"Ja mihin nyt ryhdymme?" kysyi Stoffel.
"Käskekää purkaa leiri heti. Marssimme Mortaraan, missä yhdymmeValkoisen Koiran komppaniaan, josta minun ei olisi pitänyt koskaanerota. Näytämme Carmagnolalle ja Montferratin ruhtinaille, mihinBellarion pystyy."
Siitä oli muuten Carmagnolalla tällä hetkellä jo pieni aavistus. Tieto Bellarionin karkaamisesta oli ennättänyt levitä ympäri koko Quinton, ja Carmagnolan luo etulinjoille oli sitäpaitsi saapunut haavoittunut vartiosotilas ja puolialaston pappi, jotka antoivat hänelle yksityiskohtaisen selonteon tapahtumasta. He olivat etsineet häntä hyvän aikaa, mutta vielä pitemmän ajan tarvitsi hän keksiäkseen, mihin hänen nyt oli ryhdyttävä. Lopulta hän päätteli, että Bellarion oli lähtenyt Stoffelin luo. Kädenkäänteessä sai hän koolle upseerinsa ja tuokiota myöhemmin marssi armeija kokonaisuudessaan sveitsiläisleiriä kohti. Tultiin kuitenkin liian myöhään. Sveitsiläiset eivät olleet aikailleet edes senvertaa, että olisivat purkaneet leirinsä, vaan olivat jättäneet sen silleen ja painuneet matkaan.
Carmagnola pyörsi takaisin Quintoon kertomaan ruhtinattarelle asiasta.Hän tapasi neidon istumassa yksinään asesalissa hirsivalkean ääressä.
"On aivan selvä, että hän on lähtenyt oman kondottansa luokse Mortaraan", selitti uljas päällikkö. "Mutta kun en tiennyt, mitä tietä hän oli kulkenut, en voinut lähteä ajamaan häntä takaa. Sitäpaitsi olisi takaa-ajo itsestään lopettanut piirityksen täällä."
Hän raivosi ja noitui, harppoen edestakaisin huoneessa ja moittien itseään siitä, ettei ollut ryhtynyt huolellisempiin varovaisuustoimenpiteisiin, kun kerran tiesi, kenen kanssa oli tekemisissä. Hän kirosi papin ja vartijan ja linnanpihalla maleksivat sotamiehet, jotka olivat antaneet Bellarionin poistua kaikessa rauhassa.
Neito tarkkasi häntä, havaiten, ettei hän tällä tavalla mekastaessaan ollut ensinkään ihailun arvoinen. Vastahakoisesti myönsi hän itselleen tyynen Bellarionin käyttäytyneen paljon miehekkäämmin. Hän huokasi. Olisipa Bellarion vain ollut rehellinen ja uskollinen, niin olisi hän ollut mitä loistavin sankari.
"Raivoamisesta ei ole apua, Carmagnola", sanoi hän lopulta hieman kirpeästi.
Tuskastunut Carmagnola pysähtyi. "Mistä suuttumukseni johtuu, madonna? Olenko minä menettänyt mitään? Ajanko minä omia etujani? Haa! Raivoan, koska näen edessäni kaikki ne vaikeudet, jotka nyt ovat kasaantuneet teidän tiellenne."
"Minun tielleni?"
"Niin. Ettekö ymmärrä, mitä tapahtuu? Luuletteko että tänä yönä olemme menettäneet vain Bellarionin ja muutaman sveitsiläisen? Ei. Mortaran armeija on suurimmalta osaltaan Bellarionin väkeä, Koiran komppanian miehiä. Totisesti soveltuva nimi tuolle joukolle! Ja ne, jotka kuuluvat toisiin osastoihin, palvelevat Bellarionille uskollisten päälliköitten alaisina. Nämä taas eivät tiedä mitään hänen kavalluksestaan. Hän on meitä paljon voimakkaampi tällä hetkellä, sillä hänen armeijansa vahvuus on liki neljätuhatta miestä."
Neito katsoi häneen säikähtyneenä. "Tarkoitatteko, että hän aikoo käydä kimppuumme?"
"Mitäs muuta sitten? Tunnen hänet jo tarpeeksi hyvin. Kautta pyhäin! Eipä hän olisi voinut saada parempaa tekosyytä." Hän menetti taas malttinsa. "Nyt hän voi murskata meidät ja kuitenkin puhdistautua herttuan silmissä. Ymmärrättekö jo, minkävuoksi en tahtonut antaa hänelle mitään mahdollisuutta välttää rangaistustaan?"
"Olemme siis hukassa, jos hän marssii tänne. Jäämme hänen ja setäni joukkojen väliin."
Carmagnola ei vielä tahtonut myöntää niin paljon. Hän naurahti harmistuneena.
"Noin vähänkö te luotatte minuun, Valeria? Rakkauteni teihin antaa minulle kyllä voimia kestää heitä vastaan. En heitä aseitani niin kauan kuin olen hengissä. Ryhdyn heti laatimaan suunnitelmia huomisaamua varten. Kirjoitan samalla herttualle, ilmoitan hänelle Bellarionin kavalluksesta ja pyydän apujoukkoja. Hän lähettää niitä varmasti. Filippo Maria ei salli kenenkään upseerinsa kapinoida." Hän naurahti rauhoittuneena ja luottavasti ja näytti jälleen uljaalta ja sankarilliselta loistavissa varuksissaan.
Neito ojensi hänelle kätensä. "Ystäväni, suokaa minulle anteeksi. En tahdo enää loukata teitä osoittamalla pelkoa."
Carmagnola tarttui hänen käteensä, veti hänet luokseen ja painoi hänet leveätä rintaansa vasten. "Tuo on sitä harvinaista rohkeutta, jota teissä ihailen niin suuresti, Valeria. Olette minun, oma ruhtinattareni! Jumala loi meidät toisiamme varten."
"Ei vielä", väitteli neito, hymyillen heikosti ja karttaen miehen hehkuvaa katsetta.
"Milloin sitten?" kysyi toinen kiihkeästi.
"Kun Theodore on ajettu pois Montferratista."
Carmagnola puristi hänet lujemmin syliinsä.
"Onko tuo lupaus, Valeria?"
"Lupaus?" kertasi neito ikäänkuin huumaantuneena. "Se mies, joka kukistaa Theodoren, saa minut, jos vain haluaa. Sen vannon."
XII luku.
Herra Carmagnola oli vetäytynyt muutamaan pieneen huoneeseen Quinton linnan alakerrassa laatiakseen kirjeen Hänen Korkeudelleen Milanon herttualle Filippo Marialle. Hän oli niin harvoin elämässään tarvinnut turvautua kirjeisiin, että hän yht'äkkiä havaitsi välttämättä tarvitsevansa sihteerin avukseen.
Ruhtinatar ja hänen veljensä, jotka juuri olivat palanneet sunnuntaimessusta — neljä päivää oli kulunut Bellarionin paosta — istuivat asesalissa keskustelemassa tilanteesta. Nuori markiisi oli monessa asiassa toista mieltä kuin neito, sillä hän oli pitänyt silmiään auki, eivätkä Carmagnolan suuret eleet tehonneet häneen ollenkaan.
Heidän luokseen ohjattiin tuokion kuluttua, edeltäkäsin ilmoittamatta, kaksi miestä. Toinen oli pieni ja vaatimattoman näköinen, toinen taas lihava ja punakka, kasvoillaan hyväntuulinen ilme. Mahtavan nenän kummallakin puolen vilkkuivat siniset silmät tuuheitten, mustien kulmakarvojen alla, ja kapea, harmaa hiusseppele ympäröi kiiltävän kaljua päätä.
Heidän ilmestymisensä sai sisarukset silmänräpäyksessä jaloilleen.
"Barbaresco!" huudahti neito ilahtuen ja ojentaen molemmat kätensä heitä kohti. "Ja Casella!"
"Ynnä", lisäsi Barbaresco vaappuessaan lähemmäksi, "ulkopuolella viisisataa karkuria Montferratista, sekä ghibellinejä että guelfejä, jotka olemme haalineet kokoon Piemontista ja Lombardiasta täydentämään suuren Bellarionin armeijaa ja auttamaan häntä Theodoren kukistamisessa."
He suutelivat ensin ruhtinattaren ja sitten markiisin kättä. "Herra markiisi", touhusi öykkäri Casella, "te olette kasvanut niin että olin tuskin tuntea teitä. Olemme uskollisia alamaisianne ja palvelijoitanne, kuten madonnakin tietää, ja olemme jo vuosikausia työskennelleet hyväksenne. Nyt aavistamme kuitenkin, että olemme pääsemässä päämääräämme. Theodore on vihdoinkin joutunut umpikujaan. Me autamme teitä antamaan hänelle armoniskun."
Ruhtinatar toivotti heidät sydämestään tervetulleiksi ja piti heidän saapumistaan hyvänä enteenä. Hän käski palvelijan tuoda viiniä ja heidän maistellessaan vahvasti maustettua juomaa, kertoi hän heille vaiheistaan ja tilanteesta tällä hetkellä.
