Niin on Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoissaan antanut kansallensa sen, minkä Tengström aikoinaan sanoi siltä puuttuvan: isänmaallisen sankarirunouden, joka osottaa kansalle sen parhaita ominaisuuksia, mutta ei vaadittuina, vaan nähtyinä, toteutuneina historiallisessa toiminnassa; ja toteutuneina tavalla joka kelpaa esimerkiksi kaikille ajoille ja kaikilla aloilla.
33.
Jo ennenkuin Vänrikki Stoolin tarinoiden toinen kokoelma ilmestyi (joulukuussa 1860), oli Runeberg ankarasti sairastunut reumaattiseen kuumeeseen, ja tämä tauti vaivasi häntä niin että hän koko seuraavana vuonna ei pystynyt mihinkään runotyöhön. Vuonna 1862 hän ryhtyi kirjottamaan "perhekuvausta" En voi, joka hänestä oli sopiva "välityö"; ja kappale ilmestyi jouluksi samana vuonna.
En voi liittyy monessa kohden Runebergin aikaisempiin komedioihin. Tässäkin esiintyy ihmisiä, joilla on joku omituinen piirre, "maneeri", mutta tämä ei käsitä koko heidän olentoansa. Vanha herra von Dann on pahoillaan siitä että ihmiset pitävät niin paljon mahdottomana, mutta hän liiottelee tätä paheksumistansa. Nuori maalari Frank taas tuntee oikeutettua itsenäisyydentunnetta, mutta hän liiottelee sitäkin. Vaan molemmissa on samalla tunteita joihin voivat yhtyä: Frankin äitiä on von Dann nuoruudessaan rakastanut, ja Julia on molemmille rakas.
Tältä kannalta katsottuna on kappale kaunis todistus siitä ettei Runeberg, liikkuessaan suuren runouden väljillä vesillä, ole unhottanut pientä perhemaailmaa. Siinäkin voi esiintyä ristiriitoja, jotka erottavat ihmisiä toisistaan; mutta epäsuhteita sovittamassa ovat tälläkin alalla luontoperäiset, yleisinhimilliset tunteet, ja semmoisiakin voittoja kelpaa runoilijan voittaa.
"Suuri, missä pienellä ei ole sijaansa, on mielettömän ajatus", sanoiRuneberg itse.
Saatuaan En voi valmiiksi otti Runeberg lopettaaksensa Salaminin kuninkaat, josta ennallaan kolme näytöstä oli valmiina.
Selvemmin kuin koskaan ennen on Runeberg tässä teoksessaan nojautunut ulkoapäin saatuun muotoon: antiikkiseen, kreikkalaiseen draamaan. Tämä seikka on usein, meidän aikoihimme saakka, johtanut arvostelijoita harhaan: on verrattu näytelmää Sofoklesin draamoihin, ikäänkuin Runeberg olisi tahtonut kirjottaa hänkin antiikkisen draaman. Ja missä on eroavaisuuksia huomattu hänen ja antiikin välillä, on niitä pidetty puutteina: Runeberg ei muka ole voinut pysyä antiikkisessa katsantotavassa.
Aivan toisen tuloksen saamme jos katsomme tätä draamaa samoista näkökohdista kuin niitä Runebergin edellisiä teoksia, joissa hän myöskin on nojautunut muihin runoilijoihin.
Olemme nähneet että hän niissä sentään aina pysyy omintakeisena. Jos hän muualta lainaakin muodon, niin tämä tapahtuu vain siksi että mainittu muoto soveltuu ilmaisemaan mitä hän itse tahtoo saada lausutuksi. Mutta kun hän kotimaisaiheisissa runoelmissaankin asettautuu yleisinhimilliselle kannalle, ja kun hän sanoo runouden ylistävän "ikuisesti olevaa", niin on itsestään selvää, ettei hän ole tahtonutkaan kirjottaa draamaa joka kuvailisi antiikille ominaista katsantotapaa, vaan omintakeisen teoksen aiheesta johon antiikkinen muoto sopii.
Tämä selviää hänen omista lausunnoistaankin. Puhuessaan legendoista ja kirjottaessaan Macbethista, hän selvästi erottaa toisistansa antiikkisen ja uudenaikaisen, kristillisen maailmankatsomuksen; ja kun hän jälkimäisen henkeen kirjottaa legendansa, niin olisi kai ollut mieletöntä senjälkeen siirtyä katsantotapaan, joka hänestä edusti alhaisempaa, historiallisesti voitettua kantaa.
Samoin hän jo 1833 oli lausunut, että nykyajan draamassa toimivien henkilöiden omallatunnolla on sama tehtävä kuin antiikkisen draaman kuorolla, ja että siis edellisessä kuoro on tarpeeton. Kun hän nyt kirjottaa draaman ilman kuoroa, niin tämäkin osottaa että hän itse katsoo sitä tarkotukseltaan uudenaikaiseksi.
