Hyi! Sin' et ketään helli, älä kiellä,Jok' olet itsestäs noin huoleton.Sua kyllä moni rakastaa voi vielä,Mut sin' et ketäkään, se selvää on.
Sa vallass' olet murhallisen vihan,Jonk' uhka kääntyy itseäsi päin,Hävittää tahdot kauniin majas ihan,Jot' uudistaa sun tulis kaikin väin.
Oi, muutu! Sanani sä valheeks käännä!Vihako lemmen sijan anastaa?Suloisen muotos mukaan mieles säännä,Ja itseäs tok' ala armahtaa.
Tee, mulle mieliks, itsestäsi kuva,Miss' yhä kauneutes on uudistuva!
Yht' äkin kuin sa kuihdut, yhtä äkinKukoistat niissä, joista erkanet.Sun omaasi on, täältä mentyäkin,Se nuori veri, jota tuhlailet.
Näin äly, kauneus pysyy: elon taika,Jot' ilman vanhuus, raihnaus valtais maan.Jos kaikk' ois sinun mieltäs, taukois aika,Ei mailma kestäis sataa vuottakaan.
Se, jonk' on rumaks, inhaks luonto luonut,Se hedelmättömänä nääntyköön,Mut kelle enemp' on kuin muille suonut,Se antilahjaans' antiin käyttäköön.
Sun luonto teki kuvakseen, siis pitääSinusta yhä uudet taimet itää.
Kun kellon aikaa mittaavan ma kuulen,Kun yöks näen uljaan päivän voituvan,Kun kuihtuvan näen orvonkukan huulenJa mustan kutrin hopioituvan,
Kun näen lehdetönnä koivun kaihon,Mi karjaa varjos kesävarilla,Ja lyhteeks sidottuna suvilaihonLepäävän valkohiuksin paarilla:
Niin silloin kauneutesi mieleen muistuu,Kuink' ajan virtaan sekin katoaa.Kaikk' ihanuus ja sulo maahan suistuu,Ja kuolee pois, kun uusi juuret saa.
Niin jälkeläisissäsi yksin pysyySun muistosi, kun niittomies sua kysyy.
Josp' oisit oma itsesi! Sen ajanSit' olet vain, kun täällä vaellat.Siis muista, kunnes tulee muutto majan,Ett' toiselle sa kuvas talletat.
Näin kauneus, jonk' olet vuoroks saanut,Se pysyis ennallansa, omasiSa oisit taas, kun päivätyös on laannut,Ja lapses säilyttäisi kuvasi.
Ken kauniin majan rapistuvan soisi,Jot' aimotoimin tulis säilyttää,Ett' talvisäissä suojana se oisi,Kun kaikki valtaa kuolon ikijää?
Ken muu kuin tuhlari! 01' isä sulia:Yht' onnelliseks anna poikas tulla.
En tähdistä ma tietojani ota,Mut tähtiä mä tutkin tosiaan.Ei onni, hätä, rutto, nälkä, sotaMun ennusalojani ollenkaan.
En osaa ennustella, mitkä hetketTuo sateen, ukkosen tai myrskysään,En tiedä, mitk' on ruhtinaiden retket,Vaikk' utelisin taivaalt' yhtenään.
Mun tietoni sun silmistäsi juontuu,Nuo tähdet luotettavat virkkavat:»Tosi ja kaunis hyvin yhteen luontuu,Jos maailmalle kuvas lahjoitat».
Ennustan muuten, siin' ei mikään auta,Sun loppus toden on ja kauniin hauta.
Kun mietin, miten kaikki päällä maanVain hetken uhkeiltuaan tyhjiin palaa;Kuink' elon näyttämöllä kaikki vaanOn varjoja, joit' ohjaa tähdet salaa;
Kun näen, kuink' ihminen ja ruohokinSamalta taivaalt' usmaa saa ja poutaa,Rehottaa nuorna rinnoin riemuvin,Sen kukoistuksen kunnes unhe routaa:
Tään nähdessäni katoovaisuuden,Sun nuorta kuvaas aattelen ma aina,Kuink' aika tuhon kanssa kilpaillenSun nuoren päiväs koittaa yöksi painaa.
