Marketta neiti oli ihanainen impiJa muitakin tyttöjä kaunihimpi.
Varsi oli sorja ja silmä oli tultaJa harteilla hulmusi kutrien kulta.
Monen oli nuorukaisen sydämmen hän syttö,Ja kainonkin pojan se hurmasi tyttö.
—»Tule, sinä tyttönen, omakseni mulle,Kullat ja kalleudet annan minä sulle.»
—»Ennen korppikin valkeaksi muuttuu,Kuin tämä tyttönen poikasehen puuttuu.»
—»Sydämmeni, elämäni sulle ma annan,Henkeni helmet ma etehesi kannan.»
—»Ennen minä höyhenenä veden alle vaivun,Ennenkuin kainon pojan sylihin ma taivun.»
Viskeli päätä ja silmä oli tulta,Ja tuulessa hulmusi kutrien kulta.
* * * * *
Ja aika se vierähti hiljaisin hetkin,Ja viikot ne kulki ja vuoskaudetkin.
Ne menneet jo muistoja on muinaisuuden,Ja kainoinen poika se kullan otti uuden.
Ja hääilot pidettihin komeat ja oivat,Ja valkeat ne loisti ja soitot ne soivat.
Ja kukkaa ja kauneutta hääsali hohti,Kun poika se tyttönsä vihkisille johti.—
Mut ovensuussa seisoi Marketta neitiJa ylpeän katseen hän yli salin heitti.
Ja varsi oli sorja ja silmä oli tultaJa harteilla hulmusi kutrien kulta.
Mut silmä paloi oudosti ja liekehti poskiJa rinta se nousi kuin valtava koski.
Ja vinhasti häätuvan poikki hän viistiJa morsiamen hiuksilta seppelehen riisti,
Ja kutrinsa kullan sillä seppelellä peitti,Ja voiton riemulla hääsalin heitti.—
Mut koleata naurua kuuluvi tieltä,Ja aamulla mielipuoli löyttihin sieltä.
Liitto 1902.
Pihalla koirat haukkuu,Ja tanhualta miesTaloa kohti astuu,On vieras kukaties:Kumara häll' on selkäJa raskas astunta,Olalla matkareppuJa sauva kourassa.
Ei, outo se ei ollut,Jo kaukaa tunnettiinJa »hupsu=maisteriksi»Yleiseen mainittiin.Hän tuli, kättä paiskas,Ja, eineen saatuaanJa levättyään hetken,Taas läksi matkaamaan.
Kotia häll' ei ollut,Hän muiden armohonVain turvautui ja kiersiTalosta talohon,Samainen nuttu yllä,Kulunut, ohkoinen,Jos oli kesä, syksyTai talvipakkanen.
On toisin ollut ennen,Mut siit' on aikaa jo,Kun hälle hymyellytOn onnen aurinko:Silloinkin parhaimmillaanSe tarjoi vaivaa vaan,Ja puutett' oli useinJa nälkää toisinaan.
Olikin voitto suuri,Kun kerran kulmilleenSai työnsä palkaks painaaViherjän seppeleen.—Vaan sitten kaikki kääntyiKen onnen oikut ties!…Pimeni järjen valo…Hän oli mennyt mies.
Nyt tuossa istui, haastoi,Maat, taivaat haparoi,Vakavaan kysymykseenVain hupsun vastuun soi,Eläimen ääntä matki,Ja linnun lauluaJa joskus joukkoon nauroiHupelon naurua.
Mut äkkiä hän herkes:Tuolt' astui silmihinPerältä pöydän takaaNyt kuva Snellmanin;Muun kalleuden kanssaKoruna ollen vaan,Unohtuneena siinäSe seisoi nurkassaan.
Ja istuiltaan hän nouseeJa hiljaa asteleeJa kuvan eteen saapuu,Sen otsaa sivelee;Pää kumarassa, siinäSanoja sammaltaa,Ikäänkuin puhuttaisiHän suurta vainajaa.
Hämärtää mieless' aika,Kun nuori oli hänJa mahtisanat kuuliTuon valtatietäjän,Tuo aika, jolloin heräsUnestaan koko maa,Ja Suomen huomenkelloKun alkoi kajahtaa;
Tuo suuri aika, jolloinKevättä ilmat soiJa tunturit ja laaksotJääkahleet yltään loi,Ja purot virroiks paisui,Ja sulut murrettiin,Ja hänkin oli myötä…Mut siit' on aikaa … niin.
Ja hiljaa kuvan luotaHän taaskin siirtyi pois,Ja näytti niinkuin maahanSuur kyynel vierryt ois,Mut silmiss' oli välkeKuin älyn kajastus,Ja otsaa ihmeenlainenValaisi kirkkaus.
Ja hiljaus huoneess' oli,Ikäänkuin liikkunutOis näkymätön henkiJa mielet tenhonnut.—Mut vieras pöytään vietiin,Kylläiseks ruokittiin,Ja yöksi lämmin vuodeHänelle laitettiin.
Mut anivarhain nauroiTaas hupsun nauruaan,Ja hyvästeli, kiittiJa läksi matkaamaan:Kumara oli selkäJa raskas astunta,Olalla matkareppuJa sauva kourassa.
Kaikuja Hämeestä 1908.
Ma tiedän seudun armaisen,Jot' aallot huuhtoo PäijänteenJa Näsijärven laineet,Ja jonka muistot ulottaaKaukaisen muinaisuuden taaJa kertovat ne maineet,Joit' uljuus, urhous saavuttaa.
Sen seudun kehtolaps PorthanEteemme hengenvoimallaanLoi Suomen muinaisuuden;Sen seudun lapsi Arwidsson,Nuor, innokas ja pelvoton,Avasi uran uuden,Jost' alkoi tiemme loistohon.
Eläköön ainian se maa,Mi moiset miehet kasvattaa,Ja eläköön sen kansa!Se oli henki Hämehen,Sen ihanuus ja toivo sen,Mi päilyi sielussansa:Eläköön kansa Hämehen!
1870=luvun alkuvuosilta?
Vasta sun kukkas silmikostaan puhkes,Vast' elos aamu ruskoaan loi maalle,Kun kukan taittoi, päivän peitti pilveenArmoton kuolo.
Nukkuos rauhaan! Lämmin sull' on vuode:Rauhaisa, tyyni synnyinmaasi helmaLapsensa kätkee, peitteheksi kietooVihreän vaipan.
Vihreän vaipan ympärille kietoo,Silmäsi umpeen hiljaa painaltaapi,Kunnes sun taasen herättääpi uusi,Kultainen aamu.
1870=luvulta?
Työt ei jouda kuolemaan,Vaikka tekijätkin kaatuu;Kuihtuu kaunein kukka maan,Kesken kukoistustaan maatuu,Aalto hyytyy, honkakinMurtuu, mutta taiteen luomatElää ikiaikoihin,Niit' ei muuta hetken tuomat.
Toivo uuden kevähänSyksyyn kylvää lohtuansa;Taiturin vaikk' elämänKuolo katkas, muistostansa,Hänen töistään, joissa loiKevään kauneudet hän ilmiin,Suomi iloita nyt voi,Vaikka kyynel kiertää silmiin.
Ulkona on syys, ja hallaHenkää luontoon kylmyyttään,Mutta tääll' on kevät, täälläIlo luopi lämmintään;Vaan tääll' onkin loistamassaTaivaan kirkas tulonen,Joka itse kadotukseenLuopi muodon tuorehen.
Ilman herra, oudoksuenPimeyttä taivaan, maan,Välähytti valkeaistaTuliterä=miekallaan,Maahan laski valkeaisenKodin lieteen kytömaan,Sieltä luomaan valoaan jaLevittämään lämmintään.
Ja se ikuinen on valo,Niinkuin lahjat taivahan,Kaikki muu kun katoaapi,Se se loistaa ainian;Pimetköhön kuu ja päivä,Tähden tuike sammukoon,Silloin vielä kodin liesiValoaan luo pimentoon.
Se se myrskyn pauhatessaValkama se tyyni on,Johon työmies laskeuupiPäivän töistään lepohon,Niinkuin päivän riuetessaPääskyläinen levähtää,Katsoo taakseen työnsä alaa,Riemuitsee ja visertää.
