Vv. 1866-1872.
Illan kuu ja tähti,Loista tietäni,Väinämöisen miekka,Viittaa matkani,Jota mennen päivät, yöt,Siksi kun ma vaivain työtLasken uhriksiHelmaas, Suomeni!
Ja Sä taivaan Luoja,Kuule minua,Kuule rukousta,Ohjaa onnea!Säteilläsi lämmitäKylvöäni kultaista,Nosta korrellenKiiltotähkänen!
Ja jos sitten tähdenTaas näen koittavanTaivaallasi, Suomi,Armas synnyinmaan',Tyytyväisnä painallanPääni kalman helmahan,Lepään povessasKultakukkanas.
1866 (?).
Tunnetko, mitä lapsen sydän tuntee,Kun äitinsä hän lepää helmassa,Kun hymyellen tunto luokseen lentääJa hetken kuvat piirtää sieluunsa?Ja pieni suu kun työntää muiskujansa,Kun käsiään laps äidin kaulaan lyö,Ah, tunnetko sa silloin tunteitansa?Ah, tunnetko kuin lapsen rinta lyö?
Tunnetko, kuinka lapsen painaa syäntä,Kun vuoteella hän istuu äitinsäJa itkusilmin vaaliellen häntäHän vihdoin sulkee silmäluomensa?Ja kun hän saattaa hautaan armastansaJa kukkavihkon laskee haudalle,Ja sitä kastaa kyyneltulvallansa,Ah, tunnetko mi painaa syämmelle?
Ja silmänsä kun taivaaseen hän nostaaJa sinen katsoo tähtilaumoaJa autuutensa siltä tahtoin ostaaHän soihdun ihmettelee lentoaJa kuihtuin kun hän silmää LuojahansaJa äidin rukouksen sammaltaa,Ah, tunnetko min tuntee sydämmensä?Ah, tunnetko mi pientä vaivaltaa?
1867.
Avaruudessa lintunen rientää,Voimiaan pienonen paisuttaa,Toivot jo kultaiset kaukana siintää,Hattarat taasen ne haihduttaa.Kolkko on ilma ja lintunen oi!—Koska se toivonsa tavata voi!
Ulapall' aavalla myrskyt pauhaa,Venhosta lainehet vierittää,Ilta jo vienoista tarjovi rauhaa,Koitar se myrskyjä taas herättää.Loitoss' on ranta ja kotimaa—Koska ne venhoni saavuttaa!
Loitoss' on toivot, ne kuitenkin entää,Vaikkapa pilvenkin varjosta,Mieleni mun sekin kauvaksi lentää,Toivoa koita ei ainoata,Loistaispa tähti jos pieninkin,Aina sun lentohon työntäisin.
Hälläpyörä 16/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.
Nyt Suomeni saloissa kevät taas on,Kevät myös joka rinnassakin,Ja laulajaparvi tuo luopumatonTaas rientää sen riemuihin,Jo tervehdys metsissä kajahtaa,Jo hallainen kukkakin suutelon saa,Mut honka härmän luo oksiltansaJa pienille majan suo suojassansa.
Pian ruskokin valoksi sulanut on,Sepä loiston nyt luonnolle myö,Ja riemu on luonnossa verraton,Ja hongankin rinta se lyö,Sen oksille poikaset riemuja tuo,Ja harmajan havuille suutelon suo,Mut honka silmäilee suojaamaansaJa opettaa hälle huminaansa.
Oi ihmislapsi sulla tunto on,Sulla järjen on valokin myös,Ja kuitenkin rintas on kiittämätön,Ja pilven varjoja työs!Vaan lintu, kun hallat sen karkoittaa,Suo hongalle muiskuja, muiskuja saa,Ja suvessa vielä sen huminata,Hän laulaa, kaivaten hallojen maata.
Hälläpyörä 30/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.
Minne läksit, muinaisrauhani,Autioksi jättäin rintani,Päiv' on vielä taivahalla,Luonto kaunis taivaan alla,Lintu vielä lehdon suussaLaulelee.Läikkyvänä laine päilyy,Lainehilla pursi häilyy,Kultain viiri pursipuussaNuokkuilee.Lännestä tuulonen viestiä tuo,Riemua virtana rintaani luo,Mutta hetkeks ainoasti—Pian rinta riehuu taas.Karvas huoli! KahleitasKantaa saanko hautaan asti?
Ei!—Rautasi ma annan ruostuttaa,Rauhaa tahdon. Enkö sitä saa?Kalmistoon käyn joka iltaRiemun kerjuun kuollehilta;Mullassakin veljen rintaLämmin on.Kummulle tuon kukkaiskehdon,Haavoist' istuttelen lehdon,Niiden viihtymys—se hintaItkuin on.Lehtohon linnut taas riemuja tuo,Viihdynnän mullekin hetkeksi suo,Viihdynnän, vaan kuinka kauvan?Yö tuo taasen halloja,—Linnun lakkaa laulanta———Ihminen, käy onnes sauvaan!
1868.
NYKYINEN SYDÄMMENl.
Kuin tappelutanner mun rintani on;Sen tunteitten kiista on loppumaton.Min järki paikkaa, sen viha murtaa,Ja kosto myrkkyjä syvään uurtaa,Ja ystävyys, lempi ne murhataanSun rauhasi tähden ainoastaan.
Oi, ennen ma halloissa lepäsinJa kesän riemuista vaan uneksin,Mut toiveista sykähti silloin rinta,Vaikk' härmäinen oli armaan pinta.——Oi hallaas, talvi, ja härmääsiEn kesään ma konsanaan vaihtaisi!
1868.
Voi! sairas järki, kuin voimiaanTaas turhaan se ponnistaapi;Se lukee luonnolle lakiaan,Silt' ilmatkin sääntönsä saapi,Maan radan se tahtoisi muutaltaa,Ja tähdiltä himmentää loiston,Vaan—tähdet loistaa, maa vaeltaa,Ja tappio hintan' on taiston.
Ei aika pysähdy kulussaan,Ei maailman laitos murru,Ja henki, vapaa jo luotunaan,Ei kahleiden alle sorru,Jos voitettu järkikin julmistuu,Ja taiston myrsky taas pauhaa,Niin on tappio sen,—tuo vaan uudistuu;Kera Luojan ei taisto tuo rauhaa.
Hälläpyörä 30/10 1868.
Mä kerran lemmin. Silloin kevään koiEns säteitään loi Pohjan kylmään maahan.Päiv' oli kirkas, linnun äänet soi,Ja valo tänne lintuparvet toi,Ja Suomi lauloi riemutoivojahan.Mä silloin lemmin. Jalkain' juuressaJa siimekseni alla ruusu loisti,Mut ohdake se hymyi toivosta,Sen rinta löi ja toivo murheet poisti.
Me kasvoimme kuin siskot vierekkäin,Ohdakkeen juuri ruusun juurta kiersi;Mä ruusulle soin suojan lehvistään,Se taivaaltain taas poikkeen pilvet siirsi,Ja ruusulle kun impi muiskun toi,Kun nuorukainen katseen iski sille,Iloita ohdakekin karkee voi—Ne soivat muiskun senkin pistimille.
Oi kulta=aika! Avaruuteen enOis vaihtanunna lempein pientä alaa,Vaan särkyvä on tahto ihmisen,Se jumalilta turhaan mieltään salaa;Mun ruusuin ryöstettiin—mä yksin jäin,Vaan vielä kerran nuokkuin ruusun puoleenJa vielä kerran lehvän levittäinJäähyväisillä vaivuin tuskain huoleen.
10/8 1868.
Jo päiv' on vaipunut manalaan,Yö luonnon kattavi verhollaan,Ja tähdet pilvihin hukkuvat,Ja myrskyt pauhaavat.
Ma rauhatonn' olen vuoteella,Ja luonnon kuultelen taistoa,Ja aina nuoli kuin maahan lyö,Minunkin rintani lyö.
Niin vuoroin rintani säpsähtää,Käy vuoroin kylmäks kuin järven jää,Nuol' ampui taas!—Isä maailmain,Oi, suojaa kukkastain!
11/3 68.
Hälläpyörä 13/11 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.
