horjuu; ja viimein pakahtuu.
— Piru sinut nylkeköön, sinä vanha ruoja! Tahdotko sinä, että hevosemme pakahtuisivat?
— Varjele Jumala, veljet rakkaat! Hevoset voidaan sitoa, ett'eivät söisi ruohoa; yhden yön kyllä tulevat toimeen. Vaan teitä, hyvät herrat, pyydän nöyrimmästi, kunnioittakaa minun puotiani; ei siinä ole heiniä, eikä olkia, vaan paljas maa. Täällä ei ole niinkuin majatalossa. Vaan kun panette levolle, niin muistakaa lukea iltarukous yön kauhuja vastaan … täällä on vähän epäsiistiä!
— Voi, sinua lemmon ruoja! Mene hiiteen puotinesi. Vai niin aijot kestitä! Pojat, ajakaamme majataloon. Pitkäkö sinne on täältä, ukko?
— Lähellä on, veikkoseni, lähellä. Tästä menee polku; kun saavutte maantielle, niin käännytte vasemmalle, ajatte noin virstan verran — niin tulette majataloon!
— Me lähdemme! — sanoivat opritshnikit.
Vjasemski oli yhä vielä tainnoksissa. Palvelijat nostivat hänet paarille ja alkoivat kantaa varovasti. Opritshnikit istuivat hevosen selkään ja ajoivat jäljestä.
Tuskin oli joukko poistunut, eikä enää kuulunut metsässä ihmisääntä, niin ukko avasi myllyn oven.
— Bojaritar! Ne lähtivät tiehensä — Ole hyvä ja tule puotiin. Voi sinua hempuseni, miten piilit! Tule, joutseneiseni, puotiin! Siellä on sinun parempi.
Hän levitti pehmeätä sammalta puodin nurkkaan, sytytti valkean, sekä asetti Jelenan eteen puukupin mesikakkuineen ja leipineen.
— Syö virkistykseksesi, bojaritar! — hän sanoi, syvään kumartaen. —Heti tuon sinulle viiniä.
Juostuaan vielä kerran myllyyn, hän toi sieltä suuren pullon ja savimaljan.
— Onneksesi, bojaritar!
Ukko, niinkuin isäntä ainakin, ensinnä tyhjensi maljan. Viini saatti hänen iloiseksi.
— Ryyppää, bojaritar! — hän sanoi, nyt ei sinun tarvitse mitään peljätä! He etsivät majataloa. Löytävät tai ei, vaan tänne eivät palaa: en semmoiselle tielle heitä lähettänyt, ha, ha, ha! Vaan mitä sinä, bojaritar, mikset maista viiniä? Vaan äläpäs maistakaan! Tämä onkin huonoa. Sylje siihen. Minä tuon sinulle toista!
Mylläri juoksi taas myllyyn, ja palasi, tuoden tällä kerralla puuleilin kainalossaan ja hopeisen maljan kädessään.
— Tässä on viiniä, joka kelpaa! — hän sanoi, kallistaen leiliä maljaa kohden. — Onneksesi, bojaritar! Tätä viiniä ja tämän maljan antoi minulle eräs hyvä mies … hänen nimensä on Persten … ha, ha! Täällä metsässä elelee monta hyvää ihmistä: kaikki he ovat minun kanssani ystävyydessä! Syö, bojaritar! Miks'et syö mesikakkuja? Ei nämät ole huonoja. Tällaisia mesikakkuja ei tapaa sadan virstan päässäkään. Miksi siis ei nämät ole huonoja? Siksi, että minä ymmärrän mehiläishoitoa paremmin kuin kukaan muu. En ole semmoinen kuin muut! Minä heitän joka vuosi parhaimman mehiläiskeon suohon vedenhaltijalle: tuossa on sinulle, ukko, syö: ha, ha! Ja hän, bojaritar, Jumala häntä varjelkoon, pitää vaarilla minun mesipatsastani. Häneltäpä saan mehiläitä. Kun hän oli ajanut hevosen kelvottomaksi, niin hän heitti sen lammikkoon ja siitäkös mehiläisiä sikisi; mutta kalatpa hävisivät, vaan niiden sijasta saatiin mehiläisiä… Voi, bojaritar! vähän syöt, vähän juot! Vaan äläpäs huoli, enkö saa sinua viiniä juomaan… Kuule, bojaritar! Hänen onneksensa … ha, ha! Ruhtinaan … ruhtinaan onneksi, ei tämän, vaan Serebrjanin! Suokoon Jumala hänelle terveyttä; katsopas, miten hutki tuota, niin tuota Vjasemskia! Vaan bojari Drushina Andrejitsh, ha, ha! Hänen onnekseen, bojaritar! Pari päivää asut minun turvissani, vaan sitten saat mennä, mihin mieli tekee: vaikka Drushina Andrejitshin tai Serebrjanin luo … mitä se minuun kuuluu? Onneksesi!