Innostus laimeni hiukan. Bellarionin asenne muutti kokonaan heidän suunnitelmansa.
Barbaresco pullisti paksuja poskiaan ja tuijotti synkästi eteensä.
"Sanoitteko, että Bellarion on Theodoren apuri?"
"Meillä on todisteita siitä", vakuutti ruhtinatar ja kertoi hänelle kirjeestä. Kreivin hämmästys oli valtava. "Onko se teistä outoa?" kysyi neito. "Pitäisi teidänkin tietää, mikä hän on miehiään."
"Hm! Luulin kyllä sinä yönä, jona Spigno sai surmansa hänen kädestään, että hän oli vaarallinen vehkeilijä, mutta käsitin pikkuista myöhemmin, että hän oli menetellyt aivan oikein."
"Surmatessaan Spignon?" Neito kalpeni. Gian Giacomo kumartui eteenpäin kuunnellen innokkaasti. Tuokion äänettömyyden jälkeen Valeria naurahti suuttuneesta "Hän surmasi Spignon senvuoksi että Spigno oli minun ystäväni ja veljeni ystävä, kaikkien uskollisten ystäviemme johtaja."
Barbaresco ravisti mahtavaa päätään. "Hän surmasi Spignon, koska Spigno oli Theodoren urkkija."
"Mitä?"
Neidosta tuntui kuin olisi maailma hänen ympärillään luhistunut. "Hänen korvansa humisivat ja Barbarescon syvä, jylisevä ääni kuului kuin maan uumenista.
"Koko juttu oli niin yksinkertainen, niin päivänselvä. Jo sen seikan, että me löysimme hänet täysin pukeutuneena samasta ullakkokomerosta, jonne olimme teljenneet Bellarionin, olisi pitänyt ilmaista meille, mikä mies Spigno todellisuudessa oli. Miten hän oli joutunut ullakolle? Me emme saaneet todistetuksi, että Bellarion olisi harjoittanut urkintaa Theodoren hyväksi, mutta ellei Spignoa olisi ollut, olisi hänen kuitenkin käynyt hullusti. Yöllä lähti Spigno vapauttamaan Bellarionia, mutta paljasti itsensä juuri täten nuorukaiselle, joka heti surmasi hänet."
"Oletteko aivan varmat Spignon syyllisyydestä?" huohotti Valeria.
"Varmatko?" nauroi Casella. "Sinä yönä, jolloin päätimme paeta, kävimme ensin varmuuden vuoksi katsastamassa Spigno-vainajan asuntoa. Sieltä löysimme Theodorelle osoitetun kirjeen, joka oli lähetettävä perille siinä tapauksessa, että Spigno sattuisi kuolemaan tai katoamaan. Kirje sisälsi luettelon nimistämme ja selonteon kunkin osuudesta valtionhoitajaa vastaan tähdätyssä salaliitossa."
"Tämä kirje", huomautti Barbaresco, "oli tuon konnan keksintö siltä varalta, että saisimme hänet paljastetuksi. Emme olisi voineet hänelle mitään. Ah, hän oli ovela, tämä teidän paras ja uskollisin ystävänne, ja ellei Bellarionia olisi ollut…" Hän levitti kätensä ja nauroi. Neito ei kuunnellut. Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle ja kädet lepäsivät velttoina hänen sylissään.
"Se oli siis kaikki totta, totta!" Ääni oli murtunut. "Ja minä vain epäilin häntä… Oi, Jumalani! Hänet olisi teloitettu minun tieteni. Ja nyt…"
"Ja nyt", keskeytti hänen veljensä tuikeasti, "on sinun ja tuon kerskailevan hullun ansiota, että Bellarion on poissa ja ehkä jo matkalla tänne käydäkseen kimppuumme."
Samassa astui "kerskaileva hullu" huoneeseen, sormet musteessa ja hiukset pörröisinä. Hän oli kuullut markiisin viimeiset sanat ja pysähtyi mahtavana kynnykselle.
"Mitäs tämä on?" tiedusteli hän tärkeänä.
Gian Giacomo selitti hänelle, mistä oli kysymys, ja teki sen niin vihaisesti ja säälimättömästä että Carmagnola kuunnellessaan kalpeni ja punastui vuoroon. Vihdoin hän rohkaisihen ja kääriytyen arvokkuuteensa kuin viittaan, astui hän hitaasti lähemmäksi, huulillaan suvaitsevainen hymy.
"En tiedä mitään kaikesta siitä, mitä olette kertonut. Asia kaiketi on niinkuin sanotte. Se ei liikuta minua ollenkaan. Minä olen toiminut vain täällä ilmenneitten tosiseikkojen perusteella. On käynyt selville, että Bellarion on ollut kirjeenvaihdossa Theodoren kanssa. Sitäpaitsi aikoi hän lopettaa piirityksen, ja vihdoin karkasi hän, marssittaakseen joukkonsa teitä vastaan."
Hänen suurelliset eleensä vaikuttivat kieltämättä muihin paitsiValeriaan. Tämä virkkoi:
"Unohdatte, että vain uskoni hänen kaksinaamaisuuteensa aikaisemmin sai minut pitämään häntä syyllisenä tälläkin kertaa."
"Entä kirje?" Carmagnolassa alkoi huomata kärsimättömyyden oireita.
"Missä, Herran nimessä, tuo kirje on?" murahti Barbaresco syvällä äänellään.
"Mikä kyselijä te olette? En tunne teitä, herraseni, enkä tiedä edes nimeänne."
Ruhtinatar esitteli Barbarescon ja Casellan.
"He ovat vanhoja ystäviä, jotka ovat saapuneet tänne auttaakseen minua.Antakaa kirje messer Barbarescon nähtäväksi."
Kärsimättömän näköisenä onki Carmagnola pergamentin vyössään riippuvasta laukusta.
Barbaresco aukaisi hitaasti käärön ja alkoi lukea Casellan tirkistellessä hänen olkansa yli. Päästyään loppuun kohotti hän katseensa ja tuijotti kummastellen ensin Carmagnolaa ja sitten muita.
"Taivahan taatto, messer Carmagnola! Teillä on urhoollisen soturin maine ja piirteiltänne olette jalon näköinen, joten minun on pidettävä teitä kunnian miehenä, mutta mieluummin luotan sentään ruumiillisiin avuihinne kuin älyynne."
"Herra!"
"Oo, ah, osaatte kyllä pullistaa rintaanne ja huutaa ja pöyhkeillä, mutta käyttäisitte kerran järkeännekin." Lihavalle, punakalle naamalle levisi ivallinen virnistys. "Mestari Theodore tiesi kyllä, mitä teki, kyhätessään tämän hienon tekeleen. Hän tunsi teidät. Ja, kunniani kautta, hän olisi tarkoituksensa saavuttanutkin, jos messer Bellarion olisi ollut hitaampi käänteissään. Ehei, älkää yhtään kiroilko ja mahtailko? Lukekaa kirje uudestaan. Kysykääpä itseltänne, olisiko siihen pantu täydellistä päälle- ja allekirjoitusta, jos se kerran oli salainen, ja tuumikaa samalla, oliko se ylimalkaan lainkaan tarpeellinen, kun se ei kerran sisältänyt mitään muita tietoja kuin että Bellarion oli teidät kavaltanut."
"Samaa sanoi Bellarionkin", huudahti markiisi.
"Mutta me emme tahtoneet häntä uskoa", voihki ruhtinatar.
Carmagnola tuhautti nenäänsä. "Tietysti selitti Bellarion asian samalla tavalla. Kirje oli luonnollisesti laadittava varovaan sanamuotoon…"
Miehen suurenmoinen typeryys alkoi jo ärsyttää Barbarescoa.
"Helvettiin tuollainen jaarittelu, senkin pölkkypää!"
"Pölkkypääkö? Minä? Jumaliste…"
"Herrat, herrat!" Neito laski kätensä Barbarescon tukevalle käsivarrelle. "Messer Carmagnolaa ei sovi puhutella tuolla tavoin…"
"Tiedän. Pyydän anteeksi. Mutta en ole koskaan oppinut sietämään pöhköjä…"
"Herra, jokainen sananne on loukkaus. Te…"
Valeria tyynnytti heitä. "Ettekö huomaa, messer Carmagnola, että hän on suuttunut minulle, vaikka hän puhuukin teille? Minä se olen pölkkypää ja pöhkö, vaikka messer Barbaresco on liian kohtelias sanoakseen sitä."
"Vai kohtelias?" pärski Carmagnola. "Enpä sitä kernaasti myöntäisi.Mikä oikeus hänellä on tulla tänne huutamaan?"
"Vanha ystävyys minua ja veljeäni kohtaan oikeuttaa hänet siihen. Ja minun vuokseni tulisi teidänkin olla pitkämielinen…"
Suuri mies kumarsi käsi sydämellä, osoittaakseen, että hän oli valmis kärsimään mitä hyvänsä ruhtinattarensa vuoksi.
