"Ja kuka hän on?" uteli Jane.
"Lady Brand."
"Flower!" huudahti Jane. "Olettekoteniin ihastunut Floweriin?"
"Oh, hän on suloinen", sanoi Garth kunnioittavan innokkaasti. "On ihan väärin, että kukaan on niin perinpohjin suloinen, virheetön. Se tekee minut sairaaksi. Oletteko te koskaan tuntenut, että täydellinen kauneus tekee sairaaksi, neiti Champion?"
"En", sanoi Jane lyhyesti. "Eikä minusta muitten ihmisten vaimojen niin pitäisi vaikuttaa teihinkään."
"Hyvä veikkonen", huudahti Garth hämmästyneenä, "eihän tällä asialla ole mitään tekemistä vaimojen taikka ei-vaimojen kanssa. Sinikelloketo aamuisessa auringonpaisteessa vaikuttaisi aivan samoin. Minä aivan sairaalloisesti haluan maalata hänet. Kun olen maalannut hänet ja todellakin päästänyt oikeuksiinsa hänen verrattoman kauneutensa sellaisena kuin minä sen näen, olen taas vallan ennallani. Toistaiseksi minä olen maalannut hänet vain muistista, mutta lokakuussa hän istuu minulle mallina."
"Muististako?" kysyi Jane.
"Niin, maalaan aika paljon muistista. Jos minä saan nähdä tietyn ilmeen jonkun kasvoilla hetkellä, jolloin voi tunkeutua pintaa syvemmälle, minä voin sen maalata muistista viikkokausia jälkeenpäin. Monet parhaista harjoitelmistani ovat siten syntyneet. Oi, mikä nautinto! Kauneus — kauneudenpalvelus on minulle jumalanpalvelusta."
"Mutta jumalatonta jumalanpalvelusta."
"Ei niinkään", vastusti Garth totisena. "Kaikki todellinen kauneus tulee Jumalasta ja johtaa takaisin Jumalaan. Kaikkinainen hyvä anti ja täydellinen lahja tulee ylhäältä valkeuden isältä. Tapasin kerran erään vanhan, omituisen olion, joka sanoi, että kaikki sairaudet ovat perkeleestä lähtöisin. En milloinkaan voinut uskoa sitä, sillä äitini oli elämänsä loppuvuodet työhön kykenemätön, ja voin vakuuttaa, että hänen sairautensa oli siunaukseksi monelle, ja Jumalan kunniaksi hän sen kärsi. Vakaumukseni on, että kaikki todellinen kauneus on Jumalan lahja, ja siksi kauneudenpalvelus on minulle eräänlaista jumalanpalvelusta. Ei mikään paha ole koskaan todellisesti kaunista; ei mikään hyvä ole koskaan oikeastaan rumaa."
Jane hymyili katsellessaan Garthia, joka loikoessaan tuolissaan kultaisessa päivänpaisteessa oli oikea miehisen kauneuden perikuva. Tämä täydellinen välittömyys sekä omaan itseensä että Janeen nähden, mikä salli hänen näin puhua ulkonaisesti arkipäiväisimmälle naistuttavalleen, sisälsi pisaran huumoria, mikä huvitti ystävätärtä. Se ilmaisi hänelle enemmän kuin moniväristen ilmapallojen ostaminen ja herttuattaren 'tattihatun' päivitteleminen.
"Ovatko rumat ihmiset sitten vallan osattomia jumaluudesta, Dal?" kysyi hän.
"Ei kaikki rumuus ole rumuutta", vastasi Garth Dalmain vilpittömästi. "Sen minä opin jo pienenä poikana. Äitini otti minut mukaansa kuulemaan erästä kuuluisaa saarnaajaa. Istuessaan alkutoimitusten aikana korokkeella hän näytti minusta jolsimmalta mieheltä, minkä ikinä olin nähnyt. Hän muistutti jotakin eriskummallista gorillaa, ja minä pelkäsin hetkeä, jolloin hän nousisi ja aloittaisi selityksensä. Tuntui ihan siltä, kuin hänen olisi pitänyt olla rautaristikon takana ja kuin meidän olisi saattanut yht'äkkiä tehdä mieli heittää hänelle pähkinöitä ja appelsiinejä. Mutta kun hän nousi puhumaan, hänen kasvonsa muuttuivat. Hyvyys ja innostus loisti niistä, muuttaen ne enkelimäisiksi. En pitänyt häntä enää koskaan rumana. Hänen sielunsa kauneus loisti läpi ruumiin, kirkastaen sen. Vaikka olinkin lapsi, erotin sittemmin aina ruman rumasta. Kun hän mainion saarnansa loputtua istuutui, en enää pitänyt häntä minään simpanssinmuunnoksena. Muistin hänen taivaallisen hymynsä kirkkauden. Tietysti olivat hänen rumat piirteensä ennallaan. Eivätkä ne kasvot olleet sellaiset, joiden olisi aina suonut olevan lähellä tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä. Mutta ei ihmiselle ollut toki pantu moista koetusta; minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä. Sittemmin hän on aina pysynyt mielessäni vahvistamassa totuutta, ettei hyvyys koskaan ole ruma ja että taivaallisen rakkauden ikävöimisen loisteesta mitä rumimmat kasvot muuttuvat hetkellisesti kauniiksi ja synnyttävät jotakin sellaista, jota ainian onneksensa muistelee."
"Minä ymmärrän", sanoi Jane. "Se on varmaan usein auttanut teitä oikeaan käsitykseen, kun niin varhain saitte sen selville. Mutta palatkaamme tärkeään keskusteluumme kasvoista, jotka kerranovatjoka päivä teitä vastapäätä pöydässä. Eivät ne voi olla lady Brandin, eivät liioin Myran; mutta, kuten hyvin tiedätte, Dal, eräitä sangen kauniita kasvoja ajatellaan sille paikalle."
"Ei mitään nimiä, pyydän", sanoi Garth nopeasti. "Minusta on vastenmielistä, että nuorten naisten nimiä mainitaan tällaisissa keskusteluissa."
"Aivan oikein, hyvä ystävä. Minä ymmärrän vastenmielisyytenne ja kunnioitan sitä. Olette tehnyt hänet jo kuuluisaksi hänestä maalaamallanne impressionistisella muotokuvalla, ja kuulin, että aiotte maalata toisen, vielä viimeistellymmän. Niin, niin, Dal, kyllä itsekin tiedätte, miten äärettömästi ihailette häntä. Hän on kaunis, hän on rakastettava, kotoisin maasta, jonka naiset, jos ovat kauniita, ovat samalla myös luonnonraittiita ja pirteitä, vertaisiaan vailla. Te olette monessa suhteessa niin ainutlaatuinen, että teidän vaimonnekin pitää olla joltisessakin määrin erikoinen. No niin, minä en lainkaan tiedä, kuinka paljon te annatte ystäväinne mielipiteen vaikuttaa tämäntapaisissa asioissa, mutta lienee teistä mieluista kuulla, miten täydellisesti he hyväksyvät aikeenne, jos vannotte uskollisuutta — sanotaan nyt vaikka — kauniille 'Tähtilipulle'."
Garth Dalmain otti taskustaan savukekotelonsa, valikoi huolellisesti savukkeen ja pitäen sitä sormiensa välissä istui ajatuksiinsa vaipuneena.
"Polttakaa vain", sanoi Jane.
"Kiitoksia", sanoi Garth. Hän raapaisi tulitikulla valkean ja sytytti hyvin mietteissään savukkeensa. Kun hän heitti tikun pois, lennätti tuuli sitä ja se putosi nurmikolle, missä leimahti iloisesti. Garth hypähti pystyyn ja sammutti sen, veti tuolinsa vielä paremmin Janea vastapäätä ja nojasi taaksepäin, polttaen aatteissaan ja katsellen, miten pienet siniset savurenkaat, joita hän puhalteli, nousivat setrin oksille, laajenivat, ohenivat ja hävisivät.
Jane katseli häntä. Erilaiset ja kuvaavat tavat, miten hänen ystävänsä sytyttivät ja polttivat savukkeensa, olivat aina huvittaneet Janea. Hän olisi voinut mainita ainakin kymmenkunnan nuoren miehen nimen, jos hänelle olisi kuvailtu heidän polttamistapansa. Hän oli sitä paitsi Deryck Brandilta oppinut vaikenemisen tärkeyden tähdellisessä keskustelussa ja myös, ettei jälkilisäyksillä saa sanottua laimentaa.
Vihdoin Garth puhui.
"Ihmettelen, miksi savu on kauniin vaaleansinistä, kun se renkailee savukkeesta, mutta harmaanvalkoista, jos sitä suusta puhaltaa."
Jane tiesi niin olevan sen vuoksi, että siihen oli imeytynyt kosteutta, mutta hän ei sanonut sitä, sillä hänelle ei ollut lainkaan mieluisaa tämä ilmapallon liidätys eikä Garthin puheen suuntaaminen turhanpäiväisiin asioihin. Hän odotti tyynesti, minkä vastauksen antaisi Garthin syvempi luonne, johon hän oli vedonnut ja jonka hän tunsi varmasti pääsevän vallalle. Pian se pääsikin.
"On sanomattoman ystävällistä, neiti Champion, että viitsitte ajatella kaikkea tätä ja puhua siitä minulle. Saanko osoittaa kiitollisuuttani selittämällä teille kerran, mikä tuottaa vaikeutta? Tuskin olen siitä itsekään selvillä, mutta luulen silti voivani antaa teille jonkinlaisen käsityksen siitä."
Jälleen pitkä vaitiolo. Garth poltti ja mietti. Jane odotti. Vaitiolo oli täynnä ymmärtämystä. Garth huomasi hyräilevänsä erään vanhan kuudennentoista-sataluvun laulun säkeitä:
Mua taivas vielä jos armahtais: moisen tupakan, tuolin ja ystävän sois.
Joko savuke, tuoli tai Jane, tai kaikki kolme yhdessä kukaties, herätti hänessä ylevän rauhan ja levon ja hyvänolon tunteen, sellaisen mielialan kohoamisen, että kaikki hyvä näytti entistä paremmalta, kaikki vaikeudet helpoilta ja kaikki ihanteet saavutettavilta. Hiljaisuus oli kultainen kuin auringonlasku; mutta lopulta hän sen keskeytti.