Kummallisen kolkoilta tuntui Jelenasta nuot juopuneen myllärin sanat. Hänen salaisimmat mietteensä näyttivät olevan myllärille tuttuja: hän näytti voivan tunkeutua hänen sydämmeensä. Päre, joka oli pistetty seinän rakoon, valaisi hänen ryppyisiä kasvojaan kirkkaalla valolla; hänen harmaat silmänsä olivat humalan hämmentämät, vaan kuitenkin katselivat hyvin tarkasti Jelenaa. Hänestä tuntui taas hirvittävältä, hän alkoi ääneen rukoilla.
— Ha, ha! mylläri sanoi — rukoile vaan, rukoile, bojaritar, sitä en pelkää… Et sinä minua rukouksella säikäytä, et sinä minua suitsutuksella polta … kyllä minäkin osaan loihtia… En minä ole mikään semmoinen ja tämmöinen … minut tuntee vedenhaltija, metsänhaltija … minut tuntevat myöskin vedenneidot … ja noidat … ja tontut … kaikki tuntevat minut … minut … niin minut… Tahdotko, että kutsun heitä? Shikalu! Likalu!
— Herra Jumala! — Jelena vaikeroi.
— Shikalu! Likalu! Mitä? Eikö tule? Odota, kyllä tulevat! Ptruu, ptruu!
Ukko nousi seisomaan ja, hoiperrellen sekä hyppien, meni ulos puodista. Jelena säikähdyksissään sulki oven hänen jäljestään. Kauvan mylläri lörpötteli oven takana itsekseen.
— Kaikki minut tuntevat! — hän toisteli pöyhkeällä, vaan sekavalla äänellään: — metsänukko … vedenukko … ja tontut … noidat… En ole mikään semmoinen ja tämmöinen! … minut tuntevat kaikki! Ptruu, ptruu!
Kuului kuinka ukko hyppi ja polki jalkaa. Vaan pian äänensä alkoi heiketä; hän nukkui maahan; ja kohta kuului hänen kuorsaamisensa, joka kaiken yötä säesti myllyn pyörän kolinaa.
XVIII Luku.
Vanha tuttu.
Seuraavana päivänä Morosovin talon häviöstä ratsasti eräs elähtäneempi sotilas mustalla hevosella synkässä metsässä. Vähän väliä hän otti lakin päästään ja kuulteli jotakin.
— Hiljaa, Galka, äläpäs päristele, — hän sanoi, taputellen sen pyöreätä kaulaa: — kuinka olet raju, ettei voi mitään kuulla! Voi noita rotkoja, en vähintäkään tunne paikkoja! Kaikkialla lehmuksia ja pähkinäpuita! Vaan kun ennen kuljettiin, niin kaikki tulivat tervalta.
Ja ratsastaja pitkitti matkaansa.
— Seiso, Galka! — hän sanoi äkkiä, vetäen ohjaksista! — luulenpa taas kuulevani jotakin! No, seisopas hiljaa, mikä sinua riivaa! Tosiaankin kuulen jotakin. Ei lehtikään näin kahaja, eikö se ole myllyn ratas! On kuin onkin se mylly, missä tahansa. Seisopas nyt toki! Nyt et pääse minusta, sinä vintiö!
