"Kerran, juuri huhtikuun 24 päivänä menin auringon laskiessa protestanttiselle hautausmaalle S. Paolon portille, jota en vielä tuntenut. Kameliat ja azaleat olivat täydessä kukassa ja kaupungin vanhat muurit, joilla kasvoi korkeaa heinää, ja kukki keltaisia köynnösruusuja tummien sypressien varjossa, olivat niin kauniit auringon viimeisissä säteissä! Shelleyn [Percy Byshe Shelley, etevä englantilainen runoilija, Byronin ystävä. Hänen sydämensä on haudattuna Rooman protestanttiseen hautausmaahan.] muistomerkin luota löysin ruohikosta pienen,Luisanimisen kirjan. Sen oli ehkä kadottanut se herrasväki, joka tuli pois hautausmaalta minun astuessani sisään. Avasin sen ja silmäni sattuivat kohtaan, joka viittaaRakkauden satuun, jota valitettavasti en tarkoin tunne, enkä tiedä, mikä kansa on luonut sen. Se teki minuun omituisen vaikutuksen, ehkä paikan ja ajan vuoksi: tunsin äkkiä kuinka sydämeni jälleen eli, niin että säikähdin ja hämmästyin. En tahtonut!
"Panin nopeasti kirjan siihen, mistä olin sen löytänyt. Kun menin pois, ojensi vartija sen minulle luullen, että minä olin sen kadottanut, ja minun oli vaikea saada hänet uskomaan muuta. Muutaman päivän perästä toi ystävättäreni, jolta olin pyytänyt jotain uutta italialaista kirjaa,Luisanminulle. Minusta tuntui, kuin olisi kirja ajanut minua takaa. En olisi tahtonut ottaa sitä vastaan ja sanoin, ett'en huoli runoista, mutta ystävättäreni kehotti minua niin innokkaasti lukemaan kirjan, että suostuin.
"Luin Luisan yhdessä yössä. Se oli kuin itkettävää unta! Minusta oli mahdotonta, että tekijä ei olisi nainen. Vaikka se ei ollutkaan minusta aivan yhdentekevää, en antanut sille sen suurempaa merkitystä, mutta mitä pidin tärkeämpänä oli saada tietää uskoiko runoilija aatteeseensa, vai ei. Tahdoin tulla vakuutetuksi siitä, että hän ei uskonut siihen, vaan oli yhtä petollinen kuin hänen runoelmansakin. Kuitenkaan en voinut unohtaa kirjaa, enkä tukahduttaa haluani oppia tuntemaan hänet, joka oli kirjoittanut sen.
"Täällä on toivoni täyttynyt. Te osoititte heti minulle myötätuntoa, mikä hämmästytti minua. Tunnustan teille, ett'ei se alussa miellyttänyt minua, koska se näytti minusta jonkunlaiselta ranskalaiselta kohteliaisuudelta, siis kaikkea muuta kuin suoralta; muullaista se ei mielestäni voinut ollakaan. Sitten oli se minusta kuin rangaistus siitä, ett'en ollut totellut järkeäni ja pysytellyt kauempana Luisa'n tekijästä, vaan kysyin häneltä uskoiko hän teokseensa, myöntäen täten tavallaan, että sellainen usko oli mahdollinen. Olen yhä valitettavasti hyvin epäilevällä kannalla ihmisluontoon nähden, mutta en tahdo otaksua, ett'ei teidän myötätuntonne tällä hetkellä olisi suoraa. Se, että minusta on vaikeaa sanoa teille, että nimeni on yksinkertaisesti miss Yves, johtuu pelosta, että tämä tiedonanto minun puoleltani herättäisi teissä luuloja, jotka ovat mahdottomia.
"Olen kihloissa, ja minun määräni on elää pienessä kaupungissa Alppien tuolla puolen, erään henkilön kanssa, jonka tunnen ja jota kunnioitan kylliksi voidakseni suostua liittoon, josta muuten en hae onnea, enkä voi sitä tarjotakaan.
"Te toitte juuri runonne minulle. Se liikutti minua syvästi. Huomasittehan sen! Kysyn Jumalalta miks'ei hän saattanut meitä yhteen muutamia vuosia aikaisemmin, kun ehkä vielä olisimme voineet olla onnellisia! Kuitenkin olen tyytyväinen lyhyeen ja myöhäiseen kohtaukseemme, vaikka mieleni onkin surullinen. Vaikka en uskokaan inhimillisten tunteiden kestävyyteen, luulen kuitenkin, että muisto säilyttää tuoksun keskeytyneistä tunnelmista, joilla ei enää ole eloa. Tulette pitämään sanojani kylminä ja kovina, mutta minä olen oppinut niin ajattelemaan paljon kylmemmässä, paljon kovemmassa koulussa. Nykyhetkellä tuottaa halumme oppia tuntemaan toisemme meille vain tuskaa, joka on halujen tavallinen hedelmä. Mutta aika parantaa niin teidät kuin minutkin, aika, joka haavan sijalle jättää vain pienen hellän kohdan, jota pakottaa aina ilmojen vaihtelun mukaan. Sitä tyhjänpäiväistä lohdutusta, että minä tulisin haudallenne itkemään, ette saa. Te tulette, niin kuin sydämestäni toivon, elämään paljon kauemmin kuin minä, tarpeeton olento, ja tulette yhä tarkemmin tuntemaan — minä tiedän sen — monien rohkaisuksi kaiken sen hyvän, minkä luulette ihmisrinnassa asuvan. Mutta jos siitä syntyykin vain joku hyvä pienempi teos, joku pelokas, jalo ajatus, täytyy sen, jolla ei ole teidän uskoanne, tunnustaa, että ihanteitten sumu voi joskus kiteytyä pisaraksi, pudota ruohonkorrelle ja virkistää.
"Te odotatte, että lopettaisin, ja minun täytyy kiirehtiä, koska on aika palata setäni luo. Teidän tunteenne liikuttaa ja ilahuttaa minua siinä määrin, että minun täytyy olla aivan suora teitä kohtaan.
"Olen vapaaehtoisesti mennyt kihloihin miehen kanssa, jota kunnioitan, mutta vakavammat arvelut kuin se, pakoittavat sydämeni rakastamaan vierasta. Entiset kohtalot ryöstävät minulta mahdollisuuden tulla onnelliseksi tätä tietä, samoinkuin kyvyn tehdä muita onnellisiksi. Miksi en sitä sanoisi? Tehän arvaatte niin paljon! Olen kerran rakastanut, liiaksi rakastanut. Viidenkolmatta ikäisenä olen jo vanha ja pakoitettu pitämään sydämeni jok'ainoaa liikahdusta halveksittavana heikkoutena, ajattelemattomuutena.
"Hyvästi! Olen arvellut hetken voisinko lisätä 'ystäväni', voisinko ainakin tällä viattomalla sanalla vastata mielikuvituksenne lentoon. Mutta olen hyljännyt tuon viattoman sanan ja sanonut itselleni, että on viisaampaa, kun tyydymme siihen, mitä meillä on ollut: hetkinen myötätuntoa ja henkistä kosketusta. Ystävyyssuhde, kirjeenvaihto voisi tulevaisuudessa tehdä asemamme tuskallisemmaksi. Niin tulee tämän muiston tästä hetkestä elää viattomana ja runollisena.
"Matkustan ylihuomenna, ehkä jo huomenna. Vielä kerran Hyvästi! Suokaa minulle anteeksi, ja elkää tehkö sitä, minkä omatuntoni ja tahtoni minulta välttämättä vaatii, vielä raskaammaksi. Kiitän teitä runosta, jonka aina tulen säilyttämään. Jumala siunatkoon teitä kaikessa mitä teette, kaikessa mitä rakastatte!
Violet Yves."
Hänen sanansa "Forgive me! Be kind to me!" olivat täyttäneet sydämeni jäätävällä pelolla. Hänen kirjeensä ensi rivejä lukiessani olin riemuinnut; sitten olin ahminut joka ainoan katkeran rivin saadakseni tietää pahimman. Kun olin päässyt loppuun, kuohuivat minussa sellaiset pyyteet, niin mahtava elämäntunne, että se tuntui minusta liiankin voimakkaalta. Hän oli vielä vapaa, rakasti minua, hänkin oli nähnyt unta minusta. Ainoan kerran elämässäni purkautui sydämestäni kauniita, valmiita säkeitä, joista ensimäiset tuntuivat minusta mielettömiltä, ja viimeisissä on pelottava hyppäys, mutta niitä en muuta:
Agaven kukka ylpeänä nousee, taivaalla häikäisevi hehku auringon; tulen ja valon hurmiossa sielu levittää siipensä ja sinkoo lentohon. Pimeä pitkä, katkera on poissa, mutt' kaikkein raskahin on hetki tää.
Ei! ole rauhassa sydämeni, niitä en muuta, en koske sinun määrättömän, rajattoman riemusi purkaukseen.
Hän oli tosin kihloissa, oli kadottanut uskonsa rakkauteen, ihmisiin, ehkäpä itseensäkin: sellaiset esteet eivät pelottaneet, ne kiihottivat minua. Kouristava tuska oli siinä, oi siinä, että hän oli rakastanut niin syvästi, ja ett'ei menneisyydelle mitään voi!
Istuin kauan nojatuolissa, jossa miss Yves oli istunut; sitten kuljin huoneesta toiseen odotellen häntä harhaillen koko majatalon läpi. En tiedä mitä minusta lie ajateltu, sillä yllätin itseni tuijottamassa ihmisiä vasten kasvoja ja puhumassa itsekseni. Hetki hetken jälkeen kului, miss Yves ei tullut. Olisin tahtonut kirjoittaa hänelle, mutta pelkäsin, että hän tulisi sillävälin enkä tapaisikaan häntä. Kun ruoka-aika tuli, päätin kirjoittaa hänelle muutaman rivin lukusalissa: "En tahdo kuolla, en, jos te rakastatte minua; jos te olette vapaa, en halua hautaa vuorella, enkä laaksossa: sinua minä halajan, sinua, toivoni ja uskoni, elämäni ja valoni. Sydämelleni tahdon sinut korjata, voimakkaana sinun kauttasi ja sinun tähtesi, kantaa sinua läpi elämän, ystävien ja vihollisten keskitse, toiselle rannalle, Jumalan luo. Älkää puhuko kihlauksesta, menneistä kohtaloista; tulen rakastamaan teitä niin, että teidän täytyy uskoa ihanteeseen, niin kuin minä siihen uskon, ja me tulemme yhdistymään, niinkuin nuo kaksi tuossa ihmeellisessä islamilaisessa lemmentarinassa. Se kuuluu näin:
"Harhaileva sielu tulee maasta rakkauden asunnolle ja kolkuttaa ovelle. Ääni sisältä kysyy: kuka sinä olet? Sielu vastaa: minä se olen. Ei ole tilaa, kaikuu ääni, ei ole täällä tilaa sinulle ja minulle. Ovi pysyy suljettuna.