"Kaksi naista — ainoat naiset, jotka ovat todella jotakin elämääni vaikuttaneet — ovat minulle mittapuuna, josta en voi tinkiä — toinen äitini, kallis, siunattu muisto; toinen vanha Margery Graem, lapsuusaikainen ystäväni ja hoitajani, nyt emännöitsijäni ja yleensä hellijäni ja hoivaajani. Hänen uskollinen sydämensä ja alituinen huolenpitonsa auttavat minua pysymään uskollisena sen suloisen olennon juurruttamille ihanteille, joka viereltäni kuihtui pois, kun olin miehuuteni kynnyksellä. Kotiin palatessani näen ensimmäiseksi, kun eteisen ovi avautuu, vanhan Margeryn, musta satiiniesiliina vyöllä, päässä härmemyssy lavendelinvärisine nauhoineen. Tunnen silloin aina uudestaan olevani seitsenvuotias ja syleilen häntä joka kerta. Te, neiti Champion, ette pidä minusta seitsenvuotisena, mutta Margery pitää. No niin, mutta muutahan minun piti saada teidät tajuamaan. Kun minä vien morsiamen Gleneeshiin ja esitän hänet Margerylle, niin hänen vanhat, ystävälliset silmänsä koettavat nähdä pelkkää hyvää. Hänen vanha, uskollinen sydämensä haluaa palavasti vain rakastaa ja palvella. Ja kuitenkin tiedän, että hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, mikä on mittapuu. Tiedän, että hänen mieleensä muistuu hyvän, hellän, kristityn naisen ihanteellinen kuva, juuri semmoisena kuin minäkin sen muistan; enkä minä saa, en uskalla tuottaa hänelle pettymystä. Uskokaa minua, neiti Champion, monta kertaa, kun fyysillinen vetovoima on ollut valtava ja ulkonaista kauneutta palvoessani olen ollut unohtamaisillani pääasian — näkymättömän, mutta iäisen, silloin, niin, vallan otaksumatta mitään vaikuttavansa, vanha Margery on ollut kirkkaasti katsovinaan minua silmiin, vanhan Margeryn käsi on ollut arasti tarttuvinaan minun takinhihaani ja ääni, joka lapsuudesta pitäen on minua opastanut, on ollut hieman kummastellen sanovinaan: 'Hänetkö siis olette valinnut rakkaan rouva-vainajani paikalle, Garth herra?' Teistä mahtanee tuntua perin hullunkuriselta, neiti Champion, kun te meidän seurapiirimme ja tunteittemme ja yleensä pinnallisen elämäntapamme kannalta ajattelette, kuinka minä istun täällä herttuattaren nurmikolla ja tunnustan, että minua on pidättänyt kosimasta naisia, joita suuresti olen ihaillut, vain pelko siitä, mitä minun vanha hoitajani olisi heistä ajatellut! Mutta ottakaa huomioon, että hänen mielipiteensä perustuu muistoon ja että tämä muisto on minun äiti vainajani muisto. Sitä paitsi, Margery puhuu minun paremman minuuteni puolesta ja ilmituo minun oman arvosteluni sellaisena kuin se on, kun sitä eivät sokaise intohimot eikä vie väärään minun kauneudenihailuni. Ei Margery silti kauneutta hyljeksi. Tosiasiassa hän minun vuokseni pitäisi sitä aivan välttämättömänä, siitä olen varma. Mutta hänen katseensa tunkee niin pian pinnan alle. Aivan niinkuin Paavali sanoo eräässä ylevässä lausumassa, hän ei näkyväisiä katso, vaan näkymättömiä. Tuntuu oudolta, että voin kertoa teille kaikesta tästä, ja todellakin, neiti Champion, ensi kerran minä tämän nyt näin itsellenikin selvitin. Mutta te olitte minusta niin kovin ystävällinen, kun viitsitte antaa minulle hyviä neuvoja tässä asiassa."
Garth Dalmain lakkasi puhumasta ja hiljaisuus, joka seurasi, kesti kiusallisen kauan; se tuntui Janesta aidalta, jonka ylitse hän turhaan yritti kiivetä. Hän oli ryntäävinään edestakaisin etsien veräjää tai muuta poispääsyneuvoa. Hänen oli mahdotonta sopivasti vastata tähän vallan odottamattomaan puheeseen. Hänen mykkää hämminkiänsä lisäsi vielä sekin, että Garthin tunnustus oli sanomattomasti häntä liikuttanut, ja kun Jane oli syvästi liikutettu, kävi puhe aina kankeasti. Tämä nuori mies, jota kaikki naiset ihailivat hänen kauniin ulkomuotonsa ja miellyttävän käytöksensä vuoksi, jota hänen erinomainen naimakuntoisuutensa pani äidit ja naittajat kärkkymään, joka oli jo kuuluisa taiteen maailmassa ja jota imarreltiin, liehiteltiin ja seurapiireissä suosittiin, hän oli muitta mutkitta tunnustanut, että ainoa elossaoleva, hänen elämäänsä jotakin vaikuttava nainen oli hänen vanha hoitajansa ja että tämän mielipiteet ja toiveet pidättivät häntä maailmanmielisestä, erehdyksellisestä naimiskaupasta. Tämä kaikki liikutti syvästi Janea, vaikkakin hänen sydämessänsä täytyi nauraa ajatellessaan, mitä heidän seurapiirinsä sanoisikaan, jos huomaisi tilanteen. Garth joutui uuteen valoon, ja äkkiä Jane ymmärsi hänet aivan toisin kuin milloinkaan ennen.
Mutta hän ei kyennyt vastaukseksi lausumaan muuta kuin: "Minä toivoisin, että tuntisin vanhan Margeryn."
Garthin ruskeat silmät välähtivät mielihyvästä.
"Voi, sitä minäkin toivoisin", sanoi hän. "Minä toivoisin, että te kerran näkisitte Gleneeshin linnan. Te nauttisitte pengermän näköalasta. Se kantaa jyrkkiin rotkoihin, ja loitompana se vie purppuraisten kukkulain yli. Luulen, että te pitäisitte sen havumetsistä ja kanervakankaista. Todellakin, neiti Champion, miks'en minä voisi kutsua 'hienoa seuraa' luokseni syyskuussa, ja kun oikein pyytäisin, niin herttuatar varmaan suostuisi ottamaan sen siipiensä suojaan? Ja niin tekin voisitte tulla ja kuka hyvänsä, jota haluaisitte kutsuttavan. Ja — ja, ehkä — me voisimme kutsua kauniin 'Tähtilipunkin' ja hänen tätinsä, rouva Parker Bangsin. Ja sitten saisimme nähdä, mitä Margery tuumisi hänestä!"
"Mainiota!" sanoi Jane. "Minä tulen mielelläni. Ja, hyvä Dal, minä luulen tosiaankin, että tuolla tytöllä on herttainen luonne. Voisitteko löytää parempaa? Ulkomuotoon ei moite pysty, ja ihan varmaan on hän sielukaskin. Niin, kutsukaa vain meidät kaikki, niin nähdään kuinka käy."
"Niin minä teenkin", huudahti Garth iloisena. "Mutta mitä mahtaneeMargery tuumia rouva Parker Bangsista?"
"Vähät siitä", sanoi Jane päättävästi. "Kun te menette naimisiin tytön kanssa, lähtee täti takaisin Chicagoon."
"Minä toivoisin, ettei hän olisi pohattaperheestä."
"Ei sitä voi auttaa", sanoi Jane. "Amerikkalaisethan ovat niin rakastettavia, ettemme saa ensinkään muistaa heidän rahojaan."
"Toivoisin heidän olevan täällä, neiti Listerin ja hänen tätinsä", huomautti Garth. "Mutta he tulevat lady Inglebyn luo, jonne minäkin menen tiistaina. Tuletteko te sinne, neiti Champion?"
"Tulen", vastasi Jane. "Minä lähden tiistaina Brandeille muutamaksi päiväksi, mutta lupasin Myralle palata Shenstoneen loppuviikolla. Minusta on hauska olla siellä. He ovat niin sopusointuinen pari."
"Niin ovatkin", sanoi Garth, "mutta eihän kukaan voisi aina olla olematta sopusointuinen pari, joka kerran on naimisissa lady Inglebyn kanssa."
"Voi sitä kielioppia!" nauroi Jane. "Mutta kyllä minä ymmärrän, mitä te tarkoitatte, ja olen iloinen, että asetatte Myran niin korkealle jalustalle. Hän on kultainen! Teidän pitää vain kiirehtiä hänen maalaamistaan ja heittää hänet mielestänne, jotta olette vapaa Pauline Listerille."
Tiimapatsas osoitti seitsemää. Varikset olivat lakanneet kiertämästä jalavia ja lentäneet tyytyväisinä pesiinsä.
"Menkäämme sisään", sanoi Jane ja nousi. "Olen oikein iloinen tästä keskustelusta", lisäsi hän, kun he rinnatusten kulkivat nurmikon poikki.
"Niin", sanoi Garth. "Eikä liidäteltykään ilmapalloja! Meillä olikin oikea potkupallo tällä kertaa — hyvää, kestävää nahkaa. Ja kerran potkimme rajan yli sekä toinen että toinen — voitto kummallakin. Sillä teidän neuvonne minä otin varteen, ja luulenpa, että minun selitykseni taas paljasti teille asian oikean laidan. Eikö niin, neiti Champion?"
Hänestä tuntui taas kuin olisi hän ollut seitsenvuotias, mutta Jane katseli häntä nyt vanhan Margeryn silmin eikä tämä häntä siis ikävystyttänyt enää.
"Niin kai", sanoi hän hymyillen hänelle ystävällisillä, uskollisilla silmillään, "pitäkäämme sitä ystävyytemme voittona, Dal. Minä kiitän teitä kaikesta, mitä olette minulle kertonut."
Päästyään huoneeseensa Jane huomasi olevan vielä puolituntia aikaa, ennen kuin tarvitsi ryhtyä pukeutumaan. Hän otti päiväkirjansa. Heidän keskustelunsa Garth Dalmainin kanssa kannatti säilyttää muistissa, varsinkin hänen kertomuksensa saarnaajasta, jonka sielu hälvensi ruumiin rumuutta. Hän kirjoitti sen melkein sanasta sanaan.
Sitten hän soitti kamarineitsyttä ja pukeutui sekä päivälliselle että konserttiin, joka oli heti sen jälkeen.
Kuudes luku.
"Neiti Champion! Kas, siinähän te olettekin! Teidän vuoronne, seuraava. Paikkakuntalaisten ohjelman viimeinen numero on menossa, ja sen jälkeen herttuatar ilmoittaa Velman laryngitiksen — toivokaamme, ettei hän puhu appendicitiksesta — ja sitten minä saatan teidät lavalle! Oletteko valmis?"
Illan juhlamenojen ohjaaja, Garth Dalmain, oli etsinyt Jane Championia pengermältä ja seisoi nyt hänen edessänsä, riippuvien kiinalaisten lyhtyjen miedossa valossa. Punainen ruusu napinreiässä ja samanväriset silkkisukat antoivat rahtusen taiteellista värikkyyttä hänen juhlapukunsa tavanmukaiselle mustalle ja valkealle.