Mutta miksi hän sittenkin valitsi muissa kohden antiikkisen muodon?
Saadaksemme vastauksen tähän kysymykseen tulee meidän ensiksi muistaa mitä Runeberg jo 1833 oli sanonut runoudesta ja sen lajeista.
Runous ylistää "ikuisesti olevaa" kuvaamalla ihmisen, yksilön suhdetta kaikkiyleisyyteen. Tämä voi tapahtua ensiksi niin että yksilö ja kaikkiyleisyys esitetään sopusoinnussa; toiseksi niin että yksilö esiintyy etsivänä jotakin kaikkiyleisyyden muotoa, jotakin yleistä aatetta (rakkautta, kunniaa t.m.s.), johon hän innostuu ja yhtyy, siten osottaen yksilön ja kaikkiyleisyyden sovitusta. Edellisessä tapauksessa syntyy eepillistä runoutta, jälkimäisessä lyyrillistä, ja jälkimäinen muoto seuraa ensimäistä aivan samaten kuin ihmiselämässä nuorukaisikä seuraa lapsuudenikää.
Sanottakoon tästä määritelmästä muuten mitä hyvänsä, varmaa on että sekin, niinkuin yleensä Runebergin runouden teoria, ihmeen hyvästi soveltuu häneen itseensä. Hänen runoutensa näetten osottaa useampaan erään juuri tämmöistä kehitystä murtumattomasta sopusoinnusta ristiriitaan, jonka sovituksen hän kuitenkin löytää. Puhumattakaan hänen aikaisimmasta runoudestaan, merkitsevät Hirvenhiihtäjät ja Hanna toiselta puolen, Jouluilta ja Nadeshda toiselta, juuri semmoista kehitystä.
Mutta runoudella on kolmaskin muoto: draama. Ja sen määritteli Runeberg 1833 niin, että tragediassa — komedian hän jättää sikseen — kaikkiyleisyys esiintyy ikuisena lakina, jota vastaan yksilö rikkoo, mutta joka kuitenkin osottautuu ikuisesti olevaksi siten että rikkova yksilö murtuu. Ja tämä runouden muoto seuraa taas lyyrillistä, samoinkuin miehuudenikä nuorukaisikää.
Ja taas huomaamme että Kuningas Fjalar, johon tämä määritelmä täsmälleen sopii, hänen omassa runoudessaan seuraa Nadeshdaa.
Voisi sanoa ettei Fjalar runoelma muodoltaan ole varsinainen draama. Aivan oikein; mutta olihan samoin Jouluillan muoto pääasiallisesti eepillinen, vaikka lyyrillisyys Augustan romanseissa ikäänkuin murtaa eepillisen tyyneyden sulun. Samoin Kuningas Fjalar jo on rakenteeltaan, jollei muodoltaan, aivan draamallinen.
Ja huomioon on otettava että Runeberg itse vuoden 1841 lopussa ei sano vielä uskaltavansa ryhtyä draaman kirjottamiseen. Hän tuntee itsensä liian paljon kertovaiseen runouteen taipuvaksi ja hän pelkää joutuvansa draamaa sepittäessään harhateille. Kun hän kuitenkin Fjalarin jälkeen alkoi Salaminin kuninkaat, niin hän varmaan silloin jo tunsi oikean ajan tulleen; ja koko tämä runollinen kehitys on uusi ja ihmeteltävä todistus siitä, kuinka Runeberg aina mittasi voimiansa ennenkuin johonkin tehtävään ryhtyi.
Mutta se ikuinen ja yleinen laki, jota tragedia ylistää, osottamalla sitä vastaan rikkovan yksilön murtumista, se esiintyi Fjalar-runoelmassa jumalien tahdon muodossa, ja sitä julistettiin Dargarin ennustuksessa. Ja aivan samassa muodossa se esiintyy Leiokritosille. Molemmille kuninkaille ennustetaan että he, noudattaen omaa tahtoansa eivätkä jumalien, saavat aikaan päinvastaista mitä toivovat.
Olemme jo nähneet minkä tähden Runeberg Fjalar-runoelmassa näin menetteli. Rohjetaksensa asettaa oman tahtonsa jumalien tahtoa vastaan täytyy Fjalarilla olla semmoinen asema, ettei mikään maallinen voima häntä voi vastustaa. Mutta silloin täytyy jumalien puhua hänen omassatunnossaan, ja saadaksensa tämän omantunnon äänen havainnolliseksi, täytyy runoilijan esittää se ennustuksen muodossa.
Toteuttaessaan uhkauksensa Fjalaria vastaan jumalat taas toimivat hiljaisesti, "jumalat eivät melua" sanoo Runeberg itse. Mutta juuri sentähden ei tästä aiheesta synny mitään draamaa, sillä draamassa vastakkaiset voimat esiintyvät näkyvinä katselijan silmien edessä, toimivien henkilöiden edustamina. Ja samalla kun Fjalar noin suoranaisesti ja yksin taistelee jumalien tahtoa vastaan, samalla myöskin hänen kansansa ikäänkuin jää pois näyttämöltä; sen puolelta ei mikään henkilö esiinny toimivana.