"Silloin laskeutuu sielu jälleen maahan ja viettää vuoden erämaassa rukoillen, valittaen ja katumusta tehden. Sitten liitelee se jälleen ovelle ja kolkuttaa uudelleen. Ääni kysyy taas: kuka sinä olet? Hän vastaa vapisten:minä olen sinä! Ovi aukeaa.
"Mikä rajaton riemu! Minä olen sinä! Jospa nyt, kun minä kolkuttavin sydämin kirjoitan tuon sanan, voisitte ymmärtää sen sisällön syvemmin kuin Shelley'n vaikenevan sydämen ääressä, hautuumaan ruusujen keskellä, missä Jumala ensi kerran antoi teidän löytää sen! Uskon varmasti, että huulemme tulevat kerran sanomaan sen toisilleen. Ette tunne tarinaani, ette untani, ette kohtaloa, ettekä rajatonta rakkautta, joka säälii meitä molempia; ja te sanotte matkustavanne, ettekä halua ystävyyttäni, ettekä kirjeenvaihtoa! Oi, kuinka ette tiedä miten erehdytte saneessanne, että olette liiaksi rakastanut? Sinne, minne te menette, sinne minäkin menen: Te ette ole rakastanut kylliksi!"
Miss Yves'in Leopardi oli lukusalissa. Panin kirjeeni sen väliin. Kirjassa tuntui vielä hänen käsiensä, hänen olentonsa hieno tuoksu, joka pyörrytti minua.
Hän tuli hiukan sen jälkeen kun ruokakello oli soinut hienossa, mustassa puvussa, korvarenkaissa suuria turkooseja, jotka sopivat mainiosti hänen vaaleaan, kiharaan tukkaansa, ja valkoiseen, hentoon kaulaansa. Rouva B. oli hänen kanssaan. Kun luulin, ett'ei sopivampaa hetkeä tulisi, annoin kirjan hänelle. Juuri siksi, että aika oli sopimaton, ymmärsi hän tarkoitukseni.
Hän viivytteli hetkisen ja sanoi sitten hymyillen: "Mutta enhän voi ottaa kirjaa mukaani pöytään."
"Ette", vastasin, "mutta luulen, että olette unohtanut jotain sen väliin."
Violet viivytteli vielä, sitten otti hän kirjan ja kirjeen sen välistä.
"Menkäämme!" sanoi toinen.
Aterian aikana käänsi miss Yves vain kerran katseensa minuun. Ennen jälkiruokaa nousi hän ja katosi. Oliko hänellä kiire lukemaan kirjettäni? Tai tahtoiko hän välttää minua? Ajatukseni seurasivat häntä: Nyt lukee hän, nyt on hän lukenut ja taisteli varjon kanssa sydämessään. Mikä tuskanhetki! Voittaako hän, vai vihamieliset valhekuvat? Oli kovaa olla siitä mitään tietämättä, merkkiäkään saamatta! Mutta olihan hän ottanut kirjeen. Minä sanoin itselleni, että tein väärin epäillessäni ja peljätessäni, että Jumala oli tehnyt pilaa minusta lähettäessään minulle unen ja hänet ottaakseen näin minulta kaikki takaisin.
Korkeaa kalliota vastapäätä istuen lopetin ajatuksissani runon, joka aamulla oli tulvinut sydämestäni:
Pimeys pitkä, katkera on poissa,mut kaikkein raskahin on hetki tää;Taas uusi nuoruus tulvii rinnassani,siell' leimuu, riehakoi ja myrskyää.
Sa Herra, joka minun kuolla annat,nyt voima suurempi suo lemmellein.Siunattu kohtalo! Kuin pilviin aalto,Sun luokses innoin pyrkii sydämmein
Tunsin, että onnellisena tai onnettomana rakastaisin kuolemaan saakka, ja siinäkin tietoisuudessa oli katkeraa onnea. Aina kun mieleni on intohimoisesti kiihottunut, väikkyy kuoleman aatos erimuotoisena edessäni. Kun olen läheisen, etenkin salaiseen katkeruuteen sekoittuneen luonnontunteen lumoissa, halajan sulautua kaikkeuteen; lempeni myrskyissä kaipaan korkeampaan maailmaan, elon ja valon maailmoihin jotka kuvastuvat sydämeeni ja jotka ovat toisenlaisia kuin maallinen valo ja elämä, niin paljon ylevämpiä.
Sinä iltana ei miss Yves enää tullut alas.
Seuraavana aamuna aikaiseen kuulin kaksien vaunujen pysähtyvän oven eteen. Mielessäni välähti arvelu ja kiiruhdin ikkunan luo. Näin vaunut ja tavarakärryt, joihin kantajat paraikaa latoivat matka-arkkuja.
Kun he olivat lopettaneet työnsä, astui eräs herra ja eräs nainen isännän ja viinurin seuraamina ulos. Tunsin kohta miss Yves'in.
Jäin hämmästyneenä ikkunaani ja katselin kaikkea tuota aivan kuin se olisi tavallinen lähtö, ikäänkuin se ei ollenkaan kuuluisi minuun. En kuitenkaan luule, että olisin voinut liikahtaa tai puhua. Miss Yves auttoi setänsä vaunuihin, kääri hänet hyvin vaippoihin ja peitteisiin ja katosi hetkeksi kastanjien väliin. Kun hän jälleen palasi, katsahti hän ikkunoihin ja istuutui sitten setänsä viereen. Kaikki tervehtivät ja vaunut vierivät pois.
Sanotaan, että onnessa on iloista muistella kurjuutta; mutta onnellisimpinakin hetkinä on minusta ollut tuskallista ajatella tätä. Ajatukseni palaavat siihen vieläkin. Äkkiä värähtää rinnassani, sitä ahdistaa lyijyinen paino, ja minä sanon itselleni: "Ei, ei!" Mutta ei ainoastaan minun ääneni puhu näin, ehkäpä en silloin sitä kuuntelisikaan; siellä kaikuu lemmittynikin ääni. Minusta tuntuu, että tuo suloinen ääni itkee. Minä tiedän, rakas, kuinka pahoillasi olet siitä mitä minä kärsin vastarintasi tähden, rakastaen sinua ja kuulen sinun nytkin sanovan ei, ei, niin kuin silloin kun syleilit minua tuskissasi. Siitä hetkestä en kerro.
Hän oli jättänyt kirjeen minulle. Jos vaeltaisin eksyneenä yön syvimmässä pimeydessä ja näkisin auringon yht'äkkiä kohoavan näköpiiristä, tekisi se minuun jokseenkin saman vaikutuksen kuin tutut kirjaimet tällä hetkellä. Minun ei tarvinne mainita kuinka sydämeni löi, ja kuinka vapisevat käteni eivät voineet avata kirjekuorta.
Violet kirjoitti: "Ette ole totellut minua, olette tuottanut minulle suurta tuskaa. Nyt tiedän, että se eli turhaa, ja että minun täytyy tehdä teille pahaa, vaikka Jumala tietää, etten tahtoisi loukata yhtäkään elävää olentoa, ja siinä suhteessa en eroita niitä, jotka toivovat minulle pahaa, sellaisista, jotka toivovat hyvää minulle. Kun te luette nämä rivit, olen jo kaukana.
"Jos rakastatte minua, älkää seuratko minua. Te kadottaisitte ystävyyteni ja kunnioitukseni: Oi, en tiedä kuinka selvittäisin teille vakaan tahtoni tässä suhteessa! Kuvittelen, että olisimme yhä yhdessä ja pyytäisin teiltä sanaanne: kun pyytäisin sitä hellyys äänessä, kyyneleet silmissä, voisitteko vastata kieltävästi? Ette! Minusta on kuin puristaisin kättänne, teidän vastatessanne: Kyllä! Minä lupaan sen!
"Sanotte, ett'en tunne tarinaanne, en untanne, enkä kohtaloa! Entä te? Tunnetteko te minun tarinani, minun kohtaloni? Te sanotte saattavanne minut uskomaan ihanteeseen. Uskonhan siihen, mutta tässä maailmassa sitä ei ole, se on toisaalla, ja on kauhea erehdys etsiä sitä täältä. Te kuvittelette, että olen ihanteenne, ja että olisitte onnellinen minun kanssani. Minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että te petätte itseänne! Te olette nähnyt unta, sen kyllä uskon; ja te uneksitte vieläkin. Oletteko edes nähnyt minut kunnollisesti? Tiedän ett'ei se nyt jäähdyttäisi tunteitanne, mutta sanokaapa: oletteko huomannut ruumiin vikaani? Te olette runoilija ja vastaatte, että te pidätte minusta sen vuoksi vielä enemmän. Mutta olisikohan se aina niin? Muuten en taistele sydäntäni vastaan oman heikkouteni, enkä pääasiallisesti teidänkään tähtenne.
"Te olette runoilija! Kuinka olisitte muuten voinut rakastua minuun niin lyhyessä ajassa? Minä tunnen teidät paljon kauemmin. Ehkä on minun ääneni teille, niinkun teidän runoutenne minulle, kuin musiikkia, joka synnyttää tosi iloa tai tosi kaihoa ja on kuitenkin epäilemättä vailla tarkoitusta; kun se vaikenee, vaikenevat nuo mitättömät tunteet myöskin.