Senjälkeen hän alkoi puolustella itseään. Hän ehkä hyvinkin myöntäisi Barbarescon olevan oikeassa, jos kirje olisi ainoa todistus Bellarionia vastaan. Mutta, hän toisti vielä kerran, Bellarionin uhkaus lopettaa piiritys oli jo yksistäänkin tarpeeksi raskauttava seikka.
"Miten tämä kirje joutui käsiinne?" kysyi Barbaresco.
Gian Giacomo vastasi Carmagnolan puolesta. Ja neito lisäsi katkerasti itseään soimaten: "Eikä tuota lähettiä suostuttu kuulustelemaan, vaikka Bellarion sitä vaati."
"Moititteko minua siitä, madonna?" huudahti Carmagnola. "Mies oli tavallinen moukka, joka ei olisi osannut selittää mitään. Hänen kuulustelemisensa olisi ollut ajan hukkaamista."
"Se aika on hukattava nyt", päätti Barbaresco.
"Miksi?"
"Eihän meillä ole tässä muutakaan hupia."
Carmagnola kohtasi hänen ivallisen katseensa.
"Hyvä herra, te olette nähtävästi päättänyt koetella kärsivällisyyttäni. Kutsuttakoon lähetti tänne."
Ei ainoastaan lähetti vaan myös ne upseerit, jotka olivat olleet tuomitsemassa Bellarionia, kutsuttiin asesaliin. Carmagnola murisi, mutta hänen oli taivuttava.
Kun kaikki olivat koolla, kertoi ruhtinatar, mitä oli saanut kuullaBarbarescolta. Hän otti itse kuulustellakseen lähettiä.
"Teillä ei ole mitään pelättävää, nuori mies", vakuutti hän, huomatessaan lähetin pelokkaan ilmeen. "Teidän on vain kerrottava meille totuus. Jos havaitsen, että vilpittömästi ilmaisette, mitä tiedätte, vapautetaan teidät heti."
Carmagnola, joka oli asettunut ruhtinattaren viereen, kumartui hänen puoleensa.
"Olisikohan se viisaasti tehty?"
"Viisaasti tai tyhmästi, olen jo antanut lupaukseni." Neidon äänensävy ei miellyttänyt uljasta Francescoa. Valeria kääntyi puhuttelemaan lähettiä.
"Annettiinko teille tarkat ohjeet, kenelle kirje oli jätettävä?"
"Kyllä, armollinen madonna."
"Minkälaiset?"
"Muuan ritari vei minut kaupungin portille ja minulle osoitettiin, mihin suuntaan minun oli kuljettava. Jos minut pidätettäisiin, oli minun tiedusteltava herra Bellarionia."
"Oliko teidän liikuttava varovasti, piileskeltävä?"
"Ei, madonna. Päinvastoin oli minun näyttäydyttävä avoimesti. Puhun totta, madonna."
"Mistä lähditte liikkeelle ja mihin suuntaan oli teidän kuljettava?"
"Suoraan eteenpäin, madonna, Lähdin eteläisen portin luota. Tämä on totta, madonna, vannon sen."
Ruhtinatar tarkkasi häntä jännittyneenä.
"Sanottiinko teille, kenen sotilaat pitivät hallussaan niitä asemia, joille teidän oli mentävä?"
"Tiesin joutuvani piiritysarmeijan, herra Bellarionin joukkojen, alueelle. Olen kertonut teille täyden totuuden. Minun piti kulkea ihan suoraan eteenpäin, määrättyyn paikkaan."
Ugolino da Tenda liikahti kiihtyneenä. "Mitä sanot?"
"Puhun totta! Totta!" ulisi nuorukainen kauhistuneena. "PimittäköönJumala järkeni, jos olen valehdellut vähääkään."
"Hiljaa, hiljaa!" rauhoitti ruhtinatar. "Uskomme kyllä, että puhutte totta. Älkää pelätkö. Mainittiinko, kenen osasto oli sijoitettu tuohon tarkoittamaanne paikkaan?"
"Mainittiinko?" Hän koetti muistella ja tovin kuluttua hänen katseensa kirkastui. "Kyllä. He puhuivat jostakin Calmaldolasta tai… Carmandolasta…"
"Tai Carmagnolasta" täydensi da Tenda. Hän painoi häpeissään katseensa lattiaan. "Jo täytyy myöntää, että Theodoren kirje oli juuri sitä laatua kuin Bellarion väitti."
"Vai täytyy?" Carmagnola oli aivan pyörällä päästään.
"Juttu on päivänselvä. Miksi tämä nuorukainen lähetettiin etelänpuoleisille linjoille? Ettekö usko Theodoren tienneen, että Valsassina itse oli lännessä, Quinton puolella?" Hänen äänensä vapisi. "Miksi lähettiä ei kuulusteltu aikaisemmin, vai" — hän pysähtyi ja siristi silmiään tuijottaen kiinteästi Carmagnolan polttavia, pelokkaita kasvoja — "Vai kuulusteltiinko häntä ehkä?"
"Mitä?" karjui Carmagnola. "Mitä pirua te tarkoitatte?"
"Tiedätte kyllä, mitä tarkoitan. Te olitte vähällä tehdä meistä murhamiehiä. Johtuiko se siitä, että olette hupsu, vai olisitteko ehkä roisto?"
Carmagnola hyökkäsi häntä kohti, mylvien kuin härkä. Pari upseereista riensi väliin ja ruhtinatar ponnahti jaloilleen, vaatien hiljaisuutta. Hänen käskyään toteltiin siinä silmänräpäyksessä.
"Kapteeni Ugolino", sanoi neito, "teillä ei ollut oikeutta puhua tuollaista. Unohdatte, että olemme kaikki syypäitä siihen, ettei lähettiä kuulusteltu aikaisemmin. Pidimme Valsassinan ruhtinaan syyllisyyttä todistettuna.
"Ja nyt olette liian varmat hänen syyttömyydestään", penäsi Carmagnola."Miksi vaati Valsassina piirityksen lopettamista? Sanokaapas!"
Ugolino da Tenda otti vastatakseen. "Ehkäpä samanlaisesta syystä kuin hän lähetti väkensä Carpignanoon teidän rakentaessanne siltojanne. Me emme pysty arvostelemaan hänen toimintaansa, Carmagnola."
Carmagnola sinkautti häneen ilkeän katseen. "Te ja minä voimme jatkaa tätä keskustelua jossakin muualla", sanoi hän. "Te olette vihjaillut yhtä ja toista, jota en unohda."
"Ehkä on parasta, ettette unohdakaan", tuumi nuori upseeri rauhallisesti. "Kenties sallitte minun nyt poistua, madonna. Lähden täältä kondottani kanssa tunnin kuluttua."
Neito katsoi häneen hätääntyneenä.
"Valitan, madonna. Olen Valsassinan ruhtinaan palveluksessa.Anteeksiantamaton hätiköiminen sai minut unohtamaan velvollisuuteni.Koetan korjata erehdykseni mahdollisimman pian." Hän teki syvänkumarruksen ja marssi ovelle.
"Seis!" jyrisi Carmagnola. "Ennenkuin poistutte on meidän selvitettävä välimme."
Ugolino pysähtyi kynnykselle oikaisten ryhtiään. "Annan teille haluamanne tilaisuuden", sanoi hän, "mutta vasta sitten kun olette vastannut kysymykseeni, oletteko hupsu vai roisto. Jos olette hupsu, suostun välienselvitykseen."
Upseerit estivät jälleen Carmagnolan hyökkäämästä hänen kimppuunsa. Valjuna ja surkeana pyysi kerskuri: "Madonna, sallikaa minun taistella hänen kanssaan, Hän ei saa livistää ilman muuta."
Neito pudisti päätään. "Ei, herraseni. En pidätä ketään, joka haluaa poistua täältä Kapteeni Ugolino tuntuu olevan selvillä siitä, mitä hänen on tehtävä."
"Vai niin? Taivaan Jumala!" Carmagnola muljautti silmiään ja pyörähti sitten kannoillaan, huutaen muille upseereille: "Entä te? Katsotteko tekin olevanne oikeutetut kapinoimaan?"
Bellunolla oli heti vastaus valmiina. Ja Belluno oli hänen oma luutnanttinsa. "Jos me olemme erehtyneet, niin osaamme myös tunnustaa niin tehneemme."
Carmagnola kääntyi tuskaisena muitten puoleen, saaden saman vastauksen.
"Unohdamme kokonaan lähettiparan", huomautti ruhtinatar.
Carmagnola silmäili nuorukaista aivan kuin olisi tahtonut vääntää häneltä niskat nurin.
"Voitte mennä, nuori mies", sanoi ruhtinatar ystävällisesti. "Olette vapaa. Pitäkää huolta, ettei häntä estetä poistumasta." Poika ja vartijat lähtivät, ja kohta heidän jälkeensä upseerit.
Masentunut Carmagnola vilkaisi neitoa, joka oli vaipunut takaisin nojatuoliinsa.
"Olipa miten hyvänsä", sanoi hän, "on Theodore nyt saavuttanut tarkoituksensa. Mitä me enää voimme tehdä?"