Ja Miheitsh, ikäänkuin peljäten tieltä eksyvänsä, antoi mennä täyttä ravia ääntä kohden.
— No, Jumalan kiitos, — hän sanoi, kun puiden välistä alkoi siintää sammaltunut rakennus pyörivine rattaineen: — saavutinpa viimeinkin; olinpa melkein menehtyä: milloin melua edessä, milloin takana, mitään et selittänyt! Tuossa on mylly! Tuota toista puolta kuljimme bojarin kanssa silloin, kuin rosvot olivat oppaina. Mutta mitä? Silloin oli ratas oikealla, vaan nyt vasemmalla; silloin oli puodin ikkuna myllyyn ja ovi metsään päin, vaan nyt on ikkuna metsään ja ovi myllyyn päin! Lempo ties, onko tämä sama mylly! Siltä se kuitenkin näyttää! Enhän minä turhaan tätä kierrellyt koko päivää; enpä olisi muuten tänne ajanut, mutta kun on kysymys bojarin pelastuksesta!
Miheitsh astui alas hevosen seljästä, sitoi sen puuhun, ja lähestyi myllyä jonkunlainen pelko sydämessä, ja alkoi koputtaa ovea.
— Isäntä, kuule isäntä!
Ei kukaan vastannut.
— Isäntä, isäntä kuule!
Miheitsh koetti temmata auki ovea; se oli lukittu.
"Mitä hän, hiisi vieköön, makaako vai onko kätkeytynyt?" Miheitsh ajatteli ja alkoi kaikin voimin kolistaa ovea sekä käsin että jaloin. Ei kuulunut vastausta. Miheitsh alkoi tulistua.
— Kuule, sinä rahjus! — tule ulos, muuten pistän hökkelisi tuleen.
Alkoi kuulua yskimistä, ja oven yläpuolella olevasta pienestä aukosta näyttihe valkoinen parta ja ryppyjen uurtamat kasvot, joiden keskeltä välkkyi kaksi vaaleanharmaan väristä silmää.
Miheitshistä ei tuntunut oikein hauskalta myllärin läsnäollessa.
— Terve, isäntä! — hän sanoi mielistelevällä äänellä.
— Jumala olkoon kanssasi! — mylläri vastasi, mitä sinä haluat, hyvä ystävä?
— Etkö tunne minua, isäntä? Olinhan minä sinun luonasi yötä bojarin kanssa.
— Ruhtinaanko? Miks'en tuntisi? Tunsin kyllä! Miten, isäseni, sinutJumala toi?
— Mutta miksi sinä, isäntä, tunget pääsi, kuten hyyppä, puunonteloon!Päästä minua sisään, tai tule itse ulos; näin ei ole mukava puhella!
— Odota, isäseni, annas kun hiukan karistan jyviä lisäksi, sitten tulen kohta ulos luoksesi!
"Vai niin", — Miheitsh ajatteli: — "jospa näkisin, miten sinä, hiiden kummi, karistat jyviä! Luulen, että jauhat juutalaisten luita noita-akoille! Eihän tässä voi kuljettaakaan, tämmöisessä erämaassa, ja pyörätkin ovat sammaltuneet!"
— Kas niin, isäseni, nyt tulin luoksesi, mylläri sanoi, sulkien tarkasti oven jälkeensä.
— Vihdoinkin tulit! Oletpa sinä varovainen, isäntä!
— Enhän minä, kummikulta, asu missään ihmisten joukossa täällä, vaan — metsässä! Ei sovi kaikille aukaista: onko onnettomuus kaukana! Näkee kyllä, että on ihminen, mutta mistä tietää, onko hänellä takkinsa alla pyhitetty leipä, vai mukulakivi!
"Vai niin, velikulta!" Miheitsh ajatteli: "teeskentelee pelkäävänsä rosvoja, vaan, minä luulen, ettei ole sitä metsänpeikkoa, jonka kanssa hän ei olisi lapsia ristinnyt!"
— Mitä, isäseni, sinulla nyt sitten on minulle asiaa? Kerro, ja minä kuulen!