Jane katsahti ylöspäin mukavasta korituolistaan, naurahti sitten hänen huolestuneelle ilmeelleen.
"Kyllä minä valmis olen", sanoi hän, nousi ja lähti Garthin kanssa."Hyvinkö on käynyt?" kysyi hän. "Onko paljon väkeä?"
"Huone täpösen täynnä", vastasi Garth, "ja herttuatar on nauttinut. On ollutkin tavallista hullunkurisempaa. Mutta vastahan illan 'yllätys' tulee. Entä, missä teidän nuottinne ovat?"
"Kiitos", sanoi Jane. "Minä soitan ulkomuistista. Niin ei tarvitse kääntää lehtiä."
He tulivat konserttisaliin ja seisoivat verhon takana lavalle johtavien portaitten vieressä.
"Sh, kuulkaahan herttuatarta!" kuiskasi Garth."'Sisarentyttäreni, Jane Champion, on ystävällisesti suostunut suorittamaan —!'Toisin sanoen teidän on puolen minuutin kuluttua noustava lavalle. Olisi totisesti kohteliaampaa teitä kohtaan, jos hän puhuisi vähän vähemmän Velmasta. Mutta yhtä kaikki, he pitävät mistä tahansa. Kas niin! Siinä sitä ollaan!Appendicitis!Sanoinhan minä. Rouva Velma parka! Toivotaan, ettei se tule paikkakunnan lehtiin! Voi taivas! Hän rupeaa vielä pitkiin puheisiin kaikenlaisista uudenaikaisista taudeista. Sama se, jäähän meille siten hetkinen hengähdysaikaa — — — Kuulkaa, neiti Champion, minä puhuin hulluja tänään ylennyksistä ja alennuksista. Kyllä minä osaan soittaa sen säestyksen, jos haluatte. Ette? No niin, kuinka vain tahdotte. Mutta muistakaa, että tarvitaan paljon ääntä, jotta se joltakin vaikuttaisi tässä salissa, ja huone on täpötäynnä. Nyt — herttuatar lopetti. Tulkaa! Varokaa aliaskelta. Hiidessä! Kuinka täällä verhon takana on pimeä."
Garth ojensi kätensä, ja Jane nousi portaita myöten ja astui Overdenen konserttisaliin kokoontuneen kuulijakunnan näkyviin. Hänen kookas vartalonsa näytti tavallista kookkaammalta, kun hän kulki melko korkean lavan poikki. Hänen pukunsa oli musta, jotakin pehmeätä kangasta, povella hienoa vanhaa pitsiä ja helminauha kaulassa. Kun hän tuli esiin, tuijottivat kuulijat häneen ja taputtivat epäröiden käsiään. Velman nimi ohjelmassa oli herättänyt suuria toiveita, ja lavalla olikin neiti Champion, joka tosin soitti aika sievästi, mutta jonka ei otaksuttu laulavan, ei niin ainakaan, että se mitenkään korvaisi Velmaa. Suopeamielisempi kuulijakunta olisi osoittanut hänelle suosiotaan, niin että sali kajahteli, ilmaistakseen siten pitävänsä arvossa hänen valmiuttaan ja kerkeätä onnistumisen toivoansa. Tämä kuulijakunta osoitti hämmästystään empivällä ja laimealla kättentaputuksella.
Jane hymyili hyväntahtoisesti, istuutui suuren Bechstein-pianon eteen ja katsahti valkoisiin ruusuköynnöksiin ja punaiseen riipparuusu-ristiin. Sitten hän, ilman muita alkuvalmisteluja soitti alkusoinnun ja rupesi laulamaan.
Syvä, ihana ääni kaikui kautta salin. Kuulijat valtasi syvä hiljaisuus.
Joka tavu tunkeutui hiljaisuuteen niin sydämellisin ja ihmeellisen suloisin sävelin, että penseitten sydän lakkasi lyömästä ja he ihmettelivät omaa liikutustansa; niiden sydämessä taas, jotka muutenkin syvästi tunsivat, tämän laulun tenho kosketti salaisimpia kieliä.
Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain, ja helmi helmeltä tarkasti niitä lasken rukousnauhassain.
Hiljaisena, aateksivana, hellänä kuiskauksena kuuluivat viimeiset sanat, tulkiten kokonaista muistojen maailmaa — jalosydämisen naisen uskollisesti säilyttämiä menneen ajan onnellisten hetkien muisteloita.
Kuulijakunta pidätti henkeänsä. Tämä ei ollut laulua. Tämä oli sydämen sykintää; ja se sykki niin suloisin sävelin, että kyynelet vierivät väkisin.
Sitten ääni, joka niin rauhallisena oli tulkinnut alkusäkeet, kohosi paisuen sydäntä herkyttävään tuskaan.
Joka helmi on rukoushetkinen ja sydämen polttoa lievittää, mutt' alta helmisen seppeleen yks'ristieteeni välkähtää.
Viimeiseen neljään sanaan tuli sellainen voima ja väristys, että läsnäolijat sähköttyivät. Lyhyen tauon aikana, joka seurasi, saattoi kuulla tunteiden jännityksen. Mutta seuraavassa tuokiossa tyyntynyt ääni kaikui vienona, ilmaisten sellaista uhrautuvaisuuden voimaa, jota eivät mitkään vastoinkäymiset lannistaneet, eivät vaikeimmatkaan kärsimykset peloittaneet, ja luontuen samalla tenhoavaan suloisuuteen, jota vain kärsimyksen aarteista ammennetaan.
Oi siunatut polttavat muistoni ilon niukan, kohtalon katkeran, joka helmeä suudellen, viimeksi myös ristiin huuleni kurkotan.
Ne vain, jotka ovat kuulleet Janen laulavan "Rukousnauhan", voivat ymmärtää, miten hän lauloi'joka helmeä suudellen'. Joka sanasta henki niin naisellinen, kaunis ja hellä rakkaus, että hänet itsensä unohdettiin hänen laulunsa taikavoiman vuoksi — nekin unohtivat, jotka hänet parhaiten tunsivat.
Säestys, joka alkaa yhdellä ainoalla soinnulla, loppuu yhteen ainoaan säveleeseen.
Jane soitti sen hiljaa, arasti. Sitten hän nousi, kääntyi ja oli lähdössä lavalta, kun kuulijakunta äkkiä puhkesi myrskyisiin suosionosoituksiin. Jane empi, pysähtyi, katsahti tätinsä vieraisiin ikään kuin ihmeissään siitä, että näki heidät siellä. Sitten vieno hymy pilkisti silmästä ja siirtyi huulille. Hetkisen hän seisoi ymmällä keskellä lavaa, melkein ujona; astui sitten edelleen, kun herrat alkoivat huutaa: "Uudestaan, uudestaan!", ja laskeutui lavalta sivuportaita myöten.
Mutta verhon takana, puolipimeässä odotti Janea uusi yllätys, paljoa hämmästyttävämpi kuin hänen kuulijakuntansa meluisa haltioissaolo.
Portaitten juurella seisoi Garth Dalmain. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat, mutta hänen silmänsä paloivat tähtinä. Hän seisoi hievahtamatta, kunnes Jane astui viimeiseltä portaalta ja tuli aivan hänen likelleen. Sitten hän äkkiä tarttui häntä olkapäihin ja käänsi hänet ympäri.
"Takaisin!" sanoi hän äänessä vastustamaton käskyn väre, niin että Janen silmät, täynnä äänetöntä kummastusta, jäivät tuijottamaan häneen. "Menkää heti takaisin ja laulakaa se kokonaan uudestaan, sävel säveleltä, sana sanalta, aivan niinkuin äskenkin. Oh, älkää seisoko ja odottako! Menkää nyt takaisin! Menkää heti! Ettekö te ymmärrä, että teidäntäytyy!"
Jane katsoi noihin säihkyviin silmiin. Hän näki niissä jotakin, joka sovitti äänen häikäilemättömän käskyn. Sanaakaan sanomatta hän nousi levollisesti portaita ja astui lavan poikki pianon ääreen. Kuulijat taputtivat yhä ja kiihtyivät osoittamaan mieltymystään, kun hän ilmaantui, mutta Jane istuutui tuolille pianon ääreen omistamatta heille ainuttakaan ajatusta.
Hän oli omituisen ja oudon tunteen vallassa. Ei hän vielä koskaan eläessään ollut totellut häikäilemätöntä käskyä. Jo hänen lapsena ollessaan olivat "Fräulein" ja miss Jebb huomanneet, että he pääsivät toiveittensa perille vain ystävällisesti pyytämällä ja liikuttavasti vetoamalla hänen tunteisiinsa ja oikeudentuntoonsa. Järjettömään käskyyn ja järjelliseenkin, ellei sitä perusteltu, hän teki heti jyrkän tenän. Ja tämä luonteenominaisuus oli yhä olemassa, vaikkakin ajan tasoittamana. Herttuatarkin sanoi tavallisesti Janea puhutellessaan "ole hyvä".
Mutta nyt oli kalpeakasvoinen, palavasilmäinen nuori mies ilman muuta kääntänyt hänet ympäri, pakottanut nousemaan portaita ja käskenyt hänen laulaa uudestaan laulun, sävel säveleltä, sana sanalta, ja hän oli kiltisti totellut.
Istuutuessaan Jane äkkiä päätti, ettei hän laukkaan "Rukousnauhaa" uudestaan. Hänellä oli varastossa monta hienompaa laulua. Kuulijakuntakin odotti jotakin muuta. Miksi hän pettäisi sen odotuksen moisen, aikalailla kiihtyneen nuorukaisen mahtipontisen käskyn vuoksi.
Hän aloitti Händelin "Minne tiesi käynee"-sävellyksen mahtavan alkusoiton, mutta vähitellen hänen totuuden- ja oikeudentuntonsa tulivat välittäjiksi. Ei hän ollut palannut takaisin laulamaan kiihtyneen nuorukaisen, vaan syvästi liikutetun miehen käskystä, eikä tämän liikutus ollut tavallista. Se seikka, että Garth Dalmain oli niin liikutettu, että unohti, vaikkakin vain hetkeksi, ylen hienon käytöstapansa, se oli hänen taiteensa ja laulunsa parhain ylistys. Soittaessaan Händelin aihetta — ja hän soitti niinkuin koskettimisto olisi ollut kokonainen orkesteri, joka totteli hänen voimakkaita, lujia sormiansa — hänelle äkkiä selvisi, vaikkei hän sitä täydellisesti ymmärtänyt, Garthin lausumatäytyy, ja hän päätti alistua. Kun siis alkusävelet loppuivat, hän pysähtyi hetkeksi; sen sijaan, että olisi laulanut suurenmoisen "Semele"-aarian, soitti hän vielä kerran "Rukousnauhan" alkusoinnun ja teki kuten Garth oli käskenyt.
Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain, ja helmi helmeltä tarkasti niitä lasken rukousnauhassain.
Joka helmi on rukoushetkinenja sydämen polttoa lievittää,mutt' alta helmisen seppeleenyks'ristieteeni välkähtää.
Oi siunatut, polttavat muistoni ilon niukan, kohtalon katkeran, joka helmeä suudellen, viimeksi myös ristiin huuleni kurkotan.
Kun Jane palasi lavalta, seisoi Garth yhä liikkumatonna portaitten juurella. Hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat kuin äskenkin, mutta silmistä oli kadonnut pidätettyjen kyynelten peloittava kiilto, joka oli pakottanut Janen hänen käskystänsä menemään takaisin sanaakaan kysymättä tai vastaanpanematta. Ihmeellinen kirkkaus loisti niistä nyt, ihailun välke, joka koski Janen sydämeen, sillä hän ei milloinkaan ennen ollut moista nähnyt. Hän hymyili astuessaan hitaasti alas portaita ja ojensi Garthille molemmat kätensä, tehden sen aivan välittömästi, viehättävällä sydämellisyydellä. Garth astui ihan portaitten eteen ja tarttui niihin, Janen yhä seisoessa askelta ylempänä.
Tuokioon ei Garth puhunut mitään. Sitten hän sanoi hiljaa, liikutuksesta väräjävällä äänellä: "Jumalani! oi, hyvä Jumalani!"
"Sh, vaiti!" sanoi Jane, "minä en pidä siitä, että sitä nimeä mainitaan kevytmielisesti, Dal."
"Kevytmielisesti!" huudahti Garth. "En voisi mistään puhua tänä iltana kevytmielisesti. 'Kaikkinainen hyvä anti tulee ylhäältä'. Kun minulta puuttuu sanoja puhuakseni annista, ihmettelettekö, että mainitsen Antajan?"
Jane katsoi vakavana suoraan hänen välkkyviin silmiinsä, ja iloinen hymy kirkasti hänen omiaan. "Te piditte siis minun laulustani?" sanoi hän.
"Pidinkö — pidinkö teidän laulustanne?" kertasi Garth hämmennyksen kuvastuessa kasvoilla. "En minä tiedä, pidinkö teidän laulustanne."
"Mistä syystä sitten tämä mairitteleva mielenosoitus?" kysyi Jane nauraen.
"Siitä syystä", sanoi Garth aivan hiljaa, "että te nostitte verhoa ja minä — minä astuin sisälle."
Hän piteli yhä Janen käsiä, ja lausuessaan viimeisiä sanoja hän kumartui suutelemaan kumpaistakin kättä kuvaamattoman hellästi ja kunnioittavasti. Sitten hän päästi ne, astui hiukan syrjään, ja Jane meni yksin pengermälle.
Seitsemäs luku.
Jane vietti sinä iltana salissa vain muutaman hetken. Yhä vilkastuva leikinlasku ei ollut hänen mielensä mukaista, ja ylistys, jota hän ylenmäärin sai osakseen, ikävystytti häntä. Sitä paitsi hän halusi yksinäisyyteen omaan huoneeseensa miettiäkseen kohtausta, joka oli ollut konsertin lopussa Garthin ja hänen välillään verhon takana. Ei hän oikein tiennyt, mitä siitä ajatella. Hän tunsi siinä olleen seikkoja, joiden perille hän ei päässyt, ja Garthin viime teko oli herättänyt hänessä tunteita, joita hän ei ymmärtänyt. Häntä kovasti pahoitti se tapa, miten tämä oli suudellut hänen käsiään. Ja Garth oli tehnyt sen sentään niin ihailevan kunnioittavasti, että teko vaikutti häneen kuin pyhäksijulistaminen — oli kuin Garth olisi vihkinyt hänet ihmisten sydämiin kätketyn, jumalaisen laulunlahjan ainaiseksi vaalijaksi, lahjan, jolla oli voimaa kohottaa ja jalostaa. Hän ei päässyt siitä, että yhä tunsi, kuinka Garth oli painanut huulensa hänen käsiinsä. Oli kuin hän olisi niihin jättänyt jotakin tuntu vaaja pysyväistä. Pari kertaa Jane havaitsi levottomana katselevansa niitä, ja kun tämä tapahtui kolmannen kerran, päätti hän lähteä huoneeseensa.
Herttuatar istui pianon luona, vallan näkymättömissä, sillä melkein koko seurue oli kokoontunut hänen ympärilleen purskahdellen tuontuostakin iloiseen nauruun. Ronnie oli juuri pujottautunut ryhmän keskeltä hakemaan koruliinaa, ja Billy ottamaan kirjoituspöydältä paperia. Jane tiesi, että paperia tarvittiin apulaispapin esityksen matkimiseen ja että jonkun yllä oli ollut jotakin, mikä muistutti koruliinaa.
Hän kääntyi melko väsyneenä ja meni ovea kohti. Vaikka hän oli poistunut hiljaa ja huomaamatta, oli Garth ovella ennen häntä. Ei hän ymmärtänyt, miten tämä siihen oli tullut, sillä kun hän oli kääntynyt lähteäksensä pois, oli hän nähnyt miehen tumman pään aivan Myra Inglebyn vieressä, toisella puolella herttuattaren ympärille kokoontunutta joukkoa. Garth avasi oven ja Jane astui ulos. Hänen teki mielensä sanoa kaksi asiaa —: 'Kuinka te uskalsitte käyttäytyä niin sopimattomasti?' sekä: 'Sanokaa, mitä te tahdotte minun tekevän, niin minä teen.'
Hän ei sanonut kumpaakaan.
Garth saattoi häntä halliin, sytytti kynttilän ja heitti tulitikun Tommyn päälle. Sitten hän ojensi hopeisen kynttilänjalan Janelle. Hän oli selittämättömän onnellisen näköinen. Janea harmitti, että Garth noin näytti iloansa, jonka aiheena hän tosin tahtomattansa oli ollut, mutta jota hän ei jakanut hänen kanssansa. Hän tunsi myös, että hänen oli keskeytettävä tämä tuttavallinen vaitiolo. Se ilmaisi niin paljon sellaista, jota ei olisi pitänyt ilmaista, koska sitä ei voinut lausua ääneen. Hän miltei tempaisi kynttilän ja kääntyi toisella portaalla.
"Hyvää yötä, Dal", sanoi hän. "Tiedättekö, että menetätte pappi-kohtauksen?"
Garth katsoi häneen. Hänen silmänsä loistivat Janen kynttilän valossa.
"En", sanoi hän. "En minä menetä mitään, eikä minun vuokseni menetetä mitään. Odotin siellä vain, kunnes te lähtisitte. En minä mene takaisin. Menen puistoon hengittämään yöilman viileyttä. Menen tammien alle ja lasken helmiäni. Minä en tiennyt, että minulla oli rukousnauha, ennen kuin tänä iltana, mutta minulla on — on!"
"Koko tusina, minä luulen", sanoi Jane kuivasti.
"Erehdytte", vastasi Garth. "Minulla on ainoastaan yksi. Mutta siihen liittyy monen hetken muisto. Voin palauttaa ne kaikki mieleeni, kun kuljen yksikseni tuolla ulkona. 'Helmi helmeltä lasken tarkasti!'"
"Entä risti?" kysyi Jane.
"En ole ennättänyt siihen asti", vastasi Garth. "Minun rukousnauhassani ei olekaan ristiä."
"Pelkään, että jokaisessa oikeassa rukousnauhassa on risti, Dal", sanoi Jane lempeästi, "ja pelkään myös, että kovalle teidät ottaa, kun oman ristinne löydätte."
Mutta Garth oli luottavainen ja peloton.
"Kun omani löydän", sanoi hän, "toivon jaksavani rohkeasti tarttua siihenkin —"
Tahtomattaan katsoi Jane käsiinsä. Garth huomasi sen ja hymyili, mutta onneksi rusketus peitti hänen punastumisensa.
Jane kääntyi ja alkoi nousta portaita, mutta Garth pysähdytti hänet kiihkeästi pyytämällä:
"Vielä hetkinen, neiti Champion! Tahtoisin kysyä teiltä jotakin. Uskallanko? Pidättekö minua sitten ehkä uteliaana, tungettelevana, julkeana?"
"Ihan varmaan", sanoi Jane. "Mutta minä ajattelen teistä jo muutenkin tänä iltana jos jotakin tavatonta, niin että kolme laatusanaa enemmän tai vähemmän ei paljoa merkitse. Kysykää siis."
"Neiti Champion, onkoteillärukousnauha?"
Jane katsoi häneen hämmästyneenä, mutta yhtäkkiä hänelle valkeni, mihin kysymys tähtäsi.
"Hyvä ystävä,ei!" sanoi hän. "Minä, Jumalan kiitos, olen säilynyt moisilta siunatuilta, polttavilta muistoilta! Ei minun järjelliseen ja säännölliseen elämääni sisälly mitään semmoista enkä minä sitä toivoisikaan."
"Kuinka te sitten", intti Garth, "lauloitte 'Rukousnauhan' ikään kuin joka rivi olisi ollut omaa kokemaanne, joka ilo ja suru omianne, vaikka mahdollisesti jo hyvin kaukaisia?"
"Sen tähden, että minä aina niin kokonaan eläydyn lauluuni. Kerroinhan teille, minkä opetuksen sain 'Chant Hindousta'. Niin ollen minulla epäilemättä oli rukousnauhani, kun sitä laulua tänä iltana lauloin. Mutta muuten, siinä mielessä kuin te tarkoitatte, ei minulla, Jumalan kiitos, ole semmoista."
Garth nousi pari askelta, niin että hänen silmänsä tulivat kynttilän tasalle.
"Muttajosteillä olisi", sanoi hän hiljaa, "niinkö se teihin koskisi? Niinkö te tuntisitte?"
Jane mietti. "Niin", vastasi hän, "josminulla olisi, koskisi se minuun, luullakseni, juuri niin, ja minä tuntisin juuri samoin kuin noina muutamina minuutteina."
"Tetulkitsitte siisomaa itseännelaulussa, vaikka olosuhteet olivatkin toisenlaiset kuin teidän?"
"Kyllä, kyllä kai", vastasi Jane, "jos yleensä voimme erottaa itsemme olosuhteistamme. Mutta nyt meillä on ihan varmaan jokseenkin hyödytön ilmapallo! Hyvää yötä, Garthie herra!"
"Kuulkaa, neiti Champion! Vielä yksi asia. Laulatteko minulle huomenna? Tuletteko musiikkisaliin ja laulatte kaikki kauniit laulut, joita haluan kuulla? Ja annatteko minun säestää muutamia? Luvatkaa, että tulette. Ja luvatkaa laulaa, mitä vain pyydän, niin en kiusaa teitä enää."
