The Project Gutenberg eBook ofRunoelmiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: RunoelmiaAuthor: Heinrich HeineTranslator: Oskar UotilaRelease date: December 30, 2006 [eBook #20227]Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOELMIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: RunoelmiaAuthor: Heinrich HeineTranslator: Oskar UotilaRelease date: December 30, 2006 [eBook #20227]Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen
Title: Runoelmia
Author: Heinrich HeineTranslator: Oskar Uotila
Author: Heinrich Heine
Translator: Oskar Uotila
Release date: December 30, 2006 [eBook #20227]
Language: Finnish
Credits: Produced by Matti Järvinen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOELMIA ***
Produced by Matti Järvinen.
Heinrich Heine'n
Runoelmia.
SuomentanutOskar Uotila
Ensimmäisen kerran julkaissutG. W. Edlund 1887.
Neiti Ida Aalberg'ille
Suomen taiteen tukijalle, Suomen kielen sointajalle
Oskar Uotila.
Alkulause.
Pieni kokoelma Heinrich Heine'n runojen suomennoksia tarjotaan täten yleisölle. Runoelmat ovat, harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, alkuteoksen,Buch der Lieder-kirjan järjestystä noudattaen, poimitut runoilijanJunge Leiden,Lyrisches IntermezzojaDie Heimkehrnimisistä runosarjoista. Suomentaja on jakanut kääntämänsä kappaleet vain kahteen jaksoon:RomanseihinjaLyyrillisiin lauluihin, samoin kuin Heine'n ruotsintajat K. A. Renvall ja K. Collan aikoinaan tekivät.
Jos tämä vihkonen saa lukijoita, on suomentajan aikomus vast'edes toimittaa toinen, sisältävä näytteitä Heine'n myöhemmistäAus der Harsreise,Die NordseejaNeue Gedichtenimisistä runoryhmistä.
Helsingissä, Huhtikuulla 1887.
*Suomentaja.*
Sisällys.
Romanseja: Sivu.Kaiku…………………………………….. 3.Veljekset…………………………………. 4.Sota-urhot………………………………… 6.Viesti……………………………………. 8.Don Ramiro………………………………… 9.Belsazar…………………………………..17.Pyhäretki Kevlaariin………………………..20.Opetus…………………………………….25.
Lyyrillisiä lauluja:Kun ihanuuteen toukokuun…………………….29.Mun kyyneleistäni entää……………………. 30.Kuun, auringon, kyyhkysen, ruusun ja liljan……31.Tuoll' ylähällä tähdet………………………32.Sun, armas kultani, kauvas…………………..33.Vain tuskaan lotoskukan……………………..35.Tuo, kultani, kätöses rinnallein……………..36.Vuoret, linnat kuvastuvat……………………37.Et lemmi, lemmi mua, et,…………………….38.Sydänkäpysen armaan hiuksista………………..39.Näin unissani miehen lystikkään………………40.En kaiho, en, jos sortuis sydänkin……………41.No ompas luikkuja näitä……………………..42.Kun lehmus kukki ja laulut soit………………43.Nuo sinivuokot silmien………………………44.Sinitaivas ja manner on loistossaan…………..45.Tuoll' yksin kalliolla………………………46.Loi lempensä poika neitoon…………………..47.Sua rakastin, rakastan vieläkin………………48.Kesä-aamuna kirkkahinna……………………..49.Teepöydässä istuivat, kunne………………….50.On myrkkyä mulla laulut……………………..52.Ma nousen vuoren huippuun……………………53.En tiedä, mitä se lienee…………………….54.Kun matkalla sattumaltaan……………………56.Sa kaunis saaren neito………………………58.Mustiin pilviin peitettyinä………………….59.Ma astuin tuonne lehtoon asti………………..60.On nukkunut neitonen. Kuuhut…………………61.Ma onnettuuden Atlas! maalimaa……………….63.Näin vierivät vuodet vainen………………….64.Näin unta: kierohon katsoo kuu……………….65.Nyt on niin rankka ilma……………………..66.He lempivät toistaan, mut tuota………………67.Kun vaivaani teille ma valittelin…………….68.Kun pirua huutelin, tuli tää…………………69.Mun lapseni, lasna ollen…………………….70.On synkeä mieleni. Murhein…………………..72.Niinkuin kuuhut loistain nousee………………73.Näin unessa kultani armaan…………………..75.Sa olet niinkuin kukka………………………77.Ja sulla on renkahat, helmet…………………78.Antoivat mulle opetusta……………………..79.Näin unta: taatto taivahan…………………..80.Me kuljimme vaunuissa kahden…………………83.Kun kerran tulet vaimoksein………………….84.Sun valkeille olkapäilles……………………85.Nyt ratsasrykymentti………………………..86.Mut kastraatit ne voihkii……………………87.
Mies ratsain laaksoa matkustaaNiin verkkaan, suruisaan:"Oi! matkaanko armaan sylihin,Vai hautaan kolkkoisaan?"Ja kaiku vastaa vaan:"Hautaan kolkkoisaan!"
Ja eespäin ajavi ratsumiesJa syvään huoahtaa:"Näin kuljen ma hautaan varhaiseen —No, tuolla hoivan saa!"Ja kaiku vahvistaa:"Tuolla hoivan saa!"
Nyt ratsas kyynelen vuodattaaJa poskikin kalvastuu:"Ja jos minä haudassa hoivan saan,Niin kaikki unhottuu."Ja ääni uudistuu:"Kaikki unhottuu!"