Niin myös teille, jotka tänäänOman lieden lasketten,Hohtakoon se pyhä tuliLämmittäin ja valaisten;Levitköhön siitä vieläSäteet kauas kansahan,Sytytelkööt, lämmitelkööt,Luokoot tulta rintahan!
Ol' Ahab armostaKuningas Juudeassa,Eleli arvossaPalatsiss' uhkeassa,Ja söi ja joi ja hekumoiJa Baaliansa jumaloi.
Mut Nabot kuninkaanOn köyhä alamainen,PerintöosanaanOn viinitarha vainen,Siin' yötä päivää uurastaa,Palvellen Herraa Jehovaa.
Komeutta palatsinSe viinitarha varjos,Hopeaa, kultaakinKuningas siitä tarjos,Mut isäin perintöä poisEi Nabot kultaan vaihtaa vois.
Maa kallis isienOn kallis hänellenki,Ennenkuin antais sen,Niin menköön vaikka henki.Miel' Ahabin se synkkenee,Hän julmistuu ja kalpenee.
Ja kaikki viisaat maanHän neuvoksensa haki:»Kuin! Käsky kuninkaanOn alamaisen laki.Mit' ei hän suosiolla saa,Sen väkivalloin anastaa.»
Ja syytteet laadittiin,Ja väärät todistukset,Ja totuus kierreltiin,Ja lait ja lupaukset.Ja Nabot kivitettihin—Ja viinimaat ol' Ahabin.
Mut ääni JehovanProfeetan kautta haastaa:Pois sukus karkoitanMa luvatusta maastaJa sulta vallanperijänJa poikapolven hävitän.
1900=luvulta.
Vapauden keväisen virttäNyt leivo se laulelee,Ja maamies peltotyöstäänSen laulua kuuntelee.
Ja niinkuin vuolas koskiSävelet sen helkehtii,Ja talven painama rintaKevättunnetta tulvehtii.
Mut rotkoonsa sen kuuleeMyös haukka harmajapää:Kateus sen rinnan täyttää,Himo silmästä välkähtää.
Ja se poikaset pesään heittääJa häijysti parahtainYlös ilman äärihin kiitää.Siell' leivo se laulaa vain;
Ja se siuhuvin siivin nouseeYlös ilmaa siintävää,Kuin vuolas kevätkoskiSen sävelet helkähtää.
Mut äkkiä laulu katkee,Kun soipi se parhaillaan,Ja haukka se ilman äärtäNyt yksin liitävi vaan.
Mut maamies peltotyössäänNyt raskaast' astahtaa,Ja raskas talvihankiTaas rintaa painostaa.
1900=luvulta.
J.L. Runeberg
(Gregori Tigerstedtille Revonlahden tappelun viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä.)
»Tunsitko joskus, joukoss' ihmistenKulkeissas täällä elon tanterella,Kuink' outo voima, pakko sisäinenToist' ihmistä voi toiseen taivutella?Näet muodon, äänen kuulet, riemastut,Vaan et voi virkkaa, miks niin ihastut.
Mies oli Cronstedtilla väessään,Ilolla häntä vielä muistelenki;Ma vanhus olin, nuorukainen hän,Mut kummassakin meiss' ol' yksi henki.Ma helposti ja paljon unhotan,Mut Tigerstedtin muistan ainian.
Sen kaikki näytti, silmä, käyntikin,Ett' oli miekkamieheks luotu poika;Häll' oli reipas muoto sankarin,Ja varsi kookas, vaikka vielä hoikka.Hänt' ihastelin minä mielessän',Mä hänet tunsin, minua ei hän.
Äänensä muistan, Pohjan kasvatin,Kuin pohjoinen se raikui joukon eessä;Sanansa lens' kuin luoti maalihinJa sattui, sillä pontt' ol' ääntehessä;Tuost' äänestäkin huomata jo voi,Ett' urhokkaasta rinnasta se soi.
Tie minne veikään, min sai koittaakaan,Kun pako meiltä turvan, toivon poisti,Tuo sama tuli hänen katseessaan.Ja muodoss' aina sama rauha loisti;Kuin vaskikirjoitus se vakamoi:Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Kun väliin kiihtyi vauhti Pohjolaan,Ja vihan tuskast' itkein urhot kulki,Hän kiros silloin, puri hammastaan,Mut kyyneleet hän sydämmeensä sulki;Huulilta vaan nuo sanat salamoi:Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Ja päivä tuli, hänen juhlansa.Taas kunnialla liehui lippu Suomen;Aseihin! kaikui Revonlahdella,Ja paenneille koitti uusi huomen.Riemahdus lensi kautta rivien,Se hetki se ol' ikimuistoinen.
Mik' ihme! Sammunutta toivoaanVirittämähän joukot tuleen rientää,Tukittu virta, sortain sulkujaan,Esteitä vastaan aaltojansa työntää,Ja kansa, syösty epätoivohon,Maat' isäin suojaamahan noussut on.
Valoksi idän rusko sulaantui,Lähemmäks siirtyi päivän sädesoitto,Allamme hanki silloin ruskottui,Se oli kunniamme aamukoitto:Syvemmin, aurinkoisen kohoten,Ain' aamukoi tää loisti verinen.
Mut saman päivän ensivartioTaas näki sammuksissa sodan palon,Ja Siikajoen nuori voitto joSai tässä kaksoisveljen yhtä jalon.Rivistä riemu kaikui rivihin,Näin tulokasta tervehdittihin.
Kentällä seisoin. Kaikk' on tyyntynyt.Miss' äsken viha riehui, oli rauhaa:Jo viihtyi vaino, unta maattiin nyt,Sit' unta, miss' ei enää myrskyt pauhaa;Jos valvoi ken, ol' ystävä vaan tuo,Jok' ystävän jäi nukkunehen luo.
Mit' etsin, löysin nyt, ma tiedon sain,Jot' oli yhtä raskas kaipaella:Riveistä Tigerstedtiä mä hain,Mut hän on tääll', ei ole valvehella.Juur' voittaessa, leikkiin innostuin,Hän tähän nukkui rinnoin puhkaistuin.
Tuo urhokas! Viel' äsken hänen näin,Kun nuorna, uljahana rynnäkköhönHän, esteet sortain, riensi eteenpäinKanuunan liekkiin, miekan mittelöhön;Nyt kylmänä hän hangell' lepäsi,Miss' äsken Ryssäin tulet sammutti.
Mut elon karvan kanss' ei kuitenkaanKadonnut rauha hänen muodostansa,Vaaleissa vielä hänen kasvoissaanNäin uljuuden, tuon tutun vanhastansa;Tuo vakaa muoto mieleen mulle toi:Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Ja katso! Uusi päivä tulikin.Hän synnyinmaalle suojaks säästyi vielä.Ma hänt' en nähnyt enää sittemmin,Vaan sä, jos hänet kohtaat elon tiellä,Niin terveisiä sano Stoolilta,Ja urhotöiltä, Revonlahdelta.»
Näin kertoi Stool sinusta, urhokas,Sä kunniamme kulta=aikain jäänne.Terveiset kätki ylioppilasJa harmaapäänä vihdoin esittää ne,Vuos'sataa puoli kun jo siitä on,Kun eestä maas näin astuit taistohon.
Se lempees sulje, tervehdyksen täänTuo sulle synnyinmaaskin; rivit lukiSe niiden miesten, jotka verelläänSen muistot, toivot ja sen uskon tuki.Ne harvenneet on, hartaammin siis vaanSe muistaa eloon jääneit' urhojaan.
Kiitokset saa tuo altius rajaton,Min hehku Pohjan jäilläkään ei laannut,Kiitokset kallis verikin, jok' onTurvaksi vastaisuuden vuotaa saanut,Ett' aina sille toivon sanat soi:Viel uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Vänrikki Stoolin tarinat II: 1, 1870; parannett. 1889.
Ihanainen päiv' oli päättynytLapualla, ja riemuitenVon Döbeln voittaja ratsasti nyt,Sotarintaans' silmäillen.