"Rakkauden ylevä legenda ei ole meitä varten. Jos se kykenee lohduttamaan, niin lohduttakoon se teitä. Se ei ole myöskään mitään muuta ihmisparia varten — olkoonpa vaikka haihtuvaksi hetkeksikin, jota jälkeen päin täytyy katua. Rakkaus, olento, jolle sanotaan: 'Minä olen sinä' on salaperäisessä talossa, sitä ei näe, eikä ole koskaan näkynyt. Ihmiset voivat sanoa toisilleen: 'Minä olen sinä', vain kylmin ja katkerin mielin. Se merkitsee: Olen heikko ja tietämätön, rakastan, erehdyn ja kärsin kuin sinä.
"Pyysitte minua jättämään Leopardi-niteen teille muistoksi; löydätte sen lukusalista. Minun muistoni näistä päivistä, paitsi runoanne, on oleva se, ettei minulla enää ole tuota kirjaa, enkä sitä enää lue, koska te sitä toivoitte. Minä tunnen tosiaan syvää myötätuntoa Leopardin surumielisyyttä kohtaan, koska se on samanhenkinen kuin minun, en sen vuoksi, että sillä on sama sisällys. Olen uskovaisempi kuin hän, siihen nähden, mitä meidän maailmamme ulkopuolella on, ja uskottomampi kuin hän, siihen nähden, mikä minussa itsessäni on inhimillistä.
"Kirjoittakaa, taistelkaa sen puolesta, mikä teidän mielestänne on totta ja oikeaa. Ääni, jota te rakastitte, ei kuulu niihin maisiin iloihin, joiden tähden saa rukoillen ja paastoten tehdä katumusta erämaassa, ennen kuin voi koputtaa salaperäiselle ovelle. Toivon, että tapaatte ääneni Rakkauden asunnossa.
Violet Yves."
Vietin koko päivän Pian d'Oranon kukkuloilla kuunnellen tuulta kuin hullu ja katsellen pilviä. En mennyt pöytään, sillä vastoin tahtoanikin nousivat kyyneleet joka hetki silmiini. Päätin koettaa hankkia hotellissa miss Yves'istä kaikki tiedot, mitkä vain olivat saatavissa ja sitten matkustaa pois. En kuitenkaan seuratakseni häntä; tunsin, ett'en saanut tehdä sitä!
Kun illalla lähestyin paikkaa, missä ensi kerran olin kuullut hänen äänensä, tunsin tutun ruusuntuoksun. Tahdoin vetäytyä takaisin, sillä tuon onnellisen hetken ja yhteisten kävelyretkiemme muisto valtasi minut kokonaan. Rouva B. huomasi minut kuitenkin, ja kysyi vilkkaalla tavallaan, miksi minä vältin häntä.
Sitten puhui hän Violetista. Onneksi oli jokseenkin pimeä, niin ettei hän saattanut nähdä kasvojani. Hän kiitti miss Yvestä suuresti ja nauroi minulle, kun olin luullut, että hän oli naimisissa. Sormus oli kuin vihkimäsormus vaikk'ei niin sileä. Hän oli vain kihloissa, eikä näyttänyt olevan rakastunut sulhaseensa. Hänen isänsä oli ollut englantilainen, äitinsä italialainen ja hän itse oli Roomassa syntynyt. Hän oli kadottanut vanhempansa jo lapsena ja eli isänsä veljien luona, jotka liikeasioiden vuoksi olivat asettuneet asumaan Nürnbergiin, Bayeriin.
Setä, jonka seurassa miss Yves oli ollut täällä, oli vanhin ja matkusteli terveytensä vuoksi. He aikoivat viettää lopun kesästä ja syksyn järvien luona ja talven Roomassa tai Napolissa. Häät vietettäisiin vasta vuoden kuluttua, syistä joita rouva B. ei tiennyt, ja sulhasen vierailua odotettiin elokuun puolivälissä. Pienen ruumiillisen vikansa oli hän saanut jo lapsena, ankaran sairauden jälkeen.
Tätä enempää ei rouva B. tiennyt kertoa minulle; ei edes sulhasen nimeä eikä sitä, oliko miss Yves'illä tunteita jotain muuta kohtaan. Minusta oli paljon jo se, että tiesin missä hän asui, vaikka "pikku kaupunki" ei minusta sopinutkaan Nürnbergiin. Mutta etenkin oli minusta paljon se, että tiesin hänen olevan vapaana vielä vuoden.
Vielä samana iltana kirjoitin alussa mainitulle naiselle Geneveen, että hänen varoituksensa olivat viisaita ja oikeita, pyytäen häntä suomaan minulle anteeksi sen, että olin antanut aihetta niihin; että suuren muutoksen tähden, mikä minussa oli tapahtunut en tulisikaan Geneveen, ett'ei minulla ole mitään ansiota tämän muutoksen tapahtumiseen nähden, vaan uskoin sen tuottavan meille molemmille rauhaa ja onnea. Lisäsin vielä, että aijoin lähteä pois Lanzosta, vaikka en vielä tiennyt minne, ja ett'en sen vuoksi voinut antaa mitään osotetta.
Seuraavana aamuna menin S. Nazaroon jättämään hyvästit kohisevalle vedelle, niitylle ja lombardilaiselle kirkolle, jonka hän oli piirustanut; menin myöskin tervehtimään vanhaa kastanjaa, jonka juurella olimme istuneet. Viimeksi sanoin jäähyväiset kalliolleni ja matkustin pois. Muistan, että matkalla; aina pidin Leopardi-nidettä käsissäni, ja kun minä sen kerran avasin, luin seuraavat säkeet:
Jo haihtui viime toive. Nyt lepäät ainiaan uupunut sydän.
Suutelin kirjaa. Minusta tuntui kuin yhdistäisi runoilijan ääretön lohduttomuus meidän sielumme. Kuitenkin puhui kirjasta nouseva hieno tuoksu hänen ylevästä jaloudestaan ja syvästä surumielisyydestään kuin suloinen kukkaiskieli, jota en ymmärtänyt, mutta joka lohdutti.
Olin todella aikonut matkustaa, mutta luovuin siitä kohta. Vetäydyin maalle. Veljeni ja kälyni olivat kylpemässä, ja meillä ei ole naapureita, kuten tiedätte. Olin siis aivan yksin siellä toivoni mukaan.
Samana iltana kun saavuin sinne kirjoitin Violetille. Kun aloin kirjoittaa, en vielä oikein tiennyt mihin osottaisin kirjeeni, enkä oliko viisasta kirjoittaa niin pian. Mutta tähdet ja sisäinen ääni sanoivat minulle: "Kirjoita! kirjoita!" Tuskin olin tarttunut kynään, kun aloin epäillä ja harkitsin asiaa vielä kerran. Lopuksi myötä ja vastaan sekaantuivat toisiinsa niin, että kynä, tuskin saattoi seurata ajatuksen rientoa. Kerroin hänelle epäilystäni, pelostani, tähdistä, jotka samalla hetkellä näkivät hänet ja minut, ja mahtavasta, sisäisestä äänestä. Sanoin hänelle, että olin kieltäytynyt seuraamasta häntä, siinä vakavassa uskossa, että Jumala kerran veisi meidät yhteen. Nyt tunnustan sen, että uskoni sai taistella pelottavia viettelyksiä vastaan! Koetin selittää hänelle, minkä matkan rakkauteni oli kulkenut erostamme saakka, kuinka se himmensi kaikki muut tunteet, paitsi tunnetta jumaluudesta, johon se sekaantui. Sillä olihan hän, Violet, Jumalan sana, jonka hän yön varjossa oli kuiskannut minulle. Lopuksi sanoin hänelle, että koska minun nykyisyyteni ja tulevaisuuteni kuuluivat hänelle, täytyisi menneisyydenkin olla hänen, ja että tahdoin kertoa hänelle kaikki.
Sen tein useissa kirjeissä. Kirjoitin hänelle joka päivä ja nykyhetken vaikutelmat sekaantuivat kertomukseen menneisyydestä. Kerran viikossa lähetin kirjoittamani hänelle suoraan Nürnbergiin. En tuntenut kaupunkia, mutta minulla oli Münchenissä tuttavia, joita olin pyytänyt tiedustelemaan, asuiko siellä kolme Yves-veljestä, jotka harjoittivat teollisuutta. Täten sain tietää, että he asuivat siellä, enkä epäillyt, että kirjeeni saapuisivat miss Yves'ille tätä tietä.
Tavallisesti kirjoitin myöhään illalla. Millä sanomattomalla ikävällä, millä kiihkolla avasinkaan sydämeni hänelle. Mikä riemu olikaan tunnustaa hänelle vanhoja vikoja, entisiä erehdyksiä, joista ennen olin tuskin uskaltanut puhua itsellenikään. Omantuntoni katkeramieliset vieraat nousivat toinen toisensa jälkeen ja lähtivät pois. Joku niistä nukkui vielä unhotettuna sieluni syvyydessä. Nyt sekin heräsi äkkiä sieluni uuden hehkun polttamana, nousi ylös ja kolkutti. Tuskan leimahdus, myrskyinen taistelu seurasi, puhdistava liekki lehahti: se oli kirjoitettu, poissa minusta ikuisesti. Mikä virkistys! Kerroin hänelle ne pienet hyvät työtkin, joita mielestäni olin tehnyt. Kerroin niistä iloiten kuin poika, joka tunnustettuaan suuren laiminlyönnin kiiruhtaa innoissaan kertomaan pienet ansionsakin toivosta hymyillen. Ja kun olin lopettanut kirjeeni, naurahdin kai niin kuin se, joka oli ollut sairaana ja tunsi parantumisen lähenevän, ja minun silmäni kostuivat. Ristin käteni ja sanoin: Hän uskoo! hän uskoo!
Ulkonaisen elämäni voi kertoa parilla sanalla, mutta sisäinen elämäni oli kuin monivaiheinen draama, joka täytti monta kirjettä. Miss Yves ei vastannut, enkä minä vaatinutkaan vastausta. Tahdoin valmistaa tulevaa hetkeä, sillä vaikk'en vielä tiennytkään, missä ja milloin se tapahtuisi, yrittäisin varmasti jonakin päivänä viimeistä ja pyytäisin häntä omakseni omalla äänelläni.