Salaminin kuninkaissa taas Runeberg varmaan on tahtonut esittää juuri hallitsijan suhdetta kansaansa. Leiokritos ei niinkuin Fjalar etsi minkään ennen kuulumattoman uroteon mainetta; hallitsijavallastakin hän tahtoo pitää kiinni vain poikansa tähden; hän on siis vielä enemmän kuin Fjalar voittanut itsekkäisyytensä. Kysymyksessä on siis tässä etupäässä hänen hallitustapansa. Siitä hän ja Leontes keskustelevat, siitä näyttävät meille jo draaman alkuosat havainnollisia kuvia.
Mutta jos kansa esiintyy näyttämöllä, niin täytyy sen edustajissa asua joku voima, jonka kautta jumalat vaikuttavat ja joka voi uhata hallitsijan valtaa. Tämä on oikeuden voima.
Ja tästä johtuu luonnollisesti että Runeberg sijottaa draamansa homerilaiseen sankariaikaan.
Sillä uudenaikaisessa lain-alaisessa yhteiskunnassa taistelu hallitsijan ja kansan oikeuksista, niinkuin kaikki tiedämme, tapahtuu eduskunnissa ja usein kirjallisestikin; siinä tulee kysymykseen lainpykälien selitys y.m.s. Kaikki tämä ei ole havainnollista, sitä ei siis voida näyttämöltä esittää. Ja yhtä vähän Runeberg oli taipuvainen kuvailemaan semmoista uudenaikaisen yhteiskunnan tilaa, jossa kansa, kyllästyneenä hallitsijan itsevaltaisuuteen, nousee ilmikapinaan. Semmoisessa taistelussa varmaan ei hänestä jumalain tahto esiintynyt. Ja joka tapauksessa 1840-luvun tosiolot eivät hänelle näyttäneet esimerkkiä kumpaisestakaan menettelytavasta.
Toista oli niissä oloissa, joihin Runeberg sijotti draamansa. Nämä olot ovat "patriarkaalisia", kirjotettua lakia ei ole, mutta oikeus elää kansassatapana; ja jos hallitsija rikkoo sitä vastaan, niin tämä voi kääntyä hänelle turmioksi.
Juuri tältä kannalta Runeberg, kirjottaessaan Snellmania vastaan Fjalarista, selittää Sofoklesin Antigonea. Hallitsijan tahto sotii tapaa vastaan, ja tämä tapa, että kuolleelle hänen omaisensa suovat kunniallisen hautauksen, se perustuu taas yleisinhimilliseen tunteeseen, jonka semmoisena pitäisi olla lakina kaikille. Helppo on nähdä kuinka Hegel, niinkuin Runeberg mainitseekin, voi tästä johtaa vastakohdan valtion ja perheen välillä, koska perhe juuri paraiten edustaa tapaa. Ja saman näkökannan Snellman sitten sovitti Fjalariin.
Mutta Runebergista olivat varmaan valtio ja perhe vain muotoja, joissa ilmeni jotakin yleisempää. Ja sentähden hän sanoi levottomuudella tarkastaneensa Fjalariaan ja tyydytykseksensä huomanneensa ettei tuota ristiriitaa perheen ja valtion välillä siinä ollutkaan. Mutta tämän hän kirjottaa ja Antigonea hän selittää juuri samaan aikaan kun hän jo oli alkanut Salaminin kuninkaansa. On siis luonnollista että perusaate siinäkin on aivan samallainen kuin se minkä hän Antigonesta on löytänyt.
Missä kohden Leiokritos siis rikkoo sitä oikeudenkäsitystä vastaan, joka hänen kansassaan elää tapana ja edustaa jumalien tahtoa?
Ei siinä kohden että hän on anastanut vallan vaikkei hänellä siihen ole muodollista oikeutta. Osa kansaa, nuoret, joita Hyllos edustaa, ovat siitä välinpitämättömiä, ja sitäpaitsi ei näytelmän alussa tiedetä onko oikea kruununperillinen Eurysakes elossa. Teukros taas, hänen setänsä, joka oli koettanut saada saaren haltuunsa veljenpoikansa nimessä, hän ei kansankaan katsantotavan mukaan ollut siihen oikeutettu eikä Leontes semmoista oikeutta tunnusta. Vieläpä Leiokritos myöntää olevansa valmis väistymään ilman taistelua, jos kaikki hänen alamaisensa tunnustaisivat Eurysakeen oikeuden, ja itselleen hän sanoo: "olin alamainen, voin siksi jälleen tulla".
