Avara, matala ja pieniakkunainen kainulaistupa oli täpösen täynnä,
Kaikki istuivat, ja synkkä hiljaisuus vallitsi. He olivat ahdistavan pelon valtaamina, odottaessaan sitä tuskallista nautintoa, jota heille vähän ajan päästä tarjottaisiin. Veli Karjalainen Suomesta aikoi nimittäin puhua tänä iltana.
Laiha, tummanverinen ja pitkä Karjalainen nousi seisoalleen. Hän oli kuin haamu höyryn himmentämässä lampun valossa. Tummien silmien tavattoman tiukka katse lipui hiljalleen pitkin seurakuntaa ja painosti väkeä kuin hiljainen raskas tyven rajuilman edellä. Hengittäen kuuluvasti liitti hän kätensä ristiin ja alkoi ummessa silmin sävyisästi ja hiljaa rukoilla: "Isä meidän, joka olet taivaissa!" [Alkutekstissä suomeksi.Suom.]
Sanat kuuluivat kaukaiselta meren kohulta. Tavut soinnahtelivat, huokailivat — liittyivät vitkallisen venyteltyinä toisiinsa, hänen rukoillessaan mielettömän hartaasti, avuttoman kiihkoisasti, alakuloisen nöyrästi. Ja kun hän sitte sanomattoman kaihomielisellä, hellällä äänennousulla suostutteli; Jumalaa viidennessä rukouksessa: "ja anna meille meidän syntimme anteeksi!" [Alkutekstissä suomeksi.Suom.] purskahtivat naiset itkuun, ei kauhun tuottamien vaivojen johdosta, vaan epämääräisestä hurmauksesta. Taistelijaruumiiseen kahlitun voimallisen saarnaajasielun mainingit ulottausivat läikehtimään kuulijoissa, otti heidät valtaansa, tärisytti heidän hermojaan kylmin ja lämpöisin väristyksin.
Karjalainen istuutui. Hän alotti virren, henkiystävät yhtyivät ja sävel kohosi. Nautintorikkaan pöyristyksen säväys sai veisuun vavahtelemaan, ja ilma huoneessa tärisi kuin tuskan ja rauhattomuuden kuohuttelema veri.
Peloittavia olivat sanat, joita kuin merihädässä puhkesi Karjalaisen rinnasta, hänen alkaessaan puhua. Huojutellen ruumistaan ja lapsellisen pelokas ilme leveillä kasvoillaan pälyilivät köyhät likaisenkeltaiseen sarkapukuun puetut kalastajalappalaiset avuttomasti ympärilleen. Suomen synkkien salojen mies ammottavine hurjine silmineen ja naisten valitukset saivat mukaansa tähän asti rauhalliset kalastajalappalaisetkin. Yli sekamelskan, jossa kuului haikeita huokauksia ja kovaa itkua ja joka vähitellen paisui yksiääniseksi hätähuudoksi kuului Karjalaisen heleän sointuva ääni. Samalla Jäämeren myrsky ulvoen rynnisti tuon tuostakin nurkkia vasten, niin että ne ryskähtelivät, ja kiiti suhisten laaksojen ja autioitten lakeuksien yli. Kiruttiin ja ryhmityttiin toisiinsa kiinni. Karjalainen heitti nyt saarnaamasta ja oli kuin Jumala, katsoessaan noita nöyrtyneitä, vääntelehteviä ihmisiä.
Mutta muutamat olivat iljettäviä ennenaikaisessa, valheellisessa haltioittumistilassaan, niinkuin eräskin vaimo Jussan kotiseudulta. Hän se ensimäisenä hypähti pystyyn ja huusi rumalla, leveällä suullaan.
Karjalainen alkoi taas saarnata. Hänen kasvonsa kirkastuivat. Päihdyttävän riemun vallassa ja sydämen kylläisyydestä itkunsekaisella äänellä luki hän paksusta raamatusta: "Sillä Jumalan oikealle kädelle koroitettu karitsa vartioipi ja johtaa elämänlähteelle heitä ja Jumala on pyyhkivä jokaisen kyyneleen heidän silmistänsä." Hän hymyili, hän naurahti, sanankuulijat hymyilivät, naurahtivat, sitte pyrskähtäen äänekkääseen nauruun. Muutamat hypähtivät pystyyn, tanssivat mielettömän hurjina, vilpittömän ja intoisen iloisina, kaatoivat tuoleja ja penkkejä ja syleilivät autuaallisesti itkien toisiaan, miehet ja naiset yhtenä joukkona. Eräs lihava nuori vaimo sätki jaloillaan kuin mikäkin temppuilija. Alushousut putosivat nilkkoihin. Hänen miehensä huomautti hänelle, nykäisten hameesta: "Kuule — vedä housusi ylös!" Mutta hän ei kuullut, hyppi yhä vain. Huomatuimmat kansalaiset katselivat toisiinsa ja tuumivat naurussa suin: "Hyppihän Davidkin Herran arkin edessä!"
Kun hyppijät toinen toisensa perästä olivat lakanneet leiskumasta kuin päihtymyksen raukaisemina, nousi joukon johtaja seisoalleen ja sanoi: "Tunnustakaamme syntimme!"
Nytpä tuli lihavakin nainen tajuntaansa, tarttui nopeasti alushousuihinsa, vetäisi ne paikoilleen ja tunnusti yhden ainoan tekemänsä synnin — — — oli käynyt matkustavainen uskonveli — ja kun tulee pitkien taipaleiden takaa ja on vielä hengenheimolainen, niin sattuu helpostikin joskus horjahdus. Vaimo otti synninpäästön mehevästi hymyillen vastaan. Eipä Jussan kotiseudulta oleva huutava nainenkaan tahtonut jäädä edellisestä jäljelle, vaan kertoi iljettävän jutun.
Ja mikäli monet raskautetut omattunnot saivat huojennusta, jotta oltiin toistaiseksi melkein synnittömiä, alkoi mielialakin kohota. Miehet leikkelivät lehtitupakkaa ruupuiksi, puhuivat hevosista ja lörpöttelivät kaikenlaista Jumalasta. Naiset ympäröivät Karjalaisen ja kertoivat toinen toistaan mehevämpiä juttuja pyhän hengen miltei uskomattoman kummallisista hyvistä vaikutuksista heihin. Saarnamiehet kutsuttiin sitten toiseen huoneeseen, jossa he ahmivat kuivattua lihaa ja lohta, särpien kahvia päälle niin paljon kuin kukin halusi.
Seurojen aiheuttama tunnelma oli kokonaan vallannut Jussan. Raukeana asteli hän myöhään illalla vuonon rantaa kotia kohti. Karjalainen oli suuri ja mahtava kuin profeetta rukoillessaan, laulaessaan, puhuessaan ja sanoessaan puoliääneen: "Isä meidän, joka olet taivaissa!" Vieläkin kaikuivat nuo sanat hänen korvissansa, raskaasti ja verkalleen kuten vuonon aallot, jotka nyt tuulen tyynnyttyä vyöryivät vaimenevan vitkallisina… Jospa hän joskus voisi puhua kuin Karjalainen! Niin, jospa hänestä tulisi pappi! Oi, jospa hän saisi kirkon korkean holvin alla, mustassa kaavussa ja valkea kaulus kaulassa, pauhata saarnastuolista, korkealla, erillään muista, — kalpeana ja rukoilevana, kaikkien sanankuulijoiden katsoessa häneen!
Hän pysähtyi ja nojasi puutarhan aitaa vasten. Ainoastaan yhdestä akkunasta, joka oli korkealla, näkyi valoa. Hän näki varjon liikkuvan akkunakaihtimen yläpuolella valkeakattoisessa ullakkokamarissa. Tuo näky herätti hänessä viehättävän tunteen ja sai hänet ajattelemaan, että Elna pani nyt levolle ja ummisti silmänsä, ruskeat silmänsä, joitten katsannossa oli kummallista raukeutta. Sitä kävi yhä suloisemmaksi ja suloisemmaksi ajatella. Ja poika seisoi siinä kauvan alallaan. Silmäluomet alkoivat painua kiinni, ja lopulta ei hän nähnyt muuta siitä loisteesta, jonka revontulet olivat heijastuttaneet puutarhassa olevaan kuulaan, kuin hämärän valopilkun. Hän kuuli vieläkin vuonon kummallisten aaltojen hiljaisen pauhinan.
Samassa kun hänen päänsä vaipui karvaista peskinhihaa vasten näki hän unta, että Elnan hengitys lämmitti hänen kasvojaan ja että Elna suuntasi verkalleen ujon katseensa häneen… Hän heräsi juuri silloin kun ojensi kätensä tavoittaakseen katselijan.
Eräänä kuumana kesäpäivänä istui Biettar Oula Groobeinin suuren purjeveneen siimeksessä rannalla syömässä kuivattua poronlihaa, saadakseen voimia pitkää tunturimatkaa varten. Hän oli ostanut täyden poronkantamuksen kahvia, sokeria ja joitakin välttämättömiä tavaroita — kuten neuloja, lankarullia, nuorakeriä, pienen padan sekä vähäisen saippuaa. Elle oli tullut vielä hienommaksi entistään.