Linna vuoren kaltahallaÖisen hunnun peitoss' on;Mutta laakson ilmaa viiltääMiekanhelske vallaton.
Veljet siellä yltyneet onJulmiin kahden-aseisiin.Sano, miksi miekoin veljetToistaan vastaan ryntää niin?
Kreivittären silmäin säihkyHeidät veljenvainoon vei;Armas impi lemmenliekinLoihti rintaan kummallei.
Mutta kumpaisenko impiOttaa hellään suosioon?Ratkaist' ei voi tuota mietteet —Siis sen kalpa ratkaiskoon!
Niin nyt ottelevat uljaat,Isku iskuun kalskuin lyö.Malttakaatten, kaihat kalvat,Varjotöihin viettää yö.
Voi sa veljein verileikki!Voi sa laakso hurmeinen!Kumpainenkin heistä kaatuuToisens' kalvan kärkehen. —
Vuodet vierii. Veljein hautaPeittää monet polvet jo;Vuoren kaltahalta katsooLaaksoon linna autio.
Mutta yöllä vuoren allaKäyvät kähmät salaiset;Sydän-öisin kuulet, kuinkaSiellä taistaa veljekset.
Sota-urhoa kaks käy matkahanPois vanginta Venäjänmaalta.Mut ennenkun ehtivät Ranskahan,Tie tuntuvi tuskikkaalta.
Heill' ilmasi ihmiset surkein suinNyt Ranskan hukkaantuvanki,Kun on kera joukkojen voitettuinMyös keisari, keisari vanki.
Täst' itkevät kumppanit huolissaan,Kun sainehen sanoman saavat.Yks' oihkivi: "Voi mua! arvistaanTaas aukesi entiset haavat!"
Ja toinen lausuvi: ""Mieleni soisMun myöskin kanssasi kuolla,Jos mull' ei vaimoa, lapsia ois,Joit' eivät vierahat huolla.""
"En surre ma vaimoa, lapsiakaan,Miel' etsi nyt korkeammanki;He käyköhöt mieroa astelemaan —Mut keisari, keisari vanki!
"Suo mulle sa palvelus viimeinen:Jos kaikki nyt päättyvi vaiva,Vie Ranskahan ruumis raukeinen,Kotimaahan hautani kaiva.
"Ja arkkuun laske sa rinnalleinTää merkkini urhontyölle;Pane myöskin pyssyni vierellein,Ja miekkani solmia vyölle.
"Näin täydessä asussa vuottelen;Yövahtia kestävän luulen,Siks' että mä kanunanjyskehenJa orhien hirnuvan kuulen.
"Kun haudalle keisari ratsastaa,Ja huomaan joukkojen ahdon,Niin nousen, ja silloin puolustaaMa keisarin henkeä tahdon!"
Nous ylös, knaapi, sukkelaan!— Sa ratsus satuloit,Kautt' alhon linnaan DuncaninSa ajat, minkä voit.
Siell' ennät talliin, odotat,Siks' että rengin näät,Ja kysyt: "kumman tyttärenOn tänään teillä häät?"
Jos renki vastaa: "tumman on,"Niin viesti joutuun tuo.Mut jos hän vastaa: "vaalakan,"Niin ratsus syödä suo.
Ja sitten poikkeet punojaan,Ja ostat nuorasen,Ja ajat vaiti, verkkaan vaan,Ja saatat mulle sen.
"Donna Clara! Donna Clara!Nuoruuteni lemmityinen!Päätit turmahan mun syöstä,Päätit syöstä säälimättä.
"Donna Clara! Donna Clara!Suloinen on elonlahja!Mutta manala on kolkko,Kylmät tuonen synkät suojat.
"Donna Clara! Riemuitses nyt,Huomenna sun vie FernandoVihkituoliin morsianna —Kutsutkos mun myöskin häihis?"
""Don Ramiro! Don Ramiro!Katkerat on sanat sulla,Kaihemmat kuin lause tähtein,Jotka tahdolleni ilkkuu.
""Don Ramiro! Don Ramiro!Suista synkkä murhe luotas!Maalimass' on monta naista,Meille määräs eron Luoja.
""Don Ramiro, uljas urho,Monta maurilaista voitit,Voinethan nyt itses voittaa, —Tullos häihin huomeneltain.""
"Donna Clara! Donna Clara!Tulen varmaan, sen ma vannon!Tahdon tanssihin sun pyytää;Hyvää yötä huomiseksi!"
""Hyvää yötä!"" — AkkunansaSulki donna. HuokaellenSeisoi alla don Ramiro;Katos viimein valjuun yöhön. —
Viimein pitkän taiston päästäTäytyi yönkin päivää väistää;Niinkuin kirjo kukkaistarhaOn Toledon uoma tuossa.
Palatsit ja loistolinnatKimeltävät auringossa;Kirkkoin kaareuvat kuvutKiiluvat kuin kullattuina.
Pauhaten kuin mettisparviKiikkuu kelloin juhlasoitto,Vienoisina virret virtaaHiljaa Herran huonehista.
Mutta tuolla, katsos, katsos!Kappelista torin luotaLailla luodelainehienSyöksyy kansaa kirjavana.
Ritareita rouvinensa,Juhlallisin joukkoinehen,Helkkyin heille kellot soivat,Uhkuu urkuin harras ääni.
Mutta kunnioittain kaikkiVäistyy väen keskustasta,Jossa astuu nuori pari,Donna Clara, Don Fernando.