Sinusta sotaa käyn ma ajan kanssa,Se minkä vie, sen luon ma uudestansa.
Miks kärsit ajan hirmuhallintaa?Parempaa tuumaa mielessäsi puno,Tuhoas vastaan eikö tehompaaLie asetta kuin tämä tylsä runo?
Nyt sulla onnes hedeaika ois,Ja mont' on neitseellistä uudismaata,Jost' elon virkku kukka nousta vois,Jot' ei sun tekokuvas voittaa saata.
Näin maailmaan jäis kuvas säilymään,Sill' ajan eikä runon nuori kynä,Ei ulko= eikä sisäpiirteillään,Kuvata vois sua ilmi=ilmettynä.
Pois itses anna, niin sa itses saat,Kun itse kuvaat piirtees sielukkaat.
Ken runoani vasta uskonee,Jos avujesi ylistys sen täyttää,Kun, taivas tietköön, se ne verhoileeKuin hauta, niistä tuskin puolta näyttää?
Jos voisin silmäis loiston esittää,Sulosi kaikki panna runon pukuun,Sanottais pian: »puhett' öyhkeää!Maan matoset ei kuulu taivaan lukuun».
Kun runo kellastuisi vanhuuttaan,Sit' ilkuttais kuin lörppää vähämieltä;Kaikk' arvos runon valhett' oisi vaanJa muinaislaulelmien korskaa kieltä.
Mut poika jos suli' on, niin kahdistainSa elät: hänessä ja laulussain.
Sua päivään kesäiseenkö vertaisin?Se kauneuden vertailussa hukkaa.Pianpa kuluu suvi herttaisin,Ja tuimat tuulet raataa kevätkukkaa.
Välistä päivän silmä tulistuu,Sen kultatuike usein usviin haihtuu;Niin, kaikki kauneus loistaa, lakastuu,Sen puku luonnon vaihdellessa vaihtuu.
Mut sun on kesäs ikivihantaa,Sun kauneutes on katoomaton ani,Sinusta kuolo kerskua ei saa,Sa kuolematon olet runossani.
Maailman sivu, ajoist' aikoihinSe elää ja sen kanssa sinäkin.
Jalopeuralt', ahma aika, kynnet katko,Maan anna niellä oma pereensä,Rajulta tiikeriltä hampaat ratkoJa Phoenix=lintu polta vereensä:
Iloa tuo tai huolta, mitä vainen,Maailman ja sen kiiltokoreudenTee mitä tahdot, aika tuhlaavainen,Mut yhden suita kiellän rikoksen:
Oi! ystäväni säästä puhtahana,Sen otsaa älä uurra kynälläis,Vain salli, että koskemattomanaHän jälkipolven ihanteeksi jäis.
Vaan—riehu, vanhus, se ei paljon paina,Hän laulussani elää nuorna aina.
Naisnäkö sull' on, luonnon muodostama,Poveni valtiatar—valtias,Naissydän hellä, vieno, aina sama,Ei viekkaan naisen tapaan oikukas;
Naissilmäs kirkas on, mut vakavampi,Mi kultaa kaikki, mihin katsahtaa;Varis on miehen, muita miehuisampi,Se miehet, naiset, kaikki lumoaa.
Sinusta luonto aikoi neidon soman,Mut sinuun rakastui, sun luotuaan,Ja lisän liitti, mulle tarpeettoman,Jok' onnen multa riisti kokonaan.
Mut kun sa naisten lemmiks luotiin, annaSydämmes mulle, heille hempes kanna.
Mun runoni ei niitä ole, joitaRuseiltu kauneus lauluun kiihoittaa,Jotk' avuks ottaa itse jumaloitaJa korukseen jos mitä kokoaa;
Ja pöyhkeästi yhteen sulloo summat,Maan, meren aarteet, kuun ja auringon,Ja kevään esikot ja kaikki kummat,Mit' ilman alla olemassa on.