Hän seisoi ja katseli ylöspäin Janeen odottaen hänen lupaustansa silmissä sellainen ihailun välke, että Jane sävähti ja kävi levottomaksi. Sitten hän yhtäkkiä luuli päässeensä asian perille ja kiiruhti selittämään sitä itselleen ja Garthille.
"Voi teitä, poika kulta!" sanoi hän. "Mikä taiteilija te olette! Ja kuinka vaikeata meidän tavallisten ihmisten on ymmärtää taiteilijaluonteita. Siinä te nyt olette panemaisillanne minun vanhan, vakavan pääni pyörälle innostuksellanne, kun muutama teidän mielestänne ihana sävel sattui korvaanne; vallan samoin kuin yhä uudestaan ja uudestaan hurmaannutte, kun silmänne keksii jotakin mielestänne täydellisen kaunista. Minä alan ymmärtää, kuinka naisten päät menevät pyörälle, kun te heitä maalaatte. Oli miten oli, mutta teidän ihastuksenne on ihastuttavaa, ja minä haluan nukkumaan. Siksi minä lupaan huomenna laulaa teille mitä vain haluatte ja niin paljon kuin haluatte. Pitäkää siis lupauksenne älkääkä kiusatko minua enää tänä iltana. Älkää olko koko yötä ulkona älkääkä peloittako metsäkauriita. — Kiitoksia, en minä tarvitse apua, minä olen niin tottunut yksin nousemaan portaita. Kuuletteko, mitä sattuvia ja mieskohtaisia huomautuksia Tommy tekee tuolla alhaalla? Menkää nyt, Garthie herra, ja laskekaa helmiänne. Ja jos sattuma toisi ristin vastaanne — niin muistakaa, että risti jotensakin varmasti voidaan suostuttaa palaamaan Chicagoon!"
Jane hymyili vielä huoneeseen astuessaan ja pannessaan kynttilänjalkaa pukeutumispöydälle.
Overdenessa käytettiin vain lamppuja ja kynttilöitä. Herttuatar ei suostunut ottamaan sinne uudenaikaista sähkövalaistusta. Mutta kynttilöitä oli yllinkyllin, ja Jane, joka piti kirkkaasta valosta, sytytti kuvastimen molemminpuolisten haarakkain kummatkin kynttilät, samoin seinillä uuninreunuksen molemmilla puolilla ja kirjoituspöydällä raskaissa hopeajaloissa olevat kynttilät. Sitten hän istui mukavaan nojatuoliin, kurottautui ottamaan kirjoitussalkustansa päiväkirjaansa ja säiliökynäänsä ja ryhtyi lopettamaan muistiinpanojansa. Hän kirjoitti:"Lauloin 'Rukousnauhan' Gina-tädin konsertissa Velman sijasta, joka laryngitiksen takia ei voinut tulla", mutta sitten hän äkkiä lopetti.
Miten olikaan, Garthin ja hänen kohtaustansa oli vaikea kuvata ja sen herättämää tunnelmaa, jota yhä kesti, vallan mahdotonta panna paperille. Jane istui ja pohti tilannetta, mutta hänen oli jätettävä sivu tyhjäksi.
Ennen kuin hän nousi, pani kiinni kirjansa ja hankkiutui levolle, oli hän mielestään selvillä koko asiasta. Garthin taiteilijaluonteesta oli selitys etsittävä, ja taiteilijaluonne ei suinkaan ole mikään luja peruste teorialle sen paremmin kuin ihmiskohtalollekaan. Paremman puutteessa täytyi Janen pitää sitä sittenkin päävaikuttimena, kun hän asioita mielessänsä seuraavaan tapaan sovitteli: tämä Garthin herkkä liikutus, joka oli niin oudosti vastakkaista hänen omalle perinpohjaiselle rauhallisuudellensa, ei koskenut lainkaan häntä itseänsä, ainoastaan hänen ääntänsä ja hänen soitannollisia lahjojansa.
Niinkuin silmin havaittava kauneus hullaannutti Garthin, niin että tämä oli suunniltaan milloin toivosta, milloin epätoivosta, kunnes pääsi toiveittensa perille, s.o., sai mielensä mukaan eteensä asennella haluamansa mallin ja järjestää maalausvehkeensä, samoin oli nyt hänen kauneudenhurmionsa herännyt, tällä kertaa ei tosin näön välityksellä, vaan kuulon. Kun Garth saisi laulua kyllikseen ja vielä muutaman kerran säestääkin, olisi hän tyytyväinen, ja tuskainen ihailun ilme katoaisi kauniista, ruskeista silmistä. Sillä välin Janen ajatukset liitivät iloisina huomispäivään, vaikka hänen alati oli muistettava, ettei tämä ihailu lainkaan koskenut häntä itseänsä, vaan hänen taitolahjaansa. Vielä enemmän olisi Garth ihastunut esimerkiksi rouva Blancheen, jolla oli sama äänensävy ja laulutapa, mutta jonka kauneus myös ihastutti silmää, samalla kun ääni hyväili korvaa. Garthin täytyi välttämättä nähdä hänet ja kuulla hänen laulavan, koska kerran soitto ja laulu olivat hänelle noin suuriarvoiset. Jane suunnitteli, miten he voisivat tavata toisensa, ja sitten hänen ajatuksensa siirtyivät Pauline Listeriin, kauniiseen amerikattareen, jonka nimeä sillä huvikaudella aina oli mainittu Garth Dalmainin nimen yhteydessä. Janen mielestä hänestä juuri tulisikin sellainen puoliso, jota Garth tarvitsi. Hänen kauneutensa viehättäisi ja tyydyttäisi Garthia, hänen älykkäisyytensä, suorasukaisuutensa ja käytännöllisyytensä olisivat vastapainona Garthin jonkin verran epävakaiselle luonteelle, ja hänen mukautumiskykynsä taas olisi hänelle itselleen suureksi helpotukseksi, niin että hän piankin eläytyisi Garthin olosuhteisiin, mieltyisi hänen kotiinsa pohjoisessa, liittyisi hänen lukuisiin ystäviinsä etelässä. Kun Garth puolestaan olisi kunnolla naimisissa, lakkaisi hän hourimasta sekä Flowerista että Myrasta ja suutelemasta ihmisten käsiä noin — "järjettömällä tavalla" oli Jane sanomaisillaan, mutta yksinpä ajatuksissaankin tinkimättömän rehellisenä hän vaihtoi sijalle "merkillisellä"-sanan, jota piti vastaavampana — noin merkillisellä tavalla.
Hän istui etukumarassa, kyynärpäät polvilla, ja piti käsiään edessään kämmenet ylöspäin, kokien jälleen selvittää tuon hetken tunnelmia. Sitten hän karkaisi mieltänsä, nuhdellen: "Jane Champion, älä ole hullu! Tekisit enemmän vääryyttä tuolle kiltille, kauneutta rakastavalle pojalle kuin itsellesi, jos hetkeäkään uskoisit hänen tarkoittaneen täyttä totta. Hän ei tämäniltaisella ihastuksellaan tarkoittanut sinua yhtään sen enempää kuin tarkoitti Georgina-tädin keittäjääkään kiittäessänsä päivällistä erinomaiseksi. Ihaillessaan aikaansaannoksia hän ihaili myös aikaansaajaa, siinä kaikki. Ole kiitollinen taiteesi menestyksestä äläkä pilaa sitä typerällä hentomielisyydellä. Pese nyt suuret, hontelot kätesi ja mene vuoteeseen!" Niin puhui Jane itselleen.
* * * * *
Tammien alla, pehmeällä nurmikolla seisoi Garth Dalmain. Arkoja metsäkauriita nukkui hänen ympärillänsä, ylhäältä taivaan tummasta sinestä tähdet lamppuina valaisivat. Hänkin haasteli itsekseen.
"Löysin hänet", puhui hän hiljaa, ihastuneena, "ihannenaisen, koko sukupuolensa koristeen, joka sieluineen ja ruumiineen on täydellisesti oleva rinnan sen miehen kanssa, joka kerran hänet omakseen voittaa. — Jane! Jane! Voi, kuinka sokea minä olen ollut! Tuntenut hänet vuosikausia ja nyt vasta tämän huomaan! Mutta hän nosti verhoa ja minä astuin sisälle! Mikä hieno, jalo sielu! Hän ei enää koskaan saa vetää verhoa oman sielunsa ja minun sieluni välille. Eikä hänellä ole rukousnauhaa. Minä kiitän Jumalaa siitä. Toinen mies ei omista eikä ole koskaan omistanut sitä, mitä kaipaan enemmän kuin olen mitään konsanaan toivonut maailmassa, Janen rakkautta, Janen hellyyttä. Mitä se tarkoittaa? 'helmi helmeltä lasken tarkasti' — Hänen täytyy kerran ne laskea, omat helmensä ja minun. Jumala, päästä meitä rististä. Täytyykö jokaisessa oikeassa rukousnauhassa olla risti? Hyvä Jumala, suo silloin minulle raskaampi osa ja anna yhteisen taakan liittää meitä toisiimme. Oi, noita rakkaita käsiä! Noita rehellisiä, uskollisia silmiä! — — — Jane! — Jane! Janehan se on aina ollut, vaikken ole tiennyt sitä, hullu, sokea, mikä lienen ollutkin! Mutta totisesti, vaikka ennen olin sokea, näen nyt. Ja vastedes on se aina oleva Jane, tästä illasta elämäni loppuun ja — suokoon Jumala — iankaikkisuudessakin vielä."
Yötuuli häilytti hänen tiheätä, tummaa tukkaansa, ja kun hän kohotti katseensa, loistivat hänen silmänsä tähtien valossa.
* * * * *
Jane, joka oli nukkumaisillaan, heräsi, kun sälekaihtimet löivät ikkunaan, ja hän mumisi: "Sanokaa, Garth, mitä te tahdotte minun tekevän, niin minä teen sen." Mutta kun hän sitten täysin valveutui ja käsitti, mitä oli sanonut, nousi hän pimeässä ja antoi itsellensä aika torat: "Puolivanha höperö! Aasi! Pidät itseäsi vakavana ja järkevänä, ja sinua miellyttävän nuoren miehen mitätön imartelu panee pääsi pyörälle. Tule järkiisi heti paikalla tai lähde Overdenesta ensimmäisessä aamujunassa."
Kahdeksas luku.
Seuraavat päivät olivat Janelle ihania päiviä. Ei mikään tärvellyt hänen uuden, kumman suloisen kokemuksensa nautintoa.