Sulhon palatsihin saakkaVyörii viljo väentungos;Siellä alkaa häidenvietto,Uljas, vanhan tavan lainen.
Ritarleikit, riemupidotVaihtelevat vuoroitellen;Joutuisasti entää aika,Kunnes ilta hämärtävi.
Salihin nyt tanssiin työntyyJuhlapäivän ylhät vieraat;Lampunvaloss' äilehtivätHeidän loistovaattehensa.
Arvo-istuimille sittenIstuu morsian ja ylkä,Donna Clara, Don Fernando,Vaihtain lemmenlauseitansa.
Iloisissa lainehissaLiikkuu salin sorja seura,Äänekkäinä pärrää rummut,Sekä torvet toitottavat.
"Miksi, kaunis puolisoni,Tuijottavat yhä silmäsTuonne juhlajoukon taakse?"Urkkii hämillänsä ylkä.
""Etkös näe, Don Fernando,Miestä mustakauhtanaista?""Hymy ellen sulho vastaa:"Tuohan tuolla on vain varjo."
Mutta lähemmäs käy varjo,Mies se onkin kauhtanainen;Ja Ramiron kohta tunteinTervehtääpi häntä Clara.
Tanssi on jo alkanunna,Hilpeästi helkkyy soitto,Valssi vyörii vilkkahasti,Jalkain alla silta notkuu.
""Mielelläni, Don Ramiro,Tahdon tanssiin kanssas käydä,Mutta mustin kauhtanoisiEt sa oisi saanut tulla.""
Terävästi tirrittäviNyt Ramiro kaunokaista,Kätens' ympär kietoin virkkaa:"Käskithän mun tulla tänne!"
Hurjaan tanssinhyörinähänTunkee kilvan kumpainenkin;Äänekkäinä pärrää rummut,Sekä torvet toitottavat.
""Onhan kalpeat sun poskes!""Kuiskaa Clara vavistuksin."Käskithän mun tulla tänne!"Soi Ramiron onsi ääni.
Vahakynttilät vain väippyyVälist' ahun aaltoilevan;Äänekkäinä pärrää rummut,Sekä torvet toitottavat.
""Niinkuin jäät on kätes kylmät!""Kuiskaa Clara kauhistuksin."Käskithän mun tulla tänne!"Ja he hyörii pyörtehessä.
""Päästä minut! Don Ramiro!Ruumiinhaisua on henkes!""Taaskin synkät sanat vastaa:"Käskithän mun tulla tänne!"
Silta ryöppyää ja hohtaa,Rattoisasti raikkuu soitto;Hurjan loihtupiirin laillaKaikki hyörii huonehessa.
""Päästä minut! Don Ramiro!""Vaikeroipi donna Clara.Don Ramiro taaskin toistaa:"Käskithän mun tulla tänne!"
""Lähde nyt jo Herran huomaan!""Huusi Clara kuuluvasti;Juur kun sai sen lausutuksi,Kadonnunna on Ramiro.
Clara kalvas kankistuviKauhusta ja eksyy yöhön;Tainnostila kuulaan kuvanOtti synkkään sylihinsä.
Viimein havaa horroksista,Viimein auki luomet luopi;Mutta kummastus on taasenPainaa kiinni sulot silmät.
Sillä tanssin telmiessäHän ei ollut liikkunutkaan,Vaan hän istuu sulhon luona,Joka huolissansa urkkii:
"Virka, miks' on kalvas poskes,Miksi katse synkkä sulla?" —""No, Ramiro?"" — änkkää Clara,Jolta kauhu kiinsi kielen.
Silloin uurtaa one kurttuSulhon otsaa ja hän vastaa:"Älä urki verityötä, —Päivällä jo kuol' Ramiro".
Yö puolittain jo mennyt on,Ja levollaan on Babylon.
Vaan linnassa kuulun kuninkaanHovijoukkio jatkavi meluaan.
Belsazarin salissa soitto soi,Hän vierainensa nyt aterioi.
Rivi loistava miehiä istuileeJa jaloa viiniä maistelee.
Niin kiikkuvat maljat ja riemu käy;Se ruhtinan mieltä ei häirivän näy.
Mut ruhtinan poskuset hehkun saa,Jalo juoma se uljuutta innostaa.
Miel' yltyvi hällä, ja rohkeuttaanJumaluutta nyt käypi hän herjaamaan.
Ja pöyhkien julkea herjailee!Koko joukkio myöntäen nyökkäilee.
Kun uhkea ruhtina ääneen huus,Ees takasin riensihe passari uus.
Tää kulta- ja hopia-kaluja tuo;Oli Jehovan temppelin ryöstöä nuo.
Ja ruhtinan kätehen julkeaanPyhä pikari, täytetty, tarjotaan.
Sen pohjahan kohta hän tyhjentää;Suu vaahdossa sitte hän räyhähtää:
"Jehovah! miss' on sinun valtikkasi —Its' olen ma Babelin kuningas!"
Mut tuon oli lausunut julmuri juur,Niin pelkohon uupui röykkeys suur.
Nyt naurukin vaikeni kerrassaan;Koko seura on vait kuni haudassaan.
Ja katso ja katsos! seinällenTuli silmihin ihmiskätönen;
Ja piirteli, piirteli seinällenTulikirjoitusta — he näkivät sen.
Jääjäykkänä istuvi kuningas,Ja muoto on kalman kalvakas.