Ma silmieni iskun teroitanJa sydämmesi pohjaan katseen työnnän,Vaan jota enemmän sua tarkastan,Sit' enemmän sun salaisuutes myönnän.
Kyll' ilmankaikkisuutta tutkin maJa puhun maailmalaisjärjen kieltä,Vaan rintas tunnelmihin tunkeaEi orjallas oo lahjaa, voimaa, mieltä.
Väristen kauhusta, ma toivoton,Sit' ongelmaa saan ikäin arvostella:Niin käsittämätönkö lempes on,Vai tunteillainko tahdot voitostella.
1868. Hälläpyörä 2/2 1869.
Salaman ja myrskyn altaKyyhky turvaa tarkastaa:Älä, äiti, uupuvaltaKiellä silloin satamaa.
Älä! Ota kantelesi,Kielet sointoon kaiuta,Oma laps käy polvillesiNukkumaan pois huolista.
Sitten tenhovoimaas käytä,Poista pilvi valoton,Palavin myös muiskuin näytä,Sull' ett' äidin sydän on.
Näin kun vihdoin tyyntä rauhaaUnen henget tarjoovat,Kiellä ettei rinta pauhaa,Kiellä tunteet raivoisat.
Kiellä henget luopumasta,Hetki rauhaa viihdytä,Kiellä ettei satamastaKukkaas huoliin vietetä.
1868.
Edessäs kylvetty on vainio;Mies kalpee katsehia multaan lukee.Hän työns' on tehnyt; orait' aurinkoJo suutelee ja kastehelmiin pukee.Mies onnellinen! tää on juhliaan,Kiitoksen kyynel silmissänsä kiiltää,Mut lyhyt syyspäiv' on, se lumoo vaanJa kipeemmin kuin miekka haavan viiltää.
Minullakin on pieni kylvömaa,Valolle, hallall' altis sekin ain' on.Kun päivä paistaa, sekin loiston saa,Sen päälle halla nostaa huolen painon;Ma siihen kylvin lemmen siementä,Päiv' oli kirkas, maata kastoi muiskut,Vaan lyhyt syyspäiv' on, sen päätteenäOn pakkanen, seurana tuulen tuiskut.
Sun rientos, rinta, pilviin peitetään,Sun korsillasi muiskut jääksi muuttuu,Sun kirkkaat tuntees myrskyyn heitetään,Sä kuihdut pois, sinusta muistot puuttuu.Niin,—unhotus se tapa talven on;Mut kevät taasen talven jälkeen koittaa,Taas kirkkaampi on valo auringon,Ja rinta riemun omakseen taas voittaa.
Hälläpyörä 16/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.
Kuul' aseet kolkosti kolajaa,Kuin vangin kahleiden kalkkeet,Ja rattaat raskaasti raksuttaa,Tult' tuiskii liehtivät palkeet.Mik' on se koneiden kolke se?——Se on »perpetuum mobile».
Näin vastaa mies, hänen silmistäänTul' levoton vastaan entää,Ne etsii jotain—ja etsintäänTaas järkensäi maailmaan lentää.Tää kulku se totuttu tapa on sen,Hän keinoja etsivi »mobilehen».
Vuoskausia hän jo on liehunut näinJa tutkinut viisauden lähteet,Häll' aineiden voimat, lait tuttuja onJa muinaisuudenkin tähteet.Vaan miesi, jo vanhennut toimessaan,Ei päähän oo ehtinyt kuitenkaan.
Eik' koskaan ehdi! niin kauan kun maaSaa vanhalla radallaan olla,Kun tähdet tuikkaa, kuu kumottaa,Kun loisto on auringolla,Niin kauan mieskin näät tutkia saaJa Vipusen virsiä tarkastaa.Mik' on se voima, joka ihmisenVoi sydämmeen maansa lemmen siittää?Se voima, mi kautta vaarojenVoi ihmiselle elon, onnen niittää?
Mik' on se voima, joka kuolossaisIjäisen kruunun sulle antaa tais?Se henki, jok' kaikki ja sinunkinOn astinlaudakseen tuonut,Se maailmanhenki, mi »mobilenkin»On »perpetuumiksi» luonut,Se henki, jok' itsens' on luonut, seOn ainoo »perpetuum mobile».
1868 (?)
Oi, jos oisi mull' linnun siivet,Halki pilvien lentäisin,Tähtitarhojen kultaniidetSuomen korpihin johtaisin.
Jokivarret ja vetten partaat,Laaksot, tunturit honkineen,Lehdot, nurmet ja vuorten kaltaatLoisin kultaan ja kukkaseen.
Sitte laskisin tähtirihmanAallon helmahan helkkymään,Tähtirihman ja sädevihmanLoisin aaltohon välkkymään.
Niin,—kun jättäisin pilven harjat,Tähdet aalloista loisteleis,Tähdet loistais, ja sädesarjatTaivaan talohon mielen veis!
1868(?)
Hälläpyörä 2/4 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.
Mik' on tuo haamu haaveksiva yössä?Kuink' kalmankolkko katsantonsa on!Käs' otsaan käy, siell' ajatus on työssä,Ja silmäst' tuikkii liekki levoton;Se kilpaa tekee ukon nuolten kanssa,Ja myrskyn ääntä rintans' soinnuttaa;Mut taivaalle luo pilvet verhojansa,Sielt' täht' ei tuiki,—mies ei rauhaa saa.
Auk', umpeen silmät käy, ne harhaellenTäht'tarhoja ja Tuonta tapailee,Kirkkaiksi käyvät, synkiks vuorotellen—Mik' on tuo haamu? hän mit' aattelee?Hakeeko onneaan hän kadonnutta?Yön salaisuudetko hän ilmi luo?Vai, Suomellenko mieltäin uraa uutta,Yön henget kanssaan neuvotteluun tuo?
Kah! Kas! Tuoll' liepeit' yön jo päivä puistaa,Koht' urallensa taivaan silmä käy,Jo säilähtäin sen kultaniidet loistaa,Muut' ei kuin valoo taivas=alla näy;Ja linnut laulaa, kanteloiset soivat,Ja haaveksijan muoto verestyy.Toiveetko täytetyt tuon hohteen toivat?Vai päivä? soitto? vai mik' oli syy?
1868(?) Hälläpyörä 16/4 1869.
Kun aamun koiMaan kultiin kaarittaa,Kun kannel soiJa linnut säveltää;
Tuon sovitanOloosi, synnyinmaa,Uus aamuhanNoin sullei sarastaa.
Taas koittaretKun kiertää lounahan,Maan kukkasetKehittäin kuorestaan;
Ma mietin: noinSa pukeut kukkihin,Noin kerran koinLuo päiväks Suomikin.
Mut umpeen kunKäy päivän pyörä tuo,Kun sulkuhunTeränsä kukka luo;
Niin silloin lyöSurusta rintan': oi!Noin synkkä yöMyös kansat kattaa voi.
Hälläpyörä 23/4 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.
Taivahan silmä entääPurppuravuoteelleen,Perhonen lepoon lentääKukkaseen;Pyydä ei muuta:Mett' unimaljasta jois,—Suikkasee suuta,Nukkuu pois.
Taivaalla tähdet kulkeeKuutamo kattaa maan,Patjahan impi sulkeeSuortuviaan;Silm' iskee tulta,Rinta se riehuu ja lyö—Poissa on kulta,Pitkä on yö!
Hälläpyörä 23/4 1869.
Kupehesta vuoren laineitansaLaakson helmaan puro juoksuttaa,Sointuun yhtyy kuusten, honkain kanssa,Taivaan sinett' aalto kangastaa,Muiskun suoden äyrään kukillenEespäin rientää läikkyin, soitellen.
Ilman rantaa kiertäin tähti tuikkaa,Sukkuloistaan kultaa valuttaa,Aamun leiskuu, päivän suuta suikkaa,Kirkkaan illan, yönkin heloittaa,Loistamast' ei lakkaa milloinkaan,Taivaasta ei poikkee konsanaan.
Kirkkaana kuin laakson puro kuljeVirtajuovaas sinäi, synnyinmaa,Maan ja taivaan sulot helmaas sulje,Läiky, tanssi, soita, humaja,Kirkkautta taivaan kangasta,Honkain ääneen kieltäs soinnuta!