Joka joukkoa kiitteli lempeimmin—Sanat suorat ne on sotilaan—Sen kuntoa, miehuutt', intoakinKotimaataan suojelemaan.
Sotarintans' ääreen ehti jo hän,Kun päiv' oli laskussans'Kävi joukkoa sielläkin kiittämähän,Jota johtasi kapteeni Schanz.
Oli harvennut se, hän huomas sen,Näki aukkoja paljonkin;Mut silmä jo kääntyi toisaallen,Mitä mietti, hän lausuikin.
Jo kiittäessään hänen huomattiinYhä syrjähän katselleen:Repaleinen raukka se seisoi siin'Ihan ääneti, itsekseen.
Sitä miestä hän viittasi luokseen nyt:»Mies hoi, tule tännemmäks!Et taannoin syrjässä noin pysynyt,Verityöhön kun joukkoni läks.»
»Sinä pyssyn—muistatko?—tempaisitKädest' uupunehen sotilaanJa miesteni jälkehen kiiruhditSodan löylyhyn kuumimpaan.»
»Sukeltaissamme peltoon, ennätit luo,Kuni muut sinä myös sukelsit,Ja kun taas näkyviin tuli urhoni nuo,Eturinnassa ryntäilit.»
»Kylän päälle kun käytihin hyökkäämään,Ja ma silmäsin sinnepäin,Etumaisena nuttusi reiäkkäänTaas patterin harjalla näin.»
»Sepä miehen työ, koe semmoinenPian kunnian, mainehen tuo.Puhu julki nyt vaan, poik' urhoinen,Nimes ensin kuulua suo.»—
»Min lie nimen pappi se antanutkaan,Sitä ihmiset ei kysyneet;Enimmält' ovat aikani kaiken vaanMua Lurjukseks sanoneet.»
»Hyvä! Lyö nimi silmihin herjaajan,Ja siit' ole vaan suruton.Mut missäs, mies, kotis? lausuhan,Ja missä sun turvasi on?»
Mäkirinteen tiehen viittasi hän:»Tuoss' on kotipaikkani mun»;Ja vahvaa näytti hän nyrkkiähän:»Tähän näin minä turvaudun.»
»Kotis laatuun käy, hyv' on turvas myös,Vaan mist' elatuksesi sait?Näpistyskö vai kirkkojen ryöstö on työs,Vai maantierosvous kait?»—
»Jos suurta tai pientä ma rosvoilin;Ropo ois toki taskussain;Ja jos kerjäläisenki paljastin,Eheämp' olis nuttukin vain!»
Tuli säihkyi silmistä Döbelnin:»Schantz, kapteeni, kuulkaahan!Ken kaatunehist' oli urhoisinUrohist' tämän komppanian?»
»Sen pyssy, ja nuttu ja rensseli senNyt tänne te toimittakaa;Nimen hältä ja sankarikalleudenPerinnöksehen tää nyt saa.»
Kalut tuotiin; viidennentoistapa nuo,Stolt vainaan on soturin.Hymysuin von Döbeln katsehen luoOman turvatin ryysyihin.
»Veriss' on tuo nuttu, se mies peloton,Ken tohtivi ottaa sen;Mut vertapa, näen minä, paksult' onMyös ryysyissä Lurjuksen.»
»Univormu sä siis pue ylles, mies,Nyt nähdessä komppanian;Rivin eessepä äsken kulki sun ties,Nyt riviin sun asetan.»
Puvun muutti hän, posket ne hohtoa loi,Kun hän täysiss' ol' aseissaan;Ja Döbeln ääneti miehen toiNyt paikkaan Stolt sotilaan.
»Kas nyt olet oiva ja täys sotilasOlennolta ja katsannolt',Olet myös sotaveljemme arvoltas,Ja viidestoist' olet, Stolt.»
»Sydämmeltäsi, mieleltäs ole vaanYhä entisen kaltainen,Mut vielä jos Lurjukseks sanotaan,Vedä miekkasi tiuskaisten.»
Tähän hetkeen uuden tään soturinPovi tyynest' aaltosi vaan;Mut kuultua nyt sanat kenraalinJärähtääpi se pohjiltaan.
Ikinään ei riemua ollut hänEdes maistanut varkaisin;Jo lapsena kolkkoudess' elämänOli jäätynyt kyynelkin.
Enskertaa miehen nyt sydämmeenKevät=aurinko pilkehtii,Sulaneista nyt lähteist' ehtimiseenVedet uhkuen tulvehtii.
»Ja jos murheess', onnessa olla saanMies joukossa sankarien,Sotahan olen valmis ja kuolemaan;Sois Herra jo huomenna sen!»
Kirjall. Kuukauslehti maalisk. 1874 jaKaikuja Hämeestä 1874; parann. 1889.
Hän portahilleen saapuu,Häll' lakki nyt on sotilaan,Kannukset ja ratsaskaapu;Hän aikovi ratsastamaan.
Tuoss' seisovi vanhus sorja,Uros katseeltaan, sävyltään,Lumipäinen, kookas, norja—Sen moinen hän on näöltään.
Mut miksikä ukko nyt pauhaa?Miks polkevi jalkaa nyt?Eletäänpähän keskellä rauhaa,—Mikä vimman on synnyttänyt?
Älä huoli, ei vaaraa lässä,Älä tuost' ole milläsikään;Tavan ainaisen näet tässä,Näet Essenin harmaapään.
Jo huutavi raittihisti,Syyn virkkavi selvälleen:»Sinä Matti, sen päiväinen risti,Lopun nyt sinust' oitis teen!»
»Vai vartoa näin unes tähdenIjänkaiken tässä ma saan!Sinä tietänet, milloin lähdenJoka päivä ma ratsastamaan?»
Ja tallista renki se pikaaNyt uljaan tuo orihin;Hän ei nukkunut, siinä ei vikaa,Heräs ehk' ylen aikaisin.
Pää pystyss', ääneti aivanEdes orhin ohjaelee.Jalo ratsu—no leimaus taivaan!Väriseepi ja vaahtoilee.
Alas portailtaan hän saapuu,Asu yllään, kenraali tuo,Ja kannukset, ratsaskaapu;Nyt orhiin katsehen luo.
Vait on hän, liikkumatonna,Ei usko hän silmiään:»Näkö pettikö mun, sano, konna,Sun työtäsi näinkö ma nään?»
»Mut jos kudot valheen viekkaanJa mulle nyt syötät sen,Niin lähden ja tartun miekkaanJa pääs heti halkaisen!»
Vaan Mattipa, tuo sotamiesi,Hätäpoika ei ollutkaan;Työn kyllä hän tehneens' tiesi,Mut vastasi myös teostaan.
»Kuin? Valhetellako voisin?Hävettää jo, kun epäillään.Isommassakin syyssä jos oisin,Ei valhetta sittenkään.»
»Kasakan näin tuossa ma tiellä,Hän kerskasi virkustaan.Sitä kärsiskö mies? Mitä vielä!Heti läksin mä kilpaamaan.»
Von Essen, se vanhus sorja,Tuli hehkuva rinnassaan,Lumipäinen, kookas, norja,Hän kimmosi kiukuissaan.
»Pois», huusi hän, »lurjus, pian,Pois tallihin käy takasin,Ja myötäsi, ratsun sijaan,Heti ruoska sa tuo tukevin.»
Tuo Matti on mies, joka tuonaanOli luoteja kestellyt,Kuninkaalt' oli saanut muonan,Vaikk' Essenin leivässä nyt.
Ihan ääneti läksi hän alas,Mut silmä se vaan salamoi,Saman tien hän läksi ja palas,Tukevimman nyt ruoskan toi.
Sen laski hän kourastansa:»Sotamies olin myös minäkin;Minä ammutess' ampusin kanssa,Ja lyödessä löin takasin.»
»Jos kuin orhi nyt ruoskaa saankin,Kun tein mitä parhaiten,Niin potkaisenpa ma vaankin,Ja kuin orhi ma potkaisen.»
Kenraali kun uhkan on kuullut,Taaks suorana astahtaa;Mut ei suutu hän, kuin ois luullut;Miest' ääneti tarkastaa.