Silloin kun olin kertonut hänelle kaikki elämästäni aina siihen saakka kun kohtasin hänet, tuntui kirjoittaminen minusta vielä iloisemmalta. Hänen kuvansa ei voinut kuvastua menneisyyteni sameihin laineisiin, joihin vain nuo kaksi unta jättivät valoviivoja. Mutta nyt eli hänen kuvansa minussa, ajatteli ajatuksissani, rakasti sydämessäni, joka päivä yhä voimakkaammin, niin että itsekin hämmästyin siitä, ja pelkäsin joskus rakastavani epätodellista, ihanteellista Violetia, ja minä tunsin tarvetta, tullakseni vakuutetuksi, luoda itselleni kuvan armaastani, lemmenonnestani, niin että menetin melkein silmieni valon ja hengityskykyni. Kun nyt puhelin itselleni hänestä, tuntui kuin olisi hän itse puhunut.
Syksyllä tuli mieleeni ajatus kirjoittaa romaani. Idylliä en enää ajatellut, osaksi koska toinen nainen oli minua siihen innostuttanut — osaksi sen tähden, että kun pääni oli täynnä sekä vakavia että koomillisia aiheita, olisi runomuoto ollut hankala käyttää. Kirjoitin Violetille siitä, kerroin hänelle vähitellen ensimäiset epämääräiset suunnitelmani, kaikki muutokset, joiden alaisina ne olivat, ja kuvasin hänelle ne todelliset henkilöt, joiden mukaan aioin muodostella omani. Tänään suunnittelin millä lailla solmiaisin ja selvittäisin tapausten vyyhdin, huomenna oli jo toinen tapa mielessäni. Kirjoitin hänelle kaikki, vaikka tiesinkin hyvin, että tällälailla vähentäisin kirjan vaikutusta häneen; mutta tunsin itseni onnelliseksi uhratessani tuon tyydytyksen, kun hän vain saisi tietää kaikki mitä sielussani liikkui: horjuvaisuuteni, mielikuvitukseni hedelmättömyyden, ja sen osan, mikä sattumalla oli taiteellisiin saavutuksiini. Tahdoin olla loppumattomasti rakastettu, mutta ajatus hankkia Violetin ihailu ansiotta peloitti minua kuin petos.
Kun mielikuvitukseni oli lakkaamatta työskennellyt koko kuukauden, ei minulle riittämättömien lahjojeni vuoksi ollut onnistunut laatia sellaista täydellistä suunnitelmaa, joka olisi tyydyttänyt minua. Vain kolme tai neljä ensimäistä kappaletta oli selvästi mielessäni, ja minä tunsin, että jos yritin muodostaa koko romaanin samalla kertaa, joutuisin lopulta epätoivoon. Niinpä rupesin heti kirjoittamaan, uskoen, että kun toiminta kerran oli hyvin suunniteltu, kehittyisi se vähitellen ja ehkäpä luonnollisemminkin itsestään. Jäljensin työni säännöllisesti Violetille ja lähetin valmistuneen hänelle viikottain. Neljännen kappaleen lopulla jouduin mustan surumielisyyden valtaan. Aloin epäillä voisinko ollenkaan jatkaa. Epäily muuttui peloksi ja jo valmiit kappaleetkin näyttivät minusta sisällyksettömiltä, järjettömiltä ja mitättömiltä. Lopuksi kuvittelin menettäneeni lahjani, ja ett'en enää voisi, enkä osaisi valmistaa mitään merkittävämpää. Sillä kun Violet ei kerran ollut luopunut päätöksestään olla lähettämättä minulle ainoatakaan sanaa, merkitsi se sitä, ett'ei työni kelpaisi mihinkään! Kirjoitin hänelle kuinka syvästi kärsin ja vaivuin täydelliseen alakuloisuuteen. Kahteen viikkoon en enää kirjoittanut mitään.
Jouluk. 12 p:nä sain Napolista kirjeen, jonka osote oli miss Yves'in käsialaa. Se sisälsi palmunlehvän kären ja valkoisen orvokin; ei mitään muuta. Olin suunniltani ilosta; jaksoin tuskin suudella kirjettä, kukkaa ja sen häipyvää tuoksua.
Tulen ja valon hurmiossa sielu levittää siipensä ja sinkoo lentohon.
Niin nytkin. Kaikki oli taas palannut salaman nopeudella: usko itseeni ja työkyky. Valmiit kappaleet tuntuivat minusta taas eläviltä ja kauniilta, ja kun ajattelin romaanini jatkuvaa kehitystä, en vielä nähnyt sitä kokonaan, vaan näin kuin alituisten salamoiden valossa joukon tapahtumia ja juonen mutkia. Tartuin jälleen työhöni, enkä tiedä onko minulla koskaan ollut niin runsaasti luomisvoimaa. Jätän mainitsematta vastauksen, jonka heti lähetin Violetille. Noitten kirjainten näkeminenkin piti yllä hurjaa riemuani.
Joulukuun puolivälissä palasin kaupunkiin. Mikä talvi se olikaan minulle! Opiskelin kaikellaista kuin vihoissani. Suuret ja hävettävät aukot tiedoissani, joista ihmisillä ei ollut aavistustakaan, eivät nyt suinkaan pelästyttäneet minua ensi kertaa ja rupesin hurjasti opiskelemaan. Muutamassa kuukaudessa nielin RankenPaavien historian, Alfierin kaikki teokset, en muista kuinka monta nidettä italialaista kansanrunoutta, suuren osan GoethenWilhelm Meister'ista, SpencerinPrinciples of SociologyjaPlautuksen komediat. Samaan aikaan olin ottanut tehtäväkseni lukea päivittäin laulun Dantea, sata säettä Vergiliusta ja viisikymmentä Odysseiaa. Tein ankarasti työtä ja sain virkistystä vain kirjeistä Violetille, romaanistani ja Homeroksesta. Vaikka osaankin verrattain vähän kreikkaa, virkisti Homeros mieltäni kuin kylpy suuressa, kirkkaassa järvessä. Kävin vieraissa ja näyttäydyin joskus teatterissakin. Muistatte kai, ett'en kertaakaan ollut poissa teidän keskiviikko-illoistanne. Näön vuoksi kävin myös muutaman kerran tervehtimässä entistä mielitiettyänikin. Luulen, että hän kätki sydämensä ja omantuntonsa sekasotkussa terveellistä vihaa minua vastaan. Mutta minä en välittänyt siitä, vaikka hänen ja hänen läheistensä käytöksessä olinkin huomaavinani peitettyä vihamielisyyttä ja arvasin, että he puhuivat pahaa minusta ja kirjoistani. Olen aina, ja silloin enemmän kuin koskaan, ollut välinpitämätön sellaisista asioista. Ehkäpä he olivatkin oikeassa, mutta jos Violet rakasti minua ja lähetti minulle palmunlehviä — mitä huolin minä silloin näistä ihmisistä. Jos milloin ajattelin heitä ja heidän syytöksiään, tapahtui se jonkunmoisella kiitollisuudella, koska kaikille ihmisille ja etenkin runoilijoiden itserakkaalle rodulle on terveellistä tietää, että kaikki tuo suoranainen kiitos, jolla ihmiset meidät hurmaavat, on valheensekaista, sillä jos yleensä kiitetään kirjailijaa vasten kasvoja, on siinä ainakin puoleksi, joll'ei kokonaan valhetta. Olenko itse viaton?Omnis homo mendax, siitä olen varma, ja jos sen minulle todistaa tuo katkera tuomio, jonka langettavat selkäni takana samat henkilöt, jotka ennen kehuivat minua vasten silmiä, voitan sillä sen, että vahvistun oikeassa ja pakotan ylpeyteni tutkimaan herjaajien syitä. Eroitan niistä hyvän, halveksin loppuja ja tunnen taas maaperän jalkojeni alla kiinteämmäksi, henkeni vapaammaksi ja rohkeuteni kasvavan.
Ihmisten mielestä olin muuttunut. Tehtiin huomautuksia välieni rikkoutumisesta tuon naisen kanssa, luultiin, että minulla oli rakastettu, lausuttiin arveluita ja huomattiin ne vääriksi. Eräät naiset kiemailivat minulle, mutta luopuivat siitä, pitäen minua jääpalasena. Veljeäni ja kälyäni hämmästytti elämäntapani, mielenlaatuni ja vieläpä ulkonäkönikin. Ensiksi kyselivät he, ja kun minä vastailin ylimalkaisilla puheenparsilla, lakkasivat he siitä. Luulen, että minun kälyni, suon sen hänelle anteeksi, joskus tarkasteli käsialoja kirjeitteni osoitteista, nähdäkseen kirjoittiko joku outo henkilö minulle.
Huhtikuun alussa sain ystäviltäni Münchenistä tiedon, että miss Yves'iä odotettiin Nürnbergiin toukokuun puolivälissä. Silloin arvasin ajan tulleen lähteä hakemaan Violetia. Olin kirjoittanut hänelle aina, kaikki. Olikohan suoraa, jos nyt en virkkaisi hänelle mitään aikomuksistani saavuttaakseni helpommin tarkoitukseni, välttääkseni kieltoa ja yllättääkseni hänet? Se ei ollut oikein. Kirjoitin siis hänelle, että tulisin.
En matkustanut heti, vaan odotin viikon verran kirjettä miss Yves'iltä.Sitä ei tullut ja huhtikuun 15 p:nä olin Napolissa.
Täytyi olla sellainen vahva usko kuin minulla, kun lähtee ilman pienintäkään ohjausta etsimään häntä Napolista. Kun olin juossut viikon turhanpäiten ympäriinsä, löysin aavistamattani jäljen Kansallismuseosta. Kun näin eräitten naisien kopioivan siellä kuvia, johtui mieleeni kysyä, oliko miss Yveskin pyytänyt lupakirjaa.
Niin sain selville, että eräs miss Yves oli käynyt museossa joulukuusta maaliskuuhun. Eräs vartijoista muisti hänet viimein ja sanoi, ettei hän enää kuukauteen ollut käynyt siellä. Silloin arvelin, että hän oli Roomassa sukulaistensa luona, ja matkustin kohta sinne.
