— Eläköön Venäjän maa! — lausui hän hiljaan ja kumarrettuaan joka sivulle, istautui taas paikalleen, sanaakaan lisäämättä.
Godunov pyysi atamanin kertomaan oloistansa Siperiassa, ja Koltso, itsestänsä mainitsematta, alkoi innolla kertoa Jermakin erinomaisesta voimasta ja urhoollisuudesta, hänen ankarasta oikeamielisyydestänsä ja kristillisestä hyvyydestänsä, jolla hän aina kohteli voitetuita.
— Tuolla hyvyydellänsä, — päätti Koltso, — otti Jermak Timofejevitsh enemmän kun miekallansa. Kun valloitimme minkä kaupungin tahi linnoituksen hyväänsä, hyväilee hän kaikkia asukkaita siellä ja vieläpä antaa heille lahjojakin. Mutta kun otimme Mametkulan, niin hän ei tiennyt miten häntä kunnioittaa; otti omilta hartioiltaan turkin ja puki sen tsarevitshin yli. Ja kävi sanoma koko sen maan ympäri Jermakista, ettei ole vaikeata antautua hänen valtaansa, ja joukko ruhtinaita tuli itse hänen luoksensa ja toivat veron. Iloinen oli meillä elämä Siperiassa, — jatkoi atamani; — yhtä vain minä kaipasin, ettei meidän kanssamme ollut ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani, hänelle olisi ollut mieluista ja meillä olisi ollut hänen kanssansa parempi. Sinä, Boris Fedorovitsh, olit, luultavasti hänen kanssansa ystävyydessä. Suo nyt juoda hänen muistoksensa!
— Suokoon Jumala hänelle ijankaikkisen elämän! — sanoi huoaten Godunov, joka ei pelännyt näyttää myötätuntoisuuttansa miestä kohtaan, jota vieraansa niin arvosteli: — olkoon hänelle ijankaikkinen elämä! — toisti hän täyttäen pikarin! — usein minä häntä muistan!
— Ikuiseksi muistoksensa! — Koltso lausui, ja tyhjennettyään pikarin, painoi hän päänsä alas, ajatuksiinsa vaipuneena.
Kauvan vielä keskusteltiin pöydän ääressä, mutta kun päivällinen loppui, ei Godunov sittenkään päästänyt ketään kotiin, vaan pyysi jokaista ensin lepäämään, ja sitten viettämään hänen kanssansa koko päivän. Kestitsemiset seurasivat toinen toistansa, puhe jatkoi puhetta, ja vasta myöhään illalla, kun ratsastavat yövartijat jo olivat muutamia kertoja ajaneet katuja pitkin, huutaen, että valkeat ja lyhdyt sammutettaisiin, lähtivät vieraat pois ihastuneina Godunovin vieraanvaraisuudesta.
Enemmän kun kolme vuosisataa on kulunut tässä kerrottujen tapahtumien jälkeen, ja vähän muistoja on jäänyt Venäjälle siitä ajasta. Kansan keskellä kulkee vielä kertomuksia julman tsaarin kunniasta, komeudesta ja hirmuisuudesta, siellä täällä lauletaan vielä tsarevitshin kuolemantuomiosta, tatarien hyökkäyksestä Moskovaan, Jermak Timofejevitshin Siperian valloittamisesta, ja hänen muotokuviansa, jotka luultavasti eivät ole hänen näköisiänsä, vielä nytkin voi tavata kaikissa siperialaisissa pirteissä; mutta noissa muinaistaruissa, lauluissa ja kertomuksissa on totuus sekoitettu satuun ja ne antavat tositapauksille epämääräisiä piirteitä, näyttäen niitä ikäänkuin läpi usvan ja sallien mielikuvituksen vapaasti muodostella noita epäselviä kuvia.
Todenmukaisemmin kertoo meille tuon ajan ulkonaisesta puolesta muutamat jälelle jääneet rakennukset, kuten Vasili Pyhän kirkko, jonka kirjavat huiput ja koristetut tornit voivat antaa käsitystä Iivanan palatsin eriskummallisesta rakennustavasta Aleksandrovin slobodassa, ja Trifon Naprudnin kirkko, Butirskin ja Krestovskin tulliporttien välillä, jonka haukankesyttäjä Trifon rakennutti, lupauksensa mukaan, ja jossa nytkin vielä näkyy pyhimyksen kuva, istuen Valkosella hevosella, jahtihaukka kädellänsä.
Aleksandrovin sloboda, tsaari Vasiljevitshin sieltä lähdettyä seisoi unohdettuna, ikäänkuin hänen vihansa synkkänä muistopatsaana ja elähytettiin vain ainoan kerran, ja senkin lyhyeksi ajaksi. Petturien hallituksen levottomina aikoina, nuori sotapäällikkö, ruhtinas Mihail Vasiljevitsh Skopin-Shuiskij, liitossa ruotsalaisen kenralin De la Gardien kanssa, kokosi sotavoimansa sen vahvojen muurien sisään ja pakoitti sieltä puolalaisen sotapäällikön Sapegin lakkauttamaan Sroitsko-Sergiefskin luostarin pitkällisen piirityksen.
Jälestäpäin, — kertoo muinaistaru, — eräänä kovana talvena, Tammikuussa, kohosi asukkaiden kauhuksi Aleksandrovskin slobodan yli musta pilvi, laskeutui aivan palatsin kohdalle ja iski siihen ukkosen jyrinällä, josta tornit syttyivät tuleen ja koko sloboda muuttui tuhaksi. Komeuden, irstaisuuden, murhien ja pilkallisen jumalanpalveluksen pesästä ei jäänyt jälkeäkään.