Hovijoukkio kaikk' oli kauhuissaan.Ei tohtinut kenkään liikkuakaan.
Tuli tietäjöitäkin, vaan ei nääPunakirjaimia voi selvittää.
Belsazarin, ennenkun loppuu yö,Oma palvelusväkensä hengiltä lyö.
1.
Luon' akkunan on äitiJa poika vuoteellaan,"Sa etkö nouse, Vilhelm,Jo saaton katsontaan?"
"Ma olen sairas, äiti,Niin ett'en kuule, nää;Ja Gretchenini kuoloMun mieltäin kirveltää." —
"Nous ylös, KevlaarihinMe käymme messuhun,Niin Pyhä-Neitsyt voitaaSun rintais raadellun."
Ja kirkkoliput liehuu,Ja äänet veisailee;Näin Rheinin Kölnin halkiTuo saatto virtailee.
Vaan äiti rientää joukkoon,Vie pojan mukahan,He yhtyy kilvan kööriin:"Oi kiitos Maarian!"
2.
Kevlaarin Pyhä-NeitsytOn juhlapuvussaan;Häll' on niin paljon hommaaNyt raajarikoistaan.
Ja sairaat hälle vievätKaikk' uhriantimen:Tää vahaan tehdyn jalan,Tuo vahakätösen.
Sen, ku vie vahakäden,Käs'haava arvettuu;Ken vahajalan uhraa,Sen jalka parantuu.
Joka Kevlaariss' oli rampa,Nyt nuoralla tanssailee,Ja moni sormisairasJo viulua soittelee.
Vaan vahakynttilästäTek' äiti sydämen:"Tää Neitsyelle anna,Hän murtaa murenen."
Niin ottaa poika vahan,Käy pyhänkuvaan päin;Ja silmäst' entää kyynelJa suusta sanat näin:
"Sa ylhäinen ja puhdas,Sa Pyhä-Impynen,Sa kuninkaatar taivaan,Sull' avaan sydämen!"
"Mun Kölniss' äidin luonaOn ollut asuntain,Niin, Kölniss' asun, jossaOn kirkkoja sadottain."
"Ja lähell' asui Gretchen,Vaan hän on kuollut nyt —Tuoss'antimein — tee terveeksSydämmein särkynyt."
"Tee terveeks sairas sydän —Ma tahdon ainianJa palavasti laulaa:Oi kiitos Maarian!"
3.
Tuo sairas poika ja äiti,He nukkuvat kotonaan;Niin silloin Pyhä-NeitsytKäy hiljaa asuntaan.
Hän kääntyy sairaan puoleenJa hiljaa painaltaaSen rintaa kädellänsäJa hymyy ja katoaa.
Tään näki uness' äiti,Ois nähnyt muutaki,Mut koirat haukkui ulvoinJa äiti havasi.
Tuoss' onkin vaipununnaJo poika kuolemaan;Ens' aamurusko poskiinLuo hälle valoaan.
Ja äiti risti kädet,Tuns' oudoks' oltavan;Hän hymis hartahasti:"Oi kiitos Maarian!"
Mettinen siivet sai:"Vältätkö tulta, vai!"Mettinen hyöri, hei!Äidist' ei huoli, ei;
Kiertävi liettä vaan,Surraten surruaan;Kuurot on korvat sen; —"Mettinen! mettinen!"
Nuoriso hurja on,Ajavi ahjohon,Ajavi lietehen, —"Mettinen! mettinen!"
Leimu nyt lensi, oi!Hehkuhun hehku toi. —"Pois mailta neitojen!Poikanen! poikanen!"
Vaivat, valitukset julkiTässä kirjasessa laukes,Jos se kätehesi kulki,Sydämeni Sulle aukes.
Kun ihanuuteen toukokuunJo aukes kukkain kuori,Mun silloin puhkes rinnassainMyös lemmenliekki nuori.
Kun ihanuutta toukokuunJo kaikki kilvan silmi,Ma silloin hälle lausuneeksSain ikäväni ilmi.
Mun kyyneleistäni entääMoni kukkanen ilmoillen,Ja huokaukseni lentääKesälauluiksi leivoillen.
Ja jos mua lemmit, kulta,Sinä saat joka kukkasen,Eik' alta akkunas sultaLopu laulu leivojen.
Kuun, auringon, kyyhkysen, ruusun ja liljanMa lemmittävikseni valitsin hiljan.Niit' enään en lemmi, sai lempeni vainenTuo pieno ja hieno ja vienokainen;Hän itse on aurinko lemmen viljanJa siskonen kyyhkyn, ruusun ja liljan.
Tuoll' ylähällä tähdetVain kiiluu paikoillaanTuhannet vuodet, katsoinTutusti toisiaan.
Ne haastelevat kieltä,Niin ihmeen ihanaa;Mut kenkään filologiEi voi sitä oivaltaa.
Sen oppinut olen minä,Enk' unhoita sitä, en;Ja kielioppina mullaOli kasvot kultasen.
Sun, armas kultani, kauvasVien siivillä laulelon,Pois Gangesvirran maille,Nuo ihmeseutuja on.
Siell' ainian kukkii puistoJa huojuvi kuutamaan;Ja lotoskukka vuottaaJo lempisiskoaan.
Siell' ailakoivat kielotJa nyökkivät tähdillen;Aniarmaat ruusut kuiskuuSalasatuja tuoksuillen.
Gazellit, sievät, viisaat,Siell' ehdon ilakoi;Ja pyhän virran loiskeEtäältä illoin soi.
