Elämäss' mi äkäyttää,Kuvass' meitä miellyttää.
Selitys antiikiseen gemmiin.
Tuoss' seisoo nuor viikunapuuPuutarhassa komeassa,Sen vieress' pukki partasuuJuur kuin sit' vartioimassa.
Vaan, kviriitat, te petytte!Ei suojass' puu oo vainen;Ja tuolta eikö lentele,Jo joutuin kuoriainen.
Jo saapuu sankar taustoineenSek' ahmii lehväsissä,Ja pukki, samaa tehdäkseen,Myös näyttää hääryksissä.
Siis puuhut, melkein latvattaJa ilman lehtiä noita,Kas, seisoo vallan kurjana,Rukoillen jumaloita.
Täss' oppi töille nuhteeton,Te lapset nuorukaiset:Ain' haitaks puille kauris onJa myöskin kuoriaiset!
Kissan piirakka.
Jos luonnontutkijan tunnus onTyven katse kaikkialla,Niin mittaus jälkiään seuratkoonVarovasti, vaan luottamalla.
Kyll'p' yhdess' ihmislapsessaVoi löytyä molemmatkin,Vaan ett' ne kaks on toimea.Sen myöntänee toroisatkin.
Ol kerran kokki, kelpo mies,Jok' veitseään ei säästä;Häll' johtui mieleen, mistä ties,Myös pyssymieheks päästä.
Siis aseiss' metsään vihreään,Miss' otuksia hyppi.Siell' heti kissan kaasi hän,Jok linnunpoikii nyppi.
Hän kissaa katsoi jänöksiSek' pysyi tuumassansa,Sit' piirakkoihin paistatti,Syöttääkseen vieraitansa.
Vaan näistä nenäkkäämmät taasHänt' haukkuu heittiöksi:Sill' kissaa, jonka kyttä kaas,Ei kokki saa jänöksi.
Istunto.
Tässä on, missä omilla nimillänsäPiti kirjaimet muinoin istuntojansa.Punavaatteisin puetut äänikätEsi-istuimissa pöystelivät:A, E, I, U ja myöskin O,Aika outoa melua pitivät nuo.Tuli kankein askelin kerakkeet sitten,Vaan pyytämän lupaa ens täytyi niitten;Heille armas onkin esimies A,Siis hekin ympäri istua saa.Vaan seista täytyypä toisien.Kuni Ph, Th ja semmoisten.Sitten juteltiinpa jos mitäki:Tuo sanotaan akateemiaksi.
Legenda.
Erämaissa muuan pyhä miesKummastuksekseen kerran kohdata tiesPukkijalkaisen faunin, jok' puhuupi:Herra, rukoilkaat e'est' meikäläisien.Että meitäkin päästettäis taivaasen,Iki-iloihin; meitä niin haluttaisi.Vaan pyhä mies tähän vastaapi:"Sun anomukses ei täytetyks' tulle,Ja tuskin pyyntösi myönnetään sulle:Et enkeliks pääse, sa onneton,Kas sulla kun pukkijalka on".Tähän vastavi konna hurjasti:Mitä koskee teit pukkijalkani?Oonpa usein ma nähnyt monetkinAasi-päineen pyrkivän taivaisin.
Kirjaileja.
Ympär ketoa pitkin purostaPuutarhansa poikkiHän poimii kauniimmat kukkansa,Ja syömensä sykkivi iloisna:Tuolla kultansa tulee! — Voi onnea vaan!Yhteen myhäilyyn vaihtaa hän kukkiaan.
Naapur tarhuri katsoa tirkisteleeYli aidan: "Noin hupsu en ole mie.On minunkin hauska kukkiain hoittaaSek' hedelmäin linnuilta varjella koittaa,Vaan kypsät: Rahaa, ystäväni!Ken maksutta puuhata viitsisi?"
Tässä kirjailiaa te näette kaksi:Toinen tuotteitans ympäri ripoitteleeYstävillensä sekä yleisölle,Toinen tarjoaa itseään tilattavaksi.
Arvostelia.
