Epäilemättä hän näytti vaaleankeltaisessa puvussaan, narsisseja vyötäisillä, päivänsäteitä kullan vaaleassa tukassa, kaikista kirkossa-olijoista enimmän morsiamelta. Kun tohtori palasi penkkiin hänen viereensä, katsahti hän noihin herttaisiin kasvoihin, jotka olivat hartaina kumarruksissa yli virsikirjan, ja ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt vaimoansa viehättävämpänä eikä rakastettavampana. Aivan itsetiedottomasti hän kohotti kätensä ja kosketti valkoista ruusunnuppua, jonka Flower oli pistänyt hänen napinreikäänsä heidän aamulla yhdessä kävellessään kasvihuoneessa. Flower katsahti ylöspäin ja kohtasi hänen katseensa. Hänen mielestään ei kirkossa sopinut hymyillä, mutta vieno puna sävähti hänen kasvoillensa ja hänen poskensa painui niin lähelle tohtorin olkapäätä kuin hattu vain salli. Flowerista tuntui varmalta, ettei tohtori milloinkaan ollut luonut sellaista katsetta Janeen.
Vihkimätoimitus alkoi. Likinäköinen pappi, joka oli hyvin hermostunut ja melkein typerryksissään kaikista näistä merkillisistä yhteensattumuksista, asioista sellaisista kuin erikoinen vihkilupa, sokea sulhanen ja vielä huhu, joka tiesi oikean herttuattaren olevan läsnä, alkoi lukea kovin sukkelaan ja matalalla äänellä, niin ettei vanha Margery voinut lainkaan seurata, vaikka sormin kiireesti kuljetti rivejä. Mutta kun pappi huomasi vikansa, muutti hän esitystapansa ja luki ylen hitaasti ja painokkaasti, pitäen pitkiä, hermostuttavia taukoja, joiden aikana herttuatar helisteli ja tohtori Robin housuntaskuissa kilahti.
Sitten kysyttiin seurakunnalta, oliko kenelläkään julkituotavana sellaista syytä, joka mahdollisesti voisi estää näiden kahden lailliseen avioliittoon yhdistämistä — ja tauko oli niin pitkä ja valtava, että vanha Margery sanoi "e-ei" ja puhkesi samassa nyyhkytykseen. Sulhanen kääntyi ja hymyili sinnepäin, mistä äänen kuuli, ja tohtori kumartui ja laski kätensä värähtelevälle olkapäälle kuiskaten: "Rauhoittukaa, hyvä ystävä. Kaikki on hyvin."
Morsiusparille lausuttujen juhlallisten kehoitussanojen jälkeen hän ei pysähtynyt ensinkään, niin että jos Garthilla ja Janella oli salaisuuksia paljastettavana toisilleen, täytyi sen tapahtua joskus toiste.
Sitten Jane tunsi Garthin lujasti tarttuvan hänen oikeaan käteensä, eivätkä mitkään kirkon palvelijan erehdykset tai puutteellisuudet voineet hälventää niiden kirkonsanain ylevää kauneutta, joilla kysyttiin, tahtoiko Garth ottaa Janen aviovaimoksensa.
Siihen sekä Garth että vanha Margery sangen liikutettuina vastasivat tahtovansa.
Sitten tehtiin Janelle sama tärkeä kysymys. Kirkko tuntui suopeasti tahtovan muistuttaa hänelle, että hän otti sokean ja siis myös kaiken, mitä sokeus tuo myötänsä.
Jane sanoi: "Tahdon"; ja syvä, hellä ääni oli sama, joka oli laulanut"Rukousnauhan".
Kun Jane oli vastannut, nosti Garth käden, jota piteli, ja suuteli sitä kunnioittavasti.
Tämä ei käsikirjan mukaan kuulunut toimitukseen ja näytti kovin hämmennyttävän pappia. Hän kohotti äkkiä päätään ja kysyi: "Kuka luovuttaa tämän naisen tämän miehen aviovaimoksi?" Ja kun ei tullut vastausta, toisti hän kysymyksen tuiman kuuluvasti, katsoen tutkivasti ympäri kirkon, aina perimmäistä nurkkaa myöten.