En koskaan unohda kuinka sydämeni löi kun Albanon asemalla näin takaapäin nuoren, solakan vaalean naisen, jolla oli hänen käyntitapansa. Se ei ollut hän! Hän nousi minun vaunuosastooni ja minä näin, että hänen kasvonsakin muistuttivat Violetia jossain määrin. Katselin häntä lakkaamatta ja katseessani oli kai jotain merkillistä, sillä hän punastui ja rupesi puhelemaan tovereittensa kanssa. Hän oli saksatar. Hänellä oli miellyttävä ääni ja hän piti Nemi-järveä "satumaisena".
Hän oli minusta kuin Violetin varjo. Arvasitteko ihastuttava muukalainen, miksi katselin teitä?
Hän vastasi joskus katseeseeni, mutta kiemailematta, kirkas, ihmettelevä ilme kasvoillaan. Kun en katsellut häntä, silmäilin ahdistus sydämessä juhlallista erämaata ja Campagnan haaveellisia raunioita. Vasten tahtoanikin tuli mieleeni kuvitteluja miss Yves'in kuolemasta ja pitkästä, yksinäisestä, ilottomasta elämästä.
Kun saavuin Roomaan, kiiruhdin suoraan protestanttiselle hautausmaalle, sillä en epäillyt, että miss Yves olisi käynyt siellä. Kyselin vartijalta, mutta en voinut saada häneltä mitään tietoja. Sitten kuvasin Violetin hänelle ja pyysin häntä tarkkaamaan kävijoitä. Pidin uskottavana, että hän tahtoisi nähdä Shelley'n haudan ennen Saksaan paluutaan. Se oli ainoa toivonkipinä, mikä minulla Roomassa oli, sillä en tiennyt hänen sukulaistensa nimeä. Niin kävin sitten joka päivä Porta S. Paololla ja sain aina saman lohduttoman vastauksen. Kävin myös Pincio'lla, anglikaanisessa kirkossa, kaikkialla, mistä saatoin toivoa tapaavani hänet. Se oli tuskallista oloa, ainaista huolta, kun en voinut olla kaikkialla yht'aikaa ja menetin ehkä onneni tulemalla pari minuuttia liian aikaiseen tai liian myöhään. En levännyt hetkeäkään. Illalla olin läpi väsynyt, ja taipumaton sydän kolkutti yhä: "mene, mene!"
Sillä välin oli huhtikuu kulunut loppuun. Ehkäpä oli miss Yves jo jättänyt Italian Minä en enää kestänyt tuota kuumeista huolta. Päätin luopua hyödyttömästä hakemisesta ja matkustaa Nürnbergiin. Niihin aikoihin olin kahdesti kirjoittanut hänelle ensi kerran Napolista, toisen kerran Roomasta. Olin vaatimalla pyytänyt häntä antamaan merkin, jos hän oli läheisyydessäni, sekä määrännyt toisessa kirjeessäni Shelley'n haudan kohtauspaikaksi. Päivää määrätessäni olin runsaasti ottanut huomioon ajan, minkä kirje tarvitsee Nürnbergiin ja takaisin. Neljä tuntia odotin hautuumaalla ja kuuntelin kuoleman vaikenemista. Näin banksiaruusujen liikkuvan tuulessa rappeutuneella tornilla Shelley'n haudan takana ja luin yhä uudelleen:
Nothing of him that doth fadeBut doth suffer a sea-changeInto something rich and strange.
Kuvittelin, että runoilijan muistokiveen piirretyt sanat puhuivat rakkaudestani: "sekin tulisi puhkeamaan kukkaansa, ken ties' kuinka oudon ihanana, vasta tuolla luvatussa maassa, jota ei kenenkään kuolevaisen silmä näe." Kuitenkaan ei niin kaukainen, epämääräinen toivo tyydyttänyt minua. Toivottoman intohimoisesti halasin sulkea syliini rakastettuni, vaimoni, jossa tämä katoava elämä sykkäilee, puolustaa häntä, puristaen häntä rintaani, tuota tuntematonta, vastaan, ja pyysin, että Jumala armossansa antaisi minulle päivän, tai vain tunninkin.
Hän ei tullut. Yöjunalla matkustin Pohjois-Italiaan ja muutaman päivän kuluttua, toukokuun 7:nä kiisin yli Brenner-solan.
Turhaan kyselin metsäisiltä kukkuloilta, kukoistavilta rinteiltä ja kohisevalta Eisack-joelta olivatko ne nähneet Violetia. Kuvaamaton, tuskallinen epävarmuus valtasi minut, ja junan nopea, tasainen vauhti lisäsi vain kiihkoani. Jospa miss Yves ei vielä ollutkaan palannut, jospa loittoninkin hänestä? ajattelin.
Kuljin ensi kertaa Brenner-solan kautta ja kaikki teki minuun syvemmän vaikutuksen ajatellessani, että jätin isänmaani, että kaikkien noitten kateellisten vuorijättiläisten takana odotti minua aivan uusi maa, jonka tunsin ainoastaan pilvien kautta, jotka toivat minulle kummallisia kuvia, ja tuulen kautta, joka toi mukanaan sointuja surumielisestä runoudesta ja oudosta musiikista.
Brenner järven yksinäiset aallot, eloisat, kuin syvät silmät, näyttivät minusta "satumaisilta" niin kuin Nemi-järvi nuoresta saksattaresta, ja kun minä sitten Innsbruck'issa kävelin junan vieressä myrskytuulen puhaltaessa ja outojen ihmisten ympärilläni vilistessä, silloin luulin todella uneksivani ja astuneeni haaveellisen maan rajojen yli.
Matkan kestäessä olin sellaisessa omituisessa mielentilassa, että mitä enemmän lähestyin kaukaista määrääni Nürnbergiä, sitä kauemmaksi olisin tahtonut siirtää tulohetken, muuttaa päivän, jona tavattuani Violetin saisin tietää kohtaloni. Saavuttuani Müncheniin vietin aamulla muutaman hetken Englantilaisen puutarhan vihreässä yksinäisyydessä. Se lepäsi niin tyynenä ja aurinkoisena, lintujen liverrys ja siipien suhina elävöitti varjot. Lepäsin hiljaisen, tumman lammikon rannalla ja katselin syvälle luonnon rauhaan, joka tuntuu niin hyvältä pitkän matkan perästä. Innsbruckissa, junien ja ihmisten vilinässä tuulen vinkunassa saamani tunnelma valtasi minut vielä voimakkaammin kuin silloin. Mutta nyt oli uni niin suloinen ja hämärä. Olin siinä maassa, missä miss Yves oli elänyt, luulin hengittäessäni tuntevani hänen ajatustensa tuoksun, ja tyyni vesi, usva, joka verhosi etäisyyden, kietoi tunnelmani samaan salaperäisyyteen, mikä verhoaa unemme.
Puolipäiväjunalla matkustin Nürnbergiin. Kun poistuimme Altmühlen ystävällisestä laaksosta, ja vierimme pitkin loppumattomalta näyttävää tasankoa pohjoista kohti, oli aurinko laskemaisillaan. Yhteen ainoaan ajatukseen syventyneenä, joka hetki kiihtyneen mielikuvitukseni säikyttämänä, tuskin huomasin, kuinka toisellaista oli silmieni ohi vierivä maa kuin Italia; ja kuitenkin sekaantui liikkuva kuva ajatuksiini ja antoi niille tavallaan oman sävynsä. Kun laskevan auringon valossa näin Altmühlen, joka kimmelsi sinisenä kullanvihreässä ruohossa, löysin hiukan lepoa ja iloisen tulevaisuuden kuvat kangastivat mielessäni. Kun en enää nähnyt sitä, löi sydämeni levottomammin, kiivaammin. Mahtavat kuusimetsät ja laajat hiekkanummet hehkuivat ilta-auringossa. Tuuli puhalsi kylmästi, ja kun kurkistin ulos katsoakseni minne veturi meitä vei, näin taivaanrannalla vain sumua. Tunsin Pohjoisen puhalluksen ja minusta tuntui, että siellä oli Violetin sielun taivas, sen oikea kotimaa. Sieltä toivoin löytäväni hänet, varmaankin vielä vakavampana ja syventyneempänä sydämensä katkeraan tuskaan. Mutta löytäisinkö hänet? löytäisinkö hänet?
Kello kahdeksan vaiheilla kävelin paksuilta, keskiaikaisilta kaupunginmuureilta päin, pimeänNaisten portinläpi, kivitettyjä, ahtaita katuja, joita ympäröi kaksi epäsäännöllistä riviä korkeapäätyisiä taloja. Tornit kohosivat taustalla jättiläismäisinä kuunvaloisessa hämärässä. Nürnberg, arvoitus oli edessäni.
Ravintolassa kysyin kohta Yves'in perhettä. Viinurit eivät tunteneet sitä enemmän kuin isäntäkään. Hän kysyi neuvoa kahdelta herralta, jotka paraillaan söivät siellä. Toinen tiesi vain sen, että Burgsmied-kadulla oli Yves'in valimo. En voi kuvata minkä vaikutuksen minuun teki, kun nimi Yves mainittiin niin välinpitämättömästi ravintolahuoneessa.
The very music of the name has goneInto my being.
"Nimen sulosointukin on sulautunut olentooni." Korvani huomaa äänessä, joka sen lausuu, pienimmänkin poikkeuksen musiikista, joka kaikuu minussa. Mitä suurempi se on, sitä tuskallisempi on minun sitä kuulla.