Mun totta puhuu tunteheni jalo,Siis usko pois, on kaunis ystäväin,Kuin mikään äidin laps, vaikk' ei sen valoNiin kirkas lie kuin taivaan kynttiläin.
Muut kehuskelkoot, joill' on liukas kieli;Minä en kiitä, kun en myydä mieli.
En usko peiliin, että vanha lien,Niin kauan kuin on nuoruus seuranasi;Mut kun sun poskiis kurtut löytää tien,Niin multa tyhjiin juoskoon tiimalasi.
Tuo kaikki kauneus, mi peittää sun,On verho myös mun sydämmeni, jollaPovessas maja on, kuin sulia mun;Siis kuinka voisin sua vanhemp' olla?
Oi, vaali itseäsi, samoin teenMinäkin sinun tähtes ainoastaan,Sydäntäs holhoojana tarkalleenMa kaitsen niinkuin imettäjä lastaan.
Sun murtuu sydämmes, jos minunkin,Sen omaks sain, enk' anna takaisin.
Kuin ujo näyttelijä arkuudessaanOsansa näyttämöllä turmelee,Tai peto, joka liiaks raivotessaanVihansa vimmaan vihdoin heikkenee,
Niin minäi pelolla ja arkailullaPyhäiset lemmentavat unhotan,Ja lemmen tuskast' olen turraks tulla,Sen taakan alle ihan hervahdan.
Nää mykät kirjat selittää ja sanoo,Mit' ikävöi ja hartoo mieleni,Ne myötätuntoa ja rakkautt' anooParemmin kuin voi koskaan kieleni.
Tajumaan opi tätä kieltä mykkää:Se silmin kuulee, jossa lempi sykkää.
Mun silmän' taituri on verraton:Se sydämmeeni kuvaa sinun sulos,Poveni taulun kehyksenä on,Ja näköisyys on taituruuden tulos.
Sen taidon kautta, mik' on kuvassa,Sen todellisen olinpaikan arvaat;Se sydämmeni riippuu tuvassa,Mink' ikkunoina silmäsi on armaat.
Näin silmämme on avuks toisilleen!Mun luo sun kuvasi ja sinun taasenOn ikkunana, josta ilokseenLuo päivä katseen muotoos helokkaasen.
Vain yhtä puuttuu silmätaito tää:Se muodon kuvaa—sydän vieraaks jää.
Ne, jotka suosimat on tähtien,Kopeilkoot arvostaan ja kunniastaan,Min', arvon vajaa, piiloss' iloitsen,Ett' arvostaa saan muita ainoastaan.
Upeilkoot valtain hellikoimat nuo,Kuin kehäkukka päivän paahtehessa,He itse korskallensa haudan luo,Ja maine menee oikun vaihdellessa.
Kun urho, jota kilvan kiitellään,Sadasti voitettuaan hukkaa kerta,Pois maineen kirjasta hän pyyhitään,Ja kaikki suuret työns' on tyhjän verta.
Mut minä lemmin vaan ja lemmen saan,Ja onness' elän, rauhass' ainiaan.
Sa sydämmeni hallitsija, jotaMua palvelemaan vaatii arvos sun,Tää kirjallinen viesti vastaan ota,Ei älyn näytteenä, vaan ihailun,—
Ihailun, joka paljahalta näyttää,Pien' kykyni kun sit' ei suureks saa;Mut jonka puutteen rikas sielus täyttää,Ja suosill' alastuuden verhoaa.
Siks kunnes suojelija tähtöseniMinulle suopeammin hymyileeJa koruverhon heittää ryysyilleni,Jok' arvonantos täyden ansaitsee.
Ilolla silloin lemmin ystävääni,Mut siksi arkaillen ma peitän pääni.