"Jos minä rohkenisin neuvoa…", lausui Barbaresco maireasti, "seuraisitte Ugolino da Tendan esimerkkiä."
"Mitä?"
"Palaisitte takaisin Bellarionin lipun alle."
"Palaisin?" Carmagnola kumartui eteenpäin suu avoinna. "Palaisin?" kertasi hän. "Jättäisin Vercellin?"
"Niin. Bellarionhan oli päättänyt lopettaa piirityksen. Hänellä on joku muu suunnitelma."
"Minä en piittaa hänen suunnitelmistaan. Sitäpaitsi on teidän paras kertakaikkiaan ymmärtää: minä en ole tehnyt hänelle mitään uskollisuudenvalaa. Vannoin palvelevani herttuatar Beatricea. Ja herttua Filippo Maria on antanut minulle määräyksen auttaa Vercellin valloittamisessa. Tunnen velvollisuuteni mainiosti."
"Ehkä", arveli ruhtinatar hitaasti, "Bellarionilla tosiaan on jokin toinen keino saada Theodore nujerretuksi."
Carmagnola tarkkasi häntä epätoivoisen näköisenä. Hänen kasvonsa nytkähtelivät kouristuksentapaisesti.
Ääni särähteli.
"Oi, madonna! Jalo sydämenne saa teidät tekemään korjaamattoman erehdyksen. Miten ihmeessä voitte yht'äkkiä luottaa mieheen, joka jo monet vuodet on käyttäytynyt kuin lurjus?"
"Huomaan erehtyneeni hänen suhteensa."
"Miten voitte olla vakuutettu siitä? Kuulitte, mitä Belluno sanoi sinä yönä, jolloin siltani särkyivät — Bellarion ei koskaan näytä siltä, mitä hän todellisuudessa on."
"Sepä se juuri johtikin minut harhaan, suureksi häpeäkseni."
"Ehkä se johtaa teidät harhaan nytkin?"
"Tehän kuulitte, mitä messer Barbaresco kertoi."
"Messer Barbarescon mielipide ei merkitse minulle mitään. Minulla on silmät ja järki päässä."
Neito loi häneen melkein säälivän katseen ja virkahti, ehken tarpeettoman julmasti:
"Jaksatte vieläkin luottaa järkeenne? Ettehän toki vakavissanne?"
Se oli surmanisku Carmagnolan rakkaudelle ja samalla niille rohkeille haaveille, joita hän oli hautonut. Se riitti tuhoamaan hänen turhamaisuutensa, sen ainoan ominaisuuden, jonka varassa hän oli kyennyt pysyttelemään pinnalla.
Hän horjahti, palttinanvalkeana huuliaan myöten, kasvot vääristyneinä. Suurella vaivalla sai hän itsensä hillityksi senverran, että jaksoi kumartaa ja vastata:
"Madonna, huomaan, että olette tehnyt valintanne. Toivon hartaasti, ettei teidän tarvitse koskaan päätöstänne katua. Epäilemättä saattavat nämä montferratilaiset herrasmiehet teidät turvallisesti Mortaraan, tai kenties voitte matkata da Tendan kondottan mukana. Vaikka siis jään tänne aivan riittämättömän joukon kanssa, aion suorittaa tehtäväni loppuun. Ehkä sittenkin voin pelastaa teidät, madonna. Jumala kanssanne!" Hän kumarsi uudelleen. Kenties toivoi hän sisimmässään saavansa vieläkin kuulla jonkun pidättävän sanan. Turhaan.
"Kiitän teitä sanoistanne, hyvä herra", virkkoi neito muodollisesti."Jumala olkoon teidänkin kanssanne."
Carmagnola puraisi huultaan, kääntyi ja poistui, kultakiharainen pää pystyssä. Ei aavistanut hän tällä hetkellä, että tuo samainen uljas pää katkeaisi Venetsian piazzettalla muutamaa vuotta myöhemmin. Hän oli perääntynyt hyvässä järjestyksessä, kaikesta huolimatta.
Ei nähnyt neitokaan häntä sen koommin.
Kun ovi paukahti kiinni, läiskäytti Barbaresco kämmenellään paksua reittään ja purskahti suureen nauruun.
XIII luku.
Kun Bellarion ilmoitti aikovansa lopettaa Vercellin piirityksen, ajatteli hän, varmistuttuaan siitä, ettei muullakaan tavoin voisi valloittaa kaupunkia, muuatta Tukydideen opettamaa liikettä, jota hän ennenkin oli monasti ja menestyksellä käyttänyt. Hänen oli saatava Theodore pois rotankolostaan.
Hänen sveitsiläisensä, joita eivät turhat varusteet painaneet, tekivät taivalta helposti ja nopeasti. He jättivät leirinsä Vercellin edustalla keskiviikkoyönä ja jo seuraavan perjantain iltapuolella saapuivat he Pavonen kylään. Täällä oli Koenigshofen majoittunut Facinon kolme vuotta sitten käyttämiin asumuksiin. Bellarioninkin väki sai täältä yösijan. Mutta väsyneitten sotilaitten levätessä istui uupumaton ylipäällikkö suurimman osan yötä valveilla, huolehtien valmistuksista leirin purkamista varten. Jo varhain aamulla hän Giasone Trottan ja Koenigshofenin sekä ratsuväen kanssa lähti liikkeelle, jättäen Stoffelin johtoon hitaamman jalkaväen ja tykistön ynnä kuormaston.
Hämärissä ratsasti etujoukko San Salvatoreen, missä levättiin, ja seuraavana sunnuntaina aamupäivällä, juuri samaan aikaan kuin Barbaresco saapui Vercelliin, ehti Bellarion, Valsassinan ruhtinas, Casalen Lombardiaportille, kuljettuaan samaa tietä, jota monta vuotta sitten nimettömänä orpona oli tarponut, paetessaan Casalesta päämääränään Pavia ja kreikanopinnot.
Monia teitä oli hän siitämisin kulkenut, olipa käynyt Paviassakin, ei kuitenkaan köyhänä koululaisena, vaan kuuluna kondottierina, eikä kerjäämässä opin muruja yliopistosta, vaan vaatimassa parasta, mitä kaupunki saattoi tarjota. Kreikankieli oli jäänyt oppimatta, mutta sensijaan oli hän oppinut paljon muuta. Vieraaksi olivat silti jääneet kanssaihmiset, perin arvottomaksi maallinen touhu. Siksipä olikin hän iloinen ajatellessaan, että se taival, jonka hän viisi vuotta sitten oli aloittanut juuri tässä paikassa, myös tähän paikkaan päättyisi. Tehtävä, jonka hän niin umpimähkään oli ottanut suorittaakseen, oli monien kummallisten vaiheitten jälkeen vihdoinkin loppuun saatettu. Vain viimeistely enää puuttui. Kun sekin oli suoritettu, riisuisi hän haarniskansa, luopuisi arvonimistään ja palaisi jalan käyden, nöyrempänä kuin lähtiessään ja kerettiläisyydestään päässeenä, Ciglianon luostarin rauhaisiin suojiin.
Hänen tunkeutumistaan Montferratin pääkaupunkiin ei kukaan ollut estämässä. Linnaväen päälliköllä ei ollut mitään mahdollisuuksia torjua aivan odottamatta ilmestyvää suurta armeijaa. Ja kun Casalen asukkaat tänä sunnuntaiaamuna palasivat messusta, saivat he kummakseen nähdä Liutprandin tuomiokirkon edustan ja aukiolle johtavat pääkadut tulvillaan eri kansallisuuksiin kuuluvia sotilaita. Siinä oli italialaisia, gascognelaisia, burgundilaisia, svaabeja, saksilaisia ja sveitsiläisiä, ja heidän päällikökseen ilmoittautui pitkä mies, joka julisti olevansa Montferratin markiisin Gian Giacomon armeijan kenraalikapteeni.
Tämä tieto ei heitä ensinkään tyynnyttänyt. Sotaväen näkeminen pani heidät pelkäämään ryöstöä ja tihutöitä.
Vanhainneuvosto kokoontui Bellarionin kutsusta kaupungintalolle saamaan tietoa rosvopäällikön — kuten he otaksuivat — vaatimuksista.
Bellarion astui saliin muutamien upseeriensa seurassa. Hän oli täysissä varustuksissa ja liikkui ryhdikkäästi ja arvokkaasti. Hovipoika kantoi hänen kypäräänsä. Kohteliaasti ja ystävällisesti sanoi hän sanottavansa.
"Hyvät herrat, Casalen kaupungin ei millään muotoa tule säikähtää tätä valtausta. Me emme taistele casalelaisia vastaan, eikä sotaväki tule millään tavoin häiritsemään rauhaa, elleivät asukkaat siihen itse anna aihetta. Rohkenemme toivoa teidän apuanne sille oikealle asialle, jota ajamme. Mutta vaikka ette katsoisikaan voivanne toivomukseemme suostua, ei minkäänlaisiin pakkokeinoihin tai painostukseen ryhdytä, niinkauan kuin ette toimi meitä vastaan.