Kävi hiljan vieras luonani,Ei ollut mulle juur vaivaksi:Sain arkimuonani etehensä.Hän söikin vatsans pakollensa,Sitten päällisiks, mitä löytyi vain,Mutta, tuskin syötyään atriain,Jo kylään veitikka luunsa viepi,Siellä ruokiani jo moitteleepi:"Soppa ois voinut olla lihavampi,Paisti kypsempi, viinit makeampi."Tuota koiraa! Tuhat tulimaista!Lyö se kuoliaks'! Se on arvostelia.
Taitolainen ja tutkia.
Oli kerran pojalla kyyhkyinenSangen kaunis väreist' ja muust'.Aivan rakkaana pitikin poika sen.Sekä syötteli omasta suust'.Ja niin ihaili poika kyyhkyään,Ett'ei voinut iloita yksinään
Eli kettu likitienoolla täss',Vanha, kokenut, viisas ja kielekäs;Oli tutuksi joutunut pojalle tälle,Jo turhiaan monesti jutellut hälle.
"No, näytänpä ketulle kyyhkyäni!"Pian kettua pesästään tapasiki:"Kas, kettu, mun kyyhkyni, lintusein, kas!Ootko moista sa nähnyt, virkappas?"
"Anna tänne". — Hän antoi. — "No, kyllä kai;Vaan onpa puutteitakin, eikö vai?Sulat, näetkös, lyhyet muodoltansa".Jop' alkavi kyniä paistiansa.Poika huus'. — "Pitää laskea pitempiä,Näm' ei kannata, korista".Jopa paljas on — "Peto!" — ja repaleissa.Pojan pakahtuu syömensä.
Joka pojassa tunteepi kuvansa,Hän ketuilta olkoon varoillansa.
Neoloogeja.
Nuorukaisen kerran kohtasin ma;Minä kyselin ammattiansa.Ma pyrin — niin kuului sanansa —Enk' suinkaan voimiain säästä,Kas talonmieheksi päästä.Ma virkoin: sen hyvin teette te,Ja toivoin, ett' pääsisi perille,Vaan kuulin sitten, ett' taatoltaanHän perii ja myöskin maammoltaanJoukon somia ritari-hoviloita.
Voi, omituisia päitä noita.
Näristäjä.
Muuan nokkaviisastelia,Joka, teräskauppiaan puodissaMinkä pöydänteellä vaan nähdä saapiKuin jos omia olisi, tarkastaapi,Heti valmis ol malttavaisen täänKaikki kiiltokalunsa näpläämään,Net arvaen hupsumaisesti:Kehnot kalliiksi, hyvät huokeiksi;Mitään ostamatta sitt' pöyhkeänäJo pötkivi taasen tiehensä.
Tämä vihdoin kauppiaa harmitti.Konstilukon juur tulipunaiseksiHän oikeaan aikaan kuumentaa:Nokkaviisas jo tulee, huudahtaa:"Ken tuollaista sallisi ostaessa!Kas teräs on tuiki ruostehessa!"Ja hapsii käsin molemmin —Ja kiljuu äänin kurjimmin."No", kysyy kauppias, "mitä on?"Hän vinkuu: "Pila kunnoton!"
Nalkuttaja.
Me ristin rastin ajammeAsioitamme, huviamme,Vaan takaa ain' nalkutteleeJa haukkuu jäljessämme.
Niin Halli meidän tallistaMyös seuraa polkuamme,Ja todistaa sen haukuntaVaan että ratsastamme.
Mainioisuus.
Sekä suurill' ett' pienillä silloillaMonenlaisia näet Nepomukkia:Rautaisia, puisia, kivisiä,Jätin korkeita, nukkeen-pieniä.Kaikki kumartaa heitä, kosk' sillallaPyhä Nepomuk heitti henkensä.
Jos joku nyt päine, korvineenkiOn julistettu pyhimykseksi,Tai josko on pöövelin käsissäHän täytynyt heittää henkensä,Niin jopa jo on sitä laatua,Että kauas kuvassa loistaa saa.Puunpiirto ja vasken kaikkialleHänet tarjovi jo koko maailmalle.Ja jokaiseen tyydytään muotohonJos alla vaan hänen nimens on;Kuin itse Herra KristuksenkinEi ole käynyt juur paremmin.Ihmislapsille kummituksena,Puoli-pyhänä, puol'-katuvaisena,Niin näemme myös herra VertheriäPuupiirroksen kunniakehässä.