Kun vuoteeseen mun ajaa uupumusJa raukeet raajat lepoa kun haukoo,Niin päässän' uusi alkaa vaellus,Ja hengen alkaa työ, kun ruumiin taukoo.
Sill' aatokseni etäisyydestäänHalulla luokses pyhiinvaeltavat,Ja silmät raskaat, luomet seljällään,Pimeyteen sokon lailla tuijottavat;
Mut silloin sielun silmään kuitenkinSisäinen näkö sinun kuvas tuopi,Jok' yössä hohtaa lailla timantin,Yön mustan kirkastaa ja nuoreks luopi.
On sielu öittäin, ruumis päivittäinSun tähtes levon puuttehessa näin.
Kuink' elämää voin viettää ilakoivaa,Kun levon siunausta ikävöin,Kun päivän vaivoist' en saa öisin hoivaa,Vaan yö mua päivin kiusaa, päivä öin.
Nuo vaikk' on vihamiehet toisillensa,He kättä paiskaten mua kiduttaa,Touhuineen toinen, toinen voihkeinensa.Kun touhut vain mun sinust' erottaa.
Päivälle kehun, että sinä loistatSen mieliksi, kun taivas pilveen käy,Ja yölle tummakalle, että poistatYön pimeyden, kun tähtiä ei näy.
Mut päivä päivält' enentyy vain suru,Ja yöstä yöhön kasvaa tuskan puru.
Kun onnen hylkynä ja ihmistenOsani kurjuutt' itken yksinänija turhaan huudan kuuroon taivaasenJa inhostuen kiroon päiviäni,
Ma muiden toivomieltä halaisin,Mink' armautta, minkä suloutta,Tuon lahjat, tämän riennot tahtoisinNuristen oman onnen nuloutta.
Mut näin kun itseni ma kehnoks teen,Ma sua muistelen, ja leivon lailla,Jok' ylös maasta kiitää korkeuteen,Ma riemuvirttä laulan taivaan mailla.
Rikastun lempes muistoista ma niin,Sit' etten vaihtais valtain aarteisiin.
Kun menneisyyden muistot alan haastaaHiljaisten aatosteni neuvostoon,Kun näen kuink' aika kaiken multa raastaa,Niin taaskin vanhain tuskain vallass' oon.
Ja silloin silmä, joka vaivoin kastuu,Mont' itkee hautaan mennytt' ystävää,Ja vanhat lemmenvaivat mieleen astuuJa moni kallis näky heräjää.
Ja silloin koen taas tuon vanhan kaskun,Ja maksan tuska tuskalt' uudestaanJo kärsittyjen kärsimysten laskun,Niinkuin se maksettu ei oisikaan.
Sua silloin muistan, ystäväni armas,Ja kaipuu hälvenee ja suru karmas.
(Sonetit I—XXX suomennettu 1912-(?) 1913).
Sun silmäs, joka puhuu taivaan kieltäJa jonk' on suhteen mailma voimaton,Mun vietellyt on valanehdon tieltä.Sun tähtes rikon,—sekö rikost' on?
Pois naiset kielsin, mutta sinä vainenOot jumalatar, sua en kieltää saa;Ei taivaan lempeen koske vala mainen;Sun armos synnistä mun puhdistaa.
Valat on herkeä, ja usvaa henki;Kun maahan paistat, päivyt, sätees sunTään haihduttavat usma=valasenki;Siis jos se rikkuu, syy ei ole mun,
Sen vaikka rikon. Viisas valan parhaanPois vaihtaa paratiisin ilotarhaan.
Turhaa lemmen touhua IV: 3; 1910.
Niin hellää suuteloa päivän kultaEi ruusun kastepisaroille suo,Kuin sinun silmäs säteilevää tultaYökasteelle mun poskilleni luo.
Niin kimaltelevista, syvyyksistäEi heijastele hopeainen kuu,Kuin kuvas minun, kurjan, kyynelistä:Jok' itkunkarpaloon se kuvastuu.