Kuni koitontähti sinäi loistaIlloin, aamuin yhtä kirkkaana,Öiset hallat, raskaat usmat poista,Kastehelmiksi ne muutalla,Tummat pilvet tieltäs torju pois,—Kenpä sulta loiston kieltää vois!
Hälläpyörä 7/5 1869.
Tuot' tuimaa tult' en tunne,Mi riehuu rinnassain,Jos käynen vaikka kunne,Se seuraa mua ain'!Se raataa rauhan multa,On murtaa mielenkin,En tunne tuimaa tulta,Mist' tullut lieneekin.
Kun mieli lepoon horjuu,Ja aatos mettä juo,Tuo unen henget torjuu,Ja sijaan tuskan tuo;Kun sitten rinta parkaaUus aamu virvoittaa,Taas häijy luokse karkaaJa riemun karkoittaa.
Jäätyyhän järven pinta,Katoohan kukkain kuu,Käy kylmäks luonnon rinta,Mykistyy linnun suu;Vaan rint' ei jäähdy multa,En rauhaa saane ma:Oi riennä, tyttö kulta,Tää tuskain luovuta!
1869 (?)
Omp' ihailtu, nyt taaskin ihaillaan,Ja kiitost' täynnä rinta huokaa hiljaa,Kun antihelmat aukee taivaan, maan,Ja pellot pöllyy runsast' elon viljaa,Kun meillekin, joit' äsken uhkas yö,Taas aamuruskon ensi hetki lyö.
On kirkas taasen luonto, kirkas maa,Ja kirkkaana taas päivä taivaall' loistaa,Taas tyyntä rauhaa rinta raukka saa,Ja riemu hetkeks mustat murheet poistaa—Mut hetkeks vaan,—taas alkaa raskas työ,—Koht' uhkailla taas saattaa synkkä yö.
Ei tiedetä, kosk' kylmää päivä tuo,Koht' turmella voi kalliin viljan halla,Koht' uhkaa vihamieskin, surman tuoJa kansan lyö kuin hongan kankahalla;Vert' itkee sydän, tuskahuudot soi:Näin, ystävät, se riemu mennä voi.
Vaan tiedetäänpä, ett' on ponneton,Tuo Luoja, jonka käess' on kansain ohjat,Ja tiedetäänp', ett' tieto ääritt' on,Ett' ijäks tutkimatta jää sen pohjat,Vaan tiedetäänpä myös, ett' tieto tääSe päivä päivält' yhä selviää.
Se selviää, kuin myrskyn laattuaTuoll' ylähällä selvii tähden valo,Se loistaa, lämmittää, kuin taivaaltaMaan kukkaa lämmittää syänpäivän palo;Ja senpä vuoks juur' meille työksi jääViel' enemmän tät' tietoo selvittää.
Mut ihmisvoimat murtuu, hukkuu pois,Ei kestä nuoruus, vanhuus, järkevyyskään,Ois tyhjät työt, jos emme tietää voisNiit' armon valoss' arvostella tyyskään;Ja sepä valo nytkin, Herra, suo,Kun kumarrumme istuimesi luo.
1868 t. 1869.
AUGUST AHLQVISTILLE, YRJÖ KOSKISELLE ja JOH. GABRIEL GEITLINILLE.
Hämäläisosakunnan vuosijuhlassa 1/10 1869.
Tuoll' ulkona on syksy. Tuimat tuuletVie lehdet puista, kukat maaksi lyö.Henk' kylmä käy, ja pikemmin kuin luuletOn lumen alla kesän kaunis työ.Mut tähdet tuolla loistain kaiken yötäTuo mieleen, ett' on pysyvääkin työtä,Ja mieli pyrkii kauko=ilmoihin.Se kulkuansa käyden ijät' uutta,Nyt muistuttaa, ett' iankaikkisuuttaOn säilymässä ihmistöissäkin.
On meilläkin jo aikaa käyty työksi—Ens aluskivi ammoin laskettiin.Vaan suo se petti, kivi kuljuun syöksi,Ja yritetty työ se jäikin niin,Mut uudet polvet uuteen työhön ryhtyy,Eik' aikaakaan, kun hornan vallat vyhtyy,Ja perustus on vankka, valmis nyt;Sen nojaan nousee muuri, pylvässarjaKohoopi pilvihin, ja temppel'harjaJo patsaan tukeille on liittynyt.
Tuo helposti ei käynyt. Usein hukkuiTyöt miehen parhaimmankin syvyyteen,Men' usein taappäin työ ja moni nukkuiJo kesken tointaan uneen ikuiseen.Mut vaikka tuskin kenkään päähän jaksaa,Niin työ se sentään hikihelmen maksaa,Se kansan työt' on, työtä pysyvää!Ja vaikka syvyys monet mietteet nieli,Jäi heelmä niistä sentään, kansan mieliNiist' temppelin sai kerran pystyttää.
Se valmis onkin. Vielä silitystäSen patsaat, katot, muurit kaipaavat:Viel' oppi selv' ei ole, kiel' ei kystä,Ja kansan vaiheet valoo vaativat,Mut tekohon kun mestarit on saatu,Kun tointen ohjissa on nero taattu,Ei valmist' oottaa kauan kestäkään,Ja niillepä, joill' on tät' työläst' työtä,Suon, ett' ois onni heillä aina myötä.Ma muistokseen juon pohjaan maljan tään!
U. Suometar 1869, n:o 79; Hämäläinen 1869, n:o 40.
Voi kuinka tääll' on ihanaa!Voi kuinka linnut pauhaa!Ei huolta ole, kuolemaa,Tääll' elo tyynt' on rauhaa;Niin tääll' on koti armahin,Tääll' äiti, täällä kultakin.
Näin poika miettii. ArmahatNyt tunteet rinnan täyttää,Ne helkkyvät, ne pauhaavat,Kuin soinnult' elo näyttää.Mut tuskin aikaa vierryt on,Ne raukee hajasointohon.
Syys tulee, kukat maaksi lyö,Ja linnun äänet raukee,Talv' ehtii, syksyn jätteet syö,Ja tuonen ovet aukee,Heilt' tuskin muisto säilöön jää,Ett' oli kulta=aikaa tää.
Ja voitost' telme kiihon saa,Se myrskyt irti kiskoo;Ja laineit' tuuli kuohuttaa,Ja venhett' aallot viskoo.Ja elämä se riehuu näinJa rientää yhä eteenpäin.
Sit' asettamaan riitä ei,Ei miel', ei miehen järki;Se monet mietteet kuohuuns' veiSe monet järjet särki;Mut purjeit' taidoin käytä vaan,Niin tyyneen pääset satamaan.
Ja siell' on taasen ihanaa,Ja siellä linnut pauhaa.Ei huolta ole, kuolemaa,Siell' elo tyynt' on rauhaa,Niin siell' on koti armahin,Siell' äiti, siellä kultakin.
Hälläpyörä 22/10 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.
On vainon hirmupäivä päästy päähän,Yö vaippans' sovitti ja rauhan toi.Veriset liekit, haihtuin myrskysäähän,Viel' ilmi hohteen taivahalle loi.Mut taivaan alla riutuu tuskissansa,Veriinsä nääntyy mainehikas kansa,Ja kansan muistot liekki tasoittaa;Syö liekki Karthagon, mut murhamiesiIloiten takoo kahletta, ja liesiKuin hornan kita tultaan leiskottaa.
Vaan keskellä tuot' ivan näyttölavaaOn aatteissansa mies. Mit' aikoo hän?Hän on kuin nukkunut,—jo silmäns' avaaJa katsoo, tähtää—mitä näkee hän?Käy kurttuun otsa, huulet murtoon vääntyy,Vert' itkee sydän, silmä maahan kääntyyJa rintaa vasten päänsä kallistuu;Hän äsken iskun taivahalle heitti,Mut mustat pilvet ennustähdet peitti,Nyt lausumahan aukee miehen suu:
»Mä nähnyt olen kukan kuihtuvaisen,Kuink' alle myrskyn painuu palmupuu;Oon nähnyt kalman murhaa, nähnyt naisen,Kuin kultaansa hän surren lakastuu;Olenpa nähnyt kuinka Rooman kansaOn hautaan vienyt miehet parhaimpansa,Ja haudoilla vuoskaudet itkenyt;Vaan nähnyt konsanaan en surmaa mointa:Kuink' kansa, kansain kuulu, ilman tointaJää, hukkuu pois, näen ensi kerran nyt.»