"Jalo ja mahtava herra Filippo Maria Visconti, Milanon herttua, on kyllästyneenä teidän valtionhoitajanne, markiisi Theodoren, hyökkäyksiin Milanon alueille ja hänen maananastuksiinsa, päättänyt tehdä lopun holhoojahallituksesta, joka itse asiassa on vain nimellinen, koska markiisi Theodore jo on kaapannut vallan käsiinsä, ja asettaa valtaistuimelle täyteen ikään astuneen, laillisen ruhtinaanne, markiisi Gian Giacomo Palaeologon. Pyydän täten teitä, hyvät herrat, kansanne edustajina täyttämään velvollisuutenne ja vannomaan uskollisuutta mainitulle markiisi Gian Giacomolle siinä tilaisuudessa, joka tänä iltana vespertunnilla teille valmistetaan tuomiokirkossa."
Tämä pyyntö oli käsky, jota ei uskallettu vastustaa. Sillävälin oli kaupunkilaisia jossakin määrin rauhoittanut Bellarionin joukoille antama julistus, jossa sotilaille muistutettiin, että he majailivat ystävällisissä suhteissa olevassa kaupungissa, jota oli saavuttu suojelemaan ja puolustamaan, ja että jokainen ryöstöyritys tai henkirikos rangaistaisiin kuolemalla. Sotaväki oli sijoitettu osaksi linnoitukseen, osaksi Montferratin ruhtinaitten linnoitettuun palatsiin. Tänne oli Bellarionkin majoittunut.
Istuen Theodoren työhuoneessa, vieläpä samassa nojatuolissa, jossa Theodore oli istunut ottaessaan nuoren opiskelijan vastaan viisi vuotta varemmin, kirjoitti Bellarion yön kuluessa ruhtinatar Valerialle kirjeen, jossa hän kertoi päivän tapahtumista. Tämä kirje, joka on niin siististi laadittu, että sitä voisi luulla joksikin munkkikäsikirjoitukseksi, on säilynyt meidän päiviimme asti.
Hän kirjoittaa —
"Korkeasti kunnioitettu ja rakkahin rouva",
"Riveritissima et Carissima Madonna."
"Aina siitä lähtien kuin omasta pyynnöstänne eräänä iltana astuin palvelukseenne, keskustellessamme puutarhassanne täällä Casalessa, samassa puutarhassa, jossa tänään olen elvyttänyt rakkaita muistoja, olen lakkaamatta ponnistellut saamani tehtävän täyttämiseksi. Olen sen takia joutunut lukuisiin vaikeuksiin ja kärsimyksiin, moniin seikkailuihin, joilla päältä katsoen ei ole ollut sen kanssa mitään tekemistä, mutta teiltä olen osakseni saanut vain ylenkatsetta tai epäilyä. Tämä seikka ei kuitenkaan olisi painanut mieltäni niin raskaana, ellen olisi käsittänyt, että juuri epäluulonne riistivät teiltä sen lohdun ja toivon, jonka vain luottamus antaa. Ulkonaiset seikat, todennäköisyydet, tekivät aina tyhjäksi yritykseni todistaa teille, ettei teillä ollut mitään syytä epäillä vilpittömyyttäni. Huomasin, että sanat ovat turhia, kun ne ovat ristiriidassa tekojen kanssa. Siksipä en lopulta enää koettanutkaan epäilyjänne hälventää, vaan päätin jatkaa työtäni niistä huolimatta, jotta voisin, kun se olisi loppuun suoritettu, sanoitta osoittaa teille olleeni tehtävälleni alati uskollinen kuluneina viitenä vuonna. Kuuluisuuttani sotilaana, arvonimiäni ja sitä valtaa, jonka näitten kautta sain, olen aina käyttänyt vain aseina teidän palveluksessanne, keinoina auttamiseksenne päämääräänne. Ellen olisi ottanut tätä tehtävää suorittaakseni, olisi elämäni muodostunut aivan toisenlaiseksi. Harteilleni olisi sälytetty vain opiskelijan kevyt taakka, ja tänä päivänä olisin taas veljien parissa Ciglianossa, suuren veljeskunnan mitättömänä jäsenenä. Teitä palvellessani on minun täytynyt turvautua vehkeilyyn ja kaksinaamaisuuteen, niin että minua usein on pidetty täysiverisenä lurjuksena. Paitsi teitä, on moni muukin minua ylenkatsonut. Ja kerran oli minun surmattava mies teidän vuoksenne.
"Mutta minä en häpeä näitä tekojani, rakas rouva, enempää kuin teidänkään tarvitsee hävetä sitä, että ne on tehty teidän asianne edistämiseksi. Murha oli vain hyvin ansaitun rangaistuksen täytäntöönpano; salaliitto, jonka hajoitin, oli vain teille viritetty ansa; pettäessäni markiisi Theodoren yllyttämällä häntä valloittamaan Vercellin, jotta Milanon herttua saisi syyn julistaa hänelle sodan, petin vain konnan, joka ei koskaan olisi antautunut rehelliseen taisteluun. Omatuntoni on rauhallinen. Teot ja sanat eivät ole suuriarvoisia — tärkein on tarkoitus. Plato opettaa muun muassa, että valhe huulilla ja valhe sydämessä ovat eri asioita, ja tämä opetus on ollut tärkeänä kohtana minunkin elämänohjeissani. Tunnustan rehellisesti lausuneeni valheita ja toimineeni vilpillisesti, mutta sydämessäni ei koskaan ole valhetta ollut. Jos toisinaan olen menetellytkin kunniattomasti, ovat pyrkimykseni alati olleet kunnialliset.
"Tähän, jos minua uskotte — ja uskoa teidän täytyy kaiken tapahtuneen jälkeen —. ei minun tarvitse mitään lisätä. Yksityiskohdista kirjavissa vaiheissani teitä palvellessani ei minun ole tarvis puhua. Ymmärrätte ne varsin hyvin, kun näette ne uudessa valossa. Me olemme nyt pääsemässä päämäärään, jonka saavuttamiseksi kaikki nämä ponnistukset olivat tarpeen."
Tämänjälkeen seuraa selonteko niistä seikkailuista, joihin hän joutui paettuaan Quintosta, sekä vihdoin kehoitus, että ruhtinatar veljineen heti lähtisi matkalle Casaleen. Bellarion tukisi häntä täällä kaikin tavoin ja kansa odotti vain saavansa nähdä laillisen ruhtinaansa, osoittaakseen avoimesti riemunsa saavutetun voiton johdosta.
Tämä kirje lähetettiin seuraavana päivänä Quintoon, mutta ruhtinatar ei saanut sitä ennenkuin viikkoa myöhemmin, ehdittyään jo Alessandrian ohi.
Aamulla säikähtivät casalelaiset uudelleen Ugolino da Tendan valtavan ratsujoukon karauttaessa kaupunkiin. Ugolino itse riensi torventoitottajan seuraamana Bellarionin luo ilmoittautuakseen takaisin palvelukseen ja kertoakseen Barbarescon saapumisesta Quintoon.
Bellarion pommitti häntä kysymyksillä, tiedustellen, mitä Barbarescon uutisten johdosta oli sanottu, mitä erittäinkin ruhtinatar oli sanonut, minkälaisen vaikutuksen Barbarescon kertomus häneen oli tehnyt ja miten hän senjälkeen oli suhtautunut Carmagnolaan. Ja kun hän oli saanut uteliaisuutensa tyydytetyksi, hämmästytti hän Ugolinoa, joka oli odottanut moitteita ja kylmäkiskoisuutta, syleilemällä häntä lämpimästi.
Lähiseuraavina päivinä panivat kaikki merkille, että ennen niin vakava tai ivallinen Bellarion oli merkillisen iloisen ja onnellisen näköinen. Hän oli kokonaan muuttunut. Hän touhusi vilkkaasti tehtävissään, hyräillen silloin tällöin jotakin laulunpätkää, valmiina nauramaan mitättömimmällekin sukkeluudelle. Hänen suuret silmänsä, joiden ilme tavallisesti oli ollut niin synkkä, loistivat oudon kirkkaina.
Ja siitä huolimatta uurastettiin näinä päivinä kuumeisesti. Oli valmistauduttava viimeiseen ponnistukseen voiton varmistamiseksi. Bellarion ratsasti päivisin parin kolmen upseerin seurassa Casalen ympäristössä, tutki Sesiaa ja Pota erottavan niemekkeen läpikotaisin ja piirusteli öisin karttoja päivällä laatimiensa luonnosten mukaan. Tämän tästä lennättivät hänen tiedustelijansa hänelle uutisia Vercellin vaiheilta.
Kaukonäköisenä kuten kaikkien aikojen suuret sotapäälliköt saattoi hän jo ennakolta päätellä, mihin Theodore ryhtyisi. Senvuoksi hän keskiviikon valjetessa lähetti Ugolino da Tendan miehineen pois Casalesta. Seuraavana yönä lähetti hän Ugolinon kuormaston Trinon metsiin, jonne kondottan oli leiriydyttävä, siksi kunnes sitä tarvittaisiin.