Jokainen kyynel, joka silmään kierii,Triumfivaunussaan sun voittoon vie.Kas, kuinka kyynelvirta yhä vierii!Mun tuskani sun maineesi on tie.
Äl' itsees mielly, muuten peilinäsIjäti itkeä saan edessäs.Sulouttas, valtain valtias, ei kieliVoi kertoa, ei ajatella mieli.
Turhaa lemmen touhua IV: 3; 1910.
N:o 226.
(J.L. Runeberg.)
Oi terve Herran huonetta,Miss' yhtyy Herran kansa,Soi laulut, Herran totuuttaJulistaa saarnaajansa!Siell' lapset Herran juhlass' on,Sen suhtehen on arvotonMaan riemu kaikkiansa.
Siell' ilo, rauha annetaanJa valkeus Jumalalta,Me sinne niinkuin valkamaanOhjaamme myrskyn alta;Kun riehuu riidat maailman,Meit' ympäröipi JumalanSuloisen hengen valta.
Sen sinä tiedät, Sielunen,Jok' ääntä tunnet taivaan:Kun sydän oli murheinen,Sait lohdutusta vaivaan;Vaipuissas rukouksihinNäit Herran hengen useinkinSua virkistävän aivan.
Ja Herra poisti synkkyyden,Mi mieltäs kamaloitti,Mi sieluasi painoi, senNyt valon oppi voitti;Mik' epätoivoon surkastui,Taas siunattuna kirkastui,Kun elon valkeus koitti.
Oi huone, jossa murhe saaIloita hetken verran,Oi pyhyys, joka avajaaTien luokse taivaan Herran:Se totuus yhä soikahan,Mi avas meille taivahanJa isillemme kerran.
Keväällä 1879.
N:o 311.
(J.L. Runeberg).
Rauha riemun luopi; missäRauha, siellä riemastus,Rauhan terveyslähtehissäVoim' on, elo, virvoitus.Rauha onnen, turvan tuo,Niinkuin kesäkaste luoTaivahista lohdutusta,Levittääpi siunausta.
Rauhaa Herra korkeudenTahtoo, käskee, rakastaa;Rauhass' ääret avaruudenHänen eessään vaeltaa;Rauhaa, rakkauttakinSoipi ääni enkelin;Rauhaa Herran sovinnossaTaivahan on kartanossa.
Rauha, tulleeko se maalleEnnen katoomista maan?Milloin koittaa hurskahalleRauhan hetki, milloin vaan?Herra, koetusaikanainRauhallas mua tue ain';
Anna toivo saapumahanIiäisehen rauhan maahan!
Keväällä 1879.
N:o 345.
(J.L. Runeberg.)
Herra kaikki mailma janooRunsautes lähteellen,Leipää jokapäiväist' anooSulta mielet tuhanten;Ja sa helmas aukaiset,Luodut kaikki ravitset.
Kaikillen sa lahjas kannat,Joille elo suotu on,Ruumiin, sielun hyväks annatRunsahan sa ravinnon;Kiitos, Isä armainen,Kiitos iankaikkinen!
Keväällä 1879. Vrt. U.S. Virsikirja 431.
(J.L. Runeberg).
Mä silmän' luon ylös taivaasenJa käten yhtehen liitän;Sua, Herra, ystävä lapsienMä sydämmestäni kiitän.
Ah, iloist' on sua ylistää,Ja mielellän' mä sen teenkin;Mä tiedän: et mua hyljää sä,Vaan katsot myös vähäiseenkin.
Oi kiitos kaikesta, mitä soiSun armos armasta mulle,Oi kiitos muustakin, jot' en voiMä tyystin lausua sulle!
Mä olen taimi sun tarhassasJa varten taivasta luotu,Sun isällisehen huomahasJo syntymästäni suotu.
Mua suojaa sä, Isä armoinen,Sun henkes voimalla vielä.Ja tieni johdata taivaasen,Ijäiseen elohon siellä!
Keväällä 1879. U.S. Virsikirja 410.
