Tämä kun nyt oli saanut kuulla, että vanhin veljeni halusi itsellensä viulua, tuli jo seuraavana päivänä meille viulurämppä kainalossa. Tätä tarjosi hän nyt veljelleni "velaksi" ja lupasi myöskin sunnuntakisin ja neulomassa ollessansa antaa opetusta ilmaiseksi. Velka maksettiin siten, että äitini työnsi hänen pussiinsa muutaman kapan jyviä. Minä en saanut viulua, sillä köyhyys, joka aina on minua uskollisesti seurannut, oli silloinki haittana. Omilla varoillani en saanut irki, ja äitini taas arveli, että kaksi viulua yhdessä talossa saattaisi matkaan liian paljo sulosointua, semmenki kun me jo lumppuäijiltä ostettuin savikukkoin ja vihellyspillein avulla saimme toimeen melkoisen orkesterin. Tosin oli minulla tuolla Matinkalliolla satojatuhansia, kentiesi enemmänkin, mutta maailma tahtoi laskea niille liika halvan kurssin, tahi oikeimmin, maailma ei tahtonut ottaa rahojani vastaan niistäkään arvosta.
Äskenmainittu raatali tuli nyt veljeni opettajaksi soitannossa. Kullakin on oma tapansa opettaa, ja se tapa, jota Masalin käytti, ei taitanut olla hulluin sekään. Opetus kävi päinsä niin, että opetettavan vasen kämmen pantiin opettajan vasemman kämmenen sisään. Sitten sidottiin kummankin samannimisten sormien päät langalla yhteen. Nyt otti opettaja opetettavansa polvelleen ja alkoi soittaa mitä iloisinta polskaa. Näin tuli oppilaan sormet lankeamaan kielilaudalla aina siihen kohtaan, mihin niiden milloinki pitikin. Jonkun päivää reistailtuansa, osasi veljeni jo soittaa yhden polskan. Nyt oli ilo meikäläisissä suuri, emmekä vähää olleetkaan ylpeitä veljeni puolesta. Meidän joukossamme oli nyt taideniekkakin! Hermannin sisartakin lumosi soitanto niin, että hän naapuritalon pihaan vedetyistä kuusisista hirsistä keräsi ison pallon kuusenpihkaa, jonka lahjoitti veljelleni ystävyytensä ja kunnioituksensa merkiksi. Sitä sitte sulatettiin hartsin asemesta viulun kaulaan ja siihen kehnättiin käyrää. Tekipä minunkin mieleni oppia soittamaan, mutta tuo viulu olikin veljeni mielestä pyhä kappale, johon ei kukaan muu saanut koskea. Salavinkaan kun välistä yritin soittaa, silloin oli veljeni jo ensimmäistä säveltä vetäessäni aina saapuvilla, tempasi viulun pois kourastani ja napsautti minua käyrällä päähän. Senpätähden ei minusta ole koskaan viuluniekkaa tullutkaan. Veljeni sitä vastoin käyttelee nyt tätä soittokonetta jonkinmoisella taidolla.
Pian saavutti meitä kaksi ikävää sanomaa: ensimmäinen oli, että Hermannin vanhemmat olivat hankkineet itsellensä torpan noin penikulman matkaa meiltä ja toinen, että isäni oli päättänyt panna meidät syksyllä kouluun. Meidän oli siis kohtakin eroaminen.
Kun Hermannin vanhemmat muuttivat uuteen kotiinsa, ja me otimme jäähyväiset, lausui Hermanni: "uudistalostamme emme voi viedä mitään mukaamme. Pitäkää te se omananne ja hoitakaa sitä hyvin." Sitte me erottiin.
Vähän aikaa viljelimme vielä uudistaloamme, mutta kun emme huomanneet hakea siihen laillista kiinnitystä, eikä nautintommekaan ollut ikimuistoinen, meni se vihdoin käsistämme. Eloaitassa asuvat hiiret ottivat sen viimein optionioikeutensa nojassa haltuunsa. En ole tullut kuulustaneeksi ovatko ne asuneet taloamme ylöspäin, vai joko se on jäänyt autioksi?
Talvella päästyämme koulusta kotiin joulua viettämään tapasin Aatun. "Minkälainen teidän nyt on olla siellä uudessa paikassanne?" kysyin minä.
"Hyvä meidän on olla. Kun menee ulos pirtistä, on marjat ensimmäisinä vastassamme ja vähän matkan päässä huutaa metsäkanat: "kopeikka, kopeikka, vä—kä—kä—kä—kää." Entäs teidän?"
"Hyvä meidänkin olisi olla, mutta koulussa pannaan paljon selkään…….Dominus servorum, tiedätkö mitä ne sanat merkitsee?"
"En; niitä ääniä en totisesti ymmärrä."
"Ne merkitsevät: orjain herra, jaala alaudaemerkitsee: leivosen siipi."
"Vai niin; hyvästi sitte!" virkkoi Aatu.
* * * * *
Tähän loppui Olli-enon kertomus. Suviaurinko oli juuri laskemaisillansa ja purppuroi lännen taivasta. Käet kilvassa kukkua helkyttelivät.
"Olli-eno, jatkakaa vielä kertomustanne", pyysi kymmenvuotias Wäinö, joka hetkisen aikaa oli ollut seurassamme ja kuullut kertomuksen loppua.
"Annetaanhan talven ensin mennä ohitse", sanoi Olli-eno, sytyttäen piippuansa.
Hetken kuluttua kysäsi taaskin Wäinö: "Olli-eno, eikö talvi jo ole mennyt ohitse?"
"Ei vielä poikaseni. Tiedäthän, että talvi on pitkä Pohjolassa."