Silloin selvisi herttuattarelle, joka jo oli pitkästynyt koko menoon, että nyt oli tullut hänen vuoronsa, ja hän innostui. Mahdikkaana hän lähti penkistään ja asteli verkkaan kuorin portaiden luo.
"Hyvä mies", sanoi hän, "minäluovutan sisarentyttäreni ja olen, niin haitallista kuin se minulle olikin, ihan paki paraastaan tullut sitä varten tänne teidän pohjoiseenne. No, nyt voitte jatkaa! Mikähän tästä sitten seuraa minun tehtäväkseni!"
Tohtori Rob päästi naurunpurskahduksen. Herttuatar nosti lornjettinsa ja silmäili häntä.
Margery etsi turhaan herttuattaren vastausta kirjastaan. Sitä ei näyttänyt olevan siinä.
Flower katsoi hätääntyneenä tohtoriin. Mutta tohtori tutki kovin hartaana kuorin katossa olevaa reikäkuviota eikä niin muodoin näyttänyt huomanneenkaan Flowerin sanatonta kysymystä.
Ainoat, jotka eivät lainkaan huomanneet mitään erikoista vihkitoimituksessa, näyttivät olevan sulhanen ja morsian. He ottivat toisensa "Jumalan ja tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa." He ajattelivat ainoastaan toinen toistansa seisoessaan rinnatusten Jumalan kasvojen edessä, eivätkä vähääkään tarkanneet, miten "tämä kristillinen seurakunta" käyttäytyi. "Ihmiset käyttäytyivät aina vihkiäisissä niin kummallisesti", oli Jane sanonut Garthille, "eivätkä meidän vihkiäisemme suinkaan tee poikkeusta."
Toimitus jatkui. Papin, joka ei ollut tiennyt, miten estää heitä puristamasta toisiaan kädestä silloin, kun ei käsikirja niin määrännyt, ei ollut nyt vaikea saada heitä ottamaan toisiaan kädestä.
Kun vihkitoimitus oli päättynyt, tarttui Jane Garthin käsikoukkuun ja nojaten häneen niin, että hän sen tunsi, ohjasi hänet sakastiin.
Vähän myöhemmin vaunuissa, noina muutamina kalliina hetkinä, jolloin mies ja vaimo saavat ensi kertaa olla kahden, kääntyi Garth Janen puoleen niin malttamattoman luonnollisena, että Janen sydän ailahti. Garth ei sanonut: "Minun vaimoni." Se ainokainen hetki oli ollut heidän jo kolme vuotta sitten.
"Rakkahin", sanoi hän, "lähtevätkö he kaikki piankin? Kuinka pian me saamme jäädä aivan kahden? Mikseivät he voi ajaa suoraan kirkosta asemalle?"
Jane katsoi kelloansa. "Katsohan, rakas ystäväni, meidän täytyy ensin tarjota aamiaista heille", sanoi hän. "Ajattele, kuinka hyviä he kaikki ovat olleet. Emmehän toki voi aloittaa elämäämme olemalla vieraanvarattomia. Kello on nyt juuri yksi; määräsimme aterian puoli kahdeksi. Heidän junansa lähtee puoli viideltä. Kolmen tunnin kuluttua, Garth, me saamme olla aivan kahden."
"Osaankohan minä olla kolme tuntia siivolla?" huudahti Garth poikamaisesti.
"Sinun täytyy", sanoi Jane, "muuten minä kutsun sisar Rosemaryn!"
"Oh, vaiti!" sanoi Garth. "Kaikki on tänään niin kallista ja pyhää; et saa siitäkään nyt leikkiä laskea."
"Jane" — hän kääntyi äkkiä ja laski kätensä Janen kädelle — "Jane! Käsitätkö sinä, että sinä nyt — aivan todenteolla — olet minun vaimoni?"
Jane tarttui hänen käteensä ja vei sen sydämellensä, juuri siihen, mihin niin usein oli painanut omaansa, kun pelkäsi Garthin kuulevan sen ankaran sykinnän.
"Oma rakkaani", virkkoi hän, "en käsitä sitä. Mutta minä tiedän — ah,Jumalan kiitos! — minä tiedän, että se on totta."
Kolmaskymmeneskahdeksas luku.
Kuunvaloista pengermällä — hopeanhohteista ja rauhallista.