Siell' asuntomme olkoonJa varjomme palmupuu,Siell' onnea, rauhaa sieluJa autuutta uneksuu.
Vain tuskaan lotoskukanSaa loisto auringon;Pää kallellaan se nuokkuu,Yö sillä mieless' on.
Kuu, kukan sulho, yksinSen vai vellille saa;Se kainot kukkakasvotVain kuulle paljastaa.
Se silloin säihkyy ja hehkuuPäin taivoon korkeaan;Se tuoksuu ja itkee ja värjyyNyt lemmenvaivojaan.
Tuo, kultani, kätöses rinnallein —Ja kuule kuin sykkivi sydämein!Siell' ilkeä nikkari asustaaJa arkkua mullen valmistaa.
Yöt, päivät vasara siellä käy.Ei unta se minulle suovan näy.Työ tehkää, nikkari, joutuisaan,Jott' oitis rauhassa nukkua saan.
Vuoret, linnat kuvastuvatRheinin kalvoon päilyvään,Laiva luisuu leikitellen,Päivänpaiste-kehässään.
Rauhallisna katsastelenKultalaineen liikuntaa;Pohjukassa poven tunteetSalaisimmat havahtaa.
Tuttavasti tervehdellenViettää virta korskea;Mut sun tunnen — kaunis kuori,Allas yö ja kuolema.
Päällä halu, alla oikut,Kuva olet armahan!Noinpa hänkin päilyy, nuokkuu,Hymyellen vastahan.
Et lemmi, lemmi mua, et,Ma vähät huolin tuosta;Kun näen kasvos kaunoiset,Niin kaulaas mielin juosta.
Sa kammot mua, kammot vain,Suus kuulen lausuvaksi;Tuo tänne se mun suudellain,Niin lohdun saanen, lapsi.
Sydänkäpysen armaan hiuksistaTeen kaunihimmat kanzonit.Sydänkäpysen armaan huulistaTeen parahimmat terzinit.Sydänkäpysen armaan poskistaTeen oivallisimmat stanzit.Oispa käpyselläni sydänkin,Siitä tekisin sivakan sonetin.
Näin unissani miehen lystikkään;Hän hitiöillä otti askeleita;Ol' yllään hienoimpia hepaleita,Mut alla tahra, ryönä järkiään.
Hän alta oli kurjin miehiään,Vaan päält' ei ilman arvon-osotteita;Työns' oli urhon töiden reimakkeita;Kuin mahtimies hän toimi tykkänään.
"Ja tiedäs, ken se on! Käy katsomaan!"Näin virkkaa uniukko kurillaan,Ja tämän peilikuvan nähdä saammen.
Tuo mies käy vihkituoliin: morsianOn kultani. He lausuu: "rakastan!"Ja tuhat perkelettä ilkkuu: "amen!"
En kaiho, en, jos sortuis sydänkin,Sa, kulta entinen! miks kaihoisin!Jos onkin vaattees helmihohteiset,Yön sydämessäs synkistyttää net.
Sen tiedän jo. Ma näin sun unissain,Ja yönkin sydämessäs nähdä sain,Ja käärmeen näin, mi syöpi sydäntäs,Näin, kulta, kuink' on kurja elämäs.
No ompas luikkuja näitä!Ja rummutkin rämpättää!Tuoll' oman kultani häitäNuo tanssia rötköttää.
Ja soittoa sytee ja syyhtääNiin huilut kuin symbalit;Vaan välillä itkeä nyyhtääKaikk' hyvät enkelit.
Kun lehmus kukki ja laulut soit,Ja aurinko hymysi herttaisaan;Niin kätesi kaulahan mulle loit,Niin painoit mun rintaas uhkuavaan.
Kun lehdet putos ja korppikin huus,Ja aurinko tervehti jurottain;Niin lausui hyyteiset hyvästit suus,Niin lyykähti lyykysi kohteliain.
Nuo sinivuokot silmien,Nuo punaruusut poskusten,Nuo valkoliljat kätösten,Ne kukkii ja kukkii vielä vaan,Mut sydän on naatunut kokonaan.
Sinitaivas ja manner on loistossaan,Ja tuulonen henkivi lauheaan,Ja kukkaset nuokkuvat niituillaan,Ja säihkyvät aamuista kastettaan,Ja ihmiset uhkuvat riemujaan —Ja kumminkin hautaan haluaisin,Ett' armahan viereen sijan saisin.
Tuoll' yksin kalliollaOn honka pohjolan,Sit' unettaa, ja talviSen peittää vaippahan.
Se palmust' uneksuupi,Jok' yksin eteläänOn osununna vuorenPaahteiseen seinämään.
Loi lempensä poika neitoon;Tää mieltyvi toisehen;Tuo toinen lempivi toistaJa viepi sen vihillen.
Nyt kiusalla neito miehenNai sen, joka kohtaamaanVain ensinnä osuvi. TästäTaas poika on pahoillaan.
Tuo kaikki on vanha juttu,Mut aina se uudeksi jää;Ja kelle se sattuu, senpäSydänkammio sylkähtää.
Sua rakastin, rakastan vieläkin!Ja maa jos kukistuisi,Sen raunioilla sittenkinMun lempeni lieska uisi.
Kesä-aamuna kirkkahinnaMa puistoa käyskelen.Kukat iskevät silmää kuiskuin,Minä käyskelen vaieten.