Sepä todistaa vast hänen arvoansa,Että kurjimmilla nyt kasvoillansaHän markkinoille kas kuljetaanSekä krouvein seinihin ripustellaan.Kukin näyttää voipi sauvallansa:"Kohta kuula särkeepi aivujansa!"Sitten huokaa oluen ääressä:"Jumal' kiitos, ehjä olen mä!"
Narrin jälkilause.
Mont hyvää teost' oon tehnyt ma,Teille kiitos — se mua ei huoleta.Ma arvelen: tässä mailmassaKaikki kyllä saa vihdoin paikkansa.Jos kiitetään, kun tyhmiä tein,Jo nauraa rinnassa sydämein;Jos hyvistä töistä mä haukutaan.Ma pysyn tyynillä mielin vaan.Jos mahtavammalta saan selkähän,En siitä ma ole millänikään;Vaan jos mua loukkaa vertainen.Niin kylläpä hänet löylyttelen.Mua onni jos nostaa pilviin, no:Ma laulanin dulci jubilo;Vaan alas kun sitten pyörä mun saapi,Ma arvaan: kylläpä taas kohoaapi.Ma päivänpaisteella sure en,Että piankin taas tulee talvinen,Ja lunta kun alkaa tuiskutella,On hauska mun reellä ajaella.Jos aseunnun vaikka kuinka ma,En pysähtymään saa aurinkoa,Ja vanhaa kulkua ainiaanTäällä kuljetaan alusta loppuun vaan:Herrat, palveljat päivä päivältä,Pukee päällens ja riisuvat päältänsä,Oli joku vaikk' kuinka oiva ja suur,Hän syö, juo, nukkuu kuin halvat juur.Siis aina oon reipas ja huoleton;Ken minua seuraa, hän viisas on!
Aate vankka ytimes,Vilkas käänne päättehes.
Kieli.
Mi rikas, mikä köyhä taas!Mi heikko, mikä väkevä!Onk' aarre rikas piilossaan?Säilyssä miekka mahtava?Sa peitteet poista hellästi:Jo kohoo onnes hymysuin!Sa miekkaan tartu, voimakas,Ja voitto, kunnia palkkasi!
Huokaus.
Oi, paljon säästöä ois,Ja pikemmin perille päästä vois,Jos hitaus, halu ei vaivais meitä.Mit' onnea päällä maan,Jos ei ois viiniä vaanEikä naisen kyyneleitä!
Edistyminen.
Tahdon kyllä paremmaksTulla, vaan en tulle!Paremmaksiko sinua?Opeta se mulle!
Pyrkisin myös paremmaksTuota sekä tuota!Paremmaksiko meitä, vai?Poijes meidän luota.
Naamakuva.
Jos joskus kelpo vainajaa,Herra raatimiestä tai pastooria,Hänen leskensä antaa kupariin piirtääSek' alle muistovärsyä viiltää,Siinä sanotaan: Päine, korvineTäss' näette herraa se ja se!Te näette silmänsä, otsansa,Vaan aivujansa viisaitaSekä kaikki kunnon toimiansaOi ette tähdä naamastansa!
Niin, Lotta kulta, minunki.Täss' lähetän sull' mun kuvani:Sa näet otsani, vakava ain',Tulisilmäni, liehukutriain —Kaikk' kurjat kasvoni näyttää tää.Vaan rakkauttani, oh' et nää.
Sotamiehen turva.
Mitäs poikien on ollakkaan?Neidot mustat, leivät vehnää vaan!Huomi tuopi toisii tienoia:Leipä musta, neidot nisuisia.
Tehtävä.
Miks kaikki toki niin tolkkutonta?Täss' voimia, tässä myös tahtoa.Tahto haluvi, voima valmis on,Ja aika on melkein loputon.Siis maailmaa tutki sa tarkkaan vaanMiss pysyvi lujasti koossaanJa missä on hajoamaisillaan.