Garth ja Jane olivat tulleet ulos kirkkauteen, ja kun ilta oli lämmin ja tyyni ja satakielen sulosointuinen ääni täytti metsät ja kukkulat, nostivat he lepotuolinsa uunin edestä aivan kivikaiteen viereen ja istuivat nyt siinä mukavassa levossa kuunnellen hiljaisen illan vienoja säveliä.
Ihanaa rauhaa ja kahdenoloa ei mikään häirinnyt. Garth oli ottanut tuolinsa täytetyn irtoistuimen, asettanut sen hiekoitukselle ja istui vaimonsa jalkain juuressa nojaten hänen polviinsa. Jane silitteli hellästi hänen hiuksiansa ja otsaansa heidän puhellessaan, ja tuon tuostakin otti Garth vaimonsa käden ja vei sen huulilleen suudellen sormusta, jota ei ollut nähnyt.
Pitkät tuokiot hellää vaitioloa. Kun he nyt vihdoin olivat kahden, liikkui heidän mielessään niin syvät aatokset ja niin pyhä ilo, ettei niitä voinut sanoiksi purkaa; ja vaitiolo tuntui ilmaisevan enemmän kuin sanat. Garth ei sallinut Janen hetkeksikään poistua luotansa. Muiden sanoessa: "En voi päästää häntä näkyvistäni", sanoi hän: "En voi päästää häntä käteni ulottuvilta." Ja Jane ymmärsi tämän täydelleen ja oli todellakin aina niin lähellä. Se tuotti hänelle itselleen yhtä suurta onnea kuin Garthillekin, sillä toisinaan hänestä tuntui, ettei hänen sydämensä kaipuuta voinut koskaan mikään tyydyttää, tuota nälkäistä kaipuuta, joka oli herännyt noina pitkinä odotuksen viikkoina, jolloin hänen sylinsä oli polttavana ikävöinyt häntä, eikä hän kuitenkaan ollut edes sormenpäällään tohtinut koskettaa häntä.
Satakieli lauloi metsässä. Garth vihelteli, taitavasti matkien sitä.
"Rakkaani", sanoi Jane, "tästä muistan, tahtoisin, että laulaisit minulle erään laulun. En tiedä, mikä se on, mutta luulen, että sinä kyllä muistat sen. Silloin oli se maanantai-ilta, jolloin minä olin katsellut tauluja ja sisar Rosemary oli kuvaillut niitä sinulle. Meidän kummankin sydäntä ahdisti, ja minä menin aikaisin yläkertaan kirjoittamaan tunnustustani; mutta sinä käskit Simpsonin vasta yhdeltätoista tulla hakemaan sinua. Kirjoittaessani kuulin sinun soittavan kirjastossa. Soitit paljon yhtä ja toista, mitä tunsin — mehän ennen aikaan soittelimme usein yhdessä. Aloitit sitten sävelmän, jota en ollut koskaan ennen kuullut, mutta korvani kiintyi heti siihen, sillä aiheessa oli jotakin vallan uutta minulle, ja se oli muutenkin ihmeellisen vaikuttava. Soitit sen useaan kertaan, aina hiukan erilailla, ikään kuin muistutellen sitä. Ilokseni rupesit sitten laulamaan sitä. Menin lattian poikki, avasin hiljaa ikkunan ja kumarruin ulos. Saatoin kuulla muutamia sanoja, mutta en kaikkia. Pari säettä erotin sentään selvästi, ne olivat niin läpitunkevan ja hellyttävän surulliset, että painoin pääni ikkunapieleen, sillä tuntui siltä, kuin en olisi voinut enää kirjoittaa enkä kauemmin odottaa, vaan minun olisi ollut suoraan siitä paikasta riennettävä sinun luoksesi."
Garth veti luokseen rakkaan käden, joka tuona iltana oli pitänyt kynää, käänsi sen ja suuteli hiljaa kämmentä.
"Mitkä ne sanat olivat, Jane?" sanoi hän.
'Oi, Herra, saata kotihin,kaikk' kadonnut kun on.'