Syötyään sulloi hän jätteet parkitusta poronnahasta tehtyyn laukkuun, jonka sitoi säkkisatulaan. Juuri kun hän aikoi lähteä, käveli Groobein horjahdellen, lyhyin askelin häntä kohti.
Nähtyään aamulla Biettar Oulan oli Groobein vannonut, että hän sanoo Biettar Oulalle suorat sanat, jotka eivät tuntuisi hänestä ollenkaan hyviltä. Mutta hän oli saarnaansa yhä lykännyt ja lykännyt, sillävälin rauhattomasti harhaillen kartanolla ja purkaen kylläistä sisuansa omille väille: siinä ei mikään epäröiminen tullut kysymykseen. Sen olisi pitänyt tapahtua jo viime vuonna! Silloin, asian ollessa vereksenä, olisi hänen pitänyt ampua parikymmentä ruosteista kuulaa Biettar Oulan läpi — kirotun mäyrän… Voi! vanhat raihnaantuvat pian ja ikä kuluttaa pois kiihkon ja rohkeuden. Vielä kymmenen vuotta sitten ei Groobein juuri epäillyt, kun oli kysymyksessä jäytävän harmin huojennus tai jonkin totuuden julkilausuminen. Mutta toisin oli nyt! Hänen mieleensä oli kuitenkin johtunut kaunistella laiminlyöntiään. Niin järkevä ihminen kuin Biettar Oula olisi varmaankin — oli hän tänään ajatellut ja sanonut — ajanut kotiin haaveellisen tyttöhupakon, jos olisi saanut hänet näkyviinsä, — ja koko juttu oli nyt jo vuoden vanha. Eihän hän mahtanut mitään sille, että tytön mieleen oli johtunut sellainen mielettömyys kuin lähteä häntä seuraamaan tuntureille…
Ei Groobein nytkään suunnatessaan kulkunsa Biettar Oulan luo tuntenut mitään ylentävää kiihtymystä, vaan ainoastaan heikkoa toivoa, että riemastuttava suuttumus ilmestyisi ratkaisevalla hetkellä; ainakin kannatti koettaa. Hän pysähtyi ja varjosti silmiään käsisyrjällä…
Ehkä sittenkin oli parasta alottaa varovaisesti. "Biettar Oulako siinä?" Biettar Oulahan se oli.
"Laumasi on kai tuntureilla lännessä päin?"
"Niin on, kolme penikulmaa täältä."
"Eikö ole tukala kävellä noin paksussa puvussa tällä helteellä?"
Biettar Oulalla oli nimittäin kaksi sarkapeskiä ja päässä verkalakki, jonka päälakena oli nelikulmainen, haahkan untuvilla täytetty patja. Tästä huolimatta ei näkynyt ainoatakaan hikipisaraa hänen päivänpaahtamilla, ruskeilla kasvoillaan; hänen tukevissa jäsenissään olivat lihakset lujat ja sitkeät kuin jänteet.
"Niin, niin, — onnea vain matkallesi!"
Groobein oli uutterasti ponnistellut tänään toteuttaakseen suuren päätöksensä — ja nyt ei siitä tullutkaan mitään! Hän istuutui sahatukille ja istui siinä kauan sanattomana, suruissaan ja masennuksissa. Lopuksi pyrskähti vanha taistelija, aikoinaan häikäilemättömän miehuullinen ja omavaltainen Groobein, itkuun. Hän ei ollut uskonut olevansa jo niin kerrassaan mennyttä miestä. Jumala häntä auttakoon! Hänestä ei ollut enää edes kärventämään tunturilappalaisen kinttuja!… Oli kuin olisi hän nyt vasta huomannut, että hänen käsiselkänsä olivat mustumassa ja että niissä oli pyöreitä syvennyksiä, joissa ohuet ja kiiltävät kelmut sekä arpiset poimut vain muistuttivat mennyttä täytelyyttä. Hän oli viime vuosina usein puhunut lähtevänsä Arkangeliin vanhaa ystäväänsä konsuli Kakovstseffiä tervehtimään, mutta huonon terveytensä tähden oli hän lykännyt matkansa taas tulevaan vuoteen: "Herra tiesi, tuleeko lähtöä silloinkaan."
Vanhus itki katkerasti. Lopullisen kuihtumisen tuskallinen tunne oli niin rutosti vallannut hänet.
* * * * *
Käveltyään lehtimetsän läpi lähti Biettar Oula astelemaan omaa tuttua polkuaan ylös jyrkkää tunturin rinnettä, jolla oli paljon sammalen peittämiä kiviä. Siinä louhikossa oli rapautuneita, valjenneita luita, joissa paikotellen näkyi sammalnukkaa. Ne olivat jäännöksiä venäläisestä sissijoukosta, Venäjän karjalaisista, jotka usein entisaikoina tekivät ryöstö- ja sotaretkiä Lappiin.
Täällä tunturilla olivat he tavanneet pimeänä syysiltana tunturilappalaisen ja pakoittaneet hänet lähtemään oppaaksensa. Alastulo tunturilta oli hyvin vaivaloinen, oli lappalainen kertonut, ja sentähden piti heidän sitoa itsensä kiinni toinen toiseensa. Opas kulki edellä hiljoilleen juosten ja piti tulisoihtua kädessään. Tultuaan jyrkänteen partaalle heitti hän tulisoihdun alas ja kyykistyi piiloon kiven taakse, mutta karjalaiset juoksivat soihdun perässä, vierivät alas ja kuolivat.
Biettar Oula oli jo kaukana tuntureilla ja samosi nyt kesäyön viileässä päiväpaisteessa. Siellä täällä oli ruohopälviä, joille viimevuotinen kulo antoi harmahtavan värin. Kellertävän harmaanvihreä poronjäkälä ryömi tiheänä ja paksuna ylös kiveliötä ikuisen lumen peittämän huipun juurelle. Puro pulppusi harmaanukkaisessa pajukossa sekä pyöreä- ja pienilehtisten, sikin sokin kiemurtelevien vaivaiskoivujen välissä ja katosi suohon, joka oli hilloista keltaisenaan.
Tunturikurmitsa lähti lentoon harmaalta kalliolta ja päästi ilmoille pitkästä, hiukan kaarevasta nokastaan kalkahtelevia, kipeän surullisia parahduksia, joista selvästi kuvastui tunturin yksitoikkoisuus; sitte se laskeutui pelonomaisesti ja hillitysti räpyttäen siipiään toiselle harmaalle kalliolle.
Kultainen hohde kirkastutti läheisten huippujen lunta, ja etäisemmät lumihuiput näyttivät uivilta joutsenilta yöllisessä sädeloistossa. Taivas oli pilvetön ja tummansininen kuin meri.
Kalliorotkoissa ja laaksoissa virtaavien tunturipurojen pauhina, joka kuului kaukaisena jumuna, häiritsi väliin yön ylevää hiljaisuutta.
Monimutkaisen rotkon poikki mentyä tuli näkyviin syvä laakso, jonka pohjassa oli pieni, pitkulainen lampi. Lähellä lammen rantaa oli hänen purjekankaasta tehty kesätelttansa. Teltan vierestä nousi pienestä nuotiosta sininen savu. Taampana loikoili jäätiköllä porolauma päiväpaisteessa mitä suloisimmassa rauhassa sääskiltä. Lammen rannalla lojui Aslak keppi kädessä kuivalla sammalmättäällä, koirien ympäröimänä.
"Isä! isä!" huusi pikku Andi keskeyttäen työnsä. Hän oli yritellyt nakata suopungin silmukkaa pajupensaan ympärille. Elle istui nuotion ääressä ompelemassa Biettar Oulalle valkoisia palttinahousuja.
"Tervetuloa taas, Oulatsjam! No, miten matkalla kävi?"
"Kiitos! — hyvin."
Syödessään vastasaatua keitettyä rautua kertoili Biettar Oula matkansa varrelta Ellelle, joka tarkasteli tavaraostoksia. Hän tiesi kuulumisia sisämaan tienoiltakin. Jussa oli matkustanut johonkin Suomen suureen kylään lukeakseen siellä papiksi.. "Kyllä Jussasta tulee suuri herra", sanoi Elle. "Ja hänestä voi tulla uskovainenkin, kun hän saa tutkia niin paljon Jumalan sanaa. Ja osasihan Jussa sitäpaitsi hyvin suomea."
"Nikko Nillen akka kuuluu olevan sairaana", jatkoi Biettar Oula.
"Kas — vai niin! Taitaapa Nikko Nille hyvinkin kärsimättömänä odottaa kuolemansanomaa… Kunpahan akka ei vain parantuisi tai hoksaisi ruveta kummittelemaan."
"Olisin heti valmis", tuumi Biettar Oula, "lähettämään hänelle pikaviestin siitä tapauksesta, jos hän olisi hiukan lähempänä. Se on siksi suloinen tieto, että saisin hänet sillä ystäväkseni kaluinensa, kampsuinensa. Ehkäpä hän siinä tapauksessa luopuisi kavalasta tuumastaan siirtyä syksyllä karjoineen ennen meitä etelään, saadakseen ne porot haltuunsa, jotka muuttaessamme eroaisivat laumastamme. Nikko Nillestä on tullut pitkäkyntinen."