»Täss' seison haudall' luonnon suurimmalla:Maaks sorretun Karthagon eessäin nään.Tuoll' ilohuudot kaikuu taivas=alla,Ne mieltä viiltää, kun nään sorron tään.Vaan kunnias sen vaatii, Rooma, sinäTuon tehtäväksi määräsit, ja minäMies roomalainen olen.—Huoli pois!Ei kuollut Curtius, kun maahan syöksi,Ei Mucius, kuin murhan otti työksi.Tät' enkö työtä minä kestää vois!»
»Vaan täytymyst' ei minun kieltää sovi,Ja se, se Karthagonkin hautaan vei;Niin säätää jumalat, ja tuonen oviSe vielä kerran aukee Roomallei.Niin, Rooma, kerran vahvat muuris murtuu,Maan tasalle sun kuulu kansas sortuu,Sep' Iliaan on kohtaloa vaan!Mut käyköön niinkin, tulkoon kuolo vainen,Kun kansassa vaan henk' on roomalainen,Meit' alentamaan voimaa tarvitaan.»
Hälläpyörä 22/10 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.
Tuhannet kultakorut kaiMuut joululahjaksensa sai,Minä sain yhden lahjan vaan,Mut sit' en vaihtais kultaankaan.
Ja kultaa on se kuitenkinJa kulta on sen nimikin,Mut se vaan sitä kultaa on,Mi valuu säteist' auringon.
Kun väliin ilmaretkilläänKoi kohtaa hämärikkiään,Se lemmest' ihastuksissaanSuo kultavihman maailmaan.
Ja nuoret ahot kulloittuu,Heloittaa kuuroittunut puu,Ja kun sit' ihmisrinta juo,Niin palamahan syttyy tuo.
Semmoisen liekin autuainMinäkin sydämmeeni sain,Ja sydän kylmä ennen, nytOn liekkimähän syttynyt.
1869 (?)
Oi jos oisi, niinkuin muilla, mulla oma kulta,Vilisten kuin virran juoksu luistais aika multa.
Mieli ois kuin päivänpaiste, aatos huolta vailla,Korkealle liiteleisi ilman kotkan lailla.
Soitellen ma kulkisin ja laulain päivätöillä,Kullan kuva mielessäni nukahtaisin öillä.
Metsät tieltä siirtyis pois ja rymähtäisi kuusi,Kunhan kankaan kainalossa pirtti nousis uusi.
Sinne kullan saattaisin ma kurkihirren alle,Liedestä kun ensi sauhu nousis taivahalle.
Ja kun sieltä oman kullan kirkkohon ma veisin,Kadehtien lintusetkin meitä katseleisi.
Nurmen heinä helkkyisi ja kukat kumartaisi,Kumartaisi kukkaset ja tuomet tuoksahtaisi.
Oi jos oisi, niinkuin muilla, mulla oma kulta,Vilisten kuin virran juoksu luistais aika multa.
1869 (?) Kaikuja Hämeestä 1878.
Terve, lintuni, terve!Tahdotko kieltäsi koittaa?Kilvan nyt laulumme soikoonNähdäppä saa ken voittaa!—Paljo en taida ma koito,Noudatan luontoni mieltä,Laulan rintani tunteet,Laulan kultani kieltä.
1869 (?)
Katsos, kultani, kuinka kotka koittaa voimiansa:Etkös tahtois kilvoitella taivaan linnun kanssa?
Ilmain kautta ja tuulten poikki ja kautta tuon mustan pilvenKiidättää se riemulauluin luokse taivaan kilven.
Ja taivaan kilvelle kirjoitettu on kauniita tähtilöitä;On sadottain noita tähtiä, kuin nurmella kukkasvöitä.
Mut kilpi tuo, se on kultani mun, ja tähdet on silmäis tulta,Ja minä se kotk' olen ilmassa,—noin muiskun ma ryöstän sulta!
1869 (?)
Tahdotko, neitonen, kanssani tulla?Tahdotko luomisen henkiä kuulla?Tahdotko poimia kukkia maan?Tahdotko nähdä taivahan palon,Tähtitarhat ja kuuttaren valon?Tahdotko vaan!
Tahdotko riemuja kanssani jakaa?Tahdotko surra, kun riemujen takaaKohtavi silmää huolinen tie?Tahdotko kanssani kärsiä, kuolla?Tahdotko luulla ett' Tuonessa tuollaAutuus lie?
Tahdotko luulla ett' Tuonelan tielläLempemme kuolematonna on vielä,
Viel' että sielläkin muiskuja jaat?Tahdotko riemuita kanssani, kulta?Kirvoita helmas, riennä jo!—multaSuutelon saat!
1870 (?)
Ol' eloni outo kantaa,Pois rauha ol' itsestäin;Näin silmäten taivaan rantaaSiell' auringon laskevan näin.
Ja kulta= ja purppuraverhotSen katteheks kierrettiin,Ja pilvet, kuin kukkahan perhot,Sen vaipuivat siimeksiin.
Elon mailta se näkö mun sulki,Ma hukuin sen purppuraan,Ja taivaalla tähdet kulki,Ja kuutamo kattoi maan,
Ja kahlehens' irroittaissaKuin kotka lens aatteeni mun,Ma lepäsin kukkien maissa,Luon' istuimen kirkastetun.
Löin painia enkelin kanssa,Elon immeltä suutelon sainNous aurinko loistossansa,Mä heräsin taivaastain.
Mä heräsin maallen tälle,Maryn helmaani suljin taas,Soin enkelin muiskun hälle,Ja—taas olin unien maass'.
1870 (?)
Kuuletko Herran voiman, hattarat näätkö kuin halkes?Näätkö kuin ukkosen nuol' leimuten pilvistä lens?Huomaatko rintani nousun, huomaatko silmäni iskun,Kuuletko kahlehen kalskeen?—haa, onko unta se vaan?Onko se unta? Ei, ei—se on luonnon ja Jumalan kieltä,Rintani kieltä se on, kieltä on vapauden.Sen mulle neuvoi koskien kuohut ja harmajat hongat,Neuvoi kukkaset maan, neuvoi taivahan kuu.
Ilt' oli tyyni, ja taivahat loisti; ma haudoilla kuljin,Huolteni kyllyyden tahdoin huoata pois,Huoata ilmahan hengen niin paksun, ett' helvetti täyttyis,Hengen, mi saatanankin rauhan rikkoa vois.Taivahat säikkyi jo.—Näin silloin kukkasen maassa,Hurmehest' isien näin kukkasen puhkeavan,
Verta sen lehdistä hohti, verta sen suonissa kiehui,Verta sen huulilta join,—ens oli muiskuni tuo!Ensikerran nyt lemmin ma, helmaani maailmat suljin,Honkia syleilin, tähtiä rukoilin; mutVert' oli suutelu orjan, vert' oli halaus orjan,Vert' oli rukous orjan—verta ja hurmetta vaan!
Kuuletko rintani kuohun, kuules kuin ukkonen pauhaa!Kuules kuin taivahat soi—haa onko unta se vaan?Untako kallihin ihmistunne, jumalain kieli,Untako sen vuoks vaan, tää ett' on orjien maa!Vannotan pilviä, tähtiä, vannotan kukkasta maassa,Vannotan kosket ja hongat—kaikk', kaikki kostoa soi!Katkea kahle! Voimasko suurempi henkeni voimaa?Ruostu jo rauta! hohoi säilänä säihky nyt!Kiidä pilvistä maahan, nuoli! Ukkonen jyskää!Hattarat haljetkaa! vaaru, vapise maa!Nouskaa, untelot! Tää, tää on orjien kunniapäivä,Vapautt' ääneni soi!—vapaus, vapaus, oi!
Hälläpyörä keväällä 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.
k. 5/4 1870.