Mutta missä kohden Leiokritos rikkoo jumalien käskyä vastaan, sen Leontes sanoo, kun hän isälleen lausuu, että Zeus perustaa kaikki heikon oikeuteen. Luontokin sitä todistaa, sillä on määrätty lakinsa ja järjestyksensä, pieni viihtyy siinä yhtä hyvin kuin suurikin. Ja jos tarkastamme missä muodoissa tämä heikon oikeus esiintyy draamassa, niin näemme että Leontes ensin puolustaa köyhää Eubulosta rikasta vastaan, toiseksi naista väkivaltaa vastaan, kolmanneksi kovaonnista, haaksirikkoista Eurysakesta sydämettömyyttä vastaan. Eikä missään näissä selkkauksissa puhuta muodollisesta oikeudesta. Ensimäisessä tapauksessa on olemassa molemminpuolinen sopimus, jota voidaan tulkita eri tavoin; mutta varmaan Leonteen tuomio perustuu samaan tunteeseen, minkä jo kansa on lausunut: Rhaisteelle on simpsukka vain pieni kukkura hänen rikkautensa lisäksi, Eubulosille se on kaikki. Toisessa tapauksessa sanoo luonnollinen tunne, ettei turvatonta naista saa rääkätä; kolmannessa rikotaan vierasvaraisuuden kaikkialla pyhänä pidettyä tapaa vastaan.
Mutta tiedämme että heikon oikeuksien puolustaminen oli yksi Runebergin pääharrastuksia, elämässä ja runoudessa. Jo Hirvenhiihtäjissä on tapa heikon puolella: Pietarille olisi häpeäksi pitäjässä, jollei hän tarjoisi kerjurille hevoskyytiä. Heikon oikeuksia myöskin ensimäinen vänrikki, Pilven veikko, puolustaa, ja sekä Nadeshdassa että Fjalarissa kosketellaan samaa kysymystä. Aiheeltaan siis Salaminin kuninkaat likeisesti liittyy runoilijan edellisiin teoksiin.
Vieläpä aiheen käsitteleminenkin osottaa samaa. Runoilija kirjotti 1840-luvulla kolme ensimäistä näytöstä, ja tämä puolisko loppuu siihen, että Leontes kehottaa Eurysakesta alistumaan ja vartomaan. Tämä neuvo muistuttaa elävästi Potemkinin neuvoa "tottele ja varro", ja samalla kun se on ajan oloja kuvaava, se on uutena todistuksena siitä ettei Leontes taistele Eurysakeen muodollisen oikeuden puolesta. Hän ei katso itseänsä velvotetuksi yllyttämään kansaa isäänsä vastaan mutta ennakolta hän sanoo isälleen, että jos taistelu syttyy ja Eurysakes joutuu vaaraan, silloin hän on velvollinen suojelemaan häntä.
Mutta tässä draaman osassa kansa ei vielä esiinny toimivana; se vain alussa antaa neuvojaan — niinkuin Sjolf Fjalarille — mutta kun Rhaistes pyytää sen apua, se lykkää asian Leonteelle. Ja Eubulosta kansa kehottaa "siveyteen". Vasta kolmannen näytöksen lopussa kerrotaan että kansa on käynyt levottomaksi, mutta ei siitäkään sittemmin välittömästi johdu mitään.
Kun sitten draama tähän keskeytyi, niin näyttää siltä kuin Runeberg taas olisi kammonut kuvailla sitä, jonka vastinetta hän ei ollut todellisuudessa nähnyt: eripuraista yhteiskuntaa.
Päinvastoin hän, niinkuin jo on osotettu, 1840-luvun keskipaikoilla elävämmin kuin ennen tunsi kansansa yhteyden. Ja kun hän ryhtyi siitä laulamaan, niin hän ensiksi taas joutui lyyrilliselle alalle, jota hän katsoi vaaralliseksi draamaa muodostettaessa, toiseksi seuraavan ajan olot yhä enemmän kehittivät yhteenkuuluvaisuuden tunteita. Ja draaman loppuosa jäi kirjottamatta.
Mutta Vänrikki Stoolin tarinoissa oli aihe, joka vähitellen kehittyi yhä draamallisemmaksi: ristiriita soturien edistymishalun ja päällikköjen taantumishalun välillä. Alussa tämä ristiriita esiintyy täysin eepillisenä Sven Dufvassa ja Hurtti ukossa. Krenatöörissä, kuormarengissä ja Gregori Tigerstedtissäkin asuu rikas lyyrillinen tunnelma, mutta he vielä "tottelevat ja vartovat". Hertzen ja Adlercreutz sitävastoin seisovat täysin draamallisessa asemassa: heidän tulee joko rikkoa ulkonainen tottelemisvelvollisuutensa, taikka jäädä kuuroiksi omantuntonsa äänelle, joka käskee heidän taistella.
Mutta miksi on taisteltava? Siksi että Suomi on "köyhä, turvaton äiti", jota pojat eivät saa jättää puolustamatta.