Nerollista tointa.
Näin vierritän ma tynnyriäin,Kuin pyhä Diogeno eteenpäin.Kosk' totta tuon, kosk' leikkiä vain.Kosk' hymysuin, kosk' vihoissani;Yht' illoin, toista huomeltain,Ei mitään juur, vaan jotain ain'!Niin vierritän ma tynnyriäin,Kuin pyhä Diogeno eteenpäin.
Ihmisvihaaja.
Noh, ihmisiä nyt periköön hiis!Jop' olen hulluksi tulla!Ei heille vasta, ma päätän siis,Oo silmäystäkään mulla!Heist' pitäköön huolta taivonenTai itse piru jos puuttuu! —Vaan tuskin taas ma näen ihmisen.Jo vihani lemmeks muuttuu.
Seura-elämä.
Kerran suuresta iltaseurastaKulki hiljainen oppinut, kotia.Hältä kysyttiin: Mitäs te piditte siitä?"Jos ne kirjoja ois, en ma lukis niitä".
Probatum est.
A.Te olette ihmisvihaaja?
B.En, ihmisiä en vihaa ma!Ma vihaajaksi kyll' olin tulla,Vaan siitäpä löytyi keino mulla.
A.No, kuinka te pääsitte pulasta?
Ma elelin erakkolaisena.
Alkuperäistä.
A.Sua tylkii nautinto veden tuon?
B.Ma paremmin raittiista lähteest' juon.
A.No, siitähän jokikin lähtee juur.
B.Vaan eroitus kumminkin on suur:Mit' edemmäksi hän matkustaapi,Sit' enemmän liikamakua saapi.
Ominaisille.
"Ma", kerskaa X, "en mihinkään kuntaan kuule,Enk' ketään myös ma mestariksi luule;En eläviä koskaan seuraa ma,Enk' oppia myöskään ota kuolleilta".Tää lause ehkä selittää voi näin:"Ma olen narri omin päin".
Tokisille.
Erlaista yhteen sovittaa ei kestä!En teit' jos missä syömästä ma estä:Te ootte uudet, minä vanhoillain;Jos mitään tehkäät; mulle rauhaa vain!
Parahimmille.
Ma kernaasti katselen kuolleita,Ol kuinkapa loittona toimensa;Vaan kanssa jalojen uusienTok paremmin kilpain riemuitsen.
Pidättävää.
Mi työksennellä oliskaan,Jos löytyis oma pohja vaan,Mutt' aattees oudon suonissaSua lyöpi vasten kuonoa.
Miks' opettajana en pysy? SiksiEtt' oppilaat pyrkivät opettajiksi.
Nöyryys.
Kun mestarein töitä ma katselen,Näen, minkä he tekivät, muuta en.Olen omia katselemassa käynyt:Näin mitä mun olisi tehdä täynnyt.
Mitenkä sitten?
Jos itse ma antaun orjaksi,Niin pilkaksi joutuu kohtaloni:Vaan jos ma herroiksi pyydän päästä,Ei suinkaan ihmiset mua säästä:Ja jos ma sinä, kun olen, jään,He sanovat: Tuosta ei mihinkään!
Elämänlaatu.
Sa ilmain, valtavain oikuilleEt kulmakarvasi supistane;Siis, kaunottaret jos mutkii kuin,Sa pysyös vallan hymysuin.
Turha vaiva.
Sa otat päälles se vaiva suurEtt' jokaista varoittaa sivumennen.Miks'ei — vaan se virka ei kannata juur:He rientävät pauloihin kuni ennen.
Paras.
Jos syömes sykkii, pääsi soi —Et parempaa halua saata:Ken eksyä ei, eik' lempiä voi,Hän pankoon hautaan maata.
Mun mieheni.
Mun mieheni leikitteliää toi,Joka seuraa tuulella pitää aina!Ken joskus pilaa ei laskea voi,Hän syömen puolesta paljon ei paina.
Memento.
Sallimusta kyllä vastustaaSopii, mutta joskus selkään saa;Jos et sitä siirtymään saa tieltäPoijes — noh, niin pötki sinä sieltä.