Garthin käytöksessä ei seuraavana aamuna ollut jälkeäkään siitä kiihtymyksestä, joka Janen oli typerryttänyt ja saattanut levottomaksi edellisenä iltana. Hän oli hyvin hiljainen ja tuntui iäkkäämmältä kuin milloinkaan ennen. Varsin harvoin hän joutui edes herttuattaren kanssa seitsenvuotiaan-tuulelle; ja kun joku naljaillen kysyi, opetteliko hän jo tulevan aviomiehen arvokasta käytöstä, vastasi Garth tyynesti: "Opettelen, tietysti."
"TuleekohänkinShenstoneen?" uteli Ronald, sillä useimmat herttuattaren vieraista oli kutsuttu lady Inglebyn luo loppuviikoksi.
"Tulee kyllä", sanoi Garth.
"Ooh, taivastentekijä!" huudahti Billy juhlallisesti. "Sanohan, Benedict, pitääkö tätä uskottaman?" [Shakespearen erään henkilön mukaan, näytelmästä "Paljon melua tyhjästä", yleinen nimitys miehille, jotka hangottelevat naimisiin menoa vastaan, mutta lopulta siihen taipuvat.]
Mutta Jane, istuen lähellä Garthia, vilkaisi tähän piilostansa aamulehden takaa ja sanoi niin etteivät muut kuulleet: "Voi, Dal, kuinka olen iloinen! Eilen illallako tämä teille selvisi?"
"Niin", vastasi Garth kääntyen niin, että puhui ainoastaan Janelle, "eilen illalla."
"Auttoiko meidän iltapäiväinen keskustelumme mitenkään sen selviämistä?"
"Ei ensinkään."
"Entä 'Rukousnauha'?"
Garth empi, sitten hän virkkoi Janeen katsomatta: "'Rukousnauha' — kyllä."
Janesta Garthin eilinen kiihtymys oli näin saanut selvityksensä, niin että hän nyt vallan välittömästi saattoi nauttia tästä heidän ystävyytensä uudesta vaiheesta, sillä yhteiset soittoja lauluhetket tuottivat hänelle todellista iloa. Garth oli paljon soitannollisempi kuin hän oli luullutkaan, ja hänen täsmällinen, miehekäs soittamistapansa, jota eivät turhat sitomiset ja pedaalin käyttämiset häirinneet, oli hänelle nautinnon arvoista; ja milloin taas vienoutta kaivattiin, oli se vienompaa kuin hänen omansa. Mutta noina ihmeellisinä yhdessäolon hetkinä ei Garth sanallakaan ilmaissut, minkä arvoinen Janen ääni hänelle oli, sillä hän oli ensi illan jälkeen käynyt ankaran varovaiseksi puheessaan. Tammien alla hän oli päättänyt viikon verran odottaa, ennen kuin puhuisi, ja hän odotti.
Janelle oli uutta ja kumman suloista, että tunsi olevansa jonkun sydämessä ehdottomasti ylinnä muita. Garth ilmaisi sen hänelle niin, että ainoastaan he molemmat sen tajusivat. Kellään muulla ei ollut asiasta aavistustakaan, ja kuitenkin tiesi Jane erinomaisen hyvin, ettei hän milloinkaan voinut astua huoneeseen Garthin heti sitä huomaamatta, ettei hän voinut lähteä huoneesta Garthin heti kaipaamatta. Hänen huomaavaisuutensa oli niin hienoa ja hillittyä, ettei sitä kukaan toinen voinut panna merkille. Ystävät eivät päässeet heitä pistelemään eikä herttuatar sanomaan: "Siunatkoon, mitä te nyt?" Ja sittenkin tuntui Janesta kuin Garthin hellä huolenpito olisi häntä aina ympäröinyt. Ensi kerran eläissään hän tunsi olevansa ylinnä jonkun ajatuksissa. Siksi Garth niin omituisella tavalla tuntui hänen omaltansa. Hän iloitsi ja ylpeili hänen sanoistaan, teoistaan ja oloistaan, ja vasta niinä hetkinä, jotka he yhdessä viettivät laulusalissa, hän oppi tuntemaan hänet ja myös ymmärtämään tuota innostuvaista, kauneudenhurmoista, hetkellistä luonnetta paremmin kuin konsanaan ennen.
Ne olivat ihania päiviä, ja ero iltaisin oli suloinen, sillä se ikään kuin mausti seuraavan päivän tapaamisiloa. Eikä Jane kuitenkaan näinä ihanina onnen päivinä ajatellut rakkautta sanan tavallisessa merkityksessä. Hänen tietämättömyytensä ei riippunut tässä kohden niinkään paljon kokemattomuudesta kuin siitä, että hän oli liian usein kokenut, miten todellisen tunteen sijalle asetetaan sen irvikuva. Moinen kokemus esti hänet tuntemasta oikeata rakkautta nyt, kun se mitä ihanteellisimmassa muodossa häntä lähestyi.
Jane ei ollut kahtatoista kautta ollut seuraelämässä, kun jo oli saanut tusinan verran naimatarjouksia. Vanhemmista ja holhoojista riippumaton, hienosukuinen perijätär ei voinut välttää eräänlaisia kosimisia. Harmahtavat ja kaljulta hohtavat keski-ikäiset miehet, jotka olivat kyllästyneet irtolaiselämäänsä ja joilla oli jokin vanha, kaunis maatila, mutta myös ainainen, onneton, sen ylläpitoon tarvittavien varojen puute, kosivat jalosukuista Jane Championia kuin olisivat olleet kauppa-asioilla ikään, ja jalosukuinen Jane Champion silmäili heitä kiireestä kantapäähän, tarkasti läpikotaisin, kunnes nämä huomasivat olevansa perin halpahintaisia. Sitten hän rauhallisena hylkäsi heidän tarjouksensa aivan yhtä kaupantaitavasti kuin hekin olivat sen tehneet.
Pari, kolme kelpo nuorukaista, jotka Jane oli päästänyt pulasta tai jo vallan toivottomasta ahdingosta auttanut jälleen jalkeille, oli hentomielisessä kiitollisuuden puuskassa tullut ajatelleeksi, miten onnellista olisi nuorelle miehelle aina saada pitää hänet lähellänsä suuntaamassa asioita oikealle tolalle ja neuvottelemassa, mitä kulloinkin oli tehtävä ja — no niin, miksikä ei — maksamassa velkoja eräänlaisena äiti-kullan tapaisena, joka ei henno torua. Ja he olivat tarttuneet hänen käteensä ja rukoilleet häntä vaimoksensa. Jane oli livahuttanut heitä korvalle, jos olivat rohjenneet kajota häneen, ja myös kieltänyt heitä olemasta tuhmia.
Overdenen lähiseudun eräs naimaton kirkkoherra oli aivan äskettäin tehnyt hänelle juhlallisen naimatarjouksen. Usein oli sama herra kiusannut häntä ikävillä keskusteluillaan, ja kun hän nyt tuli vierailulle mielessä tärkeä kysymyksensä, istui Jane Overdenen vierashuoneessa kirjoituspöydän ääressä eikä ennättänyt keksiä mitään neuvoa päästäkseen puikahtamaan tiehensä. Jos kirkkoherra rupesi liian pitkäveteiseksi, voihan hän salaa lopettaa muistiinpanonsa. Kirkkoherra istui mukavaan nojatuoliin, aivan kirjoituspöydän viereen, heitti jalkansa ristiin, toisen polven toiselle, asetti sormiensa päät hiuskarvalleen vastakkain ja aloitti esityksensä alkusanat. Jane teroitteli lyijykyniä ja järjesteli kynänteriä eikä nähtävästi oikein päässyt tolkulle puheen tarkoituksesta, sillä kun kirkkoherra seuraavin sanoin lopetti nuotikkaan esityksensä: "En ainoastaan itsekkäistä syistä, jalo neiti Champion, vaan seurakuntani hyväksi, laumani onneksi ja kirkon työn menestykseksi keskuudessamme", avasi Jane laatikon ja otti sieltä pankkiosoituskirjansa.
"Hyvin mielelläni avustan", sanoi hän. "Kastemaljaako varten, vai saarnatuolia, uusia virsikirjojako vai mitä varten?"
"Jalo neiti", sanoi kirkkoherra haparoiden sanoja, "te ymmärrätte minut väärin. Minä toivoisin saavani viedä teidät alttarille."
"Hyvä herra Bilberry", sanoi Jane Champion, "sehän on ihan tarpeetonta. Jokainen kirkossakävijä näkee joka puolelta kirkkoa selvästi, että te tarvitsette uuden alttariliinan. Mielihyvin minä annan sitä varten kymmenen puntaa. Olenhan viime aikoina ollut siellä aika usein, sillä kävelen mielelläni pitkiä matkoja yksikseni metsässä. Ja nyt te varmaan haluatte tavata tätiäni, ennen kuin lähdette. Hän on lintulassa ruokkimassa ulkomaisia lintujansa. Jos menette tuosta lasiovesta pitkin pengertä vasemmalle, tulette lintulaan ja tapaatte tädin sieltä. Mutta minä pitäisin viisaimpana, ettette mainitsisi tästä keskustelusta mitään tädille. Hän ei pidä koruompeleisista alttariliinoista ja toruisi meitä molempia, väittäen hyödyllisemmäksi, että raha annettaisiin köyhien koululasten jalkineisiin. Ei, hyvänen aika, älkää minua kiittäkö. Olen todellakin iloinen, että minun näin sopii auttaa teidän erinomaista työtänne täällä ympäristössä."
Jane ihmetteli itsekseen muutaman kerran, mahtoiko osoitus milloinkaan joutua maksettavaksi. Hän olisi suonut sen palaavan postitse, revittynä kahtia, ja samalla pari tuimaa riviä miehekkään suuttumuksen osoitukseksi. Mutta kun se pankista määräajan kuluttua hänelle palautettiin ja taakse oli sirosti ja huolitellen kirjoitettu P. Bilberry, ilman närkästyksen merkkiäkään, heitti hän sen paperikoriin joltisenkin pilkallisesti hymyillen.
Tällaisia olivat Janen kosimiskokemukset. Häntä ei kukaan ollut rakastanut hänen itsensä vuoksi. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut olevanpa ensi sijalla toisen ihmisen sydämessä ja elämässä. Ja nyt, miehen koko ihailevan rakkauden hellästi ja varoen häntä hoimiinsa kietoessa ja vallatessa, ei hän tuntenutkaan oman onnensa eikä miehen sydämellisyyden syytä. Hänestä oli aivan ilmeistä, että tämä mies oli toiseen naiseen rakastunut, eikä hänen mieleensäkään olisi juolahtanut ruveta kilpailemaan tämän toisen naisen nuoruuden ja viehkeyden kanssa; ja niin hän piti tätä hänen ja Garthin välistä likeistä sydämellisyyttä heidän ystävyytensä uutena kehityskautena, kauniimpana kuin hän oli uskonut mahdolliseksikaan.