Adlercreutzia myöhemmät ovat Porilaisten marssi, Vanha Lode, Veljekset ja Maaherra. Ensimäisessä ilmaistaan pontevasti ja voitonvarmasti sama tunnelma kuin Adlercreutzissa: verta vuotamatta Suomen pojat eivät jätä isänmaataan sorrettavaksi. Lode runo muistuttaa, niinkuin jo on osotettu, kärsivien oikeutta. Mutta Veljekset ja Maaherra sisältävät kumpikin jyrkän ristiriidan, edellinen vielä jyrkemmän kuin Adlercreutz. Siinä on kysymyksessä eikö ole isänmaanystävän sisäinen velvollisuus murtaa ulkonaisen "velvollisuuden sulku", kun tämä sotii omantunnon ääntä vastaan.
Mutta miksi on veljesten tarina niin "hirveä", miksi ei osoteta muuta sovitusta kuin kovan veljen kyynelet?
Siksi että Johan Wadenstjerna kyllä ajattelee maataan, kansaansa, sen uskoa, voimaa ja mainetta — mikä kaikki on oikeutettua — mutta hän ei ajattele Suomea äidiksi. Hän ei sille uhraa mitään, hän vaatii muilta.
Kuinka toisin Maaherra! Hän tosin nojautuu lakiin, mutta laki ei tässä kohden ole muuta kuin kansassa elävän oikeudentunnon tulkki: koko yhteiskuntajärjestyksemme perustuu siihen ett'ei syytöntä rangaista toisen rikoksesta; ja syyttömät ovat tässä samalla heikkoja: lapsia ja naisia. Heikon oikeuksia siis viimeinen yhtä hyvin kuin ensimäinen "vänrikki" puolustaa.
Kun Runeberg siis 1863 ryhtyi viimeistelemään Salaminin kuninkaitaan, niin hän saattoi tehdä sen aivan toisilla edellytyksillä kuin puolitoista vuosikymmentä aikaisemmin. Kansallistunto oli vahvistunut; jos kohta ei kaikkia esteitä vielä oltu voitettu, niin oli jo uusi aika tulossa. Kreivi Berg sai eronsa 1861 ja varma lupaus valtiopäivien kokoonkutsumisesta annettiin samaan aikaan. Mutta samalla oli jo syntynyt eripuraisuuksia kansalaisten kesken: sodan aikana valtiollisesta asemasta, samaan aikaan mutta varsinkin sodan jälkeen kielikysymyksestä. Nyt saattoi Runeberg, nojautuen todellisuuteen, kuvailla jakaantunutta kansaa ja ryhtyä päättämään draamansa kerran määrätyn suunnitelman mukaan.
Tietysti ei sentään saa jälkimäisestä puoliskosta etsiä mitään kuvaa 1860-luvun Suomesta. Semmoista ei Runebergilla ollut tapana sekottaa teoksiinsa; mutta yhdessä kohden tekisi melkein mieli luulla että tunnelma on tuon ajan herättämä.
Semmoista runollista innostusta, joka esimerkiksi Robert Tengströmissä eli, sitä ei enää nuorisossa ollut. Tengström oli kuollut jo 1847, hänen hengenheimolaisensa Castrén 1852 ja Kellgren 1856. Myöhemmin nousevan nuorison keskuudessa oli usein vallalla järkiperäinen katsantotapa, joka koetti, varsinkin Hegeliin nojautuen, todistaa oikeaksi mitä 1840-luvun nuoret tunsivat. Eiköhän Runebergissa liene ollut tunto siitä, kun hän neljännen näytöksen alussa antaa Eubulosin moittia Hyllosin kylmyyttä ja järkiperäisyyttä?
Pääaiheeltaan on Runebergin teos kuitenkin semmoinen että se soveltuu mihin aikaan hyvänsä. Heikkoja ja sorrettuja on kaikkialla, ja jos kohta Runeberg esittää kysymyksen heikkojen oikeudesta yksityisten henkilöiden kuvissa, niin hän samalla kyllin selvästi lausuu yleisen periaatteensakin.
On jo huomautettu ettei Leontes puolusta mitään muodollista oikeutta, vaan semmoista joka perustuu ihmisystävällisiin tunteihin. Sentähden hän jo kolmannessa näytöksessä, kun huhu kertoo Eurysakeen kuolleen ja kansa vaatii Leiokritosta edesvastuuseen siitä, tahtoo miekallaan saattaa kapinoitsijat takaisin "siveyteen". Sillä kansalla ei ole tässä tapauksessa edes muodollista oikeutta Leiokritosta vastaan.
Neljännessä näytöksessä taas Hyllos kehottaa häntä nuorison johtajana nostamaan kapinan Leiokritosta vastaan. Nuoret eivät tiedä mitään Ajaasta, mutta Leiokritosta, tirannia he vihaavat. Leontes silloin ensin muistuttaa Hyllosille että Leiokritos on hänen isänsä. Hyllos taas vastaa että nuoret ovat isänmaansa poikia, ja isänmaa vaatii heitä taisteluun tirannia vastaan. Mutta Leontes silloin ankarasti vastustaa tuota "kapinanrähinää." Miksi? Varmaan siksi ettei isänmaa lapsiltaan vaadi vihaa vaan rakkautta.