Menin ulos vielä samana iltana, harhailin katuja ristin rastin ja aioin seuraavana aamuna mennä Burgsmied-kadulle. Sillä välin vietin aikaani tutustumalla yön varjossa uneksittuun Nürnbergiin, kuvittelemalla, että tuo talo ehkä oli Yves'in veljesten ja mitähän Violet mahtaisi tuntea, jos hän tietäisi, että minä kuljin hänen ikkunoittensa ohitse. Tämä paikka oli vielä haaveellisempi kuin Inn-joen laakso ja Englantilainen puutarha. Peittäydyin synkän Lorenz-kirkon varjoon. Sen suunnattomien tornien takaa paistoi kuu. Kuljin sitten epäsäännöllisiä katuja ylös ja alas, katuja, jotka joskus olivat aivan pimeitä, joskus loistivat korkealla riippuvien sähkölamppujen valossa. Kirkkaassa valossa olivat ikivanhat talot vielä synkemmän näköisiä, suurine, terävine, kokonaan kivisine kattoineen aivan mielivaltaisesti suoraan tai vinosti katua vastaan asetettuina. Seisoin kauan eräässä katuristeyksessä, joka loiveni virtaan päin. Suuri lamppu keskustassa valaisi viiden tai kuuden jyrkän kadun suuta joka suunnalle. Vaikenevia varjoja tuli ja meni vilkkaassa, valkoisessa valossa. Olin saanut päähäni, että tapaisin miss Yves'in helpoimmin sellaiselta paikalta, missä monta katua sattui yhteen, ja olin varma, että tuntisin hänet jo kaukaa ainakin hänen käynnistään. Mutta aika kului, ohi kulkevat varjot harvenivat, ja toivoni väheni. Hitaasti astuen läksin viimein pois.
Minä kuljin siltä paikalta hyvin pimeää ja kapeaa König-katua pitkin, kiinnepistettäni Lorenzkirkon torneja kohden, joiden luona majapaikkani oli. Avonainen, lyhdytön landau kulki hitaasti edelläni ja pysähtyi!Zur Sonne-kahvilaneteen.
Pieni herra tuli ulos, sulki vaununoven ja nojautui siihen puhuen vilkkaasti ja suurella äänellä. Äkkiä kuulin naurua ja toisen äänen, joka sai minut jäykistymään.
"Te, ilkimys!"
Se oli Violet.
Kolkuttavin sydämin jäin seisomaan parin askeleen päähän vaunuista. Herra käänsi kasvonsa minuun päin. Silloin menin vaunujen taa ja olin katselevinani Nassau-suvun talon harjoja, jotka erottautuivat selväpiirteisinä kirkkaassa kuunvalossa. Violet ja tuo herra juttelivat yhä, hän ystävällisellä, mies iloisella äänellä. Outo ääni ei ollut nuori. Kuulosti siltä että he väittelivät tapaisivatko toisensa huomenna vai ei. "No", sanoi miss Yves viimein "ylihuomen aamuna siis."
"Niin, ylihuomenna", vastasi toinen, "Puoli seitsemältä asemalla!"
He hyvästelivät, herra meni kahvilaan ja miss Yves kumartui sanomaan jotain ajajalle. Silloin lausuin ääneen molemmat ensimäiset säkeet runostani, josta hän piti niin paljon.
Jos mua lemmit, tahtoisinpa olla haudassa syvän laakson pohjalla.
Kummastuneena kääntyi hän minuun päin. Seisoin jo hänen vaunujensa vieressä. Tartuin hänen käsiinsä ja sinä hetkenä emme kumpikaan voineet sanoa sanaakaan. Olimme niin lähellä toisiamme, että saatoin huomata hänen silmistään ja otsallaan tuon äkillisen, synkän intohimon, joka niistä oli loistanut tuona onnellisena hetkenä, kun ensi kerran olin lukenut hänelle säkeeni rakkaudesta ja kuolemasta ja hän oli katsellut minun otsaani. Sitten katsahti hän äkkiä ajajaan ja veti nopeasti kätensä pois.
"Te täällä?" sanoi hän italian kielellä. "Kuinka se on selitettävissä?"
"Tekö sitä kysytte?" vastasin. "Tulen Napolista."
"Te tulette Napolista?" sanoi hän saksaksi. "Hyvä! Ja aiotteko jäädä tänne? Oi", jatkoi hän sitten italiaksi, "teidän ei olisi pitänyt tulla! Jumalani, miksi te tulitte?"
Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten hiljaa minun nimeni. Taas kulki kuin heikko vavahdus, kuin pidätetty liikahdus koko hänen ruumiinsa lävitse.
"Addio!" sanoi hän sitten. "En voi jäädä tähän kauemmaksi, enkä saa tavata teitä enää. Kirjeet ovat jo herättäneet epäluuloa."
"Enkö saa tavata teitä enää?"
Äänessäni oli varmaan hyvin lannistunut sointu, sillä miss Yves vastasi: "Jumalani, tiedättehän itse tahdonko tehdä teille pahaa. Ehkäpä ei minun pitäisi tehdä niinkään… kuitenkin… Missä asutte?"
"MajatalossaZum roten Hahn, tässä lähellä."
"Huomenna saatte minulta kirjeen. Addio! Jumala teitä varjelkoon! Ja kiitos kaikesta! En todellakaan ole kiittämätön. Hyvästi", kertasi hän saksaksi. "Jos en saisi iloa nähdä teitä toiste, toivotan teille onnellista matkaa. Kertokaa minulta terveisiä Napoliin ja kallionkielekkeellenne."
Hän otti pois toisen hansikkaansa ja ojensi minulle kätensä, johon tartuin molemmin käsin ja suutelin sitä.
"Sanokaa, missä asutte", kuiskasin. "En tule sinne, mutta ilmoittakaa se minulle."
"Pyydän!" sanoi hän pelästyneenä, epätoivoissaan, ikäänkuin hänen olisi pitänyt taistella samalla kertaa itseään ja minua vastaan. "Kirjoitan teille! Addio!"
"Sanokaa, oliko se, joka puhui teidän kanssanne…"
"Ei, ei!" sanoi hän hymyillen. Vasta hänen hymyillessään näin kyyneleitä hänen silmissään.
Mieleeni välähti ajatus, että hän jo oli naimisissa, Sanoin sen hänelle, mutta hän ei vielä ollut niin pitkällä.
"Se ei vaikuta mitään; kohta olen."
"Te rakastatte minua, ja minä en väisty. Älkää unohtako sitä!"
Ne olivat viimeiset sanamme. Violet veti kätensä pois ja sanoi ajajalle jotain. Vaunu kulki edelleen, kääntyi ympäri lähimmällä torilla ja tuli ravaten minua vastaan. Miss Yves kumarsi vielä tervehtien, sitten oli kaikki ohi ja melu ja näky katosi pimeälle, jyrkälle Königkadulle.
Palasin majataloon ja sulkeuduin huoneeseeni nauttien vielä kerran äskeisen hetken lämmittävästä autuudesta. Se ajatus, että sieltä, mistä profetalliset uneni olivat tulleet, tuli tämä kohtauskin, tämä suurin lahja, muuttui nyt valoisaksi varmuudeksi. Olin löytänyt Violetin, tiesin, että hän rakasti minua ja että hän vielä oli vapaa, nyt en saanut kadottaa hetkeäkään.
Seuraavana päivänä saisin hänen kirjeensä. Saapa nähdä, sanoisiko hän minulle jotain lähestyvistä häistään, syistä, jotka hänet siihen pakottivat? Ehkäpä, mutta sillävälin täytyisi minun hankkia tietoja. Hain heti Nürnbergin kartasta paikan, missä Yves'in valimo oli. Vaikka omistajat eivät itse asuisikaan siellä, kysyisin sieltä heidän taloaan. Tuo tuntematon ja miss Yves olivat sopineet kohtauksesta asemalla huomenna puoli seitsemän. Aikataulu ilmoitti minulle, että kuuden ja seitsemän välillä lähtee juna Müncheniin.
Ennen kuin kävin maata avasin ikkunan ja katselin terävien kattojen metsää ja Lorenzkirkkoa, jonka yläpuolella kuu juuri paistoi hopeoiden goottilaiset korko-ornamentit. Kauan katselin kaupunkia, jossa miss Yves oli elänyt, jossa hän nyt, kenties missä paikassa, ajatteli minua. Tunsin matkustajan henkistä huumausta, matkustajan, joka saapuneena vanhastaan kuuluisaan maahan näkee kaiken ympärillään outona ja suurena, ja huomaa liikutettuna, että tämän vieraan maan ja hänen oman tunteensa välillä on salaperäinen sukulaisuussuhde, että tämäkin osa maailmaa on jollain lailla hänen isänmaansa.
Seuraa vana aamuna menin ulos jo puoli kuudelta. Satoi hienosti, jaNaisten portinpaksua, pyöreää tornia, kadun päässä, verhosi sumu. Menin paikkaa kohti, jossa olin tavannut Violetin. Ei näkynyt elävää olentoakaan, kahvilaZur Sonneoli vielä suljettuna ja kuulin ainoastaan pronssisen kaivon hiljaisen solinan lähistöltä. Päästäkseni Burgschmiedkadulle täytyi minun kulkea sumuisenharmaan, aution kaupungin läpi, joka näytti minusta haaveelliselta kunnioitettavassa vanhuudessaan. Mahtavien siltojen välistä näin surkeanpienen joen, jota rajoitti kaksi riviä tornein ja huipuin koristettuja taloja. Näin ihania, täysin säilyneitä muistomerkkejä ammoin kuolleista hengistä, näin pyhimyksiä, munkkeja ja sotureita kiveen veistettyinä seisomassa talojen kulmissa ja ovien, siltojen kaiteiden ja huippukaarityylisten kulmatornien päällä, jotka pistivät esiin talojen julkisivuista. Tuntui, kuin olisi ihmissuku kuollut ja aurinko ammoin sammunut, kuin olisivat nuo kadut taikakuvia menneisyydestä ja minä itse varjo vain.
Löysin Yves'in valimon aivan Tiergärtnerportin luota. Jonkunlainen työnjohtaja sanoi minulle, että Yves'it asuivat Theresiankadulla ja mainitsi myös talon numeron. Kysyin häneltä tulisiko herra myöhemmin valimoon. Kuka heistä? kysyi hän; heitä on kolme veljestä. Silloin kerroin siitä, joka oli ollut Italiassa, ja sain tietää, että hän ja neiti olivat palanneet kolme viikkoa sitten, että hän ei juuri voinut hyvin ja että hän tuli harvoin valimoon, seuraavana päivänä hän sentään varmasti tulisi. Kysyin, eikö hän huomenna matkustaisi Müncheniin. Mies väitti, että se oli mahdotonta. Ennenkuin menin, uskalsin vielä kysyä, eivätkö työmiehet antaisi neidille häälahjaa. Hän vastasi, ett'ei hän tiennyt siitä mitään. "No tiedättekö ainakin, koska häät pidetään?" kysyin vielä. "En", vastasi hän välinpitämättömästi; "se ei kuulu minuun."