Oi rakkaani, säveltäjä, kuka lieneekin, on kärsinyt samoin kuin mekin.Aihe muuttui sitten niin tarttuvaa toivoa ja iloa uhkuvaksi, että aivanrohkaistuneena nousin, otin kynäni ja jatkoin kirjeeni kirjoittamista.Jälleen erotin pari säettä:
'Ja Jeesus kirkkaus iäinen,jo kaiken Herra on.'
"Mikä se on, Garth? Ja kenen sävellys? Ja missä sinä olet sen kuullut? Ja, oma rakkaani, laulathan sen nyt minulle. Tahtoisin, että laulaisit sen täällä ja nyt heti: minä en voi odottaa!"
Garth nousi ja naurahti — naurahti onnellista naurua, missä värähteli liikutusta.
"Jane! Kuinka mieluista minun on kuulla sinun sanovan, ettet voi odottaa! Se ei ole sinun tapaistasi, sinähän olet niin voimakas ja kärsivällinen. Ja toisaalta on kuitenkin niin herttaisesti sinun kaltaistasisanoa, mitätunnet. Löysin sanat eräästä hengellisestä laulukirjasta noin vuosi sitten ollessani kerran iltakirkossa Worcesterin tuomiokirkossa. Jäljensin ne muistikirjaani päivän tekstiä luettaessa — häpeä sanoakseni tosin, mutta siinä puhuttiin vain siitä, mitä Baalak sanoi Bileamille ja Bileam Baalakille — toivon siis saavani sen anteeksi! Sanat olivat minusta erinomaisen kauniit ja jäivät onneksi mieleen. Tietysti, jos vain haluat, laulan ne sinulle nyt heti ja täällä. Mutta pelkään, että sävel ilman säestystä kuuluu sangen köyhältä. Samantekevä, en kuitenkaan millään ehdolla tahtoisi nyt tällä hetkellä siirtyä pois täältä."
Ja istuen selin Janeen, kasvot kohotettuina, kädet ristissä toisen polven ympärillä Garth lauloi. Paljosta harjoituksesta oli hänen jo luonnostaankin miellyttävä ja taipuisa äänensä vielä huomattavasti hioutunut, ja verrattoman hienosti hän tulkitsi nyt tämän kauniin sävelmän. Jane kuunteli sydän tulvillaan.
"Nyt kirkas päivä mennyt on, sen kultaloiste himmenee ja sammuu illan ruskohon, — yön varjot pitenee.
Elomme peittyy hämärin,on poissa välke auringon.Oi Herra, saata kotihinkaikk' kadonnut kun on!
Luo pyhäin valkopukuisten, miss' valkeus on varjoton ja Jeesus kirkkaus iäinen jo kaiken Herra on."
Viimeisten säkeiden palvova riemu kaikui illan hiljaisuudessa ja häipyi siihen. Garth irroitti kätensä ja nojasi taaksepäin vaimonsa polviin huoahtaen tyytyväisenä ja onnellisena.
"Se oli ihana!" sanoi Jane. "Ihana! Garthie — liekö siksi, että sinä sen lauloit ja juuri tänä iltana — mutta se on kauneinta, mitä olen kuullut. Ja kuinka sopiva meille juuri tänään ja ainakin!"
"Oi, en tiedä", sanoi Garth ojentaen jalkansa suoriksi ja heittäen toisen toiselle. "Kotiin olen päässyt ja minulla on nyt kaikki, kun sinä olet minun, Jane."
Jane kumartui ja painoi poskensa hänen poskellensa. "Oma poikani", sanoi hän, "sinun on kaikki, mitä minulla on antaa, kaikki, kaikki. Mutta rakkaani, noina kuluneina synkkinä päivinä aurinko näytti peittyneen meiltä molemmilta. Mutta Hän, kirkkaus iäinen, ohjasi meidät pois pimeydestä ja auttoi, Garth, tähän, missä nyt olemme. On niin turvallista tietää, että hän on ilomme, rakkautemme, elämämme, kaiken Herra. Oma rakas mieheni, muuten emme voisi olla näin luottavan onnelliset."
Garth etsi hänen vasemman kätensä ja painoi sen poskellensa. Pitkä, suloinen vaitiolo. Sitten Jane virkkoi äkkiä: "Mutta Garth, kenen säveltämä se on? Se on ihana! Kenen se on? Ja missä sinä sen olet kuullut?"