Mutta toiselta puolen sama Leontes sanoo isälleen että tämän suurimpana vaarana on juuri rakkaus Ajaan sukuun: sitä hän ei koskaan voi saada sammumaan, vaikka hän sitä satoja vuosia vainoisi.
Jos täten Leontes edustaa heikkojen oikeuden tunnustamista, niin Rhaistes on hänelle siinä kohden suora vastakohta. Hän vainoo ja vihaa heikkoja, hän siis hankkii Leiokritosille vihaa, ja hän on syypää itse kapinaankin. Vihassaan Eubulosta ja Hyllosta vastaan hän tulee vaanimaan heitä, mutta kertoo samalla kansan alkavasta levottomuudesta: ja tästä Hyllos sitten saa aihetta yllyttääksensä kansaa kapinaan. Lopuksi Rhaistes haavottaa Leontesta ja valmistaa siten jumalain ennustuksen täyttämistä: haavotettu Leontes on Leiokritosin helppo tappaa.
Mutta Rhaistes on ollut Leokritosin kätyri ja kuningas on siis itse syypää kaikkiin hänen tekoihinsa — sitä enemmän kun Leiokritos itse jo alussa, tunnustaen itselleen että Rhaistes on konna, ikävöi sitä päivää, jolloin hän ei enää tarvitse hänen apuaan. Hän tahtoisi hallita enemmän sydämellä kuin harkinnalla, mutta sitä hän ei sano hallitsijan aina saavan tehdä. Liian myöhään hän huomaa erehtyneensä; vasta kuolemassa hän yhtyy Leonteeseen, josta ei viha vaan eri käsitys velvollisuudesta on hänet erottanut.
Vielä kerran esiintyy Runebergin runoudessa tuo vastakohta, jonka olemme niin usein tavanneet: sydän, luontoperäiset tunteet toisella puolen, järkeily toisella. Ja taas näemme kuinka järkeily erottaa, sydän yhdistää.
Sydäntä Tekmessakin edustaa. Hän on tottunut uhrautumaan; vielä enemmän, hän on, sanoo Leontes, oppinut elämän ylevimmän taidon: hän voi muuttaa omat kärsimyksensä muiden lääkkeiksi. Tässä uhrautuvaisuudessaan hän voi liittyä muihin, surkutella vihollistansa Leiokritosta, ja viedä hänelle lohduttavan viestin Leonteelta. Samaten hän draaman lopussa muistuttaa pojalleen ettei sydämen kovuus ole oikeutta. Ja Eurysakes taipuu, osottaaksensa että voimakkaampi kuin hallitsijan tahto on se rakkaus joka yhdistää äidin ja pojan. Sillä tuo rakkaus perustuu uhrautuvaisuuteen toisella puolen, kiitollisuuteen toisella, siis samoihin luontoperäisiin tunteihin, joita Runeberg ennenkin on niin usein ylistänyt.
Näin käsitettynä Salaminin kuninkaat, huolimatta antiikkisesta muodostaan, on syvästi kansallinen ja uudenaikainen. Vänrikki Stoolin tarinoissa oli Runeberg katsonut taaksepäin ja kuvaillut tapahtumia joista historiallinen asemamme kansakuntien joukossa suuressa määrin on riippunut. Tässä hän on runoilijan ennustavalla katseella antanut meille runollisia ohjeita siitä, miten meidän on tulevaisuudessa meneteltävä, säilyttääksemme tätä asemaamme. Sillä yhä meidän päiviimme saakka on taistelu heikon oikeudesta kiihtymistään kiihtynyt, eikä taistelun lopullista ratkaisua vielä nähdä. Kansakuntien välillä, yhteiskuntaluokkien kesken, ryhmittäin ja mies miestä vastaan tämä taistelu riehuu. Järkeilystä turhaan apua odotetaan: mitä erilaisimmat pyrinnöt luulevat voivansa todistaa että oikeus on niiden puolella. Ulkonaiseen valtaan ei myöskään ole luottamista. Mutta Runeberg on opettanut meitä turvautumaan sydämessä asuviin voimiin. Ne yhdistävät, ne sovittavat kaikki ristiriidat. Sillä sydän asettaa tarkotuksensa taistelujen yläpuolelle, se kohottaa ihmisen ikuisesti olevan yhteyteen. Mutta ikuisesti oleva ei ole mitään pilventakaista, se elää keskuudessamme luontoperäisimpien tunteiden muodossa.
Jalouden voittoon on Runeberg aina horjumattomasi luottanut, mutta niin että tätä voittoa ensin on etsittävä ihmisen omasta sydämestä.