Perjantaiaamuna saapuivat vihdoin markiisi Gian Giacomo ja hänen sisarensa Casaleen, saattueenaan montferratilainen maanpakolaisjoukko, jota johtivat Barbaresco ja Casella. Kansa tulvi kaduille ja kaupungin portille tervehtiäkseen sekä ruhtinastaan että pakolaisten joukossa olevia ystäviään ja omaisiaan. Bellarion oli Lombardian portille sijoittanut viisikymmentä keihäsmiestä käsittävän kunniavartion ja oli itse upseereineen portin ulkopuolella tulijoita vastassa.
Katuja reunustavan kansan riemuhuudot nostattivat kyyneleitä ruhtinattaren silmiin ja punan nuoren markiisin poskille. Kyyneltynyt oli neidon katse yhä vielä hänen kohdatessaan Bellarionin tämän huoneessa myöhemmin päivällä.
"En muista", sanoi hän, "minkään liikuttaneen minua niin syvästi kuin teidän kirjeenne. Pitäkää minua hupsuna, jos tahdotte, mutta älkää luulko, että olen kiittämätön. Veljeni tahtoo antaa teille todistuksen kiitollisuudestamme niinpian kuin se vain on hänen vallassaan."
"Madonna, en pyydä mitään kiitollisuudenosoituksia, enkä tarvitse niitä. Kuten pian saatte nähdä, en ole palvellut teitä hyötyä tavoitellen, vaan saavuttaakseni päämääräni."
"Huomaan sen nyt jo."
Bellarion hymyili miettivästi.
"Pian olette huomaava sen vielä selvemmin."
Heidän keskustelunsa päättyi tähän, sillä Stoffel ryntäsi huoneeseen kertoen, että Vercellistä oli äsken saapunut tiedustelija tuoden tärkeitä uutisia. Theodore oli vihdoinkin hyökännyt, raivannut itselleen tien Carmagnolan rintaman läpi ja lähestyi nyt Casalea. Hänen armeijassaan oli neljä tai viisituhatta miestä, ja se oli kaikin puolin hyvin varustettu.
Uutinen oli jo ehtinyt levitä casalelaistenkin keskuuteen, herättäen luonnollisesti suurta levottomuutta. Pelättiin kaupungin piiritystä ja valloitusta. Jos Theodore saisi Casalen uudelleen haltuunsa, osaisi hän kostaa verisesti.
"Lähettäkää pari airutta kaupungille", käski Bellarion, "ilmoittamaan, ettei mitään piiritystä ole odotettavissa. Armeija marssii jonkun tunnin kuluttua Casalesta kohtaamaan Theodoren Pon tuolla puolen."
XIV luku.
Theodore oli lähtenyt Vercellistä auringon noustessa. Hän oli laatinut suunnitelmansa huolellisesti, ja aluksi näytti kaikki sujuvan hyvin. Carmagnola ei osannut aavistaa mitään, ja ennenkuin hän oikein tointui hämmästyksestään, havaitsi hän jo olevansa pakomatkalla yllätetyn kondottansa kanssa.
Theodore jatkoi matkaansa Casalea kohti. Bellarion oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli käyttänyt vanhaa, monasti koeteltua temppua, iskenyt paljastettuun kohtaan saadakseen vastustajan esille suojan takaa. Ja aivan niinkuin hän oli arvellutkin, oli Theodore huomannut, ettei kannattanut viivyskellä Vercellin tapaisessa rajakaupungissa, kun koko muu valtakunta sillävälin saattoi luisua käsistä.
Mutta niinpian kuin Carmagnola käsitti Theodoren jättäneen Vercellin suojattomaksi, kokosi hän hajalla olevat joukkonsa ja riensi räikkyvin torvin ja liehuvin lipuin voittajana kaupunkiin. Purkaen sitten patoutuneen kiukkunsa viattomiin asukkaisiin, antoi hän sotilaittensa ryöstää ja hävittää kaupunkia mielin määrin. Ja vielä samana iltana lähetti hän herttua Filippo Marialle näin kuuluvan kirjeen:
"Jalo Herttua, ja Hyvä Herrani. — Suureksi ilokseni voin teidän korkeudellenne ilmoittaa, että Montferratin herra Theodore, saatuaan tietää Valsassinan ruhtinaan ja eräitten muitten upseerien poistuneen seudulta joukkoineen, rohkeni tänään päivän koittaessa antautua taisteluun kanssamme. Kiihkeän kahakan jälkeen Quinton läheisyydessä me, huolimatta vähälukuisuudestamme, ajoimme hänet pakosalle. Koska joukkoja ei riittänyt takaa-ajoon, joka olisi johtanut meidät Montferratin alueelle, ja koska Vercellin valloitus ja palauttaminen Milanolle oli se tehtävä, jonka olimme teidän korkeudeltanne saaneet suorittaaksemme, marssimme suoraa päätä kaupunkiin, jota nyt pidän hallussani teidän korkeutenne nimissä. Voittamalla vihollisemme näin täydellisesti ja nopeasti toivon toimineeni teidän korkeuttanne täysin tyydyttävällä tavalla."
Theodoren marssi Casalea kohti oli kaikkea muuta kuin pakoa. Raskaan piirityskoneiston kuljetus pehmeässä maastossa oli siksi hankalaa ja hidasta, että vasta illan suussa päästiin Villanovaan. Täällä ilmoittivat tiedustelijat, että Valsassinan ruhtinaan johtama vahva armeija jo kiersi pohjoista kohden Terranovan tienoilla.
Theodore ei ollut osannut odottaa tämäntapaista uutista. Se teki hänet levottomaksi. Hän oli matkannut melko huolettomasti tänne saakka siinä varmassa vakaumuksessa, että Bellarion odottaisi häntä Casalessa. Siksi hän oli raahannut mukanaan tuota kirottua piirityskalustoakin. Mutta nyt tuo yllätyksien mies jälleen sotki hänen laskelmansa.
Theodore pakottautui toimimaan ripeästi. Vihollinen saattoi olla hänen kimpussaan milloin hyvänsä. Valmisteluissa ei voitu noudattaa läheskään sitä huolellisuutta, jota tilanne olisi vaatinut. Miehet olivat jo yöpuulle menossa ja äkillinen hälyytys sai heidät ihan ymmälle. Varusteet koottiin häthätää ja sitten kiiruhdettiin puolijuoksua kylästä. Theodore pelkäsi saartoa.
Marssittiin piittaamatta suuria järjestyksestä. Theodore aikoi, viisaasti kyllä, yrittää päästä Cornon ja Popolon väliselle viertotielle, jonka molemmin puolin marskimaat tarjosivat sivustoille hyvän suojan. Hänelle oli nyt eduksi saada taistella mahdollisimman kapealla rintamalla. Miten hänen loppujen lopuksi kävisi, oli tällä hetkellä vaikea sanoa, mutta viertotie pelastaisi hänet ainakin toistaiseksi.
Turha toivo. Tuskin oli ehditty kunnolla penikulmankaan päähän Villanovasta, kun jo vihollisarmeija hyökkäsi sekä takaa että vasemmalta. Theodore sai sentään varoituksen siksi ajoissa, että ennätti joten kuten järjestää joukkonsa. Hän sijoitti tällöin jalkaväkensä niin nerokkaasti, että Bellarioninkin oli ilmaistava ihailunsa.
Mutta valitettavasti eivät jalkamiehet olleet päällikkönsä tasolla. Muodostelma oli heille outo, eikä heidän toiminnastaan tahtonut tulla mitään. Muutamia hevosia keihästettiin, rintamaan syntyi aukkoja ja Giasone Trottan raskas ratsuväki heittäytyi heti niihin, kylväen tapparoillaan kuolemaa ympärilleen. Theodoren varaväki alkoi liikehtiä ja taistelun tuoksina kiihtyi nopeasti. Markiisi ei totisesti ollut kadehdittavassa asemassa. Vasen sivusta työntyi yhä kauemmas Dalmazzon hyllyville soille, selkäpuolella taas virtasi leveä Po. Hän kaarsi edelleen saadakseen armeijansa ainoalle mahdolliselle perääntymistielle, Cornon ja Popolon väliselle lujapohjaiselle maakaistalle, ja onnistuikin lopulta yrityksessään. Epätoivoisesti taistellen alkoi hän vetäytyä taaksepäin tuuma tuumalta ja sitämukaa kapeni rintamakin. Elleivät Bellarionin upseerit tunteneet maastoa, täytyisi heidän ennenpitkää joutua hetteeseen jommallekummalle puolen tietä. Jos he taas tunsivat seudun, oli heidän pian lopetettava painostuksensa, koska taistelun jatkaminen olisi voinut käydä heille itselleen kohtalokkaaksi. Theodore hymyili synkkää hymyä, tyytyväisenä ovelaan temppuunsa. Hän oli saanut hengähdysaikaa. Nyt ehtisi hän järjestää joukkonsa ja valmistautua vastahyökkäykseen.