Biettar Oula oli sellainen, että hän siveyden nimessä harmistui, kun joku rehellinen mies lankesi kiusaukseen. Nyt oli sitäpaitsi valoisa kesä; hänen mielensä oli rauhallinen ja puhdas ja pahat tekonsa lähes vuoden vanhoja: Biettar Oula saattoi siis nyt kesällä puhua pitkäkyntisistä, kun hänen omatuntonsa oli rauhoittunut ja keveä.
Elle astui hänen luokseen, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi katsoen ujona alas: "Oi, jospa luopuisit huimista tavoistasi, Oulatsjam!"
Biettar Oula hymyili. Aina kun Elle puhui hänen "huimista tavoistaan", koetti hän keskeyttää puheen hymyllä. Voimakkaampia sanoja ei Elle oikein rohjennut käyttää. Mutta tuo säveä sanontatapa teki hänet ihmeellisen ujoksi — ja vastustamattomaksi. Biettar Oula hiveli Ellen kauniin täyteläistä selkää. Tuntureilla ei ollut ainoallakaan muulla naisella niin suuria ja reheviä jäseniä. Povi kohosi hänellä kuin vuori väljän, lyhyen peskin alla.
"Katso!" huudahti Biettar Oula. "Katso, kuinka näppärä hän on. Hän tiukentaa suopungin juuri silloin kun pitääkin. Suopunki kuristaa pensasta kuin peto. Kas, kas!… Pensas tempoilee ja ponnistaa vastaan kuin vasa… Taitaapa olla totta kuten ennustetaan, että Andista tulee vielä tunturin etevin mies."
"Mutta miten käy tunturin parhaan tytön?" kysäisi Elle ja vilkaisi häneen ujosti ja leikillisesti hymyillen.
"No, älähän siitä hätäile! Olet ihan nuori vielä."
"Mutta muistathan, että pikku Andi täytti kolme vuotta viime juhannuksena… Ja vielä olen paraissa voimissa. Olisipa sopivaa, jos saisimme lantalaisen vävyksemme. Hänen luonaan meillä olisi majapaikka, käydessämme talvisin kirkolla. Kyllä Biettar Oulan tyttö saisi seudun parhaimmat kosijoikseen… Lantalaistyttöä et tietystikään miniäksi tahtoisi?"
"Lantalaista miniäksi!" — Jo sellainen ajatuskin oli Biettar Oulalle kauhistus: kuinka voisi tunturilappalainen mennä naimisiin lantalaistytön kanssa! "Telttammekin rupeaisi löyhkäämään navetalta, jos sellainen täällä olisi. Näyttäisi se nyt joltakin, jos täällä teltassamme olisi rahilla istuva lehmätyttö, — sillä rahi hänellä tietysti pitäisi olla. Ja hittoko häntä rupeaisi silmällä pitämään, ettei hän jonakin kauniina päivänä kaatuisi rahiltaan tuleen ja polttaisi itseään. Tuskinpa voit ajatellakaan, että Biettar Oulan poika rupeaisi lantaa vetämään ja tekemään heinää parille likaiselle lehmälle."
Istuessaan siinä katselivat he poroja, jotka ryhmittyneinä loikoivat jäätiköllä. Ne märehtivät liikutellen tyytyväisesti korviaan ja silmät raukeina varhaisen aamuauringon hohteesta.
Toinen toisensa jälkeen nousivat ne seisoalleen, oikoivat raajojaan ja lähtivät jäätiköltä. Samassa rupesivat koirat haukkumaan, mutta Aslak sai ne hillityksi tavallisilla ärjymisillään, käänsi kylkeään ja nukkui taas. Porot alkoivat nyt muovata nuoria rustomaisia ja hienon karvanahan peittämiä sarvitynkiään, lyömällä ja takomalla niitä takakoparallaan ja hankaamalla niitä kivenkylkeen, ja kurottivat sitten katseensa niihin, tarkastaakseen niiden muotoa.
Äiti Biettar, joka oli herännyt, kurkisteli teltan ovelta ja toivotti hyvää huomenta Oulalle. "Olet kotona taas. Nytpä meidän sopii käydä vaatimia lypsämään!" sanoi muori.
Aurinko paistoi jo idästä heidän levolle mennessänsä. Porot siirtyivät märehtimään mikä minnekin ylängölle.
Nikko Nille oli tosiaankin aikonut muuttaa Biettar Oulan edellä etelään, mutta hänen ja muittenkin lappalaisten suunnitellessa matkaansa ja vakoillessa oli Biettar Oula kapistuksineen lähtenyt liikkeelle ennen kuin siitä saatiin tietoa.
Hän oli asettunut syksyksi sisämaan laakson pohjoispuolelle, havumetsän rajalle, tunturikoivikon laitaan, noin viisi penikulmaa kirkolta, puron ääreen lähelle postipolkua.
Biettar Oula ei kartellut yleisiä teitä eikä etsinyt olosijakseen syrjäseutuja.
Viimepäiväisten sateitten tähden olivat vaatteet kastuneet. Niitä riippui nyt kuivamassa teltan lähistöllä puissa.
Eräänä iltana tuli Nikko Nille Biettar Oulan teltalle ja toivotti hyvää päivää.
"Jumal' antakoon!" vastasi Biettar Oula, otti tulijan sydämellisesti vastaan ja vei hänet telttaan.
"Muuton aikana on sinunkin laumastasi poroja eronnut", tuumi BiettarOula heidän kyykistyessään taljoille istumaan.
"On kyllä. Aikomukseni onkin mennä niitä hakemaan läheisistä laumoista."
"Näin meidänkin laumassa yhden porosi."
Hämmästyksestä remahtivat Nikko Nillen silmät näin suuriksi, että varmaankin olisi Biettar Oula pahastunut, jos olisi sattunut katsomaan häneen.
Nikko Nille ei totta puhuen ollut juuri uskonut, että Biettar Oula olisi jättänyt henkiin toisen omistamaa poroa, joka oli tullut hänen lähettyvilleen.
Mutta puhuessaan Nikko Nillen porosta oli Biettar Oula rehellisen näköinen kuin olisi hän useinkin ilmoittanut omistajille heidän poroistaan, mitä oli hänen laumaansa eksynyt.
Sillä kyllä Biettar Oulakin silloin, kun oli kysymyksessä hänen määrätyssä suhteessa huonon maineensa paikkaaminen yhdellä ainoalla porokehnolla, malttoi antaa suopungin olla rauhassa hartioillaan. Elle hymyili ihastuksissaan ja oli melkein yhtä hämmästynyt kuin Nikko Nillekin. Suosiota siellä ja täällä! Tämä oli äiti Biettarin hyväksymä temppu. Hän oli kyllä ensin ajatellut niinkin, että tämä olisi liian aikainen uhri kunniallisuuden alttarille, mutta mietittyään asiaa tarkemmin tuntui hänestä, että vähän hyvää mainettakin olisi tarpeen. "No niin! Anna poro!" oli hän tuuminut.
Nikko Nille ei oikeastaan ollut poikennut Biettar Oulan luo puhuakseen hänelle kadonneista poroistaan. Se oli vain veruke. Hän oli tullut Biettar Oulan luo osoittamaan kiitollisuuttaan ja sovinnollisuuttaan siitä, että Biettar Oula oli ensimäisenä tuonut tuntureille paljon lupaavan sanoman Nikko Nillen vaimon sairastumisesta. Sittemmin oli sanoma kierrellyt viikkokausia niillä laajoilla aloilla, missä Nikko Nille liikkui, ja viimein palasi se hänen luokseen, mutta tällä kertaa kuolinsanomana, ja Nikko Nille punastui, kun hänelle kerrottiin se tieto.
Hän ei olisi nyt vähääkään välittänyt, jos Biettar Oula olisikin tappanut hänen poronsa. Mitäpä arvoa oli porolla nyt, kun hän oli adventtiajan suloisten toivomuksien hurmaamana. Hänen unelmansa ja haaveensa näyttivät nyt toteutuvan: vihdoinkin pääsisi hän häitä viettämään.
Hän oli sanomattoman nöyrä ja onnellinen nauttiessaan Ellen jaBiettar Oulan ylenpalttista vieraanvaraisuutta.
Elle pani saraheiniä [Carex vesicaria] hänen kesäkenkiinsä [terät parkitsemattomasta hylkeennahasta ja kaudot sekä lyhyet varret parkitusta poronnahasta]. Erinomaisen hauskaa oli hänen vapaasti ja tuttavallisesti keskustella Ellen kanssa. Biettar Oula oli nyt hänen ystävänsä. Ja olipa sentään hyvä puoli asiassa sekin, että Biettar Oula tästälähtien antoi hänen poroillensa rauhan. Aikomuksena oli hänellä lähteä muutaman päivän kuluttua kirkolle yhdessä kultansa kanssa, niin, kultansa kanssa! Sen uskoi hän salaisuutena Ellelle ja Biettar Oulalle.
Hyvä Jumala, kuinka kernaasti hän soikaan näille molemmille kaikkea hyvää!
Hän ei kehdannut ilmaista suurta onnentunnettaan. Nyt oli Nikko Nillellä kyllä varaa antaa rauha heidän tunteelleen, että he olivat parempia kuin muut.
"Aira Marit onkin paras tyttö koko pitäjässämme", tuumi Elle.
"Eikä sinullekaan kukaan nuorista miehistämme vedä vertoja. Sinä olet pulska ja älykäs, ja kuulutpa laintuntijana kuntamme hallintoonkin", kehui Biettar Oula.