Garth naurahti jälleen, nauru oli osittain kainoa mielihyvää.
"Olen iloinen, että pidät siitä, Jane", sanoi hän, "sillä minun täytyy tunnustaa, että olen sen itse säveltänyt. Katsohan, kirjassa oli vain sanat, enkä tuntenut säveltä. Tuona kauheana iltana, jolloin pikku Rosemary niin säälimättä parin maalaamani kuvan mukaan rupesi kuvailemaan erästä naista ja hänen rakkauttansa, minkälaista se varmaan oli ollut, oli ja olisi voinut olla, ja sai minut jälleennäkemään'Vaimon' ja — sen toisen kuvan, tuona iltana minä tunsin olevani lopen murtunut ja alakuloinen ja yksinäinen. Ja silloin nämä sanat tulivat mieleeni: 'Oi Herra, saata kotihin, kun loppu läsnä on.' Kaikki oli mennyttä mielestäni, ei näyttänyt olevan enää mitään kodin toivetta tässä maailmassa." Hän kohottautui ja nojasi jälleen taaksepäin, niin että hänen päänsä lepäsi Janen polvella. "Kotona", sanoi hän ja istui hetkisen hiljaa ylen onnellisen näköisenä. Muistaen sitten, mitä oli alkanut kertoa, hän jatkoi innokkaasti:
"Niin, ne sanat tulivat siis uudelleen mieleeni ja irtautuakseni epätoivoisista ajatuksistani rupesin lausumaan niitä, hiljaa säestäen.
"Nyt kirkas päivä mennyt on, sen kultaloiste himmenee ja sammuu illan ruskohon —
"Ja silloin — yhtäkkiä, Jane — minänäintuon kaiken, näin sen sävelin maalattuna! Aivan samoin kuin ennennäinauringonlaskun, sen valot ja varjot, ja siirsin sen värien ja varjostuksen avulla kankaalle, aivan samoin minä nytkuulinauringonlaskun sävelet ja tunsin sormieni kihelmöivän kuten ennenkin intoutuessani, kun vielä saatoin ottaa värilautaseni ja käyttää sivellintäni. Niin minä soitin auringonlaskun. Ja sitten sain aiheen hämäriin peittyvästä elämästä, siitä, mitä ihminen tuntee, kun yhtäkkiä kirkkain päivä vaihtuu synkäksi pimeydeksi; ja sitten tuli rukous. Ja sittenkuulinnäyn taivaasta, missä ei varjoja lankea. Ja tämän jälkeen tuli loppu: varmuus, ylistys ja rauha. Näet siis, miten aihe vähitellen kehittyi kaikesta tästä. Tuntuu aivan siltä kuin olisin tehnyt luonnosta johonkin tauluun. Sen tähden kuulit minun yhä uudelleen ja uudelleen soittavan sitä. En muistutellut mitään. Koetin koota aiheet yhtenäiseen, lopulliseen muotoon. Olen niin sanomattoman iloinen, että sinä pidät siitä, Jane, sillä jos minä soitan sen ja selitän soinnut, ehkä sinä voit kirjoittaa sen. Ja minulle merkitsisi paljon, jos sinä pitäisit sitä laulamisen arvoisena. Minä voisin säestää. — No, mutta? Rupeaako nyt satamaan? Sain pisaran poskelleni ja toisen kädelleni."
Ei vastausta. Sitten hän tunsi, miten raskaasti Jane hengitti, ja ymmärsi, että hän itki.
Silmänräpäyksessä hän kääntyi polvilleen hänen eteensä.
"Jane! Rakkahin, mikä sinun on? Mitä kummaa? — Sanoinko jotakin, mikä koski sinuun? Jane, sano, mikä sinun on? Oi, Jumalani, miksi en saa nähdä häntä?"
Jane tukahdutti liikutuksensa ja sai myös kovasti ponnistaen hallituksi äänensä. Hän painoi Garthin takaisin istumaan.