Hänen armeijansa oli hiljakseen vetäytynyt Cornon suunnalle. Se ei kuitenkaan ehtinyt perääntyä kunnolleen neljännespenikulmaakaan, ennenkuin yht'äkkiä sen selkäpuolelta alkoi kuulua kavionkapsetta, joka vähitellen paisui valtavaksi jyrinäksi. Ja seuraavassa hetkessä oli uusi vihollinen, Ugolino da Tendan ratsuväki, perääntyvien kimpussa.
Ugolino oli hoitanut asiansa hyvin, noudattaen tarkasti Bellarionin antamia määräyksiä. Ollakseen perillä hyvissä ajoin oli hän lähtenyt liikkeelle Balzolasta puolipäivän aikaan. Hän oli johtanut kondottansa Cornon suuntaan aivan rämemaan laitaa pitkin, liikkuen äänettömästi ja varovasti. Vasta päästyään tarpeeksi lähelle vihollista, oli hän karauttanut tielle. Isku, jonka hän nyt antoi vastustajalle, oli niin voimakas, että Theodoren miehet sinkoilivat oikealle ja vasemmalle, vajoten vyötäisiään myöten soihin. Rivit hajosivat täydellisesti ja edestäpäin hyökkäsi Bellarionin väki aukkoihin.
Vajaassa kolmessa tunnissa oli kaikki ohi. Theodoren koko armeijasta oli vain tuhatkunta miestä päässyt pakoon Ugolinon hyökätessä, muut joko saivat surmansa tai antautuivat. Vangit riisuttiin aseista, minkäjälkeen he saivat käskyn laittautua pois Montferratin alueelta. Hevoset ja varukset otettiin talteen. Haavoittuneet vietiin Villanovaan, Terranovaan ja Grassiin.
Kellon lähetessä kolmea yöllä lähti voittoisa armeija paluumatkalle ja saapui joitakin tunteja myöhemmin Casaleen, ratsastaen hitaasti soihduin ja lyhdyin valaistun kaupungin läpi Liutprandin tuomiokirkon kellojen moikaessa. Haltioitunut kansa tervehti Bellarionia, Valsassinan ruhtinasta, raikuvin huudoin. Raskas taakka oli pudonnut jokaisen sydämeltä.
Muutamia vankejakin — Montferratin rikkaimpia aatelismiehiä — oli Bellarion tuonut mukanaan lunnaita silmälläpitäen. Tuon surkean, pienen joukon etunenässä astui Theodore yhäti ylpeänä ja ryhdikkäänä. Kiljuva, tyrkkivä kansanjoukko herjasi ja pilkkasi häntä hänen kulkiessaan ohi, mutta hän ei ollut kuulevinaan, ei näkevinään mitään. Hän tiesi, että rahvas, jos hän olisi taistelusta selviytynyt voittajana, nyt olisi osoittanut hänelle suosiotaan aivan samalla tavalla kuin se osoitti sitä Bellarionille.
Hänet vietiin palatsiin, samaan huoneeseen, jossa hän niin monet vuodet oli neuvotellut ja päättänyt Montferratin asioista. Siellä istuivat häntä nyt odottamassa hänen veljenpoikansa ja veljentyttärensä.
Kypärittä päin ja aseitta seisoi hän heidän edessään kuin syytetty tuomariensa edessä, pitkänä ja hiukan kumarana. Sillä istuimella, jolta hän niin kauan oli jakanut oikeutta, istui nuori Gian Giacomo käsittelemässä hänen asiaansa.
"Te tiedätte, minkä rikoksen olette tehnyt", tervehti nuori markiisi, katsoen häntä arvokkaasti ja kylmästi. "Te tiedätte rikkoneenne isälleni antamanne lupauksen. Onko teillä mitään sanottavana puolustukseksenne?"
Vanha mies raotti huuliaan ja aukoili hermostuneesti käsiään, kunnes lopulta jaksoi hillitä itsensä kylliksi vastatakseen.
"Olen hävinnyt. Mitä muuta voin tehdä kuin antautua armoillenne?"
"Pitäisikö meidän sääliä teitä häviönne hetkellä? Pitäisikö meidän unohtaa, minkälaisessa taistelussa olette hävinnyt?"
"En sitä pyydäkään. Olen teidän vallassanne, vankina, avuttomana. En rukoile armoa. Ehkä en sitä ansaitsekaan. Uskallan vain toivoa sitä. Siinä kaikki."
Kuka tahansa saattoi nähdä, että hän oli täydellisesti murtunut.
"Ei ole minun asiani tuomita teitä, ja olen iloinen, että pääsen siitä vastuusta vapaaksi. Sillä vaikka te kenties olettekin unohtanut, että saman suvun verta on meidän kummankin suonissa, en minä ole sitä unohtanut. Missä on hänen korkeutensa Valsassina?"
Theodore peräytyi askeleen. "Aiotteko jättää minut tuon roiston armoille?"
Ruhtinatar loi häneen jäätävän katseen. "Hän on niittänyt runsaasti kunniaa sen päivän jälkeen, jona hän tarjoutui urkkijaksenne, päästäkseen konnantyön jäljille, mutta tuo nimitys, jonka hänelle äsken annoitte, on teidän lausumananne kunniakkaampi kuin ainoakaan hänen arvonimistään. Se, jota roisto sanoo roistoksi, ansaitsee kaikkien rehellisten miesten kunnioituksen."
Theodoren kalpeille kasvoille levisi pilkallinen hymy, mutta hän ei vastannut mitään. Seuraavassa tuokiossa astui Bellarion huoneeseen kahden sveitsiläisen ja Stoffelin tukemana. Hänen asepukunsa oli epäjärjestyksessä, nahkatakin ja sen alla olevan silkkipaidan oikeanpuoleiset hihat oli leikattu auki ja retkottivat tyhjinä, ja sidottu käsivarsi riippui kannattimessa rinnalla. Hän oli palttinanvalkea kasvoiltaan ja kärsi ilmeisesti kovia tuskia.
Valeria ponnahti jaloilleen, värin kaikotessa hänen poskiltaan.
"Olette haavoittunut!"
Bellarion hymyili heikosti. "Taistelussa haavoittuu toisinaan. Mutta luulen, että herra Theodore on saanut vielä pahemman haavan."
Stoffel nosti hänelle tuolin ja sveitsiläiset auttoivat häntä istuutumaan. Hän huoahti helpotuksesta ja kumartui eteenpäin, niin ettei selkä koskenut tuolinselustaan.
"Muuan ritareistanne, hyvä herra, murskasi olkapääni viimeöisessä kahakassa."
"Minä olisin halusta taittanut niskanne."
"Se kai oli hänenkin tarkoituksensa. Mutta minut tunnetaan BellarionOnnekkaana."
"Herra Theodore antoi teille äsken toisen nimen", sanoi Valeria. Bellarion näki hänen huuliensa vavahtavan ja suuttumuksen hänen Theodoreen suunnatussa katseessaan eikä voinut olla ihmettelemättä. Saattoiko noin suloinen olento todella vihata katkerasti ja leppymättömästi? "Hän on äkkipikainen mies", jatkoi neito, "eikä siekaile puheissaan enempää kuin töissäänkään. Hänen viekkautensa tuntuu kuitenkin olevan mennyttä."
"Niin", virkkoi Bellarion, "me olemme riistäneet häneltä kaikki, hänen henkeään lukuunottamatta. Hyväntahtoisuuden naamarinkin."
"Olette sangen jalomielisiä!" sanoi Theodore. "Herjaatte vankia.Pitääkö minun olla kauan pilkattavananne?"
"Ei missään tapauksessa", vastasi Bellarion. "Te ette ole koskaan miellyttänyt minua. Viekää hänet pois, Ugolino, ja antakaa vartioida häntä tarkasti. Oikeudenkäynti alkaa huomenna."
"Koira!" kahahti Theodore myrkyllisesti, kääntyessään lähtemään.
"Minun vaakunassani on koira ja teidän vaakunassanne on hirvi, mikä tuntuu sopivan vallan erinomaisesti. Valitessani koiran ajattelin hienoisesti teitäkin."
"Tämä on rangaistus heikkoudestani", mutisi Theodore. "Minun olisi pitänyt hirtättää teidät ollessanne vankina täällä Casalessa."
"Maksan velkani", vastasi Bellarion. "Jätän teidän niskanne taittamatta, jotta voisitte vielä kauan elää ja hallita ruhtinaskunnassanne Genovassa. Palaamme asiaan huomenna."
Ugolino hoputti Theodorea lähtemään. Kun ovi sulkeutui, kaatuiBellarion eteenpäin ja pyörtyi.
XV luku.
Palatessaan tajuihinsa havaitsi Bellarion makaavansa terveellä kyljellään maalattujen nahkaverhojen peittämän ikkunan alle nostetulla leposohvalla.