Niin, Nikko Nille soi heille sydämensä sisimmästä kaikkea hyvää.
Mutta kun hän Biettar Oulan kanssa meni laumalle, tuntui hänestä kuin lauman näkeminen olisi hänessä herättänyt eloon hiukan entistä katkeruutta.
Hetken tarkasteltuaan huomasivat he siellä Nikko Nillen poron. Oikeanpuoleinen korva oli kärjestä poikki, ja vasemman korvan ulkosyrjässä oli leikkaus vinoon.
Nikko Nillellä oli tervattu, kankea suopunki kaulassaan. Hän olisi mielellään antanut Biettar Oulan heittää, mutta kun Biettar Oula ei näyttänyt olevan siihen halukas, vihtesi hän sen, pitkän, hienonpuoleisen nuoran, pienehköksi vyyhdiksi ja hiivittyään lähemmäs poroa heitti, mutta ohi. Närkästyneenä tuosta heitti hän toisen kerran hermostuneesti, ja taaskin ohi.
Nytpä tahtoi Biettar Oulakin näyttää taitoaan. Hän otti Nikko Nilleltä suopungin, vihtesi sen päästä päähän ja heitti. Kuului viuhunaa ja samassa oli suopungin silmukka poron sarvissa. Poro kirmaisi eteenpäin aivan kuin se olisi saanut keihään niskaansa, lauman keskustaan, mutta Biettar Oula veti sen luokseen liikkumatta paikaltaan.
Nikko Nille tunsi taasen kateuden kipinää rinnassaan, mutta tuli jälleen liikutetuksi, kun Biettar Oula itse lausui toivomuksensa, että hänetkin kutsuttaisiin häihin; siellä olisi silloin saatavana lahja, jota ei kukaan muu vielä ollut saanut.
Biettar Oula piti siis todella tärkeänä olla Nikko Nillen ystävänä!
Nikko Nille soi hänelle lopultakin kaikkea hyvää!
Hetkinen oli kulunut Nikko Nillen lähdöstä; oli jo hämärä.
Nuotio roihusi rätisten teltan vieressä. Litteälle kivelle levitettyjä kenkäheiniä muokkasi äiti Biettar koivuisella kurikalla. Biettar Oula oli koristelemassa poronsarvesta tehtyä lusikkaa. Hän piirteli siihen veitsellä ristiin rastiin riimuja ja muita koristuksia. Elle asetteli pehmitettyjä kenkäheinälyhteitä kiville kuivamaan.
Biettar Oulan tapansa mukaan tuolloin tällöin tähystellessä metsän reunaa joka taholle, alkavat koirat haukkua. Hän toruu niitä. Metsästä kuuluu kelottuneitten oksien ratinaa ja pudonneitten lehtien kahinaa. Puitten välistä näkee Biettar Oula kolme miestä tulevan postitietä ja kääntyvän nuotiota kohti. Nyt tunsi hän heistä kaksi postimiehiksi, mutta kuka oli kolmas?
"Kah — piru vieköön! — Lassehan se on!" huudahti Aslak unohtaen nimittää häntä Trondhjemin seminaarilaiseksi.
Lassella oli musta hattu — ja hän oli kalpeakin kuin itse oppinein hyväkäs. Hänellä oli vyökin, mutta se ei ollut lanteilla kuten ihmisillä, joita epäillään pahantapaisiksi, vaan ylempänä kuin hurskaalla saarnamiehellä. Tukka oli leikattu lyhyeksi, ja tervehtiessään isäntäväkeä nosti hän hattuaan. Hän se nyt oli juuri sellainen, jota Groobein olisi sanonut "yleväkäytöksiseksi ihmiseksi".
Lasse ei tietysti ollut tervetullut vieras Biettar Oulan eikä muittenkaan mielestä. He eivät sitäpaitsi olleet tienneet häntä vielä oikein odottaakaan. Biettar Oula oli kyllä kovistanut häneltä juhlallisen valan, ettei hän koskaan ilmaisisi salaisuuttaan, mutta sittenkin…
He olivat sentään osoittavinaan Lasselle kaikkea mahdollista huomiota. Biettar Oula yritti kuitenkin puhella hänen kanssaan niin, etteivät postimiehet huomaisi hänellä olevan mitään keskeneräistä Lassen kanssa: hän tekeytyi nimittäin huvittavan ivalliseksi, mutta lausumansa sanat kirvelivät kuitenkin häntä itseään eniten.
Lasse käytti usein norjalaisia sanoja ja käänteitä. Vankilassa oli hän tehnyt monenlaista työtä. Hän oli valmistanut siellä "jakkaran" ja "vasun", kutonut "verkon" sekä opetellut "kaunokirjoitusta".
Postimiehet päättivät yöpyä tänne, sillä täältä oli vielä kolme penikulmaa joen rantaan metsäpirtille. Siellä oli heillä vene, jolla he tavallisesti soutivat kylään.
Syödessään kertoivat postimiehet yhtä ja toista suuresta maailmasta.
"Vadsön vouti kuuluu olleen", kertoi toinen, "Hammerfestin voudin luona keskustelemassa lakipykälästä, josta he olivat eri mieltä. Kiivaasti siinä haasteltiin. He ovat kumpikin visuja pykälämiehiä. Vadsön vouti heistä kumminkin kuuluu etevämpi olevan."
"Niin mutta hän ei ole mitään asianajaja Lundan rinnalla!" tuumi Aslak. "Siinä sitä on viekas ja suuritietoinen mies! Ei vain taidakaan olla yhtään sellaista pykälää, jota ei hän osaisi ulkoa, tarratakseen siihen kiinni milloin sopii… Mutta osaapa hän ottaa maksuakin!"
Biettar Oula kertoi Nikko Nillen käyneen heillä ehtoopäivällä. Mutta mitä hupaista postimiehet saattoivat nähdä siinä, että Nikko Nille aikoi matkustaa kultasensa kanssa alamaahan, sitä eivät toiset kyenneet käsittämään. Olihan Nikko Nilleen tosin alkanut tarttua jotakin ehdottomasti naurettavaa, mutta sentäänkin… Ei suinkaan akka kummitellut? — No, eipä juuri muutoinkaan…
He puhelivat siinä kaikenlaista, mutta vaikenivat väliin ja tuijottivat nuotioon, miettien puhelemaansa.
Punaiset liekit liehuivat nuoleskellen paksua savua, joka nousi korkealle ja latvastaan tuon tuostakin laajeni syksyillan pimeää pilvitaivastakin mustemmaksi savuröykkiöksi. Tuulenpuuska löi väliin tulikielet sivulle leveiksi poimukkaiksi vaipoiksi, jotka miltei samalla kohosivat ylös ohuiksi ja pitkiksi kieluiksi. Nämä vipajavina ja kuin lentoon haluten irtautuivat, mutta sammuivat omaan kalvavaan tulikiihkoonsa.
Nuotion pitkälti valaisemassa metsänreunassa ja metsässä kiilui jäisellä lumella kosteita syyslehtiä.
Mentyään telttaan panivat he levolle nuotion ääreen poronnahoista ja hoikista notkeista koivunoksista tehdylle leveälle vuoteelle.
Pimeys hiipi nuotion hiilustalle, joka vielä lennähytteli joitakuita kuoleutuvia lehahduksia. Viimeinen punainen pilkku siirrähti värähdellen ja hukkui pimeään.
Mutta kylmä puro solisi uikuttaen kuin sokea penikka pimeässä, loppumattoman rauhattomana pulpattaen alhaalla uomassaan, joka hiipi mutkitellen ja valonarkana pitkin laaksonseinämää alas.
Porot, jotka jo olivat varsin paksussa talvikarvassa, makasivat pehmeällä sammalella. Paimenet nukkuivat pensaan juurella pää ja kädet peskin sisällä ja pitkäkarvaiset koirat vatsan ja jalkojen peitteenä.
Pimeässä saavat verevyyttä valon kalpeat ajatukset. Pimeässä kiiluvat yöpöllön silmät, ja murhanhimo paisuttaa petoeläinten jäsenet. Elämän neste kuohuu täyteläisistä huokosista ja virtaa värisevien helmien tavoin jokaiseen hermoon.
Äiti Biettar oli maannut valveilla koko yön, sappi karvaana pakahduttavasta suuttumuksesta, kun Lasse oli nyt tullut perimään kuutta vaadintansa. Kuinka olikaan hänen verensä kiehunut, kun hän huomasi poikansa epävarman sävyn Lassea kohtaan! Hänen koko sieluansa tympäisi, ja nyt maatessaan hän noitui ja potki taljan alla.
Mutta sitte purskahti hän nauruun ja puri peskinhihaa, ettei herättäisi muita… Olihan laumassa kolme vierasta ja vielä merkitsemätöntä vasaa! Jollei Lasse tyytyisi niihin ja yhteen rehellisesti uhrattuun päällisiksi, niin menköön takaisin seminaariin!… Hitto vieköön, eiköhän tuota kohmettunutta mäyrää, vaadinten kiristäjää, vedettäisi nenästä! Ja tämä viekkaus samalla toimittaisi Lassen paulaan, hänen ikuiseksi orjakseen. Kyllä hän sen miehen pitäisi kurissa, se oli varma… Silloin saisi Elle niin paljon kuin tahtoi pitää roskasaarnojaan Biettar Oulalle, — kunpa hän jo ei olisi ehtinyt turmella äiti Biettarin poikaa!