Tuoll' ulkona on kirkas, lämmin nyt,Yön kahleet juotteistaan on hellinnyt,Luonnolta kolkko ruumispeitto raukee.Kaikk' uuden elon, uuden kiihkon saa,Hengelle uudet rientoalat aukee:Tää tietää juhlaa, rauhaa ennustaa.
Ken arvas sortaa nämät luonnon lait!Ken rikkoa tään rauhaisuuden!… Vait!…Tuolt' tunnen äänen särkyneen: on aivan,Kuin luonnon rinta halkeis kahtiaJa juopahansa peittäis maan ja taivaan…Taas tyynt' on, tyyntä niinkuin haudassa.
Rikos on tehty! NopeudessaanSen vertainen ei ihmis=aatoskaan.On kuin se olis syvää salaisuutta:Sen rinnalla on laki voimaton,Sen työt ne ovat ijankaikkisuutta,Ja itse rikos täytymystä on.
Olemme haudan partahilla. Tän,Tän pohjukass' on kätkö ystävän.Se katetaan—hän ijäks pois on meiltä.Viimeiset pirstat haudan omiks jää.Hän ijäks, ijäks pois on elon teiltä,Ja ehkä muistonsakin häviää.
Ei, ystävä! niin ei se käydä saa,Niin ei se käydä voi, sit' epuuttaaSe sama sääntö, mi sun käski kuolla.Sua muistimme, kun kärsit täällä, nytSua muistamme, kun taivaissa oot tuolla.Näet rintamme on ijäks liittynyt.
Hälläpyörä keväällä 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.
Kuin lausuit, kullankeittäjä? Siis sultaKadonneen onnens' ihmissuku saa?Kohennat hiilusta, enennät tultaJa ahjoon lietsot ilmaa kuohuvaa,Ja taivaankaaren=karvaisena kultaEdessäs taian lailla kimaltaa;Viel' yksi hetki, valmiina on taika,Ja maailmalle koittaa kulta=aika.
Ja »kultaa» kaikuu pitkin taivaan rantaa,Ja »kultaa» vastaa syvyydestä maan:Kuningas valtikkansa etees kantaa,Kun saa tuot' elon voimaa rahdun vaan,Ylimys maineens', impi kultans' antaa,Kaikk', kaikki lumoo taikas loistollaan,Ja kunniallaan vaivainen sen ostaa,Jok' asemille Luojan hänet nostaa.
Ja mailm' on autettuna, niinkö luulet?Ja rauha, onni palaa sydämmeen!Mut lastaan äidin kiroovan kun kuulet,Kun rakkauden kuulet kadonneen,Kun immen pettyneen näet kalpeet huulet,Kun uskon, toivon kuulet rauenneen,Kun miehen pettävän näet synnyinmaansa,Uskotko taikojas, uskotko vaan sa!——————Ja polta poroks kaikki, polta tyyskinImeinen himoineen, sen itsekkyyskin!——————Ja tyhjyys ääretön on sydämmissä,Ja tyhjyys maassa, tyhjyys taivahissa.
1870=luvun alkuvuosilta.
Kukkasissa lepää poika,Kaunis niinkuin kukkanen,Päivän koi ja metsän linnutSuosii häntä vuoroten.
Unelmia toiset laulaa,Toiset häntä suutelee.Tyttö kaukaa katsoo tuota,Katsoo, katsoo—kalvenee.
Lakkauttais linnun laulun,Kukat maasta tempais pois,Estäis päivän paistamasta,Peittäis taivahat, jos vois.
Miksi tuota rangaistusta?Noinhan tuim' ei talven sää!Tyttö miettii: silloin vastaVoin hänt' ehkä miellyttää.
Silloin päivän koittarenaSuudella hänt' aina saan,Laulaa laulun, helmassaniTuuvittaa hänt' unelmaan.
Hälläpyörä kevätluk. 1871 (»Vanhoista piiloista»);Kaikuja Hämeestä 1872.
Ihanne.
Mull' lapsest' aikain oli ihantein,Ja onnellinen olinkin sen kanssa;Mä kukkaskiehkuroita sille teinJa palkinnoks sain aina makeitansa.
Ja makeita ne makeet olikin,Ne oli mitä kastehelmet maalle,Ne oli niinkuin kyynel enkelin,Kun lempeään hän lausuu Jumalalle.
Kun laski päivä ja kun koitti koi,Me ihailimme taivaan purppuroita,Ja tähdet taivaalla kun loisti,—voi,Kuin kauniisti me selitimme noita!
Niin, taivaat, kukat, suutelot, ne vaanoi' aino'ina lempimaina meille,Maan murheista ei tietty milloinkaan,Ja pitk' oi' askel vielä tuonen teille.
Mut kuinka kävi!—Aatos siivet sai,Ma käydä tahdoin itse taivaan koissa;Mut ystävä sai tuosta kaimon kai,Ja siitä saakk' on ihanteeni poissa.
Se haihtui, niinkuin sumu haihtuu poisJa niinkuin meren häviääpi vahto—Mut jospa vielä herättää sen vois!—En, en, ma sitä herättää en tahdo.
1870 (?) Hälläpyörä kevätluk. 1871 (»Vanhoista piiloista»).
Emma.
Mitä näen, taasen taipuuMieli minne muinoinkin,Taasen näen, kuin päivä vaipuuHämärikin helmoihin;Taasen näen, kuin koitar tuoSuuteloita maalle suo.
Purppurainen puku nytkinPeittää taivahan ja maan—Liekö vainen herännytkinIhanteeni taineestaan?Ei, ei, aika ihanteenMennyt pois on polvekseen.
Mutta sentään katselen maRiemumielin koita koin.Miksi? selitä se Emma,Miksi sitä ihanoin?Sinä sen voit selvittää:Olet itse koitar tää.
Näkyä oi suloisintaArmaist' armahinta, oi!Kun sun näen, oitis rintaNiinkuin Memnon=patsas soi.Sydämmeni riepaleetSinä sointuisiksi teet.
Autu'utta rinta kaikaa,Aatos kotkan siivet saa,Miel' ei katso paikkaa, aikaa,Pois se lentää tähtein taa:Jumalien vertainenOmpi hetkeks ihminen!
1870 (?)
Mun sydämmeni riepaleissa roikkuu,Sen ympäri, kuin haaskan, korpit koikkuu,Ken siitä palan repii, ken vie toisen,Ja minä itse, min' en mitään voi sen.
Palasen, parhaan palan sen vei isä,Kun manaan läksi,—toisen äidin nisä,Vaan tuonpa sentään rakkaudesta soisin,Kun loput murut säilyttää vaan voisin.
Mut korpit nuo, ne etsii makupalaa.Ne ystävien lailla mua halaaJa halatessaan rintaan kyntens' iskeeJa minust' irti kynsin palan kiskoo.
Tuo mieltä karvastelee, viiltää, kaivaa,Mut sentään kärsin minä tuotai vaivaa:Mut yksi siru jäljellä on vieläJa sit' en anna enää korppein niellä.
Sen vallassani pidän, sit' ei tuhraaEi saastaisuus ei himot—senpä uhraanMe rakkauden alttarille—sen maSinulle ikimuistoks uhraan, Emma!
Mut—juuri kun ma alttarille taivunJa tulen ääreen rukouksiin vaivun,Pimentyy taivas, korpit päivän peittää,Ja tuokin pala täytyy heille heittää.
1870 (?)
Jos sua päivän silmä häikää,Kätes mättää eteen vaan,Sormien lävitse katsoinKaikki vaihtuu purppuraan.
Sydäntäs jos toukka kalvaa,Jos sua tuntos ahdistaa,Sormien lävitse katso,Ne sun kullaks kuvastaa.
Äitiäs jos konna pilkkaa,Lapses, veljes orjiks myö,Sormien lävitse katso,Niin on työnsä veljen työ.
Ja jos äitis veriin sortuu,Mitä siitä huoataan,Sormien lävitse katso,Kaikki vaihtuu purppuraan.
Sulje silmäs, sulje tuntos,Nauti itsees, juo ja syö,Vaan kun vihdoin silmäs avaat,Saattaa olla synkkä yö.
1870.
Tuoll' ulkon on härmää ja lunta,Ne peittävät pellot ja haat,Jo ilmojen laulukuntaOn jättänyt meidän maat;Ei tunnu tuttua kieltä,Ei riemun aihetta näy,Vaan myrsky se huokuu sieltäJa talvinen tuisku käy.
