Violet valittuni, ikuinen toverini, olet oikeassa katsellessasi minua noin, katsellessasi minua kiinteästi, hyväillen hymysuin kuultavalla kädelläsi hiuksiani: ei se olekaan lopussa, en ole vielä sanonut kaikkea. Minun täytyy vielä kertoa, oi sinä ääretön rakkauteni, kuinka paljon sinusta Jumala jättää minulle vielä kymmenen vuoden kuluttua, kuinka sinä elät minussa ja mitä yhteistyömme on tuottanut sen jälkeen kun tulit näkymättömäksi.
Lokakuu kulkee loppuaan kohti ja minä kirjoitan näitä viimeisiä sivuja siinä vuorten väliin piiloutuneessa paikassa, jossa suvullani oli vaatimaton kehtonsa ja jossa minulla on tapana vuosittain viettää muutamia kuukausia, täydellisessä yksinäisyydessä, yksinkertaisempaa, mietiskelevämpää elämää kuin ystäväni. Syksyinen, lempeä aurinko, puolipäivän suuri hiljaisuus, kellojen soitto, joka ennen liikutti haaveilevan lapsen mieltä, tulee sisään avonaisesta ikkunasta siihen huoneeseen, jossa kunnianarvoiset vanhempani nukkuivat, ja jonka valitsin häähuoneekseni, vainajan häähuoneeksi. Jumalani, Violetin hääpuku ei ole täällä, ystäväni Stehlet tietävät missä se on, mutta hänen pikkuinen matkalakkinsa, sievä puku, joka oli hänen yllään viime hetkinä, yksinkertainen, valkea hame, joka hänellä oli Rüdesheimissä, silloin kun puristin hänet ensi kertaa rintaani vasten, riippuu täällä naulakossa; hänen nenäliinansa rouvan nimikirjaimilla varustettuna, hansikkaat, kello, marokiini viuhka, rannerenkaat ja sormukset lepäävät marmoripöydällä ja musta samettinauha, jossa yhä tunnen ja suutelen hänen kaulansa tuoksuavaa lämpöä. Vuoteella on tyyny, johon hänen alkukirjaimensa ovat kirjaillut, ja hänen yöpöydällään ovat hänen mielikirjansa, Shakespearen sonetit, hänen muotokuvansa norsunluupuitteissa, pronssinen, rouva Stehlen lahjoittama kynttiläjalka ja hänen isänsä maalaama pienoiskuva hänen äidistään, muisto, jota hän aina piti mukanaan. Kirjoituspöydällä on, vuokolta tuoksuvien paperien, hänen mielikukkiensa välissä, kirje herroille Jakob ja Robert Yves Nürnbergissä; sen hän alotti Rüdesheimissä, mutta ei ehtinyt loppuun. Se oli hänen matkalaukussaan parin, Stehlen puutarhasta poimitun ruusun kanssa, joiden jäännökset olen säilyttänyt, niin kuin senkin ruusun, joka menetti tuoksunsa "kun tummeni tuo ilta onneton".
Samalla kirjoituspöydällä ovat myöskin runot ja muistosäkeet, jotka olin kirjoittanut hänelle ja jotka tässä osaksi toistan, sitäpaitsi Rüdesheimissä sepitetyt runot ja muutamia muita, joista ei kukaan saa lukea sanaakaan.
Ne ovat arvokkaita muistoja hänestä, mutta minulla on vieläkin arvokkaampia, minulla on hänen läheisyytensä. Nyt en puhu spiritistisistä ilmiöistä. En ole spiritisti, enkä tarvitse uutta oppia uskoakseni sielujen jatkuvaan elämään ja yhteyteemme niiden kanssa, jotka poistuvat katoavasta elämästä. En kysy minne he menevät, enkä näe haavekuvia, en kuuntele, enkä kuule näkymättömyyden kuiskeita, en ole salaisessa yhteydessä varjojen kanssa. Se, minkä minä muistan, on parempaa, on todellista elämää, on voimaa. En tunne valittuni läsnäoloa vain uskon kautta, mutta oikealla, todellisella aistilla, joka toimii melkein lakkaamatta, aistilla, jolla ei vielä ole nimeä, mutta joka on niin sanoakseni epätäydellisten aistien kokoomus, periaate, ja joka välähtelee varmuutena mielessäni. Tunnen Violetin joskus olevan siinä osassa sieluani, missä tahdottomat ajatuksemme syntyvät, mistä hyvän ja pahan, ikävän ja innon, ilon ja surun vaikutteet lähtevät. Tunnen hänen olevan läsnä sieluni hyvissä ja joskus omituisissakin liikkeissä, vaikka en ymmärräkään kuinka hän vaikuttaa minuun. Hän elää yhä tietoisuudessani niinkuin silloin kun kirjoitin:
"Minussa, kuolevassa, kuvas elää."