* * * * *
Postimiehet olivat lähteneet.
Lasse loikoili vielä venytellen taljallaan. Tämähän oli hänen ensimäinen päivänsä. Hän otti "seminaarista" saamansa rukouskirjan ja alkoi lukea sitä.
"Sanotaanko siinä hartauskirjassa mitään lupausten ja sopimusten rikkomisesta?" kysäisi äiti Biettar.
Lasse katsoi häneen säikähtäen ja oli säälittävän tyhmän näköinen.
"Töllistele vain, kurja retale!" ärjäisi äiti Biettar ja löi samalla kahvimyllyn hiilustalle, jotta säkeniä tuprusi räppänään. "Tuskinpa olet ansainnut kolmea sopuliakaan, saati kolmea vaadinta!" Koetteeksi oli hän mainitsematta kuutta.
Aslak oli purskahtaa nauruun ajatellessaan, että äiti Biettar halusi "tarttua härkää sarvista". Lasse tuntui sen lauseparren yhteydessä hänestä kovin hullunkuriselta.
"Pitää minun toki saada mitä minulle on luvattu", jupisi Lasse itkunsekaisella äänellä.
"Luvattuko? — Kaikkipa ne nyt puhuvat lupauksista! — Älä luule! Ei voi puhua lupauksista kaikenlaisten epäröitsevien lörpöttäjien kanssa. — Mitä sinulle sitten on luvattu?"
"Tiedäthän sen itsekin."
"Mutta tiedätkö sinä, mitä minä lupaan sinulle? Ripustan sinut jaloista puuhun ja annan selkään, jos vähänkin yrität tehdä vaatimuksia, viheliäinen sanasi syöjä! Jos olisin tiennyt, että sinä olet sellainen tolvana kuin oikeuden edessä osoitit olevasi, eivät sopimukset olisi tulleet kysymykseenkään… Mutta minä pidän itseäni liian hyvänä kohtelemaan sinua ansiosi mukaan."
— "Nouse nyt ylös siitä ja tule mukanani laumalle, jotta saan kiireimmiten välit selviksi kanssasi! Syö kumminkin ensin. Siinä on sinulle ydintä, lämmintä makkaraa ja vasta keitettyä nuoren poron selkää. Pistele menemään, poikaseni!"
Lasse nousi vuoteeltaan koneellisesti, söi ja tunsi itsensä virkeämmäksi ja rohkeammaksi.
He lähtivät laumalle. Sekä Elle että Biettar Oula olivat pysyneet ääneti koko ajan. Elle olisi kyllä mielellään kieltänyt Biettar muoria houkuttelemasta Lassea hullutuksiin, mutta hän ei tohtinut, — eikä hän viitsinytkään, sillä ei hän sillä olisi mitään aikaan saanut.
Varhain aamulla oli äiti Biettar puhunut suunnitelmastaan pojalleen, ja sillä hetkellä se tuntui pojasta hyvin ajatellulta. Mutta myöhemmin, kun Biettar Oula katseli Lassen kalpeaa muotoa ja raukeita silmiä, heltyi hän, ja silloin olisi hän mielellään antanut hänelle luvatut kuusi vaadinta. Olisihan asia silloin tullut selväksi edes jotenkuten. Mutta hänen äitinsä oli kuin kaksiteräinen miekka, ja pojan täytyi taipua. Tietämättään oli hänen tahtonsa heikontunut. Hänellä oli ainoastaan tunne siitä, että jotain oli esteenä hänen tahtonsa täytäntöön panemisessa.
Lasse hikoili ja väsyi koettaessaan pysytellä vanhan noidan kintereillä, sillä hän oli vielä heikkona vankeudessa olostaan. Akka kulki kevein askelin ja hiljaa kuin pöllö: hänen askeleitaan ei voinut koskaan kuulla.
Kun he olivat tulleet laumalle, piti Biettar muori Lasselle tällaisen puheen: "Laumassa tuolla on, kuten huomaat, kolme merkitsemätöntä vasaa. Kaksi niistä on vaadinta. Saat nämä ja lisäksi yhden täysikasvuisen vaatimen, mutta jos et hyväksy ehdotustani, et saa mitään. Miten päin päätät?"
Lasse, joka oli äkkiä joutunut enimmin pelkäämäänsä pinteeseen — tekemään päätöksen, vieläpä nopeasti — hikoili yhä enemmän.
Mutta pelko, ettei hän saisi mitään, jos ei tyytyisi näihin, tahi että hän joutuisi ikäviin rettelöihin, jos rupeaisi jollakin epämiellyttävällä tavalla vaatimaan hänelle aikaisemmin luvattuja, tuntui sitten antavan hänelle tarmoa, ja hän vastasi myöntävästi.
Mutta samalla alkoi hänessä itää pieni, sitkeävoimainen katkeruuden siemen.
Eräänä iltana tulee Nikko Nille kävellen alamaan päätietä alas, ylpeänä ja hyvillään. Kuin vastatuuleen rynnistäen kulkee hän hiukan kumarassa ja oikea olkapää koholla. Se johtuu siitä, että hänen molemmat kätensä ovat toimessa; toisella taluttaa hän poromullia — alamaassa ei vielä ollut rekikeliä, — ja toisella, oikealla, pitelee hän Aira Maritin huivin liepukasta. Ja Aira Marit rimpuilee toisinaan miltei yhtä paljon kuin mulli. Ovathan nuoret tytöt kainoja tai ainakin teeskentelevät kainoutta. Mutta tällä kertaa ei Aira Marit tekeydy. Hän koettaa hymyillä, mutta ei voi. Hän vain punehtuu ja ihan horjahtelee, sillä hän on rasittunut miettiessään tulevaa asemaansa ja unelmoidessaan. Hänen pienet, veltot aivonsa eivät ole tottuneet kauas tähtääviin ajatuksiin, ja hänen sydämensä ennemmin löisi tasaisesti ja verkkaan. Hänen muutoin herkät naurulihaksensa ovat nyt kuin lamauksissa. Sillä hänen täytyy ajatella kohtapuoleen luopuvansa isästään ja äidistään ja joutuvansa Nikko Nillen vaimoksi… Hän saa istua omassa teltassa, ommella peskejä ja housuja sekä askartaa kaikenmoista muuta.
Ja nyt on enää tuskin sataa askelta Jongun taloon… Hyvä Jumala! Siellä kohdellaan häntä kuin morsianta, jonka häät ovat lähellä. Tuo tuntuu hänestä pyörryttävän juhlalliselta… Onpa toki hyvä, että on näin pimeä.
He ovat juuri laskeutumaisillaan alas pienen mäen rinnettä, jonka alla Jongun talo on, kun Nikko Nille pysähtyy äkkiä ja tempaa kultasensa kiinni itseensä. Hän vapisee kuin haavan lehti, sillä hänestä tuntuu kuin olisi hän ihan selvästi nähnyt akkansa haamun kulkevan valaistun akkunan ohitse navettaa kohti.
"Mitä nyt?" tiedustaa Aira Marit, joka on vähällä kaatua seisoessaan siinä väärine säärineen, jalkaterät sisäänpäin.
"Etkö sinä nähnyt häntä?"
He ovat hetken ääneti, hengittämättä.
"Tuolla se on!" kuiskaa Nikko Nille.
"Kah-h, voi taivas!" ähkäisee Aira Marit ja vaalenee kalman kalpeaksi.
He kohdistavat katseensa polkuun, joka johtaa kirkkomaalle; varmaankin on haamu matkalla takaisin hautaan…
Ei — siellä ei sitä näy…
Niin! Jumalan nimessä perille sittenkin! — Kunpa vain pääsisivät mahdollisimman joutuin livistämään tupaan.
Mutta äkkiä kuulevat he nuorukaisen honottavan äänen pihalta: "No, mihin hornaan hän hävisi? Tuskin olemme saaneet tuon viipsinpuuresun arkkuun, kun se jo hyppää ylös!"
Nuorukaisen vihanpurkaus sai nauramaan hänen ympärillään häärivän joukon, jonka Nikko Nille ja Aira Marit näkivät hämärästi sen seuratessa nuorukaista, kun tämä veti ruumisarkun muotoista laatikkoa portaita kohti.
"Kolmatta kertaa hautaamme jo häntä", jatkoi nuorukainen. "Mutta saatuamme hänet arkkuun, naulaamme me kannen kiinni kuusituumaisilla ja luemme isä meidän seitsemän kertaa oikein päin ja yhtä monta kertaa takaperosin. Ja rohkeimpana pitää, sinun, Erke mennä kirkkomaalle kahdentoista tienoissa tänä yönä heittämään kolme kertaa yöpöllön istumapuun juurelta ottamaasi lantaa hautaan ja sanomaan joka kerta: 'lepää rauhassa, vanha Saara, hu, hu, hu!'"