Ja kun katsovi, suoremmaksiVars sorja se suoristuu;Ja hän vait on, ja kirkkaammaksiYhä katsanto kirkastuu.
»Mies, kuules», huusi hän, »mistäSait moisen sä miehuuden?Se on aioist' entisistä,Sikes keskellä hurmetten.»
»Ei mulle tuo ole unta,Sen tunnen jo vanhastaan;Samanlaistapa urhoisuuttaMoni ilmaisi kaatuissaan.»
»Sen näin mä, kun voiton tielläLiput riemusi liehuillen,Näin tappioissakin vielä,Näin Pohjolan hangilla sen.»
»Ja kuinka, kun urhokkaastiSinä itseäs käytät noin,Noin katselet uskaliaasti,Sua ruoskalla herjata voin?»
»Jumal'auta, näinpähän vastaEn kehtais mainitakaanSitä joukkoa urhokasta,Jota vein minä taistelemaan.»
»Käy kumppali etsimässä,Mies reima ja vankkumatonJuo kunniaksemme, he, tässäTukaatti, se palkkas on!»
»Ja kiitos, kun mieleni täytitTaas kaunihin muistelminJa kun näin sisus yrmeän näytit,Ja nyt mene helvettihin!»
Hän pyyhkäisi silmiänsä,Tais käydä ne himmimmäks,Ja, yrmistäin näköänsä,Pois kääntyi ja sisään läks.
Samaisen tuon urhean herranMinä tunsin jo ennestäin,Saman tuon von Essenin kerranSotivan Savonmaassa ma näin.
Oli nopsa hän muulloin kyllä,Mut nyt tuli peijakkaat.Vilun tähden häll' oli ylläSudennahkat ja vuotikkaat.
Kun näin hän pakkassäässäEtumaisena riens tulehen,Ja jok' ainoan askelen päässäVajos pohjahan nietosten,
Hiki äijän jo otsasta juoksi,—Kovin raskas virka on tää;Välin kauhean painonsa vuoksiHänen täytyvi viivähtää.
Mut »Eespäin!» vaan tulisellaHän innolla huudahtaa,»Jos en jaksa ma astuskella,Pojat, hoi, mua kannelkaa!»
Nämä kolme äijällä tälläOli murheissaan, iloissaan:Miel' ylväs ja luonne hellä,Veri kiehuva kuumuuttaan.
Suomen Kuvalehti 1/3 1875; parannettu 1889.
Sua Wadenstjernan nimi kauhistaa?Tarua julmaa tarkoitat, ma pelkään:Kuink' elon myrskyss' etsein valkamaaKäy veli, mutta veli karkoittaaTakaisin hänet tuiskuhun yön selkään.
Meneppäs Joutsijärven tienoillen,Taloa siellä ikäkoivut varjoo;Jos synkk' on yö tai päivä valoinen,Majahan käy vaan, suojaa vieraallenJuhani Wadenstjerna vanhus tarjoo.
Totisen uskon, suoran sydämmenHänessä huomaat ensi katsannolla,Ja hyv' on olla sun, niin rauhainenKuin olla oman kotikatoksenJa oman isän turvissa on olla.
Yht' älä nimeä sä lausu vaan,Se muistost' ikipäiviks haihtukohon;Hän valmis kaikkea on kuulemaan,Mut Viaporia jos mainitaan,On rauha poissa, myrsky valloillahan.
Mik' ennen lumos hänen sydäntään,Maa, kansa, kansan kunto, voima, väki,Mik' intoon nosti hänen henkeään,Tuon vuoren hautaan kaikki häpeäänJa pilkkaan, sortoon poljetuks hän näki.
Ja senvuoks vavahtaapi vanhus tää,Kun haudan nimenkin vaan kuulla saapi;Ja hänen sydäntänsä kirveltää,Ja hänen hiuksiansa pöyristää,Jos Viaporista ken muistuttaapi.
On ilta myöhä, kolkko, talvinen.Tää vanhus, jonka omantunnon rauhaaEi syyt, ei pelko kalva, hiiloksenEdessä huolet' istuu, kuunnellenKuink' ikkunoita piesten tuisku pauhaa.
Hän istuu yksin. Hiljan heittänytHän turviin Jumalan on armahansa,Kun, herättäin hänt' unelmistaan, nytOv' aukenee, mies lumeen peittynytYöks anoo suojaa hänen majassansa.
Hän katsoo katsomistaan. KauhistainSydäntä väristyttää hirmu jäinen.Se vieraita ei ole, veli vain,Laps yksien se ompi vanhempainTuo hänen majaans' yöksi pyrkiväinen.
Tää sama veli entis=aikoihin,Viel' yhdessä kun kasvoivat he ko'issa,Veljeksist' oli hälle rakkahin,Nyt eloss' yksin tää, ja tämäkinYhdeksäntoista vuotta ollut poissa.
Mut syytön muukalainenkaan ei jäisNiin oven suuhun, kuin tää vieras jääpi,Niin äänet' outokaan ei tervehtäis,Niin nöyräst' oottais, niin ei säikähtäisKuin veli veljeään nyt säikähtääpi.
Ei äänt', ei sanaa. Hetket vuorottainSaa tulla, mennä niinkuin kuolon mailla,Siks kunnes vieras etähältä vainVihdoinkin veljellensä arostainSylinsä avaa rukoilevan lailla.
Juhani kieltä tajus sydämmen.Se näyttää hetken liikuttavan mieltä,Vain hetken aikaa; kuluttua senTylynä kääntyy hän ja viitatenAvoimen sylin pois hän luotaan kieltää.
Hylätyn ääni vihdoin värähtääKamalan kolkosti kuin huokaus maasta:»Oi murra, veli, rinnastasi jää,Äl' ylenkatso turvan etsijää,Ja kuolemaan äl' onnetonta raasta.»
»Oon syynpää. Häväistystä kantaa saanMa siitä päivin, jolloin heittäyivätVeristymättä miehet SuomenmaanJa, ennenkuin lens' siihen kuulakaan,Komean Svean linnan pettäin myivät.»
»Mut minäkö voin murtaa sulut lain,Anastaa ohjat kohtalon, ma heikko?Minunko esiin nousta piti? VainSit' ett'en tehnyt, pidä vikanain,Mut vihall' älä mua sorra, veikko!»
Hän vaikenee, pää painuu rinnoillen,Ja kuumaan kyynelvirtaan ääni raukee.On lausunut hän kylläks veljellen,Avoinna syli, astuu askelenOdottain että veljen syli aukee.
Mut kuohuin povi nousee Juhanin,Hänessä kiukku, tuska raivoaapi;Ja seinält' olan takaa vihdoinkinHän tempaa viritetyn pistuolinJa vastineeks sen veljeen ojentaapi.
Näin taru julma näist' on kulkenut,Viel' ehkä kertomustain kolkompana;Jos sä, jok' olet tätä kuunnellut,Kovasti olet kovaa tuominnut,Niin lievikkeeksi kuule rauhan sana.
Kun toinen oli mennyt, kerrotaan,Silmänsä käsin peitti tyly veliJa unetonna, valveill' istui vaanJa illan itki, yönkin kokonaanJa aamulla kuin laps viel' itkeskeli.
Suomen Kuvalehti 1/9 1875; parannettu 1889.
(Runebergin »Hannasta».)
Ens lemmeltäni kerran tiedustin:Eloni tähti, kuinka synnyitkään,Ja mistä lempeän sä loistos sait?Ja tähti lausui: näitkö milloinkaan,Kuink' äkin pieni pilvi kaihtaa mun?Ma lausuin: pilven milloin heleänJa milloin synkän näin sun peittävän,Yht' olit kirkas taas, kun haihtui tuo.Taas lausui tähti: näitkö, kuinka munPian himmentääpi päivä maallinen?Ma lausuin: monen päivän loistossaanNäin nousevan ja valos voittavan,Se yhä laski, sin' et milloinkaan.Ja tähti taas: valooni luotatko,Elosi toivon siitä sytyttäin?