Muuan vanha, mustapukuinen mies, joka seisoi sohvan vieressä, katseli häntä huolestuneen näköisenä ja joku, jota hän ei voinut nähdä, asetteli hyvältä tuoksuvaa, kylmää käärettä hänen otsalleen. Kun hän huokasi syvään, ilmestyi vanhuksen kasvoille hymy.
"Kas niin! Nyt sujuu kyllä kaikki hyvin. Mutta hänet on saatava vuoteeseen."
"Siitä kyllä pidän huolen", vastasi hiljainen ääni, joka ei voinut olla kenenkään muun kuin ruhtinatar Valerian.
"Hänen palvelijansa ovat alakerrassa. Lähettäkää heidät tänne kun menette."
Mies kumarsi ja jätti huoneen. Bellarion käänsi hitaasti päätään ja katsoi suurin silmin neitoa, jonka kanssa hän nyt oli kahden. Valerian miettivä katse oli hellä ja hänen huulillaan karehti heikko hymy.
"Madonna! Tekö olette sairaanhoitajattarenani? Se ei…"
"Pidätte kai sitä kovin mitättömänä vastapalveluksena. Antakaa minulle aikaa, olen vasta päässyt alkuun."
"Mikään sellainen ei juolahda mieleenikään."
"Olette kovin heikko ja aivonne toimivat hitaasti. Muuten muistaisitte, että olette viisi vuotta ollut uskollinen, jalo, horjumaton ystäväni, vaikka minä olen kohdellut teitä kuin vihollista."
"Ah." Bellarion naurahti. "Tiesinpä lopulta voittavani. Ja se ajatus antoi minulle kärsivällisyyttä."
"Ettekö koskaan epäillyt?" ihmetteli neito.
"En. Olen aina ollut varma itsestäni."
"Ja Jumala tietää, että teillä on ollut siihen syytäkin. Kuluneina viitenä vuonna olen uskonut teistä kaikkea mahdollista pahaa. Pidinpä teitä pelkurinakin. Tuo tyhjänpäiväinen kerskuri Carmagnola sai minut siihen uskoon."
"Hänelläkin oli hyvät puolensa, enkä minä ollut läheskään niin rohkea taistelukentällä kuin hän. Varoin aina nahkaani."
"Siltä näyttää nytkin."
"Ah, niin, tämä… Tämä oli eri juttu. Tästä riippui niin paljon. Niin hartaasti kuin vihaankin tappelua, oli minun tällä kertaa otettava siihen osaa. Mitäpä siitä, vaikka keihäs olisikin tunkeutunut kurkkuuni? Tämähän oli viimeinen taisteluni."
"Viimeinen, herra ruhtinas?"
"Olen hyljännyt tuon arvonimen. En ole ruhtinas enää. Olen jättänyt maailman turhuuden taakseni." Neito ei voinut häntä käsittää.
"Aion lähteä takaisin Ciglianoon niinpian kuin pääsen liikkeelle."
"Mitä te Ciglianossa teette?"
"Mitä? Sitä, mitä muutkin veljet tekevät. Pax multa in cella. Apotti oli oikeassa. Tehtäväni täällä on päättynyt, enkä enää kaipaa muuta kuin rauhaa. Maailma ei merkitse minulle mitään."
"Eikö mitään!" Neito katseli häntä kummastuneena. "Ja viidessä vuodessa olette kuitenkin saavuttanut niin paljon."
"En mitään tavoittelemisen arvoista. Kaikki on turhuutta, hulluutta, kurjuutta ja verenhimoa. Maailma ei ole minua varten, enkä olisi sitä koskaan oppinut tuntemaan, ellen olisi kohdannut teitä tielläni. Mutta nyt on kaikki ohi."
"Entä läänityksenne — Gavi ja Valsassina?"
"Lahjoitan ne teille, madonna, jos suostutte vastaanottamaan minulta jäähyväislahjan."
Hänen sanojaan seurasi pitkä äänettömyys. Valeria oli vetäytynyt hieman taaksepäin, eikä Bellarion voinut nähdä hänen kasvojaan. Vihdoin virkahti neito muuttuneella äänellä:
"Teillä on kuumetta, luullakseni."
Nuori mies huokasi. "Niinkö luulette? Teidän on kenties vaikea ymmärtää, että maallinen menestys minua niin vähän houkuttelee. Mutta uskokaa minua, poistuessani maailmasta olen vain yhdestä syystä pahoillani."
"Mistä?" kuiskasi neito.
"Siitä, etten lopultakaan oppinut kreikkaa."
Jälleen äänettömyys. Sitten kuului heikkoa kahinaa ja Valeria loittoni muutaman askeleen.
"Kuulen palvelijainne tulevan. Jätän teidät nyt."
"Kiitän teitä madonna. Jumala kanssanne!"
Mutta neito ei lähtenytkään. Hän pysähtyi sohvan ja takan väliin, solakkana ja suorana aivan kuin sinä iltana, jolloin he ensi kerran olivat kohdanneet puutarhassa. Bellarion huomasi, että hänellä oli yllään ruumiinmukainen hopeanvärinen puku, jonka pitkät hihat valahtivat vapiseville käsille. Sellaiset hihat hänellä oli ollut tuona iltanakin… Hartioilleen oli hän heittänyt safiirinsinisen viitan, jonka avarat, halkaistut hihat olivat päärmetyt kärpännahalla. Ja hopeaisessa otsarivassa, jonka hän oli painanut kullanruskeille hiuksilleen, kimalteli safiireja.
"Ah", virkkoi Bellarion uneksivasti. "Tuollaiselta te näytittesilloinkin, ja tuollaisena tahdon teidät muistaa niinkauan kuin elän.Olen iloinen siitä, että olen saanut teitä palvella, ruhtinattareni.Pidän sitä suurena kunniana."
"Kaikki teitä kunnioittavat, herra ruhtinas."
"Mitäs muista…"
Hitaasti astui neito takaisin sohvan ääreen. Hän oli kalpea, mutta rauhallinen. Tummien silmien katse näytti miettivältä ja salaperäiseltä.
"Enkö minäkään merkitse mitään, Bellarion?"
Nuori mies yritti hymyillä. "Oliko tuo tarpeellinen kysymys? Eikö koko elämäni todista teille, ettei nainen ole koskaan merkinnyt miehelle enempää kuin te minulle? Kaikkeni olen tehnyt teidän hyväksenne. Olen palvellut teitä — per fas et nefas."
Valerian huulet vapisivat. Hän vaikeni siunaaman ajan ja sanoi sitten:
"Kannan teidän värejänne, Bellarion."
Bellarionin silmät laajenivat hämmästyksestä.
"Omituinen sattuma. Enkä minä huomannut mitään."
"Ei se ole mikään sattuma."
"Olitte kovin ystävällinen osoittaessanne minulle näin suuren kunnian."
"En halunnut ainoastaan kunnioittaa teitä. Eivätkö nämä värit ilmaise teille mitään, Bellarion?"
"Ilmaise?" Ensi kerran koko heidän tuttavuutensa aikana näki Valeria pelkoa hänen silmissään..
"Kaikesta päättäen eivät. Olettehan sitäpaitsi sanonut, ettette tavoittele mitään."
"En mitään sellaista, joka on ulottuvissani. Enkä halua tavoitella sellaista, jota en milloinkaan voi saada."
"Onko maailmassa mitään, jota ette voisi saada?"
Bellarion kohotti katseensa ja huomasi hänen alakuloisen hymynsä ja kyyneleet hänen silmissään. Hän hätkähti. Terveellä kädellään tarttui hän lujasti neidon vasempaan, velttona riippuvaan käteen.
"Olen tietysti aivan hullu", huohotti hän.
"Et hullu, vaan typerä, Bellarion. Etkö tosiaan halua mitään?"
"Ah, kyllä" Hänen kasvonsa hehkuivat. "Jotakin, joka muuttaisi maailman tekokullan ja valheellisen loiston eläväksi autuudeksi… Jumalani! Mitä puhunkaan?"
"Miksi keskeytät, Bellarion?"
"Pelkään."
"Minuako? Voisinko kieltää sinulta mitään, minä, jolle olet antanut elämäsi? Täytyykö minun tarjota sinulle kaikkeni? Etkö voi vaatia mitään itse."
"Valeria!"
Neito kumartui suutelemaan häntä huulille. "Rakastin sinua koko ajan, mutta teeskentelin vihaa. Annoin sinulle sydämeni jo nähdessäni sinut ensi kerran palatsin puutarhassa. Ja juuri senvuoksi, että sinua rakastin, oli pettymykseni ja murheeni niin syvä, kun luulin huomaajani sinussa vilppiä. Minun olisi pitänyt kuunnella sydäntäni, Bellarion, eikä turvata erehtyvään järkeeni. Sinähän varoititkin minua ja sanoit, ettei minun pitäisi tehdä johtopäätöksiä. Olen kärsinyt niinkuin kaikki ne kärsivät, jotka pettävät itseään."
Bellarion tarkkasi häntä kalpeana ja hiukan surumielisenä "Niin", huokasi hän sitten. "Minulla on kuumetta, niinkuin äsken sanoit. Voiko tämä olla muutakaan?"