Ja nuorukainen leiskui kartanolla haeskellen vanhusta, joka oli niin vastahakoinen kuolemaan. Hän oli tänään koilliskulmalla kuokkavieraana syönyt oivan aterian porovarkaitten luona, ja sentähden oli hän noin reippaana. Tuollaisten ateriain jälkeen tuli hän tavallisesti seudun lounaispuolelle ja oli siellä vihoissaan porovarkaitten tappojuhlille, joita he pitivät syksyöinä. Tämä viha johtui arvattavasti siitä, että omatunto soimasi häntä väärin hankitun lihan syömisestä. Tänä iltana ei hänellä kumminkaan ollut aikaa saarnata parannusta siitä.
"Lemmon nulikka!" kuului akka käheästi ja kiukkuisesti ärjäisevän navetan luota. Hänen liialliset liikkeensä olivat ärsyttäneet pässin hänen kimppuunsa.
Nuorukainen riensi paikalle ja pelasti hänet miehuullisesti pässin hyökkäyksiltä.
"Kuule", huusi hän, "pässi pannaan kahdeksaksi päiväksi hautaasi vartioimaan. No — etkö lähde takaisin kirstuun, vai tahdotko ensin hyvästellä Nikko Nilleä?"
Akka uhkaili nuorukaista kepillä. Häneltä oli visusti pidetty salassa, että hänet oli huhuiltu kuolleeksi, ja hän lynkytti iloissaan Nikko Nillen syliin ja sanoi mitä ystävällisimmin hymyillen: "Sinäkö siinä, poikani?!… Hyvää päivää, hyvää päivää!"
Vaikka Nikko Nille nyt oli selvillä asiasta, ei hän kuitenkaan ollut vieläkään tointunut mitä elävimmin nähdyn aaveen aiheuttamasta säikähdyksestä; mutta hän ei voinut olla tarttumatta akkansa käteen. Tämä tuntui ruumiin kädeltä, ja kylmä hiki nousi Nikko Nillen otsalle. Aira Marit ei sitävastoin uskaltanut kätellä. Hän vapisi ja vaikerteli epäröidessään mitä tehdä. Eräs luotettava nuori mies kietoi kätensä hänen kaulaansa ja vakuutti, ettei akka ole ollut hengettömänä, vaan oli tähän päivään asti ollut ihka elävänä. Vihdoin viimeinkin heitti hän vaikertelemasta. Kuin itsestään läimähti äkkiä käsi suulle ja nauru pyrskähteli ulos sieramista.
* * * * *
Paria viikkoa myöhemmin kertoi muuan kirkolla käynyt metsästäjä eräässä tyhjässä paimenmajassa olostaan seuraavaa:
Muutamana iltana loikoessaan makuusijalla ja ollessaan juuri uinahtamaisillaan — jollei jo nukkunutkin — kuuli hän ulkoa pikkulapsen porua. Mökissä oli pilkkosen pimeä. Hän makaa kuunnellen ja katselee ovea kohti. Siellä alkaa hohtaa pieni valopilkku; se suurenee suurenemistaan ja saa lopuksi pienen lapsen muodon… Hän älyää silloin, että se on lehtolapsi, salassa synnytetty; sellaistenhan tiedetään haeskelevan äitiään ja tahtovan saada kristillisen kasteen ja kristityn nimen, ennen kuin voivat uinua maan povessa rauhassa.
Hän panee kätensä ristiin ja sanoo: "Niilas olkoon nimesi. Niilas, minä kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhänhengen nimeen!" ja hän viskasi kolme kupillista vettä sen päälle.
Ilmestys katosi ja pääsi autuaaseen lepoon.
Tästä sai alkunsa se huhu, että Aira Marit oli salassa synnyttänyt lapsen. Ei hän ollut viimeksi käyskennellyt yksinään peskissään, sanottiin. Mutta muuan viisas ja luotettava vaimo kykeni todistamaan, että koko juttu oli ilkeätä keksintöä. Ja hän puhui totta. Aira Marit ei ollut sellainen. Eikä Nikko Nillekään.
Jussa oli eilen tullut kotiaan.
Useita vuosia oli hän ollut poissa. Hän sanoi itseään nyt Juhaniksi, mutta kotona ei kukaan saanut nimitetyksi häntä muuksi kuin Jussaksi.
Lopputaival — Inarinjärveltä — oli vienyt kerrassaan kahdeksan päivää.
Keli oli nimittäin käynyt kehnoksi. Parin viimeisen penikulman matkalla oli hänen väliin täytynyt siepata sukset olalleen.
Oltiin nimittäin toukokuun puolivälissä. Tänään oli hän rohjennut lähteä kävelemään joen rannalle. Hänellä oli tympäisevä tunne, että hän näytteli kovin vierasta osaa kotona. Kunpa ensimäiset päivät kuluisivat…
Oli tuntunut kovin kiusalliselta esiintyä harvinaisuutena Helsingissä, ja nyt häntä vaivasi liiallinen huomaavaisuus täällä kotona! Oli hiton tukalaa olla välimuotona.
Ja jumaluusopin ylioppilas Juhani Jongu ei huomannutkaan ennen kuin oli lausunut salaisen sadatuksen. Hän oli niin kiihtynyt, ettei edes katunut syntiään.
Mutta hänen verensä joutui hillittömään liikkeeseen, kun hän äkkiä huomasi herrasnaisen tulevan suoraan vastaansa. Samassa tunsi hän tulijan.
Lapsuusajan kohtaukset johtuivat yht'äkkiä kummallisen rasittavina hänen mieleensä…
Hänessä irtautui kaikki, ja hän solui mukana… Hän tähtäsi katseensa neidin kengänkärkiin, jotka hapuilivat kuivahkoja paikkoja likalätäkköjen välistä…
"Saanen tervehtiä Teitä, neiti Norum? — Tuskin tunnette minua enää; mutta minulla on kerran ollut kunnia puhutella Teitä." — Tämän sanoi hän suomeksi.
"Teitäkö en tuntisi!" huudahti toinen hilpeästi nauraen. "Minusta ei ole ensinkään kohteliasta arvelunne, etten Teitä tuntisi."
"Ja te olette eksynyt tänne tunturimailmaan?"
"Ei, eksynyt en ollenkaan ole. Jo lapsena teki mieleni tänne. Muutamia viikkoja sitte sain papinperheeltä kirjeen, jossa he pyysivät minua käymään heillä. He ovat hyvin rakastettavia, maailman paraimpia ihmisiä! Viihdyn täällä hyvin. Ilma on täällä herttaista, raikasta ja keveää!… Papilla on kaksi lastakin, poika ja tyttö. Ne ovat kovin miellyttäviä ja hauskoja! Täällä olen tullut kuin toiseksi ihmiseksi. Eikö se näy päältäkin?" Hän nauroi. "Kaikkiapa sitä nyt minäkin kysyn!… Niinkuin Te tietäisitte, minkälainen olen ollut!"
Hänen vilkkautensa oli hämmästyttävä ja vaikutti rauhoittavastiJussaan. Ja mihin oli joutunut hänen katseensa painostava voima?…
On kohtauksia, joita seuraa salattu juhla, ja juhlariemu kätkee paljon…
"Minkätähden Te luette suomalaiseksi papiksi, hra Jongu?"
"Siihen en osaa oikein itsekään vastata."
"Mielestäni olisi Teidän pitänyt lukea norjalaiseksi papiksi… Mutta jos Teistä tulee pappi naapuripitäjääseen Suomessa, tulen minäkin kuuntelemaan saarnaanne."
"Lupaatteko sen! — Silloin saarnaan minä ainoastaan Teille, yksinomaanTeille!"
"Toivon, että Te silloin saarnaatte suomeksi, ettekä lapiksi!… Eikö siellä naapuripitäjässä ole kivikirkko?"
"On."
"Hyvin kapeassa autioon tasankoon pistävässä laaksossa?"
"Niin juuri!"
"Ja laaksossa on tuskin ainoatakaan muuta elollista olentoa kuin pappi?"
"Eipä juuri."
Neiti loi silmänsä alas. Hetken perästä nosti hän katseensa verkalleen ja katsoi Jussaa silmiin. "Siellä lienee kummallista… Luuletteko viihtyvänne siellä?"
"Se on sen ajan murhe! — Vielä minusta ei ole tullut pappia."
"Sinne kuitenkin papiksi pääsette!"
Tytön katse synkistyi kuin pimenevä metsä.
Useimmat ihmiset pienenevät, kun ensimäisen juhlallisen vaikutuksen loisto on sulautunut tuttavallisuuden yksinkertaisiin sävyihin. Mutta Elnan silmissä oli juuri tuttavallinen sävy syvempi kuin kaikki juhlaloiste…
Sitte kysyi Jussa: "Miksikä pitäisi minun olla pappina juuri siellä?"
"Niin — — —. Sanonpa Teille — — —, olin etelässä pari vuotta. Ihmiset olivat siellä vilkkaampia ja aivan toisenlaisia kuin täällä. Ilma ja maa ja kaikki oli siellä valoisampaa ja erilaista kuin täällä. Ja kun nyt muistelen Teitä siltä ajalta, jolloin olitte Lofjordenissa käymässä, tuntuu minusta, että Teidän pitäisi olla pappina juuri siellä hiljaisessa laaksossa, joka pistää suoraan autioon tunturiseutuun… Ja olen aina ajatellut, että Biettar Oulan pitäisi olla siellä sanankuulijananne…"
"Sanoitte aina?"