"Jokaisessa, hän sanoo, on olemassa tunne väärän suistumisesta häviön kuiluun, vaikkapa tuo väärä olisi omaa sydänverta."
Joka tämän uskoo ja sen mukaan toimii, hän voipi myöskin yhtyä näihinRunebergin sanoihin:
"Vasta silloin olet oikea historioitsija, kun tunnet eläneesi kaikkina aikoina siinä iloisessa varmuudessa, että paha on itsestään suistunut häviön kuiluun ja että hyvä elää vielä valossa."
34.
Useammin kuin kerran oli Runeberg lausunut että hän, saatuansa Salaminin kuninkaat valmiiksi, herkeisi runoilemasta. Niin tapahtuikin. Draama ilmestyi kirjakauppaan joulukuun 17 päivänä 1863, ja kaksi päivää myöhemmin kohtasi runoilijaa metsästysretkellä halvaus, joka teki kaiken runoilemisen mahdottomaksi.
Vaimonsa uskollisesti ja hellästi hoitamana hän kuitenkin eli vielä neljättätoista vuotta. Hänen sielunkykynsä olivat kyllä vielä turmeltumattomina, mutta lukea hän ei itse jaksanut eikä kauan kuulla luettavan; puhekin oli kankeaa. Ajan vietteeksi hän maaten vuoteellaan katseli peilistä kuinka ikkunan ulkopuolella pikkulinnut noukkivat niitä varten sinne laudalle asetettuja jyviä, ja kun kerran huoneeseen joutui hiiri, niin hän vähitellen kesytti sen, jopa hän samalla tapaa hankki itselleen seurusteluksi tavallisen kärpäsen. Kun hänen syntymäpäivänään lukion nuoriso tuli häntä laululla tervehtimään, niin hän lausui ilonsa siitä että hänestä oli tullut semmoinen mies että koulunuoriso hänen tähtensä sai lupapäivän. — Hiljaa ja rauhallisesti saapui kuolema 6 päivänä toukokuuta 1877.
Hän oli elänyt kyllin.
Hän oli kansaltaan ja ajaltaan saanut niiden parhaat, puhtaimmat, pyhimmät aatteet, ja hän oli antanut ne takaisin kansalleen ja kaikille ajoille runollisesti kirkastettuina. Hän on osottanut että Suomen kansassa elää omintakeinen siveellinen ja kultuurielämä, mutta että pieni kansamme, eläen tätä elämää, samalla palvelee aatteellisia tarkotuksia, joiden toteuttamiseen koko ihmiskunta pyrkii.
Me tiedämme nyt hänen suuruutensa syyt. Ne voidaan lausua yhdellä sanalla, ja se sana on uskollisuus.
Hän oli uskollinen itsellensä. Hän oli saanut suuret lahjat, niin hyvin ihmisenä kuin runoilijana. Varsinkin hänen ehtymätön ihmisystävällisyytensä on omiansa ihmetyttämään meidän aikamme lapsia, ja moni on ehkä taipuvainen lukemaan sen sopusoinnun, jota hänen runoutensa kaikkialla henkii, tuon onnellisen mielenlaadun ja onnellisten ympäröivien olojen ansioksi; arvellaan helposti että tuo sopusointu tuli ikäänkuin itsestään, jota vastoin se meidän aikamme ankarissa ristiriidoissa olisi paljoa vaikeampi saavuttaa.
Ja totta onkin että ne olot, joissa Runeberg kehittyi, nyt näyttävät meistä tavattoman suotuisilta ihanteellisen ja sopusointuisen katsantotavan muodostumiselle. Mutta me tiedämme nyt että hän yhtä vähän kuin kukaan muu ihmislapsi sai osakseen pelkkää iloa ja rauhaa. Kovia sisäisiä taisteluja hänkin on taistellut. Mutta hän oli uskollinen paremmalle itselleen. Hän ei tinkinyt pois mitään ihmisvelvollisuuksistaan, hän etsi "jalouden voittoa" ensiksi omassa sielussaan, kuolettaen siitä itsekkäisyyden, ilmestyipä tämä missä muodossa hyvänsä. Sen turmiollisuudesta hän oli niin lujasti vakuutettu, että hän kerran vertasi itsekkäisyyttä matoon, joka, enemmän kuin ruumista kalvaava, imeskelee elon ja ilon pois ihmisen olemuksesta ja saapi hänet ennen aikojansa vanhenemaan. Ja hän jatkaa:
"Elää itseänsä varten, se on kuihtua itsekseen; mutta elää ikuisesti tuoretta varten, Jumalaa, ihmiskuntaa, luontoa varten, se on kylpeä oikeassa nuoruudenlähteessä."
Tämä hänen vakaumuksensa aikaansai että hän niin elävästi tunsi myöskin yhteytensä muiden kanssa. Hän sanoikin:
"On käsittämätöntä, että, vaikka jokainen meistä sanooolen olemassa, me kuitenkin niin yleisesti katsomme olevamme keskenämme peräti erilaiset. Eikö meissä kaikissa asu sama henki, joka tuhansista suistamme lausuu tuonolen olemassaja toteuttaa itsensä ja meidät?"