Mut useinkin talvissäälläOn rintani heltynyt,Ma tunsin hongan, sen päälläOn härmää ja hyydettä nyt,Ja hyytehen alla on pinta,Mi neulasta täynnä on,Mut neulasten alla on rinta,Ja rinta on saasteeton.
Ja tätä honkaa ma lemmin,Ja lemmin sit' ainiaan,Jos pistää se, tulisemminSen rintaani painan vaan.Ma tiedän: kun talvi haihtuu,Ja lintuset palajaa,Sen neulaset kukkiin vaihtuu,Valovaattehen honka saa.
Lasi käteen nyt! Yli harjanJo kuohuvi vaahto sen,Lasi käteen nyt! Mehu marjanTuo muistoja mielehen,Ja sieltä me lahjaksi tuomme,Mitä mieli on löytänyt,Näin täydestä rinnasta juommeIkämiehen muistoa nyt.
Hälläpyörä kevätluk. 1871.
Tass' äidin, rakkaan äidin haudall' istun,Ja mietin kuink' oi' ennen, kuink' on nyt:Lapsuuden ajoist asti, siks kun kistunMaan poveen toin,—kaikk' olen miettinyt.Niin silloin, lasna ollessani, silloin0l' taivas kirkas päivin, kirkas illoin,—Nyt on se paksuun pilveen peittynyt.
Jos kokoat kaikk' ihmisyyden vaivat,Jylhemmäks niist' ei taivas tulla vois;Jos kuopan maan sisimpään soppeen kaivat,Valoa sielläkin nimeksi ois;Vaan tääll' ei koita päivä pilvein takaa;Ken hajoittaa ne vois, hän maassa makaa,Pois äiti on, ja—rakkaus on pois.
Se lohduttaa, kun tiettynä on maillaJoku, ken haavat sitoo, hellä on,Vaan ilman hänt' on sydän puoltaan vailla,Se itkee verta ja on rauhaton.Vie linnunpojilt' emä, kaste maalta,Kedolta kukat, tähdet taivahaltaNe ota pois, niin näät mun kohtalon'!
Ma muinoin mietin: mitä vaaraa pelkään,Vahv' olen kylliks sitä torjumaan.—Nyt olen syösty myrsky=ilman selkään,Vaan heikko niit' on henki voittamaan,Se, joka voimakkaana Luojaa herjää,Nyt maata suutelee ja rauhaa kerjää,Ja tyytyis pieneen riemun pisaraan.
Vaan kas! Kautt' taivaan valon säde kiilsi,Oliko se tuon riemun kangastus?Ei,—ukon nuoli vaan, jok' ilmaa viilsiJa jota seuraa kammo, kauhistus.Tult' yhä vaan,—se leimumast' ei lakkaa,Jo ilmat halkee, pilvet yhteen hakkaa,Ja maahan iskee taivaan rangaistus.
Vereni hyytyy.—Kukan korreltansaNään taittuvan,—vaan minä ehjäks jään.Ja nyt, kun lasna ennen äidin kanssa,Käyn polvilleni Luojaa kiittämään.Jot' ilkeämmin rajuilma pauhaa,Sen pikemmin taas saadaan poutaa, rauhaa,Min' uskon sen—ja luotan elämään.
Hälläpyörä 17/3 1872; Kaikuja Hämeestä 1872.
Kuin luonto, joka, taimellansa vasta,Odottaa valoa, mut taivahastaSaa raetta ja kylmää tuulta vaan,Niin on myös täällä näyttötaiteen laita,Ei usein päivä sitä vaippaa taita,Jok' eroittaapi taivahan ja maan.
Mut joskus sentään rakoileepi ilma,Ja pilvistä heloittaa taivaan silmä,Ja lintu laulaa, kukka loiston saa,Taas kyllä pilvi päivän eteen luistaa,Mut ihmiset sen hetken kauan muistaa,Se harmaapäinä heitä riemuittaa.
Näist' ilman valokkaista kohdist' yksiOn Lea puhdas, sen kanss' ystävyksinKäy Margareta, kirkas toiveissaan.Sulle, ken päivän päält' on verhon luonut,Ken taivaan lapset nähtäviks on tuonut,Sinulle kunniata lausutaan.
Se peittyy taivas taas. Mut toivokaamme,Ens sumun jälkeen kirkkaan päivän saamme,Ja silloin laulaa linnut äänehen,Ja sinä, joka pois nyt kuljet täältä,Kun pilven poikkeevan näät päivän päältä,Palaja silloin, terve Suomehen!
1872 (?)
1/10 1872.
Yks voima sydämmehen kätketty on,Se voima on puhdas ja pyhä,Se tuttuko on vai tuntematon,Niin valtaa se mieliä yhä,Salamoina se tuntehet saa palamaan,Se taivaast' on kotoisin kerrotaan,Ja isänmaa on sen nimi.
Se tunnussana se SuomenmaanVei urohot kuolon teille,Vei nälkää, vaaroja voittamaan,Vei valoa voittamaan meille;Ja rauhan töissä se ollut onSe toivon tähti sammumaton,Joka tien vapautehen viittaa.
Niin aina olkohon Suomenmaass'!Ain' uljuutt', uskollisuutta!Kun vaara uhkaa, ne luokohot taasVapautta ja valoa uutta!Tää maa se ei koskaan sortua saa.Eläköön tämä muistojen, toivojen maa,Eläköön, kauan eläköön Suomi!
Täss' istun nyt ja itken, kun päivä umpeen käy,Ja itken taas, kun alkaa päivä uusi;Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy,Täss' yksin olen niinkuin kasken kuusi;Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa,Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa,On kaikki, kaikki muistot hangen alla.
Oi, jos kuin järvi laaja mun kyynelvirtaan ois,Ja itkullein jos kosken kuohun saisin:Yöt päivät itkein itkisin ma talven tuiskut poisJa hangen alta kukat nostattaisin,Ja niitä suuteleisin ja niitä kaitsisin,Ja sydämmeni verta ma niille vihmoisin,Näin osan hengestäni niille suoden.
Ja kukkain kirkkautta nyt aallot heijastais,Ja leikiten ne rantaa kohden liekkuis,Ja piilostansa kirkasna päivä pilkoittais,Ja puitten oksill' linnut laulain kiekkuis,Mut itse heiluin latvassa korke'imman puunMa silmäniskun loisin tuonne seutuun kaivattuunJa visertäisin kultaistani tänne.
Mut voi, voi! Aatos väsyy ja houraillen se käy,Ja tuulentuvat haihtuu talvisäässä;Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy,On lumi maassa, järven aallot jäässä,Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa,Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa,On kaikki, kaikki muistot hangen alla.
Hälläpyörä 30/9 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.
Toivo, pelko rinnassansaNeito arpaa langettaa:Vuohensilmää jaloistansaHyppysillään tavoittaa.Rinta hyppii,Neito nyppiiLehväsiä kukastaan.
Arvan kanssa mieli kulkeePilvihin ja manahan:Joka lehvä itseens' sulkeeElämän ja kuoleman.Lehvän viskoo,Lehvän kiskooNeito kukast' yhtenään.
Aatos lentää niinkuin nuoli,Rintaa polttaa, viluttaa,Kukasta jo toinen puoliPirstojansa paljastaa.Neito, neito!Arvan heittoPäivän tuo tai synkän yön.
Hetkeks rinta tuskans' heittää,Miel' on niinkuin aamukoi!Mutta lemmen taivaan peittääTuokiossa myrsky voi.Neito rukka!Taasen kukkaYhden kyljen paljaaks sai.
Elon enään kuolemastaHivuskarva eroittaa,Manala ja taivas vastaVoitostansa kilvan saa;Yksi lehtiTaas jo ehtiKukast' irroittua pois!
Lehväsen näin toisen peräänNeito nyppii kukastaan,Yks on lehti jäljell' enään…Totta…! Kultaniko saan?…Taivas aukee,Pelko raukee,Rinnan täyttää toivo vaan!
Hälläpyörä 30/9 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.
Vv. 1873-1908.
4/1 1873.
Vaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan,Sieltä sä löydät, mitä etsit täältä,Rientosi palkan: sovitusta, rauhaaSaavutat viimein.
Nukkuos rauhaan; ympärilläs huokaaHuoliva luonto, surren laulajaansa,Hautasi partaall', itkein Suomen kansa,Muistoas siunaa.
Multa sun peittää, lumi hautas kattaa,Vaan älytyösi maailmassa loistaa,Tuntosi hellä, jalo rakkautesSuomessa säilyy.
Vaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan,Sieltä sa löydät, mitä etsit täällä,Rientosi palkan: sovitusta, rauhaaSaavutat viimein.
Pääskynen 1872; Kaikuja Hämeestä 1874.
k. 30/11 1873.
Lausuttu Hämäläisosakunnan vuosijuhlassa 1/10 1874.
Vihanta kumpu maasta kohouupi,Sen yllä sinitaivas kaareuupi;Siell' ystävä on kallis kummun alla,Sen sielu tähtenä on taivahalla.
Se oli taivahista hieno tuokse,Se lähtikin vaan heimojensa luokse;Ei jälkiä siit' ole paljon mailla,Se välkähti vain virvantulen lailla.
Mut olihan se kullankirkas tuli:Kun sydämmiin se koski, jäät ne suli,Ja kaikki hyvät henget liittoon yhtyi,Ja kaikki jalot tunteet liekiks syttyi.
Ne tunteet palaa vielä, palaa yhä,Niin kauan kuin meill' ystävyys on pyhä,Niin kauan kuin on meillä synnyinmaata.Se tulen tuike sammua ei saata.
Kaikuja Hämeestä 1874.
Kun kesä=aik' oli kaunihin,Ol' ystäviä myös mullakin;Ne käskemättäkin tulla taisi,Nyt, vaikka käskis, ei niitä saisi.
Ne oli pienoiset, siivekkäätJa mustatakkiset, siropäät.Ne tuli tänne, kun lumi suli,Ja katosivat, kun syksy tuli.
Ja heistä talveksi yksi vaanJäi tänne luokseni asumaan.Se ympärilläni hyristeliJa hyppi, nyppi, ja pää se eli.
Kun päivän koitossa havahdun,Niin siltä saan heti suutelun;Kun vuotehelle ma painoin pääni,Niin myöskin ystävän taukos ääni.
Kun päivä lämmitti ikkunaan,Se pyöri eessäni iloissaan;Kun kylm' ol' ulkona, huoneessaki,Minulta lämmitystään se haki.
Me yhten' elimme aina näin,Kuin pojat pesässä vierekkäin;Sen ilovirsiin ma usein suutuin,Mut kun se vait oli, jotain puutuin.
Näin tuli talvi, ja heleänMa palaamaan panin kynttilän:Voi sitä loistoa, ihanuutta!Se ystävälleni oli uutta.
Hän sitä katseli oudoksuin,Ma häntä katselin hymysuin,Hän valon ympäri hyrähteliJa hyppi, nyppi, ja pää se eli.
Ja valo loisti niin lempeään,Ja outo tunto käy ystävään;Sen luo hän hehkuvan halun saapiJa valon helmahan katoaapi.
Mut koti ompi niin kolkko nyt,Kuin emo täält' olis lähtenyt;Voi, että valokin viedä voisiMult' ystävän, sit' en luullut oisi!
Kaikuja Hämeestä 1874.
Niin synkän huolellisna oli taivas:Maan kurjuusko vai mikä sitä vaivas?Se kyyneleitä maahan vuodattaapi,Niist' alkuns' lähde maantien vieress' saapi.
Se syntyi surun hetkenä se lähde,Se surun lapsi olikin sen tähden;Se hetken kyllä kuvasteli taivaan,Vaan sitten samertui sen kalvo aivan.
Sen helman limaska ja ruoho peitti,Ja ihmiset sen hylkyläiseks heitti,Sen ystävinä—olihan myös noita—On sisiliskoja ja sammakoita.
Sen luo ma usein kävin terveisille,Näet olen vähän sukua ma sille:Minäkin taivaast' olen alkuani,Vaikk' olen vieraantunut kodistani.
Sydänkin mulla kuvasteli taivaan,Vaan sitten samertui sen kalvo aivan;—Ma lähteen luona istuin, päivät elinJa lohdun puutteess' itse lohduttelin.
Näin kerran taas sen viereen painoin pääni,Ja tuijottelin kurjaa ystävääni;Min' olin synkkä, synkkä lähde kanssa,Ja taivas oli murhevaatteissansa.
Mut äkkiäpä tuuli pilvet poisti;Tuhansin tähdet taivahalla loisti;Mut lähteen silmist' oli törkyt poissa,Ja kirkas tähtönen nyt loisti noissa.
Kaikuja Hämeestä 1874.
Heloittain taivahallaKimaltaa tähtivyö;Niin kirkkaasti ne loistaa,Kun maass' on musta yö.
Mut toinen tähtisarjaAll' ilmanrannan on,Se tumman kuusimetsänKätkeytyy varjohon.
Asuntoj' autuaittenOn tähdet taivasten,Mut tähdet taivaan allaKotoja rakkauden.
Kun rakkaus maassa syntyy,Sanotaan, putoo näinAutuuden maasta tähtiMajahan lempiväin.
Mut tähteä kas tuolla:On sarjan kirkkain tuo.No, hepo, juokse, lennäMun armaiseni luo!
Ma helmahansa tahdonMurheeni vajottaaJa hetkeks saada rauhaaJa hetken rakastaa.
Ja sielun sielun kanssaSulattaa yhtehenJa lemmen siivill' lentääKotihin autuuden.
Kaikuja Hämeestä 1874.
Nukkumaan sua tuuditan,Niinkuin vanhempi lastahan.Nuku turvissa enkelein,Nuku, mun sydämmein!
Puhdas lumi jo peittää maan,Luonto vaipuvi nukkumaan,Huurrevaippahan pukeutuuKoivu ja pihlajapuu.
Tilhikin, siiven alla pää,Pihlajassa jo levähtää,Huoli ei hyörinästä maan,Rauhassa nukkuu vaan.
Nuku sinäkin, sydämmen',Niinkuin tilhinen oksallen,Niinkuin pihlaja uinahtaa,Kuin lumen alla maa.
Rukoilen minä taivastaSäälimään sua vaivaista,Lunta päällesi vihmomaan,Lunta puhdasta vaan.
Suomen Kuvalehti 15/2 1875; Kaikuja Hämeestä 1878.
Ma taivahalle katselenJa katselen sua, tähtönen,Ja pienoinen vaikk' olet vainen,Ain' olet minust' ihanainen.
Kun kirkkaan välkkynäsi nään,Niin rintan' alkaa sykkimään,Ja tunne oudonlainen minuunKäy aina kun ma katson sinuun.
Se rakkaus on, sanotaan,Mi silmistäs luo loistoaan,Ja rakkauden tuli pyhä,Se povessasi palaa yhä.
Ja kirkas valo auringonSe sinun lemmittysi on,Ja tämän valkeuden lainaSe matkallas sua johtaa aina.
Ja kohti määrääs riennät vain,Tien pituutta et kysy lain,Et kysy, millaiset on alat,Sä toivot vaan ja lemmit, palat.
Oi, kirkas pieni tähtönen,Ma välkkynääsi katselen,Ja aina kun ma katson sinuun,Käy tunne oudonlainen minuun.
Suomen Kuvalehti 1/6 1875; Kaikuja Hämeestä 1878.
JULIUS KROHNIN ja MINNA LINDROOSIN HÄISSÄ
10/9 1876.
Kerran taivaan tuli, kerrotaan,Kirpos maahan kultakätkyistään,Määrätönnä kulki, riehui vaan,Etsi rauhaa, mut ei löynnyt mistään,Ennenkuin se kodin lietehenKätkettihin onneks ihmisten.
Niin myös nekin taivaan kipunat,Jotk' on ihmisellä rinnassansa,Määrätönnä, riehuin kulkevat,Vieraantuen alkukodistansa,Jos ei uuden kodin liesi saaNiitä lämmittää ja valostaa.