"Vaiti, rakkaani, rauhoitu! Suurta iloahan tämä on — ihmeellistä yllätystä. Nojaa jälleen minuun, niin koetan kertoa. Tiedätkö, että sävellyksesi on maailman kauneimpia sävelluomia? Tiedätkö, ettei ainoastaan onnellinen vaimosi, joka on niin ylpeä sinusta, mielellään laula sitä, vaan kaikki naiset, joilla on laulun lahja. Garthie, käsitätkö sinä oikein, mitä se merkitsee? Luomisvoima on sinussa niin valtava, että kun se ei yhtäälle voinut purkautua, puhkaisi se itselleen tien toisaalle. Kun sinulla oli näkösi, loit käsin ja silmin, nyt luot käsin jakorvin. Voima on sama. Se siirtyi vain toiseen uomaan. Mutta voi, ajattele, mitä se merkitsee! Ajattele! Maailma on taas avoinna sinulle!"
Garth hymyili ja nosti kätensä rakkaalle poskelle, joka oli vielä kostea kiitollisuuden kyynelistä.
"Voi, mitä minua maailma liikuttaa?" sanoi hän. "En välitä siitä.Välitän vain omasta vaimostani."
Jane kiersi kätensä hänen ympärilleen. Kuinka poikamainen hän oli monessa suhteessa! Kuinka perin huolettoman ja hillittömän nuorekas pohjaltaan! Juuri sinä hetkenä hän tunsi olevansa häntä paljon vanhempi, mutta nyt se ei merkinnyt mitään. Sitä paremmin voi hän sulkea hänet hellyytensä hoiviin, suojella häntä kaikilta soraääniltä ja pettymyksiltä ja auttaa häntä käyttämään suuria lahjojansa niin hyvin kuin suinkin.
"Tiedän sen, rakkaani", sanoi hän. "Ja hän on sinun. Hän on niin kokonaan sinun. Mutta ajattelehan, mikä ihana tulevaisuus! Olen onneksi sen verran perehtynyt nuottioppiin, että osaan merkitä sävellyksesi paperille, ja Garth — ajattelehan, käymme yhdessä ihanissa kirkoissa kuulemassa, kun sinun hymnejäsi lauletaan, ja konserteissa, joissa maailman mainioimmat äänet parhaansa mukaan tulkitsevat sinun laulujasi niin hienosti ja täydellisesti kuin mahdollista! Ajattelehan, miten nyt kykenet herkyttämään sydämiä puhtain sulosoinnuin ja liikuttamaan ihmismieliä sävelkuvin, samoin kuin ennen ihanilla tauluillasi herätit meidät ymmärtämään kauneutta ja antamaan arvoa sille."
Garth kohotti päätään. "Onko se todellakin niin onnistunut, Jane?" sanoi hän.
"Rakas ystäväni", sanoi Jane vakavana, "voin ainoastaan sanoa sinulle, että kun lauloit sen ensi kerran enkä voinut edes aavistaa sen olevan sinun, ajattelin itsekseni: Se on kauneinta, mitä olen kuullut."
"Kuinka iloinen olen", sanoi Garth yksinkertaisesti. "Mutta puhutaan nyt jostakin muusta. Oi, Jane. Nykyisyyshän on niin ihana, etteivät ajatukset jouda tulevaisuuteen. Puhu nykyhetkistä."
Jane hymyili; hymy oli "Vaimon" hymyä — salaperäistä, hellää, altista.Hän kumartui miehensä puoleen ja painoi poskensa hänen päätänsä vasten.
"Voi, rakkaani, puhutaan vain. Tästä hetkestä, jos tahdot. Ala sinä."
"Katsohan rakennusta ja kuvaile, miltä se näyttää, kun sitä näin katselet kuutamossa."
"Hyvin harmaalta, hyvin rauhalliselta ja hiljaiselta. Ja tekee kodikkaan vaikutuksen, Garthie."
"Näkyykö ikkunoista valoa?"
"Näkyy. Kirjastossa on valoa kuten sieltä lähtiessämmekin. Ikkunaovi on auki. Jalustalamppu punaisine silkkivarjostimineen näyttää täältä katsellen kovin hauskalta ja luo lämpimän heijastuksen koko huoneeseen. Ruokasalissa näkyy palavan kynttilä. Simpson kaiketi korjaa hopeita."
"Eikö muualla ole valoa, Jane?"