Hänelle ilmoitan vielä joka sanan, joka ajatuksen, joka teon elämässäni, ja on mahdotonta, että saattaisin vakavasti epäillä mitä velvollisuuksia minulla on Jumalaa kohtaan, niin nopea ja tarkka on neuvonantajani, jolla kuitenkin on oma, vaikka hiukan muuttunut persoonallinen arvostelutapansa. Täten on minulla aivankuin jäljennös hänen ajatuksistaan, hänen oikeudenkäsityksestään, hänen vihastaan kaikkia ennakkoluuloja ja inhimillistä sovinnaisuutta kohtaan, mutta minulla ei ole jäljennöstä hänen pienistä vioistaan, jotka kai jäivät maan päälle hänen katoavien jäännöstensä mukana, kosk'en minä enää voi kuvitella, että ne kuuluisivat hänelle, vaikka tunsin ne ja rakastinkin niitä kerran. Eläessään oli hänen esimerkiksi hyvin vaikea antaa anteeksi loukkauksia minua kohtaan, katkeroita arvosteluja kirjoistani. Nyt ei enää ole niin. Kun luen minuun tähdätyn hävyttömyyden, kutsuu hän äkkiä minua ja poistaa hellästi vihani ja vie minut ylevään rauhaan. Silloin, niin kuin aina kun tottelen häntä, täyttää minut hänen minussa aikaansaaman uuden autuuden tunto, tuo jumalinen ilo, että saan varmasti palkinnon siitä, että hänen onnensa ja kunniansa siitä karttuvat. On totta, että minä heikkoudessani usein erehdyn aikoessani järjestää elämäni sellaiseksi kuin Jumala hänen kauttaan minua neuvoo, siksi että puutteeni ovat niin monet, ja luonteeni pahat taipumukset eivät ole sammuneet. Eipä tuo hedelmätön raskasmielisyyskään, joka yhteen aikaan alituiseen ahdisteli minua, vielä ole täysin kadonnut. Tuossa alakuloisuuden tilassa kadotin tietoisuuden seuralaisestani ja jumalallisista asioista, epäilys kaasi ja lannisti minut, ja aivankuin käyttäen hyväkseen hänen poissa-oloaan, nousivat halvat ajatukset sydämestäni vastoin tahtoanikin. Jos minua vastustava tahto horjuu ja kaatuu, tunnen sanomatonta surua, joka ei ole vain minussa, heti palaa taas tunne hänen paluustaan voimakkaana ja taas olen saanut häneltä anteeksi, joskaan se ei tapahdu niin nopeasti ja tyynesti kuin hänen eläessään. Silloin tunnen tuskaa siitä, että hän on kärsinyt ja kärsii minun tähteni; kuinka tuo kärsimys soveltuu hänen autuaaseen tilaansa Jumalan luona, sen tietää Jumala yksin. Kun muistan unen, jossa ensi kerran kuulin hänen äänensä, tunnen, että hän on nostanut minut rotkosta, ja että saatan vaipua sinne jälleen. Ja tässä tietoisuudessa on nöyryytystä, on tuskaa, johon minä tartun tietäen sen johtavan autuuteen.
Joskus, ja se on raskainta tunnustaa, tunnen minä outoa levottomuutta nuorten, kauniiden naisten läheisyydessä, jotka voisivat rakastaa minua, ja kuvittelen voivani olla uskoton Violetille, vaikk'ei sydämeni olekaan osallinen siihen. Silloin ahdistaa minua sanomaton kauhu ja hengen häiriö, josta minut vapauttaa kiihkeä toivo päästä erilleni kuolevasta ruumiistani.
Nyt en kuule tuota suloista ääntä unissanikaan ja hyvin harvoin näen hänet. Kun näen unta hänestä ei hän koskaan esiinny minulle kuin kuolon maasta tulleena, vaan aina sellaisena, kuin hän oli eläessään, ja hyvin harvoin suutelee ja syleilee hän minua rakastajattarena. Kun se tapahtuu herään minä ja joudun epätoivoon siitä, että hän ei enää olekaan luonani, enkä voi uskoa sitä.
Niin, sammumaton rakkaus hänen ruumiiseensa kiusaa minua myös. On hetkiä, jolloin ajatus hänen ruumiinsa tulevasta muuttumisesta, vaikkapa autuaaksikin, ahdistaa minua. Olisin tahtonut, että Violetilla tulevassakin elämässä olisi kihara tukkansa, vedensiniset silmänsä, valkeat kätensä ja suloiset huulensa. Olisin tahtonut, että hän olisi saman näköinen kuin ennen, väsynyt käynti, hoikka vartalo, jota syleilin, käsivarret, jotka kiertyivät kaulani ympäri. En näe unta loistavista kuvista, tahtoisin vain, ett'ei hän olisi sen kauniimpi kuin täälläkään.
Mutta minä tiedän kuinka lyhytnäköisiä ja sokeita sellaiset halut ovat, tunnen ihmissydämen ja ihmisajatuksen kykenemättömyyden käsittämään tulevaa autuasta olotilaamme, uskon, että jokaisen ruumiin olemus pysyy tunnettavana, tyynnytän aistini siinä uskossa ja lepään.