Pitkin tiheää puistokujaa, linnan ohi — siellä oli Violetilla ehkä tapana kävellä — pääsin kymmenessä minuutissa Theresiankadulle ja löysin yllämainitun talon, kaivon luota. Se oli kaunis rakennus; saksalaista renesanssityyliä, ulkonevine nurkkalisäkkeineen ja terävine torneineen katon kulmauksissa. Kahdessa ensi kerroksen ikkunassa oli kukkia. Olivatkohan ne Violetin? Kirjoittikohan hän par'aikaa minulle? Kysyin eräältä naiselta, joka ammensi vettä kaivosta, asuivatko Yves'it tässä. Hän ei tiennyt sitä. Sade tiheni ja kaikki ikkunat olivat suljetut. Kuljin edestakaisin talon edessä, enkä tiennyt teinkö oikein näyttäytyessäni Violetille, enkä taas voinut lähteä poiskaan. Viimein näin erään parturin avaavan puotinsa ja menin sinne toivoen saavani kuulla jotain miss Yves'istä. Siellä oli nuori, mustapukuinen mies, silmälasit nenällä. Hän oli metafysiikkaa tutkivan ylioppilaan näköinen. Minua tervehtiessäänkin näytti hän kaihoten eroavan tämän matalan maailman synnyn ajattelemisesta, mikä maailma pilvisen taivaan alla ja heikon kaasullekin valossa ei näyttänyt kovinkaan kirkkaalta. Vaivoin sain hänestä kiskotuksi sen, että naapuritalo kuului Yves'in veljeksille, että he olivat vanhojapoikia ja että heidän luonaan asui veljentytär, jonka lähimmässä tulevaisuudessa piti mennä naimisiin professori Toplerin kanssa. Sulhanen oli ollut useita vuosia Nürnbergissä ja opetti nyt Eichstädt'in lukiossa. Vielä sain kuulla, että professori oli nelikymmenvuotias, pieni ja paksu, viiksikäs mies. Hidasluontoisen parturin kakkulain lasitkin näyttivät ällistyneiltä, hänelle ei varmasti ollut sattunut, että hänen oli täytynyt laskeutua metafysiikan korkeuksista näin uteliaan palveltavan luo.
Eichstädt? Nimi ei ollut uusi minulle; minusta tuntui, että olin lukenut sen päivää ennen yksinäisellä asemalla kukkuloiden ja metsien keskellä ja ehkäpä olivat Müncheniläiset tuttavanikin puhuneet siitä. Hyvin tyytyväisenä tähän ensimäiseen valosäteeseen palasin majataloon, hakeakseni Eichstädt'in Bädekeristäni.
Siitä näin, että se oli pieni, hyvin vanha kaupunki, viiden kilometrin päässä Nürnbergin—Münchenin radalla olevasta asemasta. Miss Yves matkusti varmaankin huomenaamuna Eichstädt'iin; siis minäkin matkustaisin sinne. Kun minä ajattelin kuinka vaadittaessa selittäisin matkani sinne, koputettiin ovelleni ja viinuri tuli sanomaan minulle, että ruokasalissa oli eräs, jolta saisin edellisenä iltana turhaan haluamani tiedot. Menin alas ja tapasin ystävällisen ja hauskan näköisen herran, joka söi siellä aamiaista jutellen isännän kanssa. Hän puhutteli minua kohta ja sanoi tuntevansa Yves'in veljekset hyvin. He olivat hyvin kunnioitettavia ihmisiä, ja vaikka he eivät enää tehneet niin hyviä kauppoja kuin ennen, koska konerakennus oli menemässä taapäin Nürnbergissä, pidettiin heidän asemaansa kuitenkin täysin vakavana. Huomasin, että hän piti minua kauppamatkustajana. Hän näki kuitenkin pian, että halusin toisenlaisia tietoja, ja ehätti kysymään ennen minua tahdoinko tietää persoonallisia asioita. Vastasin niin vapaasti kuin taisin, ett'en panisi niihin erikoista arvoa; olin tutustunut yhteen Yves'in veljeksistä Italiassa, ja kun sattumalta matkustin Nürnbergin kautta olin utelias saamaan hänestä jotain tietoja. Herra kehui häntä hyvin paljon, käyttäen kuitenkin aivan yleisiä puheenparsia, ja lisäsi, ett'ei oleskelu Italiassa ollut parantanut hänen terveyttään. Kun hän kuuli, että aioin viipyä Nürnbergissä aivan lyhyen ajan ja ett'en aikonut käydä herra Yves'in luona, puhui hän vapaammin ja niin johtui keskustelu miss Yves'iin. Hän oli puhunut neidin kanssa vain pari kertaa, mutta oli hyvin ihastunut häneen ja asetti hänet hengen, sivistyksen ja tunteen puolesta paljon korkeammalle setiään; sanoipa hän, ett'ei Yves'in talo ollut hänen oikea ilmapiirinsä. Sedät olivat kunnioitettavia henkilöitä, vain liiaksi kiintyneitä konerakennukseen ja sitäpaitsi hiukan itsepäisiä ja ahdassydämisiä. Violetin isä oli ollut maalari, hän oli asettunut Italiaan ja kuollut Englannissa jonkun aikaa roomalaisen puolisonsa jälkeen. Köyhältä perheeltä oli jäänyt yksi tyttö, jonka sedät olivat ottaneet huostaansa.
Nyt oli miss Yves kaksikymmentäviisi vuotta vanha. Luultiin, että hän olisi luopunut avioliittoaikeistaan osaksi sairautensa, osaksi useita vuosia sitten sattuneen tapauksen vuoksi; sitten oli kuitenkin eräänä päivänä hänen kihlauksensa professori Toplerin kanssa julaistu. Hän oli hyvin kunnianarvoinen mies, josta pidettiin paljon, mutta ei oikein sopiva nuorelle naiselle, jolla oli niin hienostunut maku kuin miss Yves'illä. Hän opetti Eichstädt'in lukiossa. Häät piti vihdoinkin viettää heinäkuun lopulla, heti koulujen päätyttyä.
Kaiken tämän kertoi minulle pienillä keskeytyksillä tuo vieras herra, jonka kanssa söin aamiaista helpottaakseni keskustelua. Kun hän sanoi "eräs tapaus useita vuosia sitten", pisti sydämeeni. Olin heti tuntenut, että Violetin surullisuus oli se vahinko, jonka hän oli tuossa myrskyssä saanut. Hän itsekin oli viitannut johonkin sellaiseen sanoissaan ja kirjeissään, ja kuitenkin kärsin siitä, aivankuin olisin ennen järjettömyydessäni toivonut, ett'ei Violet olisi puhunut totta. En uskaltanut ilman muuta pyytää selitystä. Puhuimme muista asioista, taiteesta Nürnbergissä, Veit Stossista, Krafftista, Germanisesta Museosta. Pöytätoverini sanoi vielä, että jos tahdoin saada jonkunmoisen käsityksen professori Toplerista, pitäisi minun museoon mennessäni katsella Karthäuserkadun kulmassa olevaa kivistä munkkia. Silloin uskalsin välinpitämättömällä äänellä kysyä miss Yves'in entisiä kohtaloita.
"Vanhoja juttuja!" vastasi hän; "surullisia juttuja. Liian suuri luottamus miehiin!"
Hän oli lopettanut aamiaisensa ja nousi ylös sanottuaan nämä sanat, jotka herättivät sielussani vielä suuremman tuskan, vielä vaikeampia arveluita. Mielikuvitukseni ei tahtonut talttua. Se toi eteeni yhä uusia kuvia, joita en voinut poistaa, enkä suvaita. Minä kärsin syvästi ja sydämeni toiminta heikontui melkein, kunnes taas sain jonkun verran lievitystä ja virkistystä siitä tiedosta, että Violet nyt rakasti minua.
Kun kirjeitä ensi kerran jaettiin, en saanut mitään. Postia kannettiin uudelleen vasta kolmen tunnin päästä, ja minä päätin viettää ne Germanisessa Museossa. Harhailin koko tunnin tässä labyrintissa, jonka muodostivat vanhat salit, marmorirappuset ja goottilaiset luostaripihat, joissa suihkulähteet lorisivat puolihämärässä ja heikko valo lankesi läpi maalattujen ikkunoiden hautaveistoksille. Pysähdyin joskus katselemaan pienestä avonaisesta ovesta pihaton rehevää vehreyttä ja hengittämään kirkasta, puhdasta ilmaa. Katselin juuri jättiläiskokoista Bremenin Rolandia yhdeksännellätoista tai ensimäiselläkolmatta pihalla, kun kuulin takaani äänen, jonka luulin tuntevani. Käännyin ympäri, vanha, papin näköinen mies puheli kiivaasti vartijalle, joka kuunteli häntä hymyillen. Tuollaisen äänen tunsin varmasti, mutta miestä en ollut koskaan nähnyt. Hän intoili sitä tyhmyyttä vastaan, että joku oli poistanut en tiedä minkä Pyhän Yrjänän kivipatsaan jostain vanhasta talosta sijoittaakseen sen museoon. Sitten jätti hän vartijan ja kulki ohitseni yhä kuohuen vihasta mennäkseen pihalle katsomaan Rolandia lähempää. Ohikulkiessaan iski hän kiukkuiset silmänsä minuun aivan kuin sanoakseen: "ja te ette ole yhtä mieltä kanssani?" Hän oli kokonaan mustiin puettu, pieni ja hiukan kumara; hänen vanhahko ulkomuotonsa muodosti vastakohdan silmien tulelle. Hän käveli nopeasti Rolandin ympäri ja kulkiessaan taas ohitseni mutisi hän olkapäitään kohottaen: "Sementtiä!" Kysyin taas itsekseni missä ihmeessä olin kuullut tuon äänen.