Kukat iskevät silmää kuiskuin,Mua säälien, kenpä ties:"Älä siskoamme paho,Sa surkea, kalvas mies!"
Teepöydässä istuivat, kunneJo lemmestä haasteltihin.Oli naisien hellänä tunneJa herrain mit' esteettisin.
"Lupa lempiä platonisesti"Hovineuvos lausua soi.Hovineuvotar ironisestiVeti suuta, mut huokasi: "oi!"
Pääs pastorin suustakin henki:"Jos lempi on raa'akas, siin'On turmio terveydenki."Neiti sammalsi: "Miksikä niin?"
Ja kreivitär suo surumiellä:"Se lempi on "une passion!"Teekupposen täyttävi vielä,Sen saapi nyt Herra Baron.
On seurassa tyhjäkin loukko;Jos henttuni sinne nyt sais,Niin lemmestäs kaskuja joukkoOis sullakin kertoellais.
On myrkkyä mulla laulut —Ei muuta voisikaan,Kun myrkkyä kaadoit mulleElooni kukkivaan.
On myrkkyä mulla laulut —Ei muuta voisikaan,Kun povessa kyitä kantaaJa sua, kulta, saan.
Ma nousen vuoren huippuun,Ja tunteekkaaksi saan."Oi, jospa lintu oisin!"Näin huokaan yhä vaan.
Jos pääskynen ma oisin,Sun luokses, kulta, taasMa palaisin, ja pesänLaittaisin akkunaas.
Jos satakieli oisin,Sun luokses laulamaanMa palajaisin, kulta,Laidalle vaskaha'an.
Jos hömötintti oisin,Mun saisit vierehen;Olethan hömöin suojaJa hömötautisten.
En tiedä, mitä se lienee,Ett' olen näin murheinen;Ei mielestäni mun haihduTaru ammon-aikuinen.
On vilvas, hämärä ilma,Rhein virtaavi rauhaisaan;Tuon vuoren kukkula säihkyyIlt' auringon-paisteessaan.
Tuoll' ylhäällä ihme-impiIki-ihana istuilee,Sen kultakoriste kiiluu,Hän tukkaansa suorielee.
Hän kultakammalla kampaaJa laulavi laulelon;Siin' ihmetyttävä sävelJa viehättävin on.
Tuon soutajan venhossansaSe hurmaavi loihdullaan;Ei näe hän karia virran,Hän katsoo vuorelle vaan.
Ma luulen, nieluunsa pyörreNiin pojan kuin venosen vei;Ja loihtulaulullansaSen tehnyt on Lorelei.
Kun matkalla sattumaltaanMa kultani perheen näin,Niin siskonen, äiti ja taattoMun tunsivat tervehtäin.
He kysyvät, kuinka voinen,Its' yhtenä huudahtain,Ett' en ole muuttunut lainkaan,Pait ett' olen kalvas vain.
Ma tiedustin tantit ja mummotJa voimiset muidenkin,Myös kuin voi pienonen penttu,Tuo haukuin vienoisin.
Kun vointia nainehen kullanKäyn viimeksi urkkimaan;Saan ystävällisen vastuun,Ett' oli hän viikoillaan.
Ja onnea toivotin silloinJa sievästi sammalsin,Ett' oisi he hyvät ja hällenVeis terveitä tuhansin.
Mut siskonen välihin huusi:"Mun penttuni, kiltti niin,Tuli suurena hulluksi aivanJa Rheinihin heitettiin."
Tuo pieni on ilmetty kulta,Jos lainki hän naurahtaa;Sama silmien isku on hällä,Joka mun niin kurjaks' saa.
Sa kaunis saaren neito,Tuo venhees rantaan vain;Käy luoksein, ailakoimmeNyt tässä rinnattain.
Pääs sydämellein paina,Miks' noin sa arkailet?Eip' ole pelkoon saaneetSua meren lainehet.
On sydämeinkin meriLuoteineen, vuoksineen,Myrskyineen, mutta kauniinMyös pohjahelmineen.
Mustiin pilviin peitettyinäNukkuu jumalien joukko.Kuulen, kuinka kuorsailevat.Meitä uhkaa aallonkouko.
Raivo ilma! Myrsky riehuu,Tahtoo laivaraukan kaata —Eikä viitsi vinha hyökkäIsännättömänä laata!
En voi estää, että myrskyy,Masto ryskyy, väijyy vuokin,Siksi kääriydyn vaippaan,Maatakseni niinkuin nuokin.
Ma astuin tuonne lehtoon asti,Mi kuuli uskos lupausta;Ja paikkaan, jota itkus kasti,On tehnyt pesän käärme musta.
On nukkunut neitonen. KuuhutLuo sisään sätehet;Tuoll' ulkona sinkuu ja vinkuuKuin valssinsävelet.
"Ma akkunastani silmään,Ken häiritsijä on."Siell' istuvi kuolleen ruottoJa inuvi laulelon:
"Sa lupasit tanssihin tulla,Mut sanas söit sa vaan,Nyt hautausmaalla on tanssit,Käy kanssain tanssimaan."
Se neitosen hurjaksi hurmaaJa ulos houkuttaa;Hän seuravi haamua; laulainTää e'ellä tallustaa.
Tää vinkuu ja tanssii ja hyppiiJa luitaan kurikoi,Ja nyökkivi ruottoansa.Kuu kaihaan valon loi.
Ma onnettuuden Atlas! maalimaa,Niin koko maalimata murheen kannan,Ma kannan kantamatonta, ja sydänOn mulla murtumallaan.