(J.L. Runeberg).
Jumala, suojaa maatammeJa voimallasi varjeleNiin sodassa kuin rauhassaJa murheen, onnen aikana.
Tääll' aarteemme on armaimmatJa perintömme parhaimmat;Lähellä, loitompanakaanEi meille vertaa tämän maan.
Tääll' isämme on asuneetJa taistelleet ja toivoneet;Me saman saimme asunnonJa samat vaiheet kohtalon.
Ja tietä meidän viittomaaTääll' lapsemmekin vaeltaaPerien työmme, rientommeJa kiittäin Herraa niinkuin me.
Oi, huomaas ota rakkaaseenTää maamme tuhatjärvineen;Hyvyytes siihen vuotakoonKuin kaste kukkataimistoon!
Ja siunaa rehelliset maanJa hyvänsuovat aikeissaan;Mut kaada juonet ilkeät,Sen onneen, rauhaan tähtäävät.
Sen anna aina olla sun,Iloisen, vapaan, turvatun,Sovussa kasvaa, neuvoissa,Ja täynnä Henkes armoa.
Sa pimennosta autoit senKuin silmikosta kukkasen;Siis kaikkina suo aikoinaSen valkeudessas varttua.
Se valkeus sun sanas on;Sen taivaallisen auringonSuo meille täällä ainiaanSäteillä kirkkaudessaan.
Maamme kirja 1886; parann. 1905.
Kalliin sanas ympärillä,Herra, koolla olemme,Virvoita sen nestehilläHedelmätön henkemme!Sinä henkes anna meille,Johda meitä tahtos teille,Ravinnoks suo nääntyneilleElon mannaa makeaa!
Anna neuvoasi meilleTahtos oikein ymmärtää,Saata meitä valos teille,Jota sanas selvittää,Puolees käännä sydämmemme,Torjuks epäuskollemme;Herra hyvä, suo, ett'emmeArmos aikaa hylkäjä!
Oi, jos etsoaikaa HerranOikein oivaltaisimme!Pois on onnen hetki kerranEikä koskaan palanne.Anna kuulla korviemme,Miss' on turva autuutemme;Avaa meidän sydämemme,Kuule meidän huutomme!
Keväällä 1879.
Herra, anna armoasSeuraamaan Sun neuvoas.Sieluamme aikoinaanTurvaamaan.
Anna meidän päivä tääSulle mieliks pyhittää;Kallis aik' on, suotta vainKuluttain.
Lepopäiväs meille soit,Sielujemme tähden loit,Että se Sun sanastaisLohdun sais.
Sen vuoks nyt me koonnutaanKuulemaan ja lukemaan,Oppimaan Sun neuvojas,Tahtoas.
Tahdot muuttaa sydämmen:Joudu siis, oi Jeesuinen;Sulje meiltä synnin tie,Seuraas vie!
Keväällä 1879.
N:o 455.
Nyt Herran huvitarhaanMa saatoin rakkahan.Saat siellä suojan parhaanMyrskyiltä maailman,Saat kirkkaan päivän laillaYlistää JumalaaJa laulaa valon maillaKaritsan kunniaa.
Kadehdi sult' en sitä,Sa hyvän vaihdon teet:Siell' ohdakkeet ei idä,Ei vuoda kyyneleet;Oi, autuasta tuoll' onTaas toistaan kohdata,Miss' ota taittuu kuolonJa kaikk' on kirkasta!
Siell' ihmemaassa kevätIkuinen vallitsee,Kivuistaan heikkenevätTerveinä hymyilee;Siell' iloitsemme luonaElämän ruhtinaan,Jok' on myös sulle suonnaJo kodin linnassaan.
Niin, nuku, armaiseni,Nyt Herran huomahan!Hän kuivaa kyyneleni.Sa hänen lausuvanJo kuulet: suokaa lastenMun tulla tyköni,Sellaisten pienokastenOn valtakuntani.
Luultavasti 1909.