Sillä kannalla olivat asiat, kun tiistai tuli ja Overdenen vieraat erkanivat. Jane meni pariksi päiväksi Brandeille Lontooseen. Garth meni suoraan Shenstoneen, jonne hänet oli kutsuttu varta vasten tapaamaan neiti Listeria ja tämän tätiä rouva Parker Bangsia. Janen oli määrä saapua Shenstoneen perjantaina.
Yhdeksäs luku.
Istuuduttuaan ja junan vieriessä asemalta nojautui Jane nurkkaansa ja huoahti tyytyväisenä. Miten liekään, mutta päivät olivat Lontoossa tuntuneet sietämättömän pitkiltä. Jane muisteli niitä miettiväisenä ja etsi syytä siihen. Oli ollut runsaasti kutsuja ja kaikenlaista mielenkiintoista; tavallisestihan häntä tyydytti jo pelkkä Lontoossa-oleminen. Miksi hän oli tuntenut itsensä levottomaksi, tyytymättömäksi ja yksinäiseksi?
Totuttuun tapaansa hän oli sentään pysähtynyt aseman kirjakojulle ja ostanut ison kasan matkalukemista. Hänen ystävänsä väittivät, ettei Jane voinut tehdä lyhyintäkään matkaa ilman vähintään puolta tusinaa sanomalehtiä. Mutta nyt ne olivat välinpitämättömästi heitettyinä vastapäiselle istuimelle. Jane ajatteli tiistaitansa, keskiviikkoansa ja torstaitansa ja kummasteli, miksi ne olivat vain ikäviä porraspuita perjantain tiellä. Ja nyt hän oli lopultakin perjantaissa. Ja yht'äkkiä junassa, matkalla Shenstoneen, hän alkaa tuntea onnea ja hilpeyttä. Miten oli oikeastaan näiden kolmen viimeisen päivän laita? Flower oli ollut ihastuttava; Deryck kaltaisensa, tosiystävällinen ja huvittava; pikku Dicky herttainen; ja Blossom-murunen niin kultainen kuin ainoastaan Blossom voi olla. Missä oli vika?
"Minä tiedän", sanoi Jane. "Sehän on selvää! Kuinka en ennen sitä huomannut? Sain kuulla niin paljon musiikkia viime päivinä Overdenessa, jamimmoistamusiikkia! Minä olin sairas musiikin ylenpalttisuudesta, ja nyt sen puute taas vaikuttaa tämän alakuloisen yksinäisyyden tunteen. Mutta Myran luona sitä kuulen taas yllinkyllin, sillä Dalhan on siellä ja pitää siitä huolen, jos Myra sattuisikin unohtamaan."
Jane ottiSpectatoriniloisen odotuksen onnellinen hymy huulillaan, ja syventyi pian erääseen Etelä-Afrikan kysymystä koskevaan kirjoitukseen.
Myra oli itse asemalla häntä vastassa ponivaljakolla. Sitä paitsi siellä oli rattaat kamarineitsyttä ja matkatavaroita varten; ja viivyttelemättä lähtivät Jane ja hänen emäntänsä täyttä ravia matkaan.
Iltapäiväauringon kultaamien metsien ja ketojen vihreys oli erikoisen rauhoittavaa. Metsäruusuja oli tukuittain pensaikoissa. Korjattiin viimeisiä heinäkuormia. Lintujen laulussa oli riemua ja maalaisissa näköaloissa ja tuoksuissa tartuttavaa tenhoa, jommoista Jane ei ennen ollut näin elävästi tuntenut. Hän veti syvään henkeään ja huudahti melkein tahtomattaan: "Voi, kuinka täällä on hyvä olla!"
"Voi, kultaseni!" sanoi lady Ingleby heiluttaen ruoskaansa ja nyökäyttäen herttaisesti päätään vastaukseksi heinäväen kunnioittaviin tervehdyksiin. "On ihan turvallista, kun sinä olet täällä. Minusta sinä aina tunnut ikään kuin sävelmän bassolta, joltakin niin taatulta ja sovittavalta; kiperissä kohdin tuntee olevansa kuin turvan takana, kun sinä olet läsnä. Minä vihaan kaikenlaisia ikäviä asiainkäänteitä. Ne väsyttävät. Mikseivät asiat aina voi olla samalla kannalla? Tänään niinkuin eilen ja eilen niinkuin huomenna, ja niin ne olisivatkin, elleivät ihmiset näkisi kaikesta niin paljon vaivaa. Kuinka tahansa, mutta minä olen varma, ettei mikään voi koskaan mennä vallan päin honkiin, kunsinäolet saapuvilla."
Myra rapsahutti etumaista ponia, joka pyrki "varastamaan", ja he kiitivät eteenpäin pensasaitojen välissä, tien yli riippuvien kuusamain ja elämänlankain toisinaan heihin riipaistessa. Jane sieppasi ohimennessä elämänlangan lonkeron. "'Matkailijan ilo', sehän tämän kansanomainen nimi on", sanoi hän hymyillen entistä iloa uumovaa hymyänsä ja pisti valkeat kukat napinreikään.
"Tiedähän", jatkoi lady Ingleby, "minun vieraillani tuntuu olevan hauskaa. Niin, ja Dalin suhteen ei ole enää mitään epäilystäkään. Kuinka minä olisin iloinen, jos se tapahtuisi minun siipieni suojissa! Amerikatar on suorastaan verraton, niin vilkas ja herttainen. Ja Dal on vallan lakannut olemasta 'hupsu' — vaikken minä häntä koskaan ole 'hupsuna' pitänytkään, mutta kyllä sinä, — ja on hiljainen ja mietiskeleväinen. Tosiaan, jos olisi jostakusta muusta puhe, melkein sanoisin 'kuiva'. He kuljeskelevat yhdessä aivan peittelemättä. Mutta koetan saada tätiä tekemään kaikki muistutuksensa minulle. Minä pelkään niin kovasti, että hän säikähdyttää Dalin. Dal on niin herkkä. Minä olen luvannut Billylle mitä vain, vaikkapa puolet valtakuntaani, kun hän vain istuu rouva Parker Bangsin jalkain juuressa ja kuuntelee hänen viisauksiansa, vastaa hänen kysymyksiinsä ja pitää hänet kaukana Dalista. Billy kävi niin julman huomaavaiseksi rouva Parker Bangsille, että minä kohta pelkään hänen palkinnoksi vaativan minua suutelemaan itseänsä. Siinä tapauksessa lähetän hänet sinun läksytettäväksesi. Sinä osaat niin mainiosti pidellä noita nuoria miehiä. Minä olen ihan varma, että Dal kosii Pauline Listeria tänä iltana. En voi käsittää, miksi hän ei tehnyt sitä jo eilen illalla. Oli mitä ihanin kuutamo ja he olivat järvellä. Mitä muuta Dalsaattoitoivoa? — järvi, kuutamo ja tuo kaunis, suloinen tyttö! Billy vei rouva Parker Bangsin kahdenistuttavaan veneeseen ja oli vähällä suututtaa hänet nauramalla kaikille hänen puheilleen, kun hänen oli istuttava ihan veneen pohjalla. Mutta Billy meloi hänet vastakkaiselle puolelle, niin kauaksi Dalista ja sisarentyttärestä kuin suinkin, emmekä me muuta pyytäneetkään. Rouva Parker Bangs kysyi minulta sittemmin jälkeenpäin, oliko Billy leski. Mitä luulet hänen sillä tarkoittaneen?"
"En voi vähintäkään aavistaa", sanoi Jane. "Mutta minua ilahduttaa tuo,mitä kerroit Dalista ja neiti Listeristä. Hän on erinomaisen sopivaDalille ja mukautuu pian tämän tapoihin ja toiveisiin. Sitä paitsiDalintäytyysaada täydellinen kaunotar, ja hänhän on sellainen."
"Niin täytyykin", sanoi Myra. "Olisitpa nähnyt hänet eilen illalla valkeassa silkissä, metsäruusuja tukassa! Minun on mahdotonta ymmärtää, kuinka ei Dal aivan hullaantunut. Mutta kukaties onkin hyvä merkki, että hän on noin malttavainen. Minä luulen, että hän on ratkaisemaisillaan asian."
"Ei", sanoi Jane. "Minä luulen sen tapahtuneen jo Overdenessa. Sitä paitsi se ei ole niinkään helppoa hänelle. Hän pitää avioliittoa perin vakavana asiana. Keitä teillä on Shenstonessa?"
Lady Ingleby luetteli joukon nimiä. Jane tunsi kaikki.
"Mainiota!" sanoi hän. "Voi, kuinka hauskaa on olla täällä! Lontoo oli niin kuuma ja ikävä. En ole ennen koskaan pitänyt sitä kuumana ja ikävänä. Semmoinen toisaikainen minä olen. Kas, tuolla on soma pieni kirkko! Minä tahdon kuulla uusia urkuja. Olin iloinen, että kelpo kirkkoherramme muisti minua ja salli minunkin avustaa niiden ostoa. Onko niissä kaksi vai kolme manuaalia?"
"Puolen tusinaa, luulen", sanoi lady Ingleby, "ja niitä käytellään jaloin ylös ja alas. Mutta minä katsoin viisaimmaksi jättää ne rauhaan, kun eräänä sunnuntaina soitin lastenjumalanpalveluksessa. Ei koskaan tiedä, mitä tapahtuu, jos koskee niihin laitoksiin."
"Tarkoitatko sinä pedaaleja?" korjasi Jane.
"Mahdollisesti", sanoi Myra tyynesti. "Noita vehkeitä alhaalla, jotka säikähdyttävät kauheasti, jos sattuu niihin polkaisemaan."
Jane hymyili ajatellessaan, miten Garth heittäisi päätänsä taaksepäin ja purskahtaisi nauramaan, jos hän kertoisi tämän keskustelun. Lady Inglebyn mietteet musiikkiasioista huvittivat aina hänen ystäviään.