Ma lausuin: pilven takaa hymys näinJa päivän loiston takaa tuikkehes,Viel' loistat tuolla puolen haudankin.Nyt lausui tähti: tunnetko sa mun?Ma oman rintas olen huokaus,Mi rauhan toivoss' etsi taivastaan,Ma oman henkes olen välkähdys,Mi säteillen lens synnyinmaahansa,Ma oman sielus päivänpaiste oon,Sä helläss' elät hohtehessani.
1880, korj. 1905 (Cajanderin ensi suomennos v:lta 1867).
(»Joulu=illasta».)
Viestit kulkee seraljissa,Haltiatar Haaremissa,Ällös nukkuko!Sultaanilt' on tullut tieto:»Joudu, Seidi, juhlan viettoAltaanillaSua vartoo jo.»
Kera kevään loiston, loihdunKoi jo nosti kultasoihdunYli Bosporin;Kauniimminpa loisti vieläKalleuksissansa sielläParvekkeellaTähti Haaremin.
Ja hän silmäyksen vienonLennättääpi yli tienon;Juhlan hetki on.Kansaa kaikkialla kiehuu,Venheet liukuu, purjeet liehuu,Rannat, salmetSaavat liikunnon.
Mitä riemuhuudot tietää?Voittojuhlaansa nyt viettääLippu Mahoman:Turkin mies ei joudu alle,Taisto päättyi, voittajalleVenään vangitRiemuin tuodahan.
Kalpaa, surmaa, vaaraa kohtiVankkumatta käydä tohtiKalvas joukko tuo;Nyt kun orjankahle sulkee,Allamielin urhot kulkee,Yksi vainenUhkakatseen luo.Vavista ei vahtein pauhu,Vainojainsa viel' on kauhuKahleissakin hän.Pilvet otsan jalon peittää,Silmä salamoita heittää,Surmaa uhmaaViha ylvähän.
Kansan ahnas aalto kohtaa,Katsehissa kiukku hohtaa,Uljast' uhaten;Yksi silmäys vaan lähti,Vieno niinkuin taivaan tähti,Tornist' alasVangin puolehen.
Seidin sydän vuotaa verta:Noinpa vietiin hänkin kertaSynnyinmaastahan,Servian laaksoist' ihanista,Ruusuist', ilolintusista,OnnestansaMailta Moravan.
Povi nousee, poski hohtaa;»Näetkö vierasta?»—hän kohtaKysyy orjaltaan.»Kahleen kantajaks ei totuValtakotkan vapaa rotu,Lentää tahtooTaakse meren, maan.»
»Urho saakoon vapautensaArmaan eestä elääksensä,Maan ja mainehen!»Virkkoi, rinnass' into hellä,Laittoi ruusulehtiselläPuolisolleenViestin kainoisen:
»Ruusukukan sulo tuokseLennättäköön armaan luokseSeidin huokauksen:Arvon, vallan suositulta,Hetken pyytäisi hän sulta,Juhlast' ettäLausuis kiitoksen.»
Haaremin puutarhat ylväätKätkee pyhäkön, min pylväätTyöt' ei taitehen,Ruususton, jonk' idän kesäKaunistaa vain,—piilopesäSiell' on rauhan,Templi sydämen.
Valtias on valtikattaSiellä, kylmää vaatimattaLoiston kunniaa;Hourisuukot, simahuulet,Balsamiset tuoksutuulet,Lempi, lempiSiellä odottaa.
Unhottaa jos vallan vaivat,Haaveiss' illan tahtoo taivaatNähdä Mahoman,Nähdä tunteen keväät hennot,Tuta muistot, toivon lennot,Käy hän ainaKukkaismajahan.
Siellä helmass' armaan tuokseenSeidiä hän vartoo luokseen,Vastattuaan noin:»Sultaanitar, vilveess' ehtoonSen luo tullos ruusulehtoon,Ken sun kirjeesLuki suuteloin.»
Auringon jo vuoret peittää,Taivas purppuransa heittää,Ilta hämäröi;Kuuhut laakson hopeoi jo,Sävel satakielen soi jo;Riennä, Seidi,Herras ikävöi!
Oi, hän saa, kuin tuuli väikkyin,Vait kuin yö, kuin kauris säikkyinPuolisonsa luo,Polveaan jo notkistaapi,Herralt' ilokatseen saapi,Hunnun varjonKasvoiltansa luo.
Puna posken purppuroittaa,Kirkkaana kuin tähti koittaaKyynel silmässä:Tuskaa, onneako ollee?Kuule! Näin hän puolisolleenKuiskaa, sydänVasten sydäntä:
»Seidin taivas!» näin hän haastaa,»Kodin laaksost' onnekkaastaMuisto minullenImmest', ystäväst' on suotu;Hetken loistoks oli luotu,Servian kaunoOli nimi sen.
Kukkain kuu ol' alullansa,Pultamaan läks uskoansaUrhot Servian,Servian kaunonhymy herkes,Poski kelmetä jo kerkesEnnen ensi—Kukkaa kunnahan.
Luona hopeaisen SavanHauta tuskiin sydänhaavanLievityksen soi.Yks sen tarun ties, oi armas;Pakahtui siit' immen parmas,Että joukkosOrjaks sulhon toi.
Kun sa kuulit riemun kielen,Muistooni toi murhemielenJuhlan päivä tää.Kevät sydämen on arka,Siksi itkee Seidi=parka,Siit' on, herra,Kyyneleeni nää.
Missä leimuu Pohjan liesi,Kuihtuu nyt, kuin hän, kentiesiRaukka morsian,Tänne kyynelkatse kääntyy,—Anoo armastaan, mi nääntyyTäällä, ylläänKahle voittajan.»
Huokaa noin kuin tuuli hiljaa,Nojautuu kuin hento liljaRintaan valtiaan.»Seidi», voitettu nyt vastaa,»Vangin joka suudelmastaSaat sa, armas,Päästä heidät vaan.»
Idän taivas purppuroituu,Raittiit aamutuulet koituuPeran rannalla;Purjehilla liehuvillaRientää läikkylainehillaSeidin vangitSynnyinmaahansa.
* * * * *
Kuulijani, sisko kulta,Älä runon suurta tultaEtsi laulustain;Aattele vaan hellien sa:Siskon surun poistaaksensa,Lauloi tyttöLaulun kainon vain.
1881-1905.
Saarijärven salomailla asuiTilallansa hallaisella Paavo,Perkas, hoiti ahkerasti maataan.Mutta Jumalalta kasvun toivoi.Vaimoineen ja lapsineen hän siinäNiukkaa leipäänsä söi hiess' otsan,Ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.
Tuli kevät, nietos suli mailta,Myötään vieden puolet orahista;Tuli kesä, rae kulki mailla,Kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;Tuli syksy, kaikki ryösti halla.Tukkaa riistäin Paavon vaimo lausui:Paavo parka, kovan onnen lapsi,Sauvaan tartu, Herra meidät hylkäs;Miero raskas, raskahampi nälkä!
Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.Pane leipään puoleks petäjäistä,Kaksin verroin minä ojaa kaivan,Mutta Jumalalta kasvun toivon.
Pantiin leipään puoleks petäjäistä,Kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo,Lampaat myi ja siement' osti, kylvi.Tuli kevät, nietos suli mailta,Mut ei orahia vesi vienyt;Tuli kesä, rae kulki mailla,Kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;Tuli syksy, kaikki ryösti halla,Rintojaan löi Paavon vaimo, lausuin:Paavo parka, kovan onnen lapsi,Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs;Kova kuolo on, mut toivo turha!
Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.Pane toinen verta petäjäistä,Ojat kahta suuremmat ma kaivan,Mutta Jumalalta kasvun toivon.Pantiin toinen verta petäjäistä,Kahta suuremmat loi ojat Paavo,Karjan myi ja siement' osti, kylvi,Tuli kevät, suli nietos mailta,Mut ei orahia vesi vienyt:Tuli kesä, rae kulki mailla,Mut ei kaatunutkaan kaunis olki;Tuli syksy, sivu sitkaimittenKulki halla viljaan koskematta.
Paavo lankes polvilleen ja lausui:Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra!Polvillensa vaimo lankes, lausuin:Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra!Mutta miehellensä virkkoi vaimo:Paavo, Paavo, riemull' ota sirppi,Syrjähän nyt petäjäinen silkko,Rukihisen nyt ma leivän leivon!
Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:Vaimo, vaimo, sit' ei kuri kaada,Joka toista hädässä ei hylkää.Pane leipään puoleks petäjäistä,Veihän naapurimme touon halla.
Maamme kirja 1878-1905.
Z. Topelius.
Tuhanten rantain partahillaHeräjä, armas synnyinmaa!Heräjä, taivaan rantehillaJo aamun koitto leimuaa!Ikävä yös on haihtuvaJa valon riemu voittava.Tuhanten rantain partahillaHeräjä, armas synnyinmaa!
Kuin kukkaranta aamusella,Heräjä uuteen aikahan,Sill' uusi päivä paistehellaHälvensi varjot kuoleman!Siis varmistu sä muistoissa,Jalostu mielen avuissa!Kuin kukkaranta aamusella,Heräjä uuteen aikahan!
Sun kyyneleesi kuivukohot,Kuin kaste aamun tuulihin!Keväimen kylmät lauhtukohot,Ja ruusut nouskoot kasvoihin!Kukiksi nuput puhjetkoot!Ja mielet, toiveet tointukoot!Sun kyyneleesi kuivukohot,Kuin kaste aamun tuulihin!
Soitamme sumu vielä peittää,Vaan öiset haamut karkoita!Ja Herran haltuun rientos heitäElosi hetken aamuna!Sanalla itses sonnusta!Ole, maani, vahva Herrassa!Soitamme sumu vielä peittää,Vaan öiset haamut karkoita!
Sä nouse, nuori maani armas,Mereni, lampin', läikkykää!Jo kuuluu lintuin laulu harras.Jo päiväss' aallot välkkyää.Heräjä tuulten huminaanJa loistoon aamun kirkkahan!Sä nouse, nuori maani armas,Mereni, lampin', läikkykää!
Maamme kirja 1878-1905.
Laps Suomen, valoon nostaosIlolla nuori katsantosKunnailtas kasteisilta.Vapaasti loitos silmäs luo:Sun, katsos, kaunis maa on tuo!
Et muiden armost' elä vaan,Et ole vieras päällä maan,On jalallasi pohja,Perinnön sait, jot' edustaaSun tulee, sekä puolustaa.
Etemmäs kuin sa näetkään,Sinervän metsän hämärään,Nimettömien teidenJa seutuin taa, maan kaiken senJumala antoi sinullen.
Sun, sun tuo meri vapaa on,Tuo vallaton ja rajaton,Ja kaikki sinijärvet,Ja kaikki virrat kuohuvatJa kaikki purot armahat;
Ja vaarat päivänpaisteisetJa kedon tähkät, kukkasetJa kaikki tummat metsätJa salot, saaret, niityt, haatJa lumilinnat, kesämaat.
Tiet, kylät, torit, kaupungit,Loistöllit, hovit kaunihitJa kaikki, jotka niissäTurvaavat Luojan apuhun,Ne kansas on, ne ovat sun.
Ken on niin rikas, kellä maaNiin ihana on puolustaaJa armastaa kuin sulia?Sen rakas Luoja sulle soiJa rakastettavakses loi.
Laps Suomen, kasva siinä vaanKuin nuori koivu puistossaan,Ja sille henkes uhraa;Pyhitä työs ja sydämmesSun maalles, maalle isies!
Maamme kirja 1886-1905.
Meren kuohuista laskimme riemuitenSuvilämpimän Intian maille;Ei lunta höydätä talvienSen seuduille viljakkaille,Missä palmut ne varjooKesäisen maanJa poppelit tarjooBalsamiaan.Mut täällä en saaMitä miel' odottaa:On kaukana mun ikävöimäni maa.
Minä kyllästyn kesän helteesenSekä ruokahan herkkuisahanki.Paremp' on kodin kannikka kaunainen,Vaikk' oiskin pöytänä hanki.Siell' liukua huviJa hauska on työ,Siell' on viileä suvi,Ja valkosa yö.Pois sinne, poisJos päästä vois!
Kotijärvien luo minun mieleni ois.Kotimaan jos koivukin mull' olis vaan,Jossa rastahat raksuttaisi,Ja lunta jos palloksi ois puristaa,Ja tiukuja kuulla jos saisi!Koko Intian aivanNyt vaihtaisinKotiseutuni taivaanMa tähtihin.Pois sinne vaan,Kodin maailmaan!Sydämmessäni soi nimi Suomenmaan.
Maamme kirja 1878-1905.
Ma tunnen neidon kaunoisenLähellä meren suolaisen,Hän syntynyt on siellä.On meri hänen äitinään,Ja voimakkailla käsilläänSe vielä halaa tytärtään.
Ja tytär kasvaa, edistyy,Ja äidin rinnall' lisääntyyHän kauneudess' yhä.Hän mereen kättään kurkoittaaJa kotirantaans' suurentaa;Se neito, se on Suomenmaa.
Ei ruhtinatart' yhtäkäänNiin suurta, rikasta kuin hänEmonsa antimista.Mait' yhä saa hän lahjakseen;Ja meren pohjaan äskeiseenHän ohran kylvää viljakseen.
Vaikk' köyhänä ja lumessa,Hän myrskyn keskelt' ilollaKohottaa otsan kirkkaan.Ja kunnianaan pitää näin,Kaikk' esteet alleen nöyristäin,Kohota yhä valoon päin.
Kuink' olet armas, herttainen,Vihannan saaren neitonen,Sa meren kaunis tyttö!Opeta meitä ainiaanSun laillas valoon nousemaanJa toivoss' yhä kasvamaan!
Maamme kirja 1878-1005.
Sen miehen kehnoks sanon vaan,Jok' ei voi hoitaa purjeitaan,Vaan rannall' on ja kalpenee,Kun merell' aallot pauhailee.Kedolla immet istukootJa kukkasia poimikoot;Merille halaa merimies,On aalloilla sen kotilies.
Oi, Itämeri kaunoinen,Ja Pohjanlahti myrskyinen,Ja Suomenlahti saarinesJa purjeines ja voittoines!Jos mistä käyköön tuulen tie,Aaltonne Ahvenaan se vie;Ja miehen kehnoks sanon vaan,Jok' ei voi hoitaa purjeitaan.
Maamme kirja 1878-1905.
Etäällä pohjoismaillaHylätty järvi on,Nimeä saaret vailla,Ja ranta iloton.Hein'ajalla sen sulaa jää,Kun kesä Lappiin kiirehtää;Mut syyskuun yö sen aallotTaas jälleen jäädyttää.
Kuvastuu vuoret illoinSen kalvoon sinervään,Ja Lappalainen silloinKäy kalaa pyytämään.Siell' uipi sorsa suruton,Ja peuralaumat rannall' on,Ja taajat sääskiparvetPimentää auringon.
Mut kerran tietää tahtoiNyt Lappalaiset nuo,Kuin syvä olla mahtoiInarinjärvi tuo.Köys katkes; laulu kuultihin:»Niin syvä oon kuin pitkäkin!»—Sen syvyyttä ei oleMitattu sittemmin.
Oi, järvi pohjolassa,Sa köyhämaineinen,Ei toista maailmassaSun laistas, poloinen;Siell' lymyss' olet vuoriston,Hylätty, halpa, arvoton,Ja lyhyet on kesäsJa talves pitkät on.
Maamme kirja 1878-1905.
Ken olet, armas tähti, mi kauas merehenSäteitäs yössä myrskyisessä heität?Sa hetkin olet kirkas ja hetkin sumeinen,Ja joskus loistos kokonaan sa peität.Oletko taivaan tähti, mi silmin lempe'inMaan murehisin katsot ja öiden vaaroihinJa lohduttelet harhaan eksyneitä?
En ole taivaan tähti, yön tulitorni vaan,Majakka Hankoniemen rannikolla;Ma johdan merimiestä, kun päivä jättää maanJa vaarat väijyy salakalliolla.Pimeenä, kirkkahana valoni vaihtelee,Ja merimies sen näkee ja iloll' aattelee:»Se mahtaa Hankoniemen silmä olla.»