— No, mitäkö isäntä: tapahtuipa onnettomuus pahempi kuin kuolema; kirotut opritshnikit ryöväsivät herrani ja veivät slobodaan suureen linnaan; hän istuu nyt, ehkä, tyrmässä, murhe mielessä, tuska sydämessä; ja mistä syystä — sen Jumala yksin tietää; ei hän tehnyt pahaa tsaaria eikä Jumalaa vastaan; piti vaan oikeuden puolta, taisteli Morosovin ja hänen bojarittarensa puolesta, kun ne petoksella, kesken pitoja, hyökkäsivät talon kimppuun ja hävittivät sen perinpohjin.
Myllärin kasvot tekeytyivät kummallisiksi.
— Oh, vai niin! hän sanoi: — ikävä on, ystävä; ikävä on ystävä; ikävä on ruutanan uida rauhattomuudessa. Ikävä on ruutanan istua pimeässä vankilassa; ikävä on Morosovin olla ilman nuorta vaimoansa; vielä pahempi on Vjasemskin elää toisen vaimon kanssa!
Miheitsh ihmetteli.
— Sinä siis tiedät, että Vjasemski on ryöstänyt Morosovin vaimon? En minä ole siitä sinulle mitään sanonut.
— Voi, kummiseni, ei sitä ainoastaan tiedetä, mitä sanotaan; kun joskus kaukana metsässä kolistellaan, niin läheltä kuuluu kaiku; kun pyörän alta on loppunut vesi, tulee kuivuus sadankin virstan päässä, ja myös viljasta suuri puute, vaan, veikkonen, ukko, elä ääneti; kuule, kuinka ruoho kasvaa, ja kätke varaksesi.
— Miten luulet, isäntä, näinköhän voisi auttaa bojaritarta? Minä olen sitä arvellut ja tuumaillut pääni täyteen, vaan en ole mitään keksinyt. Lähden puhumaan hyvälle ihmiselle ja kysymään neuvoa. Ja, myöntää täytyy, että tuo nuori mies kovasti tuumaili neuvoessaan meitä sinun luoksesi. Hän sanoi silloin minulle: Jos minua bojari tarvitsee, lähettäköön sanan myllyyn ja kysyttäköön ukolta missä Vanjuha Persten oleskelee, ja silloin minä olen, hän sanoi, mielelläni tekevä bojarille palvelusta; hänen edestään minä panen vaikka henkeni, hän sanoi. No, nyt tulin, isäntä; osota laupeutta ja ilmoita, miten ruhtinaan voisi pelastaa. Jos sen teet, — niin ei sinua ruhtinas Nikita Romanitsh koskaan unohda, ja minäkin, murhemielinen, olen aina oleva sinun palvelijasi.
"Saisit mennä maan läpi, susi syököön! — Miheitsh lisäsi arvelevaisesti: — jonkun pitäisi käydä terveisillä hänen luonansa!"
— Isäseni, miks'ei sovi masentaa surua? Ikävä asia puhuakin, vaan koukullahan hiiliäkin kohennetaan, ja välistä tapahtuu, että jyvä kokonaisena myllynkiven silmästä hypähtää: kaikki käy, kuten kullekin on sallittu!
— Niin se on, isäntä, kun kova tulee niin kukkokin munii; vaan onnettomuudekseen kovakuoriainenkin seinään lentää; vaan sitä sinulta kysyn, sano nyt mitä oikeastaan on tehtävä?
Mylläri katsoi maahan, ja oli, ikäänkuin kuuntelisi rattaan kolinaa.
Kului joitakuita minuuttia. Ukko pudisti päätään, ja alkoi puhua, pitämättä Miheitshistä lukua:
"Kulkee, kulkee ratas ympäri; kun oli korkealla, niin tulee alas; kun oli alhaalla, niin tulee ylös — kuulen — kaukaa kirkonkellon äänen: hautajaisiinko kutsutaan, vai häihin; vaan ketä vihitään, ketä haudataan; ei voi kuulla, — vesi kohisee, ei näe paksun usman takaa.