Sä ylväs sydän, tuota tahdoit juur!Sä pyysit onneasi ääretöntä,Tai ääretöntä kurjuuttasi, sydän,Ja nyt sa olet kurja.
Näin vierivät vuodet vainen,Sukupolvet hautahan käy,Mut lempeni kalvavainenEi hoivaa suovan näy.
Jos kerta sun kohtais vielä,Niin painuisin polvillein,Ja huutaisin kuolevan kiellä:"Teit' ihailen, rouvasein."
Näin unta: kierohon katsoo kuuJa kierohon linnunrata;Luo kullan kulkuni ajaantuuPenikulmia varmaan sata.
Kun kartanoons' olen kiidellyt,Saa suutelon portahan paasi,Jota pienonen jalka on liidellyt,Jota kullan liepehet laasi.
Oli pitkä ja viileä yökaus tää,Ja huurre portahan peitti;Läpi akkunan kurkisti kalvas pää;Kuu hunnun sillekin heitti.
Nyt on niin rankka ilmaJa satavi yhtenään;Ma akkunassain istunJa katselen pimeään.
Tuoll' yössä yksin vilkkuuValo pienonen eteenpäin;Siell' äiti lamppuinensaKäy katua kyyryttäin.
Hän kotia ostaa voitaJa jauhoja pivosen,Ja suurelle tyttärelleenNyt aikovi leivoksen.
Tää kotona unillansaOn nojatuolissaan;Ja valon ääressä suoriiHän kultakutriaan.
He lempivät toistaan, mut tuotaEi hiiskunut kumpikaan;He katsoivat karsaasti toistaan,Ja riutuivat rakkauttaan.
He eroivat viimein ja toisens'Vaan unessa näkivät;He olivat aikoja kuolleetJa tuskin sen tiesivät.
Kun vaivaani teille ma valittelin,Te olitte vait suin haukottavin;Mut koreita värssyjä siitä kun tein,Mua kiititte kaunihin eloogein.
Kun pirua huutelin, tuli tää,Ja mua hän alkoi ihmettää;Ei ole hän ruma; lempo ties,Ett' oli hän moinen hieno mies,Mies kaikkein parhaalla i'älläänJa nöyrä ja höyli järkiään.Hän viisas diplomaattikin on,Ja selvitti kirkon ja valtion.Hän hiukan on kalvas, eipä kumma,Kun Hegeliä on lukenunna.Mut mielipoeta on hällä Fouqué.Ei huoli hän enään kritiikasta,Kun huolekseen sen ottanut vastaOn kallis mummonsa Hekate.Hän juristintietäni kehuu ja lisää:"Tuoss' aineessa muinoin pakkasin sisään."Siit' ilmasi mulle hän iloa uutta,Ett' olimme tehnehet tuttavuutta,Ja kysyi, emmekö mennä vuonnaJo olleet Espanjan lähetin luona?Ja kun häntä katsoin, selvis juttu:Hän olikin vanha, vahva tuttu.
Mun lapseni, lasna ollenOl' iloa meilläkin;Me ryömimme kanakoppiinJa lymyimme olkihin.
Me kotkimme kuin kanat,Ja ken kävi ohitsen —"Kyykerikyy!" se luuliKukon laulannaksi sen.
Kaikk' arkut kartanollaNe tapetseerattiin,Niiss' asuimme me kahden,Ja perhett' oltiin niin.
Kun kylän vanha kissaTul' usein vieraisin,Se lyykyä, kumarrustaSai meiltä kyliinkin.
Ja kohteliaat me oltiinJa lausehin likeiset;Moni vanha kissa jälkeenSai meiltä ne lausehet.
Kuin aika-ihmiset, useinMyös haastoimme vierettäin,Valiteltihin, kuinka kaikkiNyt kääntyvi nurinpäin.
Kuink' usko ja rakkaus ovatJo mailman jättäneet,Ja kuinka on kahvi niin kallis,Ja rahat niin harvenneet. —
Poiss' on nyt lastenleikit,Kaikk' ohitse vyörivi näin —Raha, aika, mailma, rakkausJa usko lempiväin.
On synkeä mieleni. MurheinMa menneitä muistelen;Oli muinonen mailma mit' urhein,Suku sankka ja herttainen.
Nyt tyytymys vaihtuvi vaivaan,Ja taakaks' on sinun työs;On kuollunna Jumala taivaan,Ja perkele vainaja myös.
Joka viettäis hetkisen rieman,Saa kurjan ja nurjan vaan;Josp' ei ois lempeä hieman,Ties, kuin tuota ollakaan.
Niinkuin kuuhut loistain nouseeAlta pilvenhattarain,Niin nyt ajan hattaroistaKuultaa kuva sulokkain.
Kannell' istuimme me kaikin,Rheinin vartta viiltäen,Kesävehrät rannat hehkuiValoss' iltapaistehen.
Miettivänä lymyin kauniinNaisen syliin hentohon;Armaan rakkaat, kalvaat kasvotPunas kulta auringon.
Kannel helkkyi, pojat lauloi,Ihmeellinen iloisuus!Taivas siinsi kirkkahammin,Sieluun aukes avaruus.
Satumaisna siirtyi metsät,Linnat, vaarat rantaman; —Kaikki nuo näin päilyvinäSilmäteräss' armahan.
Näin unessa kultani armaan,Ol' arka ja kurja hän nyt,Ja entinen muhkea muotoOli kuihtunut, ränstynyt.