"Niin", sanoi tyttö punastuen. "Milloin käytte pappilassa? Teitä kaivattiin sinne… Mutta nyt pitää minun toki lähteä… Olen käynyt joen ylävarrella katselemassa veden temmellystä. Kuinka tulvillaan onkaan uoma!"
Hän jätti hyvästi ja läksi.
Jussa seisoi katsellen hänen jälkeensä.
Runsas elämän ilo uhkui hänen nuorekkaasta olennostaan.
Yhä seisoi Jussa siinä hehkuvin mielin keskellä kevään uhkuvaa levottomuutta… "Ihmiset etelässä vilkkaampia ja eriluontoisia kuin täällä!"
Vielä kerran tuli hän näkyviin — kirkkomäellä; hänen hiuksensa saivat auringon valossa kultahohteen. Kuinka ylväs ja suoraryhtinen hän olikaan!… Ihmiset etelässä valkeaksi maalatuissa taloissaan ja hyvinrakennetuissa palatseissaan, — täällä sitävastoin synkissä metsissä ja autioilla tunturimailla! — Ihmiset etelässä pyrkivät valoa kohti ja valtaavat maan ja ilman, mutta täällä paetaan pimeyteen ja tuhoon…
Mutta Jussa oli nuori ja voimakas, ja hänen sieramensa laajenivat virkistävän tuoreesta maan tuoksusta. Ilmassa oli auringon utua, ja kaikkialta kuului kevätpurojen pauhinaa.
Kevät tulee kuin kuumehoureet varhaisena aamuhetkenä. Aurinko riisuu maalta talvipuvun räikeässä törkeydessään, kuivaa kuumin sätein jokaisen lumettoman pälven ja saa juurien mehun toimimaan roudasta vapaassa mullassa. Se täyttää ilman juhlallisella usvalla ja saa elolliset toivomaan ja pakostakin hurmaantumaan.
Jussa nousi törmälle ja meni koivikkoon. Siellä poimunahkainen pitkäkarvainen vasikka puskuen tavoitteli suuhunsa silmuja ja hienoja oksia. Syttyvää eläintoivoa kuvastui senkin suurista, raukeista silmistä. Se heitti puremasta, katsoi kauvan usvaiseen ilmaan… Ja sitten alkoi se kovasti ammua.
Pitkät tulvillaan olevat niittyojat virtasivat keltaisessa vaahdossa joen hiekkarinnettä alas. Vähän väliä vyöryi kiiltäviä maanmöhkäleitä mätkähdellen alas ja pani hiekansekaisen veden loiskahtelemaan jään sinertävälle reunalle.
Valkoisia putouksia pilkisteli laaksojen rinnemetsistä, sillä vuorokauden ensimäisestä tunnista viimeiseen saakka kylpi kenttien lumi auringon helteessä ja suli vastustamattomana.
Metsämailla oli tukinveistäjiä. Päiväpaisteesta väräjävä kevätilma kaikui kirveen helähdyksistä.
On valoisa kevätyö — aurinko kultaa lakeuksia. Yön hiljaisuudessa kuuluu ainoastaan kahinaa Jussan hiihtäessä hangella.
Hän hiihtää pitkän niittylahden eteläpuolta, metsän reunaa mäen alla, missä vielä on lunta. Puhdistaakseen pyssyään laukaisee hän jalkainsa viereen lumeen. Lumen alta kuuluu lyhyt ja kumea jymähdys. Hänellä oli isoreikäinen, vanha pyssy. Tärähdys oli katkaista hänen solisluunsa. Koivikosta kuului nopeita, voimakkaita siivenlyöntejä, ja pari jänistä vilisti pitkin metsänreunaa. — Laukaus oli ainakin saanut eläimet liikkeelle makuusijoiltaan.
Hän ampuu riekon ja kiihoittuu laukauksen aiheuttamasta jyrinästä. Hankea punaavan veren näkeminen herättää hänen entisen verenhimonsa henkiin; hän oli nimittäin poikana, Biettar Oulan tapaa noudattaen, tottunut juomaan kuumaa eläimenverta. Hän puristaa riekosta veren suuhunsa. Kuin ensimäiset viiniryypyt lämmittää ja virkistää se häntä ja saa silmät hehkumaan. Pensaat, mäet ja tunturit sekä eläimet täällä vapaassa luonnossa johtavat hänen mieleensä entisaikoja. Eivät häiritse häntä nyt uteliaat ihmiset — Jumalan kiitos!… Hän laukaisee ruutipanoksen näreikköä kohti, istuessaan lumettomalla töyryllä pureksien pihkaa. Aamutervehdys teille kaikille, kunnialaukaus meille kaikille!
Jänis laukkaa hänen ohitsensa. Se haistaa ruutia ilmasta ja käännähtää hypähtäen, mutta kohtaa toisen ruutipanoksen ja lähtee suoraan Jussaa kohti, pysähtyy ja istuutuu vähän matkan päähän hänestä. Jussa työntää suuren, kostean pihkamöhkäleen pyssynpiippuun ja ampuu jänistä kuonoon. Se heittää kuperkeikan, puistaa nyhähdellen päätään ja kapaisee tiehensä. Tuosta Jussa hillittömään nauruun. "Anteeksi! — Olisi voinut käydä pahemminkin", sanoi hän.
Jussa on tullut sivulaaksossa juoksevan, pienen joen rannalle.
Hiljaa kuin petoeläin hiipii hän pajukkoa törmälle, nähdäkseen olisiko hanhia joen suulla.
Siellä ei ollut mitään. Pääjoen jäällä oli vieläkin näkyvissä laajalti poron jälkiä, sinertävässä lumisohjussa. Nähtävästi oli Biettar Oula nykyisin suurine laumoineen samonnut tätä tietä pohjoiseen. Kellään muulla ei ollut niin suurta karjaa.
Jussa makailee koivikossa miettien yhtä ja toista.
Kiimaisia koirasriekkoja kaakottaa kiihkein äännähdyksin ja juoksee sinne tänne näreikössä. Jussa ääntelee kuin hyväilty naarasriekko. Koiraat rientävät häntä kohti matalina, siivet levällään, pelkäämättä hänen suurta ihmisruumistaan; kiima on poistanut niiltä pelon ja ajaa niitä kuin metsävalkea… Suuret koiraat kaahaavat naaraita ja iskevät toistensa kurkkuun mustasukkaisuuden hurjassa raivossa.
Jääteli työntyy rantaa vasten, ja irtautuneet jääpuikot helisevät koskettaessaan toisiinsa.
Yhä ovat mäet ja kukkulat auringon hempeään kultavaippaan verhottuina. Elna… Kevätyö on täynnä valoa ja kohua. Aistit kohoavat ikävöimisten vuosta… Mitä kaikuu mäki, mitä notkuu maa?
* * * * *
Elna! Elna! "Kivikirkko aukealla lakeudella." Sinä sanoit sen kostein silmin, punahohde otsallasi! Tukkani on pitkä ja musta, ja papinkaapu on kuin musta verho, joka eroittaa minut ihmisistä ja maailmasta… Elna! Kunpa olisi jo se aika, joka on vielä niin kaukana tulevaisuudessa, niin seuraisit sinäkin mukana!… Kulje sinä vain maan päällä, Elna, niin se notkuu enemmän — — — En kestä tätä, rintaani polttaa, katseeni sumentuu… Elna! Minä en kestä tätä. Aurinko nousee vitkaan, ja aika sulattaa ruumistani, sieluani. Herra Jumala, en kestä tätä — — —
Hanki narahtelee. Joku eläin siellä. Jussa tempaa pyssynsä maasta. Susi laukkaa veltosti joen rantaa ja vainuaa poronjälkiä.
Jussa asettaa pyssynperän poskelleen, hän eroittaa tähdätessään sen karvojen värin, suupielissä vaahdon ja silmissä kylmän kiillon.
Laukaus pamahtaa. Peto säntää säikähtäen sulan jokirannan yli jäälle.
Jussa rientää perässä. Hän kahlaa jään reunalle ja hyppää suksilleen. Hiki juoksee hänen kaikin voimin ponnistellessaan ja tekee hänen jäsenensä notkeiksi. Huima vauhti ja pedon avara punainen kita kiihdyttävät hänet hurjan vimmaiseksi. Verta on tippunut lumelle suden haavoittuneesta jalasta. Se kääntää päätään ja uhkaa irvillä hampain Jussaa.
Et minua peloita! Tunnen sinut ja kaltaisesi!
Harmaa höyry suusta tupruten laukkaa susi niemen sivua. Hanki kahisee suksen liukuessa.
Susi laukkaa joen poikki sen pohjoisrannalle, ja edelleen metsään. Jussa juoksee sukset jalassa vetelän rantasaven yli, jättää sukset rannalle ja porhaltaa suden perässä mäkeä ylös. Väliin katoaa se hänen näkyvistään. Jussa on jo hengästynyt, mutta susikin on väsynyt, sillä haavaa pakoittaa, ja siitä on juossut jo paljon verta.
Susi menee hoipertaen louhikkoista tunturin rinnettä ylös ja pysähtyy kallion kielekkeen alle. Jussa kaataa suuren panoksen ruutia pyssyynsä ja työntää piippuun kotona valamansa lyijykuulan. Hän astuu lähelle sutta, joka räpyttää silmiään ja vaahtokitaisena uhkaa häntä. "Henki pois!"