He ajoivat hauskan, muratinpeittoisen kirkon ohi ja kääntyivät puolen minuutin kuluttua veräjältä puistoon. Myra näki Janen vilkaisevan veräjänpylvääseen, johon he olivat ajamaisillaan kiinni, ja nauroi. "Ei hätää mitään", sanoi hän ja antoi mennä aika vauhtia pitkin lehmuskujaa, "niin sanoin rakkaalle äidillenikin, kun hän vihoissaan torui minua eräänä päivänä muka 'jumalattomasta' ajamisesta. Tiedähän, Jane, äiti on tullut oikeinsydämelliseksiviime aikoina. Aikaa myöten, kun minä olen seitsemänkymmenen ja hän on yhdeksänkymmenenkahdeksan, minä luulen, että hän vielä melkein rakastaa minua. Nyt ollaan perillä. Huomaa meidän Lawson. Hän on uusi ja oikein mukava mies. Hän laulaa hyvin, soittaa hieman hanuria ja opettaa pyhäkoulussa ja puhuu vallan erinomaisesti raittiuskokouksissa. Hän on ihastunut nurmikon leikkaamiseen, ja kamarineitsyeni kertoi, että hän opettelee hänen johdollansa ranskaa. Mutta hovimestariksi hänestä ei ole, se onkin ainoa asia, mihin hän ei näy pystyvän. Se on vallan onnetonta, sillä minä pidän hänestä niin paljon, etten voi erottaa häntä. Michael sanoo, että minulla on ihan onneton tapa: minäpidänpalvelijoista ja innostan heitä tekemään sitä, mitä tekevät, mielikseen ja siis myöskin hyvin sen sijaan, että he tekisivät sitä, mitä varten heidät on pestattu. Minä luulen, että niin onkin, mutta minä haluan nähdä huonekuntani onnellisena."
He astuivat ajoneuvoista, ja Myra meni niin vennosti eteishuoneeseen, ettei kukaan olisi aavistanut hänen vallan taitavasti itse ohjanneen ponejansa, vaan pikemminkin istuneen mukavasti vaunuissa. Jane tarkasti uteliaana palvelijaa, joka tuli vastaanottamaan ja auttoi heitä näppärästi. Ei hän nyt juuri ollut hovimestarin näköinen, eikä Jane voinut kuvitella hänen soittavan hanuria eikä pitävän puhetta raittiuskokouksissa, vaikka nyt tekikin tehtävänsä varsin moitteettomasti.
"Ei se ollutkaan Lawson", selitti Myra opastaessaan Janea ylös portaita. "Minä unohdin. Hänen oli mentävä pappilaan puhumaan kirkkoherralle laulajaisista, joita he puuhaavat kirkkoon. Se oli Tom, me sanomme häntä 'Jepshoniksi'. Hän oli Michaelin tallirenkejä, mutta hän on kihloissa sisäkön kanssa, ja kun minä huomasin, miten mielellään hän oleili sisällä päärakennuksessa, järjestin niin, että hän pääsi Lawsonin apulaiseksi, ja nyt hän kasvattaa itselleen poskipartaa. Minun täytyy varovaisesti tunnustaa tämä Michaelille, kun hän palaa Norjasta. Tätä tietä, Jane. Me asetimme sinut magnoliahuoneeseen. Tiedän, että pidät näköalasta järvelle. Voi, minä unohdin sanoa, että vieraat ovat tenniskilpailussa. Minun täytyy rientää kentälle. Teetä tarjotaan kastanjien alla. Dal ja Ronnie pelaavat miesten yksinpeluun loppuerän. Siitä tulee hieno ottelu. Sen piti alkaa noin puoli viiden tienoissa. Älä jää pukua muuttamaan. Kamarineitsyesi ja tavarasi eivät saavu vielä tuokioon."
"Kiitos", sanoi Jane. "Minä puhdistan vain vähän pois matkatomua ja tulen kohta jäljessäsi."
Kymmenen minuutin kuluttua kulki Jane puiston läpi tenniskentälle riemuhuutoja ja naurua kohti. Kaikki lady Inglebyn vieraat olivat kokoontuneet sinne kirjavaan ryhmään puna- ja valkokukkaisten kastanjien alle. Kauempana, mainiosti hoidetulla kentällä oli parhaillaan jännittävä kilpailu. Lähestyessään erotti Jane Garthin sorjan ja notkean vartalon, yllä flanellihousut ja sinipunerva paita, ja nuoren, kookkaan ja voimakkaan Ronnien, joka tavattomaan voimaansa luottaen koetti pysytellä tasaväkisenä Garthin kanssa, jolla oli tarkempi silmä ja vikkelämmät kädenliikkeet.
Kisa oli jännittävä. Garth voitti ensi erässä kuudella neljää vastaan, ja nyt oli taas Ronniella viisi neljää vastaan; mutta tällä kertaa oli Garth vastaamassa ja hän oli varma voitostaan. Siitä pitikin tulla sitten loppuvoitto.
Jane kulki pitkin tuoliriviä, kunnes näki tyhjän paikan Myran vieressä. Innostuneet katselijat tervehtivät häntä sydämellisesti, mutta kiireisesti.
Äkkiä puhkesi kova hälinä. Garth oli tehnyt kaksi erehdystä.
Jane istuutui tyhjälle tuolille ja kiinnitti huomionsa peliin. Samassa kuului taas huutoa ja ihmettelyä. Garth oli lyönyt pallon verkkoon ja yli rajan. Nyt oli Ronnie voitolla.
"Sepä vasta merkillistä", huudahti Billy. "En ole ikinä nähnyt Garthin noin tekevän. Mutta saammehan vielä toisen jännityksen. He ovat tavattomasti samanväkiset. Dal on salama ja Ronnie ukkonen."
Pelaajat vaihtoivat paikkaa, Garth jokseenkin kalpeana, rusketuksesta huolimatta. Hän oli salaa raivoissaan itselleen, että oli juuri ratkaisevalla hetkellä iskenyt harhaan. Ei hän silti pelännyt häviötä, mutta hänestä tuntui, että koko seuralle oli päivänselvää, miten erään pitkän, harmaapukuisen, hitaasti pitkin tuoliriviä kulkevan olennon näkeminen pani hetkeksi maan ja taivaan hänen silmissään pyörimään ja hämärsi yhtä harmaaksi sekä verkot että rajat. Mutta todellisuudessa yksi ainoa katselijoista asetti Garthin tappion Janen saapumisen yhteyteen, ja se oli se kaunis tyttö, joka istui aivan verkon päässä ja jonka kanssa Garth vaihtoi hymyn ja pari sanaa mennessään kentän toiseen päähän.
Viimeinen erä oli jännittävin kaikista. Kummankin puoluelaiset yllyttivät äänekkäästi.
"Tästähän tulee ihan pyöräpäiseksi!" sanoi rouva Parker Bangs Billylle, joka oli nojallaan nurmikolla hänen jalkainsa juuressa. "Minusta tämä on kestänyt jo kyllin kauan. Ja molemmat he varmasti kaipaavat teetänsä. Herra Dalmain olisi ollut oikein kiltti, jos olisi antanut tuon pallon mennä menojansa."
"Sanokaahan muuta!" sanoi Billy vakavana. "Mutta näettehän, ei Dal luonnostaan niin hyväsydäminen ole. Sillä jos minä olisin pelannut Ronnieta vastaan, olisin jo aikoja antanut pallojen mennä menojaan."
"Sen minäkin uskon", sanoi rouva Parker Bangs hyväksyvästi. Mutta Jane kumartui ja, Myran pyynnöstä, nipisti Billyä.
Ronnien maila vioittui. "Tjus! Tjus!" kuului ääniä. [Suomalaisten tennispelaajain väännös englantilaisesta sanasta "deuce", joka merkitsee tennispelissä "tasan", "tasapeli", mutta muuten huudahduksissa "pannahinen", "piru vieköön".]
"Ei heidän pitäisi noin sanoa, vaikka ovatkin vimmoissaan", huomautti rouva Parker Bangs.
Billy syleili polviansa ihastuksissaan. Katsoen rouvaan enkelimäisen viattomasti hän puheli:
"Ei! Eikö olekin surkeata? En minä koskaan käytä tuhmia sanoja pelatessani. Minä sanon aina 'lemmi ja leiki'! Se on paljon somempaa mielestäni."
Jane nipisti jälleen, mutta Billy vain jatkoi viekasteluaan rouvaParker Bangsille.
"Billy", sanoi Myra tiukasti, "menkää halliin ja tuokaa minun punainen päivänvarjoni. Niin ette näe loppua", lisäsi hän totisena kuiskaten, kun Billy kumartui hänen tuolinsa yli ja yritti panna vastaan, "mutta se onkin ihan oikein teille."
"Nyt tiedän, mitä haluan palkinnoksi, valtiattareni", kuiskasi Billy, kun kolmen minuutin kuluttua palasi hengästyneenä ja laski varjon lady Inglebyn helmaan. "Te lupasitte mitä tahansa, vaikka puolet valtakuntaanne. Minä tahdon rouva Parker Bangsin pään tarjottimella."
"Oh, hiljaa, Billy!" huudahti Jane, "ja menkää pois edestä! Viimeinen lyönti meni meiltä hukkaan."
Garth oli taas voitolla, ja taas heilahti Ronnien käsivarsi korkealle aikamoiseen lyöntiin.
"Pitäkää puolianne, Dal!" kuului ääni yli sorinan.
Garth tunsi tuon rakkaan äänen. Hän ei katsonut sinnepäin, mutta hän hymyili. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä lennähdytti hän salamannopeasti pallon takaisin. Se koski Ronnien puolella verkkoa maahan ja kieri kimmahtamatta yli koko kentän. Turhaan koetti Ronnie kaikin voimin kaapata sitä. Garthin oli voitto.
He lähtivät yhdessä pelialueelta, mailat kainalossa ja kauniit kasvonsa palavina kunniakkaasta ottelusta. Vähältähän piti, etteivät he saaneet jakaa voitonriemua.
Pauline Lister oli säilyttänyt Garthin takkia helmassaan ja myös hänen kelloaan ja vitjojaan. Garth pysähtyi sekä saamaan niitä että ottamaan vastaan neiti Listerin onnitteluja. Sitten hän meni, pantuaan takin yllensä ja kellon taskuunsa, suoraapäätä Janen luo. "Mitä teille kuuluu, neiti Champion?" Hänen silmänsä etsivät Janen silmiä, ja niistä lukemansa jälleennäkemisen ilo tuotti hänelle varmuutta ja tyytyväisyyttä. Itse oli hän sanoin selittämättömästi kaivannut häntä näinä päivinä. Tiistai, keskiviikko ja torstai olivat olleet ikäviä porraspuita perjantain tiellä. Oli melkein uskomatonta, että yhden ihmisen poissaolo teki niin äärettömän eron. Ja sittenkin oli onnellista, että niin oli ja että he sen kumpikin totesivat nyt, päivän tultua, jolloin hän aikoi sanoa Janelle, miten epätoivoisesti hän aina häntä kaipasi. Niin, heidän täytyi molempien tuntea se — hän oli näet varma, että Janekin oli tuntenut tyhjyyttä. Moinen ehdoton ja masentava kaipaus kuin hänen ei voinut olla yksipuolista. Ja miten kallisarvoiset olivatkaan näiden päivien kokemukset, jos ne olivat opettaneet jotakinyhdessä-sanan merkityksestä, nyt, kun ne sanat oli lausuttava, jotka tulevaisuudessa varjelisivat senkaltaisista eroista.