Vihainen myrsky huuhtoo mun juurtan' ainiaan,Mut vahvoja se muurian' ei voita,Kuin vuoren seinä kestän ma myrskyt, aallot vaanJa vartioitsen poloisia noita.Sa, ihmislaps, myös ollos näin harrasmielinen,Ja johda eksyneitä kautt' elon myrskyjen,Ja valvo, lemmi, lohdutella koita!
Maamme kirja 1878-1905.
Heleä lammin jää,Sa kaunis, kirkas kuvastin,Jonk' äsken myrskysääRajuten nosti kuohuihin!Laps etelän sun mahtiasEi tunne eikä riemujas,Sa vieno,Sa lieno,Sa hieno pinta hopeinen,Mi helkytJa välkyt,Meit' ilmaan vietellen!
Vaikk' onkin kukkanenJo hankeen käynyt nukkumaan,Ja mets' on huurteinenJa lumivaippa peittää maan,Miel' uljas, leikki viatonSun jäälläs liiton tehnyt on.Niin, täälläMa jäälläNyt säällä kirkkaall' liukuilen,Ja mieliJa kieliOn vilpas, iloinen.
Ja jalka teräkseen!Ilolla, posket punottain,Nyt määrään kaukaiseenMa tuulen lailla lennän vain.Ja matkaltani palajanTaas kotiin, äidin helmahan,Ja luotanJa vuotanTaas tuota kevätt' ihanaa,Kun läikkyyJa väikkyyVapaina järvet, maa.
Maamme kirja 1878-1905.
Laps Hellaan, älä vaihda poisSun maatas ihanaa!Sill' leipä vieraan karvast' oisJa sana karkeaa.Sen taivas, päiv' on loistoton,Sen sydän sulle outo on.Laps Hellaan, älä vaihda poisSun maatas ihanaa!
Laps Hellaan, kaunis sull' on maaJa suuri, loistokas.Veet välkkyy, maat sen vihoittaa,Sen rant' on maineikas,Yö kirkas, päivä lämpöinenJa taivas tuhat=tähtinen.Laps Hellaan, kaunis sull' on maaJa suuri, loistokas.
Laps Hellaan, armas maasi tääSiis muista ainiaan!Sull' onnea ja elämääEi muuall' ollenkaan.Jos minne tiesi olkohon,Niin juures synnyinmaassas on!Laps Hellaan, armas maasi tääSiis muista ainiaan!
Maamme kirja 1878-84.Z. Topeliuksen runoja, Porv. 1898.
KAARINA MAUNUNTYTTÄREN LAULU EERIKKI XIV:lle.
Sydän myrskyvä unelmoiTyynessä sylin armaan!Metsä nyt hiljalleen tarinoi.Luojan kiitosta puut huminoi.Sylissä armaanSaat levon varman!Jumal' yksin on päivä, mut mailma on yö.
Paina kuin äitisi helmahan pää,Kruunusi pirstoilla nuku!Kulta ja korkeus jäädyttää;Yksin rakkaus lämmittää.Kruunullas nuku:Armo ei huku,Jumal' yksin on puhdas, mut syntiset me.
Valtakuntas nyt sylini on;Nuku valtasi suojaan!Viha vie harhaan, mut usko vaka on.Herrahan nuku, sa rauhaton!Huolista suojaanLuottaen Luojaan!Jumal' yksin on ylvä, mut tomua me.
Maamme kirja 1905.
Arabiassa muinoisin,Mies, vanha Amru, eli;Hän oli köyhä, kuitenkinLuojaansa turvaeli.Hätänsä, huolens' ainianHän heitti haltuun Jumalan.
Joelle kerran tultuaanHän huomas kiven täällä,Mi kiilteli kuin loistoissaanVes'helmi kukan päällä.Hän korjas kiven lystikseen,Vei kummaksi sen lapsilleen.
Leluna lasten oltuaan,Se nurkkaan viskattihin,Vaan pantiin lakeen riippumaan,Kun loistons' keksittihin.Ei Amrull' ollut kynttilää,Siis lyhtynä sai olla tää.
Illalla tuli kauppamiesJa kiven kirkkaan keksi:»Tuo kivi myyppäs, tai kentiesSen annat ilmaiseksi.»»No», vastas Amru, »ota vaan,Jos nauhan rinkeliä saan.»
Mies kiven otti kaunoisen,Pääkaupunkihin läksi.Sen kauppas kultasepillenTaas muille myytäväksi.Niin rikast' ei vaan kohdannut,Jok' ois sen ostaa mahtanut.
Näet, kun se oikein saatihinKirkkaaksi kulmiltansa,Se timantiksi nähtihinIsoimmaks lajiansa;Kuningas kruunuuns' osti sen,Siit' tuhansia maksaen.
Hän pidot piti köyhillenNyt kruunun kunniaksi,Myös Amrun lapset kerjätenTulivat vierahaksi.»Lyhtymme», huusit, »katsoppas,Pitävi päässään kuningas.»
Kuningas tämän kuultuaanLuo viittas kauppiasta,Ja päätti kohta, tultuaanSelvälle asiasta:»Sä rahat anna Amrullen,Saat rinkelisi jällehen.»
Luonnon kirja 1886.
Kas, siivin näkymättöminMä ilman kotka lennän,Maailman äärist' äärihinKohisten hetkess' ennän.Sä purjehtija ulapan,Sun syvyytehen upotan.
Mä rantaa vasten vyörrytänLaineeni vaahtoharjat,Mä yli maiden lennätänPilveinkin synkät sarjat.Mä syöksen korvet kumohon,Kaupungit mullan peittohon.
Mut kun ma raivoon tuimimmin,Mun voimain murtaa Luoja,Ett' asettuen näyttäisin,Kuin maailmaa Hän suojaa.Mä tyynen illan rauhaan näinPois nukun noista melskeistäin.
Myrskyissä vaikka nähdähänMyös Herra voimissansa,Luo Eljaksenp' ei tullut HänRaivoisen myrskyn kanssa,Ei leimauksen liekissä,Vaan vienon tuulen hengissä.
Luonnon kirja 1886.
Maan valo vaipuu pimeään, vaan Herra varjeleepi,Ja taivaan kansi synkistyy, mut Herra varjeleepi.Yön pilvi raskas nousevi ja Pohja leimuileepiJa myrsky yöllä pauhailee, mut Herra varjeleepi.Maailman erämaata vaan se synkkää kuvaileepi,Miss' eksyin kuolee matkamies; mut Herra varjeleepi.Ja aallot syöksyy kallioon, tään perus tutiseepi.Ja keula särkyy laivurin, vaan Herra varjeleepi.Niin raskas onpi ilmakin ja ukko jyriseepi,Salamat sinkuu pilvissä, mut Herra varjeleepi.Maa jalkain alla tärisee ja vuoret vapiseepi,Maan kita myöskin aukeaa, vaan Herra varjeleepi.Ja vallat katoo, sodat soi ja verta tulvaileepi,Ja kansat huutaa kostoa, mut Herra varjeleepi.Sä, ihmisraukka, näet vain, ett' aika läheneepi,Maailma jolloin katoaa, vaan Herra varjeleepi.Se autuas, ken itseään vähäiseks arveleepiJa miettii aina riemuiten: kyll' Herra varjeleepi.
Luonnon kirja 1886.
Kun kevät kaunis tuli,Soi Luoja lämpösen,Maan silmästä jo suliJääkyynel huurtehen,Taas päivän paistehessaJo linnut lauloivat,Ja lapset lehtosessaIloisna juoksivat.
Kun kesä saapui sitten,Ja niitty vihannoi,Maa kaunis kukkasittenPuvussa purppuroi,Me saariin soutelimme,Juoksimme metsihin,Ja marjaan kiiruhdimme;Kyll' lysti olikin.
Syys pimeät toi päivätJa myrskyt pauhuisat,Pois lintuset ne veivät,Pois kukat tuoksuvat;Kynnettiin maita, soita,Ja viljaa puitihin;Me söimme puolukoita,Kyll' lysti olikin.