Suden alaleuka retkahtaa ammolleen; luoti on musertanut sen. Istuen kahareisin karvaisen eläimen päällä hän työntää pitkän puukkonsa sen rintaan.
Hiki polttelee hänen silmissään, ja kädet vapisevat väsymyksestä hänen eläimellisen raateliaana nylkiessään sutta.
Jussa kiipeää kalliolle ja riisuu vaatteensa vääntääkseen niistä märkyyden pois, levittäen ne sitte auringonpaisteeseen kuivaamaan.
Hän istuutuu kalliolle, kietoen sudennahan ympärilleen, ja katselee jokea, joka näillä tienoin virtavana ja jo vapaana jäistä kiertää korkeaa hietarinteistä kukkulaa. Täältä näkee hän paimenmajoja, joissa hän on kaikissa käynyt. Tuolla ovat ne mäet, joilla hän usein on pistäytynyt syömässä vareksenmarjoja ja mustikoita. Tuolla näkyvät mäenrinteet, joilta hän syksyisin on poiminut puolukoita. Hän tuntee kaikki polut näillä tienoin. Tuolla syvässä poukamassa on hänen ongessaan usein hopealta hohtava lohi temmeltänyt. Hän on kuljeskellut täällä kaikkialla. Joka kolkka on hänelle tuttu: joka suon, joka korven, kaikki hän muistaa.
— Lähellepä Biettar Oula on asettunut. Pohjoisessa päin näkee hän savun nousevan kahden tuuhean männyn välistä. Hän pukeutuu nopeaan ja lähtee sinne.
Koirat olisivat varmaankin repineet hänet kuoliaaksi, jollei BiettarOula olisi kiirehtinyt kepittämään ja torumaan niitä.
"Kah — Jussako?! Sinustahan on tullut iso mies!"
"Piti sinuakin vielä tavata!" huudahti Aslak tervehtien häntä, iloissaan hänen tulostaan. "Olet ehkä jo ulosoppinut?"
Jussa sanoi siihen vielä pitkän ajan kuluvan.
"Niin, — mutta sittenpä sinä tiedätkin kaikki maailman asiat."
"No, kyllähän sitä sitten jotain tietääkin", tuumi Jussa.
Biettar Oula kertoi, että heidän oli täytynyt asettua tänne joksikin aikaa, kun vaatimet olivat alkaneet poikia aikaisemmin kuin odotettiinkaan. He olivat valvoneet kaksi vuorokautta perätysten. Muutamat vaatimet eivät nimittäin käsitä, että ihme on tapahtunut, sillä ne katsovat vihaisin silmin pientä luotua lumella ja potkisivat sen kuoliaaksi, jollei niitä samalla pakoitettaisi haistamaan pienokaistaan ja saataisi siten huomaamaan, mitä nuo pienet elukat ovat, sekä äidin rakkautta niissä syttymään. Haisteltuaan pientä lämmintä eläintä, huoahtavat ne rakkautta osoittavasti. Sitten nuolevat ne vasoja, näiden imiessä emiensä utareista rasvaista maitoa. Syötyään kykenevät pienet jo ailakoitsemaan ja seuraamaan emäänsä.
Biettar Oula meni Jussan kanssa telttaan. Elle toi vieraalle syötäväksi parasta mitä heillä oli, kuten poronkieltä ja ydintä.
Biettar Oula alkoi kysellä Suomen lakiasioista. Hän oli jo useita vuosia ollut jäsenenä kunnallishallituksessa. Hänellä oli tarkat tiedot kunnan asioista, ja puhuessaan näistä muutti hän puhetapaansa.
"Olemmepa me — kunnallishallituksen jäsenet — ajatelleet kehoittaa paria rikasta porolappalaista lännestä muuttamaan pitäjääseemme. Silloin saisimme kuntamme tulo- ja menoarvion paremmin lyömään tasan." Hän oli hetken ääneti, korostaakseen tätä sanantapaa. "Ei ole pitäjässämme enää paljonkaan rikkaita lappalaisia; ne ovat joko kuolleet tai köyhtyneet."
Hän ei ollut viime vuosina ollenkaan harjoittanut poronvarkautta. Mutta kunniallisen kansalaisen maine ja arvo oli hänelle vieläkin niin veres, että hänen oli toisinaan vaikea uskoa asemaansa todelliseksi. Hän oli ylpeä mielenmuutoksestaan kuin nuori vaimo, joka ensi kertaa on siunatussa tilassa.
Ja hänen kääntymyksensä oli tapahtunut seuraavasti:
Kun Nikko Nille onnistumattomalla kihlausmatkallaan kirkolle oli kertonut karanneen poronsa löytyneen elävänä ja vahingoittumattomana Biettar Oulan laumasta, herätti niin kummallinen väite ensin niin suurta ihmettelyä, ett'eivät varsinkaan koilliskulmalla asuvat sitä uskoneet. Mutta kun Nikko Nille moneen kertaan vakuutti asian niin olevan ja kertoi, että Biettar Oula itse ilmoitti hänelle porosta, uskottiin Biettar Oulasta todellakin tulleen täysin rehellinen mies.
Kun Biettar Oula myöhemmin talvella kirkolla käydessään huomasi ihmisten pitävän häntä tapansa muuttaneena ja hurskaana, tunsi hän itsensä kuin toiseksi ihmiseksi. Hän nauroi partaansa — alussa. Mutta hänen mieltänsä kutkutti nähdä itsensä siinä valossa. Oli todellakin ylentävää kulkea kunniallisen miehen kirjoissa. Ja ajatteles, jos hän nyt tosiaankin olisi ollut kunnon mies! — Turhamaisuus valtasi hänet siinä määrin, että hän toden perään päätti toimittaa sisällisen puhdistuksen.
Ja niin alkoi hänen edistymisensä. Hänen jo ennestään hiottu puhetapansa kävi yhä varmemmaksi, ja Biettar Oula joutui kunnanhallitukseen. Ja hänestä riitti puhetta ihan loppumattomiin.
Saarnamiehet väittelivät keskenään, kelle kunnia Biettar Oulan kääntymisestä kuului, kun taasen toiset pitivät sitä yksinomaan Ellen ansiona…
"Mutta miten jaksaa vanha ystäväni Nikko Nille?" tiedusti Jussa.
"No", hymähti Biettar Oula, "hänellä oli taipumuksia joutua onnettomuuteen, tiedäthän. Hänen akkansa kuoli vasta pari vuotta sitten, ja silloin oli hän jo hävittänyt kaikkensa. Hän varasti poroja kuin susi ja joutui kuritushuoneeseen. Nykyään elää kituuttaa hän kalastajana meren rannalla. Sehän on kaikkien köyhtyneitten tunturilappalaisten viimeinen keino. Niin, se oli odotettavissakin. Mieshän oli aina pahassa pinteessä ja kovaonninen. Annamme hänelle tuolloin tällöin tappoporon. Sääliksi näet käy miestä, joka on nähnyt parempia päiviä."
"Hän ei siis lopultakaan joutunut Aira Maritin kanssa naimisiin?"
"Ei. Tyttö meni toiselle ja saa pieniä joka vuosi — kuten parhaimmat vaatimet."
Sille täytyi Ellen hymyillä, istuessaan kolmas lapsi leveässä helmassaan, imettäen sitä suunnattoman täyteläisestä rinnastaan. Hän hymyili punehtuvan veitikkamaisesti: viittaus oli imarteleva hänen käsitykselleen naisen elämänkutsumuksesta.
"Tuleepa sieltä Lassekin", tuumi Biettar Oula Lassen kumaraisena työntyessä ovelle ja heittäytyessä taljalle loikomaan. "Hänestä on tullut kunnon mies. Hän on oivallisesti hoitanut porojaan, ja hyvin hän nyt tuleekin toimeen."
Ikävän vaikutuksen teki Jussaan se, että Biettar Oula alentui mairittelemaan Lassea. Lasse sitävastoin kuunteli kuin hän olisi hyvinkin tuon kehumisen ansainnut.
Sietämätöntä levottomuutta ilmeni Biettar Oulan monissa huomionosoituksissa häntä kohtaan, — ilmeistä ponnistelua Lassen kasvojen saattamiseksi tyytyväisen säveihin poimuihin.
Jussan vanha surkuttelu Lassen kohtalosta muuttui voimakkaaksi vastenmielisyydeksi, sillä hänen muuten sääliä herättävästä ja surkeasta olennostaan kuvastui nyt myrtynyttä, ilkeää pahuutta, jota ei Biettar Oulan mielistelevä herttaisuuskaan saanut lientymään. Sietämätöntä oli nähdä tuon puolivalmiin, aikaisin vanhentuneen, laihan ja kalpean ihmisluonnoksen painajaisen tavoin pitävän vallassaan voimakasta Biettar Oulaa.
Jussa teki lähtöä. Mutta Biettar Oula ja pikku Andi, joka sillävälin oli rivakasti alkanut tavotella isänsä pituutta, veivät hänet ensin laumaan, missä heittivät kiinni ison ajoporon.
"Tämän saat kiitokseksi käynnistäsi", sanoi Biettar Oula. "Ja jos sinusta tulee pappi naapuripitäjääsen, tulen minäkin kuuntelemaan, miten saarnaat Jumalan sanaa."