Tapasin hänet taas eräässä kirkkokappelissa, jossa kirkolliset taidekokoelmat olivat. Hän istui Kaulbachin taulun edessä, joka esittää nuorta Otto III:ta, kuinka hän juhla-aterian jälkeen Aachenissa juomatoveriensa kanssa, juopuneen päähänpistosta, tunkeutuu suuren keisari Kaarlen hautaan ja näkee ruumiin soihtujen valossa valta-istuimella majesteetillisenä ja pelottavana. Tuntematon lausui ääneen ilmi ihastuksensa toistellen itsekseen: "kaunis, erinomaisen kaunis!" Hän nousi istuimeltaan, melkein haisteli pitkällä, terävällä nenällään kuvioita ja palasi taas kiireesti istumaan. Hän näki minut ja sanoi, kasvot yhä loistaen, tällä kertaa mielihyvästä:
"Tämä lohduttaa." Muistossani välähti kuin salama; ääni oli miehen, joka edellisenä iltana oli keskustellut Violetin kanssa Zur Sonne kahvilan luona. Kiirehdin puhumaan, olemaan yhtämittaa hänen kanssaan, siinä tarkoituksessa, että vastaväitteilläni viivyttäisin häntä. Ihailin taulun suunnitelmaa ja tein joitakuita huomautuksia sen köyhää ja kuivaa väritystä vastaan. En tiedä kuinka sanoin sen hänelle, sillä puhun jokseenkin kankeata ja virheellistä saksaa. Luulin, että hän söisi minut. — "Wie! Wie! Es ist ja eine Gruft! Es ist ja eine Leiche!Kuinka, kuinka! Sehän on hauta! Tuohan on ruumis!" Puolustin mielipidettäni. Taulun varjot ovat synkät, mutta niissä ei ole syvyyttä, soihtujen ruumiille lankeava valo on räikeä eikä elävä, kuviot erottautuvat liian vähän taustasta. Väitellessämme lauhtui tuntematon. "Oikeastaan" — sanoi hän — "en juuri voi väitellä värityksestä, minä puolustan aatetta; aate on piirre, jota ei ole luonnossa, vaan minun sielussani. Sieluni ymmärtää suuren runoilijan tarkoituksen, sen runoilijan, joka on maalannut tämän. Suuri aate! Suuri näky menneisyydestä! Vähät siitä vaikka se olisikin köyhä ja kuiva! Se vaikuttaa minuun enemmän tälläisenä. Onko herra ranskalainen?" Kun hän kuuli, että olin italialainen, osoitti hän vilkasta ja iloista hämmästystä. Hän tarttui käsivarteeni.
"Aus Rom, mein Herr? Aus Rom?" Ymmärsin, että vastaukseni olisi hänelle pettymys. Hän toivoi, että olisin Roomasta, tai ainakin Veneziasta tai Firenzestä; mutta hän tyytyi nopeasti vaatimattomaan lombardilaiseen kotiseutuuni.
"Oi Italia, Italia!" — sanoi hän — "Ille terrarum mihi praeter omnes angulus ridet!Ymmärrättehän?"
"Ubi non Hymetto" — vastasin — "mella decedunt."
Luulin, että hän syleilisi minua, ja siitä saakka olimme ystäviä.
Kävimme yhdessä kirkollisissa kokoelmissa. Tuntematon jutteli paljon ja hyväntuulisesti. Ei hän ensi kertaa käynyt tässä museossa. Hän tahtoi nähdä vain pari kolme salia kerrallaan. Vartijat tunsivat hänet tosiaankin. Kuulin erään heistä nauraen sanovan näyttäen häntä toverilleen:der Schwabe!Sillävälin oli toisen postin jakoaika tullut ja sanoin hyvästi seuralaiselleni, joka pyysi minua vaihtamaan käyntikortteja. Säpsähdin lukiessani hänen kortistaan:D:r Stephan Topler. En ollut varma siitä oliko hän pappi vai ei, mutta sulhanen hän ei voinut olla.
Miss Yves'in kirje odotti minua majatalossa. Se on ainoa, jota en ole säilyttänyt. Poltin sen luettuani ja taas luettuani sen ylpeyden ja mustasukkaisuuden puuskassa, kun en voinut sietää lähelläni sanoja, joiden piti parantaa minut tulella ja miekalla, ja jotka toivat minulle sen sijaan katkeran kuumeen niin kuin olin aavistanutkin, kuumeen, joka ärsytti minua sitä enemmän, mitä varmemmin luulin voittavani sen. Alkua en enää selvästi muista. Miss Yves alkoi muistaakseni sillä, että pani yllätyksen syyksi hämminkinsä edellisenä iltana, ja puhui sitten kiitollisuudella kirjeistä, joissa olin avannut sieluni hänelle, luvaten säilyttää ne ystävällisessä muistossaan. En ole unohtanut ainoatakaan seuraavista sanoista:
"Minulla on voittamattomia syitä olla menemättä kauemmaksi. Jos niin tekisin, ahdistaisivat minua taas menneisyyden syytökset, nykyajan vaatimukset ja tulevaisuuden uhkaukset.
"Olen tullut vakuutetuksi, mietittyäni koko ikävän yön, että minun täytyy olla vielä ankarampi kuin tähän saakka. Siitä asti, kun ensi kerran tapasimme toisemme myötätuntoisina, oli minulla sama käsitys asemastani kuin tällä hetkellä. Eilen illalla olin taas heikko. Minun täytyy tulevaisuudessa vastustaa tuota heikkoutta, minun täytyy pyytää teitä pitämään suhdettamme loppuneena, muuten, paitsi muistossa. Jos ette tyydy siihen ja koetatte vielä tavata minua, täytyy minun näyttää menettäneeni muistonkin teistä.
"Ettehän tahdo tuottaa minulle sellaista tuskaa? Se, mitä olen kirjoittanut, on taipumaton tahtoni. Tietäkää, jos sekään voi tyynnyttää kiihkoanne, että vuosia sitten olen rakastanut niin, ett'en enää voisi sillälailla rakastaa, ja häpeisin, jos kuitenkin voisin. Te ette voi tehdä minua niin onnelliseksi, tai niin onnettomaksi, kuin eräs toinen on minut tehnyt."
Pitäessäni kirjettä tulessa vapisi käteni liikutuksesta. Viekkaat sanat hiiltyivät, keinotekoinen kylmyys paloi; kaikki nuo turhat valheet katosivat väliltämme. Ja jos olet rakastanut muita ennen minua, sanoin syleillen häntä mielessäni intohimoisesti ja suuttuneena, jos olet rakastanut toisia ennen minua, mitä se minua liikuttaa? Voitko sinä tietää, sinä joka rakastat minua, kuinka onnelliseksi sinut tekisin? Ja mikä on, Jumalan tähden, tuo menneisyys, mikä se nykyisyys, mikä on se tulevaisuus, joka voi riistää sinut minulta?
Vastasin heti, näin:
"Olen polttanut kirjeenne. Sinä päivänä, jona Jumala on meidät yhdistänyt voisi sen säilyttäminen tuottaa teille tuskaa."
Vietyäni itse kirjeen postiin tunsin itseni kyllin rauhalliseksi ja läksin katsomaan kaupunkia.
Todellisuudessa ajattelin paljon enemmän sitä hetkeä, jolloin miss Yves näkisi minut asemalla, hetkeä, jolloin hän kuulisi minun mainitsevan Eichstädt'iä, kuin välitin ihaillaStreusandbüchse des Deutschen Reichs, niin kuin saksalaiset Nürnbergiä nimittivät. Sen vuoksi aioin niin pian kuin mahdollista saattaa Violetin tietoon, että menin Eichstädt'iin ja tunsin hänen matkansa määrän. En koettanut tavata häntä; kun mennen P. Sebastianen kirkolta linnalle katselin hetken Theresiankadun kulmasta Yves'in talon siroja parvekkeita, ja kun hiukan myöhemmin, mennessäni Pyh. Johanneksen vanhalle kirkkomaalle, missä Albrecht Dürer lepää, kuljin Yves'in valimon portin ohi, en katsahtanutkaan sisään.
Mielessäni oli rakkaus, eikä taide. Tunnustan kuitenkin, että joskus innostutti minut vanhan taiteilijan voima ja sirous. Ne vetivät minua puoleensa, ei kuitenkaan pois rakkaudesta, vaan kauemmas nykyhetken huolista ja harmista. Kauneuden ilo valtasi minut etenkin kauneuden kaivon luona, Adam Krafftin sakramenttilippaan edessä Lorenzkirkossa ja Sebalduskirkon ihania torneja katsellessani. Olin ylpeä ollessani täysi taiteilija ja onnellinen siitä, että Violetin rakkaus oli sytyttänyt minuunkin työn ja aatteiden tulen. Tuo toinen nainen sanoi olevansa kateellinen runottarelleni, mutta Violet! Rakkauteni ja sieluni syvyydessä näkisi Violet itsensä, aina itsensä, ennen kaikkea itsensä, niinkuin aurinko kuvastuu kaikkeen millä elämä on. Tuo toinen nais-raukka puhui mustasukkaisuudesta, kun ei tiennyt kuinka rakastetaan.
Muistelen että satoi, kun nousin Vestner torniin, tuulen puuskat ja sadekuuro, tunkeutuivat ruuduttomista ikkunoista katettuun huoneeseen, missä tornin, vartija piippunsa varrella tyynesti osotteli toisia torneja, kirkkoja ja kaupungin muistomerkkejä, sekä kaukaisen sumun peittämiä, näkymättömiä paikkoja Kysyn häneltä missä päin Eichstädt oli. Hän toisti hämmästyneenä: "Eichstädt? Te sanoitte Eichstädt?" Ja näyttäen kädellään ikkunasta alkoi hän viittailla etelää kohti ikäänkuin osoittaakseen pitkää, pitkää matkaa. Jäin siihen unelmoiden katselemaan näkemättä mitään, välittämättä sateesta ja tuulesta joka pieksi kasvojani.