"Korpit lentävät etäältä, kutsuen toinen toistaan rikkaihin pitoihin, tuota nokkasee, tuota hosuu, itsekään eivät huomaa sitä, lentävät vaan ja huutavat! Kirves on tahottu, pyöveli on valmis; juoksevat pitkin tammilautoja, lämpönen verivirta alkaa virrata; päät putoavat hartioista — vaan, ei tiedä, kenen."
Miheitshiä pelotti.
— Mitä sinä, ukkokulta, puhelet, vieläpä loihdit, ikäänkuin vainajan jälkeen?
Mylläri ei ollut kuulevinaan Miheitshiä. Hän ei enää puhunut mitään, vaan ainoastaan sopotti itsekseen. Hänen huulensa höpisivät kuulumattomasti, ja harmaat silmänsä katselivat raukeina, ikäänkuin eivät näkisi mitään.
— Ukkoseni, kuule ukko! — ja Miheitsh nykäsi häntä hihasta:
— No? — mylläri äännähti kääntyen Miheitshin puoleen, ollen aivan huomaamaton.
— Mitä sinä laskettelet ukkoseni?
— Oh, kummiseni! Paljon kuullaan, paljon sanotaan, Mene nyt tiehesi tämän männyn ohi. Mene yhä suoraan; paljo tulee sinua vastaan käännepaikkoja sekä oikealle että vasemmalle, vaan mene sinä vaan suoraan eteenpäin; kuljet noin viisi virstaa — siinäpä tulet pienelle tuvalle; siinä tupasessa ei ole elävätä olentoa. Odota siellä yöhön asti, silloin sinne tulee hyviä ihmisiä — niiltä saat enemmän kuulla. Vaan palaa sitten samaa tietä takaisin tänne, — sinulla tulee olemaan työtä: kasuaari lensi loukkuun; viet sen Dalmatin tsaarille, lunnaat pannaan kahtia!
Ja odottamatta vastausta, vanhus meni myllyyn ja sulki oven jälkeensä.
— Ukkoseni! — Miheitsh huudahti hänen jälkeensä, — sano nyt selvästi: mistä ihmisistä, mistä linnusta puhut?
Mutta mylläri ei vastannut mitään, eikä hän voinutkaan mitään kuulla, paitsi veden kohinaa ja rattaan jyskintää.
"Susi hänet syököön!" — Miheitsh ajatteli: — "mihin hän aikoi minut lähettää! Viiden virstan päässä on tupanen, odota siinä yöhön, vaan piru tiesi, kuka sinne tulee, enemmän saat kuulla. Lähettäisinpä sinut itsesi sinne, sinä vanha konna! Kylläpä antaisin sinulle, vaan bojarin tähden!… Katsotaan, miten asia lienee! Hyi! No, Galga, mitäs muuta, annas mennä tuonne hiiden mökkiä etsimään!" Ja, istuen hevosen selkään, Miheitsh vihelsi, ja antoi mennä myllärin osottamaan suuntaan.
XIX Luku.
Venäjän mies muistaa hyvän.
Oli jo myöhäinen, kun Miheitsh näki varjossa olevan mustan ja savuttuneen mökin, joka oli enemmän puoleksi mädänneen tatin, kuin ihmisasunnon näköinen. Aurinko oli jo laskenut. Sumun juovat liitelivät korkean ruohikon yllä, vähäisellä avonaisella kentällä. Oli suloista ja tuoksuvaa. Linnut taukosivat visertämästä; ainoastaan joku silloin tällöin alkoi laulaa univirttään ja, sen lopetettuaan, ryöpsähti oksalle. Vähitellen nekin vaikenivat ja yleisen hiljaisuuden vallitessa kuului ainoastaan heikko, näkymättömän puron lorina, ja välistä yökön suhina.
— Kas, minne tultiin! — Miheitsh sanoi, katsahtaen ympärilleen: — ja todellakin, täällä ei ole yhtään elävätä sielua! Odotanko, ja katson, millainen tulee, mikäpä neuvoksi? Mutta, jos, Jumala armahda, tulee joku sellainen, että … hyi! Olisinpa näyttänyt tuolle myllärille, jollei olisi bojaria pelastettava.