Kaikki, mik' on pyhää, ylevää,Kaikki, mik' on maailmassa suurta,Kaikki, mikä rintaa lämmittää,Kaikk' on kodin liedest' alkujuurta,Kaikki siitä virkoo elohonNiinkuin luonto loistaiss' auringon.
Majassa myös Teidän loistakoonKirkkahana tämä taivaan laina,Ympärillenne se virratkoonValoa ja lämmitystä aina,Onnen, rauhan saakoon nousemaanIloks kansamme ja isänmaan.
Suomen Kuvalehti 15/10 1876; Kaikuja Hämeestä 1878.
21/5 1877.
Talven valta taas on mennyt,Luonnon sydän sykähtää;Hanget sulaa vainioilta,Järvistämme lähtee jää,Maasta nuori ruoho nousee,Uuteen lehtehen käy puu,Ihmistenkin sydämmihinUusi toivo sijoittuu.
Uusi toivo nousee, kasvaa,Kuvat luopi herttaiset,Luopi etees kevät, syksytSullen mielenmukaiset,Marjapensaat, hedelmistäRaskaat, edessäsi näät,Näet heinät tuoksuvaiset,Täyteläiset tähkäpäät.
Niin se toivo kuvaa, muttaNiin ei aina käyvän näy,Luonnon viisaat työt ne ain' eiIhmismielen mukaan käy,Usein myrsky kukkas taittaa,Usein halla viljas syö,Usein hedelmäs ja toivosRankka rae maahan lyö.
Niinkuin luonnon elon laita,Niin myös ihmiselämän,Siinäkin on talvet, syksyt,Siinä toiveet kevähän,Siinäkin ne toiveet useinRaukee hautaan aikaiseen,Usein tähkäpää ei jouduEdes täyteen heiteeseen.
Senpä lainen kevään toivoKesken mennyt hautahanSekin mies on, jollen tässäPystytämme patsahan,Kaunein kevään alku, mikäSuomessa on koittanut,Kallein toivo, mikä meilt' onKesken aikaan sammunut.
Niin, ja tuhlatenpa luontoHällen lahjojansa soi,Parastansa antoi, minkäKöyhä äiti antaa voi;Antoi hengen rikkauden,Antoi tunnon kirkkahan,Laululahjans' antoi hälle,Soittons' antoi sorean.
Ja hän vuorostaan nyt lauloiYlistellen äitiään,Kuvasi sen äidin kasvotKauneimmilla piirteillään,Kuvasi sen kesämuodonKirkkaan, sinijärvineen,Ja sen valjun talvivaipanPuki runon kukkaseen.
Ja jos häntä seuraat synkkiinSalomaiden pirtteihin,Sama kallis äidin kuvaAukee sulle sielläkin;Etehes hän kuvaa kansaaSuoraa, tyyntä, karkeaa,Mutta jonka sydämmessäPiilee kultaa puhtaimpaa.
Niin—tään maan ja tämän kansan,Suomen kansan etehenTyönsä, toimens' uhras hän jaSydämmensä lämpöisen,Sille rakkautens' antoi,Kaiken mitä antaa voi;Ja se rakkaus se hälleKunnian ja maineen toi.
Rauha haudall' olkoon! SitäSuojelkohon synnyinmaa;Kutokohon kesä kaunisSiihen vaippaa kukkaisaa.Tuottakohon syksy runsasSuuremmankin laulajan:Senkin rinnall' elääKivenTyöt ja nimi ainian!
Suomen Kuvalehti 15/5 1877; Kaikuja Hämeestä 1878.
Nyt on juhla Suomenmaassa, kaikki kansa riemuitsee,Läheltä ja kaukaa rientäin juhlajoukot aaltoilee;Voitettu on taaskin voitto, suuri voitto kansallen,Siit' on juhla Suomenmaassa, siitä riemu julkinen.
Niinkuin pieni sotajoukko, kalliin voiton saatuaan,Soitellen ja laulain yhtyy lippuns' alle voitokkaan,Maahan aseet, miekat riisuu, katseen luopi taaksepäin,Katsoo vaivojaan ja töitään, Luojaa hiljaa ylistäin;
Niin myös tänään Suomen kansa. Kallihist' on ostetutSenkin voiton hedelmät ja töin ja vaivoin maksetut,Senkin puolustaa on täynnyt mikä sille rakkahin,Vaikk'ei vieraan valtaa vastaan eikä miekoin verisin.
Ei, vaan heimolaista vastaan, yhden äidin siittämää,Joka yhden äidin rinnoist' imee nestett', elämää,Joka elämätä imee, mutta palkaks kuolon suo,Joka lämpimyyttä saapi, mutta sijaan hallan tuo.
Usein kansan vainiolla vilja nousi orastain,Levitteli lehviänsä, tuulen kanssa leikki vain,Mut ei tähkällen se päässyt, eipä edes korrellen,Kun jo juurta toukka jäyti, elon nuoren turmellen.
Taikka harmain joukkoinensa, hyinehen ja jäinehen,Tuli tuonen mailta halla, tähkän kylmi kultaisen,Tähkän kylmi, jyvän jääti, ja kun nousi aurinko,Autio ja musta oli vaivannäön vainio.
Usein näin käy pohjolassa. Mutta rakkaus ja työ,Ne, ne aseet, joiden eteen vaipuu voimatonna yö,Ne, ne voiton tuo ja korjaa viljan kypsän latohon,Mutta silloin aina juhla, juhla Suomenmaassa on.
Ja kesä oli parhaillaan,Koin säteet mailla väikkyi,Ja linnut lauloi laulujaan,Ja lammin laineet läikkyi;Mut kolkolta, kuin viety poisTulonen kodin liedest' ois,Niin tuntui kolkolt' aamu.
Elämän ehdot riistänytTaas oli hyinen halla.Ja huuto kansaan lensi nytJa kaikui kaikkialla;Ja mieliin syttyi innostus,Ja harvoin nähty rakkausNyt hehkumaan sai tunteet.
Ja pelastukseks isänmaanVaransa kansa kantoi,Ja rikas uhras aarteitaanJa köyhä ropons' antoi,Ja niinkuin vaimot KarthaginHelynsä riisti naisetkinJa kullat kulmiltansa.
Ja itse kylmään kivehenSe lempi sijoittuupi,Ja paasi liittyy paatehenJa holvit muodostuupi,Ja ylös, ylös pilvihinKohoopi lailla temppelinNyt Suomen kansan huone.
Ja kotipaikan valo saa,Jot' äsken uhkas halla,Ja lämmin liesi kohoaaNyt helläin kätten allaJa valaisee ja lämmittää,Kun synkkää on ja pimeääJa elo kolkoks käypi.
Mut näin kun yö taas peittää maan,Niin saman lieden luotaUus joukko lähtee sotimaanJa puoltamahan tuota.Ja aseet: rakkaus ja työ,Ne taaskin vihamiehen lyöJa uusi saadaan voitto.
Sinua kultainen ja kallis maamme,Sinua kaikki työmme tarkoittaa.Elomme, onnemme me sulta saamme,Sa, ihanteemme, kaunis Suomenmaa;Jo pienoisista saakka meille kannoit,Kuin äiti lapsillensa, kaikki annoit,Ja tyhjiks usein rintas imetit,Ja usein kärsit nälkää, saadaksesiParemman toimeentulon lapsillesi,Ja usein vilussa sa värjähdit.
Mut huolet' ollos! Viel' on lemmentulta,Mi jäät ja lumet poluiltasi luo;Ja työmme harras poistaa nälkäs sultaJa elon sulle huolettoman tuo;Ja innon, jonka kätkit sydämmeemme,Sill' erämaasi viljaviksi teemme,Näin vaivannäkös palkiten ja työs.Ja vaikka nääntyisimme alla säiden,Kun hyvä vaan on olla meidän äiden,Niin silloin hyv' on olla meidän myös.
Ja mitä, vaikk'ei työmme suuremp' oisiKuin kipunan, mi syntyy sammumaan,Ja verrata vaikk' eloamme voisiMeressä yksityiseen pisaraan;Sun tähdes vaan me käymme riemahdellen,Kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen,Ja katoamme tuimaan taisteloon.Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaksJa suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks.Jumala synnyinmaata siunatkoon!