"On, rakkaani. Parvekehuoneessa on valoa. Näen Margeryn hääräävän siellä edestakaisin. Hän näyttää järjestelevän minun tavaroitani ja yleensä suorittavan viimeistelyjä. Viereisessä huoneessa on myös valoa — sinun huoneessasi. No, nyt Margery meni sinne. Hän seisoo ja katselee ympärilleen tarkastaen vielä kerran, että kaikki on kunnossa. Vanha, rakas, uskollinen sielu! Garth, kuinka onnellista on olla tänään kotona, missä meitä auttavat ja palvelevat ne, jotka todella ovat meihin kiintyneet."
"Olen iloinen, että sinulla on se tunne. Pelkäsin puolittain, että kaipaisit kukaties tavallista häämatkaa. Ja kuitenkin! En oikeastaan pelännyt sitä — enkä muutakaan. Saada lopultakin olla yhdessä — sehän oli ainoa toivomme. Eikö niin, oma vaimoni?"
"Ainoa."
Rakennuksessa jokin kello löi yhdeksän.
"Rakas vanha kello", sanoi Garth hiljaa. "Lapsena aina kuuntelin, kuinka se löi yhdeksää, kun lepäsin vuoteessani ja koetin pysyä hereillä, kunnes äiti hiipi ohitse ja meni omaan huoneeseensa. Hänen ja minun huoneeni välinen ovi oli tavallisesti raollaan, niin että pitkä valojuova lankesi hänen kynttilästään minun huoneeni kattoon. Kun näin tuon valojuovan, nukuin heti paikalla. Tuntui niin turvalliselta, kun tiesin, että hän oli siellä eikä enää lähtenyt mihinkään. Jane, pidätkö sinä parvekehuoneesta?"
"Pidän, rakkaani. Se on sievä huone, ja sillähän on erikoinen pyhyytensä siksi, että se oli äitisi huone. Tiedätkö, Garth, Georgina täti tahtoi välttämättä nähdä sen ja sanoi, että se oli paperoitava ja sen katto valkaistava. Mutta en ottanut sitä kuuleviin korviini, sillä kauniissa vanhassa katossahan on maalauksia samoin kuin seinilläkin, ja olin varma, että sinä olit pikku poikana ollut ihastunut niihin ja tahdoit nyt mielelläsi muistella niitä."
"Aivan oikein", sanoi Garth innokkaana. "Eräs ranskalainen taiteilija oli täällä ja maalasi ne. Vettä ja kaisloja ja mitä somimpia flamingoja: seinillä olevat seisovat vedessä, katossa olevat lentävät siivet levällään pienten valkeiden pilvien lomitse vaaleanvihertävää taivasta kohti. Jane, luulen, että osaisin kulkea siinä huoneessa silmät peitossa — ei — tarkoitan tietysti sellaisena kuin nyt olen, ja näyttää aivan tarkalleen, missä kohdalla mikin flamingo on."
"Sen uskon", sanoi Jane hellästi.
Tällaiset erehdykset, kun Garth aina toisinaan puhuessaan unohti sokeutensa, koskivat kovasti Janeen. "Vähitellen sinun täytyy kertoa kaikesta, mitä teit ja mihin olit erikoisesti kiintynyt pikkupoikana. Ne ovat minulle rakkaita tietoja. Oliko sinulla aina tuo huone aivan äitisi huoneen vieressä?"
"Oli, niin kauan kuin minä muistan", sanoi Garth. "Ja ovi niiden välillä oli aina auki. Äidin kuoleman jälkeen panin sen lukkoon. Mutta syntymäpäiväni edellisenä päivänä tavallisesti avasin sen. Ja kun heräsin aikaisin ja näin sen raollaan, nousin ja juoksin sinne, ja tuntui siltä, kuin hän olisi näkymättömänä ollut siellä minua tervehtimässä juuri sinä aamuna. Mutta minun oli noustava nopeasti ja heti herättyäni, aivan samoin kuin meidän täytyy olla aikaisia, jos mielimme nähdä auringonnousun ruusunpunaisen hohteen kiitävillä pilvillä tai kanervia peittävät hämähäkinverkot kesäisen aamukasteen niillä vielä jalohelminä kimmeltäessä. Mutta vanha Margery pääsi jollakin tavoin asian perille, ja kolmantena vuonna oli mustalla nuppineulalla pistetty neulatyynyyn paperiarkki, johon Margeryn parhaalla käsialalla oli kirjoitettu: 'Monta onnellista syntymäpäivää Garthie herralle!' Sehän on liikuttavaa, sillä iloksi ja hienotunteiseksi huomaavaisuudeksi se oli tarkoitettu. Mutta se hävitti kaikki kuvittelut! Siitä pitäen on ovi ollut kiinni."