Niin talvi tulee, tiukuSoi silloin helisten,Lystisti sukset liukuuPääll' lumikinosten,Ja tuli takassansaSulosti leimuaa.Näin talvellakin kanssaKyll' lapset lystin saa.
Kun hanki kyynelehtii,Niin ole riemuinen,Taas kevät kaunis ehtii,Iloa tarjoten.Ain' ylistele Luojaa:Kaikk' ajat hauskat on;Hän eloamme suojaa,Sen viepi valohon.
Luonnon kirja 1886.
Nuo tähtöset taivaan,Kuin tyynenä aivanNyt myrskyjä maanNe katsovat vaan;Ja Luojaa maailmanNe kunnioittainUraansa läp' ilmanVaeltavat vain.
Ei uuvu, ei vaivu,Ei tieltä ne taivu,Ja valkeuttaanNe luo yli maan.Vuos'tuhannet sielläNe loistoa loi,Vuos'tuhannet vieläNe välkkyä voi.
Oi, Luoja, kuin voinenMa, maan tomu moinen,Sun tekosi nääJa työs käsittää?Tok' ilmasi laajatJa ihmehes nuotJa tähtesi taajatMun tutkia suot.
Maailmojen luoja,Sa ihmetten tuoja,Kuin sanomatonSun voimasi on!Ja hetki ja aik' onJa kaikki Sun työs;Kaikk' ihmettä, kaikk' on,Sa kaikessa myös.
Jos tieltä ma taivunJa eksyen haivun,Unohtaen Sun,Sa näät toki mun.Maailmojen loppeenJos piileynkinPimeimpähän soppeen,Siell' oot Sinäkin.
Oot isäni Sinä,Ja lapsesi minä,Hyvyytesi ain'On vartijanain.Ma antaun huomaas,Mua neuvo Sa vaan,Niinkuin Sinun luomaas,Sua kunnioimaan:
Luonnon kirja 1886.
Nuku, nuori oksani,Viel' on maassa halla,Kanerva ja koivukiNukkuu lumen alla,Kevättä viel' oottaa saa,Jolloin tuomet kukoistaa.Nuku, nuori oksa,Viel' on maassa halla.
Päivän helma tuudittaaSua, pieni paju,Kohta metsä vihoittaa,Tuoksuu kukkain haju.Vielä katsahdus ja kaks,Paju käy niin vihannaks.Päivän helma tuutiiSua, pieni paju.
Lukemisia lapsille II, 1874.
Tuoll' liepeess' suuren hongikonLähellä kylää mökki on;Kaks hyvää lasta armaineenSiell' asui äitineen.
Nuo Kaarlo, Hilma olivatMaan päällä lapset parhaimmat.Ne köyhät oli pienoisetJa orvoiks jäänehet.
Näkyipä hovi kaunoinenTuolt' yli metsäin, järvienSiell' oli lapset kasvaneetJa suurest' eläneet.
Mut Jumal', isä ihmisten,Tät' ei näe hyväks lapsillen;Hän antoi heidän koitellaKurjuutta, puutetta.
Heilt' isä kuoli. TalokinVeloista pian myytihin,Ja äiti vihdoin torppaseenSai muuttaa lapsineen.
Tuo hurskas äiti, hyvilläänHän lausui kesken köyhyyttään:»Vaikk' isän meiltä kuolo vei,Ei Luoja hylkää, ei!»
Hovissa suurest' elettiin,Nyt puutett', tuskaa kärsittiin;Tuo rikas naapur' armotonJa tyly heille on.
Kuin kallis sentään verrattainOn mökin tunnon rauha vain,Ja luja, harras usko senRikkauteen verraten!
Viel' yhden näät sä toverin,Nälkäinen vatsa silläkin,Ja hampaat suussa välkähtää,—On villakoira tää.
Tää vanha Musti hyvänenOn peru aikain entisten;Hän kotoisin on Spanjasta,Ties äiti kertoa.
Sen näkikin jo turkistaan,Kun mörisi hän nurkassaan;Mut miten Pohjolaan hän sai,Ei kenkään tiennyt kai.
Kyll' oli vainen hänkin vaanVoileipää syönyt aikoinaan,Mut nyt hän tyytyi vähempään,Mörisi näljissään.
Niin kauan kuin sen voimat soi,Hän metsämailta usein toiMuassaan kotiin jäniksenTai teirenpoikasen.
Ja huiski häntää hyvillään,Ja suutaan nuoli mielissään!Kun paisti valmiiks saatihin,Ties saavans' Mustikin.
Mut vanhapa on Musti nytJa jalat sen on jäykennyt,Hämillä suutaan nuolla saa,Kun paistit katoaa.
Sen sijaan susi vihainenKäy salaa häntä väijyillen,Mut paistiks tulla Musti hänEi näytä kärsivän.
Se loukkaa hänen arvoaan,Ja liki jos käy susi vaan,Sen kyllä pörhöiseks saa pää,Kun Musti höyhentää.
Nyt Mustin ruoka niukall' on,Mut tover' on hän verraton;Hän seurass' ain' on lapsienNäljissään möristen.
He nyppii hänen turkkiaan,Hän silloin kättä nuolee vaan;Sit' armahda, ken ilkeissäänKäy mökkiin pyrkimään.
Ja jos ties Musti, että kenOn ollut paha lapsillen,Hän kursaamatta niskahanKäy häijyn veitikan.
Mut äiti park' on lohduton,Kun itse leivän puutteess' onJa näkee Mustin näljissäänVanhoilla päivillään.
Ja vaikka kauan arvelee,Ja vaikka sydän kirvelee,Hän ottaa Mustin mukanaanJa lähtee kulkemaan.
Ja hoviin tultiin: »Herrasen',Mun koiraniko tahdotten?Hän, viisas on, mut leipäähänEi oo, mill' elätän.»
Ja rikas herra hymähtää:»No, koiran voin kyll' elättää,Tuoss' saatte rahaa; tiehenne!Muut' asiaako, he?»
Äit' itkein läksi kotiin nyt,Ja lapset, yksin jätetyt,Ovella tuvan nyyhkyttää,—On sija Mustin tää.
»Itkusta, lapset, tauotkaa,Nyt Musti herran' elää saa,Sen maito, puuro ruokan' onJa leipä hapaton.»
Ja äiti vielä jatkoikin,Kun rapsutusta kuultihinJa tuttavata mörinää,Ett' … onko totta tää?
Se Musti on, jok' ilmaantuu,Hän itse, eikä kukaan muu!Voit, maidot jätti päästäkseenKotihin vaivaiseen.
Niin, runsaat ruuat heitti hänJa herkut, hyvän elämän.Ja palas nälkään, puutteeseen,Köyhyyteen jällehen.
Uskollisuutens' tähden vaanHän laihaks saattoi ruumistaan,Ja ennen kärsi nälkää hänKuin jätti ystävän.
Ja lapset hyppi riemuissaan,Ja Musti möris iloissaan;Mut silmäst' äiti kyynelenNyt pyyhkäs lausuen:
»Pois, Musti, jälleen talohonSen luo, ken ostanut sun on.Ei auta; hoviin jälleen vaanTaas Musti saatetaan.»
Mut Musti palas, takaisinHän kolme kertaa vietihin,Sai leipää, selkääns' vuorottain;Mut—siell'ei pysy vain.
Ja kun hän kerran kolmannenTaas raapi tuvan ovehen,Koir' uskollinen tupahanToi leivän suussahan.
Ja lasten eteen vei sen, näinMielt' äidin niinkuin lepyttäin,Ja lausuin: huolet' olkaa vaan!Kyll' leipää hankitaan.
Nyt veet tul' äidin silmihin,Hän heti läksi hovihinJa sanoi: »sekää rahat nää,Mut meille Musti jää».
Mut kunpa rikas kuuli tän,Niin heltyen näin lausui hän:»Uskollisuutt' ei voita vainEi kullat maailmain».
Ja lausui vielä lisäksi:»Nyt tulen teille hyväksi,Nyt teille kultaa, ruokaa suonVaan Mustin tähden tuon».
Ja koissakos nyt riemuitaan,Ja Musti möris iloissaan;Ja nyt on Musti päättänyt,Ja satu loppui nyt.