Koko hänen runoilijatoimintansa on tämän kaikille yhteisen hengen palvelemista. Ja täten hän osottautui uskolliseksi myöskin kansalleen ja runottarelleen.
Tavottelematta omaa kunniataan tahi etuaan hän alistui palvelemaan ihanteitaan. Ja siinä kohden hän edustaa Suomen kansaakin, jonka historiallinen tehtävä on palvella samassa alistuvaisuudessa ihmiskunnan yhdistäviä ihanteita.
Ja samoin hän ei runoilijana asettautunut erilleen muista ihmisistä, arvostellen tahi suoranaisesti opettaen heitä. Hän alistui kuvailemaan todellisuutta, mutta sitä oikeaa todellisuutta, josta hän itse sanoi:
"Runous näkee ja esittää todellisen, oikean todellisuuden, jonka juuret ovat Jumalassa ja joka kukoistaa maailman läpi. Runous ei kohenna luontoa, ei tee sitä ihanammaksi kuin se on, mutta se auttaa ihmiskuntaa tunkemaan katseillaan läpi pinnan sekavuuden. Ihmiskunta istuu elämän rannalla ja itkee tumman aallon vaahtoa ja levottomuutta. Silloin tulee runous, auringonvälähdys pilvien lomitse, ja näyttää ihmisille kuinka syvä, kirkas ja puhdas se järvi on, joka noin aaltoilee."
Tämmöisen auringonvälähdyksen on Suomen kansan runoilija meille perinnöksi jättänyt. Mutta henkistä perintöä ei kukaan ilman omaa henkistä työtä saata omaksensa tehdä. Jos Runebergin mielestä jo Franzénin ymmärtäminen ei ollut lapsen leikkiä, niin vaaditaan samaten siltä, joka tahtoo täysin ymmärtää Runebergin, sisäistä henkistä kokemusta "elämän virvatulista ja harhatulista, erehdyksistä, intohimoista, taisteluista ja rikoksista".
Tämmöistä kokemusta aikamme näyttää meille runsaasti tarjoavan. Mutta kuinka moni saattaa nykyään siitä "voitonriemuisin sydämin luoda katseen siihen enkelien asumaan maailmaan, jonka runoilija meille avaa?"
Eikö näytä sensijaan siltä kuin olisivat yhdistävät henkiset voimat, joita Runeberg ylisti, nyt joutumaisillaan tappiolle? Luontoa, runoutta elämänvoimaksi katsottuna, uskontoa, rakkautta, sanalla sanoen äärettömyyttä, ei näytä enää palveltavan, mutta sensijaan rehentelevät äärelliset itsekkäät pyrinnöt, rajottava, erottava järkeily.
Nytkin kyllä pyritään vapautumaan itsekkäisyyden rajotuksesta, mutta tavallisesti tämä ei tapahdu äärettömyyteen yhtymällä, vaan antautumalla yhteiskunnallisiin ja kansallisiin pyrkimyksiin, jotka kyllä saattavat olla itsessään oikeutettuja, mutta jotka kuitenkin ovat äärellisiä, ja jättävät sijaa yhteisitsekkäisyydelle, joka erottaa enemmän kuin se yhdistää.
Tällä ajan virtauksella on ollut historialliset syynsä; mutta ajan pitkään se ei voi tyydyttää äärettömyyttä kohti pyrkiviä ihmissieluja.
Ja mitä elävämmin kansassamme herää halu elämään korkeampaa, ristiriitojen ylipuolella kukkivaa elämää, sitä selvemmin on tämä kansa tunteva ja tunnustava, että sen tulee olla uskolliselle kansallissankarillensa uskollinen.
Runebergin neroa ei kukaan voi jäljitellä, mutta ihmisenä hän kelpaa esimerkiksi jokaiselle.
Niinkuin hän me voimme miehekkäässä taistelussa edistää jalouden voittoa omassa sydämessämme ja siten päästä kaikille yhteisen hengen yhteyteen. Ja mitä enemmän tämä tapahtuu, sitä enemmän selviää myöskin meille kuinka Runebergiin soveltuvat hänen omat sanansa:
"Me taistelemme niinkuin uupuneet uijat maailman aavalla ulapalla, jonka pohja on vain vähän syvemmällä kuin että ihmisen jalka siihen ulottuu. On kuitenkin silloin tällöin joku, joka pystyy löytämään lepopaikan ja sellaisen ympärille kokoontuvat kaikki hänen hukkuvat kurjat veljensä, pitävät hänestä kiinni ja pelastavat, häneen nojaten, itsensä ja muut. Mutta semmoista kutsuvat hänen autetut veljensä ihailulla ja ilolla ihmiskunnan johtajaksi ja sankariksi, suureksi mieheksi."