Jälleen pitkä, ihana vaitiolo. Etäisissä puissa kaksi satakieltä vastaili toinen toiselleen, ja sulosointuisena sävelvuona kaikuivat niiden vuorottaiset liverrykset.
Garth painoi huulensa Janen vihkimäsormukselle ja virkkoi:
"Sanoit, että Margery meni sinne. Onko väliovi auki tänä iltana?"
Jane kiersi kätensä — suuret, voimakkaat kätensä, vaikka ne nyt hiukan vapisivat — hänen kaulaansa ja painoi hänen kasvonsa poveaan vasten, niinkuin oli tehnyt kolme vuotta sitten Shenstonen pengermällä.
"On, oma poikani, on se", sanoi hän.
"Jane! Oi, Jane —." Garth tempautui irti hänen käsiensä puristuksesta, kohotti ihailua loistavat kasvonsa ja painoi ne hänen poskeansa vasten.
Silloin Jane äkkiä raukesi. "Rakkaani", sanoi hän, "vie minut pois tästä kauheasta, kirkkaasta kuutamosta! En kestä sitä. Se muistuttaa Shenstonea. Se muistuttaa minulle sitä vääryyttä, mitä sinulle tein. Se tuntuu joltakin, mikä tunkeutuu erottavana meidän välillemme — tämä kauhea kirkkaus, jota et voi nähdä."
Hänen kyynelensä vierivät Garthin kohotetuille kasvoille.
Garth nousi. Miehekkyyden tunne, valtiuden tietoisuus, omistusoikeuden ilo heräsi hänessä. Sokeanakin hän oli voimakkaampi. Vaikka hän olikin näin avuton — Janen täytyi pääasioissa kuitenkin turvata häneen. Hän nosti hänet hellästi, kiersi kätensä hänen vartalolleen ja seisoi siten siinä suuren rakkautensa koko loistossa.
"Vaiti, rakas vaimoni", sanoi hän. "Ei valo eikä pimeys voi meitä erottaa. Tämä vieno kuutamovalo ei voi riistää sinua minulta. Mutta viihdyttävässä, tenhoisassa pimeässä tunnet vielä täydellisemmin olevasi minun, sillä siellä ei ole mitään, joka ei olisi meille yhteistä. Tule kanssani kirjastoon, sammutamme lamput ja vedämme uutimet kiinni, ja sinä istut sohvalle, lähelle pianoa, missä istuit tuona ihmeellisenä iltana, jolloin löysin sinut ja melkein säikähdytin uljaan Janeni. Mutta ei hän enää säikähdy, sillä hän on nyt kokonaan minun, ja minä saan sanoa mitä tahdon, tehdä mitä tahdon, eikä hän saa uhata minua sisar Rosemarylla, sillä Janea minä rakastan, Janen minä tahdon omakseni, Janen — juuri Janen! Tule sisälle, rakkaani; ja minä, joka näen yhtä hyvin pimeässä kuin valossakin, soitan sinulle 'Rukousnauhan' ja sitten 'Veni, Creator Spirituksen'. Minä laulan sinulle sen säkeistön, joka näinä pitkinä raskaina vuosina on ollut minulle salaisena rauhan lähteenä ja tukenut ja vahvistanut koko minun henkistä elämääni."
"Nyt, Garth", kuiskasi Jane. "Laula nyt mennessämme." Garth veti hänen kätensä käsikoukkuunsa ja lauloi hiljaa heidän kävellessään:
"Sä anna ikivalkeus, tee kirkkaaks' silmän sokeus, tää muoto tomun tahrima, ah, armollasi virvoita! Pois kateet poista, rauha suo. sun ohjaukses turvan tuo."
Ja niin kulki Jane, nojaten mieheensä samalla kun ohjasi häntä, uuden kotinsa eheään onneen.