Hän painavi rintahan lasta,Ja toista hän kädestä vie,Asu, ryhti ja katsekin näyttiMitä huolia kärsinyt lie.
Hän asteli katua pitkin,Ja niinpä nyt kohdataan,Hän näkevi mun, ja hälleMa haastelen rauhaisaan:
"Käy kanssani kotihin meille;Kas kuin sua näännyttää!Ma työllä ja innolla aionSua luonani elättää."
"Myös lapsesi kotihin ottaaMa tahdon ja hoitohon,Mut ennemmin kaikkia itses,Sa lapsonen onneton."
"En konsana kerro ma sulle,Ett' armaani olit sa mun,Ja kun sinä kuolet, itkeinVien hautahan kaivatun".
Sa olet niinkuin kukka,Niin kuulas, kaunoinen;Kun katson kasvois, murheMun hiipii mielehen.
Ma taivaalt' anon, ettäSois kaikkivaltiasSun saastumatta ollaNoin kaunis, kuulakas.
Ja sulla on renkahat, helmet,Kaikk' ihmisen pyytehet,On suloimmat silmätkin, kulta, —Mitä vielä sä mielinet?
Sun suloista silmistäs noistaIkiaikuset aartehetMa lauleloitani laadin —Mitä vielä sä mielinet?
Sa suloilla silmilläs noillaMua ainian vaivannet,Ja onneni rahtusen raastat —Mitä vielä sä mielinet?
Antoivat mulle opetusta,Neuvoja, kaikkea suositusta,Sanoen, että, jos vuotan vaan,Ryhtysivät mua suojelemaan.
Suojelusta kun vuottain katsoin,Oisin ma kuollut kurnivin vatsoin,Vaan minut kohtasi kunnon mies;Tää se mun hoitoonsa ottaa ties.
Hoitaja ruo'in ravitsevin!Unhottaa hänt' en voi hevin!Suudella häntä mun mieleni sois,Hoitaja tuo jos en itse ma ois.
Näin unta: taatto taivahanMun istuimelleen liittää,Ja ympärilläin enkelitMun värssyjäni kiittää.
Ma makeisia maistelenJa suurta olutsarkkaa,Jost' usein paavin maljan juon;Ei maksa tuo niin markkaa.
Mut ikävät mun hyvin on,Ma soisin olla maassa;Jos en ois taivaan valtias,Niin oisin hornan haassa.
"Sa pitkä enkel GabrielVoit maahan siivin soutaa,Mun kalliin Walter ystäväinSaat kohta tänne noutaa.
"Hänt' älä etsi luennoilt',Vaan viinibodegasta;Äl' etsi emäkirkoista,Vaan kappelista vasta."
Niin enkel itsens' sonnustaaJa lentää läpi luoman,Ja löydettyään ystävänTuop' ylös rakkaan kuoman.
"Niin, kuoma, taivaan valtiasMa olen ynnä maankin!Sit' olen aina saarnannut,Ett' oivan viran saankin.
"Ja ihmetöitä yhtenäänSaan maalimalle luoda!Voin huvikses nyt tuommoisenPääkaupungille suoda.
"Kaikk' katukivet järkiäänNyt pitää halki entääJa osteri, niin raikas, suur,Jok' ainoasta lentää;
"Sitruunanneste tuoksuinenKuin kaste maata peittääJa sade katukuoppihinVain Rheininviinaa heittää."
Pääkaupunki nyt riemuitseeJa syömingeihin rientää;Senaatinherrat ränneistäJo lakkii viinilientä.
Ja runoniekat nektariinOn moiseen melkein kuolla!Ja luutnantit ja vänrikitKaikk' alkaa teitä nuolla.
Nuo luutnantit ja vänrikitOn miestä sukkelinta,He tuumivat: ties, koska taasNäin halp' on viinin hinta.
Me kuljimme vaunuissa kahdenYön seljässä pimein päin;Ja armaasti vierisi aikaKuin lasten leikkiväin.
Mut annas aamu kun koitti,Niin väliimme — lempo tiesKuin — kömpinynnä on Amor,Tuo sokea matkamies.
Kun kerran tulet vaimoksein,Niin hätäkös sun olla,Sull' aikas ilonhyörinääOn, niinkuin korennolla.
Ja kun sa haukut, pauhailet,Ma kärsin sen kuin vanki;Mut ellet kiittäis värssyjäin,Niin erot kohta hankin.
Sun valkeille olkapäillesSaan pääni painaltaa,Ja varkain kuunnella, minneSun sydämes kallistaa.
Nyt ratsasrykymenttiJo ryskää tännekin,Ja huomenn' aikoo heittääMun kulta armahin.
Ja jos mun huomenna heität,Niin lienet tänään mun,Ja sulossa syleilyssäsSen sulommin uneksun.
Nyt ratsasrykymenttiJo ryskää paluullen;Ma tässä, kulta, sulleTuon ruusuvihkosen.
No nuopas kelpo kestit!Tuo maamme rasitus!Ja sydämessäsikinOl' oiva majoitus.
Mut kastraatit ne voihkii,Kun läksin ma laulamaan;Ne voihkii ja ne oihkii:"Sa laulat niin karkeaan."
Niin alkaa laulun oivatNuo äänöset pienoiset,Kuin kristalli ne soivat,Nuo hienot ja vienoiset.
Ne laulaa lemmenvaivanJa lempivän hekkumaa;Ja naiset itkuun aivanTuo taidenautinto saa.