Ja auttakoon Jumala meitäkin poistamaan sydämistämme tuon julman ajan viimeiset jäljet, jonka vaikutus ikäänkuin perintötauti vielä kauan kulki elämässämme sukupolvesta sukupolveen. Antakaamme anteeksi tsaari Iivanan syntiselle haamulle, sillä ei hän yksin kanna edesvastausta hallituksestaan; ei hän yksiä keksinyt väkivaltaansa, kiduttamisia, mestauksia ja panettelemisia, jotka olivat tulleet velvollisuudeksi ja tavaksi. Nuo kauhistuttavat ilmestykset olivat edellä käypien vuosien valmistamat ja kansa, joka oli langennut niin syvään, että taisi inhotta katsoa niitä, oli itse luonut ja muodostanut Iivanan, samaten kuin orjalliset roomalaiset, lankeemuksensa aikoina, loivat Tiberiukset, Nerot ja Kaligulat.
Semmoiset henkilöt, kun Vasili Pyhä, ruhtinas Repnin, Morosov ja Serebrjani, ilmestyvät usein, ikäänkuin kirkkaat tähdet meidän Venäjän maan synkällä taivaalla, mutta, kuten itse tähdilläkin ei heillä ollut voimaa poistaa pimeyttä, sillä he loistivat erikseen, eivätkä olleet yhteisen mielialan ylläpitämät. Antakaamme anteeksi Iivana Vasiljevitshin syntiselle haamulle, mutta muistakaamme rakkaudella niitä, jotka, ehkä ollen riippuvat hänestä, kuitenkin seisoivat totuudessa, sillä vaikea on olla lankeamatta semmoiseen aikaan, jolloin kaikki käsitteet ovat turmeltuneet, jolloin kavaluus pidetään hyveenä, pettäminen on lainmukaista, mutta itse rehellisyys ja ihmisarvo luetaan velvollisuuden rikkomiseksi! Rauha teidän tomullenne jalot henkilöt! Uhraten itsenne aikakauden vaatimukselle, näitte hirmuvaltiaassa Jumalan vihan ilmestyksen ja kannoitte sen kärsivällisesti; te astuitte suoraa tietä, pelkäämättä maanpakolaisuutta, kuolemaa ja elämänne ei turhaan kulunut, sillä ei mikään maailmassa mene turhaan, vaan jokainen teko, sana ja ajatus kasvaa kuin puu; ja paljon hyvää ja pahaa, joka, ikäänkuin käsittämätön ilmestys, on vielä nytkin venäläisessä elämässä, piiloittaa juurensa muinaisuuden synkkään syvyyteen.
[1] Venäläinen ylimys. Suoment.
[2] Naisen nimi.
[3] Muinoin maaherra.
[4] Kuleksivia, uskonnollisista haaveiluista heikkomielisiksi tulleita henkilöitä, joita kansa kunnioittaa, nimittäen heitä myöskin "autuaiksi".
[5] Päähine, jota vaimot Venäjällä käyttävät.
[6] Juhla, joka vietetään seitsemäntenä päivänä pääsiäisestä.
[7] Suuri kylä maantien varrella, kauppala, esikaupunki.
[8] Ensiluokan luostari.
[9] Gudok, kolmikielinen viulu: volinka, säkkipilli; balalaika, venäläinen kantele.
[10] Eräs harpunlaji.
[11] Venäläinen historiankirjoittaja Karamsin.
[12] Perintöruhtinas.
[13] Hevoskarja.
[14] Venäläisten naisten käyttämä ihokas.
[15] Argamak, villi hevonen (Kabardiassa).
[16] Venäläisissä taruissa mainittu, ylen väkevä sankari.
[17] Päällikkö.
[18] Hame venäläisillä naisilla.
[19] Venäjän tuuma.
[20] Nim. tehdä ristinmerkkiä. Suoment.
[21] Kymmenen kopeekkaa.
[22] Jossa Herran ehtoollisen tavarat säilytetään.
[23] Kaksi pikkulaista Neitsyt Marian kuvaa, joita muutamat papit kantavat kaulassaan.
[24] 1 p. Lokak.
[25] Venäläinen sananlasku.
[26] Venäl. sananlasku.
[27] Venäl. naisen nimi.
[28] Rajapäällikkö muinaisilla tsaareilla.
[29] Satulan alla olevat koristetut peitteet.
[30] Muinaisaik. miehen puku hihoilla, ilman nappia.
[31] Lempinimi Venäjällä.
[32] Ven. naisten kansallispuku.
[33] Muutamia psalmia, joita laulaessa on lupa istua kirkossa.
[34] Kelloilla varustetut rummut.
[35] Suurimmat luostarit Venäjällä, nim. Troitskin, Kievin ja Aleksanteri Nevskin, kutsutaan lavraksi.
[36] Mursu = tatarilainen ruhtinas.
[37] Grivenik = kymmenen kopekkaa.
[38] Sananlasku.
[39] Sananparsi.
[40] Kuolleitten nimiluettelot, joiden edestä on sielumessuja pitäminen kirkoissa.
[41] Suuria lotjia.
[42] Kievin ruhtinaan Monomahin kruunu, jolla tsaarit kruunattiin.
[43] Aseenkantajat muinoin tsaareilla.
[44] Sananparsi.