Yks kaikki.
Jos rietas olen, niin kärsiä saan,Jos lauhkea, alati kestää vaan:En syynalaisuudesta pääse — siksiAin' yhtä kaikki jos pyrin miksi.
Elämän ohje.
Jos haluut herroiksi rakennella,Et mennytt' aikaa saa surkutella,Et suuttua, onnes jos mitä suopi,Vaan nauttia sen, minkä nyky tuopi.Et ihmisvihalla syömes peittää,Vaan huomi Jumalan haltuun heittää.
Tuori muna paras.
Niin, innostusta mun tosiaanSopii verrata syömäsimpsukkaan,Mi ruoka, jos sitä et tuorna syö,Myös inhottavasti vastaan lyö.Ei intoa, kuni silakkaa, suottaVoi suolassa pitää monta vuotta.
Itsetunto.
Kukin tok' on ihminen! —Jos hän tarkastaapi:Ett' ei luonto häntä myösLoukkaa, nähdä saapi.Riemut, tuskat monetkinHäll on omanansa:Mitäs muuta siis kuin ain'Olla oivillansa.
Arvoitus.
Hän vel' on monist' veljeksistäJa kaikess' heidän vertaisna,Hän jäsen monist' jäsenistäOn suuren isän vallassa;Vaan harvoin on hän näkyvissä,Juur kuni ottolapsi ois;Hänt' esiin päästetään vaan missäEi hänett' toimeen tulla vois.
Vuodet.
Aivan kohteliaat ovat vuodet nuo:Ne toivat eilen, he tänään tuo!Ja niin me nuoremmat elämme täälläKuin taivaan lintuset hyvällä säällä.
Vaan sitten äkkiä vuodet, kah!Jo hylkäävät mukavuutensa:He eivät lahjoita, eikä laina,Vaan päivä päivältä ryöstävät aina.
Vanhuus.
Mies sievä tuo vanhuus: oveaHän monesti kylläkin kolkuttaa,Vaan kun ei keneltä kuule: Hoi!Eik' iäksi ulkona jäädä voi,Niin ovesi itse seljälle luo.Sa kohta: Aika tolvana tuo!
Hautakirjoitus.
Lapsynseä, — jäntevä nuora,Nuorukainenpöyhkeä, suora,Miestoimihin valmis aina,Ukko, oikut jon paljon ei paina! Siis piirtäkäämme kivehen: Hän tosin oli ihminen.
Esimerkki.
Jos minulta malttia puuttuu milloin,Maan kärsiväisyyden ma muistan silloin,Mi kappale myös, kuni kerrotaan,Ain' iäti ympäri kiertää vaan.Kai samaa vaatia myös saa multa:En muutahan tee kuin maammo-kulta.
Päinvastoin.
Jos pulassa ovat rakkahamme,Me vakaasti sitä valitamme;Jos onnen helmassa vihollinen,Me tuskinpa käsitämme sen.Päinvastoin: — juhla syömellemme,Me kaksin kerroin riemuitsemme.
Ruhtinaan ohje.
Jos ihmisiä et aatteen teilleSa tahdo päästää, tee huvia heille;Vaan jospa suot heille onnen teitä,Niin keritytä ja suojele heitä.
Petos tai valhe?
Saako pettää, viekastella?Ei, sanon ma!Jos tahdot valhetella,Älä ahnasta.
Égalité.
Me emme tavoita parempia,Me kadehdimme vaan vertaisia.Se kaikista suurin kadehtia,Jok' jokaista pitää vertaisna.
Verta verrasta.
Taskus jos on ummellaan,Rakkautt' se sull' ei kanna;Käsi kättä pesee vaan:Haluut ottaa, no, niin anna!
Aika ja aviisit.
A.Te ette rakasta sanomia?
B.En, sillä he palvelee aikaansa.
Ei hätäillä.
Ei kaikki yhtä haavaa, hätäkellot!Kun sulaa lumi, vihertyvät pellot.
Ei puolustaa auta, eik' vastustaa:Jos ne ruusuja on, kyll' he kukkia saa.