Taideasioissa en saa sisällisiä ohjeita häneltä. Kun olimme kihloissa, kysyi hän, saisiko hän olla vieressäni työskennellessäni, ja lupasi minulle hymyillen, unohtumaton sävy äänessään, vaieta aina, tuskin katsahtaakaan minuun. Niin hän tekeekin. Hän ehkä katselee minua, mutta vaikenee. Kuitenkin ymmärtää ja rakastaa hän kaikkea, mitä minä kirjoitan, ja iloitsee siitä vaatimattomasti niinkuin eläissäänkin. Ja jos minun kirjani eivät miellytä muita, sanottakoon se, puhuttakoon siitä, painettakoon se ja annettakoon minun olla rauhassa, koska minä tyydyn tuohon vaatimattomaan iloon, jonka saan palkakseni.
Maailma ei pilaa sitä minulta, rakas ystävättäreni, vaikka se onkin turmellut, kerron millä lailla, salaisuuteni ja yksinäisyyteni nautinnon. On kulunut kymmenen vuotta Violetin kuolemasta, ja olen varma että pääasiassa olen täyttänyt sen toivomuksen, jonka hän ilmaisi minulle laivassa Bingenin ja Rüdesheimin välillä, toivomuksen, jossa hän sanoi, että jos hän aavistamatta poistuisi, en ilmaisisi kellekään Italiassa suhdettamme. Onnettomuus tapahtui ja tuli tunnetuksi Rüdesheimissä, ennen kuin Stehle oli ennättänyt lähettää ilmoituskortit, ja minulla oli yhä mukanani kirjeet, jotka aioin lähettää sukulaisillemme ja parhaille tuttavillemme, koska aioin panna ne postiin Stuttgartissa. Italiassa en uskonut salaisuuttani muille kuin veljelleni ja sain häneltä varman, juhlallisen lupauksen sen säilyttämisestä. Hän kertoi minulle sitten lemmenseikoistani levinneet juorut, joiden huomasin olevan kaukana totuudesta. Tämä kertomus oli jo joutunut hyvin pitkälle, kun te kutsuitte minut suuriin juhliinne paastonaikana. Tulin sinne, muistaakseni kolme kertaa, ja viimeisellä kerralla keskustelin jokseenkin kauan erään kauniin ja ihaillun naisen kanssa, joka sinä iltana itsepäisesti pyrki seuraani. Ehkäpä hän piti minua liian erilaisena muita, koska hän sanoi: "Te olette joko antipaattinen, tai sitten on sydämeenne kätkettynä suuri salaisuus." Sitten rupesi hän tiedustelemaan minulta armaani hiusten ja silmien väriä, ja kysyi kuinka monen sadan kilometrin päästä ihailin häntä kaikkialla läsnäolevalla henkiuskollani. Kun vastasin hiukan purevasti, kuiskasi hän minulle:
"Olkaa varuillane, minä tiedän mitä teidän talossanne — —ssä on. En nyt muista paikan nimeä, mutta kaikissa tapauksissa se on kaukana vuorten keskellä."
Kuinka hän sen tiesi? Siellä ei minulla ole palvelijoita, sinne en kutsu ystäviäni. Vastasin heti, vaikka levottomin sydämin, että hän saattoi puhua ääneen, sillä minun talossani ei ollut salaisuuksia. Silloin tulitte te luoksemme ja sanoitte: "Mikä innokas keskustelu!" Se sai heti keskusteluun puuttumaan vanhan X-ystävänne, joka oli naisen viaton ihailija ja kierteli jonkun matkan päässä hänen ympärillään epäilevän näköisenä.
"Puhutte kai jostain kirjasta", sanoi hän.
"Juuri niin", sanoi haastattelijani. "Puhumme hyvin mieltäkiinnittävästä kirjasta, joka ei vielä ole ilmestynyt ja jonka nimi on:Runoilijan salaisuus."
Muistattehan sen? Te katsahditte minuun paljon sanovasti ja pyysitte meitä teelle. Nousimme ja keskustelu loppui siihen. Toinnuttuani ensimäisestä hämmästyksestäni ajattelin, että vaikka joku epäpyhä utelias olisikin päässyt sisälle talooni, ei hän kuitenkaan olisi voinut selittää muistojeni arvoitusta. Ajattelin kuitenkin, ettei aarteeni nyt enää kuulunutkaan ainoastaan minulle.
Nyt olen todella lopettanut. Aavistitteko, ettäSuljetussa kirjassa, joksi teillä oli tapana sanoa minua, olisi näin monta sivua ja luuletteko että ihmisillä oli aihetta epäillä sitä? Enkö minä ota osaa yhteiseen elämään, enkö tee työtä, enkö osoita nauttivani esineitten kauneudesta, eikö minuunkin koske ihmiselämän murheelliset ja naurettavat puolet, enkö aina ole hyvällä mielellä, iloinenkin joskus? Ei, maailma voi haeskella huoneestani, se ei voi lukea mitä sydämessäni on.
Katson kelloa, se on viisi aamulla! Olen kirjoittanut yhdestätoista illalla ja pääni on raskas unesta ja epäselvistä kuvitteluista. Olen kuitenkin tyytyväinen, että pääsin loppuun tähän aikaan, koska aamunkoitto on lähellä ja kynttiläni sammuu. Eikö se ole hyvä enne? Hyvästi, ystävättäreni.